Minut tuntevat ovat varmasti jo arvanneet, että kulunut viikko on minulta kulunut silmät naulittuina näyttöpäätteeseen seuratessa Tunisian vallankumousta. Siinä on nostalgian tuntua, enkä tarkoita vain kokemuksiani Georgian, Ukrainan ja Libanonin vallankumouksista, vaan sitä, että Tunisia oli toiseksi ensimmäinen paikka, jossa kävin Euroopan ulkopuolella, ja ensimmäinen arabimaa. Olin silloin tuore 20-vuotias opiskelija, vaikkakin olin jo ehtinyt kiertää vallankumousten jälkihumussa koko itäisen Euroopan. Lasken myös Turkin ja Venäjän osiksi Eurooppaa.
Se ihan ensimmäinen paikka, jossa kävin Euroopan ulkopuolella, olikin varsinainen eksoottinen šokkihoito, nimittäin Intia. Siellä kävin 19-vuotiaana ja olinkin melkoisen vaikuttunut kaikesta siitä kaaoksesta, värien, tuoksujen ja äänien huumasta. Sattui kuitenkin niin, että ensimmäiset intialaiset ystäväni olivat kashmirilaisia opiskelijoita - muslimiseparatisteja, kuten tulisi myöhemmin tarpeelliseksi korostaa. Eivät he tietenkään mitään pomminheittäjiä olleet, mutta kuuluivat puolueeseen, joka kannattaa Kashmirin itsenäisyyttä sekä Intiasta että Pakistanista. Toisin kuin esimerkiksi Hesari on väittänyt, Hurriyet-konferenssi edustaa maltillisia separatisteja, toimii laillisesti ja osallistuu Intian politiikkaan. Intia on demokratia, joten ystäväni olivat vain vakoilun, yleisen seurannan ja syrjinnän kohteina. Venäjällä tai Kiinassa he olisivat olleet ajatusrikostensa vuoksi "terroristeja", heitä olisi vainottu ja kidutettu.
Kaiken huipuksi myöhemmin asuin ja olin töissä Pakistanissa. Niin että voi hyvin olla, että jotkut piirit Intiassa pitävät minuakin jonkin sortin terroristina. Mutta ei se mitään, Suomessakin minua on herjattu islamistiksi, vaikken ole edes muslimi. Sen perusteella, että olin asunut vuosia kahdessa arabimaassa ja minulla oli satoja muslimiystäviä, eräs esimieheni näytti minulle uudessa kotikaupungissa moskeijan paikan ja sanoi, että siellä voin käydä, koska minähän olen kuulemma kääntynyt islamiin. Tuijotin häntä aika pitkään. Myöhemmin sain kuulla muilta alaisilta, että hän on vähän erikoinen.
Haluan puhua islamofobiasta ja muslimivihasta, vaikka tiedän sillä ärsyttäväni suunnattomasti erinäisiä suomalaisia, koska minusta vihan määrä ja syvyys Euroopassa alkaa olla sitä luokkaa, että se suoranaisesti vaarantaa avoimen yhteiskunnan toimivuuden jatkossa. Radikaalit islamistit ovat toki osa tätä ongelmaa ja omasta puolestaan vastuussa vihanlietsonnasta, mutta nyt puhun suomalaisten ja eurooppalaisten vihasta ja vihanlietsonnasta, joka on muuttunut viime vuosina silmittömäksi ja häpeämättömäksi, kun nämä piirit ovat huomanneet, että niin suuret määrät kansalaisia aktiivisesti tai passiivisesti kannattaa heidän vihapuheitaan. Lisäksi asialla on järjestäytyneitä provokaattoreita, joiden toimeksiantajat ovat Suomen ulkopuolella.
Nykyisin kaikkialla kuulee väitettävän, että "kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja". Näin ei ole. Suurin osa Euroopan terrori-iskuista on ollut muiden kuin muslimiterroristien tekemiä. Muslimien iskut vain uutisoidaan moninkertaisesti verrattuna baskien, korsikalaisten ja irlantilaisten terroristiryhmien tekoihin, puhumattakaan äärivasemmiston iskuista. Se maa maailmassa, jossa on tapahtunut eniten terrori-iskuja vuodesta toiseen, ei ole mikään muslimienemmistöinen maa, vaan Intia. Sielläkin suurin osa iskuista on äärivasemmiston (maolaisten ja niin kutsuttujen naxaliittien) tekemiä sekä erilaisten separatistiryhmien, joita ei suinkaan ole ainoastaan muslimienemmistöisessä Kashmirissa vaan kaikissa osavaltioissa lukuun ottamatta pientä Goaa.
Goassa tehtiin vuosi sitten terrori-iskun yritys, josta syytettiin ensin äärimuslimeja, mutta Intian viranomaiset saivat pian kiinni miehen, joka yritti räjäyttää pommin ihmisten täyttämillä markkinoilla. Hän paljastui hinduprovokaattoriksi, joka oli halunnut lietsoa uskonvihaa Goan pääryhmien, kristittyjen ja muslimien välille. Goan katoliset kristityt toivottivat muslimeille hyvää ramadania ja vakuuttivat, ettei osavaltion sisällä ole ongelmia kristittyjen ja muslimien välillä, vaikka ulkopuoliset yrittäisivät sellaisia lietsoa.
Euroopassa luultavasti uutisoitiin vain alkuperäiset syytökset muslimeja vastaan mutta ei sitä, kuinka tapaus lopulta ratkesi - en ole tätä Goan nimenomaisen tapauksen uutisointia tutkinut, mutta huomannut saman ilmiön monista muista tapauksista. Aina kun kiinnitän huomiota tähän uutisoinnin epäreiluuteen, minulle sanotaan, että "joo joo, mutta ei se ole kiinnostavaa, se on epäoleellista". Onko totuus muka epäoleellista ja vihanlietsonta oleellista? Tällöin lehtien ja sähköisen median toimitukset ovat tietoisesti osasyyllisiä vihanlietsontaan kansanryhmiä vastaan. Media ei ainoastaan käsittele niitä uutisia, joita olettaa yleisönsä haluavan kuulla, vaan myös kertoo vain niitä mielipiteitä, joita olettaa yleisönsä haluavan kuulla - eli kielteisiä. Tässä erään toisen bloggarin tekstissä käsitellään sitä, miksi ihmiset keskittyvät kielteisiin asioihin mieluummin kuin myönteisiin.
Wikileaksistä selvisi, että Rahul Gandhi, Intian mahdollinen tuleva pääministeri, oli varoittanut amerikkalaisia siitä, että äärihindut muodostivat vielä suuremman uhan kuin äärimuslimit. Kuluneella viikolla tämä onkin saanut vahvistusta, sillä Intian viranomaiset ovat pidättäneet hindusalaliittolaisia ja selvittäneet, että monet viime vuosien tuhoisimmista terrori-iskuista olivatkin itse asiassa hinduradikaalin salaliiton työtä, vaikka niistä tapahtuessaan aina syytettiin muslimeja. Ainakin minulle nämä pidätykset valoivat lisää uskoa Intian viranomaisiin ja intialaiseen demokratiaan, mutta on silti kuvottavaa, että terroristeiksi osoittautui muiden muassa hindulainen pyhä mies, naispappi sekä korkea-arvoisia armeijan upseereja.
Pappien ja upseerien osallisuus terrorismiin on jotain, mikä järkyttää mieltä paljon enemmän kuin jonkun vihaisen nuorenmiehen teko. Pappien pitäisi vastata uskonnosta ja olla siis kaikessa moraalisempia kuin muut ihmiset. Armeijan upseerien vastuulla taas on maan turvallisuus. Mitä turvallisuudelle tapahtuu, kun siitä vastaavat ihmiset ryhtyvät räjäyttämään omia maanmiehiään väärentääkseen totuutta kyynisten mielipiteidensä mukaiseksi? Samaa on voitu kysyä jo pitkään Venäjästä ja syksyllä 1999 räjäytetyistä kerrostaloista, joilla KGB perusteli hyökkäämistä Tšetšeniaan.
Millainen pahuus saa papit ja upseerit surmaamaan terrori-iskuilla kymmeniä ellei satoja viattomia ihmisiä - hinduja ja muslimeja - vain lavastaakseen muslimit syyllisiksi ja lietsoakseen siten vihaa heitä vastaan? Tämä ei ole enää kyynistä ja laskelmoitua politiikkaa kaikin keinoin, vaan pahuutta.
Ikävä kyllä Suomessakin on islamofobeja, jotka eivät kaihda lakkaamatta valehtelemasta lietsoakseen muslimivihaa. Voisiko joku heistä räjäyttää pommin vain jotta saisi Suomen kansan "tajuamaan" vihata muslimeja? Vielä ei onneksi ole tähän tultu, mutta vihan määrä nettipalstoilla on tolkuton. Ikävä kyllä kukkahattutätien todellisuudesta vieraantunut ylimielisyys on siihen osaltaan syynä.
Viime päivät olen viettänyt vallankumouskuumeessa. Olen juuttunut pysyvästi nettiin, unohtanut nukkua öisin ja syödä päivisin. Olen katsellut, kuunnellut ja hengittänyt Tunisian vallankumousta. Kummallista, miten vallankumouksista tulee kuin huume. Kumoukset saavat aikaan sen, että tuntee elävänsä historiaa - ehkä jopa tekevänsä sitä, kuten ne kymmenet ystäväni internetissä, jotka keskustelevat Tunisiasta, lähettelevät uusia videoita ja kuvia ja artikkeleita pitkin poikin joka minuutti, niin että miten voisinkaan välillä ehtiä nukkumaan.
Tunisian tapahtumille on ehditty antaa jo monta hienoa nimeä: jasmiinivallankumous, Sidi Bouzid -vallankumous, vihanneskärryvallankumous, hiphop-vallankumous, twitter-vallankumous ja niin edelleen. Kaikille on syynsä: Sidi Bouzid oli kaupunki, jossa vallankumous alkoi. Pienyrittäjä, yliopistosta valmistunut mutta vihannesmyyjäksi päätynyt Muhammad Bouazizi sytytti itsensä tuleen, kun korruptoitunut hallitus takavarikoi hänen kärrynsä. Jasmiini on Tunisian kansalliskukka. Eräästä tunisialaisesta hiphop-kappaleesta tuli vallankumouksen tunnussävel netissä, ja Twitter oli tällä kertaa se sosiaalisen median palvelu, jota kautta kaikki tieto levisi.
Facebookissa torstaista alkaen kymmenet ystäväni ympäri arabimaailmaa olivat vaihtaneet naamansa tilalle Tunisian lipun, kuvia mielenosoituksista tai Muhammad Bouazizin kuvan. Kaikkialla keskusteltiin Tunisiasta. Ei tosin Suomessa. Vaikka tuhannet suomalaiset ovat käyneet Tunisiassa lomamatkoilla, siitä ei tunnuta koko maassa tiedettävän oikeastaan mitään - paitsi ehkä uimarannat, Soussen basaarit ja mistä Hammametissa saa olutta.
Ensimmäinen merkittävä seikka huomata on, että Tunisia on suhteellisen pieni arabimaa. Pienuudessa on joskus etunsa. Tässä tapauksessa pienuus, turismi ja Eurooppaan suuntautunut maahanmuutto yhdessä lienevät varmistaneet, että Tunisian nuoret sukupolvet ovat hyvin kansainvälistyneet. Maassa ei olla yhtä itseriittoisia kuin monessa isommassa muslimimaassa. Tässä suhteessa Tunisian liberaali- ja vaihtoehtoskenet ovat muistuttaneet hieman Libanonia. Mutta tämä siis pätee vain maanalaiseen ja epäpoliittiseen kulttuuriin.
Poliittisesti Tunisia on ollut autoritäärinen yksipuoluemaa, jossa esim. sananvapaus ja yhdistysvapaus ovat olleet huonommissa kantimissa kuin Marokossa ja Algeriassa. Taannoin syyrialainen ystäväni, joka on parikymppinen demokratia-aktivisti, vieraili Tunisiassa ja oli järkyttynyt parin viikon aikana käymistään keskusteluista tunisialaisten aateveljiensä ja -siskojensa kanssa, kertoen minulle jälkeenpäin, että hän oli kuvitellut, että tunisialaiset olisivat vähän niin kuin libanonilaiset, mutta olikin huomannut, että tyrannia oli monessa suhteessa Tunisiassa yhtä paha kuin Syyriassa.
Syyrian tavoin Tunisian valtaapitävä klikki on ollut varsin tiukasti sekulaari. Erona on kuitenkin ollut huomattavasti Syyrian Ba'ath-puoluetta maltillisempi ja pragmaattisempi ulkopoliittinen suuntautuminen, joka onkin tehnyt mm. laajamittaisen turismin ja väestön kansainväliset yhteydet mahdollisiksi. Internet-sensuuri on Tunisiassa ollut tiukkaa - tästä joitain esimerkkejä kerrotaan uutisessa, joka koskee Tunisian piraattipuolueen edustajien pidätystä. Se sai suomalaisessa sisarpuolueessa aikaan jonkin verran solidaarisuuden osoituksia.
Tunisiassa islamisteja on edustanut lähinnä Nahda-puolue, joka on kuitenkin ollut heikko. Nahda-puolueen nimi viittaa "renessanssiin", jolla nimellä tunnettiin myös liberaalin arabireformismin aikakausi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Samir Qasir on kirjoittanut kirjassaan Being Arab kyseisestä aikakaudesta, joka synnytti ympäri arabimaailmaa liberaaleja sekulaarisia virtauksia sekä tieteen ja taiteen kukoistuksia, kunnes valitettavasti kylmän sodan alkaminen ja Neuvostoliiton vaikutus taannutti kaikki tasavaltaiset arabimaat sotilasdiktatuureiksi, kun taas monarkiat ryhtyivät sulkeutumaan militantin sosialismin uhalta islamia pönkittämällä.
Jotkut islamistipuolueet identifioituvat mainittuun "renessanssiin", joka tuotti myös edistyksellistä "islamilaista" ajattelua. Tämän vuoksi monien parlamentaarisesti toimivien islamistipuolueiden nimessä on reformi-sana - ne näkevät itsensä uudistusliikkeinä; tämän islamistisen reformismin juuret ovat ennen kaikkea 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ajattelijoissa, kuten Jamaladdin al-Afghani, Rashid Rida ja Muhammad Abduh. Myöhemmin Muslimiveljeskunnan Sayyid Qutbin seuraajien militantti ja ahdasmielinen islamismi sai jos ei monopolia niin ainakin näkyvämmän aseman islamistipuolueiden joukossa.
Varsin pian Tunisian vallankumouksen alettua tuli ilmeiseksi, että kumous käytti samoja menetelmiä kuin Georgian, Ukrainan ja Libanonin vallankumoukset ja Iranin murskattu vihreä vallankumous. Iranin tavoin Twitteristä ja Facebookista tuli olennainen osa toimintaa. Mukhabarat toki yritti blokata sivustoja, mutta kriittinen massa muodostui nopeasti liian suureksi, ja saatoin helposti havaita omalta koneeltani, kuinka Tunisian vallankumous ylitti välittömästi Tunisian rajat. Sitä tehtiin innolla Ranskasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta käsin - näissä maissa luultavasti asialla etupäässä tunisialaiset ja maghrebilaiset - mutta pian myös Libanonista, Jordaniasta ja muista arabimaista, joissa Tunisian tapahtumat saivat aikaan nopean innostuksen ja yksityisihmisten (etupäässä nuorten) tukitoiminnan.
Tunisialaiset eivät jääneet yksin, ja tämä olikin varmasti tärkeänä osasyynä siihen, miksi presidentti Zayn-al-Abidin Ben Ali saatiin perjantaina häädettyä maasta. Tosin näyttää siltä, että vallanvaihtoon tarvittiin myös armeijan puuttuminen, sillä väkijoukot eivät suinkaan uhanneet Ben Alin palatsia Karthagossa. Korkeat tahot armeijassa lienevät päättäneet, että nyt sai riittää. Tästä kertovat myös Ben Alin sukulaisten ja korruptoituneen poliisijohdon pidätykset ja surmat viime päivinä.
Tunisian vallankumouksessa toteutuivat hyvin ne kolme elementtiä, joiden katson olevan välttämättömiä, jotta jokin vallankumous toteutuu: Ensinnäkin, kansanjoukkojen tuki. Toiseksi, valtaeliitin sisällä oleva kriittinen määrä takinkääntäjiä, jotka kääntyvät hallitsijoita vastaan päästäkseen itse valtaan vallankumouksen siivellä. Ja kolmanneksi, riittävän suotuisa ulkomainen ilmasto vallanvaihdokselle, erityisesti niissä maissa, jotka ovat vaikutusvaltaisia kumousmaassa.
Riippuu paljon tunisialaisten kärsivällisyydestä jatkaa vaatimuksia sekä ulkomaisista reaktioista, kuinka paljon muuttuu, kun päästään vaaleihin asti. Vähimmäisvaatimuksina pitäisi olla siirtyminen aitoon monipuoluejärjestelmään, turvallisuuspalvelun reformi sekä sananvapaus. Jos uudet vallanpitäjät pääsevät vain takertumaan valtaan ja turvallisuuskoneisto jatkaa entiseen malliin, mitään ei ehkä ole vielä saavutettu.
Islamisteja ei sen sijaan tällä hetkellä tarvitse pelätä erityisen paljon. Mielenkiintoista onkin, kuinka israelilaismielinen lobby aloitti heti Tunisian vallankumouksen alettua pelottelun islamisteilla, yrittäen myös leimata Tunisian mellakat al-Qa'idan tukemiksi. Israelilaisten propagandakoneistojen levittämä viesti levisi identtisenä nopeasti kaikkialle israelilaismielisiin aivoriihiin ja rantautui siten Suomeenkin, jossa islamofobiset piirit alkoivat kirjoitella foorumeille viestejä siitä, kuinka islamistit ovat nyt vallanneet Tunisian. Islamismilla pelottelua on käsitelty varsin hyvin esimerkiksi tässä amerikkalaisessa konservatiivien keskustelussa.
Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin ollut näinä päivänä seurata Tunisian tapahtumien herättämää yksityisten ihmisten keskustelua varsinkin oman arabituttavapiirini keskuudessa, jossa suurin osa keskustelijoista kaksi- ja kolmekymppisiä ja hyvin koulutettuja.
Syyriassa reaktiot olivat euforisia, ikään kuin Tunisian tapahtumat olisivat jo tapahtuneet omassa maassa. Tunisian vallankumouksen nähtiin olevan alku sille, että kaikki arabidiktaattorit vielä jonain päivänä syrjäytettäisiin. Libanonissa muisteltiin omaa seetrivallankumousta vuonna 2005, mutta samalla keskustelu kääntyi heti uskontoon. Jordanialaiset pohtivat korruptiota, talouden ja työllisyyden kysymyksiä. Egyptiläiset purkivat suuttumustaan Mubarakin autoritääriseen hallintoon mutta pelkäsivät samalla, että viimeaikaiset väkivaltaisuudet muslimien ja kristittyjen koptien välillä ryöstäytyisivät pogromeiksi tai sisällissodaksi.
On hyvä muistaa, että rohkeus on huuma, joka kestää vain hetken. Vallankumoukset tapahtuvat sinä hetkenä, jolloin kansa saa kaduilta ja netistä illuusion, että onkin vahva, ja että tyrannit ovatkin heikkoja. Mutta kovin työ alkaa vasta, kun vallankumous on jo tehty. Georgialaiset, ukrainalaiset ja libanonilaiset ovat tämän vuorollaan nähneet. Vallalle on aina heti uusia ottajia ja ellei kansa pidä varaansa, mikään ei ehkä muutukaan. Euforia menee pian ohi ja alkaa krapula, jossa monet valittavat: kun ylimitoitetut odotukset eivät toteudukaan, moni väittää, ettei "mikään" ole muuttunut (mikä ei ole totta), tai jopa että "ennen oli paremmin", josta siitäkin irakilaiset (esimerkiksi) voivat hyvin kertoa, ettei asia ihan niin ole.
Lisäksi mikään maa ei elä tyhjiössä. Tunisian vallankumous tapahtui kotimaassa ja kotimaisista lähtökohdista käsin - ja se siinä olikin parasta. Tunisian vallankumousta on hyvin vaikea vääntää siionistiseksi tai islamistiseksi salaliitoksi eikä se tapahtunut Amerikan puolesta tai sitä vastaan. Ehkä tästä johtuu, että länsimainen media on ymmärtänyt tunisialaisia niin huonosti. Heidän pitäisi aina saada kategorisoitua kaikki arabimaailman tapahtumat joko Amerikka-obsession tai islam-obsession kautta. Miksi on niin vaikea uskoa, että ihmiset ihan oikeasti ovat kypsyneitä korruptoituneisiin diktatuureihin, ja joskus, kun onni on myötä ja olosuhteet otolliset, aidot vallankumoukset onnistuvat.
Se ihan ensimmäinen paikka, jossa kävin Euroopan ulkopuolella, olikin varsinainen eksoottinen šokkihoito, nimittäin Intia. Siellä kävin 19-vuotiaana ja olinkin melkoisen vaikuttunut kaikesta siitä kaaoksesta, värien, tuoksujen ja äänien huumasta. Sattui kuitenkin niin, että ensimmäiset intialaiset ystäväni olivat kashmirilaisia opiskelijoita - muslimiseparatisteja, kuten tulisi myöhemmin tarpeelliseksi korostaa. Eivät he tietenkään mitään pomminheittäjiä olleet, mutta kuuluivat puolueeseen, joka kannattaa Kashmirin itsenäisyyttä sekä Intiasta että Pakistanista. Toisin kuin esimerkiksi Hesari on väittänyt, Hurriyet-konferenssi edustaa maltillisia separatisteja, toimii laillisesti ja osallistuu Intian politiikkaan. Intia on demokratia, joten ystäväni olivat vain vakoilun, yleisen seurannan ja syrjinnän kohteina. Venäjällä tai Kiinassa he olisivat olleet ajatusrikostensa vuoksi "terroristeja", heitä olisi vainottu ja kidutettu.
Kaiken huipuksi myöhemmin asuin ja olin töissä Pakistanissa. Niin että voi hyvin olla, että jotkut piirit Intiassa pitävät minuakin jonkin sortin terroristina. Mutta ei se mitään, Suomessakin minua on herjattu islamistiksi, vaikken ole edes muslimi. Sen perusteella, että olin asunut vuosia kahdessa arabimaassa ja minulla oli satoja muslimiystäviä, eräs esimieheni näytti minulle uudessa kotikaupungissa moskeijan paikan ja sanoi, että siellä voin käydä, koska minähän olen kuulemma kääntynyt islamiin. Tuijotin häntä aika pitkään. Myöhemmin sain kuulla muilta alaisilta, että hän on vähän erikoinen.
Haluan puhua islamofobiasta ja muslimivihasta, vaikka tiedän sillä ärsyttäväni suunnattomasti erinäisiä suomalaisia, koska minusta vihan määrä ja syvyys Euroopassa alkaa olla sitä luokkaa, että se suoranaisesti vaarantaa avoimen yhteiskunnan toimivuuden jatkossa. Radikaalit islamistit ovat toki osa tätä ongelmaa ja omasta puolestaan vastuussa vihanlietsonnasta, mutta nyt puhun suomalaisten ja eurooppalaisten vihasta ja vihanlietsonnasta, joka on muuttunut viime vuosina silmittömäksi ja häpeämättömäksi, kun nämä piirit ovat huomanneet, että niin suuret määrät kansalaisia aktiivisesti tai passiivisesti kannattaa heidän vihapuheitaan. Lisäksi asialla on järjestäytyneitä provokaattoreita, joiden toimeksiantajat ovat Suomen ulkopuolella.
Nykyisin kaikkialla kuulee väitettävän, että "kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja". Näin ei ole. Suurin osa Euroopan terrori-iskuista on ollut muiden kuin muslimiterroristien tekemiä. Muslimien iskut vain uutisoidaan moninkertaisesti verrattuna baskien, korsikalaisten ja irlantilaisten terroristiryhmien tekoihin, puhumattakaan äärivasemmiston iskuista. Se maa maailmassa, jossa on tapahtunut eniten terrori-iskuja vuodesta toiseen, ei ole mikään muslimienemmistöinen maa, vaan Intia. Sielläkin suurin osa iskuista on äärivasemmiston (maolaisten ja niin kutsuttujen naxaliittien) tekemiä sekä erilaisten separatistiryhmien, joita ei suinkaan ole ainoastaan muslimienemmistöisessä Kashmirissa vaan kaikissa osavaltioissa lukuun ottamatta pientä Goaa.
Goassa tehtiin vuosi sitten terrori-iskun yritys, josta syytettiin ensin äärimuslimeja, mutta Intian viranomaiset saivat pian kiinni miehen, joka yritti räjäyttää pommin ihmisten täyttämillä markkinoilla. Hän paljastui hinduprovokaattoriksi, joka oli halunnut lietsoa uskonvihaa Goan pääryhmien, kristittyjen ja muslimien välille. Goan katoliset kristityt toivottivat muslimeille hyvää ramadania ja vakuuttivat, ettei osavaltion sisällä ole ongelmia kristittyjen ja muslimien välillä, vaikka ulkopuoliset yrittäisivät sellaisia lietsoa.
Euroopassa luultavasti uutisoitiin vain alkuperäiset syytökset muslimeja vastaan mutta ei sitä, kuinka tapaus lopulta ratkesi - en ole tätä Goan nimenomaisen tapauksen uutisointia tutkinut, mutta huomannut saman ilmiön monista muista tapauksista. Aina kun kiinnitän huomiota tähän uutisoinnin epäreiluuteen, minulle sanotaan, että "joo joo, mutta ei se ole kiinnostavaa, se on epäoleellista". Onko totuus muka epäoleellista ja vihanlietsonta oleellista? Tällöin lehtien ja sähköisen median toimitukset ovat tietoisesti osasyyllisiä vihanlietsontaan kansanryhmiä vastaan. Media ei ainoastaan käsittele niitä uutisia, joita olettaa yleisönsä haluavan kuulla, vaan myös kertoo vain niitä mielipiteitä, joita olettaa yleisönsä haluavan kuulla - eli kielteisiä. Tässä erään toisen bloggarin tekstissä käsitellään sitä, miksi ihmiset keskittyvät kielteisiin asioihin mieluummin kuin myönteisiin.
Wikileaksistä selvisi, että Rahul Gandhi, Intian mahdollinen tuleva pääministeri, oli varoittanut amerikkalaisia siitä, että äärihindut muodostivat vielä suuremman uhan kuin äärimuslimit. Kuluneella viikolla tämä onkin saanut vahvistusta, sillä Intian viranomaiset ovat pidättäneet hindusalaliittolaisia ja selvittäneet, että monet viime vuosien tuhoisimmista terrori-iskuista olivatkin itse asiassa hinduradikaalin salaliiton työtä, vaikka niistä tapahtuessaan aina syytettiin muslimeja. Ainakin minulle nämä pidätykset valoivat lisää uskoa Intian viranomaisiin ja intialaiseen demokratiaan, mutta on silti kuvottavaa, että terroristeiksi osoittautui muiden muassa hindulainen pyhä mies, naispappi sekä korkea-arvoisia armeijan upseereja.
Pappien ja upseerien osallisuus terrorismiin on jotain, mikä järkyttää mieltä paljon enemmän kuin jonkun vihaisen nuorenmiehen teko. Pappien pitäisi vastata uskonnosta ja olla siis kaikessa moraalisempia kuin muut ihmiset. Armeijan upseerien vastuulla taas on maan turvallisuus. Mitä turvallisuudelle tapahtuu, kun siitä vastaavat ihmiset ryhtyvät räjäyttämään omia maanmiehiään väärentääkseen totuutta kyynisten mielipiteidensä mukaiseksi? Samaa on voitu kysyä jo pitkään Venäjästä ja syksyllä 1999 räjäytetyistä kerrostaloista, joilla KGB perusteli hyökkäämistä Tšetšeniaan.
Millainen pahuus saa papit ja upseerit surmaamaan terrori-iskuilla kymmeniä ellei satoja viattomia ihmisiä - hinduja ja muslimeja - vain lavastaakseen muslimit syyllisiksi ja lietsoakseen siten vihaa heitä vastaan? Tämä ei ole enää kyynistä ja laskelmoitua politiikkaa kaikin keinoin, vaan pahuutta.
Ikävä kyllä Suomessakin on islamofobeja, jotka eivät kaihda lakkaamatta valehtelemasta lietsoakseen muslimivihaa. Voisiko joku heistä räjäyttää pommin vain jotta saisi Suomen kansan "tajuamaan" vihata muslimeja? Vielä ei onneksi ole tähän tultu, mutta vihan määrä nettipalstoilla on tolkuton. Ikävä kyllä kukkahattutätien todellisuudesta vieraantunut ylimielisyys on siihen osaltaan syynä.
Viime päivät olen viettänyt vallankumouskuumeessa. Olen juuttunut pysyvästi nettiin, unohtanut nukkua öisin ja syödä päivisin. Olen katsellut, kuunnellut ja hengittänyt Tunisian vallankumousta. Kummallista, miten vallankumouksista tulee kuin huume. Kumoukset saavat aikaan sen, että tuntee elävänsä historiaa - ehkä jopa tekevänsä sitä, kuten ne kymmenet ystäväni internetissä, jotka keskustelevat Tunisiasta, lähettelevät uusia videoita ja kuvia ja artikkeleita pitkin poikin joka minuutti, niin että miten voisinkaan välillä ehtiä nukkumaan.
Tunisian tapahtumille on ehditty antaa jo monta hienoa nimeä: jasmiinivallankumous, Sidi Bouzid -vallankumous, vihanneskärryvallankumous, hiphop-vallankumous, twitter-vallankumous ja niin edelleen. Kaikille on syynsä: Sidi Bouzid oli kaupunki, jossa vallankumous alkoi. Pienyrittäjä, yliopistosta valmistunut mutta vihannesmyyjäksi päätynyt Muhammad Bouazizi sytytti itsensä tuleen, kun korruptoitunut hallitus takavarikoi hänen kärrynsä. Jasmiini on Tunisian kansalliskukka. Eräästä tunisialaisesta hiphop-kappaleesta tuli vallankumouksen tunnussävel netissä, ja Twitter oli tällä kertaa se sosiaalisen median palvelu, jota kautta kaikki tieto levisi.
Facebookissa torstaista alkaen kymmenet ystäväni ympäri arabimaailmaa olivat vaihtaneet naamansa tilalle Tunisian lipun, kuvia mielenosoituksista tai Muhammad Bouazizin kuvan. Kaikkialla keskusteltiin Tunisiasta. Ei tosin Suomessa. Vaikka tuhannet suomalaiset ovat käyneet Tunisiassa lomamatkoilla, siitä ei tunnuta koko maassa tiedettävän oikeastaan mitään - paitsi ehkä uimarannat, Soussen basaarit ja mistä Hammametissa saa olutta.
Ensimmäinen merkittävä seikka huomata on, että Tunisia on suhteellisen pieni arabimaa. Pienuudessa on joskus etunsa. Tässä tapauksessa pienuus, turismi ja Eurooppaan suuntautunut maahanmuutto yhdessä lienevät varmistaneet, että Tunisian nuoret sukupolvet ovat hyvin kansainvälistyneet. Maassa ei olla yhtä itseriittoisia kuin monessa isommassa muslimimaassa. Tässä suhteessa Tunisian liberaali- ja vaihtoehtoskenet ovat muistuttaneet hieman Libanonia. Mutta tämä siis pätee vain maanalaiseen ja epäpoliittiseen kulttuuriin.
Poliittisesti Tunisia on ollut autoritäärinen yksipuoluemaa, jossa esim. sananvapaus ja yhdistysvapaus ovat olleet huonommissa kantimissa kuin Marokossa ja Algeriassa. Taannoin syyrialainen ystäväni, joka on parikymppinen demokratia-aktivisti, vieraili Tunisiassa ja oli järkyttynyt parin viikon aikana käymistään keskusteluista tunisialaisten aateveljiensä ja -siskojensa kanssa, kertoen minulle jälkeenpäin, että hän oli kuvitellut, että tunisialaiset olisivat vähän niin kuin libanonilaiset, mutta olikin huomannut, että tyrannia oli monessa suhteessa Tunisiassa yhtä paha kuin Syyriassa.
Syyrian tavoin Tunisian valtaapitävä klikki on ollut varsin tiukasti sekulaari. Erona on kuitenkin ollut huomattavasti Syyrian Ba'ath-puoluetta maltillisempi ja pragmaattisempi ulkopoliittinen suuntautuminen, joka onkin tehnyt mm. laajamittaisen turismin ja väestön kansainväliset yhteydet mahdollisiksi. Internet-sensuuri on Tunisiassa ollut tiukkaa - tästä joitain esimerkkejä kerrotaan uutisessa, joka koskee Tunisian piraattipuolueen edustajien pidätystä. Se sai suomalaisessa sisarpuolueessa aikaan jonkin verran solidaarisuuden osoituksia.
Tunisiassa islamisteja on edustanut lähinnä Nahda-puolue, joka on kuitenkin ollut heikko. Nahda-puolueen nimi viittaa "renessanssiin", jolla nimellä tunnettiin myös liberaalin arabireformismin aikakausi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Samir Qasir on kirjoittanut kirjassaan Being Arab kyseisestä aikakaudesta, joka synnytti ympäri arabimaailmaa liberaaleja sekulaarisia virtauksia sekä tieteen ja taiteen kukoistuksia, kunnes valitettavasti kylmän sodan alkaminen ja Neuvostoliiton vaikutus taannutti kaikki tasavaltaiset arabimaat sotilasdiktatuureiksi, kun taas monarkiat ryhtyivät sulkeutumaan militantin sosialismin uhalta islamia pönkittämällä.
Jotkut islamistipuolueet identifioituvat mainittuun "renessanssiin", joka tuotti myös edistyksellistä "islamilaista" ajattelua. Tämän vuoksi monien parlamentaarisesti toimivien islamistipuolueiden nimessä on reformi-sana - ne näkevät itsensä uudistusliikkeinä; tämän islamistisen reformismin juuret ovat ennen kaikkea 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ajattelijoissa, kuten Jamaladdin al-Afghani, Rashid Rida ja Muhammad Abduh. Myöhemmin Muslimiveljeskunnan Sayyid Qutbin seuraajien militantti ja ahdasmielinen islamismi sai jos ei monopolia niin ainakin näkyvämmän aseman islamistipuolueiden joukossa.
Varsin pian Tunisian vallankumouksen alettua tuli ilmeiseksi, että kumous käytti samoja menetelmiä kuin Georgian, Ukrainan ja Libanonin vallankumoukset ja Iranin murskattu vihreä vallankumous. Iranin tavoin Twitteristä ja Facebookista tuli olennainen osa toimintaa. Mukhabarat toki yritti blokata sivustoja, mutta kriittinen massa muodostui nopeasti liian suureksi, ja saatoin helposti havaita omalta koneeltani, kuinka Tunisian vallankumous ylitti välittömästi Tunisian rajat. Sitä tehtiin innolla Ranskasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta käsin - näissä maissa luultavasti asialla etupäässä tunisialaiset ja maghrebilaiset - mutta pian myös Libanonista, Jordaniasta ja muista arabimaista, joissa Tunisian tapahtumat saivat aikaan nopean innostuksen ja yksityisihmisten (etupäässä nuorten) tukitoiminnan.
Tunisialaiset eivät jääneet yksin, ja tämä olikin varmasti tärkeänä osasyynä siihen, miksi presidentti Zayn-al-Abidin Ben Ali saatiin perjantaina häädettyä maasta. Tosin näyttää siltä, että vallanvaihtoon tarvittiin myös armeijan puuttuminen, sillä väkijoukot eivät suinkaan uhanneet Ben Alin palatsia Karthagossa. Korkeat tahot armeijassa lienevät päättäneet, että nyt sai riittää. Tästä kertovat myös Ben Alin sukulaisten ja korruptoituneen poliisijohdon pidätykset ja surmat viime päivinä.
Tunisian vallankumouksessa toteutuivat hyvin ne kolme elementtiä, joiden katson olevan välttämättömiä, jotta jokin vallankumous toteutuu: Ensinnäkin, kansanjoukkojen tuki. Toiseksi, valtaeliitin sisällä oleva kriittinen määrä takinkääntäjiä, jotka kääntyvät hallitsijoita vastaan päästäkseen itse valtaan vallankumouksen siivellä. Ja kolmanneksi, riittävän suotuisa ulkomainen ilmasto vallanvaihdokselle, erityisesti niissä maissa, jotka ovat vaikutusvaltaisia kumousmaassa.
Riippuu paljon tunisialaisten kärsivällisyydestä jatkaa vaatimuksia sekä ulkomaisista reaktioista, kuinka paljon muuttuu, kun päästään vaaleihin asti. Vähimmäisvaatimuksina pitäisi olla siirtyminen aitoon monipuoluejärjestelmään, turvallisuuspalvelun reformi sekä sananvapaus. Jos uudet vallanpitäjät pääsevät vain takertumaan valtaan ja turvallisuuskoneisto jatkaa entiseen malliin, mitään ei ehkä ole vielä saavutettu.
Islamisteja ei sen sijaan tällä hetkellä tarvitse pelätä erityisen paljon. Mielenkiintoista onkin, kuinka israelilaismielinen lobby aloitti heti Tunisian vallankumouksen alettua pelottelun islamisteilla, yrittäen myös leimata Tunisian mellakat al-Qa'idan tukemiksi. Israelilaisten propagandakoneistojen levittämä viesti levisi identtisenä nopeasti kaikkialle israelilaismielisiin aivoriihiin ja rantautui siten Suomeenkin, jossa islamofobiset piirit alkoivat kirjoitella foorumeille viestejä siitä, kuinka islamistit ovat nyt vallanneet Tunisian. Islamismilla pelottelua on käsitelty varsin hyvin esimerkiksi tässä amerikkalaisessa konservatiivien keskustelussa.
Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin ollut näinä päivänä seurata Tunisian tapahtumien herättämää yksityisten ihmisten keskustelua varsinkin oman arabituttavapiirini keskuudessa, jossa suurin osa keskustelijoista kaksi- ja kolmekymppisiä ja hyvin koulutettuja.
Syyriassa reaktiot olivat euforisia, ikään kuin Tunisian tapahtumat olisivat jo tapahtuneet omassa maassa. Tunisian vallankumouksen nähtiin olevan alku sille, että kaikki arabidiktaattorit vielä jonain päivänä syrjäytettäisiin. Libanonissa muisteltiin omaa seetrivallankumousta vuonna 2005, mutta samalla keskustelu kääntyi heti uskontoon. Jordanialaiset pohtivat korruptiota, talouden ja työllisyyden kysymyksiä. Egyptiläiset purkivat suuttumustaan Mubarakin autoritääriseen hallintoon mutta pelkäsivät samalla, että viimeaikaiset väkivaltaisuudet muslimien ja kristittyjen koptien välillä ryöstäytyisivät pogromeiksi tai sisällissodaksi.
On hyvä muistaa, että rohkeus on huuma, joka kestää vain hetken. Vallankumoukset tapahtuvat sinä hetkenä, jolloin kansa saa kaduilta ja netistä illuusion, että onkin vahva, ja että tyrannit ovatkin heikkoja. Mutta kovin työ alkaa vasta, kun vallankumous on jo tehty. Georgialaiset, ukrainalaiset ja libanonilaiset ovat tämän vuorollaan nähneet. Vallalle on aina heti uusia ottajia ja ellei kansa pidä varaansa, mikään ei ehkä muutukaan. Euforia menee pian ohi ja alkaa krapula, jossa monet valittavat: kun ylimitoitetut odotukset eivät toteudukaan, moni väittää, ettei "mikään" ole muuttunut (mikä ei ole totta), tai jopa että "ennen oli paremmin", josta siitäkin irakilaiset (esimerkiksi) voivat hyvin kertoa, ettei asia ihan niin ole.
Lisäksi mikään maa ei elä tyhjiössä. Tunisian vallankumous tapahtui kotimaassa ja kotimaisista lähtökohdista käsin - ja se siinä olikin parasta. Tunisian vallankumousta on hyvin vaikea vääntää siionistiseksi tai islamistiseksi salaliitoksi eikä se tapahtunut Amerikan puolesta tai sitä vastaan. Ehkä tästä johtuu, että länsimainen media on ymmärtänyt tunisialaisia niin huonosti. Heidän pitäisi aina saada kategorisoitua kaikki arabimaailman tapahtumat joko Amerikka-obsession tai islam-obsession kautta. Miksi on niin vaikea uskoa, että ihmiset ihan oikeasti ovat kypsyneitä korruptoituneisiin diktatuureihin, ja joskus, kun onni on myötä ja olosuhteet otolliset, aidot vallankumoukset onnistuvat.
4 kommenttia:
Aivan mahtava teksti, alusta loppuun. Sinunlaisia avarakatseisia, maailmaa nähneitä, viisaita ihmisiä on harvassa. Kiitos, oli ilo lukea blogiasi.
Kiitos itsellesi!
Taustoittavia uutisia/ tietoja ei useinkaan ole saatavilla suomalaisessa mediassa. Turistien paluulennot ja toimittajien näköhavainnot näyttävät hallitsevan. Siinä mielessä on hienoa, että löytyy myös tällaisia juttuja.
Niin, ikävä kyllä journalismissa on siirrytty irrelevanttiin fiilistelyyn. Tärkeämpää kuin itse tapahtumien ja toimijoiden ymmärtäminen on yleisön samaistuminen satunnaisiin suomalaisiin silminnäkijöihin - sikäli kuin he mitään ovat nähneet, koska yleensähän turistit ovat rantaresorteissa eivätkä tärkeiden kaupunkien keskustoissa (paitsi silloin kun käyvät ostoksilla Soussen basaarissa).
Useimpien turistien paikalliset kohtaamiset myös rajoittuvat turistialalla toimiviin kauppiaisiin, oppaisiin ja taksikuskeihin. Toki näilläkin voi olla mielenkiintoisia mielipiteitä ja tietoja. Turistit päätyvät yleensä tapaamaan vain yhdellä alalla (matkailualalla) toimivia ihmisiä, joten he eivät välttämättä saa kovin kattavaa kuvaa vierailemastaan yhteiskunnasta. Toki on niin, että minunkin tuttavapiirini useimmissa maissa (myös Suomessa) käsittää yliedustuksen tiettyjen alojen ammattilaisia ja samojen alojen opiskelijoita.
Lähetä kommentti