Valjenevan aamun usvissa ajoin Barr al-Hikmanin niemimaan itärannikolle, sillä tämän alueen oli määrä olla parhaita paikkoja löytää seuraava varsinainen kohdelajini, vuorisirri. Tämän isosirriäkin suuremman harvinaisen aasialaisen kahlaajan löytämiseksi piti ohjeiden mukaan skannata tuhansien punakuirien parvia, sillä jostain syystä vuorisirrit ovat mieltyneitä punakuirien seuraan.
Päätieltä risteili itään rannikkoa kohti lukemattomien renkaanjälkien labyrintti halki Barr al-Hikmanin höttöisestä hiekasta ja tulvamaasta muodostuvan laakean maiseman, jota heinätuppaat ja piikkipensaat viherryttävät. Kokeiltuani muutamia suuremmilta näyttäviä polkuja ja niiden päädyttyä aina vaarallisen pehmeään maaperään päätin, että polut olivat kaikki liian riskaabeleita Toyota Yarikselleni ja niinpä palasin päätielle ja ajoin aina Shannaan saakka, paikkaan josta lautat Masiran saarelle lähtevät.
Palasin sitten Shannasta rantaa seuraavaa parempaa polkua muutamien kilometrien matkan, kunnes rannalla hyörivät kahlaajaparvet kävivät todella isoiksi. Jätin autoni sinne, missä maaperä oli yhä kovaa, ja jatkoin jalan, uhmaten auringonpistosta afgaanihuivillani ja ryhtyen skannaamaan tuhansien ja taas tuhansien kahlaajien muodostamia lauttamaisia parvia löytääkseni jotain mielenkiintoista.
Yleisimpiä kahlaajia rannikolla näyttivät olevan erilajiset tyllit sekä punajalkaviklot, jotka olivat absurdin runsaita. Itse asiassa muita tringoja näkyi silmiinpistävän vähän, johtuen varmaan habitaatista. Myös punakuireja, kuovisirrejä, pikkusirrejä, suosirrejä, pulmussirrejä, meriharakoita, tundrakurmitsoja, isokuoveja ja pikkukuoveja oli erittäin suuria määriä. Joukossa kahlaili riuttahaikaroita, harmaahaikaroita ja flamingoja. Mudassa ja hiekkasärkillä ruokailevia kahlaajaparvia skannatessa löytyi yleisten lajien lisäksi kaikenlaista mielenkiintoista, kuten kymmeniä ellei satoja rantakurveja, yli viisikymmentä luolakahlaajaa ja lopulta myös yhteensä kaksitoista vuorisirriä.
Sitä luulisi, ettei kahlaajien katselun kannalta aamu olisi voinut mukavammin mennä. Vuorisirrejä oli löytynyt helposti. Taustalla kaikenlaiset sirrit sirisivät, tyllit huikkailivat, tundrakurmitsat viheltelivät, välillä äänimaisemaa rujostuttivat riuttahaikaroiden äänekkäät rääkäisyt, ja kuovien kurlutus loi muinaisuuden tuntua. Taustalla flamingojen sirot kaulat kaartuivat välkehtivän lahden ylle niiden siivilöidessä vedestä äyriäisiä. Taskuravut kipittelivät koloihinsa yrittäen välttää luolakahlaajien nokkiin joutumista. Minkä viehättävän idyllin voikaan rannallinen mutaa saada aikaan!
Tuon aamun kahlaajaelämykset eivät kuitenkaan jääneet siihen, vaan punakuiriparvien joukosta löytyi jotain vielä eksoottisempaa. Eräässä talvipukuisten punakuirien parvessa oli mukana nukkuva punainen lintu, joka ensinäkemältä näytti kesäpukuiselta punakuirilta. Se oli kuitenkin selvästi pienempi kuin seurassaan olevat kuirit. Niinpä mietin hetken erehtyneeni; että tämä lintu olikin punakuiri ja muut linnut parvessa mustapyrstökuireja, koska olivat suurempia. Ei, kyllä ne punakuireja olivat. Mikä tämä nukkuva punikki sitten oli, isosirrikö? Se piti nokkaansa piilossa siiven alla, joten siirryin välillä katselemaan muita lintuja ja päätin palata vielä tähän yksilöön, sillä oletin isosirrin olevan Omanissa jonkinlainen rariteetti.
Pian ruskosuohaukka suoritti ylilennon aiheuttaen hillittyä paniikkia kahlaajaparvissa. Monet pienemmistä kahlaajista lähtivät lentoon, kun taas luottavaisen isot punakuirit pysyivät paikoillaan, kuten myös niiden outo seuralainen. Palautin putkeni tähän ryhmään. Kuirit jäkittivät varuillaan olevan näköisinä haukkaa seuraten, kun taas niiden perin punerva seuralainen, joka vähän aikaa sitten oli nukkunut, oli nyt ottanut esille pitkän, suoran ja tumman nokkansa ja ryhtynyt tohinalla ruokailemaan. Se veivasi rytmillisesti nokallaan vettä ruokaillessaan. Toisin kuin parven muut linnut, se vaikutti jättävän suohaukan kokonaan huomiotta.
Mikä se sitten oli? Lintu oli kirkkaassa kesäpuvussa, vaikka kaikki sen seurassa olevat punakuirit olivat jo vaihtaneet talvipukuun. Se oli kuiriseuralaisiaan selvästi pienempi. Löysin itseni pohtimasta, mahtoiko mikään amerikkalaisista kuirilajeista eksyä tänne rarina, yrittäen muistaa miltä ne näyttivät kesäpuvuissa - mutta olin nähnyt niitä vain talvipuvussa. Tarvitsin nyt kirjaa tueksi ja onneksi minulla oli Richard Porterin ja Simon Aspinallin Birds of the Middle East, toinen painos. Kuirisivuilta (126-127) löytyi kuin löytyikin minulle aiemmin tuntematon lintulaji, joka vastasi väreiltään täydellisesti näkemääni lintua: arokurppelo. Näkemäni lintu oli täsmälleen samannäköinen kuin Porterin ja Aspinallin kirjassa oleva kuva kesäpukuisesta arokurppelosta: punainen rinta ja jonkin verran valkoista vatsassa ja alaperässä, mustalla juovituksella. Kirja kuvaili jopa sitä merkillistä nokanveivausta, jota olin todistanut: "Ruokaillessa jatkuva vertikaalinen 'ompelukone' -luotaus."
Oliko näkemäni lintu siis arokurppelo? Laji on raportoitu satunnaisvieraana Jemenistä, mutta ei tiettävästi Omanista. Tämä saattoi hyvinkin olla harvinaisin lintu, jonka olen koskaan nähnyt missään. Ensimmäinen ajatukseni olikin unohtaa, mitä olin nähnyt, koska jos raportoisin tämän havainnon, kukaan ei uskoisi, etenkään koska kauko-objektiivini oli mäsänä enkä siten pystynyt kuvaamaan lintua. Olisin paljon luottavaisempi raportoimaan havaintoni sitten kun joku britti olisi ensin löytänyt saman lajin Omanista. Myöhemmin minulle selvisi, että Omanissa on havaittu amerikkalainen tundrakurppelo, joka muistuttaa arokurppeloa, mutta vertaillessani kesäpukuisten valokuvia netistä olen edelleen vakuuttunut, ettei mikään muistuta näkemääni lintua yhtä paljon kuin kesäpukuinen arokurppelo.
Arokurppelo tai ei, koitti aika lähteä, jotta olisin Qatbitin keitaalla ennen pimeän tuloa. Loput päivästä kuluivatkin tylsästi ajaen läpi loputtoman aavikkomaiseman. Sallin itselleni pari pysähdystä tankkausta varten ja kiersin muuttolintujen varalta Ghaftainin majatalon ympärillä olevan kuivuvan keitaan. Ghaftainin akaasioista löytyi vaaleakultarinta, kääpiökerttu, etelänsatakieli, punapyrstölepinkäinen sekä pieni parvi turkinkyyhkyjä ja västäräkki. Keitaan liepeillä kierteli pari arokorppeja, maassa hyppeli aavikkotasku ja arotasku. Keitaan yllä lenteli useita törmäpääskyjä ja haarapääskyjä, yksi pikkukiitäjä ja yksi tervapääsky.
Tarkoitukseni oli ollut ehtiä Muntasarin keitaalle hämärän laskeutuessa, katsomaan juomaan kerääntyviä lintuparvia, mutta täälläkin tiejärjestelyt olivat muuttuneet eikä Muntasariin ollut enää missään kylttejä. Päädyin ajamaan Muntasarin ohi ja löysin itseni etuajassa Qatbitin majatalolta, jota ympäröivä keidas on lintuparatiisi. Oli jo kuitenkin tulossa hämärä, joten säntäsin kolme kilometriä Qatbitin takana sijaitsevalle pikkukeitaalle, jossa on ayn. Totisesti, satoja lintuja kerääntyi sinne juomaan, mutta melkein kaikki ne olivat turkinkyyhkyjä, joukossa joitain palmukyyhkyjä ja turturikyyhkyjä. Turkinkyyhkyjä oli pelkästään tuolla keidakkeella ainakin 500-700, joten niiden on täytynyt kerääntyä kauempaa, sillä noin suuria määriä ei keidake edes yhdessä Qatbitin kanssa voinut elättää.
Turkinkyyhkyjen joukossa kiinnitin huomiota kahteen tummaan lintuun, joilla oli turturikyyhkyn värit, mutta jotka olivat selvästi isompia kuin seurassaan olevat turkinkyyhkyt. Oli helppo vahvistaa niiden suurempi koko turkinkyyhkyihin nähden, sillä ne olivat muuten kokonaan turkinkyyhkyistä koostuvan parvensa kaksi suurinta lintua. Myös värit sopivat idänturturikyyhkyyn, todennäköisesti alalajiin meena. Kaksi idänturturikyyhkyä muodostivatkin hauskan päätöksen vuorisirreistä ja potentiaalisesta arokurppelosta alkaneelle päivälle.
Oli vielä hieman valoa jäljellä ennen täyttä pimeää, joten kuljin läpi myös Qatbitin puutarhoja, jossa ehdin nähdä pikkusiepon, turturikyyhkyn ja kehrääjän. Valitettavasti löysin myös hiljattain kuolleen nuoren niitty- tai arosuohaukan lojumasta kastelulammikon vierestä. Koska väkivallan merkkejä ei näkynyt, epäilin myrkytystä tai sähköiskua.
Majoitus Qatbitissa oli hyvä ja majatalon pitäjä manifestoi suurta tietoisuutta ja kiinnostusta lintuharrastukseen, kysellen oma-aloitteisesti hopeatilhien esiintymisestä ja muuta sellaista, mitä on kuullut vierailevilta lintuharrastajilta. Mainitsipa myös nimeltä pari aiemmin Suomesta käynyttä lintuharrastajavierasta, jotka tunnistin. Majatalo tarjosi myös hyvän intialaisen illallisen. Ikävä kyllä elektroninen epäonneni jatkui kännykkälaturini tuhoutumisena, jättäen minut käytännössä viestipimentoon lopuksi matkaa.
Päätieltä risteili itään rannikkoa kohti lukemattomien renkaanjälkien labyrintti halki Barr al-Hikmanin höttöisestä hiekasta ja tulvamaasta muodostuvan laakean maiseman, jota heinätuppaat ja piikkipensaat viherryttävät. Kokeiltuani muutamia suuremmilta näyttäviä polkuja ja niiden päädyttyä aina vaarallisen pehmeään maaperään päätin, että polut olivat kaikki liian riskaabeleita Toyota Yarikselleni ja niinpä palasin päätielle ja ajoin aina Shannaan saakka, paikkaan josta lautat Masiran saarelle lähtevät.
Palasin sitten Shannasta rantaa seuraavaa parempaa polkua muutamien kilometrien matkan, kunnes rannalla hyörivät kahlaajaparvet kävivät todella isoiksi. Jätin autoni sinne, missä maaperä oli yhä kovaa, ja jatkoin jalan, uhmaten auringonpistosta afgaanihuivillani ja ryhtyen skannaamaan tuhansien ja taas tuhansien kahlaajien muodostamia lauttamaisia parvia löytääkseni jotain mielenkiintoista.
Yleisimpiä kahlaajia rannikolla näyttivät olevan erilajiset tyllit sekä punajalkaviklot, jotka olivat absurdin runsaita. Itse asiassa muita tringoja näkyi silmiinpistävän vähän, johtuen varmaan habitaatista. Myös punakuireja, kuovisirrejä, pikkusirrejä, suosirrejä, pulmussirrejä, meriharakoita, tundrakurmitsoja, isokuoveja ja pikkukuoveja oli erittäin suuria määriä. Joukossa kahlaili riuttahaikaroita, harmaahaikaroita ja flamingoja. Mudassa ja hiekkasärkillä ruokailevia kahlaajaparvia skannatessa löytyi yleisten lajien lisäksi kaikenlaista mielenkiintoista, kuten kymmeniä ellei satoja rantakurveja, yli viisikymmentä luolakahlaajaa ja lopulta myös yhteensä kaksitoista vuorisirriä.
Sitä luulisi, ettei kahlaajien katselun kannalta aamu olisi voinut mukavammin mennä. Vuorisirrejä oli löytynyt helposti. Taustalla kaikenlaiset sirrit sirisivät, tyllit huikkailivat, tundrakurmitsat viheltelivät, välillä äänimaisemaa rujostuttivat riuttahaikaroiden äänekkäät rääkäisyt, ja kuovien kurlutus loi muinaisuuden tuntua. Taustalla flamingojen sirot kaulat kaartuivat välkehtivän lahden ylle niiden siivilöidessä vedestä äyriäisiä. Taskuravut kipittelivät koloihinsa yrittäen välttää luolakahlaajien nokkiin joutumista. Minkä viehättävän idyllin voikaan rannallinen mutaa saada aikaan!
Tuon aamun kahlaajaelämykset eivät kuitenkaan jääneet siihen, vaan punakuiriparvien joukosta löytyi jotain vielä eksoottisempaa. Eräässä talvipukuisten punakuirien parvessa oli mukana nukkuva punainen lintu, joka ensinäkemältä näytti kesäpukuiselta punakuirilta. Se oli kuitenkin selvästi pienempi kuin seurassaan olevat kuirit. Niinpä mietin hetken erehtyneeni; että tämä lintu olikin punakuiri ja muut linnut parvessa mustapyrstökuireja, koska olivat suurempia. Ei, kyllä ne punakuireja olivat. Mikä tämä nukkuva punikki sitten oli, isosirrikö? Se piti nokkaansa piilossa siiven alla, joten siirryin välillä katselemaan muita lintuja ja päätin palata vielä tähän yksilöön, sillä oletin isosirrin olevan Omanissa jonkinlainen rariteetti.
Pian ruskosuohaukka suoritti ylilennon aiheuttaen hillittyä paniikkia kahlaajaparvissa. Monet pienemmistä kahlaajista lähtivät lentoon, kun taas luottavaisen isot punakuirit pysyivät paikoillaan, kuten myös niiden outo seuralainen. Palautin putkeni tähän ryhmään. Kuirit jäkittivät varuillaan olevan näköisinä haukkaa seuraten, kun taas niiden perin punerva seuralainen, joka vähän aikaa sitten oli nukkunut, oli nyt ottanut esille pitkän, suoran ja tumman nokkansa ja ryhtynyt tohinalla ruokailemaan. Se veivasi rytmillisesti nokallaan vettä ruokaillessaan. Toisin kuin parven muut linnut, se vaikutti jättävän suohaukan kokonaan huomiotta.
Mikä se sitten oli? Lintu oli kirkkaassa kesäpuvussa, vaikka kaikki sen seurassa olevat punakuirit olivat jo vaihtaneet talvipukuun. Se oli kuiriseuralaisiaan selvästi pienempi. Löysin itseni pohtimasta, mahtoiko mikään amerikkalaisista kuirilajeista eksyä tänne rarina, yrittäen muistaa miltä ne näyttivät kesäpuvuissa - mutta olin nähnyt niitä vain talvipuvussa. Tarvitsin nyt kirjaa tueksi ja onneksi minulla oli Richard Porterin ja Simon Aspinallin Birds of the Middle East, toinen painos. Kuirisivuilta (126-127) löytyi kuin löytyikin minulle aiemmin tuntematon lintulaji, joka vastasi väreiltään täydellisesti näkemääni lintua: arokurppelo. Näkemäni lintu oli täsmälleen samannäköinen kuin Porterin ja Aspinallin kirjassa oleva kuva kesäpukuisesta arokurppelosta: punainen rinta ja jonkin verran valkoista vatsassa ja alaperässä, mustalla juovituksella. Kirja kuvaili jopa sitä merkillistä nokanveivausta, jota olin todistanut: "Ruokaillessa jatkuva vertikaalinen 'ompelukone' -luotaus."
Oliko näkemäni lintu siis arokurppelo? Laji on raportoitu satunnaisvieraana Jemenistä, mutta ei tiettävästi Omanista. Tämä saattoi hyvinkin olla harvinaisin lintu, jonka olen koskaan nähnyt missään. Ensimmäinen ajatukseni olikin unohtaa, mitä olin nähnyt, koska jos raportoisin tämän havainnon, kukaan ei uskoisi, etenkään koska kauko-objektiivini oli mäsänä enkä siten pystynyt kuvaamaan lintua. Olisin paljon luottavaisempi raportoimaan havaintoni sitten kun joku britti olisi ensin löytänyt saman lajin Omanista. Myöhemmin minulle selvisi, että Omanissa on havaittu amerikkalainen tundrakurppelo, joka muistuttaa arokurppeloa, mutta vertaillessani kesäpukuisten valokuvia netistä olen edelleen vakuuttunut, ettei mikään muistuta näkemääni lintua yhtä paljon kuin kesäpukuinen arokurppelo.
Arokurppelo tai ei, koitti aika lähteä, jotta olisin Qatbitin keitaalla ennen pimeän tuloa. Loput päivästä kuluivatkin tylsästi ajaen läpi loputtoman aavikkomaiseman. Sallin itselleni pari pysähdystä tankkausta varten ja kiersin muuttolintujen varalta Ghaftainin majatalon ympärillä olevan kuivuvan keitaan. Ghaftainin akaasioista löytyi vaaleakultarinta, kääpiökerttu, etelänsatakieli, punapyrstölepinkäinen sekä pieni parvi turkinkyyhkyjä ja västäräkki. Keitaan liepeillä kierteli pari arokorppeja, maassa hyppeli aavikkotasku ja arotasku. Keitaan yllä lenteli useita törmäpääskyjä ja haarapääskyjä, yksi pikkukiitäjä ja yksi tervapääsky.
Tarkoitukseni oli ollut ehtiä Muntasarin keitaalle hämärän laskeutuessa, katsomaan juomaan kerääntyviä lintuparvia, mutta täälläkin tiejärjestelyt olivat muuttuneet eikä Muntasariin ollut enää missään kylttejä. Päädyin ajamaan Muntasarin ohi ja löysin itseni etuajassa Qatbitin majatalolta, jota ympäröivä keidas on lintuparatiisi. Oli jo kuitenkin tulossa hämärä, joten säntäsin kolme kilometriä Qatbitin takana sijaitsevalle pikkukeitaalle, jossa on ayn. Totisesti, satoja lintuja kerääntyi sinne juomaan, mutta melkein kaikki ne olivat turkinkyyhkyjä, joukossa joitain palmukyyhkyjä ja turturikyyhkyjä. Turkinkyyhkyjä oli pelkästään tuolla keidakkeella ainakin 500-700, joten niiden on täytynyt kerääntyä kauempaa, sillä noin suuria määriä ei keidake edes yhdessä Qatbitin kanssa voinut elättää.
Turkinkyyhkyjen joukossa kiinnitin huomiota kahteen tummaan lintuun, joilla oli turturikyyhkyn värit, mutta jotka olivat selvästi isompia kuin seurassaan olevat turkinkyyhkyt. Oli helppo vahvistaa niiden suurempi koko turkinkyyhkyihin nähden, sillä ne olivat muuten kokonaan turkinkyyhkyistä koostuvan parvensa kaksi suurinta lintua. Myös värit sopivat idänturturikyyhkyyn, todennäköisesti alalajiin meena. Kaksi idänturturikyyhkyä muodostivatkin hauskan päätöksen vuorisirreistä ja potentiaalisesta arokurppelosta alkaneelle päivälle.
Oli vielä hieman valoa jäljellä ennen täyttä pimeää, joten kuljin läpi myös Qatbitin puutarhoja, jossa ehdin nähdä pikkusiepon, turturikyyhkyn ja kehrääjän. Valitettavasti löysin myös hiljattain kuolleen nuoren niitty- tai arosuohaukan lojumasta kastelulammikon vierestä. Koska väkivallan merkkejä ei näkynyt, epäilin myrkytystä tai sähköiskua.
Majoitus Qatbitissa oli hyvä ja majatalon pitäjä manifestoi suurta tietoisuutta ja kiinnostusta lintuharrastukseen, kysellen oma-aloitteisesti hopeatilhien esiintymisestä ja muuta sellaista, mitä on kuullut vierailevilta lintuharrastajilta. Mainitsipa myös nimeltä pari aiemmin Suomesta käynyttä lintuharrastajavierasta, jotka tunnistin. Majatalo tarjosi myös hyvän intialaisen illallisen. Ikävä kyllä elektroninen epäonneni jatkui kännykkälaturini tuhoutumisena, jättäen minut käytännössä viestipimentoon lopuksi matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti