Omanin pohjoisrannikko, jota huuhtova meri tunnetaankin Omaninlahtena, ja jota Hajarvuoristo erottaa kuivasta sisämaasta, jakautuu karkeasti kahteen osaan, pääkaupungin Masqatin sijaitessa keskellä. Masqatista länteen sijoittuva rannikko, joka ulottuu Barkasta Shinasiin ja Arabiemiraattien Omaninlahden puolella sijaitsevan emiirikunnan Fujeiran rajalle, tunnetaan nimellä Batina, "vatsa". Masqatista itään tai oikeastaan kaakkoon viettävä rannikko Sifasta aina Ras al-Haddin niemelle tunnetaan puolestaan nimellä Sharqiyya, "itämaa". Hallinnolliset Batinan ja Sharqiyyan läänit eivät mene aivan yksiin maantieteellisten nimitysten kanssa.
Batinassa tuntuu myös ajan patina, sillä alueen pääkaupunki Sohar tunnettiin muinoin Omanin kaupunkina, josta koko maa on saanut nimensä, ja joka aikoinaan toimi valtakunnan pääkaupunkina. Kuten monen historiallisen imperiumin, myös Omanin pääkaupunki vaihtoi paikkaa monta kertaa historian saatossa. Sohar on tunnettu paitsi tärkeänä kauppasatamana, myös tarunomaisen merenkävijä Sindbadin syntymäpaikkana. Nimi Sindbad vaikuttaa indoiraaniselta ja viitannee nykyisen Pakistanin eteläisimpään osavaltioon Sindiin, josta tarinat ovat saattaneet Persian kautta kulkeutua Arabiaan. Tarut Sindbadin matkoista tunnetaan kuitenkin alun perin arabiankielisinä, muodostavat osan Tuhannen ja yhden yön tarinoista (Alif layla wa layla, "Tuhat yötä ja yö", katso myös suomeksi) ja ne on sijoitettu abbasidien kalifaatin kulta-aikaan, kalifi Harun ar-Rashidin valtakaudelle.
Tarkoitukseni oli ajaa Masqatista ensin Ras as-Sawadin niemelle, jonka edustalla olevalla Sawadin saarella on keskiaikainen linnoitus ja pesii nokihaukka, ja jonka laguuneilla tavataan runsain määrin erilaisia kahlaajia. Tarkoitukseni oli jatkaa illaksi Sohariin. Suunnitelmani sekoitti kuitenkin sulttaani Qabusin hallinnon intohimoinen harrastus rakentaa yhä uusia valtateitä, mutta puutteellinen panostus niiden viitoittamiseen.
Tässä vaiheessa minun on mainittava ne kaksi asiaa, joista en Omanissa ensinkään pitänyt: ensinnäkin kaikkialla salakavalina ja varoituksitta esiintyvät hidastetöyssyt, jotka ovat omiaan tuhoamaan minkä tahansa pikkuauton, ja toiseksi tietöiden runsaus, jonka seurauksena maassa risteilee kaikkialle upouusia mutta puutteellisesti viitoitettuja teitä, jotka johtavat ei-mihinkään. Pahimmillaan ne päättyvät pimeässä kesken betoniporsaisiin ja joutuu palaamaan kymmeniä kilometrejä tehdäkseen uukäännöksen.
Länttä kohti ajellessani pysähdyin lyhyesti Barkassa, mutta sen jälkeen en löytänyt kylttiä Sawadiin. Lopulta tulin liikenneympyrään, josta oli kyltti Musanan linnaan, ja tajusin ajaneeni liian pitkälle. Käännyin sieltä oikealle ja löysin vaiston varassa pikkuteitä pitkin rannikolle, jossa käyskenteli hietaisilla laguuneilla paljon karikukkoja, pikkusirrejä ja mustajalkatyllejä sekä lepäili laumoina idänselkälokkeja, aroselkälokkeja, nokilokkeja ja töyhtötiiroja. Rannikolta näin itäisessä horisontissa Sawadin saaren ja siellä kohoavan vartiotornin ja lähdin sitten rantateitä myöten kohti tuota päämäärää. Päädyin ajamaan upouudelle suureelliselle tielle, jossa ei näkynyt lainkaan muuta liikennettä eikä tietenkään mitään viitoitusta. Lopulta edessä oli esteitä ja tie osoittautui tästä päästä suljetuksi liikenteeltä. Jouduin omavaltaisesti siirtämään esteet päästäkseni ajamaan vanhemmalle tielle, joka lopulta vei minut näkymättömän käden ohjaamana suoraan Ras as-Sawadiin.
Ras as-Sawadi on kuitenkin suosittu viikonloppuretkien paikka masqatilaisille ja olin paikalla perjantaina, joka on muslimien sunnuntai. Paikka oli tupaten täynnä väkeä: Perheitä, joiden pikkupenskat pitivät hauskaa juoksemalla rantoja pitkin karkottamassa lentoon satapäisiä lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia. Isiä vesipiippuineen ja äitejä huiveineen. Intialaisia siirtotyöläisiä piknikoimassa todennäköisesti viikon ainoana vapaana iltapäivänään. Arabiteinejä esittelemässä merkkivaatteitaan, aurinkolasejaan, hienoja autojaan ja soittamalla kovalla musiikkia autoista tai ghettoblästereistä. Kuten kuvitella saattaa, en tällaisen tilanteen vallitessa nähnyt niemen molemmin puolin olevilla laguuneilla kovinkaan paljon lintuja, vaikka rannoilla kipittikin mustajalkatyllejä, ylänkötyllejä ja aavikkotyllejä, ja vähän kauempana kahlaili pitkäjalkoja, pikkukuoveja ja punakuireja. Selkä- ja harmaalokkiryhmän siperialaisia ja keskiaasialaisia alalajeja oli paljon, samoin kuin paikallisia nokilokkeja ja töyhtötiiroja.
Sawadin saari on laskuveden aikaan mahdollista saavuttaa niemeltä käsin kahlaamalla ja nousuveden aikaan veneellä, mutta saarikin oli tupaten täynnä väkeä ja nokihaukka todennäköisesti lähtenyt talvehtimissijoilleen Itä-Afrikan ja Madagaskarin suunnalle. Näin kuitenkin matkan ensimmäisen kalasääksen. Sääksiä olikin sitten matkan varrella hämmästyttävän paljon kaikkialla Omanin rannikoilla ja ne antoivat usein kuvata itseään varsin läheltä, mikä ei tämän lajin kohdalla useimmiten ole niin helppoa. Ajoin väen eniten suosimilta rannoilta ja laguuneilta hieman etäämmäs dyynien laitaa pitkin ja löysin rauhallisemmilta paikoilta suurempia lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia, samoin kuin dyyneiltä töyhtökiuruja, aavikkotaskuja ja arotaskuja. Nämä kolme olivat tulevinakin päivinä matkan yleisimpien lintulajien joukossa.
Auringon alkaessa painua mailleen suuntasin takaisin niemelle, mutta seuratessani petollisia autonjälkiä onnistuin juututtamaan Toyota Yarikseni pehmeään hiekkaiseen maaperään. Tapakulttuurisyistä minulla on kuitenkin aina ollut korkeampien voimien siunaus matkassani vahvempana musulmaanien alueilla liikuttaessa kuin Euroopassa, eikä pienissä käytännön pulmissa koskaan jää pulaan. Nytkin paikalla oli onneksi vanha setä kahden pienen lapsen kanssa ja heidän avullaan sain auton irti renkaista ilmaa vähentämällä, laudanpätkiä käyttämällä ja sedän kanssa autoa työntämällä pikkupojan kiertäessä virtakytkintä. Vanhus kertoi minun olleen jo viides auto sinä päivänä, joka juuttui samoja renkaanjälkiä seuratessaan. Miksi ihmiset eivät ymmärtäneet ajaa kyseistä pätkää kosteamman rannan puolelta? Hän kieltäytyi ehdottomasti kaikista raha- ja jopa limsapalkkiotarjouksistani ja olisi päinvastoin itse halunnut tarjota teetä, mutta minä halusin ennen pimeän tuloa Sohariin.
Sawadin kylässä täytin renkaat uudelleen ja tankkasin. Sohariin ajaminen moottoritietä pitkin ei ollut hankalaa, mutta Arabian niemimaan kaupunkien tavoin Sohar on levinnyt laajalle alueelle, muodostaen useita erillisiä keskustoja ostoskeskusten ympärille, ja sinne päästessäni oli jo pimeää, joten hotellin löytäminen osoittautui haasteeksi. Kyltit johtivat minut ensin harhaan ja sama tulos oli kysyessäni useaan kertaan kauppoja ja grillejä pyörittäviltä aasialaisilta siirtotyöläisiltä, jotka kasvot säilyttääkseen eivät voi sanoa "en tiedä", vaan osoittavat johonkin suuntaan. Lopulta kaksi paikallista nuormiestä Porschen ratissa lupasi ajaa edelläni, ja ajoivatkin, vaikka aikamoista rallia, kaupungin toiselle puolelle ja hienon rantahotellin porteista sisään.
Vähän turhan fiini yhden yön majoitukseksi, mutta kun oli jo myöhä, se palveli tarkoitustaan. Söin shish tawukia oluen kera, järjestelin muistiinpanojani ja valokuviani. Satoja kauluskaijoja ja pihamainoja oli kokoontunut viereisen puiston puunlatvoihin yöpuulle ja meteli oli aamulla sen mukainen. Kenttähyypät huutelivat yössä nurmialueilta. Merinäköala oli hieno jo ennen auringon nousua horisontin yläpuolelle.
Batinassa tuntuu myös ajan patina, sillä alueen pääkaupunki Sohar tunnettiin muinoin Omanin kaupunkina, josta koko maa on saanut nimensä, ja joka aikoinaan toimi valtakunnan pääkaupunkina. Kuten monen historiallisen imperiumin, myös Omanin pääkaupunki vaihtoi paikkaa monta kertaa historian saatossa. Sohar on tunnettu paitsi tärkeänä kauppasatamana, myös tarunomaisen merenkävijä Sindbadin syntymäpaikkana. Nimi Sindbad vaikuttaa indoiraaniselta ja viitannee nykyisen Pakistanin eteläisimpään osavaltioon Sindiin, josta tarinat ovat saattaneet Persian kautta kulkeutua Arabiaan. Tarut Sindbadin matkoista tunnetaan kuitenkin alun perin arabiankielisinä, muodostavat osan Tuhannen ja yhden yön tarinoista (Alif layla wa layla, "Tuhat yötä ja yö", katso myös suomeksi) ja ne on sijoitettu abbasidien kalifaatin kulta-aikaan, kalifi Harun ar-Rashidin valtakaudelle.
Tarkoitukseni oli ajaa Masqatista ensin Ras as-Sawadin niemelle, jonka edustalla olevalla Sawadin saarella on keskiaikainen linnoitus ja pesii nokihaukka, ja jonka laguuneilla tavataan runsain määrin erilaisia kahlaajia. Tarkoitukseni oli jatkaa illaksi Sohariin. Suunnitelmani sekoitti kuitenkin sulttaani Qabusin hallinnon intohimoinen harrastus rakentaa yhä uusia valtateitä, mutta puutteellinen panostus niiden viitoittamiseen.
Tässä vaiheessa minun on mainittava ne kaksi asiaa, joista en Omanissa ensinkään pitänyt: ensinnäkin kaikkialla salakavalina ja varoituksitta esiintyvät hidastetöyssyt, jotka ovat omiaan tuhoamaan minkä tahansa pikkuauton, ja toiseksi tietöiden runsaus, jonka seurauksena maassa risteilee kaikkialle upouusia mutta puutteellisesti viitoitettuja teitä, jotka johtavat ei-mihinkään. Pahimmillaan ne päättyvät pimeässä kesken betoniporsaisiin ja joutuu palaamaan kymmeniä kilometrejä tehdäkseen uukäännöksen.
Länttä kohti ajellessani pysähdyin lyhyesti Barkassa, mutta sen jälkeen en löytänyt kylttiä Sawadiin. Lopulta tulin liikenneympyrään, josta oli kyltti Musanan linnaan, ja tajusin ajaneeni liian pitkälle. Käännyin sieltä oikealle ja löysin vaiston varassa pikkuteitä pitkin rannikolle, jossa käyskenteli hietaisilla laguuneilla paljon karikukkoja, pikkusirrejä ja mustajalkatyllejä sekä lepäili laumoina idänselkälokkeja, aroselkälokkeja, nokilokkeja ja töyhtötiiroja. Rannikolta näin itäisessä horisontissa Sawadin saaren ja siellä kohoavan vartiotornin ja lähdin sitten rantateitä myöten kohti tuota päämäärää. Päädyin ajamaan upouudelle suureelliselle tielle, jossa ei näkynyt lainkaan muuta liikennettä eikä tietenkään mitään viitoitusta. Lopulta edessä oli esteitä ja tie osoittautui tästä päästä suljetuksi liikenteeltä. Jouduin omavaltaisesti siirtämään esteet päästäkseni ajamaan vanhemmalle tielle, joka lopulta vei minut näkymättömän käden ohjaamana suoraan Ras as-Sawadiin.
Ras as-Sawadi on kuitenkin suosittu viikonloppuretkien paikka masqatilaisille ja olin paikalla perjantaina, joka on muslimien sunnuntai. Paikka oli tupaten täynnä väkeä: Perheitä, joiden pikkupenskat pitivät hauskaa juoksemalla rantoja pitkin karkottamassa lentoon satapäisiä lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia. Isiä vesipiippuineen ja äitejä huiveineen. Intialaisia siirtotyöläisiä piknikoimassa todennäköisesti viikon ainoana vapaana iltapäivänään. Arabiteinejä esittelemässä merkkivaatteitaan, aurinkolasejaan, hienoja autojaan ja soittamalla kovalla musiikkia autoista tai ghettoblästereistä. Kuten kuvitella saattaa, en tällaisen tilanteen vallitessa nähnyt niemen molemmin puolin olevilla laguuneilla kovinkaan paljon lintuja, vaikka rannoilla kipittikin mustajalkatyllejä, ylänkötyllejä ja aavikkotyllejä, ja vähän kauempana kahlaili pitkäjalkoja, pikkukuoveja ja punakuireja. Selkä- ja harmaalokkiryhmän siperialaisia ja keskiaasialaisia alalajeja oli paljon, samoin kuin paikallisia nokilokkeja ja töyhtötiiroja.
Sawadin saari on laskuveden aikaan mahdollista saavuttaa niemeltä käsin kahlaamalla ja nousuveden aikaan veneellä, mutta saarikin oli tupaten täynnä väkeä ja nokihaukka todennäköisesti lähtenyt talvehtimissijoilleen Itä-Afrikan ja Madagaskarin suunnalle. Näin kuitenkin matkan ensimmäisen kalasääksen. Sääksiä olikin sitten matkan varrella hämmästyttävän paljon kaikkialla Omanin rannikoilla ja ne antoivat usein kuvata itseään varsin läheltä, mikä ei tämän lajin kohdalla useimmiten ole niin helppoa. Ajoin väen eniten suosimilta rannoilta ja laguuneilta hieman etäämmäs dyynien laitaa pitkin ja löysin rauhallisemmilta paikoilta suurempia lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia, samoin kuin dyyneiltä töyhtökiuruja, aavikkotaskuja ja arotaskuja. Nämä kolme olivat tulevinakin päivinä matkan yleisimpien lintulajien joukossa.
Auringon alkaessa painua mailleen suuntasin takaisin niemelle, mutta seuratessani petollisia autonjälkiä onnistuin juututtamaan Toyota Yarikseni pehmeään hiekkaiseen maaperään. Tapakulttuurisyistä minulla on kuitenkin aina ollut korkeampien voimien siunaus matkassani vahvempana musulmaanien alueilla liikuttaessa kuin Euroopassa, eikä pienissä käytännön pulmissa koskaan jää pulaan. Nytkin paikalla oli onneksi vanha setä kahden pienen lapsen kanssa ja heidän avullaan sain auton irti renkaista ilmaa vähentämällä, laudanpätkiä käyttämällä ja sedän kanssa autoa työntämällä pikkupojan kiertäessä virtakytkintä. Vanhus kertoi minun olleen jo viides auto sinä päivänä, joka juuttui samoja renkaanjälkiä seuratessaan. Miksi ihmiset eivät ymmärtäneet ajaa kyseistä pätkää kosteamman rannan puolelta? Hän kieltäytyi ehdottomasti kaikista raha- ja jopa limsapalkkiotarjouksistani ja olisi päinvastoin itse halunnut tarjota teetä, mutta minä halusin ennen pimeän tuloa Sohariin.
Sawadin kylässä täytin renkaat uudelleen ja tankkasin. Sohariin ajaminen moottoritietä pitkin ei ollut hankalaa, mutta Arabian niemimaan kaupunkien tavoin Sohar on levinnyt laajalle alueelle, muodostaen useita erillisiä keskustoja ostoskeskusten ympärille, ja sinne päästessäni oli jo pimeää, joten hotellin löytäminen osoittautui haasteeksi. Kyltit johtivat minut ensin harhaan ja sama tulos oli kysyessäni useaan kertaan kauppoja ja grillejä pyörittäviltä aasialaisilta siirtotyöläisiltä, jotka kasvot säilyttääkseen eivät voi sanoa "en tiedä", vaan osoittavat johonkin suuntaan. Lopulta kaksi paikallista nuormiestä Porschen ratissa lupasi ajaa edelläni, ja ajoivatkin, vaikka aikamoista rallia, kaupungin toiselle puolelle ja hienon rantahotellin porteista sisään.
Vähän turhan fiini yhden yön majoitukseksi, mutta kun oli jo myöhä, se palveli tarkoitustaan. Söin shish tawukia oluen kera, järjestelin muistiinpanojani ja valokuviani. Satoja kauluskaijoja ja pihamainoja oli kokoontunut viereisen puiston puunlatvoihin yöpuulle ja meteli oli aamulla sen mukainen. Kenttähyypät huutelivat yössä nurmialueilta. Merinäköala oli hieno jo ennen auringon nousua horisontin yläpuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti