Kesäinen Suomen-kierrokseni lähenee viimeisiään. Kaskisissa aurinko paistoi ja veet kimmelsivät. Vierailuni aikana oli Kalarantapäivät, mutta muuten Suomen pienimmän kaupungin kaduilla oli autiota ja hiljaista, lukuun ottamatta Kung Gustavs Cafén terassia, jossa näytti aina olevan väkeä.
Mustakurkku-uikut olivat saaneet poikasensa maailmalle lammelta, jota asukkaat kutsuvat milloin Pumppulammeksi ja milloin Rottalammeksi, ja jonka pinnalla kelluu lauttoina ulpukkaa. Palokärki lensi huutaen ohi. Sorsapoikueita kulkee kautta rantain ja salmella oli isokoskeloita ja tukkasotkia. Kaskisten sisäosan metsään on rakennettu EU-rahoituksella näkötorni, josta ei tosin avaudu näköalaa kuin mäntyjen latvoihin ja savupiippuihin. Yksi sellutehdas on lopettanut, toinen vielä jatkaa.
Uutiset kertovat, että Kroatiasta on tullut EU:n uusin jäsenmaa. Ikävää, että tämä viimeisin nytkähdys pitkässä mutta kovin ajan perässä laahanneessa laajentumisessa tapahtuu vaiheessa, jossa koko Eurooppa on tukahtumassa kestämättömän velanoton ja julkisen tuhlauksen suohon. Muistan vielä ajan, jolloin teininä kiivailin Itä-Euroopan vapautumisen ja Euroopan yhdentymisen puolesta. On suuri sääli, että byrokratian ja julkisten menojen ikuinen paisuttaminen uhkaa antaa pahan maun koko historialliselle rauhan ja vapauden prosessille.
Pohjanlahden rannikon pienet sievät puukaupungit muistuttavat oman aikansa kansainvälisyydestä ja kaupan vaikutuksesta kulttuuriimme. Eivät ne aivan hansakaupunkeja olleet, mutta ennen puukaupan siirtymistä maanteille ne olivat tärkeitä satamia, joissa näkyivät vauraus ja kansainvälisyys. Kaskisten suurmies Peter Johan Bladh loi uraa Ruotsin Itä-Intian kauppakomppaniassa. Tervaporvarit ja sahapatruunat loivat pääomia, joilla Suomesta rakennettiin eurooppalainen yhteiskunta.
On mitä kauhein rikos historian kehitysvoimia vastaan, että vapaakaupan unionista uhkaa tulla tukiaisautomaatti. Tosin Euroopan historialle näyttää olevan ominaista pilata edistyksellisiä ajatuksia pakkovallan paisutuksella ylettömiin, kunnes kaikki kriisiytyy ja sitten tuhkasta ehkä nousee uusi Feeniks. Manner uudistuu vasta pakon edessä. Mutta pitääkö sen aina johtaa niin paljoon kärsimykseen ensin?
Vielä tänään jatkan Seinäjoen ja Helsingin kautta kohti Istanbulia, josta kantautui juuri yksityisessä mielessä hauskoja uutisia. Sieltä edelleen Kabuliin, jossa odottaa viimeinen kuuma kuukausi ennen seuraavan projektin alkua.
Mustakurkku-uikut olivat saaneet poikasensa maailmalle lammelta, jota asukkaat kutsuvat milloin Pumppulammeksi ja milloin Rottalammeksi, ja jonka pinnalla kelluu lauttoina ulpukkaa. Palokärki lensi huutaen ohi. Sorsapoikueita kulkee kautta rantain ja salmella oli isokoskeloita ja tukkasotkia. Kaskisten sisäosan metsään on rakennettu EU-rahoituksella näkötorni, josta ei tosin avaudu näköalaa kuin mäntyjen latvoihin ja savupiippuihin. Yksi sellutehdas on lopettanut, toinen vielä jatkaa.
Uutiset kertovat, että Kroatiasta on tullut EU:n uusin jäsenmaa. Ikävää, että tämä viimeisin nytkähdys pitkässä mutta kovin ajan perässä laahanneessa laajentumisessa tapahtuu vaiheessa, jossa koko Eurooppa on tukahtumassa kestämättömän velanoton ja julkisen tuhlauksen suohon. Muistan vielä ajan, jolloin teininä kiivailin Itä-Euroopan vapautumisen ja Euroopan yhdentymisen puolesta. On suuri sääli, että byrokratian ja julkisten menojen ikuinen paisuttaminen uhkaa antaa pahan maun koko historialliselle rauhan ja vapauden prosessille.
Pohjanlahden rannikon pienet sievät puukaupungit muistuttavat oman aikansa kansainvälisyydestä ja kaupan vaikutuksesta kulttuuriimme. Eivät ne aivan hansakaupunkeja olleet, mutta ennen puukaupan siirtymistä maanteille ne olivat tärkeitä satamia, joissa näkyivät vauraus ja kansainvälisyys. Kaskisten suurmies Peter Johan Bladh loi uraa Ruotsin Itä-Intian kauppakomppaniassa. Tervaporvarit ja sahapatruunat loivat pääomia, joilla Suomesta rakennettiin eurooppalainen yhteiskunta.
On mitä kauhein rikos historian kehitysvoimia vastaan, että vapaakaupan unionista uhkaa tulla tukiaisautomaatti. Tosin Euroopan historialle näyttää olevan ominaista pilata edistyksellisiä ajatuksia pakkovallan paisutuksella ylettömiin, kunnes kaikki kriisiytyy ja sitten tuhkasta ehkä nousee uusi Feeniks. Manner uudistuu vasta pakon edessä. Mutta pitääkö sen aina johtaa niin paljoon kärsimykseen ensin?
Vielä tänään jatkan Seinäjoen ja Helsingin kautta kohti Istanbulia, josta kantautui juuri yksityisessä mielessä hauskoja uutisia. Sieltä edelleen Kabuliin, jossa odottaa viimeinen kuuma kuukausi ennen seuraavan projektin alkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti