Viisi virtaa ja yöhuutoja

Islamabadissa ja koko Pakistanissa on ollut viime aikoina kuuma. Lämpötila on liikkunut 42-46 asteen välillä ja uhkaa nousta ajoittain kohti 50:tä, ja tämä Margallakukkulain viilentämässä Islamabadissa. Tukalinta on Etelä-Punjabin ja Pohjois-Sindin sisämaa-alangoilla, joiden ihmiselämää uhkaa ilmastonmuutoksen lisäksi myös Intian aikomus tukkia Induksen, Jhelumin ja Chenabin virtauksia uusin vesisopimusten vastaisin padoin. 

Punjabin nimi merkitsee viiden virran maata ja Indus, Jhelum ja Chenab ovat näistä virroista merkittävimmät. Punjabin hedelmälliset tasangot ovat Induksen ja sen sivujokien sedimenteistä luomia. Ravi ja Sutlej ovat ne kaksi muuta virtaa, jotka lasketaan Punjabin viideksi virraksi. Sanskritin virtaa merkitsevä sana ab on sama kuin Euroopan indoeurooppalaisissa kielissä (au, å, upe), tosin kantasuomen vuo lienee myös samaa muinaista alkuperää. Punj eli pändž on tietysti viisi, ja sama sana kuin kreikan penta, venäjän pjat tai latinan quinta (quinque). Viidellä vuolla on siis keskeinen merkitys länsimaisen sivilisaation synnylle.

Tämä on ainakin selvempää kuin esimerkki, jota professorimme käytti opiskellessani sanskritin peruskurssia yliopistoaikana: Hän rohkaisi opiskelijoita toteamalla, että sanskrit on aivan helppoa, sillä sehän on aivan kuin muutkin indoeurooppalaiset kielet. Sanastokin on aivan samaa. Esimerkiksi hän otti hevosen - se on sanskritiksi ashva, kreikaksi hippos ja latinaksi equus, eli johan tuosta piti heti huomata, että täysin sama sana ja siis ur-kieli oli kyseessä.

Kuumuuden vuoksi mielekästä aikaa luonnossa liikkumiselle ovat lähinnä aamuvarhaiset ja iltahämäräiset tunnit välillä 5:30-7:30. Aamulla kahdeksalta alkaa olla jo liian kuuma. Illalla taas aurinko laskee seitsemältä. Sen jälkeen voi kuitenkin vielä jatkaa yölintujen parissa, koska kehrääjät ja pöllöt ovat aktiivisimmillaan ensimmäisinä pimeätunteina. Lauantai-iltana Dara Janglanin luontopolulla kuulin ja nauhoitin peräti kolme eri yölintulajia: tuolla paikalla hyvin runsaan pitkäpyrstökehrääjän sekä harvinaisemmat idänkyläpöllösen ja sepelpöllösen. Sepelpöllösen kohdalla kuului myös ilmeistä poikasen kerjuuääntä.

Näiden yölintujen lisäksi merkittävää oli, että bengalinpitta oli jälleen saapunut ja huuteli kuivan puronuoman maastossa. Pitta saapuu Margallan alarinteille joka vuosi toukokuun lopulla ja vaikenee kesäkuun lopulla. Se saattaa hyvinkin viipyä vielä heinä-elokuussa, mutta havaintoja ei tule, kun lintu ei enää ääntele eikä ole aktiivisesti territoriaalinen. Pitta ei huuda yöaikaan, mutta oli hyvin aktiivinen siinä puoli seitsemän aikaan, ennen auringonlaskua.

Muutamat päivälinnut huutelevat hyvin aktiivisesti myös yöllä: esimerkiksi haukkakäki, mustadrongo ja kenttähyyppä. Soidinkiihkonsa aikana myös variskäki mesoaa usein öisinkin. Sirppitimalit laulavat kuuluvaa duettoaan juuri auringon laskiessa ja harakkataskukin saattaa luritella vielä pimeällä. Muntjakeilla - paikallisilla pienillä hirvieläimillä, joita myös haukkupeuroiksi kutsutaan - tuntui olevan kiima, koska niiden karjahdukset kantautuivat kaikkialta Margallan rinteistä.

Sunnuntaina kävin illallisilla erään vauraan kontaktin maatilalla Chak Shahzadissa, Rawaljärven eteläpuolisilla tasangoilla. Tuli ukkosmyrsky, joka toi tervetullutta sadetta ja tuulta tukahduttavaan kuumuuteen.

Sindissä

Tiistaina lensin Sindin osavaltion pääkaupunkiin ja Pakistanin suurimpaan kaupunkiin Karachiin. Tulin sinne illaksi, parahiksi ennen kuin Intia iski ohjuksilla useisiin kohteisiin Pakistanissa, käynnistäen koko viikon kestäneen molemminpuolisten ohjus- ja drooni-iskujen vaihdon, joka heitti ydinsodan varjon koko alueen ylle - ja johti myös siihen, että lukuisat matkustavaiset jäivät jumiin sinne, missä olivat, koska ilmatila suljettiin ja lentoja peruttiin joka päivä sen mukaan, kuka ja mihin milloinkin ampui ohjuksia tai lennätti drooniparvia.

Liike-elämän konferenssi, johon työn puolesta osallistuin, pidettiin kuitenkin aikataulussaan. "Tarvitaan enemmän kuin yksi Intia tämän estämään", totesi suomalainen järjestäjä. Konferenssin lisäksi oli muutamia vierailuja yliopistoihin ja kontaktien tapaamisia. Kun työasiat oli hoidettu, tapasin paikallisen nuoren lintuharrastajan, ympäristöaktiivin, bloggarin ja valokuvaajan, joka oli opiskellut yläasteella Yhdysvalloissa, käynyt kerran kenttäkurssilla Kambodžassa ja viettänyt muun elämänsä kotimaassa. Pakistanissa hän oli nuoresta iästään huolimatta jo käynyt paikoissa, joista muut vain uneksivat: Balutšistanin tuntemattomissa rotkolaaksoissa, joiden vehreillä jokivarsilla krokotiilit köllöttelevät; Sindin kuivilla vuorilla ja mangroverämeillä; Himalajan laaksoissa, joiden kyliin ei talvella pääse.

Perjantaina kävin hänen kanssaan Karachin tunnetuimmissa lintupaikoissa, Cliftonin laguunilla ja suojametsässä, China Portin vuorovesipoukamassa. Laguunilla oli satoja flamingoja, kaitanokkalokkeja, hieta- ja valkoposkitiiroja sekä paljon kahlaajia. Valkokulmaviuhko vihelteli laguunia reunustavissa pöheiköissä. Sitten tapasin toisen, keski-ikäisen lintuharrastajan - mediamiehen ja entisen kriketöörin - jonka kanssa kävin DHA 8:n rakenteilla olevilla pensaikkomailla ja Seaview Beachillä, jossa oli riuttahaikaroiden ja ylänkötyllien kokoontumisajot. 

Illalla tapasin nuorukaisen uudelleen ja hän vei minut Malirin Deh Thanoon, jossa meitä odottivat nimiltään minulle tutut veljekset, Pakistanin lintutieteen ja luontovalokuvauksen legendat. Nämä veivät meidät otsalamppujen loisteessa öiselle kierrokselle läpi peltojen ja palmulehtojen, joissa etsimme kehrääjiä ja pöllöjä. Löysimmekin lopulta erittäin näyttävästi kiviaidalla istuneen idäntornipöllön, intiankehrääjä huuteli yössä ja löysimme myös brandtinsiilin ja kuningasrottakäärmeen. Se oli hyvä ilta, vaikka olimmekin takaisin kaupungissa vasta yhden jälkeen yöllä.

Jotteivät yöunet jäisi liian pitkiksi, lähdimme jo neljältä aamuyöstä uudelleen liikkeelle, suuntana itä ja Jhampirin alue Kinjharjärven rantamilla. Sekä kaksi lintumiesveljestä että nuorimies ovat Jhampirissa paljon työtä paikallisyhteisön tukemiseksi ja käännyttänyt entiset metsästäjät innokkaiksi luonnonsuojelijoiksi. He ovat istuttaneet taimista harvinaisiksi käyneitä paikallisia arvopuita tuomaan varjoa ja hedelmiä, ja kartoittaneet Jhampirin monipuolisten habitaattien eläimistöä ja linnustoa. Alueella elää viisi lajia kissapetoja ja sivettikissa päälle. Linnusto on hyvin monipuolista, koska elinympäristöjä on puoliaavikoista aina järvenrantalehtoihin ja ruovikoihin, väleissä savannikaistaleita ja viljelymaita.

Jhampir on harvoja paikkoja maailmassa, jossa voi nähdä kaksi lajia aavikkojuoksijoita, osan vuotta vieläpä yhtä aikaa. Vierailuni aika oli jo täyttä kesää, joten Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa elävä tavallinen aavikkojuoksija oli vetäytynyt sieltä pesimäalueilleen, kun taas väreiltään maaperän mukaisesti paljon punaisempi intianaavikkojuoksija oli yleinen. Niin ikään ilahduttavaa oli hietakanojen runsaus. Arabimetsästäjäseurueet ovat romahduttaneet trappien ja hietakanojen kannat suurimmassa osassa Pakistania, mutta täällä metsästyksen paikallisen kieltämisen jälkeen varsinkin savannihietakanan kannat ovat elpyneet ja pieniä parvia viiletti suristen yli tuon tuosta.

Kinjharjärvellä ja kosteikoilla oli suurina parvina valkoposkitiiroja ja pienempinä määrinä jokitiiroja. Lehdoissa talvilinnut olivat pääosin jo kaikonneet, mutta viitakerttusten läpimuutto oli yhä käynnissä. Pikku- ja vihermehiläissyöjiä sekä pikku- ja aasiantörmäpääskyjä oli sadoittain. Kaikkialla yleisten kenttähyyppien lisäksi puoliaavikolta löytyi varsin helposti myös harvinaisempaa sukulaislajia intianhyyppää. Ehkä erikoisin aavikolta löytynyt lintu oli kuitenkin sähkölinjan tolpan päässä patsastellut kalasääksi - kaukana lähimmästäkin lätäköstä.

Islamabadissa kiurut ovat vähissä, koska melkein kaikki kuivemmat avomaat on otettu rakennuskäyttöön. Sindissä kiuruja sentään lauleli lähes joka paikassa. Rannikolla oli ilahduttavan paljon intianhietakiurua, puoliaavikoilla taas paljon töyhtökiuruja ja intianvarpuskiuruja. Järvenrantalaitumilla lauloi aasiankiuru, kymmenten riisikirvisten joukossa. 

Päivän ollessa kuumimmillaan ja lämpötilan kavutessa kohti viittäkymmentä ei lintujen katselusta tullut oikein mitään, joten vetelehdimme kylän suuren nim-puun varjossa nauttimassa eväitä ja juomia, joita kyläläiset meille auliisti tarjosivat, kun ei noilla kulmin liiaksi saakka käy vieraita suurkaupungeista saati kaukaisesta Euroopasta saakka. En oikein tiedä, mitä legendaa nuori ystäväni oli minusta paikallisesti levittänyt, mutta vieraanvaraisuus oli sitä luokkaa, että kirjoitin vierailun jälkeen heille lahjaksi Jhampirin rauhalle ja luonnonkauneudelle omistetun laulun sindiksi. Laulussa mainitaan monta niistä linnuista, jotka pyörivät ympärillämme kyläkeskuksen lepotaukojemme aikana: lauleloiva intiantasku, uteliaat metsätimalit, pesänsä nim-puuhun rakentanut purppuramedestäjä, pensaissa huudelleet harmaa- ja mustafrankoliinit.

Yön langetessa lähdimme vielä kuiville tasangoille etsimään kehrääjiä ja löysimmekin paikan tyyppilajin, sindinkehrääjän, useamman yksilön voimin. Jhampirin päivä oli hyvä päivä.

Sunnuntaiaamuna ehätin vielä kahden varttuneemman valokuvaajan kanssa uudelleen koluamaan Cliftonin laguunia ja pensasmetsää. Isommat linnut, kuten flamingot ja haikarat, olivat samoja kuin aiemmalla vierailullani, mutta pikkukahlaajia oli nyt sadoittain, varsinkin pikkusirrejä ja ylänkötyllejä. Palattuani joensuuhotellilleni tapasin vielä lounasaikaan kuuluisan karachilaisen kirjailijattaren, joka opettaa humanistisia aineita Aga Khan -yliopistossa ja kirjoittaa Arabian niemimaalle ja Etelä-Aasiaan sijoittuvia feministisiä skifiromaaneja.

Lentoni takaisin Islamabadiin lähti monta tuntia myöhässä, mutta lähti kumminkin. Monta päivää sitä ennen kaikki lennot olivat pitkiä aikoja peruttuja, kun ilmatila oli suljettu naapurimaiden välisen droonisodan vuoksi.

Sinikelloja ja valkolintuja

Viimeisinä päivinä Suomessa söimme useampana iltana nautaa ja hirveä ja joimme muutamia pulloja Baroloa ja Dueroa. Muuan chileläinen Catena oli joukossa. Eräs vanha ystävä, jota en ollut nähnyt ainakaan viiteen vuoteen, oli Oxfordista vanhassa kotimaassaan ja grillivieraanamme. Vappuaattona taas oli vieraana Örön saaren taiteilijaresidenssissä aikaansa viettänyt kiinalainen, hakkavähemmistöön kuuluva taiteilijatar, joka oli kiinnostunut suomalaisesta šamanismista ja yrittänyt lukea Kalevalaa.

Kävin tapaamassa veljeäni Hyvinkäällä ja kuten syksyllä, kävimme tälläkin kertaa katsastamassa kaksi lähialueen parhaista lintupaikoista, Hämeen puolella sijaitsevan Sammalistonsuon sekä Uudenmaan puolella sijaitsevan Ridasjärven. Tuli nähtyä kolme lajia uikkuja (silkkiuikku, härkälintu ja mustakurkku-uikku) sekä paljon saapuneita sorsia. Kahlaajiakin oli jo tullut, vaikkei vielä suurina määrinä. Ridasjärvellä mylvähtelivät sekä härkälintu että kaulushaikara. Sammalistonsuolla taas tarjoutui mahdollisuus vertailla samalla turvekentällä metsähanhen nyttemmin kahdeksi lajiksi splitattuja alalajeja, taiga- ja tundrametsähanhia. Samalla kentällä laidunsi myös runsaasti tundra- ja valkoposkihanhia.

Kävin puolisoni kanssa Tuusulanjärven kulttuurimiljöössä ja Järvenpäässä. Päivä oli kovin tuulinen ja vuorotellen satoi ja paistoi. Halosenniemellä museo oli kiinni, samoin Ainola ja useimmat muutkin kohteet, vaikka tietääksemme oli ihan tavallinen arkipäivä, keskiviikko ennen vappuaattoa. Eipä silti, kävelimme maisemissa, puolisoni ihastui Halosen rantasaunaan ja toivoi, että joskus vielä viettäisimme aikaa mökissä suoralla yhteydellä järveen ja järvinäkymällä. Söimme erinomaiset ruoat nepalilaisessa ravintola Phewassa Järvenpäässä.

Ollessani eräänä päivänä ulkoiluttamassa Sukkar-koiraamme Kurkimäen nimikkokukkulalla tapasin siellä ryhmälleen esitelmöineen historioitsijan, joka kertoi, että Kurkimäen linnoitteet ovat ensimmäisen maailmansodan edellä rakennettuja, siis Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n ajalta. Tämä selittikin sen, miksi ne aina näyttivät silmiini liian moderneilta ollakseen Suvorovin ajalta - ja kun tutkin asiaa, selvisi, ettei Suvorov itse asiassa rakennuttanut mitään Helsingin ympäristöön, vaan ainoastaan Kaakkois-Suomeen. Jostain oli kuitenkin vuosien takaa jäänyt päähäni se harhakuvitelma, että Kurkimäen linnoitteiden rakennuttaja olisi ollut Suvorov. Tulipa tämäkin viimein korjattua. Panin myös merkille, että Kurkimäen metsäpohjalla kukkivat mattoina huhtikuussa samanlaiset sinikellot (oikeammin sinililjat) kuin Brysselissä ja myös omalla takapihallamme.

*   *   *

Matkalla Dohan kautta Islamabadiin katsoin koneessa elokuvan White Bird, joka perustuu Raquel Palacion samannimiseen graafiseen romaaniin (ja se puolestaan edeltäneeseen sarjaan Palacion nuortenromaaneja). Varoitus: elokuva-arvioni sisältää juonipaljastuksia, joten jos haluat niitä välttää, hyppää tämän osion yli!

Elokuvan nykyaikatason keskushenkilö on 15-vuotias Julian Albans, joka Palacion kirjoissa oli pääpahis, koulukiusaaja. White Birdissä hän on joutunut erotetuksi koulustaan ja siirretyksi toiseen kouluun juurikin kiusattuaan vammaista poikaa, ja elää nyt itse prekariöösissä tilanteessa, jossa pitäisi esittää coolia saavuttaakseen uuden koulun suosittujen oppilaiden suosion. "Olla normaali", kuten hän kotona selittää.

Varsinaiseksi päähenkilöksi astuu kuitenkin tässä vaiheessa hänen ranskalainen isoäitinsä Sara Blum, joka haluaa antaa Julianille opetuksen oman elämäntarinansa muodossa, ja alkaa kertoa tarinaa itsestään natsimielisen Vichyn hallituksen hallitsemassa Ranskassa, pikkukaupungissa, jonka ympärillä aukeaa samanlainen maaginen ja hieman pelottava pyökkimetsä sinikelloineen kuin Brysselin Hallen ja Soignes'in metsät. Siellä tosin jolkotteli myös susia, toisin kuin Hallessa, Soignes'issa ja Kurkimäellä.

Sara elää alkuun tavallisena pinnallisena teinityttönä, jolla on taiteellista lahjakkuutta, mutta joka keskittyy enemmän olemaan suosittu tyttö, jolla on muodikkaat kengät. Hän on ihastunut koulun suosittuun poikaan, komeaan Vincentiin, joka on myös koulukiusaaja ja alkaa elokuvan myötä omaksua yhä fasistisempia ajatuksia, muuttuen aktiiviseksi kollaboraattoriksi. Saran juutalaiset vanhemmat, lääkäri ja matemaatikko, kuiskuttelevat jo huolissaan siitä, miten mahtaa käydä, mutta yrittävät viimeiseen asti pitää ahdistuksen poissa tyttärensä tietoisuudesta. Isä haluaisi paeta Ranskasta, mutta äiti elää kieltäymyksessä: ehkä muille, mutta eihän nyt meille mitään käy, kun olemme sivistynyttä ylempää keskiluokkaa, solidisti Ranskan kansalaisia ja tämähän on "vapaa Ranska" eikä saksalaismiehityksen alla.

Vincent ja hänen kaverinsa kiusaavat armotta polion vuoksi toisesta jalastaan halvaantunutta Julien Beaumieria, jota yhtenään kampitetaan, potkitaan ja solvataan. Julienin isäkin on töissä viemärilaitoksessa, joten koko perhettä pidetään likaisina. Beaumierit ovat kuitenkin ilmeisesti etnisesti ihan perusranskalaisia eivätkä juutalaisia toisin kuin Blumit. Kun poliittinen tilanne vähitellen pahenee siihen pisteeseen, että Gestapo tulee pidättämään koululta kaikki juutalaistaustaiset lapset ja ampuu yhden vanhemman pojan, joka kuului ranskalaiseen Vastarintaan, Sara onnistuu ainoana pakenemaan metsään ja piiloutumaan sitten koulun ullakolle. Jalkapuoli Julien löytää hänet sieltä ja toimittaa maanalaisia viemäreitä pitkin naapurikylän puolelle, jossa perheensä asuu. Sara piilotetaan Beaumierien latoon, koska nämä epäilevät naapureitaan ilmiantajiksi. Myöhemmin selviää, että naapurit olivatkin kunnon ihmisiä ja heidän vainoharhaisuutensa johtui siitä, että hekin piilottelivat nurkissaan juutalaisia.

Nykyajan Julianille selviää, että hänet on nimetty Julien-pojan mukaan, josta tulee kaikin puolin Saran ja koko elokuvan sankari. Vincent sen sijaan muuttuu koko ajan halpamaisempaan suuntaan, hänestä tulee fasistimilitian jäsen, joka lopulta myös ilmiantaa Julienin natseille. Elokuvan ainoa kummallisen epärealistinen kohtaus on Vincent-hahmon kuolema: hän ajaa Saraa takaa sinikellometsässä ja saa tämän kiinni, kohottaa aseen ampuakseen. Silloin Sara sanoo Vincentiä pelkuriksi ja samassa metsästä ryntää lauma myyttisiä susia, jotka tappavat Vincentin, jättävät Saran rauhaan ja katoavat yhtä mystisesti kuin tulivat. Olisiko tämä maagista realismia edustava kohtaus tapa, jolla isoäiti-Sara välttää kertomasta lapsenlapselleen, että ehkä olikin itse se, joka surmasi Vincentin? Vai olisiko pelkuriksi kutsuttu Vincent kenties ampunut itse itsensä?

Ennen kuin fasistihallinnot Euroopassa kaatuvat, Saran vanhemmat on kärrätty keskitysleireille ja Julien-poikakin tapetaan. Sara ja Julienin vanhemmat kuitenkin selviävät kertomaan tarinansa jälkipolville. Elokuva palaa lopussa New Yorkiin ja isoäidin elämäntarina osoittautuu nykyajan Julian-pojalle tietysti juuri niin opettavaiseksi kuin oli tarkoitettu. Tämä ei enää osallistu mukana ilkkumiseen, kun erilaisia pilkataan, ja alkaa sen sijaan hengailla tiedostavien liberaalien kanssa. Mutta sallittakoon tällainen toiveikas amerikkalaisloppu tarinalle, jonka tarkoitus lienee opettaa vastustamaan fasismia ja muutakin poikkeavien kiusaamista eikä kertoa siitä, kuinka (Julianin sanoin) kannattaa "olla normaali", jotta ainakin itse välttäisi terrorin.

Itseeni elokuva teki vaikutuksen sen vuoksi, että Saran tarina sai mielen askaroimaan koko ajan niiden maailmankolkkien parissa, joissa natsimiehitysajan Ranskan tapahtumat ovat tänäkin päivänä arkipäivää: Ukrainassa venäläismiehitykseen joutuneilla alueilla kuljetaan ensimmäiseksi nimilistojen kanssa etsimässä tapettavia ja vainottavia, ja kuka ties sama on edessä vielä Amerikassa, kun fasistisen Venäjän kanssa kollaboroiva Trumpin regiimi vielä nykyisestä sakenee. Amerikkalaisen fasismin Nürnberg-oikeudenkäynnit ovat vielä kaukana edessä ja sitä ennen maailma - tai ainakin Eurooppa - joutunee kulkemaan jälleen kerran pimeyden laakson läpi.

Ai niin, se valkoinen lintu, josta kirja ja elokuva on saanut nimensä. Hädän hetkillä sellainen vähän väliä näyttäytyy Saralle. Näkeekö kukaan muu sitä vai onko se vain Saran päässä kuten Vincentin tappaneet sudet, ei käy selväksi. Elokuvassa se on milloin pulu, milloin leukistinen mustarastas, mutta linnun symbolinen tarkoitus kuvataan siinä toivon antajana Saralle. Hän liittää sen myös keskitysleirillä tapetun äitinsä henkeen.

*   *   *

Islamabadiin tultuani en ole enää kuullut hämärissä mustarastaiden laulua, vaan harakkataskujen. Tali- ja sinitinttien sijaan puutarhassa ääntelevät bulbulit, räätälit ja medestäjät. Variskäet ja drongot huutelevat yöaikaankin.

Heti kun kynnelle kykenin, eli paluuperjantaitani seuraavana lauantaiaamuna kuudelta, menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Rawaljärvelle etsimään siellä huhtikuussa hengaillutta kaulushaikaraa, joka on Islamabadissa rariteetti. Sitä emme löytäneet, mutta kolmen aamutunnin aikana löysimme kyllä 86 muuta lajia, mukaan lukien lukuisia haikaralajeja (varsinkin satoja silkkihaikaroita), parisataa pronssi-iibistä, runsaasti pitkäjalkoja ja muita kahlaajia. Pikku- ja safiirimehiläissyöjät parveilivat ja poissa ollessani intiankuhankeittäjät olivat palanneet, lehahdellen kullankeltaisina puusta toiseen. Aamuyhdeksältä sää alkoi kuitenkin jo olla niin kuuma ja hiostava, että oli mentävä kotiin, jossa oitis nukahdin ja nukuin pois matkustamisen univelkoja.