sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Addis III / 12

On viimeinen adventti ennen kuin Suomessa ja muualla läntisten kirkkojen piirissä vietetään joulua. Etiopian kristityistä suurin osa on etiopialaisortodokseja, jotka viettävät jouluaan Egyptin koptien tavoin vasta tammikuun alussa. Ajat ovat joka tapauksessa sellaisia, että uhraan jonkin verran aikaa ja ajatuksia hengellisille asioille ja täällähän kirkkoja ja luostareita riittää keskiaikaisista upouusiin.

Etiopialaiset kirkot ovat täynnä värikkäitä kirkkomaalauksia, joihin on kuvattu niin yleiskristillisiä kuin täkäläisten perinteiden ja uskomusten mukaisiakin tapahtumia ja tarinoita. Euroopassakin kirkkomaalausten tarkoituksena oli alun perin informoida lukutaidotonta ja latinaa osaamatonta kansaa, joka ei siis voinut hankkia tietojaan uskonnosta sen enempää Raamattua lukemalla kuin kirkossa pidettäviä saarnojakaan kuuntelemalla. Latina vaihtui kansalliskieliin jo kauan sitten ja sittemmin Euroopassa valtaosa väestöstä on koulutettu myös lukutaitoisiksi.

Etiopiassa suurin osa väestöstä on edelleen lukutaidotonta ja sen lisäksi ortodoksikirkko käyttää edelleen muinaista geezin kieltä, joka on nykyisten tigren ja amharan kielten pohjana samaan tapaan kuin latina nykyisten romaanisten kielten, sanskriitti hindin ja urdun ja klassinen arabia nykyisten lukuisien arabian puhekielten pohjana. Muslimit lukevat edelleen Koraania vain arabiaksi. Esimerkiksi Suomessa olen tavannut Koraanin jakeiden ulkoa opettelulla kunnostautuneen teinin, joka ei kuitenkaan osannut arabiaa eikä siis voinut tarkkaan ottaen tietää, mitä noissa pyhissä jakeissa sanottiin, ellei joku välikäsi niitä hänelle selittänyt äidinkielellään.

Tästä huolimatta muslimit, kuten myös jotkut puriteenisemmat kristityt, ovat käyneet vuosituhansia niin kutsuttua kuvakiistaa uskonnollisia maalauksia ja kuvia vastaan. Taustana on se Raamatussa ja Koraanissa oleva eetos, joka varoittaa palvomasta kuvia, oli sitten kyse kultaisista häristä tai profeetan kasvojen kuvaamisesta. Kysymyshän ei ole kuitenkaan kuvista itsestään vaan siitä, palvotaanko niitä ikään kuin pyhä henki olisi kuvissa, jolloin uskonnolliset kuvat harhauttavat puritaanien mielestä epäjumalanpalvontaan ja taikauskoon.

Pyhien asioiden kuvaamisessa ei kristillisessä ja islamilaisessa perinteessä kuitenkaan alun perin ole ollut tarkoitus, että kuvia sitten palvottaisiin, vaan kuvat ovat kieltä ja viestintää, informaation jakamista siinä missä tekstitkin, jotka nekin ovat pakosta ihmisten kirjoittamia ja lukemia ja siis tulkitsemia, vaikka informaation alkuperää pidettäisiin kuinka jumalallisena. Niinpä kummankaan uskonnon valtavirrassa ei koskaan ole ollut mitään kategorista kuvakieltoa, vaan kirkkotaide on kukoistanut, uskonnolliset aiheet innoittaneet maalauksiin ja koristeellisiin pyhien kirjoitusten miniatyyrikuvituksiin. Jeesusta ja profeettoja, myös Muhammedia, on uskonnollisessa taiteessa kuvattu satoja vuosia, vaikka aina on ollut niitäkin, jotka ovat raastaneet kuvia tai repineet partojaan tämän vuoksi.

Yksi kirkkotaiteen perusaiheista on sekä katolisessa että ortodoksisessa perinteessä ollut pyhimysten kuvaaminen. Pyhimyksiähän ei väitetä jumaliksi eikä siten palvonnan kohteiksi, vaan he ovat ihmisiä, joita on eri aikoina pidetty erityisen esimerkillisen hyvinä joko hurskautensa, tekojensa tai joissain tapauksissa vain elämäänsä osuneiden uskonnollisesti merkittävien tapausten vuoksi. Tarkoitus ei ole ollut tehdä pyhimyksistä saati heidän kuvistaan palvonnan ja taikauskon kohteita, mutta tällaisten perinteiden yleistyminen katolisten ja ortodoksien parissa toimi aikoinaan yhtenä vaikuttimena protestanteille saarnata uskonpuhdistuksen puolesta. Niinpä suomalaisissa luterilaisissa kirkoissa nähtävät kauniit kirkkomaalaukset ovat useimmissa tapauksissa jäänteitä katoliselta ajalta, kun taas Helsingin tuomiokirkon interiööri edustaa puritaanisessa valkeudessaan luterilaisten lähes wahhabilaista kuvakammoa. Ironista kyllä, tuomiokirkosta löytyvät sitten valtavan kokoiset patsaat Lutherista ja Melachthonista, mikä suuresti huvitti erästä kanssani Helsingissä vieraillutta libanonilais-amerikkalaista katolista.

Pyhimystarinoiden tarkoitus on valistaa, opastaa ja henkistää jälkipolvien kristittyjä. Niinpä ne ovat useimmiten varsin aikaansa sidottuja eikä objektiivinen historioitsija tietenkään voi olettaa niiden aina olevan tosiakaan. Esimerkiksi eräässä suositussa etiopialaisessa pyhimystarinassa pyhimys Teklu Haimanot seisoi vuosikausien ajan yhdellä jalalla Jumalaa kunnioittaakseen ja kerran vuodessa lintu toi hänelle yhden siemenen, joka sitten ihmeellisesti riitti ravinnoksi koko vuodeksi. Lopulta käyttämätön jalka putosi irti. Kirkkomaalauksissa voikin nähdä yksijalkaisen pyhimyksen ja hänen taustallaan yksinäinen jalka lentää saamillaan enkelinsiivillä taivaaseen. Olisikohan tällä tarinalla yhteyttä Syyriassa vaikuttaneeseen kuuluisaan pylväspyhimykseen Simeoniin, jonka jälkeensä jättämän luostarin hyvin säilyneitä raunioita voi käydä katsomassa Aleppon länsipuolella Mar Samanin (Saint-Simonin) kukkuloilla?

Toinen erittäin suosittu myytti täälläkin on tarina lohikäärmeen surmaavasta Pyhästä Yrjöstä. Moni kansa on omaksunut Pyhän Yrjön myytteineen itselleen - keskiaikaisesta Englannista Libanoniin, Kiovaan, Moskovaan eikä tietenkään vähiten pyhimyksen mukaan nimettyyn Georgiaan. Etiopiassa myytti on suosittu, mutta täältä löytyy myös libanonilaisia varmaankin ilahduttava hämmästyttävä vahvistus Libanonin omistusoikeuden puolesta. Libanonilaisen version mukaanhan taistelu lohikäärmettä vastaan tapahtui Pyhän Yrjön lahden alueella, joka nykyisin on Beirutin kaupungin peittämää. Etiopialaisessa myytissäkin tunnetaan neitsyt, jonka Yrjänä lohikäärmeen kynsistä pelastaa. Tämän neidon etiopialainen nimi on Birutawit, joka ihmeellisesti tarkoittaa "beirutitar". Nykyarabeja tämä varmaan huvittaisi, koska arabialaisten vitsien mukaan Beirut on se paikka arabimaailmassa, josta ei löydy neitsyitä...

Jos pelastettava neito oli beirutilainen, mikä sitten oli häntä uhannut lohikäärme, jollaisten olemassaololle ei ole löytynyt fossiilisia sen kummemmin kuin arkeologisiakaan todisteita sitten dinosaurusten katoamisen. Kiinassa lohikäärmeet toivat hyvää onnea, Kaakkois-Aasiassa lohikäärmemäiset naagat ovat pyhien paikkojen suojelijoita, ja Keski-Amerikassa sulkakäärme samoin oli hyvä jumalhahmo. Läntisessä Euraasiassa lohikäärme on kuitenkin esiintynyt hämmästyttävän laajasti eri kansojen ja uskontojen mytologioissa pahuuden symbolina. Lukekaapa vaikka Johanneksen ilmestyskirja, tuo symboliikaltaan hämmästyttävän yleismaailmallisesti toimiva hallusinogeeninen kuvaus erään imperiumin rappiosta, lopun ajoista ja tuhosta. Johanneksen ajan kontekstinä oli Rooman imperiumi, mutta pyhille kirjoituksille ominaisesti teksti on niin symbolista ja abstraktia, että sitä on voitu harvinaisen osuvasti hyödyntää kuvattaessa monia moderneja maailmanhistoriallisia tapahtumia ja erityisesti parin totalitäärisen imperiumin edesottamuksia.

Henkilöhahmojen joukossa on Babylonin portto, sittemmin Rooman purppuraan puettu nainen, jonka kruunussa oli kaksitoista tähteä. Kun purppuraan puettu nainen istui punaisen lohikäärmeen selässä, näyn näkijä sitä suuresti ihmetteli. Johannes ilmeisesti näki Rooman imperiumin rappeutuneen Babylonian tasolle tyranniaan ja pedon ja tämän väärien kuninkaiden kanssa vehtaamiseen. Pyhän hengellisen Jerusalemin ja synnillisen maallisen Rooman kaupungit edustivat pitkään symbolisia vastakohtia kristillisessä kirjallisuudessa. Muslimien perinteessä Mekan ja Medinan alkuajan vastakkainasettelu ja profeetan kannattajien voitto vanhoista vallanpitäjistä on saanut samanlaisen kaiun.

Purppuraan puettu nainen, jonka kruunussa oli kaksitoista tähteä, oli kuitenkin tietysti myös neitsyt Marian symboli, vaikkakin nainen ja kaksitoista tähteä oli symbolina peritty jo antiikin vapaudenjumalattaresta ja sitä ennen todennäköisesti Persian kautta Intiasta. Nykyisessä Pakistanissa voi muinaisen Taxilan raunioissa löytää hämmästyttävän kivireliefin, josta löytyvät niin kaksitoista tähteä, hakaristi kuin kaksipäinen kotkakin, kaikki sittemmin Persian kautta Bysanttiin ja edelleen Eurooppaan kopioituneita muinaisia intialaisia symboleja. Muinaisessa arkkitehtuurissa kaksitoista tähteä kuvasivat täydellisyyttä ja täydellistymistä, sillä ne tarvittiin optimaalisesti mosaiikilla täytetyn tilan viimeistelyyn. Hakaristin kerrotaan olleen onnellisuuden symboli, mutta se on alun perin tyylitelmä auringosta. Kaksipäinen kotka, kuten useimmat kotkasymbolit - antiikin Egyptissä korppikotka ja kobra yhdessä - oli tyypillinen hallitsijadynastian symboli. Habsburgien ja Saksan kotkat juontuvat Länsi-Roomaan, Romanovien ja Albanian kaksipäiset kotkat taas Bysanttiin, mutta näillä lienee vanhempi yhteinen alkuperä.

Ei ole sattumaa, että kehitellessään Euroopalle lippua sotienvälisen ajan varhainen Euroopan integraation puolestapuhuja, kreivi Richard Coudenhove-Kalergi, kehitteli lipun, jossa sinisellä pohjalla oli kultainen auringonkehrä, sen päällä punainen risti ja ympärillä kaksitoista tähteä. Hänen aikanaan Paneurooppa ei toteutunut, mutta lipusta tuli Euroopan neuvoston ja paljon myöhemmin Euroopan unionin lippu, joskin Turkin saamiseksi mukaan muslimeja loukkaamatta haluttiin kaikkein ilmiselvin kristillinen symboli, punainen risti, jättää pois, ja niinpä pois jäi myös Apollon kultainen auringonkehrä. Coudenhove-Kalergi tiesi symboliikkansa ja sen, että jokikinen valitsemistaan symboleista olisi voitu tulkita lukemattomilla eri tavoilla, ei vähiten auringonkehrä ja kultaiset tähdet. Jäljelle jääneessä EU:n lipussakin on riittävästi pohdittavaa, jotta jokainen voi löytää siitä haluamansa.

Ilmestyskirjassa lohikäärme symboloi saatanaa, joka kuitenkin käyttää pahantekoonsa maan päällä fyysisiä ihmishahmoja, joista keskeisiä ovat ilmeinen vallananastaja tai diktaattori, "peto, jonka kuolinhaava parani", sekä hänelle tukea julistava "väärä profeetta". Nämä onnistuvat korruptoimaan keisarillista kaupunkia symboloivan kuningattaren tai porton ja saamaan valtaansa monia maita ja kansoja. Lopulta kuitenkin tähtikruunuisen naisen synnyttämä poika, joka erämaassa piileksi lohikäärmeeltä, palaa messiaana ja lyö Armageddonin taistelussa - paikka on nykyisessä Lähi-idässä - pahat kuninkaat armeijoineen sekä syöksee lopuksi myös pedon ja väärän profeetan tuliseen järveen. Lohikäärme vangitaan.

Myytissä pyhästä Yrjänästä ja lohikäärmeestä ei ole kyse sen pienemmästä kuin ikuisesta hyvän taistelusta pahuutta vastaan. Jokaisena aikana tarvitaan hyvän ja vapauden puolesta taistelevia ritareita surmaamaan yhä uudelleen - kuka milläkin keinoin - kavalia juoniaan maailman pään menoksi puivan lohikäärmeen. Kuten tiedämme kaikista myyteistä, lohikäärmeet muuttavat muotoaan ja esiintyvät väärillä nimillä tai joskus kuningasten, vääräin profeettain ja imperiumien kautta.

Vaikka toiset ajat ovat pimeämpiä kuin toiset, ja usein pyhimykset ja muut hyvän palvelijat vaeltavat läpi pimeyden laaksojen pilkattavina ja piinattavina tai kokevat marttyyrikuoleman, on kaikkina aikoina myös aina hyvyyttä ja sankaruutta elävissä ihmisissä, jotka teoillaan ja omalla osuudellaan siellä missä voivat, kukin voimansa, elämänpiirinsä ja saamiensa tilaisuuksien mukaan, saavat aikaan jotain hyvää. Tästä pyhimystarinat ja niistä kertovat kuvat ennen kaikkea muistuttavat. Kautta maailmanhistorian lopullinen armageddon siirtyy aina vain, ja ehkä hyvä niin, sillä hyvien ihmisten tehtävänä ei ole Jumalalle varattu lopullinen voitto, vaan sen varmistaminen, että taistelu kaiken aikaa jatkuu eikä vihollinen siten koskaan voi koko maailmaa orjuuttaa.

1 kommentti:

Pinkkis kirjoitti...

Kiinnostava havainto tuo beirutitar! Olen tehnyt taidehissan prosemman lohikaarmeista ja pyhasta Yrjanasta, harmi ettei ole sahkoisessa muodossa vaan paperilla kotona. Muistuta joskus etta jatketaan juttua tasta!