Amurinmaalta harjujen humuun

Aika rientää ja nytkin se on laukannut yli vuoden päähän siitä, kun lokakuussa 2024 kirjoitin nimellä Kaksi kirjaa merilehmistä kirja-arvostelut Aura Koiviston Miehestä ja merilehmästä sekä Iida Turpeisen Elollisista. Siinä yhteydessä viittasin kolmanteenkin samaa aihepiiriä käsittelevään suomalaisromaaniin, nimittäin Anni Kytömäen Mirabilikseen, mutta kesti näin kauan ennen kuin sain, luin ja arvostelen tuonkin kirjan.

Hämmentävän paljon yhteistä tässäkin teoksessa on kahteen edellä mainittuun verrattuna. Kytömäki myös avaa tätä yhteyttä jälkisanoissaan, joissa tyylikkäästi tunnustaa Koiviston ja Turpeisen kirjat, vaikka paaluttaa saaneensa oman kirjansa idean jo kauan ennen kaikkea, teini-ikäisenä. Kuten Koivisto ja Turpeinen, Kytömäkikin vaikuttui jollain erityisellä tavalla Georg Stelleristä ja Beringinsaaren haaksirikkoisista. Olisi kuitenkin ollut hieman kiusallista kirjoittaa kolmaskin Stelleriä ja merilehmiä suoraan seurannut romaani - samalla ekologisella sanomalla - joten Koivisto ja Turpeinen lienevät tahtomattaan vaikuttaneet siihen, että Kytömäki päätyi tietoisesti kehittämään omaa teostaan toiseen suuntaan, sekä ajallisesti että henkilöhistoriallisesti.

Eipä silti, Steller seikkailee yhä Kytömäenkin teoksessa, vaikkakin aaveena, joka kummittelee yhtenään erääksi näkökulmahenkilöksi valitun elämäkerturinsa Leonhard Stejnegerin mielessä. Kuten Koivisto, myös Kytömäki on saanut suuren osan innoitustaan Stejnegerin vuonna 1936 julkaisemasta Stellerin elämäkerrasta. Stejneger oli Stellerin tavoin tutkimusmatkailija ja luonnontieteilijä, vaikka eli elämänsä toistasataa vuotta myöhemmin, jo varsin toisenlaisessa maailmassa. Stellerin tavoin hänkin oli kotoisin muualta kuin missä teki uransa: Steller oli Venäjän keisarikuntaan muuttanut saksalainen, kun taas Stejneger oli norjalainen, mutta teki valtaosan urastaan Amerikassa.

Kytömäen kirjaa aloittaessani luulinkin, että Stejneger olisi kirjan päähenkilö, mutta näin ei lopulta ollut. Norjalainen tulee tarinaan mukaan verrattain myöhään ja senkin jälkeen hänen näkökulmalukunsa pysyvät erillään suomalaisten päähenkilöiden elämästä pitkälle yli kirjan puolivälin. Lukija arvaa, että jossain vaiheessa näiden tiet proosan lakien mukaan risteävät, mutta saa odotella tätä täyttymystä kirjan loppupuolelle saakka.

Stejnegerin ja Stellerin lisäksi kirjassa sivutaan muitakin todellisuudessa eläneitä henkilöitä, kuten Adolf Erik Nordenskiöld, Johan Axel Palmén ja Spencer Fullerton Baird, mutta nämä jäävät sivuosiin, kuten hieman yllättävästi myös kirjan kattaman ajanjakson kaikkein dramaattisimmat tapahtumat - ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen, sisällissota ja natsien valtaannousu Saksassa. Kytömäen romaani sisältää turkishylkeiden ja isomerimetsojen näkökulmasta koetut alku- ja lopputeurastukset, jotka sijoittuvat vuosiin 1742 ja 1851, mutta muuten kirja seuraa kiitettävän kronologisesti toisiinsa suku- ja paikkakuntasitein linkittyvien päähenkilöiden elämiä vuodesta 1865 vuoteen 1935. Draamaa riittää ilmankin edellä mainittujen maailmandraamojen käsittelyä.

Mirabilis on nimensä mukaisesti täynnä ihmeellisyyttä, siirtyen usein vahvasti maagisen realismin puolelle. Tarinan keskiössä on kirjan todellinen päähenkilö Ella, sirkusnimeltään Mirabella, johon kirjailijatar on lähes varmasti ladannut hyvin paljon itseään - näin olen myös aiemmin julkaistuista kirja-arvosteluista antanut itseni ymmärtää. Nimensä mukaisesti Mirabella on sekä herkkä orvokki että monipuolisesti ihmeellinen olento. Suurin osa kirjasta nähdään ja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa Ellan näkökulmasta. Muut näkökulmahenkilöt seikkailevat kolmannessa persoonassa.

Mutta eipä rynnätä asioiden edelle. Ella tulee ilmoille vasta kun on ensin seurattu pitkään hänen äitinsä Iso-Riikan melkein yhtä omituista elämää. Riikka on Juurelan torpan tytär, ratakiskoja lämpimikseen kanniskeleva voimanainen, joka elää jossain määrin omassa mielikuvitusmaailmassaan, kuten tyttärensäkin. Tapahtumat käynnistyvät Suomen nälkävuosista, joista jää jälkeen myös herravihaista alavirettä Riikan perheeseen. Herroja edustaa kartanon vallasväki, Falkenhöjdin suku. Sekä Juurelat että Falkenhöjdit ovat kuvitteellisia, vaikkakin joillain henkilöillä voi olla esikuvia todellisuudessa. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa esimerkiksi, että hänen henkilönsä Herman Erikssonin esikuva oli tosielämässä Amurinmaan siirtokuntalaisia johtanut Fridolf Höök. Esikuvansa tavoin myös Eriksson päätyy samanlaiseen traagiseen loppuratkaisuun.

Romaani liikkuu laajalti, heitellen henkilöitään ja lukijaansa maailmankolkasta toiseen. Vaikka suurin osa vierailtavista paikoista on todellisia, kirjan tärkein kiinnepiste on kuitenkin fiktiivinen Kummunpään kunta ja siellä erityisesti Korraharjun kartano ja sille nimensä antanut harju, jonka yhteydessä kohoaa Vinkalonvuori. Kirjailija liittää näihin paikkoihin niin paljon tarkkaa luonnon- ja tunnelmankuvausta sekä mystiikkaa, että ei liene väärin arvailla niiden perustuvan hänen kotiseutuunsa Pirkanmaan Ylöjärvellä tai läheisellä Nokialla. Suomussalmelta ja Nokialta löytyy pari Kummunpäätä paikanniminä, muttei kokonaista sen nimistä paikkakuntaa. Kytömäen Kummunpäässä on rautatieasema ja yhdestä kirjan kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan rautateitse matkalla Helsingistä itään Pietaria kohti.

Kirjan rytmi on verkkainen, rönsyt runsaita - tämä ei ole ollut viime vuosikymmeninä muodikasta suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta minua se ei haittaa. Päinvastoin, on hyvä, ettei kaikki ole ennalta arvattavaa. Voin kyllä kuvitella, että toiseenlaiseen tottunut suomalaislukija kavahtaa osaa mystiikasta, yliluonnollisia kohtaamisia, paikkojen, polkujen ja mielentilojen rönsyilevää runsautta. Kirjassa on vähän kaikkea: on luonnontiedettä, mystiikkaa, luokkajakoa, sirkusta, edistyskritiikkiä, nostalgiaa, emansipaatiota, sadomasokismia, epäsovinnaisia pariutumisia. Tapahtumia kehitellään hartaasti ja tapahduttuaan niitä vatvotaan, usein yhä uudelleen Ellan mielessä.

Ajoittain herää tunne, että ehkä liikaakin on yritetty tunkea samaan romaaniin. Kaikki ei lopulta oikein loksahda yksiin, loppuluvuissa kirjailijalle tulee jo kiire hyppiä isojen asioiden yli. Olisi ehkä voinut hypätä joidenkin arvoituksellisten ilmeiden ja eleiden yli ja sen sijaan näyttää, mihin ne lopulta viittasivat. Kuitenkin ainoa henkilö, jonka pään sisälle lukija todella päästetään, on Ella, kirjan todellinen päähenkilö.

Ella on arvoituksellinen ja ihmeellinen, sitä myös alleviivataan. Ajoittain lukijan on vaikea ymmärtää, mistä Ellan ja äitinsä pimeä puoli kumpuaa, mikä sysää heidät toistuvasti ratkaisuihin, joista lukija haluaisi heitä varoittaa. Ella on toisaalta myös hyvin fyysinen - hänen visuaalisesti rikkaan mielikuvituksensa rinnalla kulkee hyvin voimakas sidos ruumiillisuuteen, kaiken kokemiseen ruumiillisina tunteina. Tämä tuntuu sopivan huippusuorituksiin pyrkivän taitovoimistelijan ja sirkuslaisen persoonaan - tuollaisessa elämässähän täytyy yhdistyä urheilijan ja esiintyvän taiteilijan ominaisuuksia. Pidän myös siitä, että tämä tausta on huomioitu Ellan ja veljensä kilpailullisuudessa - he ajattelevat yhtenään voittamista ja päihittämistä suhteessa toisiinsa ja muihin läheisiin.

Sekä Iso-Riikka että Ella ovat korostetusti vahvoja naisia, mutta lankeavat kuitenkin sekä miesten että mystisten ilmiöiden pauloihin. Riikka kohtaa Afrikan rannikolla yöllä leopardin ja kehittää myöhemmin Amurinmaassa ja vielä Suomessakin pakkomielteiseltä vaikuttavan suhteen metsässä piilevään tiikeriin. Ella taas ajelehtii suhteeseen aiemmin itselleen epämiellyttävältä vaikuttaneen vanhemman miehen kanssa, kerjäten ajoittain alistamista ikään kuin haluaisi rankaista itseään niistä asioista, jotka jättivät hänelle pysyvät traumat: rakastajan kuolemasta ja vähältä piti -kokemuksesta, jossa hän selvisi onnettomuudesta fyysisesti vahingoittumattomana, mutta näki itsensä sen jälkeen ikään kuin elävänä kuolleena. Lukija joutuu ajoittain ihmettelemään, miksi Ella on niin nyreä ja aina tyytymätön.

Kytömäen naiset ovat monimutkaisia, kompleksisia. Miehet sen sijaan ovat varsin suoraviivaisia olentoja, jolleivät suorastaan yksinkertaisia niin ainakin kadehdittavan helppoja. Hieman enemmän syvyyttä ja nyansseja löytyy Stejnegeristä. Kun Ella kamppailee sisäisen pimeänsä kanssa, Stejneger näyttäytyy raikkaana, elämänmyönteisenä ihmisenä, joka aina selviytyy, vaikka on alituiseen lähellä kuolla. Jälkisanoissaan Kytömäki toteaakin juuri tuon piirteen tehneen itseensä vaikutuksen Stejnegeriä lukiessaan. Stejnegerin elämänmyönteinen selviytyminen asettuu kontrastiksi verrattuna Ellaan, joka tuntuu juuttuvan menneisyyteen - lapsuutensa Amurinmaahan, rakastettunsa kuolemaan, Vinkalonvuoren näkötornin onnettomuuteen - ja kaipaavan selittämättömästi kuolemaa, vaikka kaikki ympärillä todistaa hänet päinvastoin selviytyjäksi.

Viken kuoleman jälkeen Ella näyttää kadottavan onnensa, mutta kuitenkin jotenkuten jatkaa. Vasta näkötornin onnettomuus näyttää murtavan hänen tahtonsa elää elämäänsä. Olen lukenut ennenkin siitä, että onnettomuuksista ja tragedioista selvinneet toisinaan kokevat tällaista syvää masennusta ja ikään kuin syyttävät itseään eloonjäännistään, etenkin jos joku läheinen ei selvinnyt. Ella ja Artturi kuitenkin selviävät onnettomuudesta pelkillä naarmuilla, joten lukijaa ihmetyttää, miksi tapahtuma saa niin traagiset mittasuhteet Ellan loppuelämässä. Miksei hän itse näe kaikkea sitä iloa ja ihmettä, jota hänen elämässään riittää? Sirkustaiteilua, rakastavia perheenjäseniä, konferenssimatkoja, luontoa ja ilmeisen hyvä ulkonäkökin. Silti Ella tuntee olevansa kuin juuriltaan nyhtäisty lehdokki, joka on jätetty ihmettelyn jälkeen mättäälle kuolemaan.

Tarinan toistuva teema näyttäisivät olevan unelmat, jotka kerta toisensa jälkeen tuhoutuvat johonkin ikävään sattumaan. Nälkätalvi vie Riikan vanhemmat, tiikeri vie vauvan ja myöhemmin äidinkin, junarata vie aarniometsän ja Viken ja paronikin osoittautuu lopulta paskiaiseksi. Päästyään pakoon vanhemmalta setämieheltä Ella ihastuu päistikkaa itseään huomattavasti nuorempaan mieheen, jota kuvataan kauniiksi pojaksi ja vihjataan homoseksuaalisesta suhteesta ystäväänsä. Nämä nuoret miehet eivät kuitenkaan ehdi enää aiheuttaa Ellalle pettymystä, koska hän lopulta löytää sen, mitä tutkimusmatkailijat eivät voineet löytää. Tosin mikä tuo jokin on, jää lopulta aikamoiseksi mysteeriksi. Ehkä se liittyy Vinkalonvuoren rotkon pyhittämiseen ja salaamiseen, koska "hengissä selvinneiden on kätkettävä kultansa", kuten Amurinmaan alkuperäiskansoihin kuuluva metsien nainen, Saša, pääsee nuorempiaan opettamaan.

Amurinmaan utopiasiirtokuntien kohtalokin oli pitkälle tuollainen pettymys. Sitä ei tosin Mirabiliksessa juurikaan avata, koska päähenkilöt palaavat sieltä Suomeen jo kauan ennen kuin siirtokunnat ajautuvat konkursseihin tai bolševikit alkavat teloittaa haaveitaan seuranneita siirtolaisia silkan suomalaisuutensa tähden. Kytömäen Venäjä ei kuitenkaan ole öisin ihmisiä noutavien salaisten poliisien ja joukkohautojen reunoilla jaeltavien niskalaukausten maa, vaan hän näkee tsaarin-Venäjän leppoisana ja idyllisenäkin paikkana. Tämä näkyy erityisesti Solikamskin vaiheiden kuvauksessa, jossa kuultavat myönteiset muistot menneestä maailmasta.

*   *   *

Ellan ja Falkenhöjdin mukana päästään kirjassa käymään Bergenissä, Berliinissä, Inarissa ja Solikamskissa, Stejnegerin mukana matkataan Washingtonissa, Arizonassa, Puerto Ricolla ja Beringinsaarella. Eniten jäi kuitenkin tätä kirjaa lukiessa kiinnostamaan Amurinmaa, ja Kytömäen ansiosta etsin ja tilasin divarista varsinaisen aarteen, Teuvo Peltoniemen vuonna 1985 julkaistun kirjan Kohti parempaa maailmaa: Suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään. Kirja esittelee lukuisia paremmin ja huonommin tunnettuja suomalaissiirtokuntia kaikilla mantereilla Amerikoista Australiaan, Afrikkaan, Israeliin, Etu-Kaukasiaan ja Itä-Karjalaan. 

Peltoniemen kirjassa on myös kokonainen luku Amurinmaan suomalaissiirtokunnasta. Fridolf Höökin retkikunta matkusti todellisessa maailmassa Amurinmaahan yhtä pitkää reittiä kuin Erikssonin ja Iso-Riikan poppoo Mirabiliksessa. Höökin aluksen nimi oli Keisari Aleksanteri II ja se purjehti Bremerhavenista samojen paikkojen kautta kuin Kytömäen Juan da Gama: Plymouthissa pysähdyttiin, sitten Kap Verden saarilla, Trindadella, Jaavalla ja lopulta saavuttiin Nahodkaan. Suomalaisten siirtokunta sijaitsi Primorjen etelärannikolla Vladivostokin ja Nahodkan välissä sijaitsevalla Strelokinlahdella. 

Suomalaisten muuttoliikettä nimenomaan valtakunnan kaukaisimpaan ääreen Amurinmaahan siivitti se, että tsaari Aleksanteri II oli nimittänyt Amurin kuvernööriksi suomalaisen Harald Furuhjelmin, jonka mukana ensimmäiset kymmenisen perhettä Turun seudulta muuttivat Amurinmaahan. Amurinmaata väitettiin tyhjäksi ja haluttiin asuttaa valkoihoisella venäläisväestöllä jakamalla maata ilmaiseksi Euroopan suunnasta tuleville uudisasukkaille. 

Se tietysti sujuvasti sivuutettiin, ettei tuo rehevä, lauhkea alue tietenkään tyhjä ollut. Kiinalaiset olivat jo kolonisoineet sitä ja työntäneet alkuperäiskansoja metsiin - venäläiset tapansa mukaan aiheuttivat heti alueen Kiinalta vallattuaan merkillisen väestöllisen tyhjenemisen, jollainen on perinteisesti seurannut Venäjän valloituksia. Kytömäkikään ei kovin paljon puhu alueen alkuperäiskansoista, mutta Sašan hahmo sentään edustaa heitä. Kuvaavaa on, ettei Kytömäelläkään ollut näille omakielisiä nimiä, vaan Saša on saanut Erikssonilta venäläisen nimen ja kansaa itsessään kutsutaan vain "metsäläisiksi". Steller kiivaili aikoinaan jonkin verran itelmeenien oikeuksien puolesta, mutta nämä ovat paljon pohjoisempia Kamtšatkan kansoja. Primorjessahan ollaan Korean ja Mantšurian rajoilla.

Aiemmin mainittu merikapteeni Fridolf Höök oli innostunut utooppis-kommunistisista ajatuksista ja perusti Amurin yhtiön, johon liittyi pääosin ruotsinkielistä keskiluokkaista väkeä Helsingin ja Turun seuduilta. Amurinmaassa oli tarkoitus elää jonkinlaisissa kommuunioloissa työtä tehden - joskin johtajien oli tarkoitus saada suurempi osa rikkauksista, tietysti. Maanviljelystä, metsästystä, kalastusta, valaanpyyntiä ja kullankaivuuta oli tarkoitus kehittää. Mukaan lähtivät mm. proviisori Walldén, maisteri Federley, maanviljelijä Åberg, työvouti Eriksson, insinööri Nilsson, sekä meriväen luutnantti, tynnyrintekijä, viinuri, puutarhuri, seppä, nahkurin sälli, turkkuri ja ainakin neljä apteekissa työskennellyttä henkilöä. Osa toi mukaan perheitään.

"Yhtiö palkkasi lisäksi laivamiehistöön neljä merimiestä sekä viisi oppipoikaa, jotka piti totuttaa valaanpyyntiin. Helsingin köyhäinhoitohallitus luovutti yhtiöläisten huostaan neljä tyttöstä - 'edellytyksellä, että heitä kohdeltaisiin niin kuin perheen jäseniä'. Kun mukaan vielä otettiin kaksi Itä-Aasiaan pyrkivää kauppiasta, oli lähtijöiden määrä noussut jo 50:een."

Tuohon aikaan ei vielä ollut Siperian rataa ja maateitse Siperian läpi matkustaminen oli suurelle ihmisjoukolle liian vaivalloinen suoritus. Niinpä Bremerhavenista Amurinmaahan purjehdittiin koko maailman ympäri.

"Oma purjelaiva saatiin valmiiksi Bremerhavenissa marraskuun lopussa [1868]. Sille annettiin uudeksi nimeksi Imperator Aleksander II ja suomalaiset muuttivat asumaan laivaansa. Välikannelle oli rakennettu kaksi suurta asuinsalonkia. Hyttejä oli vain perheellisille ja laivapäällystölle." (...)

"Muutostöiden aikana yhtiöläiset opiskelivat ahkerasti merimiestaitoja, mutta rannalla kyllä naureskeltiin, kun 'tuiki tottumattomat purjehtijat juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat'." (...)

"Purjehdusmatkan alussa meri oli niin tyyni, että laivalla pantiin toimeen juhlatanssiaiset. Sitten alkoivat myrskyt ja matkalaiset joutuivat hätäsatamaan Plymouthiin, kun Englannin kanaalista ei päästy edes luovimalla eteenpäin." (...)

"Vasta tammikuussa 1869 tuuli kääntyi ja matkaa päästiin jatkamaan. Satamassa oli ollut suuri joukko kohtalotovereita ja nyt laivat kilpailivat, kuka pääsisi Atlantille nopeimmin. Biskajanlahden myrskyä lukuun ottamatta matka jatkui suotuisasti, ja mieliala oli jälleen toiveikas, jopa riehakas. Monilla oli hyvä lauluääni, eikä 'rommitynnyrin tappi ollut koskaan liian kireässä kiinni'." (...)

"Kap Verden saarilla vaihdettiin suuret määrät suolaa juomaveteen, jota oli kuljetettu mukana Bremerhavenista saakka. Laivan nuoret miehet olivat lastauksen aikana etsineet itselleen tyttöseuraa ja pitivät näille railakkaat lähtökemut. Juhla päättyi tappeluun sekä paikallisten poikasakkien että virkakunnan kanssa. Poliisi pidätti kolme suomalaista, mutta 'rohkeutemme ja kestävyytemme avulla meidän onnistui osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan', kirjoittaa Lagus." (...)

"Seuraava pysähdyspaikka oli vasta Trindaden saari, joka sijaitsee noin 1200 kilometrin päässä Brasilian rannikosta. Maihinnousu saarelle osoittautui kuitenkin vaikeaksi ja myrskyn noustessa vene joutui veden varaan. Miehistö selviytyi maihin, mutta joutui viettämään saarella janossa ja nälässä yli kolme vuorokautta. Hyväntoivonniemi saavutettiin toukokuun alussa. Täällä retkikunta lisääntyi yhdellä jäsenellä, kun Walldénin perheeseen syntyi tyttölapsi. Etelä-Afrikan jälkeen maissa käytiin Jaavalla. Se olikin viimeinen satama ennen perilletuloa. Kiinan merellä purjehdittiin henki kurkussa, kun merirosvojen džonkit seurasivat laivaa. Kaiken varalta suomalaiset olivat hankkineet runsaasti aseita. Etukannen pikku tykki ladattiin rautaromulla. Suomalaiset puhkuivatkin, että hyökkäyksessä kävisi varmaankin niin, että he valtaisivat kiinalaisaluksen eikä päinvastoin."

Näiden 11 kuukautta kestäneiden moninaisten seikkailujen jälkeen Suomen urhot lopulta saapuivat Japaninmereltä käsin Pietari Suuren lahdelle ja rantautuivat Nahodkan sotilasasemalle.

"Kuvernööri Furuhjelm ja hänen suomalaiset apulaisensa ottivat maanmiehensä ystävällisesti vastaan. Aleksanteri II:n maljan ja heikosti sujuneen keisarihymnin jälkeen laulettiin sydämen pohjasta Maamme-laulu."

Ernst Wetterhof oli laivamatkalla laatinut Amurin matkalaisille myös oman laulun. Suomalaiset olivat tuohon aikaan perin hilpeää ja laulavaista kansaa.

"Hell dig du land vid Stilla haf

vi hälsar dig med fröjd.

Är detta land oss ödet gaf

till vagga och till graf."

Aiemmin Amurinmaahan saapuneet turkulaiset siirtolaiset olivat asettuneet Sutšanjoen varteen, jossa elettiin luvattuja oloja paljon vaatimattomammin ja ikävöitiin jo kotiin. Höökin retkikunta ei kuitenkaan halunnut asettua paikkoihin, joissa olisivat Furuhjelmin virkakunnan kontrollissa, vaan halajivat he myyttistä rajaseutujen vapautta. Vanhana merikarhuna Höök myös uskoi rikkauksien löytyvän todennäköisemmin mereltä kuin jokilaaksoista, joten hän halusi siirtokuntansa rannikolle, valtameren ääreen.

Toivotunlainen paikka löytyi Strelokista, jossa otettiin haltuun muutamia karkotetuilta tai tapetuilta kiinalaisilta jääneitä ja sittemmin hylättyinä seisoneita asumuksia. Kiinalaisia asui vielä kuitenkin alueella harvakseltaan, mm. lähin naapuri kahdeksan kilometrin päässä. Sisämaassa oli Mainginvuori, jonka mukaan kiinalaiset lahdenpohjukkaa kutsuivat. Kunnon kolonialisteina suomalaiset tietysti nimesivät paikat uudelleen ja antoivat vuorelle nimen Joosefinvuori.

Jo ensimmäisenä yönä siirtolaiset kuulivat metsästä tiikerien kiimaista karjuntaa ja nimesivät länsipuolelle jäävän jokilaakson Tiikerinlaaksoksi. Itäisestä laaksosta tuli Åberginlaakso ja keskimmäisestä Maisterinlaakso. Suomalaiset metsästivät kauriita ja hirviä, löysivät lahdella olevalta saarelta viinirypäleitä ja kävivät laivallaan Japanin Hakodatessa ostamassa riisiä ja valaanpyyntitarpeita. Siirtokunta palkkasi myös Vladivostokista 15 korealaista työmiestä vahvistuksikseen. Nämä tosin karkasivat omille teilleen ensimmäisen nälkätalven tullessa vuonna 1870, jolloin siirtokuntalaiset joutuivat hakemaan jauhoja hattu kourassa kuvernööri Furuhjelmilta.

Suomalaisille muodostui hyvät suhteet kiinalaisiin, jotka arvostivat heitä enemmän kuin venäläisiä.

"Kiinalaiset kutsuivat suomalaisia nimellä 'engeli'. Huonommin käyttäytyvät venäläissotilaat taas kantoivat nimeä 'lusogo'. Läheisen kiinalaisperheen kanssa vaihdettiin elintarvikkeita. Talon nuorimies hieroi joka kerta kauppaa suomalaistytöistä, joista hän olisi halunnut ostaa yhden vaimokseen. Hinta nousi jo pariinsataan hopearuplaan, mutta kauppoja ei vain syntynyt. Kiinalainen ei ymmärtänyt suomalaisten lyövän asialla leikkiä ja jatkoi sitkeästi mutta tuloksettomasti tarjouksiaan."

Aina kaikki ei kuitenkaan mennyt paikallisväestön kanssa nappiin, vaan ikäviäkin kokemuksia kertyi.

"Myöhemmin muutamat Sutšanin suomalaiset joutuivat 75-miehisen rosvojoukon uhreiksi. Suomalaiset lähtivät seuraavana päivänä takaa-ajoon. Rosvojen osoittaman julmuuden takia myös suomalaiset toimivat yksinkertaisesti. 'Jokainen kiinni saatu rosvo passitettiin armotta ikuisuuteen', kertoi Schoultz. Toisen kerran Schoultz ja Höök ajoivat takaa kiinalaista rosvopäällikköä. Höök oli tarkka ampumaan ja ihmetteli kun mies ei laukauksista huolimatta kaatunut. Vasta Höökin lopulta päästyä ampumaan rosvopäällikköä 'pään läpi aivan läheltä' ruumiista löydettiin jo seitsemän osumaa."

Siirtokuntalaiset rakensivat uusia taloja, viljelivät maata, pyysivät valaita ja hylkeitä, mutta kohtasivat myös kilpailijoita. Kommunistinen aate ei kuitenkaan maittanut, vaan pian huomattiin siirtokuntalaisten kuokkivan omia yksityispalstojaan ahkerammin kuin yhteispeltoja. Riitely ja kyräily johtivat lopulta yhtiön hajoamiseen. Höök äänestettiin nurin ja Venäjän valtio takavarikoi laivankin.

"Äänestystappion kärsinyt Fridolf Höök lähti Strelokista ja ryhtyi kapteeniksi pieneen valaanpyyntialukseen, jonka omisti kaksi amerikansuomalaista. Hakkaraisen, Mickelsonin ja Grönstrandin perheet sekä yksi palvelustytöistä jäivät asumaan Strelokiin. Federleyt, Nilsson, Östman, Walldén, Schoultz ja kolme palvelustyttöä muuttivat Tiikerinlaaksoon."

Huhtikuussa 1871 kuvernööri Furuhjelm kuoli verenmyrkytykseen ja Nahodkasta vedettiin virkamiehet Vladivostokiin. Myös suomalaissiirtolaiset alkoivat valua kaupunkiin seuraavien vuosien aikana, kunnes Strelokissa asuivat enää Nilsson, Hakkarainen, Östman ja pari poikamiestä. Osa siirtokuntalaisista onnistui kuitenkin liikemiehinä Vladivostokissa. Walldénista tuli siellä kauppaneuvos ja tynnyrintekijä Mickelson perusti Vladivostokin ensimmäisen yleisen saunan. Metsästäjä Schoultz ryhtyi kullankaivuuseen ja Nilsson toimi Vladivostokissa sahanjohtajana ennen kuin siirtyi Nobel-yhtiön palvelukseen Kaukasiaan ja palasi lopulta Suomeen.

*   *   *

Mutta se harharetkestäni Amurinmaahan, jonka suomalaissiirtokunnan historiaan Kytömäki onnistui minut johdattamaan. Palataanpa vielä Anni Kytömäen kirjaan.

Kytömäen kieli on erittäin elävää ja monipuolista. Hän käyttää hyvin paljon omintakeisia sanoja, varsinkin kuvaillessaan ääniä, tuntemuksia ja luonnon tapahtumia. En ole varma, ovatko nuo sanat, joista monet minulle entuudestaan outoja, murresanoja itämurteista vai kenties Kytömäen itse sepittämiä. Ne ovat kuitenkin hyvin onnistuneita, sillä tarkoitus käy lukijalle heti selväksi asiayhteydestä.

Kytömäki käyttää varsinkin verbejä luovilla tavoilla. Näin hän onnistuu välittämään tunnetiloja ja uusia assosiaatioita. Muutenkin kieli on rikasta, melkeinpä harlekiinimaista. Ei ole olennaista, onko tämä hänelle ylipäätään luonteva tapa puhua vai harkittua kirjallista tyylikikkailua, sillä lopputulos on joka tapauksessa kielellisesti onnistunut.

Minun on kuitenkin tästäkin kirjasta nostettava esiin yksi kielirikko. Miksi ihmeessä Kytömäki, joka selvästi on perehtynyt luontoon, lintuihin ja luonnontieteisiin, kutsuu järjestelmällisesti isomerimetsoja "Pallasin kormoranteiksi"? Tämä tönkkö käännös suoraan englannista ei ole selitettävissä sillä, että nimi isomerimetso on sangen uusi, koska kyllähän tavallinen merimetsomme Suomessa ja suomen kielessä tunnettiin jo kauan sitten.

Koska kirjastooni kuuluu eläin- ja luontokirjoja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, joista aikakausista Mirabilis kertoo, tarkistin asian mahtavasta Maapallon eläimistöstä, joka niin paljon inspiroi pientä luonnontutkijaa lapsena, ja niinhän se oli, että siihen aikaan merimetsoja tosiaan kutsuttiin suomeksi merimetsoiksi (ei kormoranteiksi) ja isomerimetso oli nimeltään silmälasimerimetso, joka oli suora käännös lajin latinankielisestä nimestä (Phalacrocorax conspicillatus).

Toreilla, Tallinnassa ja Haagissa

En ole kirjoittanut blogia lähes kuukauteen, mutta kirjoittanut sentään olen. Uutiset Suomen suurlähetystöjen sulkemisista säästösyistä saivat minut nimittäin toimittamaan kirjaksi neljännenkin osan Sudenhuutelijan päiväkirjoja. Tämä nide kattaa viimeiset kolme vuotta, 2022-2025, jotka olivat kirjan alaotsikon mukaisesti elämässäni Pakistanin vuosia. En ollut ajatellut julkaista viime vuosien kirjoituksia näin pian - vieläpä saman vuoden sisään edellisten kolmen sudenhuutelijakirjan jatkoksi - mutta jokin sisälläni halusi, että edes jotain jäisi.

Luetutin tämänkin kirjan keinoälyllä ja tilasin siltä kirja-arvostelun: 

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV – Pakistanin vuodet 2022–2025

Sudenhuutelijan päiväkirjat -sarjan neljäs osa vie lukijan paikan päälle Etelä-Aasian sydämeen – Islamabadin vehreisiin kortteleihin, Margallakukkuloiden jyrkille rinteille ja arjen sekä työn väliseen tilaan, jossa kirjoittaja elää kolmen vuoden ajan kahden maailman välissä. Anssi Kullbergin päiväkirjamainen proosa on samaan aikaan henkilökohtaista ja analyyttistä, kantaaottavaa ja lempeän havainnoivaa. Tämän teoksen kokonaisuus on yksi sarjan vahvimpia.

Arjen ja geopolitiikan tasapaino: Kirjan erityinen ansio on sen kyky kuvata Pakistania kokonaisuutena, jota suomalaisessa julkisessa keskustelussa harvoin nähdään: ei pelkkänä kriisialueena, vaan historiallisen syvyyden, poliittisten kerrostumien, kulttuurisen monimuotoisuuden ja arkisen huumorin maastona. Kullbergin tapa kirjoittaa politiikasta on tietoista maltillisuutta – turvallisuusympäristön vuoksi suorat analyysit ovat niukempia kuin aiemmissa osissa, mutta taustalla väreilee yhtä aikaa sekä asiantuntijan osaaminen että diplomaattisen työn asettamat rajat.

Samalla kirjassa on tarkkanäköistä pohdintaa Pakistanin historiasta ja identiteetistä: Mogulivaltakunnan perinnöstä, islamilais-intialaisen kulttuurikehän solmukohdista ja maan jatkuvasta tasapainoilusta Intian, Kiinan ja Afganistanin välissä. Näissä osioissa Kullberg kirjoittaa parhaimmillaan – laajalla sivistyksellä, mutta silti lukijaystävällisesti.

Luonto, joka kannattelee: Kirjan ehkä suurin yllätys on sen luonnonkuvaus. Kullbergin Islamabad on ennen kaikkea lintujen ja viidakkomaisten notkelmien kaupunki: villisikoja, kultašakaaleja, himalajansinipyrstöjä, metsätimaleita ja harvinaisten fasaanien aamuisia kylpyhetkiä. Nämä kuvaukset ovat tarkkoja, ekologisesti tietoisia ja ajoittain runollisia. Paikoin ne lähentelevät pienten esseiden tarkkuutta – kuin luonnonpäiväkirja Pakistanin vuodenaikojen rytmistä.

Lintujen kautta kirjassa välittyy myös jotain henkilökohtaisempaa: yksinäisyyden ja kodin kaipuun vastapainoksi syntyy rituaali, jossa havainnointi muuttuu selviytymiskeinoksi. Kun šakaalien öiset ulvonnat ja Himalajan lintujen talvivaellukset limittyvät kirjoittajan omaan sisäiseen liikkeeseen, syntyy kirjan kaunein kerros.

Henkilökohtainen tarina, joka ei korosta itseään: Kullberg kirjoittaa myös elämästään kahden maan välissä: puolison, Helsingin kodin ja Pakistanin työrytmin jakamisesta. Henkilökohtaiset osuudet ovat hillittyjä, mutta juuri siksi vaikuttavia. Ne eivät sorru sentimentaalisuuteen, vaan näyttävät, miten arki kahdessa maassa muovaa identiteettiä.
Samalla päiväkirjan sävy on omaan tyyliinsä uskollinen: ärtymyksen ja kuivakan huumorin yhdistelmä näkyy sekä Islamabadin byrokratian kuvauksissa että suomalaisen talviliikenteen absurdeissa hetkissä.

Kokonaisuus: vahva jatko sarjalle: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV on tasapainoinen, vivahteikas ja sivistävä teos. Se onnistuu yhdistämään matkakirjallisuuden, luonnonpäiväkirjan, poliittisen esseistiikan ja henkilökohtaisen muistelun yhdeksi ehjäksi kokonaisuudeksi. Kullberg kirjoittaa Pakistanista tavalla, jota suomalaisessa kirjallisuudessa harvoin näkee: monipuolisesti, uteliaasti ja ilman valmiita kertomuksia.

Jos sarjan aikaisemmat osat ovat kuvanneet sotaa, vallankäyttöä ja Euroopan kriisejä, tämä osa näyttää, mitä tapahtuu, kun kirjoittaja on kaukana konfliktien polttopisteistä mutta keskellä toisenlaista monimutkaisuutta. Ja samalla se havainnollistaa, miten henkilökohtainen kasvu ja maailmanpolitiikka voivat kulkea samassa tekstissä ilman, että kumpikaan menettää painoarvoaan.

 *   *   *

Viimeisen vajaan kuukauden aikana elämääni on mahtunut kaikenlaista muutakin. Talvi teki tuloaan useaan otteeseen, lunta tuli muutamiksi päiviksi marraskuun lopussa ja sitten uudelleen kerran joulukuussa. Pakkanenkin ehti paukkua joidenkin päivien ajan, mutta sitten palattiin taas harmaaseen vesikeliin.

Mitään pikkusirkun kaltaista rarijyskyä ei ole koiranulkoiluttamisreitille enää ilmestynyt, mutta aina silloin tällöin jotain pikkukivaa, kuten nyt vaikka tilhiparvia silloin tällöin ja kerran Kivikon lätäköltä siellä talvehtivien kolmisenkymmenen sinisorsan joukosta löytynyt harmaasorsa. Päivänvalo on käynyt niin lyhyeksi, etten oikein ehdi käydä linturetkillä missään kauempana. Korppi käy silloin tällöin tervehtimässä minua taivaalta käsin.

Puolisoni odotteli innolla Tuomaan markkinoiden avautumista Senaatintorilla, koska halusi hankkia suomalaisperinteisen turkishatun ja syödä georgialaiskioskin hatšapurilaisia. Turkishattua ei lopulta Helsingin joulutorilta löytynyt, pipoja kyllä, mutta Bulevardin Uffilta sellainen siunaantui, taitaa vielä olla näätää.

Vähiä varojamme säästääksemme teimme jouluostosretken Tallinnaan, vaikka sielläkin hinnat ovat nousseet monissa asioissa lähelle Suomen lukemia ja varsinkin majoitus tuntui olevan sesongin aikana suolaisissa hinnoissa. Asuimme tällä kertaa kaksi yötä Telliskiven suunnalla, jossa on paljon edullisia ravintoloita ja Balti jaaman turulla saatoimme tehdä jouluostoksia paljon edullisemmin kuin Helsingissä - tai Raekojaplatsin virallisella joulutorilla. Solariksen Da Vincissä oli erinomainen aamiaistarjous ja oikeaa italialaista kahvia. 

Kurkimäessä olemme grillanneet lihaa eri yhteyksissä. Serkkuni avioitui kiinalaisen naisystävänsä kanssa, jonka löysi Örön saaren taiteilijaresidenssistä, ja kaksi eri ystävää Oulusta tuli eri aikoina käymään Helsingissä ja käytti tilaisuutta iloksemme myös nauttiakseen nautaeläinten lihaa sekä Dueron, Apulian, Määrin ja Tunisian viinejä tykönämme. Myös itsenäisyyspäivän kunniaksi grilli lämpeni.

Samana sunnuntaina, kun tulin puolisoineni Tallinnasta, lensin työmatkalle Haagiin. Työasiat veivät maanantain siellä, mutta sunnuntai-iltana ehdin hypätä junasta Schipholin ja Haagin välillä Leidenissa ja mennä paikallisbussilla Wassenaariin tapaamaan vanhaa ystävääni, syyrialaiskurdia, joka nykyisin työskentelee ihmisoikeusjuristina Haagissa. Kuten moni ystäväni, hänkin on perheen perustettuaan muuttanut isosta kaupungista idylliseen pikkukaupunkiin, josta on kuitenkin lyhyt työmatka Haagiin.

Haagissakin oli jouluvalot. Kun päivänvaloa vielä vähän oli jäljellä työkokouksista vapauduttuani, kävelin koko kaupungin läpi rautatieasemalle, näin satojen naakkojen kokoontuvan yöpuille puistoon ja kuulin kauluskaijojen kiljahtelevan.

Työyksikköni pikkujoulut olivat georgialaisessa ravintola Rionissa Kasarmikadulla - uusi tuttavuus Helsingin lisääntyneiden georgialaispaikkojen joukossa. Ilmeisesti georgialaisten määrä on viisumivapauden 2017 jälkeen kasvanut jonkin verran Suomessa - ja mikä ehkä vielä merkittävämpää, ukrainalaisten ja venäläisten määrä on kasvanut paljonkin, ja nämä arvostavat georgialaista keittiötä ja viinikellaria.

Tänään ratikassa viereen istuivat äiti ja lapsi, jotka kiinnittivät huomiota ukrainalaiseen pipooni. Puhuin muutaman lauseen hieman sekaisin ukrainaa ja venäjää, ja äiti ja lapsi taisivat olla Itä-Ukrainasta, kuten monet Suomeen tulleet, koskapa Myhailivska ja Maidan eivät paikkoina sanoneet heille mitään. Mutta se minua ilahdutti, että äiti puhui lapselleen johdonmukaisesti ukrainaa. Lapsi taisi jo osata suomeakin.

Tänäkin jouluna ukrainalaiset joutuvat yksin taistelemaan sotavalta Mordorin kolkkoa pahuutta vastaan koko muun Euroopan puolesta, samalla kun Atlantin-takainen irvokas Vichy-regiimi puukottaa heitä selkään minkä ehtii. Elämme kunniatonta aikaa, mutta tuon kunniattomuuden keskellä Ukrainan ja ukrainalaisten kunnia valaa vielä valoa jälkipolvillekin nähdä, mikä ihmisyydessä on puolustamisen arvoista.

Hämärän hetkiä rajamailla

Kurkimäen ensilumi lankesi jo viikonloppuna, kaupungin keski- ja eteläosissa ilmeisesti vasta tällä viikolla. Viime yönä lumisade saatteli puolisoni koiranulkoilutusretkeä ja tänään keskipäivällä omalla koiranulkoilutusvuorollani lumi - vielä kevyt ja hauras - lepäsi kuin reikäinen harso harmaassa maisemassa. Kivikon kallioisella kukkulalla kasvavassa männyssä istui korppi, joka minua katseli.

Alkuiltapäivästäkin on hämärää, loput vuorokaudesta pimeää. Keskipäivän hämärää tervehdimme kuin se olisi päivänvaloa, koska muuten ei ole sitäkään lyhyttä valon aikaa. On ajoittain vaikea ymmärtää, kuinka välimerellinen puolisoni, valon lapsi, on kestänyt jo viisi suomalaista talvea. Se herättää kunnioitusta, vaikka oma synkkä suomeuteni onkin aikanaan elänyt täällä talven talvensa jälkeen, vieläpä lapsena.

Maailmasta kuuluu vain huonoja uutisia. Trumpin diili Putinin kanssa tietää lähes varmaa sodan laajenemista Euroopassa, sillä nyt Venäjä voi olla varma, ettei sen tarvitse tyytyä Ukrainaan. Eurooppa on polkenut varustautumisensa käyntiin toivottoman hitaasti, mikä antaa Putinille vielä vuosikausia aikaa ruhjoa tulevaa etupiiriään yhä laajemmaksi. Atlantin takana Euroopalla ei ole enää luotettavaa ystävää, joka pelastaisi mantereemme pulasta tai auttaisi patoamaan vanhaa vainoojaa.

Kun joskus hamassa tulevaisuudessa käydään amerikkalaisen natsismin nürnbergiläiskäräjiä, Eurooppa on todennäköisesti jo ruhjottu tunnistamattomaan kuntoon. Se, mitä tulee tilalle, ei ole lainkaan selvää, mutta jo nyt voitaneen sanoa, että uusi maailma on oleva vanhaa rumempi, ja ne, jotka aikovat selvitä hengissä, joutuvat myös itse olemaan entistä rumempia. En ihmettele, että Stefan Zweig tappoi itsensä, vaikka oli päässyt pakoon Etelä-Amerikkaan - tosin pidän hänen tekoaan silti ennenaikaisena, sillä hän ei ollut silloin vielä edes nähnyt koko kauheutta.

Trumpin liehittelyt Putinin lisäksi Saudi-Arabian kruununprinssi Muhammad bin Salmanille ja kehut toimittaja Jamal Khashoggin murhasta kertovat Trumpin perheen bisnesten lisäksi lähinnä siitä, että Trump hieman kadehtii prinssiä, haluaisi itse tehdä samanlaisia tekoja - ja varmasti tekeekin, kunhan tiellä olevat Yhdysvaltain instituutiot on lopullisesti puhdistettu vastahankaisista voimista. Tuo puhdistustyö on jo nyt edennyt yli kriittisen pisteen - sen, jossa järjestelmä olisi vielä voinut korjata itseään.

Toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa Eurooppa joutui puristuksiin kahden totalitarismin väliin, kansallissosialismin ja kommunismin. Nyt kommunismi on kaukana Kiinassa, mutta Eurooppa puristuu hiljalleen kahdenlaisen natsismin väliin. Unkarin lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa noussee vielä valtaan viidensiä kolonnia, jotka alasajavat demokratian ja oikeusvaltion jonkinlaisen fasismia muistuttavan järjestelmän tieltä, tukeutuen joko putinilaiseen Venäjään tai trumpilaiseen Amerikkaan. Paradoksaalisesti tämä saattaa jopa olla välttämätöntä sotatalouden pystyttämiseksi, mikäli maa haluaa välttää Venäjän miehityksen.

Sotatalous ei olisi ollut tarpeellinen, jos toimenpiteisiin Venäjän patoamiseksi olisi ryhdytty Euroopassa ajoissa. Mutta kun ei ryhdytty - eikä oikeastaan ole vieläkään ryhdytty. Esimerkiksi riittävä ampumamateriaaliteollisuuden lisäys ja drooniteollisuuden käynnistäminen ovat yhä vain puheiden tasolla.

*   *   *

Puolisoni palatessa Tunisiasta olin Helsinki-Vantaalla vastassa koiran ja kukkapuskan kera. Hän oli joutunut luopumaan useista oliiviöljykanistereista ja puolesta viinipullojaan lentoyhtiön määräysten vuoksi, mutta sai kuitenkin tuotua kotiin kasapäin yrttejä, öljyjä, uutteita, suitsukkeita, baklavapaketteja ja ilokseni myös jäljelle jääneet tunisialaiset viinit. Kodista tuli heti valoisampi paikka ja ruokahuolto parani, vaikka keittiö alkoikin taas muistuttaa sotatannerta.

Kummatkin Brysselissä asuneina näyttäydyimme kerrankin virallisesti yhdessä Belgian kuninkaanpäivän vastaanotolla. Illallistimme Kappelissa ja puolisoni syntymäpäivänä Kalasataman Bisou-Bisoussa. Nyt ei olekaan sitten varaa moiseen vähään aikaan.

Minulle lankesi työmatka viime vuosilta hyvin tutuksi käyneeseen paikkaan, entiseen asuinkaupunkiini Islamabadiin. Jouduin salaamaan sen tuntemiltani pakistanilaisilta, koska en ehtisi heitä tapaamaan. Sen sijaan minulle jäi vapaa-aikaa yksi aikainen aamu kuudesta kymmeneen sekä yksi auringonlaskun aika. Käytin ne käymällä paikoissa, joita olin ikävöinyt: Dara Janglanin luontopolulla Margallakukkuloilla sekä Rawaljärven rannalla.

Järvi oli äyräitään myöten täynnä vettä, joten kahlaajat puuttuivat tyystin ja haikaratkin olivat vähissä. Sen sijaan Margallan luontopolulta löysin muutamia ilahduttavia lajeja: kaksi sinipikkusieppoa, kokonaista kuusi kashmirinsieppokerttua sekä siperianleppälinnun. Viimeksi mainittua ei näe Islamabadissa joka vuosi, koska sen talvehtimisalueet ovat yleensä etelämpänä Punjabissa. Tavanomaisia sekaparvia kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, harmaatalitiaisia, töyhtö- ja mustabulbuleita, tulirinta- ja metsätimaleita oli tuttuun tahtiin. Sen sijaan poikkeuksellisen lämmin marraskuu lienee johtanut siihen, että näinkin myöhään löysin polulta myös haukkakäen, joka yleensä on vain kesävieras.

Nisäkkäitäkin oli liikkeellä, sillä polun yli rymisteli lauma villisikoja, muntjakki karjahteli pöpelikössä ja palmuoravat kirskuivat.

Vielä lentokentällä oli päällä uhka, että koko matka olisi mennyt mönkään siksi, että vähän ennen lähtöä sekä Delhissä että Islamabadissa räjähti ja maat syyttivät tuttuun tapaan toisiaan - Pakistan tosin myös Afganistania hallitsevaa Taliban-liikettä, jonka kanssa Intia on viime aikoina ryhtynyt kaveeraamaan. Jos drooneja olisi taas lennellyt taivaalla kuten toukokuussa, olisivat lentokoneet kääntyneet takaisin Dohaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja menin sekä tulin takaisin ongelmitta.

Palokärki ja hömpät

Yli kaksi viikkoa yksinäisyyttä. Tai siis ei yksinäisyyttä, vaan koiran kanssa. Mutta silti. Ihmettelen, kuinka ikävöin niin paljon enemmän kuin ollessani kaukana poissa, paljon pidempiä aikoja erossa, eikä edes koiraa seurana. Puolisoni selittää sitä sillä, että hänen energiansa on kodissamme, näissä huoneissa.

Hänen laskeutuessaan Karthagoon vastassa oli kuusi autollista sukua ja lammas teurastettiin. Sitten oli juhlia joka viikko, ja kaukaisemmatkin lapset marssitettiin oppimaan puolisoltani edes muutaman hämmästyttävän asian. Puolisoni sai lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja Vuittonia. Suvun mailta kärrättiin hänelle paljon enemmän oliivi- ja hedelmätarhain satoa kuin hän voisi mitenkään kuvitella saavansa tuotua matkatavaroissa Suomeen. Tunisiassa on oliivilajikkeita, joita en ole muualla nähnyt - punaisia ja keltaisiakin - ja kuulemma ne tietysti ovat parhaita maailmassa, ainutlaatuisin antioksidantein.

Vuosisatojen välimerellinen vaatimustaso, joka säätelee tinkimättömästi kaikkea syömiseen, juomiseen ja ulkonäköön liittyvää, muttei esimerkiksi ajankäyttöä tai tavaroiden pitämistä järjestyksessä, distilloituu paitsi ylivertaisiksi elintarvikkeiksi, eteerisiksi öljyiksi ja kuunkierron rituaaleiksi, myös ihmisiin, jotka pitävät tarkkaa lukua verenperinnöstään vuosisatojen taa. Eivätkä tule toimeen vääränlaisten kanssa.

Puolisoni verenperintöön kuuluu myös hehtaarikaupalla maata mitä luonnonkauneimmalla alueella Aurusvuorten ja Välimeren välissä, mutta kukaan perheestä ei asu siellä; ikivanhoista oliivitarhoista ja hedelmäpuutarhoista pitävät huolta kaukaiset sukulaiset ja palkolliset. Puolisoni haluaisi rakentaa sinne kartanon, ja mikäs siinä, mutta kysyn häneltä aina tämän unelman noustessa esiin, että aikooko hän sitten ryhtyä oliivitarhuriksi, ja niin ajatus hautautuu, niin kuin kai hänen vanhemmillaan ja isovanhemmillaan ennen häntä. Minunkin eläkepäiväni karkaavat Suomen lainsäädännön ja reservin yläikärajan muuttuessa koko ajan kauemmas, asunto-omistaminen tuottaa silkkaa tappiota ja sijoitukset hupenevat Suomen elinkustannuksiin ennen kuin niillä voi rakentaa mitään. 

Sillä välin, kun Tunisiassa on ollut yli 30 astetta joka päivä, täällä puolen pimeä ja märkä vallitsevat marraskuisessa lähiömaisemassa. Lähiöyö on täynnä kelmeitä valoja, märkää heijastusta asfaltista ja pudonneista ruskeista lehdistä. Vaikka ihmiskätten jälki ympäröi kulkijaa kaikkialla, betoniseinistä katulamppuihin ja graffiteihin, ihmiset itse kätkeytyvät pimeältä ja märältä keinovalotettuihin tiloihinsa ikkunaruutujen ja suljettujen sälekaihdinten sisäpuolille. Ja niinpä lähiöyössä on myös hiljaisuus. Sen rikkovat siellä täällä askeleet, jotka lampsivat tai kiirehtivät varjoista valokeilojen kautta tutumpiin varjoihin. Hupparinsa alle kumartunut teini, hieman vauhkon näköinen huivinainen kassin kanssa, venäjää kännykkään molottava mies tyhjäkäyntisen auton oviaukossa ja tölkkien keräämistä häpeilevä bangladeshilainen opiskelija.

Tosin hiljaisuuden rikkoo myös se, että pieni koira, jolla on iso ego, haukkuu joka toista vastaantulijaa. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi joku laukaisee haukun ja toinen ei. Haukkumisen todennäköisyyttä tuntuvat lisäävän ainakin jos vastaantulija näyttää etukäteen pelkonsa tai jos hänellä on mukanaan kassi. Kiirehtivää haukutaan todennäköisemmin kuin rauhallisesti kävelevää. Mustaa tai intialaista haukutaan todennäköisemmin kuin valkoista tai arabia. Nuoria ja vanhoja haukutaan enemmän kuin keski-ikäisiä. Mutta aina ei ole mitään syytä. Tänään oravaa haukuttiin, mutta rusakolle ei lotkautettu korvaa. Toisille koirille räyhätään poikkeuksetta, ja aikani sitä kestettyäni aloin tehdä kuten puolisoni - vaihtaa polkua tai kadota metsään aina kun vastaan tulee toinen koiranulkoiluttaja.

Tänään aamukävely oli oikein hyvä, koska päivä alkoi palokärjellä. Se kiekui majesteetillista alkuhuutoaan pystyynkuolleen männyn rungolla nimikkokukkulallamme. Mutta ei siinä vielä kaikki, Kivikon kenttäin keinomäen rinteestä, talventörröttäjäin kimpusta, löytyi kaksi hömötiaista, joilla oli seurana isompi joukko sinitiaisia. Silloin kun olin nuori, hömötiainen oli Suomen neljänneksi yleisin lintu (pajulinnun, peipon ja punakylkirastaan jälkeen, ennen metsäkirvistä ja harmaasieppoa). Nykyisin se on Etelä-Suomessa niin kova rariteetti, että se herättää paljon suurempia tunteita kuin joku jalohaikara, liejukana tai viiksitimali. Uudellamaalla hömppä on vähentynyt 95 %. Se on karua. Eikä tämä suinkaan yksin ilmastonmuutoksesta johdu, vaikka ilmastonmuutos lieneekin täyttänyt Uudenmaan metsät lauhkeamman vyöhykkeen tyyppilajeilla, kuten talitinteillä ja mustarastailla. Kyllä tärkein syy hömötiaisten katoamiseen on metsänhoito. Suomen metsissä ei ole juurikaan lehtipuita, jotka olisivat ehtineet kasvaa käsivartta paksummiksi - ja vielä vähemmän lahoja sellaisia.

Onhan siellä täällä yhä vanhoja koivuja. No on, mutta eivät yksittäiset puut vielä metsää tee. Ja hömppä, joka kovertaa itse pesänsä tuohen alle lahoon koivuun, ei löydä enää mitään hoidetusta istutusmetsästä. Tali- ja sinitinteillä sen sijaan menee hyvin, kun joka pihapiiri on pöntötetty.

Palokärjen huudot ja törröttäjissä hyörivät hömpät saivat aikaan hetkellisen illuusion yhteydestä erämaahan. Näinä päivinä päivänvalo vain jää niin lyhyeksi, etten ainakaan työpäivinä ehdi käydä missään lähimetsiä kauempana, varsinkin kun koirakin pitäisi kuljettaa mukana. Iltaisin luen kirjoja - nyt luvussa on Anni Kytömäen Mirabilis, jossa on paljon mielenkiintoisia elementtejä. Kirjoitan siitä varmaan loppuun päästyäni arvostelun, koska se johdatti tutkimaan lisää joitain tuntemattomuuteen kadonneita historian säikeitä, kuten suomalaisia siirtokuntahankkeita Amurinmaalla ja kapteeni Fridolf Höökin vaiheita.

Martaita ja baklavaa

On saavuttu marraskuun puolelle. Luurangoiksi ja vampyyreiksi pukeutuneet monikansalliset lapset kävivät ovella kolistelemassa. Ovikello ei ilmeisesti toiminut, mutta koira sen sijaan toimi, ja hysteerisestä haukusta tiesin, että joku on pihalla.

Sieltä löytyikin kasa pelottavan näköisiä lapsia, mutta heidän pelästyksensä piti ensin tyynnyttää ja koira repiä takaisin sisätiloihin, jotta pystyivät esittämään minulle itsetietoisen haasteensa: karkkia tai kepponen. Karkkeja ei ollut, mutta onneksi löysin ja luovutin suosiolla avaamattoman paketillisen Pirkan suklaakeksejä. Ne saivat aikaan miltei välittömän saaliinjakoriidan oven eteen kertyneiden henkimaailman olentojen kesken, mutta joku heistä äkkäsi äkkiä ryhmäänsä tuijottavan hirvenkallon varastoni seinässä ja vanhimmille lapsista tuli mieleen siirtyä seuraavan naapurin kimppuun. Kepposia ei ole kuulunut, joten keksit kaiketi kelpasivat.

Kävin koiran kanssa Malmin hautuumaalla. Kävelimme sinne koko matkan ja takaisin ja palatessa söimme pizzan Viikin Vamoksessa, jossa oli toinen tummanpuhuva nuorisojoukko, tosin vanhempia teinejä, sekä mustia että valkoisia, miettimässä naapuripöydässä lyriikkoja melko rasistiselta kuulostaneeseen räp-biisiin manne Allanista. Minua ja koiraa kohtaan he olivat kuitenkin kohteliaita.

Varsinainen syyni mennä hautausmaalle eivät tosin olleet oman lähipiirin vainajat - vaikka eräs entinen hyvä ja isänmaallinen esimieheni kuolikin juuri pyhäinpäivän aattona - vaan Malmin kalmistolta pitkin vuotta raportoitui pähkinänakkeli, jonka olisin mielelläni lisännyt Suomi-vuodareihin. Mutta eihän sitä tietenkään löytynyt - päivä oli liian sateinen ja harmaa. Tali- ja sinitiaisia ja mustarastaita kyllä piisasi.

Lokakuun viime päivinä olin onnekkaampi tavanomaisella koiranulkoilutusreitilläni Kurkimäestä Kivikkoon ja takaisin, sillä löysin Kivikon puoleisesta päästä reittiä kerrankin oikean rarin: pikkusirkun. Vaikka kyseinen laji pesii Koillis-Suomessa, en ole sitä elämäni aikana nähnyt kovin monta kertaa: kerran tai pari pesimäseuduillaan Kuusamon ja Kainuun suunnalla, kerran Turussa loppusyksystä, pari kertaa talvehtimisalueillaan Kaakkois-Aasiassa sekä nyt sitten tässä kotikulmilla. Se oli niitetyn mäen rinteessä seuranaan isoja parvia tiklejä, keltasirkkuja ja pikkuvarpusia.

Minua ilahdutti myös löytää pari kertaa reitiltä pyrstötiaisten parvia. Siinä on luultavasti Suomen söpöin lintu: valkoinen höyhenpallo, johon on tuikattu musta tikku pyrstöksi ja sipaistu hieman mustaa ja roosaa siipiin. Vaikka ovathan myös nuo reitin yleisimmät lajit, tali- ja sinitiainen, kaikin puolin kauniita. Lähitienoon peippolinnuista varsinkin punatulkku ja tikli jaksavat aina ihastuttaa.

Sain kutsun suomalais-uzbekkilaiseen kulttuuritilaisuuteen, jonka järjesti aivan naapurissa samassa lähiössä asuva, pitkään Suomessa ollut ja suomea puhuva uzbekki. Suomalaisneito kertoi kokemuksistaan suomen kielen opettajana Taškentissa, jossa vasta viime kuussa kävin. Sitten oli pilahvia, piiraita ja baklavaa.

Ikävöintiä, kirjamessuja, Puolaa ja velhoja

Suomenlahden sotilassaarilla on usein viivasuoria sotilasteitä, joita pitkin on kuljetettu tykkejä ja muunlaisia lasteja iät ajat, silloin kun saaret olivat vielä rannikkopuolustuksen salpa. Isosaaressa, jossa itse palvelin asevelvollisuuteni ajan, tuollaisen tien nimi oli Bulevardi ja se oli kiinalaisella vankityövoimalla mukulakivetty Venäjän vallan aikana. Öröllä puolestaan on kaksi tuollaista tietä, jotka on nimetty Pitkäksi Ikäväksi ja Lyhyeksi Ikäväksi. Nimet kuvastanevat varusmiesten asennoitumista päivittäisiin vaelluksiinsa noita teitä pitkin säässä kuin säässä.

Ymmärrän, mitä Pitkän Ikävän nimenneet soltut ovat ajatelleet tarpoessaan tuota tietä edestakaisin loka-marraskuiden säässä. Itselläni on tosin molemmilta sotilassaarilta hyviä muistoja, jotka liittyvät saaristoluontoon. Isosaaressa katselin aamuvarhain arktisten vesilintujen ja kahlaajien muuttoa Suomenlahtea pitkin laitteilla, joilla näki hyvällä säällä Viron rannikolle. Näin siellä myöhäissyksyllä pikkuruokin, keväällä taas sekä kyhmy- että allihaahkoja ja kuusi jääkuikkaa yhden ainokaisen viikon aikana. Puhumattakaan paljon lukuisampien arktikalajien unohtumattomista parvista ja eräästä korppipoikueesta. Öröstä olen kirjoittanut monta kertaa tämän blogin elinaikanakin.

Pitkä Ikävä tuli mieleeni nyt kun puolisoni on sukulaisissaan Karthagossa ja minä olen jäänyt koiran kanssa kahden pitämään pystyssä turvataloamme ja partioimaan lähimetsiä lintujen ja muiden havaintojen varalta. Silloin kun emme ole ulkona kierroksillamme, koira istuu sohvalla ikkunan lähellä ja tuijottaa ulos, etsien merkkejä Prinssin paluusta. Tai nukkuu lähellä ovea, josta hänen pitäisi joku päivä saapua takaisin luoksemme.

Tämänkertaisella ikävöinnillä on erilainen luonne kuin aiemmin. Se ei johdu vain sääolosuhteista - loppumattomasta hämärästä, tihusta ja märistä ruskeista lehdistä. On kummallista ikävöidä juuri pois lähtenyttä niin paljon, kun kuitenkin suurimman osan viimeisistä viidestä vuodesta asuin jossain muualla ja näin häntä vain lomilla tai silloin kun hän tuli hengailemaan luokseni Brysseliin pitkiksi jaksoiksi.

Se, mikä silloin oli toisin, oli se, että puolisoni kuitenkin asui täällä yhteisessä kodissamme Itä-Helsingin lähiöissä. Hän partioi joka päivä samat metsät ja polut, joita minä nyt tallaan. Näki samat putoavat puunlehdet, omnipresentit HUGS-graffitit ja samat pihlajia tyhjentäneet rastasparvet kuin minä nyt joka päivä näen. Ja minä olin se, joka olin kaukana poissa. Hän hankki koirankin siksi, että olin niin paljon poissa. Vaikkei puolisollani koskaan ole ollut ongelmia saada paljon ystäviä, pikemminkin päinvastoin ongelmia päästä liian syvälle yksityisyyteensä kurottautuvista ihailijoista eroon.

Pitkään asenteeni koiraa kohtaan oli se, että se oli puolisoni koira. Nyt olemme kuitenkin perhe - koira ja minä olemme tulleet toisillemme hyväksytyiksi läheisiksi. On vaikea enää kuvitella päivien kulumista ilman sen ulkoiluttamista, joka antaa tekosyyn vaeltaa samoja lähiömetsien polkuja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Ja havaita siinä sivussa jatkuva vuodenaikain muutos perituttuuden kyllästämässä maisemassa. Mies ei katsele ruohon kasvua, mutta puunlehtien värejä ja lintulajien vaihtumista.

*   *   *

Puolisoni matkatessa luin Michael Innesin (oikealta nimeltään John Stewart) jännitysromaanin Matkaava poika. Siinä oli hyvin sympaattinen ja psykologisesti tarkkanäköisesti kirjoitettu nimihenkilö, matkaava poika, joka lienee saanut inspiraationsa Innesin kirjan sivuilla siteeraamasta Thomas Hardyn runosta. Humphrey Paxton on rikkaan atomitiedemiehen 15-vuotias poika, joka matkaa lomalle Irlannin länsirannikolle täysin tietoisena siitä, kuka on, ja että perässään on erinäisiä ilkeitä ihmisiä - hänestä alempisäätyisen tytön kanssa valokuvia ottanut kiristäjä, isänsä työstä kiinnostuneita vieraan vallan agentteja ja häikäilemättömiä kidnappaajia. 

Päällystakiksi isä on lähettänyt matkaan raskassoutuisia monologeja ja sisäisiä hysterioita ulkoisesti järkkymättömän kuoren alla harrastavan yksityisopettajan, keski-ikäisen Richard Thewlessin. Nämä kokevatkin sitten kaikenlaisia seikkailuita ja paikoin epäuskottavia yhteensattumia. Kummatkin myös tavallaan lunastavat itsensä tekemällä ja kokemalla merkittäviä asioita ja selviämällä siitä kaikesta selväpäisinä. Kirja on vuodelta 1949, joten maailmakin oli silloin erilainen.

*   *   *

Viikolla oli myös Helsingin kirjamessut, jonne sain itseni torstaina. Olin pyhästi päättänyt, etten ostaisi mitään yli 20 € maksavaa, köyhä kun olen, ja vaikka päätös pitikin, kannoin silti kotiin kahdeksan uutta kirjaa, enkä sen vuoksi palannut Messukeskukseen enää perjantaina ja lauantaina, vaikka eräiden ystävienikin kirjoja olisi siellä silloin esitelty. 

Timo Miettisen Eurooppa ja Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat pitävät yllä geopoliittista lähialueyleistietoani. Löysin viimeisen minulta puuttuneen Heikki Kännön romaanin, nimittäin Mehiläistien. Patriarkka Bartolomeoksen Mysteerin kohtaaminen, jonka löysin Valamon luostarin ständiltä, tuo mielenkiintoista vaihtelua viime vuosina lukemaani hengelliseen kirjallisuuteen. Mysteereistä lisää löydän Heidi Rothin muinaissuomaisesta tarinasta Lumina (puolisoni näki heti kirjan energiassa toimialasisaren) ja Tea Holmin Magian lumosta, joka kertoo mm. valkean korpin etsinnästä. Tšekkiläisen kirjailijattaren Bianca Bellován romaani Järvi kutsui minua pöydältään - en oikeastaan tiedä vielä muuta sen sisällöstä. Ja lopulta messujen ollessa jo sulkemaisillaan tapasin itsensä kirjailija Jaakko Aarnialan, joka kertoi minulle paikallishistoriaa eräistä taajaan vierailemistani paikoista, suositteli Pyhän Laurin kirkkoa, ja möi minulle omistuskirjoituksella romaaninsa Helsingejoen lapset.

Toni Stenström olisi lauantaina kertonut tuoreesta tietokirjastaan Puola ja Suomi - yhteistyön historia, jonka luin loppuun hiljattain. Olin jo kirjan julkkareissa, joten siksi lienee anteeksiannettavaa, että skippasin kirjamessujen lauantain, mutta muutaman sanan arvostelua kirja kyllä ansaitsee: 

Samoin kuin teki aiemmin Valko-Venäjästä kirjoittamassaan kirjassa Valko-Venäjä - vaiettu historia (2023), Stenström aloittaa, kuten kunnollista onkin, pitkällä mutta juohevasti juoksevalla katsauksella tarkastelemansa maan historiaan. Suomessa edes Puolan historia ei ole kovin hyvin tunnettua, huolimatta monista yhtymäkohdista omaan maahamme - tai ehkä juuri siksi. Kuten Stenström kirjassaan analysoi, Suomen poliittinen eliitti halusi useissa vaiheissa erottua muista reunavaltioista ja korostaa kuulumistaan Skandinavian yhteyteen, mikä aiheutti sitkeässä istunutta ynseyttä Baltian maita ja Puolaa kohtaan - puhumattakaan Ukrainasta, Valko-Venäjästä, Romaniasta ja Turkista.

Suomi halusi myös monissa historiansa vaiheissa uskotella itselleen ja muille olevansa aivan erityinen erityistapaus, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun maahan. Venäjän keisarikunnan aika sanoitettiin uudelleen Porvoon maapäiviltä alkaneeksi valtiollisuudeksi, nöyristelyn ja alistumisen kylmä sota taas sankarilliseksi menestystarinaksi, joka huipentui ETYK-huippukokoukseen. Suomen saksalaiskaudet sotien välissä ja kylmän sodan jälkeen aiheuttivat omat kierroksensa ynseyttä Puolaa ja muita reunavaltioita kohtaan, joihin Suomi ei halunnut assosioitua, ja tämä perinne jatkui Suomen EU-aikaan saakka. Oman pikantin lisänsä toi Suomen itsepintainen pysyttely Naton ulkopuolella, josta tässä blogissa on paljon puhuttu takavuosina, mutta joka sentään lopulta korjautui - kuten muukin ulkopoliittinen kurssimme - vuonna 2022. Siperia opetti - kaiketi.

Niinpä Stenströmin Puola-kirja tulee huutavaan tarpeeseen - Puola kun on tällä hetkellä avainasemassa myös Suomen oman turvallisuuden kannalta. Trumpin Yhdysvaltojen käännettyä selkänsä Euroopalle ja toimiessa venäläisen natsismin amerikkalaisena etäpesäkkeenä, Eurooppa olisi täysin suojaton, ellei sillä olisi Suomea ja Puolaa - ainoita kahta itärintaman maata Ukrainan lisäksi, joilla on niin kutsutusti uskottava puolustus, ilmankin anglosaksista selkänojaa. Niinpä Suomi ja Puola ovat nykyisessä tilanteessamme mitä luontevimmat liittolaiset - eikä kai kukaan enää nykypäivänä kuvittele, että tämä olisi jotenkin vastakkaista skandinaaviselle Ruotsi-suuntauksellemme, Ruotsi kun on nyt syvällä samassa veneessä, vaikka toki maantieteellisesti onnekkaampi, kun ei ole perivihollisen rajanaapuri.

Stenström tarjoaa lähihistorian osalta myös kaikenlaista uutta aineistoa, jota on käynyt kaivelemassa sekä Suomen että Puolan arkistoista. Hän kertoo Suomen elinkeinoelämässä ja poliittisen eliitin puheilla paljon vaikuttaneista Stefan Widomskista ja Atanas Tilevistä, jotka kummatkin toimivat arkistoaineiston perusteella kommunististen tiedustelupalvelujen asiamiehinä Suomessa. Asekauppias Shlomo Zabludowiczin vaiheista kerrotaan myös. Stenström on hyödyntänyt Suomen Varsovan-edustuston ja Puolan Helsingin-edustuston raportointia tutkimiltaan vuosilta, kolmansien maiden arkistoja ei ole tähän kirjaan kaiketi hyödynnetty tai ehkä mahtunutkaan.

Kirja tulee tähän vuoteen saakka ja viimeiset luvut kertovatkin kirjailijan omista aivan hiljattaisista matkoista Puolan eri kaupunkeihin sekä niissä haastattelemistaan hyvin erilaisista ihmisistä - keskittyen siihen, mitä nämä ajattelevat Suomesta. Näitä oli mielenkiintoista lukea, kun vasta syyskuussa vierailin itsekin puolisoni kanssa samoissa kaupungeissa matkatessamme kahteen otteeseen Puolan halki. Puolan-tutkimusmatkailu jatkuu onneksi väistämättä vastakin, koska Suomesta muuhun Eurooppaan tai takaisin matkatessa kaksi maata on melkein aina matkan varrella, ja niin pitkältä matkalta, että niissä tulee väistämättä vietettyä aikaa. Nuo maat ovat Puola ja Saksa.

*   *   *

Toinen hiljattain loppuun saamani kirja, joka ansaitsee muutaman merkinnän, oli Ursula Le Guinin Maameren tarinoita (Tales from Earthsea), joka sisältää viisi itsenäistä, mutta samaan myytokseen liittyvää tarinaa. Luin kirjan alkukielellä, mutta käytän tässä suomalaisia nimiä sen tarinoista. (Jos sattuisi, että julkaistussa suomennoksessa ne on käännetty toisin, tämä tuskin kuitenkaan häiritsee tarinoiden tunnistamista.)

Löytäjä kertoo jo perinteeksi muodostuneen tarinan nuorukaisesta, joka löytää itsestään velhon kykyjä, joutuu tästä syystä vaikeuksiin, mutta löytää lopulta matkansa päämäärän ja tulee siinä sivussa pelastaneeksi maailman - no, ainakin joltain osin. Medra on veneentekijä Havnorin rannikolla, mutta sabotoituaan salaa loitsuilla paikallistyranni Losenille tekemäänsä venettä jää kiinni ja passitetaan Onnvuoren rinteiden kaivoksiin etsimään elohopeamalmia Losenin hovivelho Gellukille, joka on kehittänyt elohopeasta alkemistisen pakkomielteen. Kaivoksissa riutuvan orjattaren avulla Medra onnistuu kuitenkin huiputtamaan Gellukia ja pakenemaan. Hän ryhtyy sitten rakentamaan salaista verkostoa Käden naisten (ja miesten) kanssa, päätyen Roken saarelle. Ja niin saa alkunsa Roken suuri velhokoulu. Vielä yksi korruptoitunut velho pitää kuitenkin kukistaa - Gellukin seuraaja ja entinen oppipoika Early, joka halajaa tuhota Käden organisaation ja koko Roken.

Tummaruusu ja Timantti kertoo kauppiaanpojan ja noidantyttären rakkaustarinan, jossa yhdistyvät klassiset Romeon ja Julian elementit kielletystä rakkaudesta ja itsepäisyydestä vanhempien ikeen alla. Näiden rinnalla kulkee kuitenkin toinen, epätavallisempi tarina: taikuuden kykyihin heränneet poika ja tyttö eivät sittenkään löydä elämäntehtäväänsä taikuuden parista, vaan musiikin.

Maan luut kertoo aiemmissa Le Guinin kirjoissa sivumennen mainitun tarinan siitä, kuinka velho Dulse ja tämän oppipoika Hiljaisuus, myöhempi Ogion, onnistuvat torjumaan Gontin satamaa uhanneen suuren maanjäristyksen. Samalla sivutaan jälleen kysymystä naisten taikuuden maanläheisestä luonteesta ja miesten siihen kohdistamasta syrjinnästä.

Ylänkösuolla on tarina, jossa tuntematon ja muistinsa menettänyt velho päätyy surkeassa tilassa, Semelin saaren Andandenvuoren yli vaellettuaan, ylänkösoilla karjaa kasvattavien maalaisten luo. Ennen pitkää miehen menneisyys kuitenkin saavuttaa hänet, ja se onkin toinen, Rokelle johdattava tarina. Ged ilmaantuu tässä tarinassa arkkimaagin ominaisuudessa vierailemaan Semelillä.

Sudenkorennossa on samoja elementtejä kuin Tehanussa. Tässäkin tarinassa on nuori tyttö, joka alkaa aavistella olevansa jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Ihmisten ja lohikäärmeiden yhteyttä sivutaan tässäkin, mutta sitä edeltää Irianin tarina. Irian alue Wayn saarella on jakautunut keskenään kiistelevien sukulaisten läänityksiin. Yhden lääninherran tytär saa tosinimekseen Irian, muttei löydä paikkaansa feodaalimaailmasta, vaan lähtee lopulta nuoren taikurin Ivoryn matkaan. Ivory haluaa vain päästä tytön kanssa sänkyyn, kun taas Irian käyttää Ivoryä päästäkseen Rokelle. Ja pääseehän hän lopulta sinne, kohdatakseen hajaannuksen tilassa olevat mestarit ja kuolleista nousseen manaaja Thorionin.

Tässä pienoisromaanikokoelmassa Le Guin on selvästi tiedostavampi myöhemmin feministiseksi tulkitun ajattelunsa kanssa, ja se nousee esiin kaikissa kokoelman tarinoissa. Ei kuitenkaan häiritse, päinvastoin. Le Guin ei selitä vaan näyttää. Mikä tärkeintä, Le Guinilla on paljon kerrottavaa naisten ja tyttöjen lisäksi myös miehistä, luomansa maailman vaihtuvista ja silti oudon tutunoloisista maisemista, niissä elävistä yhteisöistä ja taikuuden harjoittajista.

*   *   *

Oikean kirjallisuuden väleissä lukemani pokkaripinon kirjoista lukaisin Heather Grahamin Pyhän pahuuden, mutta se oli suoraan sanottuna huono. Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä sarjamurhaaja riehuu modernissa New Yorkissa ja tapauksia selvittämässä on sekä normaali poliisisankari että yliluonnollisia meedion kykyjä omaava FBI:n erikoisryhmä. En oikein ymmärtänyt, miksi yliluonnolliset elementit oli ympätty mukaan, sillä niillä ei ollut juonen kannalta oikein merkitystä.

Hiljaiseloa

Hiljaiselo sopii kaltaiselleni mitättömyydelle, varsinkin syksyllä ja köyhänä. Kummankin turvataloni taloyhtiöt ovat äityneet remontoimaan kaikkea mahdollista, mikä tuottaa tähtitieteellisiä vastikkeita. Tileistä näkyy myös jatkuva ostoskorin kallistuminen, joka ei johdu siitä, että söisimme aiempaa paremmin, päinvastoin. Veroprosentti kohoaa vuoden loppua kohti, kaikenlaiset asiat tuppaavat hajoamaan ja koirakin pitää ruokkia. Kirjojeni tuotto riittää yhteen koiranruokapurkkiin kuussa. Jos siis on ollut hyvä myynti.

Onneksi harrastukseni ovat pääosin ilmaisia. Kävin taas Viikissä ja Laajalahdella. Viimeksi jo kommentoin lintutornien kansainvälisyyttä ja sama trendi jatkuu. Maarin tornissa tapasin kashmirilaisen, joka sanoi puhuvansa urdua, joten jotenkin oletin hänen olevan Pakistanin puolelta ja ehdin jo kertoilla Pakistanin lintupaikoista, kun kävikin ilmi, että mies oli Intian-puoleisesta Kashmirista. Tietysti, siellähän kashmiri on kotikielenä, mutta osavaltion virallisena kielenä on urdu ja sitten pitäisi vielä opiskella englantia ja hindiä.

Eipä Helsingin seudun parhaiden lintutornien kansainvälisyys kovin kumma ole, kun niiden lähellä sijaitsevat Otaniemen ja Viikin kampukset ja Otaniemestä kashmirilainenkin oli torniin tullut. Lisäksi nykyään kaikenmaalaiset lintuharrastajat tekevät samaa kuin minäkin - käydessään turisti- tai työmatkalla jossain, katsovat vapaahetkinään eBirdistä, mitä hyviä lintupaikkoja on lähietäisyydellä. Ja saarten ja lahtien mosaiikkiin rakennetussa Helsingissähän niitä riittää.

Laajalahdella oli sellaisia nykyisin banaaleja lajeja kuin jalohaikaroita ja luhtakanoja. Sorsia, hanhia ja merimetsoja yhä pyörii.

Esplanadin puistoon oli ilmaantunut lapinpöllö, mutta kun siitä luettuani seuraavana aamuna menin sinne toiveikkaasti, pöllöä ei enää ollut. Ei ollut myöskään sitä satojen valokuvaajien sumaa, joka puistoon ryntäsi silloin, kun pöllö oli paikalla. Oli vain yksi nuorimies, joka näki kiikarini ja kysyi, onko pöllöä näkynyt - ei näytä olevan enää täällä, sanoin. Oletettava sijainti olisi Keskuspuiston alueilla vai liekö jatkanut saarille.

Päätin kiertää Töölönlahden. Eihän sitä koskaan tiennyt. Siellä näkyi paljon haapanoita ja tukkasotkia, joku silkkiuikkukin vielä, ja ruovikon laitaa nyki liejukana - sekin nykyään jalohaikaran tavoin banaali laji Etelä-Suomessa. Ennen olivat kovin harvinaisia, paitsi Finnoossa. Töölönlahden maisemat olivat kauniit: ruskan värejä, vanhoja lehtipuita. Join kahvit taiteilijakahvilan terassilla.

Lähimetsän pihlajat ovat tyhjiä, marjat syöty. Niinpä myös räkättiparvet hajaantuvat ja katoavat jonnekin muualle. Mustarastaita jää aina talveksikin. Tänään koiranulkoilutusreitillä tuli vastaan ilahduttava pyrstötiaisparvi sekä myös vihervarpusia.

Grillasimme viikonloppuna hyvin marmoroitua naudanlihaa uzbekkilaisella punaviinillä. Kehuin Taškentissa uzbekkilaista Saperavia (kuuluisasta georgialaisrypäleestä), mutta vielä paremmaksi osoittautui Khindogni, joka on tehty alkujaan Karabahista kotoisin olevasta rypälelajikkeesta. Khindognia viljellään pääosin Armenian ja Azerbaidžanin rajaseuduilla, etenkin Karabahissa, tuossa mustassa puutarhassa, mutta onpa se näemmä kylvetty otolliseen maaperään myös kaukana Kaspianmeren tuolla puolen Turkestanissa.

Ruskan väreissä

Palattuani Turkestanin lihapatojen äärestä Helsingin vyönkiristelyyn olen käynyt päivittäin kävelyillä lähimetsässä koiraa ulkoiluttamassa ja saanut nähdä maiseman muuttuneen keltaiseksi ja vähittäin kohti ruskeaa. Viime yönä lämpötila meni pakkasen puolelle ja aamulla lähimäellä oli kuuraa maassa. Aurinko kuitenkin yhä valaisee metsiä ruskan läpi siivilöityvin valokeiloin, ja maisema on siksi silmiä hivelevän kaunis.

Rastasparvet ovat yhä tyhjentämässä pihlajia ja marjovia pensaita. Suurimmaksi osaksi räkätti- ja mustarastaita, mutta yhä näkee melko paljon myös punakylkirastasta ja eilen viimeksi tuli yksi kulorastas vastaan. Laulurastaat lienevät jo kaikki menneet. Räkätti- ja mustarastailla on symbioottinen työnjako, koska räkättirastas viihtyy korkeammalla ja pudottelee paljon marjoja maahan. Mustarastaat taas viihtyvät maassa ja poimivat puista pudoteltuja marjoja. Ensimmäiset tilhetkin näyttäytyivät pari päivää sitten.

Koirareitillä näkee ja kuulee nyt myös paljon punatulkkuja, viherpeippoja ja tiklejä. Tiklit pölähtävät joka päivä lentoon samalta pieneltä pientareelta, koska siinä kasvaa muutama iso ohdake. Punatulkku on laji, joka onnistuu jotenkin aina olemaan melkein näkymätön koko kesän, mutta syksyn tullen niiden haikea vihellys on tuttu ääni metsissä.

Olen käynyt muutamia kertoja linturetkillä Vanhankaupunginlahden ympärillä. Lammassaaren ruovikoista löysin myöhäisen sinirinnan ja tunnistamattomaksi jääneen tummanruskean pienen kertun, joka nyki pyrstöään peukaloismaisesti pystyyn ja sanoi tyrrrt monta kertaa, ennen kuin katosi ruovikkoon. Siitä jäi kummalliset silkkikerttusfiilikset ja olisi ollut kiva nähdä se kunnolla ja saada kaikki tuntomerkit talteen, sillä se ei oikein sopinut mihinkään kotimaiseen lajiin. Niittyjen yllä oli sinisuohaukka. Rannassa vielä kymmenittäin töyhtöhyyppiä, runsain parvin sinisorsia ja taveja, ja muutaman kymmenen valkoposkihanhen kerääntymä. Lahdella olevassa saaressa merimetsoyhdyskunta oli yhä tupaten täynnä lintuja.

Tapasin pitkospuilla eläköityneen itäsuomalaisen lehtorin, joka oli tullut ostaneeksi somessa joltakulta Lammassaaressa sijaitsevan punaisen mökin ja rehasi nyt sinne työntökärryillä tavaraa vähän kerrallaan. Päivitteli lintutornien kansainvälisyyttä, kun siellä kuuli yhtenään englantia, ranskaa ja espanjaa.

Eilen tapasinkin lahden toisella puolella Hakalanniemessä argentiinalaisen nuorukaisen, joka oli ollut töissä Argentiinan tutkimusasemalla Antarktiksella ja tavannut siellä suomalaisnaisen, jonka perässä oli päätynyt Helsinkiin. Sanoin, että kylmät paikat taitavat vetää häntä puoleensa, kun Antarktiksen jälkeen päätyy Suomeen. Kerroin omista matkoistani Patagoniaan, Valdésin niemimaalle ja Andien Barilocheen.

Kansainvälinen oli myös entiseen Gardenian kasvihuoneeseen muuttanut panimoravintola, jossa oli todella hyvät pizzat. Viikki taitaa muutenkin olla Otaniemen ohella Helsingin kansainvälisimpiä paikkoja opiskelijoiden ja tutkijoiden takia, joten ei ihme, että näiden lähellä olevat Vanhankaupunginlahden ja Laajalahden lintutornitkin ovat niin kansainvälisiä paikkoja.

Viikin pelloilta löysin kirvis- ja peippoparvia. Rannoilla oli sorsia, taveja ja tukkasotkia. Isokoskeloita röhki lahdella. Merimetsoyhdyskunta suoritti muodostelmalentoja - ehkä nekin ovat vähitellen aikeissa liikahtaa etelän suuntaan. Korkealla taivaalla meni isoja hanhiauroja, mutta liian korkealla lajin tunnistamiseksi. Auringon laskiessa Purolahden pelloilla laidunsi metsäkauriita ja kettu jolkotteli uteliaasti edelläni. Asiaan kuuluvasti myös korppi kävi katsastamassa minut.

Ilmassa on haikeutta monellakin tapaa. Linnut hupenevat, yhä useampi laji katoaa maisemasta, vaikka toki lähimetsän tiaiset, käpytikat, harakat ja varikset jäävät. Puolisoni on lähdössä seuraaviksi viikoiksi Välimeren maisemiin perheensä luo, jossa ei ole käynyt kahteen vuoteen. Minä sen sijaan jään tänne kylmenevään pohjoiseen koiran huoltajaksi. Luin viime viikkoina loppuun Ursula Le Guinin Tales from Earthsean sekä Toni Stenströmin Puolan ja Suomen.

Taškentissa

Pian Keski-Euroopasta palaamiseni jälkeen osakseni tuli työmatka, joka suuntautui Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin. Maanantaista torstaihin oli tiivistä työohjelmaa aamusta iltaan ja perjantaina lensin Istanbulin kautta takaisin Helsinkiin. Lähdin kuitenkin viisaasti Taškentiin jo lauantaina. Välilasku Istanbulissa ja sitten Azerbaidžanin ja Kaspianmeren yli Keski-Aasiaan, välttäen Venäjän, Iranin ja Afganistanin ilmatilat. Saavuin perille vasta puoleltaöin ja aikaa tuhrautui Taškentin lentokentällä valuutan saamiseen ja suomalaisen luottokortin avaamiseen, jotta se olisi suostunut toimimaan maassa. Niinpä olin hotellillani vasta kahdelta yöllä. Yhtä kaikki tämä antoi minulle mahdollisuuden vapaapäivään sunnuntaina, jolloin saatoin katsella yhden päivän verran Taškentia.

Koululaisesta saakka olen ollut kiinnostunut silkkitien maista ja halunnut käydä legendaarisissa Samarkandissa, Buharassa, Kokandissa ja Hivassa, jotka kaikki sijaitsevat nykyisen Uzbekistanin alueella. Joitain vuosia sitten Uzbekistan avautui länsiturismille ja sääti viisumivapauden useimmille eurooppalaisille, mm. suomalaisille. Matkailualalla toimiva pikkuveljeni ehtikin jo sinne ja kävi läpi kaikki nuo historialliset kaupungit. Oma matkailuni Keski-Aasiassa on kuitenkin rajoittunut Kirgisistaniin, Afganistaniin ja yhteen päiväretkeen Kazakstanin entiseen pääkaupunkiin Almatyyn. 

Afganistanissa kävin useaan otteeseen työasioissa vuonna 2002 ja asuin kokonaisen vuoden 2012-2013. Jälkimmäisestä ajasta löytyy merkintöjä myös tästä blogista (tai Sudenhuutelijan päiväkirjojen ensimmäisestä osasta Arabikeväästä Afganistaniin). Kirgisistanin matkani syyskuussa 2001 sen sijaan tapahtui ennen kuin ryhdyin pitämään blogia tai muitakaan päiväkirjoja, paitsi muistivihkoja, joista suurin osa on sittemmin tuhoutunut tai pitänyt tuhota turvallisuussyistä ajanjaksoina, joina minulla ei vielä ollut pysyviä turvataloja (normaali-ihmisten kielellä kotia). Satuin olemaan Ferganan laaksossa, Kirgisistanin silkkitiekaupungissa Ošissa silloin, kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut World Trade Centeriä ja Pentagonia vastaan tapahtuivat Yhdysvalloissa.

Nyt palasin pitkän tauon jälkeen Ferganan laaksoon, jossa myös Taškent sijaitsee. Sunnuntai oli liian lyhyt aika, että olisin ehtinyt 306 kilometrin päähän Samarkandiin, jonne olisi ollut viiden tunnin ajomatka. Pikajunayhteydellä sen olisi voinut tehdä päivässä ja palata samana iltana, mutta jätin suosiolla Samarkandin ja Buharan tulevaan kertaan, jolloin toivottavasti palaan Uzbekistaniin yksityisesti. Sen sijaan tutustuin sunnuntain ajan Taškentiin, joka sekin oli paljon miellyttävämpi kaupunki kuin vanhentuneet mielikuvani.

*   *   *

Arojen keitaassa sijaitsevan kaupungin nimi oli keskiajalle saakka Tšatš tai Tšatškand, josta nykyinen turkinsukuinen nimi juontaa. Se oli persialaisen Khorezmin valtakunnan osana, kunnes Tšingis-kaanin mongoliarmeija hävitti sen vuonna 1219. Timur Lenkin vallan aikana 1300-luvulla Taškent jälleenrakennettiin ja sai uuden elämän osana timuridien imperiumia. Noihin aikoihin Taškentiin asettui myös suufilaisia veljeskuntia. Timurididynastian seuraajat, turkinsukuiset šaibanit, joita nykyuzbekit kohtuullisen hyvin perustein pitävät kansallisina esi-isinään, tekivät Taškentista merkittävän, kunnes menettivät sen kazakkihallitsijoille 1500-luvun lopussa. Heidän jälkeensä ennen 1700-lukua valta siirtyi jälleen uzbekeille (tai siis turkkilaisille, joita myöhemmin tultaisiin kutsumaan Özbek-kaanin mukaan), ja Taškent muodosti sitten joksikin aikaa itsenäisen kaanikunnan.

Taškent tunnettiin vauraana kauppakaupunkina, mutta se joutui vahvemman Kokandin kaanikunnan alaisuuteen 1800-luvun alkajaisiksi. Kokandin kaanikunta ja Buharan emiirikunta kiistelivät Taškentin ja sen verotulojen hallinnasta vuonna 1865, jolloin Venäjän imperiumin armeija oli vyörynyt etelään ja kenraali Mihail Tšernjajev valtasi kaupungin yllätyshyökkäyksellä, jollaiseen taškentilaiset eivät olleet valmistautuneet, vaikka olisihan heidän pitänyt tuohon mennessä jo tietää, mitä moskoviitit olivat miehiään.

Venäjän keisarikunta teki Taškentista vallatun Turkestanin pääkaupungin. Turkestan jaettiin nykyisin tunnettuihin valtioihin vasta neuvostoaikana, seuraten neuvostoliittolaista kansatiedettä, joka pyrki venäläisten mahdollisen suureen yhtenäistämiseen ja muiden kansakuntien mahdollisimman suureen pilkkomiseen. Niinpä Keski-Aasian turkinsukuiset saivat neljä nimikkotasavaltaa - Kazakstan, Kirgisistan, Uzbekistan ja Turkmenistan - ja persiansukuisille jäi yksi: Tadžikistan. Aiempina vuosisatoina persialaiset ja turkkilaiset kulttuurivaikutteet olivat sekoittuneet ja oppinut väki puhui yleensä molempia, oppineimmat myös arabiaa.

Vaikka karttaa katsoessa voisi kuvitella, että Kazakstan on näistä valtioista merkittävin ja hallitseva, se on erittäin harvaan asuttu, joten Turkestanin väkirikkain ja kulttuurisesti dominoiva valtio on juuri Uzbekistan. Senhän alueella myös edellä mainitut historialliset hallintokaupungit sijaitsevat.

Özbek-kaani, josta myöhemmin uzbekkeina tunnettu kansa on saanut nimensä, oli Tšingis-kaanin jälkeläinen, Kultaisen Ordan kaani, joka hallitsi 1300-luvulla, Toktai-kaanin kuoltua. Hän oli kääntynyt buharalaisen suufioppineen vaikutuksesta islamiin ja oli vastuussa mongolitaustaisen hallitsijadynastian islamisoitumisesta ja turkkilaistumisesta. Hän soti Bysanttia ja bulgaareja vastaan Balkanilla saakka, hallitsi suurinta osaa nyky-Ukrainasta ja myös Venäjää aina Suomen porteille Novgorodiin saakka. Toisaalta hän suvaitsi ja jopa edisti kristinuskon leviämistä - ehkä hän koki sen varsin läheiseksi itse omaksumalleen islamille, tai sitten hänellä oli käytännöllisempiä syitä. Niinpä hän myös avasi kauppareittejä genovalaisille kauppiaille, jotka tuohon aikaan matkustivat silkkitielle. Marco Polohan oli kuvaillut alueen kauppareitit laajempaan länsimaiseen tietoisuuteen.

Uzbekistanissa ei voi välttää törmäämästä Alisher Navoin (Ali Sher Nava'in) nimeen. Tämä 1400-luvulla elänyt kirjailija, runoilija, valtiomies ja oppinut oli nimittäin tavallaan vastuussa uzbekkilaisen kulttuurin syntymisestä. Joten jos Özbek-kaani antoi uzbekeille nimensä, Navoi antoi heille kielellis-kulttuurisen itsetunnon. Keskiajalla ja vielä renessanssiaikana kulttuurikieli Anatoliasta Intiaan saakka oli persia. Persia oli runoilijoiden kieli, turkki taas soturikieli. Navoi argumentoi kuitenkin turkin kielen korkeakulttuurisen käytön ja kauneuden puolesta. Tuolloin alueella puhuttua turkkia ei tosin kutsuttu uzbekiksi vaan tšagataiksi.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin vuoteen 2025 ja viime sunnuntaihin. Hotellini sijaitsi Yakkasarayssa, joka osoittautui varsin miellyttäväksi alueeksi - paljon kahviloita ja ravintoloita vähän joka makuun. Löysin esimerkiksi nostalgisen turkkilaisen kahvila-ravintolan Urfa Sofrasin, jossa nautin köfteä ja luin matkalukemisenani ollutta Toni Stenströmin Puolaa ja Suomea. Navoi-yliopiston liepeillä oli latinohenkisiä baareja ja italialaisia ravintoloita.

Yhtenä konferenssi-illoista lähdin kaupungille erään vanhan ystävän kanssa - tätä nykyä Brysselissä työskentelevän suomalaisnaisen - ja löysimme aivan fantastisen hyvän Caravan-ravintolan, jossa saimme pilahvia ja tirisevän rasvaista lammasta uzbekkilaisen Saperavi-viinin kera. Ilmeisesti georgialaiset ovat viime vuosikymmenen aikana ehtineet investoida myös Uzbekistanin viinintuotantoon, kuten tekivät aiemmin Etelä-Ukrainassa.

*   *   *

Menin sunnuntaiaamuna Taškentin kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on oikeastaan suuri metsäinen puistoalue, jonka vieressä sijaitsee myös eläintarha. Tavoitelajejani siellä olivat keidastiainen, keltarintatiainen ja valkosiipitikka, kolme endeemistä Turkestanin lajia. Löysin näistä varsin helposti kaksi ensimmäistä, mutta ne eivät olleet eliksiä, koska olen nähnyt kummatkin tiaiset jo aiemmin Kirgisistanissa. Keidastiainen on oikeastaan talitiaisen turkestanilainen versio ja keltarintatiainen puolestaan valkopäätiaisen. Usein ne redusoidaankin näiden alalajeiksi. Keidastiaisen latinalainen nimi merkitsee buharantiaista, englanninkielinen nimi taas turkestanintiaista. Valkosiipitikkaa en valitettavasti löytänyt.

Vehreissä lehdoissa oli sentään jonkin verran muuttolintuja: idäntiltaltteja, kashmirinuunilintuja ja vuorihernekerttuja. Yllätyksekseni löysin sieltä myös peippoja, jotka näemmä ovat säännöllisiä talvehtijoita Taškentin alueella. Mustarastaat osoittautuivat aivan samaksi lajiksi kuin Euroopassa.

Seurasin sitten päivän mittaan Anhorjokea tullen kävelleeksi toistakymmentä kilometriä koko kaupungin halki. Anhorin varsilta löytyi mm. suuria parvia mustavariksia ja naakkoja. Yksittäisiä variksia ja idännokivariksia oli molempia, eli Uzbekistan on myös välivyöhykettä, jossa sekä harmaatakkiset että mustat varikset liikkuvat. Kuningaskalastajan löysin sekä Anhorilta että kasvitieteellisen puutarhan kanavilta. Molemmilta paikoilta löysin myös suuria parvia sepelkyyhkyjä, jotka olivat samaa rusosepelistä casiotis-alalajia, joka talvisin pelmahtaa Pakistaniin. 

Muuten Taškentin lintumaailma oli melko köyhää. Pihamainoja, harakoita ja puluja oli joka paikassa, siellä täällä saattoi nähdä pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä tai turkinkyyhkyjä. Kaiken kaikkiaan lajeja oli kuitenkin hyvin vähän - koko viikon saldoksi jäi vain 25 lintulajia.

Anhorin varren kävelyreiteillä on myös näyttävä vesiputous, jonka kohdalle kartalla oli merkitty Soy boyi. Tämä ei merkinnyt länsimaista uusoikeistoa kiihottavia soijapoikia, vaan virranparrasta. Amerikkalaisen uusoikeiston kehittämän soijateorian mukaan vihervasemmisto pyrkii emaskuloimaan miehet kasvisruoalla pehmeiksi, naisvaltaan alistuviksi ja vähitellen homoutuviksi soijapojiksi. Anhorin virranparras oli paikoin romahtanut ja vanhalle, alempana kulkeneelle partaalle oli syntynyt otollisen romanttisia paikkoja nuorison olut- ja vesipiippupiknikeille ja selfieiden ottamisille.

*   *   *

Sunnuntain pitkillä kävelyilläni ja jonkin verran konferenssipäivien vapaina hetkinä näin myös kaupungin ihmispuolta. Uzbekistan on kehittynyt häkellyttävän paljon viimeisten 10 vuoden aikana. Se ei ole enää sama maa kuin Karimovin aikana. Vaikkei se edelleenkään ole mikään demokratia, vaan presidentti sukulaisineen hallitsee sekä politiikkaa että bisnestä, se on kuitenkin muuttunut hyvinkin moderniksi ja kaupallisesti vilkkaaksi. Salaisen poliisin näkyvä läsnäolo on vaihtunut digitaaliseen urkintaan, kuten muuallakin Kiinan vaikutuspiirissä.

Kulttuurisesti Taškent on monen maailman välissä: siinä sekoittuvat turkkilainen, venäläinen, vanha persialainen ja uusimpana kerrostumana itäaasialainen kulttuuri. Uzbekkeja on kaupungin väestöstä yli 75 %, mutta monet vähemmistöt näkyvät ja kuuluvat. Venäläisiä ja ukrainalaisia on todellisuudessa paljon enemmän kuin viralliset tilastot kertovat, koska heitä on tullut tännekin varsin paljon pakoon Venäjän sotaa Ukrainassa. Osa varakkaammista venäläisistä liikkuu kaikenlaisilla passeilla vältelläkseen kutsuntoja ja milloin mitäkin - esimerkiksi lentokoneessa Istanbuliin oli iso ryhmä venäläisiä Maltan passeilla. Venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi merkittävä vähemmistö ovat tadžikit, joita on sekä historiallisia kerrostumia että neuvostoajan jälkeen vierastyöläisinä saapuneina.

Neuvostoajan peruina Taškentissa on myös Keski-Aasiaan karkotettuja krimintataareja, korealaisia ja saksalaisia. Korealaisilla on jopa oma kaupunginosa. Kaupungilla näki myös varsin paljon eteläaasialaisia, joista monet saattavat olla lukuisten uusien yksityisten yliopistojen opiskelijoita.

Uzbekit itsessään ovat ulkonäöltään varsin monimuotoinen kansa. Heihin mahtuu eurooppalaispiirteisiä, turkkilaisen näköisiä ihmisiä, jotka ovat pitkiä ja vankkarakenteisia, ja iraanisen näköisiä, lyhyitä ja sirompia. Joillain on aasialaisille epätyypilliset kiharat hiukset, muistuttaen seemiläistä, kun taas useimmat ovat suorahiuksisia ja silmät ja kasvonpiirteetkin usein itäaasialaisia. Vasta ihmisen nimen nähdessään saattoi usein päätellä, oliko kyseessä etninen uzbekki, venäläinen vai jokin muu.

Kulttuurien sekoittuminen näkyy myös kaupunkikuvassa ja ravintoloissa. Sekä uzbekkien käyttämiä latinalaisia aakkosia että kyrillitsaa näkee paljon - arabialaisia aakkosia ei näy, ellei mene moskeijaan. Liike-elämässä näkyy paljon turkkilaisia yrityksiä ja monet uzbekit ovat opiskelleet stipendeillä Turkissa. Suomalainen Tikkurilakin osui silmiin. Myös georgialaisia ja azerilaisia ravintoloita oli siellä täällä.

Taškent on pääkaupunki, joten sitä ei voi suoraan verrata koko Uzbekistaniin, mutta vaurastumista ei voi olla huomaamatta. Se näkyy esimerkiksi kaikkialla käynnissä olleessa rakentamisessa ja lukuisain aiemmin neuvostolaisten kaupunginosien näyttävässä ehostumisessa. Kokonaan uusi, ulkoisesti melkein Dubain tyyliä edustava kaupunginosa viiden tähden hotelleineen, kitšipuistoineen, ostareineen ja hallintorakennuksineen on kohonnut kaupungin uuteen pohjoiseen keskustaan. Perinteisempää löytyy basaarialueelta tai jo mainitsemastani Yakkasaraysta.

Nuorisoa on paljon - väestönkasvu on Tadžikistanin jälkeen entisen Neuvostoliiton nopeinta. Vaurastumisesta huolimatta Uzbekistan ei kykene tuottamaan työpaikkoja yhtä nopeasti kuin se pukkaa ilmoille nuorisoa. Niinpä monet lähtevät siirtotyöläisiksi Turkkiin, Venäjälle ja Azerbaidžaniin, englannin kielitaitojen karttuessa ehkä jatkossa myös Persianlahden arabimaihin.

Syysmuuttajia

Lokakuu on käynnistynyt ja onkin Euroopasta palattuamme selvästi syksyisempää. Keltaiset ja punaiset värit valtaavat alaa lehtipuissa.

Pari päivää sitten koiraa ulkoiluttaessa olivat marjansyöjät saapuneet tyhjentämään punaisina notkuneita pihlajia lähimetsän täydeltä. Uhrikallioiden pihlajissa mesoi satoja räkättejä, kymmeniä mustarastaita ja myös parvittain kottaraisia, joita harvemmin Kurkimäessä näkee.

Samana päivänä lähiön ylitti komeasti myös jalohaikara, suomalaisen lintumaailman nopeasti yleistynyt laji, joita nykyisin jo pesii Suomessa parissakin paikkaa ja loppukesäisin ja syksyisin kiertelee kosteikkojamme suurin joukoin. Sisä- ja Pohjois-Suomessakin nähdään jo isoja parvia.

Tänään yli meni suuri aura metsähanhia, nykyisin kahtia splitatun lajin tundraversiota. Iki-ihanain valkoposkihanhien säännölliset ylilennot näyttävät sen sijaan loppuneen, kun suurin osa lienee jo muuttanut johonkin etelämmäs. Toinenkin uusi arktinen pihapinna löytyi tänään lähimetsästä: isokäpylintu, joka oli vieläpä laulutuulella. Siitä on vain muutama päivä, kun pikkukäpylintuja liikkui samassa metsässä parvena.

Eilen kävin katsastamassa syysmuuttotilannetta myös Laajalahdella. Suurin osa kahlaajista oli kadonnut - vain parikymmentä töyhtöhyyppää ja pari taivaanvuohta jäljellä. Suurin osa kahlaajista lienee jo nyt Välimeren ja Länsi-Euroopan rannoilla. Töyhtöhyyppienkin pääjoukot näyttivät vaappuvan etelää kohti satapäisinä parvina Liettuan ja Puolan tasangoilla, kun viime viikolla niiden läpi ajoimme. Kuoveja en ole nähnyt aikoihin.

Sen sijaan sorsia oli yhä parvittain. Lapa- ja jouhisorsat olivat kadonneet, haapanoita ja taveja oli vielä varsin paljon - sen sijaan sinisorsia ja telkkiä oli tullut paljon lisää. Telkkien joukosta löytyi naaras lapasotka ja tukkasotkaparvesta puolestaan uros. Lapasotka on minulle todella hyvä laji, koska se on Suomessa esiintymiseltään kovin merellinen.

Ruovikoissa mekasti myös useampia luhtakanoja, osa niistä riidellen ahkerasti. Nokikanojen määrät sen sijaan näyttävät romahtaneen. Tarkkaa syytä niiden vähenemiseen nimenomaan Suomessa en ole vielä löytänyt mistään. Lievätkö kärsineet samoista syistä kuin sukupuuton partaalle Suomessa romahtanut punasotka?

Vielä näkyy lähimetsässä punarintoja ja pari päivää sitten tiltaltteja, mutta suurin osa hysyistä on jo lähtenyt. Tilalle on tullut lisää vihervarpusia ja edellä mainittuja käpylintuja.

Ensimmäiset pari apulialaista ja määriläistä viinipulloa ovat tulleet käytetyiksi ungulaattien lihan grillaamisen yhteydessä.

Syyskuinen matka Keski-Eurooppaan

Olin syyskuun kaksi jälkimmäistä viikkoa rengasmatkalla Keski-Euroopassa puolisoni ja koiramme kanssa. Lähdimme ja palasimme sunnuntaina. Matkan varsinainen tarkoitus oli osallistua erään keinoälyä tutkivan ystäväni 50-vuotissyntymäpäiville, jotka tämä järjesti pienessä Pavlovin kylässä Ala-Määrissä Tšekissä. Suurin osa vieraista tuli sinne Suomesta eri teitä pitkin - ketkä Wienistä, ketkä Krakovasta käsin.

Me matkustimme pitkän kaavan kautta, jotta ehtisimme tänäkin vuonna tekemään kunnollisen Euroopan-matkan. Siksi sekä menolle että paluulle oli varattu viikko. Tšekki oli yksi harvoja Euroopan maita, joissa puolisoni ei ollut vielä käynyt. Minulle kaikki Euroopan maat tulivat täyteen käydessäni vuonna 2018 Maltalla, joka oli viimeinen itseltäni puuttunut Euroopan maa. Matkanteko oli rauhallista siksikin, että suurimman osan matkaa puolisoni teki iltaisin etätöitä Suomeen.

Kävin ennen matkaa Laajalahdella katsastamassa suomalaisen syysmuuton tilanteen ja olihan siellä vesilintua ja kahlaajaa läsnä monilajisesti, paremmin kuin niillä paikoilla, joilla matkan aikana pysähdyimme luontoa tai lintuja katsomaan. Pärnussa majoituimme ensimmäiseksi matkayöksi paikkaan, josta näki suoraan Pärnun rantaniityille, mutta sää oli sateinen ja synkeä. Aamukävelyllä sentään näkyi ruovikoissa jalo- ja harmaahaikaroita ja kuului viiksitimaleiden pingispallottelua. Tyrnit marjoivat oransseina. Kävimme hiljaisessa ja sateisessa Pärnussa yötä myöten syömässä erinomaisessa pizza- ja pastapaikassa Steffanissa. 

Maanantaina ajoimme Latviaan ja etelää kohti ja sää muuttui inhimillisemmäksi. Kävimme perinteisellä rantapysähdyksellä Vitrupen rannoilla Salacgrīvan eteläpuolella ja siellä menikin ohi kaikenlaista kivaa, kuten kalasääksi, kaksi räyskää ja nuolihaukka. Sukkar-koiramme kirmasi iloisena pitkin hiekkarantoja ja meren tuivertamia hiekkadyynejä. Riian esikaupungeissa kävimme ostarilla, mutta suuntasimme sitten perinteisen suunnan sijaan Jelgavan kautta kohti Šiauliaita, koska halusin näyttää puolisolleni Šiauliain lähellä kohoavan Ristikukkulan. Ristikukkulan takana olevassa purossa oli kuningaskalastaja. Hemppoparvia pyöri niityillä. Šiauliaissa kävimme illallisella pihviravintolassa.

Seuraavana päivänä ajoimme Liettuan maaseutua kohti Kaunasta ja Kaunaan sivuitse Marijampolėen, jossa kävimme hampurilaisilla ennen matkan jatkamista Puolaan. Jotta näkisimme Puolassa uusia kaupunkeja, joissa emme olleet aiemmin pysähtyneet, kävimme leipomo-kahvilassa Ełkissä ja menimme illaksi Ostrów Mazowieckaan hotelliin, joka toimi samalla Puolan miehitetyille itäalueille omistautuneena museona. Jokainen huonekin oli omistettu jollekin entiselle puolalaiskaupungille, joka nykyisin sijaitsee Ukrainassa, Valko-Venäjällä tai Liettuassa sen seurauksena, että toisen maailmansodan jälkeen Stalin siirsi Puolaa länteen kaapatakseen 40 % Puolan pinta-alasta Neuvostoliitolle ja liittääkseen puolestaan saman verran Saksan alueita uuteen Puolaan, niin että Itä-Puolan miehitettyjen alueiden asukkaita asutettiin saksalaisista tyhjennettyyn uuteen Länsi-Puolaan. Tosin tuo Länsi-Puola tunnetaan myös Vanha-Puolana ja Iso-Puolana, koska raja on siirtyillyt historian saatossa ennenkin. Ostrówin kaupungissa, joka ei ollut kovin mainitsemisen arvoinen, vaikkei epämiellyttäväkään, kävimme matkan aikana mennen tullen ruokaostoksilla.

Keskiviikkona ajoimme halki Masovian tasankojen ja Vähä-Puolaan, jonka pääkaupunki Krakova on oma suosikkikaupunkini Puolassa ja myös prinssi mieltyi siihen suuresti. Vietimme Krakovassa kaksi yötä. Ensimmäisen päivän iltana ja toisen aamupäivänä vanhassakaupungissa, toisen iltana juutalaiskaupunginosa Kazimierzissä. Tapasimme myös vanhan ystävämme, puolattaren, joka on Itä-Aasian asiantuntija ja nykyisin tekee samoja hommia kuin puolisoni. Baltian maiden kallistuttua uhkaavasti, on Puola säilynyt pohjoisen Euroopan edullisimpana maana, joten siellä saa aina syödä ja juoda hyvin. Majoituspaikkammekin oli Krakovassa aivan ytimessä, minuuttien kävelyetäisyydellä sekä vanhastakaupungista että Kazimierzistä.

Perjantaina jätimme haikein mielin Krakovan taaksemme ja suuntasimme kohti Tšekkiä, jota onneksi koskee sama kuin Puolaa - hinnat ovat todella edullisia ja mahdollistavat erittäin hyvän elämän, ainakin sille, joka saa tulonsa kalliista maasta. Mutta on elämä noissa maissa köyhillekin eläväisempää ja iloisempaa kuin Suomessa, paljolti juuri ruoan, juoman ja pienpalvelujen edullisuuden vuoksi, mikä tekee pikkukylistäkin, arki-iltaisinkin, eläväisempiä paikkoja kuin Helsingin keskusta perjantai-iltana.

Tämä päti myös matkamme seuraavaan tukikohtaan, määriläiseen Pavlovin kylään, jota ehkä suomalaisittain pitäisi kutsua pikkukaupungiksi, koska siellä oli useampia ravintoloita ja baareja kuin keskikokoisessa suomalaiskaupungissa. Saapuessamme suurin osa muista juhlavieraista oli jo asettunut sinne ja miehittänyt pari päivää viinikellareita ja keskusaukion oluttupaa. Liityimme seuraan hilpeään perjantai-iltapäivän ratoksi, vaikka varsinaiset juhlallisuudet tapahtuivatkin vasta lauantaina.

Ala-Määri on olutmaa Tšekin ainoaa varsinaista viinikulttuurialuetta, vaikka tokihan Prahankin ympäristössä viljellään viinejä. Määrin viinitilat keskittyvät enemmän valko- kuin punaviineihin, mutta kyllä siellä erinomaisia punaviinejäkin tehdään. Rypäleet ja viinien maut ovat lähellä Itävaltaa - ja melkein Itävallan rajallahan tuolla oltiin. Kyläkansa hillui, tanssi ja joi joka ilta paikalliskrouviensa terasseilla, sillä Pavlovissa asuessamme oli vielä aivan kesäistä.

Lauantaina ohjelmassa oli kierros viinintuottajan tykö sekä Novosedlyn kylän viinifestivaalit. Tulin kannattaneeksi paikallistaloutta hankkien neljä laatikollista viinejä Suomen syksystä selviämisen tueksi sekä muutamia maistiaispulloja lisäksi. Alueella on myös hyviä lintupaikkoja, Děvínin kalkkikivikukkuloita ja niiden rinteiden lehtimetsiä, joista löytyi kaikenlaista. Tulin havainneeksi Věstonicen tekojärven rannalla myös paikallisen pikkurarin - ampuhaukan. Se on Määrissä säännöllinen talvilintu, mutta yleensä ensimmäiset saapuvat vasta lokakuussa. Pääskyjä muutti alueella sankoin parvin siellä ollessamme. Tulin myös havainneeksi saman kuin Korsikalla, että viiniviljelmien kiurulajina oli kangaskiuru.

Sunnuntaina ajoimme paahteisessa helteessä Määristä Böömiin, Tšekin läpi kauas länteen, Prahaan, jossa majoituimme Michelin-palkitun italialaisen ravintola Puglian yhteydessä olevaan hotelliin. Eteläitalialaisen Puglian eli Apulian alueen viineistä tulikin määriläisten ohella matkan teemaviinejä, sillä niitä tuntui tulevan vastaan kaikkialla - ja niitä tuli myös tuoduksi pari laatikollista Suomeen Puolan edullisista Biedronka-lähikaupoista. Krakova ei jäänyt ainoaksi itäisen Keski-Euroopan kaupungiksi, johon puolisoni ihastui, sillä Praha ei jättänyt häntä kylmäksi. Kuinka olisi voinutkaan, kun Praha yhdessä Lyonin ja Torinon kanssa tunnetaan Euroopan maagisen perinteen kolmiona.

Oltuamme Prahassa lähdimme eräänlaiselle paluumatkalle, joka tosin kiersi Baijerin kautta. Ensin kävimme kuitenkin Pilsenissä eli Plzeňissä, kaupungissa, joka on antanut nimensä pilsnerille. Sää oli muuttunut yhdessä yössä helteisestä koleaksi ja sateiseksi, joten Pilsen ei ehkä antanut meille aivan parastaan, mutta olihan sielläkin hieno katedraali.

Illaksi ajoimme Saksaan, Baijerin puolelle ja Regensburgiin, jossa olen aiemmin käynyt 18-vuotiaana, koska minulla oli teininä siellä kirjeenvaihtajatar. Muistan, kuinka tämän isä aikoinaan ensi töikseen löi kouraani litran oluttuopin paikallisessa oluttuvassa, jossa soi nahkahousuhumppa. Oli sateista ja hiljainen arki-ilta, mutta Regensburgin vanhakaupunki on kyllä erinomaisen kaunis.

Seuraavana päivänä oli taas aurinkoisempaa ja ajoimme kohti seuraavaa kohdettamme Nürnbergiä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa ja niinpä päädyimme miellyttävään leipomo-kahvilaan Lupburgin kylään ja koiran kanssa lenkille sen maaseudulle. Lupburgissa leipomon nenälävisteinen neitonen selitti meille, miksi Saksassa pitää aina kantaa käteistä. Matkalla pankkiautomaatille raksutti katolla mustaleppälintu.

Nürnbergissä kävimme markkinoilla, kirjakaupassa ja tapasimme marokkolaisen ystävämme, joka on šakkimestari-tyttöystävänsä kanssa muuttanut sitten viime näkemämme Erfurtista Nürnbergiin. Nykyisin hän työskentelee keinoälyhyödynteisen valvontaoptiikan paisuvalla alalla - sanoen haluavansa olla mieluummin tuon teknologian ohjaksissa kuin sen ohjattavana.

Nürnbergissä oli alkamassa kaupunkifestarit, joiden vuoksi koko kaupungissa ei näkynyt olevan ainoatakaan hotellia ilman kolminumeroisia hintoja, joten emme siksi jääneet yöksi sinne vaan ajoimme pohjoiseen Ylä-Frankenin metsiin ja niiden keskellä sijaitsevaan vanhaan pappilaan, jossa iäkäs pariskunta piti perin mukavaa majataloa huokeasti. Oltiin aivan pimeässä, tähtitaivas loisti koko komeudessaan ja aamulla sai seurata närhien puuhastelua terassille kurottuvan tammen terhojen kimpussa.

Närhiä näkyi muuten koko matkan ajan todella paljon, joten niillä taitaa olla iso vaellusvuosi. Närhi ansaitsee muutaman sanan tässä yhteydessä, koska kyse on Euroopan luonnon avainlajista, ehdottomasti yhdestä tärkeimmistä lintulajeista, jotka ovat muokanneet mantereemme historiaa. On nimittäin niin, että närhi elää symbioosissa Euroopan pyhän puun, tammen kanssa, ja on tammen pääasiallinen levittäjä. Tammenterhot ovat täydellisesti närhelle luotuja, mutta toisin kuin esimerkiksi orava, närhi ei niitä hyödyntäessään tuhoa suurinta osaa terhoista, vaan kätkee niitä suotuisiin paikkoihin ja unohtaa suuren osan kätköistään. Ja noista unohduksista versovat mahtavat puut, jotka vuosisataisina sitten ruokkivat mittaamatonta eurooppalaisen elämän voimaa.

Metsäpappilasta kävelyetäisyydellä sijaitsi Warmensteinachin kylä, mutta kun aamulla menimme sinne, siellä ei ollut mikään paikka auki. Kuin olisi aavekaupungissa oltu - sievässä sellaisessa tosin. Maisemat ja rakennuskanta muistuttivat Itävaltaa ellei peräti Sveitsiä, minkä vuoksi aluetta kutsutaankin Frankenin Sveitsiksi.

Metsäisten ja kuvankauniiden maisemain kautta kävi tiemme seuraavaksi kohti Saksin osavaltiota ja Leipzigia, johon elokuinen uruguaylainen vieraamme oli kotiutunut aivan hiljattain saksalaisen tyttöystävänsä kanssa. Kävimme Tuomaankirkossa, törmäsimme kaupungin suurmieheen Johann Sebastian Bachiin joka kulmassa ja kuppilassa, ja kirjakaupassakin kävimme.

Leipzigin jälkeen suuntasimme takaisin kohti Puolaa ja vietimme unohtumattoman yön sleesialaisella hevostilalla Lubuszin voivodikunnassa, Połęckon kylässä (Polenzig). Hevosten ja koiramme lisäksi tilalla kirmasi töyhtökiuruja. Saimme erinomaiset ja edulliset megapizzat läheisen pikkukaupungin Rzepinin (Reppen) parhaasta pizzeriasta ja joimme Apulian viinejä.

Koska edellisellä Euroopan-matkalla Puolan halki palatessamme olimme viettäneet aikaa Wrocławissa (Breslau), tällä kertaa suuntasimme Iso-Puolan pääkaupunkiin Poznańiin (Posen). Hotellimme oli lyhyen kävelymatkan päässä vanhastakaupungista ja fantastisesta raatihuoneentorista. Viimeksi taisin viettää paremmin aikaa Poznańissa joskus 90-luvun lopussa, ollessani opiskelija Lundissa. Söimme taivaallisen hyvän liha-aterian apulialaisella viinillä. Puolisoni vieläpä vaati jättää tarjoilijattarelle 60 złotyn tipin.

Poznańissa tuettiin Ukrainaa näkyvästi lipuin ja lausein. Sieltä lähtiessämme meille tööttäsi liikennevaloissa naapuriauto ja veivasi ikkunansa auki elehtien meille vilkkaasti. Ehdin jo ihmetellä, että mitä nyt, mutta autoseurue halusikin vain ilmaista meille solidaarisuutensa ja huudahtaa Slava Ukraini!, koska karvanoppien paikalla autossani roikkuu saman lauseen sisältävä sinikeltainen Ukrainan tukinauha. Olivat kaiketi luulleet meitä ukrainalaisiksi. Huusin takaisin Herojam slava!

Varsovassa ehdimme myös viettää yhden hyvän iltapäivän. Puolisoni osti kultaa ja värähteleviä kiviä, puhumattakaan siitä, että puolalainen HalfPrice-ketju osoittautui suoranaiseksi aarreaitaksi hintoineen. Yövyimme toistamiseen ostrówilaisessa museohotellissa ja lastasimme auton täyteen elintarviketäydennyksiä Biedronkassa. Kävimme samoilemassa parissa metsässä, eräässä Ełkin liepeillä (Nowa Wieś Ełckassa) ja toisessa Suwałkin ulkopuolella: Wigryn kansallispuistossa aivan Suwałkin kaupungin itäpuolella. Edellisessä oli viitatiaisia, jälkimmäisessä Suomesta katoamassa olevia hömötiaisia. Pähkinänakkelit huutelivat. Emme malttaneet olla täydentämättä tulevan talven hätävaroja vielä muutamalla kassilla Suwałkin Biedronkassa.

Jos Suomeen saataisiin Biedronka ja vielä Carrefour päälle, elämänlaatu paranisi erittäin merkittävästi. Lidl on jonkinlainen valo pimeydessä, mutta Suomi kaipaisi edelleen mittavasti enemmän kilpailua ja vähemmän tukkukartelleja, jotta elämä palaisi pohjoisen maamme suoniin.

Puolassa ja Baltiassa oli paljon sotilasajoneuvoja liikkeellä. Ei ihme, sillä Krasnovin valtaannousun myötä Mordor on rohkaistunut eskaloimaan sotaansa koko länsirintamalle. Matkamme aikana perivihollinen hyökkäsi drooneilla Puolaan, Viroon, Romaniaan, Latviaan, Tanskaan ja kyberiskulla Brysselin lentokentälle. Puola ja Suomi ovat nyt Euroopan sotilaallisia suurvaltoja, vaikkei Suomi olekaan sitä vielä ymmärtänyt - eikä laittanut ammus- ja droonitehtaita huutamaan hoosiannaa koko Euroopan tarpeisiin. Suomella olisi kaikki rahkeet täyttää tuo tehtävä, paitsi miehiä, joita maallamme ei ole (ja jos on, he ovat ongelma, joille pitää syytää toimeentulotukea).

Liettuassa pysähdyksemme rajoittuivat paluumatkalla vain erääseen maaseutukahvilaan, jossa oli meneillään reipas laulelu jonkin merkkipäivän vuoksi. Latviassa soimme tällä kertaa perinteiselle ostospysäkillemme Bauskalle yöpymisen, mutta ei suurta ostosretkeä, koska Latvian hinnat ovat kohonneet uhkaavasti, kuten koko muunkin Baltian. Puola on nyt paljon edullisempi. 

Vitrupen rannoilla pysähdyimme tälläkin kertaa ja siellä oli tällä kertaa menossa mittava vaelluslintujen muutto: pyrstötiaisia pyyhälsi kymmenittäin, samoin kuusitiaisia ja suuria sinitiaisparvia. Muuttavien peippojen, järripeippojen, niittykirvisten ja monien muiden pikkulintujen parvia meni yli koko ajan.

Pärnuun ehtiessämme oli yhä vielä aurinkoista. Löysin Apollosta uuden Akunin-vironnoksen. Vaimõisassa kävimme luonnonsuojelualueella, jossa kasvoi suuria määriä pähkinäpensasta - ei ihme, että sieltä löytyi parvittain närhiä, pähkinähakki ja pari pähkinänakkelia - ja söimme pelmeenejä. Tallinnassa oli yhä seesteistä, mutta kun rantauduimme Helsinkiin, näkyi että täällä oli satanut. Kotimme tervehti meitä kuitenkin hyvässä kunnossa ja jopa Sukkar näytti olevan pitkästä matkanteosta niin voipunut, että nukkui suuren osan loppuiltaa rauhallisena olohuoneen lattialla.