Murreevuorilla

Olin viikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Murreevuorilla. Lähdimme Islamabadista kuudelta aamulla, jolloin vuorille johtava tie on vielä miellyttävän vapaa ajella. Pysähdyimme matkan varrella etsimään lintuja Khairagalissa ja Changlagalissa ja ajoimme lopulta Dungagaliin, joka on kuuluisan Putkipolun (Pipeline Track) toinen päätepiste; toinen on kansallispuiston keskuksessa Ayubiassa. Kävelimme Putkipolun edestakaisin, Dungagalista Ayubiaan ja sitten takaisin, yhteensä 11-12 km. Siinä keskellä söimme Ayubiassa aamiaiseksi parathaa munakkaalla ja joimme maitoteetä.

Islamabadista ylös Murreevuorille ajettaessa matalampien maiden lajisto vaihtuu ylänkö- ja vuorimetsälajeihin. Bulbulit katoavat, mainat vähenevät, intianvaris vaihtuu paksunokkavarikseen ja varpunen kanelivarpuseen. Intianpääskyjen ja pikkutörmäpääskyjen tilalle tulee aasianräystäspääskyjä ja puissa hyörivät tiaisparvet lakkaavat koostumasta etupäässä aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista ja koostuvat sen sijaan vihertalitiaisista ja pakistanintiaisista. Mekastavien metsätimaliparvien sijaan on pikku- ja kirjonauruleita ja viidakkoharakoiden asemesta himalajanloistoharakoita.

Kaikkialla kiekuivat kuningassepät ja laaksoja pitkin lensi kirskuvia parvia himalajankaijoja. Erityisen ilahduttavaa oli, että aamutunteina myös töyhtöfasaanit päästivät vuorilta soidinrääkäisyjään, vaikkei lintuja päässytkään näkemään. Tämän lajin näkemiseen tarvitaan nykyään kosolti onnea, mutta karjaisut paljastavat sen yhä esiintyvän ainakin suojelluilla alueilla. Putkipolun varrella oli myös runsaasti laulavia karakoruminuunilintuja, jotka onnistuvat jotenkin aina suorittamaan läpimuuttonsa Margallakukkulain kautta hyvin huomaamatta, vaikka ovat tietyillä vuoristoalueilla kesällä tavattoman yleisiä.

Reviireilleen oli saapunut myös useita lajeja sieppoja: näyttäviä turkoosi-, hopealakki- ja sinikirjosieppoja, vaatimattomamman värisiä siperiansieppoja (nimestä huolimatta Himalajan laji). Peippolintuja näkyi tällä kertaa vähänlaisesti, vain yksi himalajanpunavarpunen. Petolinnutkin olivat vähissä, vain yksi varpushaukka.

Makakeja oli runsaasti joka puolella teiden mutkissa ja parkkipaikkojen ympäristöissä. Näillä vuorilla yleinen petoeläin on keltarintanäätä, joka on kokoonsa nähden hirmuinen tappaja: surmaa paljon itseään suurempia muntjakkeja ja aikuisia makakeja iskemällä hampaansa näiden niskaan. Isompia petoja, kuten leopardeja, saa olla onnekas nähdäkseen.

Iltapäivällä ajoimme Nathiagaliin ja siellä erään vuoristohotellin maille, koska valokuvaajatar oli saanut paikkavinkin erään toisen valokuvaajan hiljattain löytämään esiintymään himalajannauruleita. Lajin on aina välillä huhuttu kuolleen Pakistanista sukupuuttoon, mutta sitten taas löydetty joltain uudelta paikalta. Etsimme niitä aikamme ja opastin seuraamaan huhujen sijaan habitaatteja, koska laji on varsin vaativa aluskasvillisuuden suhteen ja juuri siksi Pakistanista katoamassa - väki kun kerää aluskasvillisuutena esiintyviä pensaita metsistä polttopuuksi, eikä muutenkaan arvosta aluspensaita, vaan kuvittelee oikeaoppisen metsän olevan pohjalta avointa.

Emme löytäneet himalajannaurulia, mutta löysimme kaikenlaista muuta metsälintua kyllä, mukaan lukien monia niistä samoista lajeista, joita kohtasimme Dungagalissa. Kahta muuta naurulilajiakin oli ihan hyvin paikalla: pikkunaurulia ja kirjonaurulia.

Islamabadissa on jo täysi kesä. Kevät oli vuorillakin jo pitkällä, mutta joissain varjoisissa notkopaikoissa oli sentään vielä lumikinoksia. Yritteliäät paikalliset tekivät niistä aamuvarhain lumiukkoja, joiden kanssa puolenpäivän aikaan saapuvat pääkaupunkilaisturistit sitten ottivat maksusta selfieitä. Päivänpäättäjäiskahvit ja köyhätritarit nautimme perinteen nimissä Dungagalin Snowlandin kahvilassa ennen pitkää paluumatkaa takaisin Islamabadiin.

Drongojen paluu

Viikonloppu oli kuuma, kesä on jo käytännössä alkanut. Lintumaailmassa eletään kuitenkin yhä kiivasta muuttokautta, sillä korkeammalla vuoristoisilla alueilla on kevät vasta käynnistynyt ja lumet sulavat solisten, kuten muistamme Shogranista, jossa viime vuonna tähän aikaan olin. Samoin tietysti Keski-Aasiassa ja Siperiassa, josta monet täkäläisistä muuttolinnuista tulevat, on monin paikoin vielä talvi.

Myös ramadanin päättävä eid el-fitr, vuoden suurin juhla islaminuskoisissa maissa, alkoi viikonloppuna ja jatkuu keskiviikkoon. Pakistanilaiset viettävät pyhiä, me suomalaiset taas olemme olleet päivät töissä, koska suomalainen työnantaja ei tunnusta muslimipyhiä. Hiljaista kuitenkin oli, kun paikallisesti kaikki on kiinni ja väki sukulaisissa.

Viikonloppuna saapui useita palaavia muuttolintuja lisää: molemmat drongolajit ilmaantuivat maisemiin tänä vuonna yhtäaikaisesti, vaikka yleensä mustadrongo tulee ensin ja Margallan metsien tuhkadrongo vasta vähän myöhemmin. Drongot ovat trooppisen Aasian ja Afrikan näkyviä lintuja, elegantteja kiiltävänmustia lepinkäisten ja varislintujen sukulaisia, joilla on pitkä haarautuva pyrstö. Ne tähystävät yleensä näkyvillä paikoilla, kuten puiden ja tolppien latvoissa, ja syöksyvät väijystään sieppaamaan isoja hyönteisiä, liskoja ja milloin mitäkin saalista. Ruokavaliokin on paljolti samaa kuin lepinkäisillä. Drongot ovat taitavia lentäjiä, kiivaan territoriaalisia ja usein päästelevät huutojaan pimeälläkin.

Myös haukkakäki ilmaantui huutelemaan Margallakukkuloille. Samoin Dara Janglanin polun yleisin yölintu, pitkäpyrstökehrääjä, joita oli taas äänessä viitisen, kun siellä iltaa myöten viipyilin. Yksi savannikehrääjäkin pyyhki yli avoimemmalla osuudella. Eidin aattona Dhok Jeevanin polulta löytyi kevään ensimmäinen paratiisimonarkki, joka sekin on Islamabadissa kesälintu.

Pikkumehiläissyöjät palasivat jo viikkoa aiemmin. Toinen täkäläinen pesimälaji, safiirimehiläissyöjä, on vielä saapumatta. Pikkusieppojen ja kivikkouunilintujen läpimuutto on paraikaa käynnissä, viitakerttuset ja aavikkokultarinnat tulevat läpi vasta myöhemmin.

Sunnuntaina tein pindiläisen valokuvaajattaren kanssa ekskursion Punjabin puolelle, kohteena Sangnin linnake, joka on peräisin sikhidynastian ajalta. Sen sisällä on paikallisen kylän näkökulmasta tärkeämpi kohde, paikallisesti vaikuttaneen suufilaisen pyhimyksen hautapyhäkkö eli pir durbar. Kyseinen pyhimys, Sahibzada Abdul Hakim, näyttää olleen alun perin kotoisin Irakista, mutta vaikuttaneen täällä.

Pieni linnake ja pyhäkkö ovat dramaattisella paikalla kauniin rotkon laella, josta on muinoin voinut epäilemättä kontrolloida jokilaaksoa ja maantietä. Pir Abdul Hakim kuuluu vastustaneen poliittista valtaa edustaneen linnakkeen rakentamista ja vannoneen palaavansa sinne vielä, mikä sitten toteutuikin haudan muodossa. Tarinaan kuuluivat toki myös kaikenlaiset ihmeet, jollaisia oli todistettu sekä pyhimyksen yhä eläessä että hänen kuolemansa jälkeen, kun ruumista palautettiin rakkaalle linnoituskukkulalleen. Linnanherroista on aika jättänyt kauan sitten, mutta kyläläiset pitävät yhä Abdul Hakimin pyhäkköä pyhänä.

Linnakkeen alapuolinen rotko ja kylän alapuolelle avautuva savannimainen maasto osoittautuivat mitä rikkaimmaksi habitaatiksi. Siellä lauloi kaksi sellaista priinialajia, joita vain harvoin näkee Islamabadissa: aropriinia ja siropriinia. Jälkimmäinen on splitattu Lähi-idässä ja Egyptissä esiintyvästä priiniasta melko hiljattain, kattaen nyt Etelä-Aasian, Eufratin, Tigrisin, Turkin ja Itä-Arabian populaatiot, kun taas Lähi-idän, Länsi-Arabian ja Egyptin populaatiot kuuluvat tavalliseen priiniaan.

Alueella kaarteli myös hyvin petoja: kaksi valkosilmähaukkaa, idänmehiläishaukka ja arovarpushaukka. Kaksi intiansininärheä lehahteli akaasiasta toiseen. Kalliokirvinen kantoi ruokaa nokassaan. Rotkon pohjan purossa käyskentelivät ruskosuokana ja mustavästäräkki. Yli lensi myös punjabinkorppi, joka nykyisin on palautettu takaisin tavallisen korpin yhteyteen, koska ilmeisesti rajoja populaatioiden välille ei voida vetää. Punjabin tasankojen korpit ovat pienempiä kuin vuorilla elävät normikorpit.

Matkan varrella erään toisen suufilaisen pyhäkön, Astana Aliyan, kupeessa olevan sillan alla oli satojen intianpääskyjen yhdyskuntia. Nämä pienet, kiiltävän sinimustat ja punalakkiset pääskyt tykkäävät erityisesti pesiä siltojen alla tasankoisilla mailla.

Maailmanpolitiikkaa kirjoissa ja kansissa

Kirjoitin jo tämän kuun alussa Appelsiinien ajassa, että toimitin kirjoiksi kaksi kokoelmaa Maailman ja paikkojen kirjoituksia ratkaisevilta ajanjaksoilta. Ne on tarkoitettu sekä blogin lukijoiden iloksi omaan hyllyyn että uusille kiinnostuneille, esimerkiksi niille kirjastoissa käyville ja kirjoja lukeville vanhemmille sukupolville, jotka eivät ole oikein sinut blogiseurannan kanssa.

Toivottavasti tämä ratkaisu on mieleen lukijoille ja kirjat löytävät tilaajia - useampikin blogin lukija vuosien varrella esitti toiveen, että tekisin jotain tällaista. Olin aikonut koota kirjasarjan joskus eläköidyttyäni, mutta maailmanpoliittinen tilanne tänä päivänä tuntui velvoittavan siihen, että teen sen nyt enkä joskus.

Ensimmäinen kirja, Sudenhuutelijan päiväkirjat I: Arabikeväästä Afganistaniin, käsittelee vuosia 2011-2013, joiden aikana islamilainen maailma oli keskeisessä osassa elämääni.

Toinen kirja, Sudenhuutelijan päiväkirjat II: Ukrainan vuodet, käsittelee puolestaan Ukrainassa viettämiäni vuosia 2013-2017. Painopiste on Ukrainassa, Venäjässä ja Euroopassa.

Kirjat on rajattu ajallisesti, ei temaattisesti. Vaikka islaminuskoinen maailma hallitsikin kirjoittelua ensimmäisellä ajanjaksolla, ei se suinkaan rajoittunut siihen, vaan ensimmäisessäkin kirjassa sivutaan myös monia muita alueita - siinä liikutaan Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa, Etelä-Aasiassa, Tyynellämerellä, Itä- ja Länsi-Afrikassa. Samoin vaikka Ukrainan, Venäjän ja Euroopan kolmiodraama hallitseekin toista kirjaa, siinäkin ehditään seurata Syyriaa, ajella pitkin Eurooppaa ja Turkkia, vierailla Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikoissa, Brittein saarilla, Islannissa, Marokossa ja Arabian niemimaalla.

Kumpikin kirja antaa siis varsin hyvin eväitä maailman hahmottamiseen - varsinkin siihen, kuinka nykyiseen on tultu. Muutamankin vuoden takainen lähihistoria nimittäin tuntuu nykyisin unohtuvan nopeasti kiireisyydellä kilpailevalta medialta.

Muuan asia, joka on muuttunut noiden kirjojen kattamista vuosista, on keinoälyn rynnistys osaksi elämäämme ja tiedonkäsittelyämme. Niinpä annoin kummatkin Sudenhuutelijat keinoälyapulaiseni luettaviksi ja käskin kirjoittaa niistä arvostelut. Tässä tulokset. Tosin vaikuttaa hieman siltä, että ensimmäinen kirja sai keinoälyltä enemmän puhtia, niin että se käsitteli siinä toisenkin kirjan pääteemoja, eikä sitten enää tullut analysoineeksi toista kirjaa samalla antaumuksella. 

Olen silti vaikuttunut siitä, että keinoäly ihan oikeasti muutamissa sekunneissa paitsi sisäisti yli 500- ja 800-sivuisten kirjojen koko sisällön, myös löysi punaiset langat - samat teemat, joita olisin epäilemättä itsekin korostanut, jos kirjat olisi kirjoittanut joku muu ja minä olisin kirjoittanut niistä arvostelut. Toisaalta, ei ole yllättävää, että jo pari vuotta käytössäni ollut keinoäly on oppinut ajattelemaan ja kirjoittamaan juuri minua imitoiden, ja siksi tietysti kuulostaa minusta hyvältä.

*   *   *

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat I 

Yhteenveto

Sudenhuutelijan päiväkirjat I on kokoelma Anssi Kullbergin blogikirjoituksia vuosilta 2011–2013, joissa käsitellään maailmanpolitiikkaa, turvallisuuskysymyksiä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kirja on päiväkirjamainen teos, joka dokumentoi Kullbergin havaintoja aikakauden suurista geopoliittisista tapahtumista, keskittyen erityisesti arabikevääseen, Afganistaniin ja laajemmin Lähi-idän sekä Euroopan poliittiseen tilanteeseen​. 

Kirjan esseet vievät lukijan Helsingistä Turkkiin, Tunisiaan ja aina sotien runtelemiin maihin, kuten Syyriaan, Afganistaniin ja Libyaan, tarjoten ensikäden havaintoja vallankumouksista, poliittisista mullistuksista ja globaalista turvallisuudesta. Kullberg yhdistää historiallista ymmärrystä ajankohtaiseen analyysiin ja korostaa, kuinka länsimaiden politiikka, Venäjän vaikutus ja ääriliikkeet ovat muokanneet kansainvälisiä tapahtumia. Kirjan nimi, Sudenhuutelijan päiväkirjat, viittaa Aisopoksen satuun pojasta, joka varoitti susista turhaan – ja kun uhka lopulta oli todellinen, kukaan ei enää uskonut häntä. Samalla tavoin Kullberg koki, että hänen varoituksensa kasvavista uhista sivuutettiin, kunnes ne lopulta toteutuivat​.

Teoksessa käsitellään laajasti terrorismia, informaatiovaikuttamista ja autoritäärisyyden nousua, yhdistäen menneisyyden tapahtumia nykypäivän haasteisiin. Kullberg kritisoi länsimaisten demokratioiden sinisilmäisyyttä ja hitaasti reagoivia instituutioita, jotka eivät ajoissa ymmärtäneet Venäjän geopoliittisia pyrkimyksiä ja populismin nousun uhkaa.

Keskeiset teemat

1. Arabikevät ja sen seuraukset
   Kullberg analysoi laajasti vuoden 2011 kansannousuja Lähi-idässä, arvioiden sekä vallankumousten alkuvaiheen optimismia että niiden myöhempää ajautumista kaaokseen, sisällissotiin ja ulkovaltojen väliintuloihin. Hän kritisoi länsimaiden epäjohdonmukaisia toimia, joiden vuoksi demokratiakehitys epäonnistui​. 

2. Geopoliittiset jännitteet ja turvallisuusuhat
   Kirjan keskiössä on Venäjän vaikutus maailmanpolitiikkaan, erityisesti sen toimet Ukrainassa ja Syyriassa. Jo vuosia ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan Kullberg varoitti Venäjän imperialismin paluusta ja hybridisodankäynnin strategioista.

3. Länsimaiden demokratiat ja populismin nousu
   Kullberg on huolissaan populististen liikkeiden noususta Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä siitä, kuinka autoritaariset hallinnot hyödyntävät länsimaiden heikkouksia. Hän arvostelee länsimaisten instituutioiden kyvyttömyyttä torjua disinformaatiota ja puolustaa liberaalia demokratiaa.

4. Suomi ja NATO
   Kirjan toistuvana argumenttina on Suomen NATO-jäsenyyden välttämättömyys. Kirjoittamisen aikaan tämä oli kiistanalainen näkemys, mutta Kullbergin varoitukset Venäjän aggressiivisuudesta ovat myöhemmin osoittautuneet paikkansapitäviksi, ja Suomi liittyi Natoon vuonna 2023.

5. Media, propaganda ja disinformaatio
   Kullberg varoittaa propagandakampanjoiden lisääntyvästä vaikutuksesta, erityisesti Venäjän ja ääriliikkeiden toteuttamana. Hän kritisoi niin perinteistä mediaa kuin vaihtoehtoisia tiedotuskanavia niiden roolista julkisen keskustelun vääristämisessä.

Kirjan ajankohtaisuus

Kirjassa kuvatut tapahtumat vuosilta 2011–2013 ovat jättäneet pysyviä jälkiä maailmanpolitiikkaan. Monet Kullbergin varoituksista – Venäjän uhasta, globaalista epävakaudesta ja demokratian haavoittuvuudesta – ovat käyneet toteen. Suomen NATO-jäsenyys, arabikevään jälkeinen kaaos ja autoritäärisyyden vahvistuminen eri puolilla maailmaa kuvastavat kirjan teemoja edelleen.

Erityisesti Kullbergin analyysi informaatiovaikuttamisesta on entistä ajankohtaisempi. Hybridisodankäynti ja propagandan hallinta ovat nykyisin keskeisiä osia kansainvälisiä konflikteja. Sudenhuutelijan päiväkirjat I ei ole vain historiallinen dokumentti, vaan myös varoitus, joka kehottaa suhtautumaan vakavasti geopoliittisiin uhkiin ennen kuin ne kärjistyvät.

Lopullinen arvio

Sudenhuutelijan päiväkirjat I on syvällinen ja ajatuksia herättävä teos kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta, turvallisuusasioista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Kullbergin ensikäden havainnot ja laaja historiallinen ymmärrys tekevät kirjasta sekä informatiivisen että ennakoivan. Vaikka hänen näkemyksensä olivat aikanaan kiistanalaisia, historia on suurelta osin osoittanut ne oikeiksi. Teos toimii tärkeänä muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on olla valppaana yhä epävakaammassa maailmassa.

*   *   *

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat II 

Yhteenveto: Sudenhuutelijan päiväkirjat II koostuu blogikirjoituksista, joita suomalainen kirjailija Anssi Kullberg on kirjoittanut Ukrainassa vuosina 2013–2017. Nämä päiväkirjat tarjoavat syvästi henkilökohtaisen, mutta samalla poliittisesti oivaltavan katsauksen tuohon myrskyisään aikakauteen. Kullbergin kirjoitukset kattavat hänen kokemuksensa keskeisistä historiallisista hetkistä, kuten Maidanin kansannoususta, Krimin liittämisestä Venäjään ja Donbasin sodista, sekä laajemmista geopoliittisista muutoksista, kuten Brexitistä ja Donald Trumpin valinnasta.

Teemat: Kullbergin toistuvat teemat päiväkirjoissaan ovat autoritarismin vaarat, liberaalin demokratian hauraus ja länsimaiden sekä Venäjän poliittisten toimien vaikutukset Itä-Eurooppaan. Hänen pohdintansa toimivat usein varhaisina varoituksina ääriliikkeiden noususta ja demokraattisten normien rappeutumisesta, ei ainoastaan Itä-Euroopassa vaan globaalisti. Kullberg on erityisen kriittinen Venäjän sekaantumisen ja sen pitkäaikaisten strategioiden suhteen, jotka pyrkivät horjuttamaan Eurooppaa, ja hän kuvaa näitä seikkaperäisesti yhdistäen analyyttistä tarkkuutta ja henkilökohtaisia anekdootteja.

Arvostelu: Kullbergin kerrontatyyli on sekä mukaansatempaava että opettavainen, yhdistäen yksityiskohtaisen poliittisen analyysin henkilökohtaisiin havaintoihin, mikä tekee monimutkaisista geopoliittisista kysymyksistä saavutettavampia laajemmalle yleisölle. Hänen kykynsä ennustaa poliittisia lopputuloksia—nyt nähtynä ennakoivasti—lisää kirjoituksiin auktoriteettia. Kirja voi kuitenkin ajoittain tuntua tiiviiltä Itä-Euroopan poliittisten dynamiikkojen monimutkaisuuden vuoksi, mikä voi olla haasteellista alueen historiaa tuntemattomille lukijoille.

Päiväkirjamuoto antaa lukijoille mahdollisuuden nähdä Kullbergin ajatusten ja ennusteiden kehittymisen ajan myötä, tarjoten ainutlaatuisen pitkittäisen näkökulman siihen, miten menneet tapahtumat liittyvät nykyisiin geopoliittisiin maisemiin. Tämä lähestymistapa ei ainoastaan rikasta lukijan ymmärrystä käsiteltävästä aiheesta, vaan korostaa myös kriittisen ja informoidun näkökulman ylläpitämisen tärkeyttä poliittisesti myllertävinä aikoina.

Perintö: Kullbergin kuvaamat tapahtumat ovat jättäneet pysyvän jäljen kansainväliseen järjestykseen, vaikuttaen siihen, miten kansakunnat havaitsevat suvereniteettiinsä kohdistuvat uhat ja vastaavat ulkoiseen aggressioon. Hänen oivalluksensa Venäjän hybridisodankäynnin ja propagandan taktiikoista ovat erityisen ajankohtaisia, sillä nämä keinot muotoilevat yhä konflikteja ympäri maailmaa. Kirja toimii olennaisena dokumenttina ymmärtääksemme, miten 2010-luvun alkupuolen toimet jatkavat kaikupohjana nykypäivän poliittisille realiteeteille, korostaen jatkuvaa taistelua demokratian ja vakauden puolesta nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Johtopäätös: Sudenhuutelijan päiväkirjat II on vangitseva lukukokemus kenelle tahansa, joka on kiinnostunut Euroopan politiikan monimutkaisuuksista ja alueellisten konfliktien laajemmista vaikutuksista globaaliin vakaisuuteen. Kullbergin yhdistelmä henkilökohtaista narratiivia ja poliittista analyysia tarjoaa voimakkaan todistuksen demokratian ylläpitämisen monimutkaisuuksista autoritaarisuuden nousun edessä.

Medestäjäin paluu

Kevät tuli kohisten. Maaliskuun toisella viikolla palasivat purppuramedestäjät, nuo pienet, metallinkiiltoiset, kukissa käyvät linnut, joita monet pitävät kolibreina. Kolibreja ne eivät ole, sillä kolibreja on vain Amerikoissa. Euraasiassa ja Afrikassa niitä vastaavat medestäjät, jotka nekin imevät kukista mettä, ovat pieniä ja säihkyvän värisiä, mutta eivät pörrää kukkien edessä kolibrien tavoin vaan liikkuvat kuin kertut.

Samoihin aikoihin täällä talvisin runsas kashmirinuunilintu alkaa vähitellen vetäytyä takaisin pohjoiseen, vuoristoisille pesimäseuduilleen, mutta niitä lonnii täällä pitkälle huhtikuuhun.

Ramadanin aikana muslimit paastoavat päivisin, mutta auringon laskettua mässäilevät senkin edestä - ja sosiaalisesti. Täällä täytyy suoranaisesti väistellä iftar-kutsuja, mutta siitä huolimatta ramadanin aikana yleensä lihotaan. Viime viikonloppu meni sosiaalisissa riennoissa.

Erään huoltoasema- ja matkailuyrittäjän kanssa kävin katsastamassa Daman-e Kohiin pystytetyn uuden näköalaravintolan. Huhun mukaan sen omistaa prikaatinkenraali, minkä vuoksi ylempänä vuosia ollut Monal-ravintola piti kieltää ja purkaa, ja auringonlaskun aterioitsijat saada palaamaan Daman-e Kohiin. No, korruptiosuhteillahan Monal oli alun perinkin kansallispuiston alueelle rakennettu, mutta kieltojen noudattaminen ja toimeenpano riippuu Pakistanissa aina siitä, kuka on vallassa ja kellä on suhteita. Kävimme myös opiskelijoiden ja emansipoitujen tyttölasten suosimalla F-10:n markazilla päättämässä illan vesipiippuun ja teehen.

Viime sunnuntaina kävin avaamassa Rawalpindissä autististen lasten erikoissairaalan, jonka muuan paikallista aatelia edustava ja oman autistisen lapsen kanssa ei-ymmärtävää yhteiskuntaa vastaan kamppaillut pariskunta on perustanut.

Tänä viikonloppuna ehdin sentään viettää aikaa luonnossa. Osin siksi, että kieltäydyin kutsuista ja pidin paikallispuhelimen hiljaisella. Margallakukkuloilla saattoi huomata lintumaailman aktivoitumisen erityisesti laulamisessa. Sieltä löytyi myös bulbuliparven äkkäämä ja räksyttämä raitavarpuspöllö. Tamariskipyrstötiaiset rakensivat pesää.

Olen joka vuosi maaliskuussa löytänyt Dhok Jeevanin polulla tähän aikaan purppuraisina kukkivista kukista psykedeelisen värisiä Zygaena-suvun punatäpliä, mutta tällä kertaa, kun otin varta vasten yhden näytteeksi hankkimista varten koeputkilon taskuuni, ei yhtäkään näyttäytynyt. Päiväkiitäjiä sen sijaan pörräsi - en edes yrittänyt ottaa talteen, ovat liian nopeita.

Appelsiinien aika

Helmikuun puolivälistä alkaen Islamabadissa on ollut selvä kevään tuntu. Iltapäivisin on lämmintä; jos tulen aikaisin töistä, ehdin istua terassillani kirjoja lukien, šakkia pelaten ja lintuja katsellen ennen kuin pimeä lankeaa ja tulee kylmä.

Pakistanin hallitus on liehitellyt Keski-Aasian valtioita ja Azerbaidžania uutena geopoliittisena ilmansuuntanaan, josta etsitään lähinnä kauppavaihtoa ja legitimiteettiä, kun perinteiset ystävät Kiina, Saudi-Arabia ja Emiraatit ovat olleet viime vuodet penseitä Pakistanin maksamattomien velkojen tähden. Krikettijoukkueet saivat taas kaupungin liikenteen sekaisin lähes viikoksi. Pakistanissa koettiin lapsekasta innostusta siitä, että maa pääsi Mantšurian kandidaatin kongressipuheeseen erään terroristin pidätyksen ansiosta.

Sitten alkoikin paastokuukausi ramadan, samaan aikaan kun länsimaisenkin kalenterin kuu vaihtui helmikuusta maaliskuuksi. Ihmiset siis mässäilevät enemmän kuin vuoden muina aikoina, mutta se tapahtuu vasta auringonlaskun jälkeen, jokapäiväisen iftarin, paaston murtamisen, muodossa.

Toissa viikonloppuna olin sekä Dhok Jeevanin että Dara Janglanin poluilla. Dhok Jeevan oli tällä kertaa produktiivisempi, koska olin maastossa hyvin varhain aamulla ja kiipesin sinä päivänä aina korkealla sijaitsevalle lähteelle saakka, katsellen siellä pitkään ja yksinäisyydessä, kun bulbulit, rillit, tiaiset ja uunilinnut kävivät juomassa ja kylpemässä. Alempaa löytyivät pakistanintimali, himalajansinipyrstö, pikkusieppo ja sinipikkusieppo.

Dara Janglanin polulla oli sunnuntaina liikaa väkeä ja olin lisäksi IT-alalla toimivan pakistanilaisnuoren kanssa, johon pari vuotta sitten tutustuin samaisella polulla. Ihmispaljoutta välttääksemme kuljimme polun sijaan kuivaa puronuomaa pitkin, mikä on ollut salaisuuteni jo pitkään. Tästä huolimatta näimme sinä päivänä lähinnä tavanomaisia lajeja: bulbuleita ja rillejä, tulirintatimaleita, harmaavatsaviuhkoja ja sinijokirastaita. Ajoittain uoman ylitti mekastavia parvia metsätimaleita tai parittain liikkuvia viidakkoharakoita.

Viime viikonloppuna oli Rawaljärven vuoro. Sorsasto oli taas vaihteeksi kaikonnut, mutta kahlaajia oli tällä kertaa isompia määriä, varsinkin liroja, valko- ja punajalkavikloja, lapinsirrejä, pikkutyllejä ja pitkäjalkoja. Epätavallisin kahlaaja oli punajalkaviklojen parvessa liikkunut suokukko, joka on Islamabadissa melko harvinainen, yleensä vain yksittäin vikloparvissa.

Ehdin myös istuskella viikonloppuisin terassillani, jossa vuorotellen paistoi ja satoi. Sateet ovat olleet tervetulleita, sillä ne ovat hälventäneet helmikuussa ilmassa leijuneet pölyn ja saasteen. Lueskellut Ville Hytösen esseitä anarkiasta, muukalaisuudesta ja maailmanmenoista (Grand Tour, Tuuma 2022). Tunnistan Hytösessä sukulaissieluista tervettä hulluutta.

Pakistanissa erilaisten hedelmien sesonkien aikana varakkaammilla kansalaisilla samoin kuin yrityksillä on tapana lähettää lahjoiksi laatikoittain mainittuja hedelmiä. Appelsiinien aika on nyt jatkunut tammikuusta alkaen ja nytkin minulla on niitä kolme laatikollista, vaikka olen lahjoitellut kasseittain appelsiineja eteenpäin turvamiehille ja palvelusväelle. Myöskään saksanpähkinät ja hunaja eivät tunnu koskaan loppuvan kesken, koska saan niitä enemmän kuin ehdin syödä ja viedä tuliaisiksi Suomeen. Kun tulee aika jättää Pakistan taakse, tulen kaipaamaan terassilla nautittuja aamiaisia - jogurttia, pähkinöitä ja hunajaa, mustan kahvin ja kirjan kera.

Oransseista tulee mieleen ikävä kyllä myös ikävämpiä asioita. Eletäänhän nyt maailmalla groteskia aikakautta, jota voisi kutsua nimityksellä Age of the Orange. Tällä en viittaa Oranialaisveljeskuntaan enkä Oranjen vapaavaltioon.

Maailmantilanne, varsinkin täysin ennakoitavissa olleet tapahtumat Krasnovin (Mantšurian kandidaatin) valtaantulon myötä, saivat aikaan sen, että päätin koota, toimittaa ja julkaista kaksi nidettä kirjoituksia tästä blogista, kahdelta eri formatiiviselta ajanjaksolta. Ensimmäinen kokoelma Sudenhuutelijan päiväkirjoja on alaotsikoltaan Arabikeväästä Afganistaniin 2011-2013 ja toinen puolestaan Ukrainan vuodet 2013-2017. Ajanjaksot puhunevat itse puolestaan siitä, miksi valitsin juuri nämä ajanjaksot ja niiden aikana tänne kirjoittamani kirjoitukset.

Samalla nämä niteet ovat jonkinlainen testamenttini Suomelle, Euroopalle ja maailmalle, koska maailman ollessa sillä tolalla kuin se nyt on, ei voida luottaa siihen, että kirjoitukseni säilyisivät täällä amerikkalaisen teknologiajätin omistamalla alustalla - ainakaan sen jälkeen, kun minusta aika kerran jättää. Fyysisen kirjan muoto lienee myös tervetullut joillekin lukijoille, jotka ehkä haluavat kirjoitukseni luettavammassa muodossa ja aikajärjestyksessä omaan hyllyynsä. Pahoittelen, että ne ovat kalliimpia kuin olisivat olleet, jos olisin julkaissut ne Amazonilla, mutta näinä aikoina suosin mieluummin eurooppalaista, tässä tapauksessa saksalaista kustantajaa, joka oletettavasti myös maksaa työntekijöilleen parempaa palkkaa kuin Bezos.

Juuri nyt mieleni ei tee toimittaa samoin tein kolmatta osaa Sudenhuutelijoita, mutta ehkä sellaisen aika tulee, kun hieman ajallista etäisyyttä on saatu 2020-luvun kirjoituksiin. Tämänhetkisen maailmantilanteen ymmärtämisen kannalta kaikki olennainen oikeastaan löytyy Ukrainan vuosista. Mitä Krasnoviin tulee, marraskuussa 2016 kirjoittamani teksti Punainen aamunkoitto on yhtä validi tai validimpi tänä päivänä kuin se oli silloin. Nekin, jotka silloin kiivaasti kiistivät epäystävällisen tulkintani Atlantin-takaisen suurvallan suuresta kansanmiehestä, ovat alkaneet viimeisen kuukauden aikana harkita kantaansa uudelleen.

Ukrainan vuosia editoidessani huomasin, että yhdessä asiassa olen ollut vuosien varrella pessimistisempi kuin toteuma: povasin toistuvasti venäläismielisen äärioikeiston valtaanpääsyä Saksassa, Ranskassa tai molemmissa - mutta nämä molemmat, samoin kuin Eurooppa kokonaisuutena, ovat osoittautuneet kestävämmiksi kuin valtiokoneistonsa vihollisen käsiin luovuttaneet amerikkalaiset. Jos Eurooppa pimeyden laakson halki vaeltaessaan löytää itsestään uudenlaista sisua, päättäväisyyttä ja yhtenäisyyttä, voidaan nykyisestä häpeän aikakaudesta ehkä saavuttaa jotain hyvääkin. Tällä on kuitenkin kiire.

PS. RIP Riippusiipi. Näyttää nyt vahvistetulta tosiasialta, että šikran kynsiin joutui terassillani tammikuussa nimenomaan tutuksi käynyt turkinkyyhky Riippusiipi. Turkinkyyhkyjä käy yhä runsaasti ruokinnallani joka päivä, mutta yksi on joukosta poissa - yksikään nykyisistä vieraista ei kulje siipi maassa. Riippusiipi oli seuralaisenani siitä asti, kun tähän taloon muutin, joten haikeana totean yhden aikakauden päättyneeksi.

Viinejä, viikinkejä ja rubiineja

Kaksi viikkoa Suomessa hurahti huomaamattoman nopeasti. En edes poistunut pääkaupunkiseudulta.

Naudan lisäksi grillasimme myös saksanhirveä ja sikaa. Viineinä oli perinteisten Barbarescojen ja Duerojen lisäksi mm. erinomainen pullo libanonilaista Musarin viiniä Bekaan laaksosta. Ravintoloiden puolella tuli otettua myös saksalaista Zinnkellerissä ja ranskalaista Deliberissä. Zinnkellerin lisäksi löysin Krunikasta toisenkin hyvän saksalaisravintolan, hyvin pienen sellaisen, jossa kävin keskustassa pidettyjen seminaarieni lomassa muutaman kerran lounaalla. Omistaja kertoi valitettavasti pian lopettavansa ja muuttavansa Länsi-Eurooppaan, koska taloyhtiössä on inisty iltaisin kantautuvista vienoista elämän äänistä eikä ravintola ilman ilta-aukioloa kannata. Suomesta kuolee se vähäinenkin elämä, jota johonkin joskus pääsee syntymään.

Grillivieraina kävi tietokirjailija, joka lähti sitten asumaan Varsovaan, jotta hermot ja talous kestäisivät, muuan lintumies sekä kurdilainen näyttelijä-elokuvaohjaaja, jonka luona kävimme myöhemmin vastavuoroisella illallisella. Työn puolesta pääsin käymään myös remontoidussa Finlandia-talossa kansanedustajia ja liike-elämää tapaamassa ja tapasin metallimusiikkiveteraanin ja säveltäjän.

Niinä harvoina päivinä, jotka olivat vapaita sekä työstäni että puolisoni opiskelupaikasta, suunnittelimme aina edellispäivänä, että sitten menisimme johonkin, kävisimme edes jossain, jossa olisi varaa tehdä jotain, mutta joka kerran nukuimme pitkään ja laiskottelimme kotona, kunnes oli jo pimeää ja liian myöhäistä lähteä mihinkään keskustaa kauemmas. Jos sinnekään. Lähimetsään nyt kuitenkin joka päivä, koska koiran omistaminen siihen velvoitti.

*   *   *

Torstaina lähdin takaisin Pakistania kohti, perjantaiaamuna saavuin Islamabadiin. Lentokoneessa katsoin todella ilahduttavan hyvän suomalaisen elokuvan, Miia Tervon ohjaaman ja käsikirjoittaman Ohjuksen. Ohjus kertoo lappilaisesta toimittajattaresta Oonasta, joka ryhtyy tutkimaan hyssyteltyä neuvosto-ohjusta. Sellainen ammuttiin 1980-luvulla Barentsinmereltä Norjan alueen yli Suomeen ja upposi jäätyneeseen Inarijärveen. Kirjan tasot puhuvat toisilleen: väkivaltaisen miehen edessä hyssyttelemään joutuva ja itseään pettävä yksinhuoltajaäiti on samassa asemassa kuin Neuvostoliiton tyrannian alla hyssyttelevä ja itseään pettävä Suomi. Tällaista elokuvaa ei olisi voitu tehdä suomettuneessa Suomessa kylmän sodan aikana.

Perjantai-iltapäivä meni kokonaan poissaoloni aikana kertyneiden viestisumien perkaamiseen, vaikka siinä pääsikin yhdessä päivässä vasta pintaa raapaisemaan. Lauantai taas meni suomalaiskojuamme miehittämässä vuosittaisessa ulkotiloissa järjestettävässä massatapahtumassa. Sain tšekkiläisen teepaidan ja belgialaisen vohvelin. Kaikki Suomi-aineisto meni. 

Kuten täällä Islamabadissa yleensä käy, helmikuun puolivälissä alkaa selvästi kevät, ilmat ovat päivisin niin lämpimät, että paitasillaan pärjää. Yöt ovat yhä kylmiä.

Tänään sunnuntaina olin aikonut mennä Lake View Parkiin, koska sieltä oli viikon aikana raportoitu koko joukko mielenkiintoisia talvilintuja, mutta ruuhkat turhauttivat minut niin, että tein lopulta uukkarin ja ajoin järven länsipuolelle Ankara-puistoon, josta pääsee järven länsilaitaa seuraavalle keinotekoiselle kannakselle. Se on hyvä tähystyspaikka järven länsiosiin ja luoteispohjukassa yhä sinnitteleviin ruovikoihin, varsinkin jos on kaukoputki, kuten minulla on. Putkettomille Ankara-puiston kannas ei ole yhtä hedelmällinen paikka, minkä vuoksi täkäläiset harrastajat siellä harvemmin käyvät (linnut ovat liian kaukana kameroille).

Vesilintuja näytti viimein saapuneen suurempina massoina: satojen nokikanojen lisäksi oli satoja sorsia, mutta ne jakautuivat lähes kaikkiin yleisiin palearktisiin, joten yksittäisistä lajeista ainoastaan tavi taisi mennä yli sadan. Tavien lisäksi oli paljon erityisesti lapa-, sini- ja harmaasorsaa, pienempiä määriä jouhisorsaa, punasotkaa ja pikku-uikkua. Muutama haapanakin. Kaikenlaista siis, muttei mitään epätavallista.

Myös merimetsoja ja lokkeja oli viimein tullut suurempina määrinä. Parinsadan naurulokin joukossa oli kymmenisen mustapäälokkia, kaksi aroharmaalokkia ja yksi tiibetinlokki. Edellisvuosiin verrattuna köyhää, mutta toki parempaa kuin aiemmin tänä talvena. 

Nisäkkäistöä edustivat touhukkaina palkoja nakertavat palmuoravat, jotka ovat täällä hyvin yleisiä ja samaa lajia kuin Delhin seudulla Intiassa.

*   *   *

Matkan aikana kaksi lukuprojektiani olivat Ursula Le Guin ja Virpi Hämeen-Anttila, joissa kummassakin edistyin uuteen kirjaan, mutta niistä analyysiä joskus toiste. 

Kirjoitusprojektiksi on viime aikoina kehkeytynyt viikinkimaailmaan sijoittuva tarina, joka sai alkunsa siitä, että minä ja puolisoni näimme sarjan unia samoista henkilöistä, miljöistä ja tapahtumista. Siirsin näitä skenaarioita elementeiksi keinoälyn tuottamaan peliin, jolloin osasista kehkeytyi kiinteästi yhteen nivoutunut tarinakokonaisuus, jossa on johdonmukaiset henkilö- ja tapahtumakaaret. Vaikka olen viime vuosina kokeillut kaikenlaista keinoälyn kanssa, en ole aiemmin hyödyntänyt sitä tällaiseen. Joten kun Lyrikin taru lopulta valmistuu, se on omassa tuotannossani ensimmäinen laatuaan myös siinä suhteessa, että ihmishallusinaatioita on täydennetty keinoälyhallusinaatioilla, minkä jälkeen ihminen ottaa ja kirjoittaa sen kaiken proosaksi.

Ryhdyin kirjoittamaan tuota viikinkitarinaa kokeellisesti ja puolihuolimattomasti joskus tammikuussa ja hups, ensimmäisenä yönä sitä tuli yli 60 sivua ennen kuin pakotin itseni keskeyttämään. Sittemmin joka kerran, kun olen palannut sen pariin, nähdyt näyt ovat siirtyneet tekstiksi kuin itsestään, ja olen ympännyt siihen paljon sitä, mitä näin ja mitä puolisoni näki unissamme. Ainoa, mitä olen muuttanut, on se, että olen koettanut lähentää sitä paremmin oletusaikakauteensa. Mitään historiallista viikinkisaagaa siitä ei ole tarkoituskaan tulla, vaan puhdasta fiktiota ja fantasiaa. En myöskään karsi fantasiaelementtejä tarinasta kokonaan, vaan sovellan niitä - esimerkiksi muokkaamalla liian välimerelliset näyt sopimaan kevättalviseen Pohjolaan.

Lukija on saattanut törmätä sarjaan keinoälyavusteisesti tuottamiani viikinkilauluja. Ne ja niiden sisältämät tarinalliset elementit liittyvät juuri mainittuun uuteen hankkeeseen. Jostain syystä nimittäin samanlaiset hahmot kurkistelivat itsensä olevaisiksi sekä ihmisunista että keinoälyn hallusinoinneista. Unissamme päähenkilöllä ei ollut nimeä, joten kysyin keinoälyolennolta tämän nimeä ja alkuperää, mielellään tämän omalla kielellä, ja sain vastaukseksi lyhyen muinaisnorjaksi kirjoitetun runon, jossa tarinan päähenkilö kertoo, ettei siinnyt mistään maasta, vaan unista ja kerrotuista tarinoista. Olen tallettanut tämän runon sellaisenaan ja se - samoin kuin muutkin keinoälypäähenkilön muinaisnorjaksi tai islanniksi tuottamat runot - on hyödynnetty romaanikäsikirjoitukseen ja mainittuihin lauluihin. 

*   *   *

Puolisoni näki lisäksi unen, jossa lensi Kuuhun etsimään ihmeellistä rubiinia ja löysi sen. Hän myös tapasi haltioita ja mustan pantterin. Tarina herätti minussa heti mielleyhtymiä Tove Janssonin Taikurin hattuun, joten kävin etsimässä siitä englanninkielisen painoksen puolisolleni. Vaikka koulussa ihmetellään ja ihaillaan hänen nopeaa edistymistään suomen kielessä, kirjojen lukeminen suomeksi ei vielä onnistu. Tämä on sääli, koska Taikurin hatun englanninnos on luokattoman huono. Kirjan nimeksi on vaihdettu lapsellinen Finn Family Moomintroll. Se henkilö, jota kirjasta etsimme, ja joka alkukielellä on Trollkarlen ja suomeksi Taikuri, on jostain käsittämättömästä syystä käännetty englanninkielisessä versiossa Hobgobliniksi eli jonkinlaiseksi menninkäiseksi tai hiideksi, vaikka Janssonin kuvituksestakin voi nähdä, että kyseessä on ihmishahmoinen taikuri. Hetken kirjaa selattuamme löysimme sieltä kuvan, jossa Taikuri on Kuussa, ja taustalla totta tosiaan loikkii musta pantteri.

Minulla on ollut ammoisista ajoista Taikurin hattu kirjahyllyissäni joko suomeksi tai ruotsiksi (olen lukenut osan muumikirjoista suomeksi ja osan ruotsiksi enkä aina muista, kummalla kielellä ne omistan) ja olisi teoreettisesti mahdollista, että puolisoni olisi ottanut sen käteensä ja selaillut katsoen pelkkiä kuvia. Hän ei osaa ruotsia ja on osannut suomea vasta jonkin aikaa. En kuitenkaan usko hänen nähneen kirjaa, ja lisäksi selvisi jo vuosikausia sitten, että puolisollani on erityissuhde mustaan pantteriin. Minä jopa näin sellaisen kerran vuosia sitten vieraillessani unessa huoneessaan häntä etsimässä. Puolisoni ei tosin silloin vielä ollut puolisoni - eikä hän unessa ollut huoneessa, mutta kun käännyin lähteäkseni pois, näin mustan pantterin istumassa huoneen nurkassa, hiljaa ja minua tuijottaen.

Olen aina pitänyt Tove Janssonin kirjoja maagisina ja juuri Taikurin hattu pääsi viittaukseksi myös omaan romaaniini Titaanien aikaan. Luku 21 on nimeltään Kapteenin hattu, ja siinä Mikael saa oman salaisuuksia sisältävän päähineensä. Tuon luvun alussa Mikael on päätynyt Tukikohdan kirjastoon, mutta siellä tapaamansa pojat eivät tunnu erityisemmin perustavan hänen saapumisestaan keskuuteensa. Mikael silmäilee siksi ajankulukseen kirjahyllyjä ja muuan kirja tuntuu jotenkin kutsuvan häntä, joten hän poimii sen käteensä, ja kyseessä on juurikin Taikurin hattu. Kirjan nähdessään Mikael muistaa, että Helena oli pitänyt samaa kirjaa yöpöydällään, kun he asuivat sveitsiläisessä yliopistokaupungissaan. 

Kun Mikael sitten saa kapteenin hattunsa, jonka hän tunnistaa identtiseksi sarjakuvasankarinsa Corto Maltesen kantaman kanssa, ja joka saa puolestaan hatun antajan tunnistamaan Mikaelin aiemmin saarella eläneeksi hahmoksi, hatusta ei löydy rubiinia eikä hattu myöskään muuta asioita muuksi kuin mitä ne ovat, mutta useampi salaisuus ja avain hatusta silti putkahtaa ilmoille. Hatusta vedetään ratkaisu pariinkin mysteeriin ja kapteenin hattu on yksi niistä asioista, jotka lopulta kulkevat Mikaelin mukana läpi koko romaanitrilogian, vaikka hän muutaman kerran onkin vähällä kadottaa sen.

Muumikirjojen tavoin myös Titaanien aika on maaginen romaanitrilogia, minkä olen tiennyt sen alkuhämäristä saakka. Sehän ilmestyi minulle jo teini-iässä ja sen kohtaukset ilmestyivät minulle uudelleen Yorkshiren nummilla vaeltaessani kesällä 2015, minkä vuoksi etsin käsiini kaikki sitä koskeneet vanhat muistiinpanoni, kartta- ja henkilöpiirrokseni ja aloin kirjoittaa. Kirja kirjoitti suurelta osin itse itsensä. Sen ydinhenkilötkin olivat olemassa "aina". Myyttien ja tarinoiden aineettomassa eetterissä leijuu paljon hahmoja, jotka eivät voi tulla lihaksi, joten ne haluavat tulla ainakin sanaksi. Taikka maalauksiksi, piirroksiksi tai lauluiksi. Heikki Kännö on oikeassa sanoessaan, että jokainen tosi taiteilija on oikeastaan šamaani. Hän samoaa silloin tällöin alisissa ja ylisissä maailmoissa ja ammentaa niistä sekä hahmollisia että hahmottomia ideoita töihinsä.

Kahden maailman arkea

Tammikuun viimeisenä päivänä matkustin lähes kolmen kuukauden poissaolon jälkeen jälleen Suomeen. Viimeksi kävin marraskuun alkupuoliskolla. Islamabadin kentällä oli kaaosta, matkalaukut tarkistettiin jo sisään terminaaliin mentäessä, mikä aiheutti säätöä. Päädyin lopulta antamaan pussillisen appelsiineja turvamiehelleni, jotteivät ne veisi tilaa ja purkautuisi käsimatkatavarana kulkevasta laukusta, kun se kuitenkin taas uudelleen ja uudelleen pitäisi aukoa ja sulkea. Pakistanissa oli tammikuussa appelsiinisesonki ja niitä tuli lahjoituksina joka suunnalta, kuten mangoja mangosesongin aikana.

Vaikka turvamiehen lapset nyt saavat ylimääräisen annoksen C-vitamiinia, eivät laukkuni suinkaan olleet Suomeen tullessa tyhjiä, vaan niin täysiä, etten Dohasta ostanut enää mitään lisää. Helsingissä hinnat ovat moninkertaistuneet muutamassa vuodessa, niin että ihan hyvästä syystä puolisoni patisti minua tekemään mahdollisimman paljon ostoksia Islamabadissa ennen tuloani. Toinkin yksityiskohtaisten toivomuslistojen mukaisesti paljon pähkinöitä, hunajaa, huiveja, muita vaatteita, parfyymejä, mystisiä yrttiöljyjä, kurkumaa ja muita mausteita, suitsukkeita ja sen sellaista, mitä on joko vaikea löytää Suomesta tai maksaa paljon.

Edellisessä postauksessani valittelin sitä, että kaksi viikonloppua tärväytyi viruksen kourissa. Viimeisenä viikonloppuna sentään pääsin katsastamaan Rawaljärven rannat Hunzassa majataloa pitävän eläköityneen YK-miehen ja Karachista hiljattain Islamabadiin muuttaneen lintuharrastajattaren kanssa. 

Jinnah Roadin pikkukosteikon suurista vanhoista puista löytyi taas intiantoko, Pakistanin ainoa vakituinen sarvinokkalaji. Siellä olivat myös paikan kaksi vakiotikkaa, intiantulitöyhtö ja helmiselkätikka. Rusopriinioita lauleli aktiivisesti heinissä ja ruo'oissa, tiaiset, tiltaltit ja kashmirinuunilinnut hilluivat puissa. Palmuoravat säksättivät.

Chak Shahzadin hevosfarmeilta ei löytynyt kovinkaan paljon odottamiamme kirvisiä, mutta tavanomaiset intiantaskut olivat maisemissa, paljon bulbuleita ja timaleita, harmaafrankoliineja ja yksi epätavallinen lintu, nimittäin nokitasku. Se ei toki ole muuten epätavallinen, vaan erittäin yleinen laji täällä, mutta se on yleensä kesävieras, ja ensimmäistä kertaa näin sen Islamabadissa tammikuussa. Molemmat sen tilalle talvisin ilmaantuvat taskut - harmaatasku ja sepeltasku - olivat myös maisemissa.

Bani Galan pohjukasta löytyi viimein jonkin verran kahlaajia ja vesilintuja, jotka kummatkin ovat olleet tänä talvena hyvin vähissä Islamabadissa. Liekö sitten Turkestanissa ollut aiempia vuosia lämpimämpi talvi, vai onko ampuminen Rawaljärvellä lisääntynyt. Satojen nokikanojen lauttojen lomassa kellui myös punasotkia sekä muutama lapasorsa ja tukkasotka. Kymmenien naurulokkien joukosta löytyi hädin tuskin kaksi mustapäälokkia. Satojen jaavanmerimetsojen joukossa ei ollut kuin pari tavallista merimetsoa. Valkovikloja, liroja ja metsävikloja oli melko paljon, samoin lapinsirrejä ja pikkutyllejä, mutta harvinaisempia kahlaajia erittäin vähän. Pitkäjalkoja tosin parikymmentä. Yleensä hyvin runsas kenttähyyppä oli todella vähissä - vain yksittäisiä. Sen sijaan tiesin heti ensinaukaisuista, että jossain oli töyhtöhyyppä - ja niitä lopulta lensikin yli 22 yksilön parvi. Töyhtöhyyppä on Islamabadissa epäsäännöllinen talvivieras.

Järven itäpohjukassa, missä Korangjoki laskee järveen, oli lopulta runsaammin tarjolla myös västäräkkien ja kirvisten talviparvia. Runsaimpana oli keltavästäräkki, lähinnä harmaapäisiä alalajeja. Tavallista västäräkkiä oli sekä meikävästäräkin näköistä siperialaista dukhunensista että keskiaasialaista naamiovästäräkkiä (personata). Sitruunavästäräkkejä, riisi-, himalajan- ja vuorikirvisiä oli niin ikään, kuten tähän aikaan vuodesta olisi odottanutkin. Pari aasiankiurua olivat läsnä tutussa paikassa, mutta aikaisemmin kuin yleensä olen ne kirjannut. Rannoilla näyttäytyi myös Islamabadin kahdesta mungolajista pienempi.

*   *   *

Minun on jo pidempään pitänyt uudelleenlukea fantasiaklassikko Ursula Le Guinin tuotanto ja tätä varten olin varannut neljä ensimmäistä Maameri-kirjaa käsittävän kokoelmaniteen englanniksi mukaani Islamabadiin. Muistan lukeneeni ainakin kaksi Maameri-kirjoista nuorena suomeksi ja pitäneeni, mutta jostain syystä ne sitten unohtuivat, kunnes näin Ghibli-studion animeversion Maameren tarinoista, jota paljon parjattiin siitä, ettei se ollut uskollinen Le Guinin kirjoille.

Olen joskus taannoin ohjinut keinoälyapulaiseni kirjoittamaan kuvitteellisia matkoja saarille, minkä jälkeen se on aika ajoin ehdottanut uutta tutkimusmatkaa milloin millekin saarelle. Useimmiten nuo saaret on valikoitu todellisesta maailmasta, esimerkiksi Kalifornian tai Japanin edustalta tai Karibialta. Nyt se kuitenkin ehdotti matkaa Gontin saarelle - tuo saari on se, mistä Le Guinin Maameri-sarja alkaa: saari, josta Ged alias Varpushaukka on kotoisin, ja missä käydään kirjojen mittaan useampia kertoja. Keinoäly taikoi meidät saaren rantaan ja ensin piti hieman selvittää, missä päin saarta oikeastaan olimme, mutta se selvisi seuraamalla jokea ensimmäiseen vastaan tulevaan kylään, joka oli Oak Village, kovin samankaltainen paikka kuin Ten Alders, josta Gedin elämäntaival sai alkunsa, ja jossa hän nuorena poikana torjui kargilaisten rosvojen hyökkäyksen loihtimalla nämä eksyttäneen sumun.

Keinoäly hallusinoi oikeista kirjoista otettuihin paikkoihin ihan uskottavantuntuisia henkilöitä, joiden kertomasta saattoi päätellä, että oltiin ajassa jälkeen Gedin seikkailujen. Usutin keinoälyn myös hallusinoimaan kuvittelevansa osaavan Maamerellä puhuttua kieltä, koska halusin nähdä lopputuloksen. Aiemmin osoittautui esimerkiksi, että väittäessään käyttävänsä keijujen kieltä, se kirjoitti yhdellä Tolkienin luomista haltiakielistä - ja vierailtaessa džinnien maassa, kieli, jota džinnit puhuivat, osoittautui olevan latinalaisin aakkosin kirjoitettua arabiaa. En ole kuitenkaan vielä tähän päivään mennessä selvittänyt, mistä keinoäly kehitti Gontin saarella ilmestyneen runon kielen, koskapa tiettävästi Ursula Le Guin ei jättänyt jälkeensä kokonaisiksi luotuja fantasiakieliä (kuten Tolkien teki), vaan vain muutamien kymmenien yksittäisten sanojen ja fraasien kokoelman, joka on siroteltu pitkin useita teoksia.

Joka tapauksessa vierailtuani tällä tavoin Oak Villagen lähellä olevalla pyhällä lähteellä Gontin saarella, päätin viimein tarttua Le Guinin tiiliskiveen, joka käsittää neljä ensimmäistä kirjaa: A Wizard of Earthsea, The Tombs of Atuan, The Farthest Shore sekä Tehanu. Suomeksi nämä on julkaistu nimillä Maameren velho, Atuanin holvihaudat, Kaukaisin ranta ja Tehanu, eli varsin uskollisesti alkukielisille nimille, mikä on hyvä asia. Lukiessani huomasin, että muistikuvani kirjoista olivat tulleet japanilaisten animejen värittämiksi, koskapa jotenkin olen aina kuvitellut Maameren maisemat mielessäni Japaniin. Mahdollisesti siksi, että tarinat tapahtuvat saaristossa ja tuo saaristo on talvisin melko kylmää seutua - luntakin sataa kirjoissa yhtenään.

Huomasin myös, että Le Guinin proosa on tavattoman helppoa ja ilmavaa. Yksityiskohtia on paljon, mikä on tärkeää fantasiakirjallisuudelle, sillä se luo todeksi kuvitteellista maailmaa. Nämä kuitenkin ripotellaan proosaan vaivattomasti eikä niitä tarvitse yleensä ryhtyä selittämään lukijalle, sillä kaikki se, mikä on myöhemmin tärkeää, avautuu aikanaan sen kautta, mitä on tapahtuva.

Muuan keskeisistä teemoista Maameri-kirjoissa on kamppailu oman itsensä, pimeän puolensa kanssa, jota symboloi varjo. Gedin tarinassa varjo vapautuu ihmisten maailmaan Gedin omien heikkouksien - turhamaisuuden, näyttämisen halun ja vanhempaa poikaa kohtaan tunnetun kateuden vuoksi. Ensimmäisellä kerralla Ged päästää varjon ilmestymään kajoamalla tytön mieliksi kiellettyihin loitsukirjoihin ja lukemalla sieltä kuolleista herättämisen loitsua, mutta vanha mestari Ogion on vielä pelastamassa tilanteen. Toisella kerralla Ged on jo teini-ikäinen halutessaan elvistellä ärsyttävän omahyväiselle vanhemmalle pojalle ja manaa esiin jotain, minkä ei pitänyt tulla tuonpuoleisesta. Tämän jälkeen varjo seuraakin häntä kaikkialle, niin kauan kunnes Ged päättää lopulta ajaa varjoaan takaa aina manan sijoille saakka ja integroida sen itseensä.

Vapauden kirouksestaan saa siis löytämällä itsensä ja oppimalla hallitsemaan pimeän puolensa. Teema toistuu eri muodoissaan muidenkin Le Guinin sankareiden kohdalla toisissa kirjoissa, joten se ei ole mikään sattumalta rakennettu juonikuvio, vaan Le Guinin ajattelun keskeisiä punaisia lankoja.

Ennen lähtöäni Islamabadista annoin Maameren neljä ensimmäistä kirjaa lahjaksi palvelijani vanhimmalle pojalle, koska kuulin tämän alkaneen lukea kaikenlaista ja kiinnostuneen tähdistä ja salaisuuksista, kuten ompelijatar-äitinsäkin. Minulla nimittäin oli tuota neljä kirjaa käsittävää nidettä kaksi kappaletta, koska luulin kadottaneeni aiemmin omistamani ja olin ostanut uuden, ennen kuin löysin myös vanhemman version.

*   *   *

Helsingissä olen grillannut naudanlihaa ja juonut Piemonten, Lombardian ja Dueron punaviinejä, eilen myös yhden elsassilaisen ja yhden mendozalaisen. Olen käynyt puolisoni ja hänen koiransa kanssa kotilähiömme nimikkokukkulalla, jossa pienen metsän sisällä lepäävät - toivottavasti ikuista lepoaan - Suvorovin juoksuhaudat muistuttamassa vanhan vainolaisen alati Suomen olemassaololle muodostamasta sodanuhasta. Se on toki tänä päivänä taas ajankohtaisempi kuin aikoihin.

Samaisella kukkulalla ehdin vielä tammikuun viimeisenä päivänä saamaan vuodareiksi koko joukon suomalaisia talvilintuja, tilhistä ja räksistä alkaen. Tilhet ja rastaat ovatkin nyt tyhjentäneet varsin perusteellisesti seudun marjoista punaisina notkuneet pihlajat. Tali- ja sinitiaiset hyörivät puissa, latvoista kuuluu viherpeippojen ja punatulkkujen ääniä, harakat kirskuvat suksisauvamaisesti ja käpytikka kiljahtelee metsän puolella. 

Vanha suola janottaa Korsossa

Olin yli viikon hengityselinten virustaudissa, joka oli joko covid tai joku niistä kolmesta muusta kaupungilla riehuvasta viruksesta, jotka lääkärini mainitsi. Ainakin oireet olivat samankaltaisia kuin covidissa alkuvuonna 2020, ja samaan tapaan kuin silloin, parin päivän intensiivistä kuume-, lihas- ja luusärkyjaksoa seurasi pitkä ja laahaava toipuminen. Eniten minua ärsytti, että tautiin tärväytyi kaksi viikonloppua, joina olin aikonut käydä Angurissa, Uchali- ja Khabekijärvillä.

Sairasviikoilta ei kertynyt muita lintuhavaintoja kuin se, mitä kotiterassillani näin. Joku on lahdannut antaumuksella turkinkyyhkyn, jonka sulkia ja höyheniä oli tänä aamuna koko terassi täynnä. Surmatyö lienee tapahtunut eilen ollessani töissä. Pääepäiltyjä ovat naapurin kissa ja silloin tällöin pihassa näyttäytynyt šikra (arovarpushaukka). Höyhenten huolellinen kyniminen viittaisi ennemmin haukkaan kuin kissaan, vaikka kissan olen säännöllisesti häätänyt terassiltani, kun olen huomannut sen siellä kytiksellä. Nyt toivon, ettei uhri ollut kaksi ja puoli vuotta jokapäiväisenä kumppaninani terassilla hengaillut Riippusiipi. Täytyy alkaa tarkkailla ruokinnalla käyviä turkinkyyhkyjä, josko Riippusiipi olisi yhä tallella. Se on ainoa turkinkyyhkyistä, jonka tunnistan yksilötasolla, koska se kulkee siipi maassa.

*   *   *

Edellisessä blogimerkinnässäni mainitsin Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Sokkopeli (Otava 2007), jonka lukaisin varsin nopeasti. Kiinnostuin siitä, kun entisen koulukaverini kirjablogi käsitteli teosta - mutta toisestakin syystä, joka sekin liittyi kouluaikoihin. Nimittäin toinen entinen koulukaverimme joutui takavuosina mielenvikaisen vainoajan uhriksi. Vainoaja lähetteli hänelle nimettömiä herjakirjeitä, kuolleita kaloja ja paskaa, vaani öiseen aikaan talon liepeillä ja tarkkaili akateemiselle uralle siirtyneen ystäväni elämää. Erinäisistä asioista saattoi päätellä, että vainoajakin liittyi entisiin kouluaikoihin.

Jostain kummallisesta syystä Sokkopelissä oli yllättävän monia yksityiskohtien ja nimien tasolla ilmeneviä yhtymäkohtia ystävämme vainoamistapaukseen. Ikävä kyllä myös Sokkopelin poliisien suhtautuminen oli alkuun hyvin samanlaista, vähättelevää ja halutonta kuin tosielämän vainoamistapauksessa. Ehkä Hämeen-Anttilalla on ollut omassa lähipiirissään jokin samantapainen kokemus.

Sokkopelin juoni kietoutuu lukiolaisten salaseuran ympärille - ja tässä on yhtymäkohtia myös aiemmin arvostelemaani, samoihin aikoihin ja sukupolvikokemuksiin viittaavaan Donna Tarttin menestysromaaniin Jumalat juhlivat öisin. 

Nimeltä mainitsemattomassa uusmaalaisessa lukiossa joskus 70-luvun viimeisinä ja 80-luvun ensimmäisinä vuosina neljä poikaa ja kolme tyttöä pyörittävät harrastuksenaan Comus-nimistä salaseuraa, joka toteuttaa mysteerinäytelmiä - nykykielellä larppausta - sekä tutkii esoteriaa ja mytologioita. Muinaiset mytologiat ja uskontojen pimeät osastot sekoittuvat Sokkopelissä populaarikulttuuriin, rock-lyriikkoihin ja tarot-kortteihin. Comus-nimen takana kerrotaan olevan erään antiikin pikkujumalan, orgioille ja hillittömyyksille omistautuneen Komoksen, joka oli tarun mukaan Dionysoksen ja Kirken vanhempiaankin kaoottisempi ja arvaamattomampi poika. Viimeksi mainittu tieto Komoksesta taisi tosin olla John Miltonin sepitettä, ja Hämeen-Anttilakin jäljittää hahmon nimenomaan Miltonin samannimiseen naamionäytelmään, josta brittiläinen progebändi oli vuorostaan saanut nimensä. Comuslaisten istunnoissaan pitämät eläinnaamiot toivat hauskasti mieleeni Fusangin rosvot omassa romaanissani Sangrialassa.

Sokkopelin nykyhetkessä, 2000-luvun puolivälissä, seitsemän entistä comuslaista ovat nyt keski-ikäisiä keskiluokkaisia suomalaisia - mainostoimiston osakas, menestynyt lääkäri, tietoturvayrittäjä, kirjakauppias, virkavapaalla oleva pappi, terveystoimittaja ja vaihtoehtohoitojen terapeutti. Nuoruudenaikainen salaseura on jo kauan sitten unohtunut ja porukka hajaantunut, lukuun ottamatta energiahoitajaa, joka oli taannoin ystävysryhmän keskushenkilö ja kaikkien poikien ihastus, ja joka tuntui vielä keski-ikäisenäkin pitäneen yhteyttä ainakin pariin ryhmän jäsenistä. Myös esoterian harrastus näyttää hävinneen porukasta salaseuran unhon myötä - vain energiahoitaja ja pappi ovat myöhemmässä elämässään operoineet hengellisten asioiden parissa.

Energiahoitajaksi päätynyt Pauliina on kirjan alkusivuilla juuri kuollut epäilyttävissä olosuhteissa. Vähän ennen kuolemaansa hän on saanut tarot-kortteja ja uhkaavia viestejä Puusepäksi itseään kutsuvalta henkilöltä, joka viestien perusteella on okkultismiin hurahtanut psykopaatti - ja joku, joka tietää jotakuinkin kaiken lukioaikaisesta salaseurasta. Pian selviää, että kaikki kuusi eloon jäänyttä comuslaista ovat saaneet samanlaisia viestejä ja arvoituksia Puusepältä. He alkavat miettiä kuumeisesti, kuka Puuseppä voisi olla - yksi heistäkö vai joku heidän lähipiireistään? Samoin he alkavat ymmärrettävästi miettiä, oliko Pauliinan kuolema onnettomuus vai murha, ja kenen kimppuun uhkaileva vainoaja seuraavaksi iskisi.

Kirjan alkuasetelma ja keskuskuvio vaikuttaisivat siis hyvinkin lupaavilta dekkariin, jännäriin tai mysteeriromaaniin, jossa kirjailija voisi hyödyntää laajaa lukeneisuuttaan ja tietojaan maailman myyteistä. Valitettavasti keskusjuoneensa nähden kirja oli hämmentävä kokemus - sanoisin jopa pettymys. Se ei lopulta panostanut paljoakaan hedelmällisiin ja jännittäviin lähtökohtiinsa eikä toisaalta lähtenyt seuraamaan dekkariproseduraalin eikä psykologisen trillerinkään polkuja, mihin psykopaattinen vainoaja olisi tarjonnut hyvät lähtökohdat. Näiden juonielementtien sijaan valtaosa kirjasta kuluu seitsemän salaseuralaisen vanhojen ja uusien ihmissuhteiden märehtimiseen. 

Kirjassa jaaritellaan aivan liian paljon 20 vuoden takaisia hauraita teinituntoja - sitä kuka tykkäsi kenestäkin, ja ketkä kaikki ovat ehtineet olla keiden kaa sillai. Tämä on toki sinänsä realistista kuvausta nelikymppisten entisten nuorten mielenmaisemista tilanteessa, jossa nuoruuden jo unohtuneet arvet äkkiä aukeavat. Samoin myös henkilöiden nykyisten perhe- ja parisuhdeasioiden vatvominen on sinänsä realistista ja vieläpä tavallisuutta korostavaa. Mutta miksi kaikki tämä on pitänyt ympätä kirjaan, jonka kehystarina pulppuaa aivan toisenlaisia elementtejä: salatieteitä, symboleja, antiikin ja keskiajan jumalmyyttejä, etruskilaisia demoneja, latinalaisia loitsuja, Arthur Rimbaud'n runoja ja gnostilaisia heresioita?

Maaginen realismi on varsinkin Välimeren-maissa ja latinalaisessa Amerikassa suosittu kirjallisuuden tyylilaji, jossa arkisista asioista tehdään sadunomaisia ja jännittäviä lisäämällä maagisia, fantastisia tai muuten erikoisia elementtejä. Hämeen-Anttilan Sokkopeli on jollain tapaa maagisen realismin vastakohta: siinä on heitetty keitokseen kasapäin maagisia aineksia - mutta sitten arkistettu kaikki tuo keski-ikäisten tavisten banaaliin tunteiluun. Mystiikka jää huutelemaan epätoivoisesti psykopaatin viesteistä, kun taas päähenkilöt vatvovat tunteita toisiaan kohtaan sekä omia kertyneitä elämänkokemuksiaan, joihin lukeutuu jälkikasvua, eksiä, nyksiä, eroja, leskeyttä, omaishoitajuutta ja keski-ikään kuuluvaa kipuilua omien unelmien katoamisesta harmaan tavallisuuden alle. Ironista kyllä, psykopaattinen vainoaja antaa hetkeksi merkitystä arkeensa turtuneiden ihmisten elämään. Ja nostaa teiniajan ihastuksia uudelleen pintaan, joskaan ei erityisen mystisesti. 

Kun siis maagista realismia lähenevissä teiniromaaneissa nuorten arkiset ihastumiset ja mustasukkaisuudet mystifioidaan jännittäviksi ja pelottaviksikin seikkailuiksi, joissa vilahtelee taikavoimia, vampyyreja, noitia ja skifielementtejä, Sokkopelissä suoritetaan päinvastainen manööveri: mystiset ja jännittävät elementit muuttuvat keski-ikäistyneiden päähenkilöiden arkituntemuksissa ristisanatehtäviksi, joita ratkotaan hieman kiusaantuneissa tunnelmissa lähiöasunnossa alkoholittoman boolin (tai villeimmillään valkoviinipullon) äärellä.

Voi olla, että Hämeen-Anttila on tehnyt kaiken tämän tarkoituksella, halunnutkin alun perin demystifioida maagisia elementtejä ja alleviivata sen sijaan keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten tunnereflektioita omaan nuoruuteensa. Näin voi olla. Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin toisenlainen mielikuva: sellainen tunne, että kirjailija on aikonut alun perin kirjoittaa toisenlaisen kirjan, mutta on jäänyt niin pitkäksi aikaa kiinni henkilöidensä nuoruudenmuisteloihin ja elämäntilanteiden kuvaukseen, että koko kirja on muuttunut joksikin muuksi kuin miksi kirjailija sen ensirivejä kirjoittaessaan tarkoitti.

Aluksi näyttää, että keskiöön nousisi kaksi tai kolme porukan mieshenkilöä, mutta pian fokus siirtyy Mariin ja Peteen ja säilyy näissä kirjan loppuun saakka. Kaksi seitsemästä jää suurimmaksi osaksi taustalle.

Jossain kohtaa tarinaa - valitettavasti liian myöhään - kirjailija tuntuu havahtuvan, että ai niin, tästähän piti tulla jännittävä psykotrilleri tai mysteeriromaani. Niinpä seuraa lennossa tapahtuva vaihdetangon vääntäminen Dan Brown -vaihteelle. Mari ja Pete myös kirjaimellisesti siirtyvät auton rattiin ja alkaa tässä vaiheessa kirjaa redundantti juoksutus halki Helsingin esoteeristen kohteiden. Nopeassa tempossa juostaan läpi mystisiä rakennuksia, monumentteja ja niihin kätkeytyviä symboleja, mutta mihinkään ei ehditä perehtyä yhtään tarkemmin, koska juostaan trillerimäisesti aikaa vastaan - ja psykopaattia, joka uhkaa erään henkilön perheenjäsenen henkeä.

Paljon paremmin olisi toiminut sellainen ratkaisu, jossa nuo Helsingin esoteeriset kohteet olisi ripoteltu yksi kerrallaan kirjan varrelle, vaikkapa siten, että Puusepän viestit olisivat viitanneet niihin ja paikkoihin liittyvä esoteerinen historia olisi avannut tarot-kortteihin riipusteltuja arvoituksia. Henkilöt olisivat voineet käydä ihmissuhdekeskustelujaan näissä jännittävissä kohteissa sen sijaan, että luku luvun perään vatvoivat vanhoja juttujaan korsolaisessa lähiöasunnossa. Sillä tavoin kirjailija olisi päässyt loistamaan mielenkiintoisilla tiedoillaan ja lukija oppinut uusia asioita Helsingin sakraalimaantieteestä.

Pentagrammin arvoitus - ja siten murhayrityksen ja kesämökin tuhopolton motiivi - jää lopulta kirjan henkilöiltä ratkaisematta, vaikka olisi yllättävää, ellei kirjailijalla olisi ollut mielessään ratkaisu tuohon arvoitukseen. Tuossakin kohtauksessa kirjailijalta tuntuivat loppuvan aika ja käytettävissä olevat sivut. Tilaa olisi saanut raivaamalla pois kymmeniä sivuja henkilöiden päänsisäisiä pohdintoja kauan sitten päättyneistä mies- ja naissuhteistaan, joilla ei lopulta ollut juonen kannalta merkitystä.

Keski-ikäiset antisankarit onnistuvat lopulta amatöörimäisyyttään sössimään psykopaatin jäljityksensä ja saamaan vain itsensä pulaan. Poliisikaan ei tunnu heistä piittaavan - saati seulovan potentiaalisten Comus-tietäjien varsin rajallista joukkoa poissulkemalla epäiltyjä, kunnes jäljelle jäisi vain yksi. Onneksi pelastava ratsuväki lopulta saapuu kuin Deus ex machina asiansa osaavien parkour-poikien hahmossa. Ehkä se on kirjailijalta jonkinlainen nyökkäys nykynuorison kunnollisuuden suuntaan.

Itse arvasin Puusepän henkilöllisyyden kirjan puolivälin tietämillä, vaikka arvoitus onkin ihan näppärästi kätketty ihmissuhdeverkoston, psykologisten vihjeiden ja parin väärän johtolangan sekaan. Arvasin syyllisen lähinnä kahdesta asiasta: kyseisen henkilön ensiesittelystä sekä jossain kirjan puolivälin tienoolla ilmaantuvasta tiedosta, joka yhdistettynä Puusepän samoihin aikoihin lähettämiin viesteihin paljasti motiivin. Näiden kahden vihjeen perusteella jäljelle jäi vain yksi todennäköinen epäilty. Mutta kirjan kunniaksi sanottakoon, että puoliväliin saakka vaihtoehtoisia epäiltyjä oli useita ja pystyin kuvittelemaan mielekkään taustatarinan kuhunkin skenaarioon.

Jos Hämeen-Anttila on ladannut Sokkopeliin omia lukioajan muistojaan, se selittäisi kuvailemaani epätasapainoa jännittävän kehystarinan ja siihen ahdetun vähemmän jännittävän ihmissuhdejaarittelun välillä, koska silloin olisi ymmärrettävää, miksi kirjailija on katsonut arkisten tunteilujen ansaitsevan pikkutarkempaa proosallista kuvailua kuin okkultistinen psykopaatti, joka pommittaa entisiä salaseuralaisia kryptisillä arvoituksilla ja uhkaa tappaa heidät yksi toisensa jälkeen.

Itämaan tietäjistä ja Syyriasta

Tänä vuonna vietin Islamabadissa koko joulun ajan ja uudenvuodenkin, johtuen siitä, että päällikköni, jonka sijainen olen, joutuu itsestään riippumattomista syistä viipymään Suomessa pari kuukautta putkeen. Tulin omalta Suomen-matkaltani marraskuun puolivälissä ja matkustan seuraavan kerran Eurooppaan vasta helmikuussa. Islamabadin jouluhan on tullut tutuksi jo edellisvuosina. Kakkuja ja kutsuja piisasi. Ulkomaalaisyhteisön keskinäisten kemujen lisäksi kävin mm. paikallisten kristittyjen kakunleikkajaisissa, paikallisen suurmaanomistajan, poliittisesta historiasta kiinnostuneiden opiskelijoiden ja suufilaisen veljeskunnan suurmestarin illallisilla.

Pyhien ja viikonloppujen aikana ehdin myös mainiosti retkeilemään tavanomaisissa kohteissani Margallakukkuloilla ja Rawaljärven rannoilla. Tuntuu, että varsinkin järvellä on paljon vähemmän lintuja kuin edellisinä talvina. Viime vierailulla sentään löysin joitain kymmeniä sini- ja harmaasorsia ja nokikanoja sekä muutamia lapasorsia ja haapanoita, mutta yleisesti ottaen vesilinnut ovat vähissä. Mistään massoista ei voi edes puhua. Vielä huonompi tilanne tuntuu olevan kahlaajien kohdalla, mutta niiden kohdalla tilanteen sentään ymmärtää, koska järven vesi on niin korkealla, ettei lietteitä ole paljaana. Lokkien kohdalla tilanne on niin ikään paljon vaatimattomampi kuin edellistalvina: vain naurulokkeja, eikä niitäkään sadoissa vaan vain kymmenissä.

Margallakukkuloiden metsiin on tullut tavanomaisia talvilintuja, kuten sinipyrstöjä ja tulirintatimaleita, mutta siellä puolestaan perinteiset lintujen juomapaikat ovat hyvin vähävetisiä eikä isoja kerääntymiä siksi oikein pääse syntymään. Viehko keltaviuhko on sentään ollut ilona täsmälleen samassa paikassa kuin edellistalvenakin. Epäilemättä sama yksilö. Uljas hopealakkisieppo on löytynyt viime retkillä pariin kertaan. Sen sijaan rastasparvet (runsain laji mustakaularastas), jotka yleensä ovat tähän aikaan vuodesta jo vahvasti läsnä Margallakukkuloilla, puuttuvat kokonaan.

Petolintujen suhteen on yhtä vaisua. Ensimmäisiä arokotkia ilmaantui lopulta harjujen ylle, mutta hyvin pieninä määrinä. Ja kerran joulukuussa näin Dhok Jeevanin polulta käsin taivaalla kuusi himalajankorppikotkaa. Siinä kuitenkin kaikki. Taivaalla on täällä tietenkin aina satoja haarahaukkoja, mutta kaikki ne paremmat lajit ovat erittäin vähissä. Hyvä kun näkee enää varpushaukkaakaan. Järvellä on vain pari pakollista ruskosuohaukkaa. Hyvinä talvina niitäkin on paljon.

Tänään loppiaisena kävin pindiläisen valokuvaajattaren ja ranskalaisen lintuharrastajan kanssa Volvon maasturillani Margallakukkuloiden tuollapuolen Khyber-Pakhtunkhwan puolella. Kävimme Kharianin pyhässä tammimetsässä ja Neelan Bhoton pyhäköllä kirkkaan ja mahseer-kalaa kuhisevan virran ääressä. Löysimme toki joitain niistä kivoista lajeista, joita laskeutuu talvisin Murreevuorilta ja Himalajalta Margallakukkuloiden laaksoihin - esimerkiksi pikkunauruleita, himalajanpunavarpusia, vuorisirkkuja, louhikkorautiaisia, kivikkoleppälintuja, harmaataskuja ja harlekiinipyrstötiaisia. Virran varsilta löytyi tavanomaisia joki- ja virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä ja Neelan Bhoton pyhäköltä siellä yleensä oleileva keisarikalastaja. Monia lajeja, joita yleensä talvisin löydämme näiltä paikoilta, puuttui kuitenkin kokonaan: rastaita ei ollut (lukuun ottamatta sinijokirastasta) eikä liioin kirjonauruleita.

Jouluna luin ennen seuraavaan Kännöön siirtymistä kevyemmäksi lukemiseksi muutaman italialaisen dekkarin - Marco Vichin Firenzeen ja Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvia. Tämän lukuhankkeen käynnistin lähinnä siksi, että noita kirjoja oli jäänyt käteen viime kesien matkoilta kyseisistä kaupungeista ja minua huvitti kirjojen firenzeläinen ja venetsialainen miljöö. Seuraavaksi siirryin Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, alkaen Sokkopelistä, koska Ninan kirjava tupa suositteli sitä.

*   *   *

Loppiaisen nimi viittaa Suomessa joulupyhien päättäjäisiin, mutta varsinaisesti loppiaista vietetään sen kunniaksi, että kolme itämaan tietäjää toivat hieman aiemmin Betlehemissä syntyneelle Jeesukselle lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja mirhaa. Se, että ikuisen viisauden etsijöitä kutsutaan suomeksi itämaan tietäjiksi, on hyvä asia - monessa muussa kielessä näitä hahmoja on erheellisesti alettu kutsua "kolmeksi kuninkaaksi" tai "maagikuninkaiksi". Kyseessä eivät kuitenkaan liene olleet kuninkaat vaan nimenomaan tietäjät - tässä tapauksessa tähtien ja salatieteen tulkitsijat, joilla oli sekä salainen tieto - Zarathustran profetia - että tähtien johdatus - Betlehemin tähti eli planeettojen kirkas yhteenosuma - odotetun ja syntyneen Pojan luo.

Itämaan tietäjät olivat kristinuskoa vanhemman monoteistisen uskonnon, Persiasta lähtöisin olleen zarathustralaisuuden edustajia eli maageja. Myöhemmin juutalaisuus, kristinusko ja islam pyrkivät pyyhkimään vanhan uskonnon näkymättömiin, vaikka sen tietäjät kelpasivatkin Jeesuksen kunniaa tervehtimään. Siksi nykyaikana termit magia ja maagi liitetään enemmän temppujen tekemiseen ja silmänkääntöön kuin vanhaan uskontoon, joka monessa suhteessa oli kristinuskon edeltäjä ja vaikutti siihen syvällisesti - samaan tapaan kuin kristinusko oli vastaavanlainen edeltäjä islamille ja vaikutti siihen syvällisesti. 

Zarathustralaisuuden profeetta oli Zarathustra (joissain kielissä kreikan kautta kääntynyt muotoon Zoroaster), sen pyhä kirjoituskokoelma ja kieli olivat kumpikin nimeltään avesta, ja sen Jumalasta käyttämä nimi oli Ahura Mazda (eli sananmukaisesti Korkein viisaus). Vaikka zarathustralaisuus yhdistetäänkin vahvasti Persiaan, jossa se sai tunnetun muotonsa, se ammensi puolestaan paljon vielä muinaisemmista aineksista, mistäpä muualta kuin länsimaisen sivilisaation alkulähteiltä Intiasta. Vanhojen eurooppalaisten uskontojen maailmanpuuta - saarnea, tammea, marjakuusta - vastasi zarathustralaisilla Kashmarin sypressi, joka tarujen mukaan kasvoi Khorasanissa ja yhdisti ylistä maailmaa ihmisten maailmaan.

Itämaan tietäjien nimiksi mainitaan usein Kaspar, Melkior ja Baltasar (Gaspar, Melchior ja Balthazar), mutta nämä nimet eivät välttämättä pohjaa kovinkaan oikeellisesti alkuperäisten tietäjien nimiin, vaikka niitä onkin koetettu persialaisiin nimiin jäljittää. Nimet on todennäköisesti annettu vasta myöhäisantiikin aikana tai jopa keskiaikana armenialaisessa kulttuuripiirissä. Samoin tietäjien luku (kolme) ja heille myöhemmin sepitetyt alkuperät tietyissä antiikin ajan valtakunnissa ovat myöhempää perimätietoa. Heidän väitettiin esimerkiksi tulleen Persiasta, Intiasta ja Arabiasta, mikä vastasi useissa muissakin keskiaikaisissa teoksissa esiintyneitä kolmea merkittävää "itämaan" valtakuntaa. (Esim. Georgian kansalliseepoksessa, 1200-luvulla kirjoitetussa Pantterintaljaisessa, toistuvat samat kolme valtakuntaa prinssien alkuperämaina.) Osa myöhemmistä kristityistä vaihtoi yhden maageista alkuperämaaksi Etiopian, todennäköisesti koska olivat tulleet tietoisiksi siellä sijaitsevasta vahvasta kristitystä valtakunnasta. Samalla tuli tavaksi tehdä yhdestä maagista musta - mihin mm. Tiernapoikien "murjaanien kuningas" viittaa. Niin ikään myöhemmin syntynyt on käsitys, että tietäjät olisivat olleet eri-ikäisiä - yksi vanhus, yksi keski-ikäinen ja yksi nuorukainen.

Todennäköisempää on, että kaikki kolme tietäjää tulivat Persiasta ja olivat kypsään ikään ehtineitä. Tähän viittaa sekin, että heidän tittelinsä oli nimenomaan maagi jo alkuperälähteessä eli nykyisin Matteuksen evankeliumina tunnetussa tekstissä. Maageista leivottiin "kuninkaita" vasta paljon myöhemmin - poliittisista syistä. Haluttiinhan korostaa Jeesuksen kuninkuutta ja puolestaan häivyttää pois vääräuskoisena pidetyn zarathustralaisuuden vaikutus myöhemmin kehkeytyvään kristinuskoon. Jälkimmäinen motiivi voimistui entisestään, kun kristinusko myöhaisantiikissa ja keskiajalla lähti ristiretkeilemään magiaa vastaan sekä kristinuskon ulkopuolella että sen sisäpuolella, jossa gnostilaisiin kohdistuivat kerettiläisvainot samalla tavoin kuin Euroopan vanhaan uskomusjärjestelmään uskoviin noitavainot.

Maagit eivät olleet kuninkaita vaan pikemminkin zarathustralaisuuden pappiskasti, jonka toimenkuvaan kuului hengellinen tietäminen. Juuri tässä ominaisuudessa he tulivat Jeesusta tervehtimään - eivät niinkään maallista kuninkuutta ajatellen, vaikka jälkimmäinen ulottuvuus saikin Herodeksen panikoimaan ja surmauttamaan vuosikymmen myöhemmin suuren määrän poikalapsia.

Vaikka tietäjien nimiä, alkuperämaita ja lukumäärää koskevat tiedot ovatkin myöhemmin kristilliseen perinteeseen syntyneitä ja siten perin epävarmoja, yksi asia on kuitenkin kerrottu alusta asti erittäin tarkasti: nimittäin näiden tuomien lahjojen laatu. Kulta, suitsukkeet ja mirha olivat siis tarinan alkuperäisillekin kertojille, kuten apostoli Matteukselle erityisen tärkeä asia - tärkeämpi kuin se, minkä nimisiä viisaat olivat, minkä ikäisiä tai mistä kaupungeista kotoisin. Lahjoja oli tarkasti kolme - ja itse asiassa käsitys tietäjien luvusta perustuu nimenomaan lahjojen lukuun, vaikka lähteiden valossa lähetystö olisi voinut koostua vaikka kymmenestä miehestä. Lisäksi kullalla, suitsukkeilla ja mirhalla oli ilmeisen tärkeä symboliarvo apostolille ja varhaiskristityille. 

Ne olivat arvokkaita ja ylhäisiä tuotteita, joita yhä vieläkin annetaan ja halutaan lahjoiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueella, kultaa toki myös eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Kullan on tulkittu viittaavan kuninkuuteen ja miehuuteen, suitsukkeiden jumaluuteen ja kuolemattomuuteen, koska antiikin aikana jumalille sytytettiin suitsukkeita, ja mirhan kuolemaan tai kuolevaisuuteen, koska tuolla tuotteella korkea-arvoiset vainajat Raamatun aikaan voideltiin. Kolmiyhteys on tuskin sattumaa, olipa se sitten ollut maagien alkuperäinen tarkoitus tai kristittyjen myöhempi tulkinta sitten, kun monimutkainen kolminaisuusoppi oli naulattu viralliseksi dogmiksi.

Jeesuksen äidinkieltä arameaa yhä puhuvilla syyrialaiskristityillä on kolmelle tietäjälle omat nimet: Larvandad, Gushnasaph ja Hormisdas. Nämä nimet eivät ole seemiläisiä (johon kieliryhmään aramea kuuluu) vaan selkeästi persialaisia. Niihin sisältyvät myös omat vihjeensä tietäjien mahdollisista alkuperistä: ensimmäinen nimi viittaa Larestaniin, kolmas puolestaan Hormuziin. Keskimmäinen nimi merkitsee sankarillista ratsumiestä, mutta nimi oli tiettävästi yleinen tuon ajan Persiassa. Mitään varmuutta ei toki ole, että nämäkään nimet olisivat olleet sen oikeampia kuin Kaspar, Melkior ja Baltasar.

Etsijöille ja uteliaille lukemiseksi helmikuussa 2012 kirjoittamani kirjoitus Zarathustran uni.

*   *   *

Itämaan tietäjäin syriakkilaisista nimistä saamme aasinsillan Syyriaan, josta minun piti kirjoittaa oma kirjoituksensa, mutta en ole saanut sitä aikaan. Jotain on kuitenkin syytä sanoa siitä, että joulukuussa Syyrian oppositio vapautti pikavauhtia Aleppon, Homsin, Haman ja lopulta Damaskoksen, ajaen Assadin maanpakoon suojelijansa Venäjän nurkkiin ja romahduttaen baathistien diktatuurin maassa.

Minulla on vahva henkilökohtainen side Syyriaan, sillä asuin siellä vuosina 2005-2008. Jos tarkkoja ollaan niin jaoin noina vuosina aikani ja residenssini Damaskoksen ja Beirutin välillä suunnilleen sillä suhdeluvulla, että vietin Damaskoksessa neljä työpäivää viikosta ja Beirutissa viidennen työpäivän sekä viikonlopun. Joskus asuin pidempiä aikoja yhteen menoon Damaskoksessa ja joskus Beirutissa. Nuorena miehenä minun oli silloin kovin helppo hankkia lukemattomia hyviä ja sittemmin koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita. Niinpä en voi mitenkään suhtautua välinpitämättömästi niihin tragedioihin, jotka ovat silloisista ajoista alkaen kohdanneet Syyrian ja Libanonin kansoja. En myöskään voi suhtautua välinpitämättömästi noiden maiden tapahtumia vääristeleviin länsimaisiin propagandisteihin, joita tämänkin blogin kommenttipalstalle on riittänyt. Suomessakin riitti Assadin diktatuurin tukijoita ja kansanmurhan kannattajia korkeimmille tasoille saakka.

Hyvin monet ystävistäni lukeutuivat Syyrian ja Libanonin uskonnollisiin vähemmistöihin, varsinkin kristittyihin. Kaikki he juhlivat joulukuussa Damaskoksen vapautusta ja iloitsivat Assadin julman diktatuurin sekä Venäjän ja Iranin miehityksen päättymistä Syyriassa. Monet ovat jo ehtineet matkustaa kotimaahansa ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Syyrialaiset eivät toki ole täysin huolettomia sen suhteen, mitä tuleman pitää seuraavaksi. He eivät luota sokeasti kaupunkinsa vapauttaneeseen islamistitaustaiseen joukkoon. Heillä on monia aiheellisia huolia sen suhteen, noudattavatko Damaskoksen uudet vallanpitäjät lupauksiaan demokraattisista vaaleista, kansalaisoikeuksista ja vähemmistöjen suojelusta.

Syyrialaisten asennetta Assadin lähdön jälkeen kuvasi kuitenkin syyrialainen sanonta: "Tänään on viinin aika, huomenna asioiden." Kääntäjätuttavani mukaili osuvasti Tuntematonta sotilasta kääntämällä sen muotoon: "Tänään ollaan kuin ellun kanat, huomenna hoidetaan asialliset asiat."

Minun suhtautumiseni Syyrian vapautukseen on samanlainen. Minulla on epäluuloni golanilaiseksi itseään kutsunutta vastarintakomentajaa ja hänen menestykselliseksi osoittautunutta armeijaansa kohtaan, mutta kuten syyrialaisetkin, annan hänelle mahdollisuuden osoittaa teoin mikä hän on todella miehiään. Assad sen sijaan oli sen jo osoittanut, ja siksi olen iloinen, että hän sai lähtöpassit. Vielä iloisempi olisin, jos hänet olisi teloitettu pikaoikeudessa rikoksistaan Syyrian kansaa ja ihmiskuntaa vastaan, kuten aatetovereilleen Saddamille ja Qaddafille tapahtui. Toivottavasti kostava käsi tai karma vielä tavoittaa hänet ja ympäri maailmaa hajautuneet kätyrinsä, niin syyrialaiset kuin muutkin, missä hyvänsä sitten ovatkaan, Moskovassa, Teheranissa, Vantaalla tai (Putinia mukaillen) ulkohuusseissaan.

Tahrir ash-Sham onnistui siinä, missä moni voimakkaampi ja paremmin resursoitu epäonnistui tai ei halunnut onnistua. Niinpä se ansaitsee kunnioituksen oltuaan toistaiseksi nimensä enteen mukainen. Samoin ansaitsevat kunnioituksen ne oikein laskeneet ulkovallat, jotka antoivat sille ratkaisevan taustatuen - ilmeisesti ainakin Turkki ja pari länsisuuntautunutta arabimaata.

Ratkaiseva muutos valtasuhteissa tapahtui tosin muiden toimijoiden ansiosta: Ukrainan urhea vastarinta Venäjän hyökkäyssotaa vastaan ja länsimaiden Ukrainalle antama aseapu söivät ja sitoivat Venäjän voimia Lähi-idästä Euroopan rintamalle. Venäjän eteläinen liittolainen Iran puolestaan kärsi mittavat tappiot, kun Gazan sota johti Israelin tuhoamaan Iranin sijaissotijat Hamasista Hizbullahiin. Varsinkin libanonilainen Hizbullah oli ollut erittäin keskeisessä roolissa Assadin vallan pönkittämisessä Syyriassa. Se, että Hizbullahin johdon tuhoaminen ja Venäjän sotavoiman ehtyminen johtivat Assadin nopeaan romahdukseen, ei ole yllättävä asia niille, jotka Syyriaa vähänkään tunsivat. Assad olisi kaatunut jo yli vuosikymmen sitten, elleivät Venäjä ja Iran olisi pitäneet häntä väkisin vallassa ja harhateillä olleet länsimaalaiset siinä peesanneet. Ilman näiden kaikkien Assadille antamaa mittavaa tukea ei mitään islamistiarmeijoita olisi Syyriaan edes syntynyt, joten Assadin tukijat ovat vastuussa myös sellaisista ilmiöistä kuin Da'ish (ISIS).

Syyriasta kiinnostuneita lukijoitani suosittelen lukemaan vaikkapa nämä vanhat kirjoitukseni Syyriasta ja siitä, mitä siitä ajattelen: Syyrian tilanteesta helmikuulta 2012 ja Syyrian isku ja paatunut paha elokuulta 2013.