Hullu mies liekehtivässä norsunluutornissa

Jos Salman Rushdiea on uskominen niin alkuperäinen norsunluutorni oli Intian Mogulivaltakunnan keisari Akbarin rakennuttama. Sittemmin sillä on viitattu ympäröivästä todellisuudestaan vieraantuneisiin hallitsijoihin ja myöhemmin akateemikkoihin. Tällä hetkellä Libyan torni on liekeissä ja tornin huipulla riehuu vaarallinen sekopää.

Itseään "Libyan suuren kansanjumhuriyyan veljelliseksi everstiksi" tituleeraava Muammar al-Qaddafi lienee nykyajan absurdeimpia diktaattoreita, jonka todellisuudesta vieraantuneille houreille ovat vetäneet vertoja ainoastaan Pohjois-Korean johtajien omintakeinen tyyli ja Turkmenistanin jo menehtynyt Türkmenbashi.

Jos Qaddafi todella joskus uskoi olevansa kansalaistensa veli, hän on silloin ensisijaisesti veljesmurhaaja. Kuluneen viikon tapahtumien valossa erään arabiystäväni naamakirjassa jo monta päivää sitten esittämä raivostunut kommentti on enemmän kuin ymmärrettävä: "Tämän sekopään kohdalla ei saa enää riittää Ben Alin ja Mubarakin kohtalo. Libyan kansa ei saa tyytyä vähempään kuin että Qaddafi hirtetään lyhtypylvääseen." Itse asiassa arabiystäväni ovat viime päivinä reagoineet Libyan uutiskuviin paljon voimakkaammillakin sanoilla, mutta se kaikki ei ole painokelpoista.

Libyasta viime päivinä itärajan yli Egyptiin salakuljetetut amatöörivideot ovat järkyttävää katsottavaa: kaduilla lojuu satoja ruumiita, varuskunnissa on teloitettu kymmeniä sotilaita, jotka kieltäytyivät ampumasta omaa kansaansa. Qaddafi kutsui eilisessä puheessaan "veljiään" rotiksi, jotka on hävitettävä maan päältä kuin tuholaiset. Näyttää kuitenkin siltä, että yhä useammat rotat ovat jättäneet hourailevan hullun uppoavan laivan ja Qaddafi tulee itse olemaan se, joka hävitetään. En usko, että Libyan kansalta heruu kovin paljon armoa Qaddafille, jos hän jää elävänä kiinni.

Libyan valtiontelevision lähetykset tapasivat alkaa maapallosta, joka pyöri mahtipontisen musiikin tahdissa ja pysähtyi sitten Libyan kohdalle. Libyasta kohosi Qaddafin tajunnanvirrasta koottu Vihreä kirja taivaalle, avautui, ja sieltä levisi sitten vihreä valo kaikkialle maailmaan. Nuorena opiskelijana luin kerran pitkällä automatkalla Ruotsin halki tuota Vihreää kirjaa, ja muistan sieltä luvun nimeltä "Naisesta", joka alkoi näillä sanoilla: "On epäämätön tosiasia, että sekä mies että nainen ovat ihmisiä." Sellaista viisautta ja edistyksellisyyttä "veljellisen everstin" ajattelu sisälsi.

Arabiliiton huippukokouksessa Damaskoksessa Qaddafi nojaili ensin tuskaisen näköisenä päätään kämmeneensä ja solvasi sitten henkilökohtaisin loukkauksin muiden arabimaiden johtajia, julistaen nämä kaikki hyödyttömiksi, koska eivät olleet vapauttaneet Palestiinaa. Qaddafi itse ilmeisesti oli vapauttanut. Sama omintakeinen tyyli hatusta vedettyine tajunnanvirtoineen ja omituisuuksineen toistui Afrikan unionin huippukokouksessa Addis Abebassa, jossa Qaddafia seurasi epämääräinen jengi mustasta Afrikasta koottuja heimokuninkaita ja "suuren kansanjumhuriyyan veljellinen eversti" julisti itsensä Afrikan kuningasten kuninkaaksi. Koottuaan ajatuksiaan tuskaisen näköisenä hän myös kertoi funtsanneensa asioita ja tulleensa siihen tulokseen, että demokratia, oppositio ja sananvapaus olivat turhia asioita.

Qaddafin viime päivien esiintymiset eivät ole jättäneet kenellekään niitä seuranneelle rivikansalaiselle arabimaissa epäselväksi, että Libyan diktaattori on kauan sitten kadottanut järjen valon samoin kuin todellisuudentajunkin. Ainoat, joille tämä ei näytä valjenneen, ovat täysin pihalla arabimaiden tapahtumista olevat Euroopan johtajat, jotka ovat ilmaisseet huolensa öljylähteistä ja pakolaisuudesta samaan aikaan kun Qaddafin palkkasotilaat ovat lahdanneet libyalaisia kaduille ja ilmavoimat heitä pommittaneet.

Yhdysvaltain kunniaksi on todettava, että siellä on Egyptin tapahtumien jälkeen sentään herätty miettimään todellisuutta alueella. Euroopan pääkaupungeissa herätystä ei ilmeisesti ole koettu. Kuluneen viikon arabimielipiteet eivät ainakaan sosiaalisessa mediassa ole Eurooppaa mairitelleet: tekopyhyys, kaksinaismoralismi, diktaattorien liehittely ja täydellinen todellisuudentajun puute ovat määreitä, joita EU on saanut osakseen.

Ja onpa Qaddafilla toki ollut myös uskolliset ystävänsä maailmalla. Syyrian turvallisuusjoukot murskasivat voimatoimin syyrialaisten raivostuneiden kansalaisten mielenosoituksen Libyan suurlähetystön edestä. Nicaraguan diktaattori Ortega ylisti Qaddafia järjestyksen ja vakauden tuojaksi. Niin ikään Qaddafia ovat ihannoineet Venezuelan Chávez ja Italian Berlusconi.

Libyan tapahtumat etenivät hyvin nopeasti sen jälkeen, kun hallitus oli tukahduttanut voimatoimin mielenosoitukset Tripolissa ja ne siirtyivätkin itäiseen Benghaziin. Siellä oppositio ryhtyi selvästi hyvin valmisteltuun ja aseistettuun operaatioon, jolla se hyvin nopeasti valtasi sekä Qaddafin hallintopalatsit että kasarmit, joista saatiin lisää aseita. Näytti selvältä, että armeija tai ainakin merkittävä osa sitä oli alusta asti mukana operaatiossa. Benghazi oli parissa päivässä opposition käsissä.

Seuraavaksi mielenosoittajat valtasivat suurimman osan Kyrenaikaa ja etenivät nopeasti myös Tripolin esikaupungeissa ja eräissä Tripolitanian kaupungeissa. Qaddafi ja hänen LSE:stä valmistunut "uudistusmielinen" poikansa vannoivat vuodattavansa verta ja niin tapahtuikin. Mutta mitä enemmän Qaddafi vaati väkivaltaa, sitä enemmän armeijan ja poliisin yksiköitä loikkasi opposition puolelle. Mielenosoittajia pommittamaan määrätyt hävittäjät loikkasivat Maltalle ja Libyan omat YK-lähettiläät kääntyivät hallitustaan vastaan, vaatien länsimailta vastatoimia.

Oppositiovoimat, joiden kova ydin koostuu ilmeisesti sotilaista ja itäisistä heimoista, ovat ottaneet käyttöön vanhan kuningasaikaisen lipun ja avanneet rajat Egyptiin. Rajan kautta toimittajia on päässyt sisään Libyaan ja vastaavasti libyalaisia tietoineen ja videoineen Egyptiin. Jopa Libyan sisäministerin on kerrottu eronneen ja määränneen joukot puolustamaan kansaa Qaddafia ja hänen sahelilaisia ja venäläisiä palkkasotilaitaan vastaan.

Qaddafin kerrotaan puolestaan määränneen sabotaasi-iskuja, joilla räjäytettäisiin öljyputket rangaistukseksi länsimaille, joita Qaddafi vainoharhaisessa mielikuvituksessaan syyttää vallankumouksen masinoinnista, vaikka länsimaiset öljy-yhtiöt ovat päinvastoin olleet Qaddafin tukena siitä lähtien, kun tämä sai Britannian kanssa aikaan diilin Lockerbien terrori-iskusta ja luopui pitkän kantaman ohjuksista.

Libanonilaisia kiinnostanee huhu, jonka mukaan libyalaiset loikkarit ovat tunnustaneet Libyan murhanneen (odotetusti) libanonilaisen shiiapuolue Amalin perustajan Musa Sadrin. Tosin kilpaileva huhu on väittänyt Sadrin olevan yhä elossa, vankina salaisessa vankilassa jossain Libyan aavikko-osissa. Epäilen, että vallankumouksen myötä Libyan kaapeista löytyy vielä kasapäin luurankoja, jotka tulevat valaisemaan kylmän sodan ja terrorismin historiaa, elleivät ne katoa ja tuhoudu yhtä salaperäisesti kuin Saddamin joukkotuhoaseet.

Libyan lisäksi vallankumous on edennyt Bahrainissa, jossa hallitus muutamin kuolonuhrein valtasi ensin Helmiaukion mielenosoittajilta, mutta nämä valtasivat sen sitten takaisin. Mielenosoitusten kerrotaan Bahrainissa kiihtyneen ja hallitus on myöntynyt puolestaan vapauttamaan suuren määrän poliittisia vankeja, ilmeisesti enimmäkseen shiioja. Sunnihallituksia huolettaa, onko Bahrainin opposition taustalla iranilainen käsi. Herää kuitenkin kysymys, eikö näiden hallitusten kannattaisi silloin mieluummin saada Bahrainin arabishiioja omalle puolelleen ja lakata sysäämästä näitä Hizbullahin ja pasdaranin kynsiin.

Libanonissa Hizbullah on järjestänyt paraatin, jossa on hyllattu Kairosta vankilasta paennutta Hizbullah-solun johtajaa. Hizbullah ei alun alkaenkaan vaivautunut edes kiistämään, että se organisoi Egyptissä salahankkeita Egyptin hallitusta vastaan.

Iranissa opposition väkivaltainen kukistaminen on jatkunut samoin kuin opposition joukkopidätykset. Siitä huolimatta opiskelijat palaavat kaduille joka päivä. Iranilaisten aktivistien toimittamat tiedot kertovat väkivaltaisista kahakoista ja mielenosoitusten murskaamisesta lukuisissa Iranin suurimmista kaupungeista.

Samoin Jemenissä ovat turvallisuuspalvelun masinoimat thugit avanneet tulen opiskelijoita vastaan ja Algeriassa hallitus on käyttänyt väkivaltaa opposition kukistamiseksi. Kun Tunisia on vapautumassa, Algeria on ajautumassa syvemmälle diktatuuriin ja kaaokseen.

Toisin on Marokossa, jossa uudistusmielisen kuninkaan hallinto on ottanut alusta asti aivan eri linjan kuin diktatuurimaat. Marokko on sallinut mielenosoitukset ja turvallisuusjoukot ovat valvoneet niiden sujumista väkivallattomasti. Sekä islamistiset että kommunistiset oppositiopuolueet ovat pysyneet protesteissaan varsin maltillisissa vaatimuksissa. Marokko osoittaa, kuinka ajoissa aloitetuilla uudistuksilla ja pehmeämmällä otteella voidaan pahin välttää. Toivottavasti. (Pohjoismarokkolaisessa Huseiman kaupungissa näyttää olleen väkivaltaa.)

Marokon, Jordanian ja Syyrian mielenosoituksissa väkimäärät ovat viikon aikana liikkuneet tuhansissa - eivät siis sadoissa tuhansissa, kuten Egyptissä, Tunisiassa, Libyassa ja ilmeisesti Iranissa. Omanissa mielenosoittajia on ollut vain satoja. Kaikkialla arabimaissa ja Iranissa siis kuohuu, mutta olosuhteet ovat silti varsin erilaisia maasta toiseen.

Tämän vuoden 2011 arabikevään tapahtumat eivät siis ole liian paljon yleistettävissä, mutta se ei tarkoita, etteikö kaikkialla ratsasteta saman vapautta vaativan aallon harjalla. Arabit haluavat vapautta, demokratiaa ja parempia mahdollisuuksia. Saavuttaako tämän mielenkiintoisesti alkaneen vuoden arabikevät tavoitteensa, on toinen asia. Sekä Tunisiassa että Egyptissä vanhat hallinnot yrittävät yhä takertua valtaan ja pitää kiinni voimaministeriöiden hallinnasta.

Faarao kukistui ja Iran kuohuu

Melkein heti sen jälkeen, kun perjantaina 11.2.2011 lähetin kahvilasta edellisen postini, Egyptin sotilasneuvosto ilmoitti, että Mubarak on eronnut. Faarao on siis kukistunut. Hänen on kerrottu olevan jonkinlaisessa kotiarestissa Sharm ash-Sheikhissä, joten ei ole varmaa, että Mubarak pääsisi valtion kassan kanssa viettämään eläkepäiviä ja pelaamaan Ben Alin kanssa tawilaa Jeddassa. Mubarakin kerrotaan viettäneen viimeisen viikkonsa siirtelemällä perheen kahmimaa omaisuutta ulkomaille, mutta nyt hänen kukistuttuaan useissa länsimaissa uskalletaan ryhtyä hänen tiliensä jäädytykseen.

Heti kun egyptiläiset tointuvat juhlinnastaan, heitä kiinnostanee varmaankin Mubarakin kohtaloa enemmän, muuttuuko mikään Egyptissä. Sotilasneuvoston johtaja ja siis maan tämän hetken valtionpäämies on marsalkka Muhammad Tantawi. Mubarakin tiedustelupäällikkö Omar Suleiman joutui ilmeisesti syrjään jo torstaina, vaikka tuskin hänkään peukaloitaan pyörittelee, jos on vapaalla jalalla. Sotilasneuvoston kokouksessa häntä ei näkynyt. Epärehellisissä vaaleissa muodostettu parlamentti on hajotettu ja perustuslakimuutos kumottu. Sotilaskomitean johdolla on muodostettu perustuslakikomitea, joka aikoo muotoilla uuden perustuslain ja vaalilain. Siinä kerrotaan istuvan juristien lisäksi myös yksi Muslimiveljeskunnan edustaja.

Islamistisen Muslimiveljeskunnan lisäksi Egyptin oppositioon kuuluu useita sekulaareja puolueita: Muhammad al-Baradein Kansallinen muutosliike, Ayman Nurin Ghad-puolue (Huomen), George Ishaqin johtama Kifaya! (Jo riittää!), Mahmud Abazan johtama liberaali Wafd-puolue ja Rifaat Saidin johtama vasemmistolainen Tagammu-puolue.

Carnegie-säätiön tutkija Marina Ottaway on ilmaissut huolensa siitä, että vaikka Ben Ali ja Mubarak on kukistettu, vanhat valtarakenteet pyrkivät pysymään vallassa sekä Tunisiassa että Egyptissä. Uskon, että tästä huolimatta paljon on muuttunut, sillä takin kääntäneet eliitit joutuvat tekemään myönnytyksiä mielenosoittajille ja osoittamaan, että ainakin jotain muuttuu. Uudet vaalit on järjestettävä molemmissa maissa ja ne kannattaisi järjestää pian, jottei vallankumouksen myönteinen energia mene hukkaan ja demokratia diskreditoidu. Vaalien väärentäminen johtaisi ilman muuta raivoisiin reaktioihin ja siitä hyötyisivät vain ääriliikkeet.

Moni asia on jo muuttunut ja psykologinen vaikutus on ollut valtava. Kirjoitin tästä jo edellisessä postissa ja kirjoitan edelleen: arabimaiden keskiluokka ja nuoriso ovat kouriintuntuvasti huomanneet, että heidän toiminnallaan on väliä, ja että järkähtämättöminä nähdyt hallitsijatkin voivat murtua.

Suurmielenosoitukset ovat viikonloppuna ja tänään jatkuneet Jemenissä ja Algeriassa; Algeriassa on ollut rajuja yhteenottoja mielenosoittajien ja poliisin välillä. Syyriassa ja Libyassa autoritääriset hallinnot ovat pitäneet salaiset poliisinsa jatkuvassa hälytystilassa, kansalle on yritetty järjestää muuta tekemistä, mistä osoituksena Qaddafi kutsui väkeä mielenosoituksiin Israelia vastaan.

Jopa pienessä Bahrainissa on puhjennut suuria mielenosoituksia, vaikka Bahrainin hallitus antoi jokaiselle bahrainilaisperheelle lahjaksi osinkoja 1000 dinaaria (2700 dollaria), joka on iso raha varsinkin maan köyhemmälle väelle, shiialaiselle enemmistölle. Hallitsijasuku on sunnalainen.

Suurin tapaus on kuitenkin arabimaiden ulkopuolelta: se hämmästyttävä uhkarohkeus, jolla iranilaiset ovat päättäneet toistaa vuonna 2009 murskatun vihreän vallankumouksen tapahtumat. Eilen illalla miljoonia iranilaisia oli kaduilla Teheranissa, Isfahanissa, Shirazissa, Mashhadissa ja lukuisissa muissa kaupungeissa. Iranin hallinnon turvallisuuskoneisto iski väkivalloin takaisin: molemmat oppositiojohtajat, Musavi ja Karubi, on pidätetty kotiarestiin ja tuhansia nuoria on pidätetty mielenosoituksista. Mielenosoittajia on ammuttu kyynelkaasulla ja piesty.

Iranin nuorison parhaimmisto menee silti kaduille tänäänkin, profeetan syntymäpäivänä. He tietävät, että monia heistä tullaan tappamaan, ja vielä useammat päätyvät vankiloihin, piestäviksi, luita murskaksi ja kidutetuiksi. Hyvän kuvan vihreän vallankumouksen jälkeisistä tapahtumista Iranissa saa sarjakuvasta Zahran paratiisi.

Koska Iran on tehokkaasti katkonut tietoyhteydet ja kansainväliset televisiokanavat eivät pysty toimimaan maassa, ollaan iranilaisten maasta salaa lähettämien amatöörivideoiden varassa. Tunnelmaan pääsee ensin katsomalla tämän solidaarisuuskappaleen, jonka taustana on kuvaa vihreän vallankumouksen ajalta. Eilisillan kuvaa on ainakin tässä, jossa huudetaan "vapautta" (azadi), ja tässä, missä huudetaan kuolemaa diktaattori Ahmadinejadille ja hänen suojelijalleen ajatollah Khameneille. Teheranissa on muuten ollut todella kylmä talvi, luntakin on ollut kuin Helsingissä ikään. Katsokaa tästä iranilaisen valokuvaajan blogista.

Iranilaiset ovat huomanneet, että armeija ratkaisi pelin sekä Tunisiassa että Egyptissä, ja he ovatkin yrittäneet aktiivisesti vedota armeijaan ja sisäisen turvallisuuden joukkoihin Teheranissa, jotta nämä liittyisivät vallankumoukseen tai olisivat ainakin käyttämättä aseitaan mielenosoittajiin. Ikävä kyllä pelkään pahinta. Egyptissä vallankumous oli paljon vaikeampi kuin Tunisiassa, jossa armeija puuttui peliin nopeammin opposition hyväksi. Egyptissä tapettiin ainakin 350 mielenosoittajaa ja armeija pysyi kolme viikkoa sivussa, ennen kuin teki siirtonsa. Iranissa vallankumous tulee olemaan vielä huomattavasti vaikeampi.

Iranissa opposition kukistamisesta vastaavat poliittinen turvallisuusorganisaatio pasdaran, joka omistaa myös suurimman osan Iranin bisneksestä ja vastaa mm. Hizbullahin ohjaamisesta. Lisäksi thugeina käytetään maaseudulta ja köyhälistöstä koottavia uskonnollisesti indoktrinoituja nuorisokaarteja, basidžeja. Iranin hallinto ei kaihda käyttää julmaa väkivaltaa opposition kukistamiseen. Sama koskee Syyriaa ja Libyaa. Lisäksi kaikki nämä maat pystyvät paljon Egyptiä ja Tunisiaa helpommin katkaisemaan viestiyhteydet ja eristämään maansa nuorison ulkomaisista medioista. On turha kuvitella, että al-Jazira osoittaisi näiden maiden oppositioille samaa solidaarisuutta kuin "Amerikan liittolaisten" vastustajille. Kilpailija al-Arabiyya saattaa näin tehdä, mutta sitä ei samalla lailla seurata länsimaissa, joiden median kerrannaisvaikutus on kuitenkin erittäin tärkeä.

Iranissa mielenosoittajat huutavat katoilta Allahu akbar, kuten vihreän vallankumouksen aikaan, mutta tätä ei pidä erehtyä luulemaan merkiksi islamismista. Kyse on pikemminkin Jumalan nimen haltuunotosta takaisin sitä väärin käyttävältä regiimiltä. Voidaan vain toivoa, että Iranin koulutetun nuorison kauheat uhraukset lopulta tuovat tulosta ja näemme vielä elinaikanamme Ahmadinejadin ja hänen tekopyhän suojelijansa kohtaavan sen Herransa raivon, jonka nimeä ovat vetäneet murhaamisen, kidutuksen ja sorron lokaan.

Jos ihme tapahtuu ja Iranin vallankumous nyt tai myöhemmin onnistuu, se merkitsisi välittömästi muutosta myös Syyriassa ja Libanonissa. Libanonissa Hizbullah pyrkii nyt ennen kaikkea estämään murhatutkimukset. Länsimielinen Maalis-14-liike on joutunut oppositioon ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005 seetrivallankumouksen sen laukaisijana toimineen Rafiq Haririn murhan vuosipäivä 14. helmikuuta meni Libanonissa ilman muistomielenosoitusta. Maalis-14 pystyi pitämään vain oman muistotilaisuutensa, ja senkin synkissä tunnelmissa. Arabimaista vapain on palannut takaisin pelon ilmapiiriin. Epäilemättä moni Libanonissa toivoo, että iranilaiset mielenosoittajat onnistuisivat epätoivoisessa yrityksessään.

Demokraattinen Iran olisi valtava tekijä koko alueella. Kyseessä on yksi alueen suurimmista valtioista, itä-länsi-suunnassa Turkin ja Pakistanin välissä ja pohjois-etelä-suunnassa Kaukasian, Keski-Aasian ja arabimaiden välissä. Iranin ydinohjelman ongelma poistuisi länsimaiden ja Persianlahden maiden painajaisista jos Iran olisi valtiona luotettava. Iranissa on valtava ja suhteellisen korkeasti koulutettu nuori väestö, jolla olisi suuri potentiaali taloudessa, tieteessä ja kulttuurissa, koko maailmalle.

Mutta Iranissa on myös valtavan turvallisuuskoneiston Venäjän avulla rakentanut teokraattinen hallinto, jolla ei ole pienintäkään aikomusta pienimpäänkään myönnytykseen. Ja kuin tehdäkseen viestinsä selväksi Iran uhkasi sulkea Persianlahden Hormuzinsalmen kohdalta mikäli havaitsisi ulkoisen uhan.

Lähtölaskenta alkanut?

Onko Mubarakin lähtölaskenta alkanut? Eilen alkoi näyttää siltä, vaikka Mubarak itse onkin kieltäytynyt eroamasta ja uhoaa yhä jatkavansa syksyyn. Sotilaskomitean perustaminen ja kokoontuminen ilman Mubarakia ja ilman Omar Suleimania indikoi sitä, että armeija on viimein tekemässä siirtonsa vallanvaihdon puolelle. Mielenosoittajat ovat jo pitkään yrittäneet saada armeijaa asettumaan puolelleen.

Tämä ei tietenkään vielä tarkoita, että vallankumous on onnistunut. Poikkeustilan purkamista on luvattu, muttei tehty. Viimeksi ehdoksi asetettiin "tämän tilanteen" päättyminen. Arabimaissa johtajat ovat ennenkin antaneet paljon suuria lupauksia ja saaneet niillä aikaan länsimaalaisten innostusta, mutta sitten lupaukset on unohdettu ja uudistukset jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.

Hyvä esimerkki tästä on Syyria, jossa on jo kymmenen vuotta lupailtu uudistuksia, joita ei ole tullut. Nyt Syyria on kuitenkin sallinut pitkään kielletyn Facebookin käytön! Tämä tosin ei kovin paljon muuta, koska nuoriso on jo pitkään käyttänyt Facebookia erilaisten proxien kautta eikä Syyrian tiedustelupalvelu ole onnistunut kaikkien blokkaamisessa. Assad lupaili myös lisää iänikuista dialogia, kansalaisjärjestöjen asteittaista sallimista ja muita uudistuksia, jotka toivon mukaan myös toteutuvat, mutta uskon vasta kun näen.

Algeriassa hallitus on luvannut lopettaa poikkeustilalait. Jordaniassa on tehty täysi hallitusremontti ja lisäksi kuningas on lupaillut vaalilain uudistamista. Jemenissä presidentti on ilmoittanut luopuvansa vallasta seuraavissa vaaleissa.

Toisin sanoen, kaikki ne jotka ovat sanoneet, ettei nuoriso saavuta mitään riehumalla netissä ja kaduilla, ovat olleet melkoisen väärässä. Todella suuria asioita on saavutettu jo - vaikka se ei tarkoittaisikaan siirtymistä yhdessä yössä täyteen demokratiaan. Näitä asioita ei varmasti olisi saavutettu, jos arabimaiden nuoriso olisi uskonut eurooppalaisia neuvojiaan ja odotellut kiltisti hallitusten johdolla tapahtuvia "hallittuja uudistuksia", "asteittaista kehitystä" ja "rakentavaa dialogia".

Osa arabimaista aloitti uudistumisen jo vuosia sitten - esimerkiksi Jordania ja Marokko. Muutkin ovat nyt lukeneet seinällä olevan kirjoituksen ja ottaneet vaarin näkemästään. Jopa niin kovapäiset diktaattorit kuin Assad ja Qaddafi näyttävät huolestuneen omien maidensa koulutetun nuorison kyvyistä.

Kansalaisten rohkaistuminen se oli joka kaatoi myös Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden kommunistiset diktatuurit. Jok'ikinen niistä maista, jotka vapautuivat vuosina 1989-1992 kommunistisista diktatuureista, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin neuvostoaikana. Vaikka Venäjällä on palattu takaisin autoritääriseen järjestelmään, sekään ei ole lähelläkään sitä tyranniaa, joka se oli Neuvostoliiton aikana. Jopa Valko-Venäjä on vapaampi kuin silloin.

Jok'ikinen niistä maista, joissa vuosina 2003-2005 tapahtui värivallankumouksia, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin ennen vuotta 2003. Vaikka takapakkia on tullut Ukrainassa ja Libanonissa, ja vaikka Venäjä hyökkäsi asevoimin Georgiaan, siitä huolimatta mikään näistä maista ei ole taantunut sille tasolle, jolla ne olivat kun Kutšma riehui kännissä ja määräsi toimittajien päitä katkottavaksi, kun Juštšenko myrkytettiin, kun Shevardnadzen mafiamiehet ampuivat toisiaan Tbilisin kaduilla tai kun Syyria ja sen tiedustelupalvelu miehittivät Libanonia pelon ilmapiirin kera.

Vaikka Iranin vihreä vallankumous murskattiin raa'alla väkivallalla, Iranissakaan asiat eivät enää olleet toissavuoden jälkeen niin kuin ennen. Näin on myös arabimaissa. Henki on tullut ulos pullosta. Nuoriso on alkanut luottaa itseensä. Tämä itseluottamus on valtava henkinen voimavara, joka tulee muuttamaan näitä yhteiskuntia, vaikka autoritääriset johtajat kuinka änkyröisivät muutosta vastaan.

Ne, jotka sanovat, että mikään ei muutu, ovat väärässä, vaikka kaikki ei muuttuisikaan. Ne, jotka sanovat, että vallankumous syö aina lapsensa, ovat väärässä, vaikka joitakin lapsia kaatuisi poliisin luoteihin tai kidutettaisiin hengiltä iranilaisissa vankiloissa. Tunisialaiset ja egyptiläiset nuoret - mutta myös jordanialaiset, syyrialaiset, algerialaiset ja jemeniläiset - ovat osoittaneet viime viikkojen aikana, että riskejä kannattaa ottaa vaikka epätietoisuuden koura kuristaisikin samalla sydäntä, ja että asiat voivat muuttua. Nämä ihmiset ansaitsevat kaiken kunnioituksen.

Toivottavasti he ovat opettaneet jotain myös eurooppalaisille, varsinkin niille, jotka ovat luulleet, ettei mikään koskaan muutu Euroopan etelälaidalla - että autoritääriset hallitukset ovat ikuisia ja että niille pitää vain vakauden nimissä syytää rahaa ja aseita.

Arabimaailman uutisia

Egyptissä voimasuhteet näyttävät olevan uudelleen kääntymässä regiimin eduksi, vaikka mielenosoitukset Vapautuksen aukiolla ja muualla jatkuvatkin ja vaikka hallitsevan puolueen johto suostui eroamaan. Tilanteen vähittäiseen kääntymiseen on vaikuttanut ennen kaikkea länsimaiden jatkettu joskin haparoiva tuki Mubarakin regiimille, mikä on lisännyt Omar Suleimanin ja kovan linjan kenraalien itseluottamusta. Lisäksi maailman mielenkiinto on alkanut hiipua - tosin lähinnä muussa maailmassa. Arabinuoriso jatkaa yhä vallankumouksen hehkuttamista internetissä.

Yhdysvallat on heilunut ja horjunut suhtautumisessaan Egyptiin ja näyttää ilmeiseltä, että Obaman hallinnon sisällä oikea ja vasen käsi kamppailevat linjasta. Erikoislähettiläs Wisner esitti yksiselitteisen tukensa Mubarakille ja hänen hallinnolleen, ja Obaman hallinto sai jälkikäteen selitellä hänen puhuneen vain yksityishenkilönä. Tällainen ei anna kovin uskottavaa kuvaa Yhdysvaltain kyvystä toimia jonkinlaisena arvojohtajana arabimaailmassa. Arabimaiden länsimieliset ovat syvästi pettyneitä, kun taas islamistit ovat saaneet vettä myllyynsä ja ensimmäistä kertaa Kairossa ja Alexandriassa on näkynyt leimallisesti amerikkalaisvastaisia iskulauseita.

Eurooppa on ollut vielä neuvottomampi kuin Yhdysvallat ja jos sillä on ylipäätään ollut enää uskottavuutta arabimaissa, nyt se viimeistään on menetetty EU:n hirttäydyttyä yhä selvemmin hallitusten vallassa pysymisen taakse arabikansaa vastaan. Euroopan pääkaupungeissa tiedetään aivan hyvin, että heidän nyt Egyptin johtoon tukemansa Omar Suleiman on Mubarakin tiedustelupäällikkönä ollut vastuussa kaikesta siitä, mistä Mubarakia syytetään. Myös Arabiliiton pääsihteeri Amr Musa on vanhan vallan mies.

Euroopan maat ovat siis osoittaneet tukensa autoritääriselle järjestelmälle, mielivaltaisille vangitsemisille, opposition kukistamiselle ja kidutukselle. Tai näin se viesti ainakin arabikaduilla luetaan, kun sanahelinä jätetään pois. Se on ollut täyslaidallinen kylmää vettä nuorten koulutettujen arabien niskaan: "Meillä on ehkä demokratia, mutta teille se ei sovi. Te ette ole tervetulleita demokratioiden joukkoon, emmekä me muutenkaan välitä siitä, mitä teille tapahtuu - vain siitä, mitä televisioruuduista näemme. Mielenosoitukset näyttävät meistä kaaokselta; se on pelottavaa emmekä halua sellaista katsella. Kunhan teidät saadaan pois televisiosta, meillä on helpompaa. Menkää kotiin ja anelkaa armoa johtajiltanne, vakauden nimessä!"

Suomessa "asiantuntijat" ovat toistaneet samanlaisia viestejä. Meillä näyttää olevan vain kahdenlaisia "asiantuntijoita": niitä, jotka kysyttäessä Egyptistä alkavat haukkua Amerikkaa, ja niitä, jotka muistuttavat islamin uhasta ja toteavat, ettei demokratia sovi arabeille, koska arabimaissa ei ole demokratiaa. (Jälkimmäiset eivät ole koskaan kuulleetkaan siitä, mitä Libanon, Jordania ja Marokko ovat saavuttaneet demokratian alalla.)

Vasta eilen näin lauantain Hesarin yliössä jonkun suomalaisen armeijan upseerin kirjoituksen. Upseeri oli opiskelemassa Mubarakin hallinnon thinktankissä Kairossa ja kertoi meille sanasta sanaan Mubarakin hallinnon - tai sen tiedustelupalvelun - virallisen linjan, minkä lisäksi hän äityi vielä ylistämään Mubarakin ja hänen läheisten kenraaliensa sotilastaustaa ja julistamaan, ettei demokratia sovi arabimaihin, koska muuten islamistit nousisivat heti valtaan.

Vastakkaisen leirin "asiantuntijoilta" on viime päivinä kuultu, että nimenomaan islamistit pitäisi päästää heti valtaan, koska he sopivat paremmin Egyptin kansalle kuin länsimieliset sekulaarit. Yhdysvaltain pitäisi suorastaan tukea Hamasia, Hizbullahia ja Muslimiveljeskuntaa. Pitäisikö myös al-Qa'idaa tukea, jos se väärentäisi itselleen vaalivoiton jossain päin maailmaa? Entä Somalian ash-Shabaabia? Eikö kuitenkin olisi parempi tukea ensi sijassa sitä, että egyptiläiset, libanonilaiset, palestiinalaiset, afgaanit ja somalit saisivat äänensä kuuluville avoimissa yhteiskunnissa, joissa vaalit olisivat rehellisiä ja vallitsisi sananvapaus? Vasta sitten voimme ylipäätään sanoa jotain siitä, mitä mieltä "kansa" missäkin päin maailmaa on.

Pahimmanlaatuista propagandaa on aina väittää, että vaihtoehtoja ei ole kuin kaksi (saati yksi). Että joko pitää vastustaa jotakuta johtajaa hinnalla millä hyvänsä tai vaihtoehtoisesti tukea häntä syytämällä rahaa. Joka kerran kun tällä tavoin linjaamme kantamme henkilöihin sitoutuen, menetämme samalla vaikutusvaltamme, sillä olemme pelanneet korttimme. Ja muskelittomien eurooppalaisten jos keiden kannattaisi lähialueellaan aina olla mieluummin kansalaisten kuin yksittäisten johtajien ystäviä.

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten ongelma arabimaissa ei tällä hetkellä ole se, että ne olisivat hyviä tai pahoja - tuota tai tätä mieltä. Ongelma on se, että ne ovat tehneet itsestään irrelevantteja. Suosittelen tästä aiheesta lukemaan CIA:n entisen terrorismintorjunnan johtajan Robert Grenierin artikkelin. Grenier tietää mistä puhuu ainakin Egyptin ja sen nykyisten de facto johtajien suhteen - hän toimi terrorismintorjunnan päällikkönä CIA:ssa presidentti Bushin aikana vuosina 2004-2006. Se, mitä Grenier kirjoittaa Yhdysvalloista, pätee kahta kauheammin Eurooppaan.

Michiganin yliopiston professori Juan Cole on kirjoittanut viime päivinä runsaasti erinomaisia analyysejä - ja välillä voimakkaita mielipiteitäkin - Egyptin tilanteesta ja siitä esitetyistä virhetulkinnoista. Esimerkiksi tämä artikkeli on erinomaisen suositeltava johdatus siihen, millaisia Egyptin kansannousun taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset toimijat ovat. Samalla Cole kritisoi viime aikoina toistuvasti esitettyä ontuvaa rinnastusta, jossa pelotellaan islamistien valtaannousulla viittaammalla Iranin islamilaiseen vallankumoukseen vuosina 1978-1979.

Toimittaja Ellen Knickmeyer on kirjoittanut erinomaisen informatiivisen artikkelin armeijojen roolista arabimaiden hiljattaisissa tapahtumissa, ja selittää sen miksi Tunisiassa armeija ratkaisi pelin mielenosoittajien hyväksi, kun taas samaa ei ole tapahtunut Egyptissä. Tässä artikkelissa olisi paljon opittavaa suomalaisillekin asiantuntijoille.

Samalla Knickmeyerin artikkeli, joskin epäsuorasti, valottaa sitä asiaa, joka on aivan ilmeinen arabeille itselleen sekä arabimaissa pitkään asuneille asiantuntijoille (joilla on muitakin ystäviä kuin hovi tai hallitseva puolue): korruptio on kaikkien autoritääristen valtioiden ratkaiseva ongelma. Se ei ole vastaavanlainen ongelma vähänkään liberaalimmille valtioille, koska mitä enemmän vapautta valtio kansalaisilleen antaa, sitä paremmin nämä voivat pärjätä omillaankin eivätkä siten ole täysin korruption ja mielivallan armoilla.

Kovin monilla länsimaalaisilla ei näytä olevan mitään muita neuvoja Egyptille ja egyptiläisille kuin toistella hysteerisesti vakautta ja ladella latteuksia siitä, miten "kaikkien osapuolten pitäisi pidättäytyä" liibalaaba ja päläpälä. Nyt kuitenkin olisi mahdollisuus kerrankin vaikuttaa Egyptissä kulissien takana, koska juuri nyt - eikä vasta jälkeenpäin - Egyptin konfliktin osapuolet etsivät kuumeisesti ymmärrystä mistä vain sitä saavat. Aivan varmasti jotkut osapuolet saavat ymmärrystä Venäjältä, Kiinasta ja Iranista. Saavatko toiset osapuolet ymmärrystä länsimaista?

Libanonilainen tutkija ja Beirutin Carnegie-instituutin johtaja Paul Salem on niitä harvoja, jotka ovat esittäneet lyhyessä, selkeässä ja erittäin pragmaattisessa muodossa, mitä Egyptin pitäisi tehdä varmistaakseen vakaus vallanvaihdoksen jälkeen. Salem esittää poliittisesti neutraalia mutta tarpeen vaatiessa perustuslaillisuutta ja vakautta varjelevaa turvallisuusneuvostoa passiiviseksi taustavalvojaksi sekä parlamentaarisen järjestelmän muokkaamista majoritaarisesta (ja siten riskialttiisti yksipuoluevaltaan viettävästä) järjestelmästä suhteelliseen. Soisi länsimaistenkin besserwisserien tutustuvan näihin näkemyksiin.

Mitä kauemmin länsimaalaiset jahkailevat ja tuottavat pettymyksiä konfliktin molemmille osapuolille, ja mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä todennäköisempää on, että syrjään joutuvat nimenomaan sekulaarin demokraattisen opposition edustajat. Länsimaat antavat tukensa Mubarakin tiedustelupalvelun johdolle, joka pysyy vallassa, ja samalla ainoa oppositiovoima, joka saa itselleen edullisia myönnytyksiä, on Muslimiveljeskunta.

Demokratia sivuutetaan ja kulissien takana tehdään diilejä. Tästä seuraa väistämättä länsimaiden vaikutusvallan ja uskottavuuden rapautuminen sekä Iranin, Syyrian, Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan vastaava nousu suhteessa Egyptin uuteen autoritääriseen hallintoon. Demokraattiselle oppositiolle ja sen nuorille kannattajille on ehdottoman tärkeää saada aikaan todellinen vallanvaihdos, perustuslakiuudistus ja mahdollisimman nopeasti rehelliset vaalit - muita mahdollisuuksia demokraateilla ei ole saada Egyptissä vaikutusvaltaa. Mikä tahansa autoritäärinen malli lisää länsivastaisten voimien valtaa.

Perjantain ja viikonlopun tapahtumat Egyptissä osoittavat, että regiimi ja erityisesti salainen poliisi ovat rohkaistuneet käyttämään enenevässä määrin voimaa, väkivaltaisia provokaatioita sekä valtiontelevision kautta syötettyä määrätietoista propagandaa diskurssin muuttamiseksi ja demokratian diskreditoimiseksi. Ulkomaisia toimittajia vastaan on käynnistetty järjestelmällinen kampanja sekä televisiossa että kaduilla. Edellisvuonna vangitut Hizbullahin salahankkeen johtajat olivat paenneet vankilasta samassa yhteydessä, jossa vankilat tyhjennettiin kaduille. Egyptissä tärkeiden bloggarien ja verkkoon tietoa toimittaneiden aktivistien kerrotaan perjantaista alkaen kadonneen. Mitä kauemmin "hallitun muutoksen" diskurssissa pysytään, sitä enemmän ihmisiä tulee katoamaan.

Tilanne on toki jatkunut muuallakin arabialueella kuin Egyptissä, vaikkakin muiden maiden tapahtumat näyttävät jäävän länsimaisissa tiedotusvälineissä syrjään. Syyriassa perjantaina ja lauantaina pidetyt mielenosoitukset jäivät odotetusti vaisuiksi, sillä hallitus torjui ne heti alkuunsa voimatoimin, etukäteispidätyksin ja pelotteluin. Mielenosoittajia piestiin. Ilmeisesti parhaiten organisoituja protesteja saivat jälleen aikaan kurdit, mutta koska nämä mielenosoitukset sijoittuivat pääosin pääkaupungin ulkopuolelle, koillisen Hasakaan ja Qamishliin ja Aleppon ympäristöön, niistä ei länsimaissa kuulla.

Lisäksi viime päivinä levisi paljon huhuja, että Iran olisi tukenut Syyrian hallitusta lähettämällä maahan jopa 5000 Hizbullahin militanttia Libanonista sekä Pasdaranin agentteja. Jonkin verran liikennettä havaittiin, mutta määriä on mahdotonta mistään luotettavasta lähteestä tarkistaa. Pelkät huhutkin toimivat varmasti tehokkaana pelotteena syyrialaisille pysyä kotona.

Libyassa ja Sudanissa on ollut viime päivinä samanlainen tilanne kuin Syyriassa. Jemenissä sen sijaan mielenosoitukset tuntuvat jatkuneen ja sahanneen ylös ja alas. Ehkäpä ne riippuvat qatin pureskelun päivärytmistä. Jemenissä opposition eri elementit ovat lisäksi perinteisesti olleet erityisen vihamielisiä toisiaan kohtaan, joskin entiset kommunistit etelässä ovat enenevässä määrin lähentyneet islamisteihin. Sana'assa vaikuttava keskiluokkaisempi ja liberaalimpi oppositio saattaa laskea edullisemmaksi hankkia hallitukselta myönnytyksiä kuin pyrkiä täysimittaiseen vallankumoukseen, koska Jemen on valtiona hauraampi kuin Egypti tai Tunisia.

Algeriassa ja Jordaniassa mielenosoitukset ovat jatkuneet, vaikkakin Jordaniassa lientyneet. Algeria on näistä maista selvästi autoritäärisempi ja siellä mielenosoitukset on kielletty sekä tiedonvälitystä selvästi häiritty. Myös Marokossa oppositio on kutsunut kannattajiaan kaduille mielenosoituksiin, mutta hallitus on ilmoittanut olevansa luottavainen, koska Marokko on viime vuosina tehnyt paljon demokraattisia uudistuksia.

Arabipalon propagandasodasta

Tunisian tapahtumista lähtien arabipalon ympärillä on käyty raivokasta propagandasotaa. Sitä harjoittavat erityisesti ne tavanomaiset tahot, jotka kykenevät näkemään koko arabialueen ainoastaan joko islam-obsessionsa tai Amerikka-obsessionsa kautta.

Ensin mainitut yrittävät levittää käsitystä, että kysymys olisi islamistien riehumisesta tai vähintään että "kaaos johtaa Muslimiveljeskunnan valtaannousuun", puhumattakaan siitä ilmeisesti vielä kauheammasta asiasta, että "Israelin turvallisuus vaarantuu".

Toiseksi mainitut yrittävät levittää käsitystä, että arabimaiden nuoriso on kaduilla siksi, että se on raivoissaan Yhdysvalloille ja "länsimielisille" arabijohtajille.

Länsimaista löytyy molempien sorttien diletantteja, joiden näkemyksissä yhdistyvät asenteellisuus ja tietämättömyys. Mutta näistä länsimaisen yleisön käsityksistä taistelevat alueen omat propagandistit, jotka suoltavat ilmoille myyttejä niin, ettei samoja käsityksiä valtamedioissa levittäviltä puuttuisi siteerattavaa, linkitettävää ja disinformoitavaa.

Saatavilla on paljon myös laadukasta analyysiä, johon soisi varsinkin toimittajien enemmänkin perehtyvän. Quilliam-säätiön erinomaiset lyhyet analyysit vastaavat hyvin myytteihin. Myös Carnegie-säätiö on julkaissut viime aikoina erinomaisia analyysejä arabialueen tapahtumista.

Islam-myytit. Mubarakin hallinto samoin kuin useimmat muut autoritäärisesti johdettujen arabimaiden hallitukset - ja Israel vielä kaupan päälle - ovat tehneet hartiavoimin töitä uskotellakseen länsimaille jo vuosikymmenten ajan, että "ainoa vaihtoehto" autoritäärisille hallinnoille on islamistien valtaannousu, josta puolestaan seuraa apokalypsi. Tai jos ei apokalypsiä niin ainakin Iranin kaltainen totalitäärinen teokratia ja sodanjulistus Israelille.

Mielenkiintoisesti myös Iran yrittää propagandallaan muuttaa diskurssia oman mielensä mukaiseksi - ja jälleen kerran näyttää siltä, että Israel ja Iran yrittävät itse asiassa syöttää maailmalle samanlaista polarisoivaa narratiivia, vaikkakin kohdistavat sen vastakkaisille yleisöille. Ajatollah Ali Khamenei julisti Iranin ylistävän Tunisian ja Egyptin "islamilaisia kumouksia" ja lupasi maailman näkevän "islamilaisen renessanssin". Khamenein ilmeinen tarkoitus oli vedota Tunisian ja Egyptin islamisteihin, jotka ovat olleet mielenosoituksissa siivosti taustalla polarisoimatta suhteitaan sekulaariin oppositioon.

Khamenein lausunnot herättivät raivoa ainakin nuoremmassa koulutetussa arabiväestössä, joka on edustettuna omalla naamakirjaseinälläni: "Eikö tämä Khamenei voi vittu pitää turpaansa kiinni ja olla sekaantumatta meidän (arabien) asioihin", kommentoi asiaa libanonilainen taloustieteen maisteri seinällään. Mutta kaikkein paras on vastata Khamenein spinniin itsensä Egyptin Muslimiveljeskunnan virallisella vastauksella, joka oli osoitettu suoraan Khameneille:

Muslimiveljeskunnan vastaus Iranin islamilaiselle johtajalle: Muslimiveljeskunta katsoo kysymyksen olevan Egyptin kansan vallankumouksesta, ei islamilaisesta vallankumouksesta, ottaen huomioon sen, että Egyptin kansan vallankumouksessa ovat mukana muslimit ja kristityt kaikista eri lahkoista ja poliittisista suuntauksista.

Revi siitä, Khamenei. Muslimiveljeskunnalla saattaa vielä olla muistissa se, kuinka Iran tuki Muslimiveljeskunnasta eronneita sirpaleryhmiä, mm. sittemmin al-Qa'idan pääideologiksi ryhtynyttä Ayman az-Zawahiriä, joka kirjoitti kokonaisen pamfletin Kuudenkymmenen vuoden katkera sato Muslimiveljeskuntaa vastaan. Voipi olla, että sekin vielä muistetaan Muslimiveljeskunnassa, kuinka Mahmud Ahmadinejad julisti veljeskunnan nykyään Qatarissa vaikuttavan äänitorven Yusuf al-Qaradawin olevan "siionistien ja vapaamuurarien kätyri".

Epäilemättä islamofobi selittää Muslimiveljeskunnan oman lausunnonkin taqiyyaksi, jolla yritetään vain hämätä länsimaita ja Israelia uskomaan Muslimiveljeskunnan hyviin aikeisiin. Mutta jos tällainen asenne omaksutaan heti alkuunsa eikä Muslimiveljeskunnalle koskaan anneta mahdollisuutta osoittaa, kuinka se voisi tulla sekulaarien ja kristittyjen kanssa toimeen, silloin ei ainakaan ole mitään mahdollisuutta sopuun - eikä syyllinen silloin ole Muslimiveljeskunta.

On selvää, että Muslimiveljeskuntaa kohtaan tunnetaan epäluuloa - sitä eivät suinkaan hälvennä monien nimekkäiden veljeskunnan edustajien vuosien varrella esittämät polarisoivat näkemykset, Hamasin ja Hizbullahin ylistäminen ja uho, että rauhansopimus Israelin kanssa sanotaan irti heti jos päästään hallitukseen. Asiat kuitenkin muuttuvat tilanteiden ja iän myötä ja niin myös islamistien näkemykset. Nuoruudessaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä edustanut Turkin nykyinen pääministeri ja hänen puolueensa osoittavat, että islamistit voivat sopeutua myös rakentavaan hallitusvastuuseen.

Tunisian Renessanssipuolue on jo ilmoittanut, ettei se pyri islamilaiseen valtioon. Myös Egyptin Muslimiveljeskunnalle on annettava mahdollisuus itse osoittaa, että se tarkoittaa sitä, mitä se viime aikoina on sanonut, eikä petä niiden miljoonien muiden egyptiläisten luottamusta, joiden kanssa katuja on viimeisen viikon ajan jaettu. Kristityt ovat suojelleet rukoilevia muslimeja salaisen poliisin mobilisoimien thugien hyökkäykseltä ja tätä ennen muslimit suojelivat koptilaisia kristittyjä al-Qa'idan uhoamilta pommi-iskuilta. Kyllä solidaarisuutta on vuosisatojen ajan riittänyt Lähi-idän alueella, vaikka alueen ulkopuolelta käsin kiihkoilevat ääri-islamistit ja islamofobit kieltäytyvätkin sitä uskomasta.

Amerikka- ja Israel-myytit. Toinen setti perusspinniä viime aikoina on niin ikään tullut molemmilta puolilta rintamalinjaa. Tämän ajatusputken kautta tarkasteltuna Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on aina kyse ainoastaan amerikkalaisesta imperialismista ja siionismista - tai toisin sanoin Yhdysvaltain strategisista intresseistä ja Israelin turvallisuudesta.

Myyttitehtailijoiden mukaan länsimaiden kannattaisi hirttäytyä epäsuosittuihin autoritäärisiin johtajiin, koska he tuovat "vakautta" ja koska "ainoa vaihtoehto on kaaos", kuten Mubarak varsin lapsellisesti totesi. Puhe oli todennäköisesti yksi hänen viimeisiksi jääviä puheitaan valtionpäämiehenä, koska hänet käytännössä on jo syrjäytetty. Tämä blogisti uskoo, että jo useamman päivän ajan valta on ollut jonkun muun käsissä, mahdollisesti Omar Suleimanin. Viime päivien väkivaltaiset hyökkäykset - jotka näyttäisivät olevan mobilisoituja salaisen poliisin toimesta - osoittavat, minkätyyppistä "vakautta" autoritääriset hallinnot tuovat väkivallattomien ja aseistamattomien mielenosoittajien "kaaokseen".

Jos länsimaiden hallitukset nyt olisivat aidosti kiinnostuneita vakaudesta, niiden pitäisi laittaa tiedustelupalvelunsa kyselemään ja selvittämään, ketkä tarkalleen ottaen ovat mobilisoineet, maksaneet, bussikuljettaneet ja ohjeistaneet väkivaltaiset thugit pieksemään ja surmaamaan ihmisiä, hajottamaan kauppoja ja polttamaan taloja. Tämän jälkeen tulisi listata kyseisistä operaatioista vastanneiden tiedustelupalvelun osastojen komentajat ja varakomentajat (kenraali- ja everstitasot), määrätä näille nimeltä henkilökohtaiset viisumikiellot sekä jäädyttää näiden henkilöiden länsimaisilla pankkitileillä olevat henkilökohtaiset varat siksi kunnes väkivaltaisuudet on tutkittu kunnolla.

Takaan että tällä tavoin syntyisi huomattavasti paremmat pidäkkeet väkivallalle ja huomattavasti nopeampi "vakaus" kuin epämääräisillä vetoomuksilla "kaikille osapuolille pidättäytyä väkivallasta". Nimiä ei tarvitsisi edes julkaista, koska vapaaehtoisen eroamisen kynnys on vallanvaihdoksen jälkeen hyvä pitää matalana. Riittää, että kyseiset upseerit itse saavat tietää, että jossain on olemassa mustat kirjat, joihin nimet (ja liikemiehinä toimivien sukulaisten nimet) on merkitty. Egyptin oppositio voi varmasti avustaa listojen laatimisessa.

Israelin ystävät kaikkialla maailmassa kohisevat nyt siitä, onko Israelin turvallisuus vaarassa jos diktaattorit hui kauhistus kaatuvatkin. Tuntuu siltä, että Israelin ystävät aidosti pelkäävät parikymppisten arabinuorten laumoja, etenkin kun tätä ikäluokkaa on satoja miljoonia.

Israelin ystävien asennevamma perustuu useampaankin täysin väärin ymmärrettyyn asiaan. Ensinnäkin siihen, että arabinuoret vaatisivat vapautta vain päästäkseen seuraavaksi ryntäämään Israelin kimppuun. Todellisuus ei voisi olla kauempana, koska itse asiassa autoritääristen arabimaiden diktatuurit ovat perustuneet nimenomaan poikkeuslakeihin, jotka taas perustuvat vihollisuuteen Israelin kanssa. Ei arabinuorisoa toki kovin helposti saa rakastamaan Israelia - vähän kuten suomalaisia on vaikea saada rakastamaan Venäjää - mutta tavoitteen pitäisikin olla, että pystytään elämään pragmaattisesti naapureina, jolloin sukupolvien mittaan asenteetkin voivat sitten muuttua. Tiedoksi: arabinuoret ovat kaduilla aivan muista syistä kuin Amerikan tai edes Israelin vuoksi. Jokaisen olisi pitänyt tässä vaiheessa se tajuta.

Toinen harhakäsitys on se, että Israel voisi luottaa arabidiktaattoreihin, jotka "pitävät kansan kurissa". Tämä ei takuulla tuo yhtään ymmärrystä kansan keskuudesta, minkä lisäksi se paljon puhuttu luottamus on kyllä melko kaksinaamaista - kylmää rauhaa ja salaista sotaa. Hyvä esimerkki on Syyrian hallitseva Ba'ath-puolue, joka on kylläkin estänyt rakettien ampumisen Israeliin omalta alueeltaan, mutta kahta kauheammin tukenut ainakin neljän aseellisen taistelujärjestön jatkuvaa sotaa Israelia vastaan, kunhan se tehdään libanonilaisten ja palestiinalaisten alueilta käsin (ja nämä pikkukansat kärsivät Israelin kostoiskut).

Kolmas harhakäsitys on se, että Israelin etu muka todella olisi länsimaiden ja islamilaisen maailman vastakkainasettelu, jotta "ymmärtäisimme" Israelia paremmin ja oppisimme vihaamaan muslimeja. Kuinka seitsemän miljoonan asukkaan Israelin etu voisi olla ikuinen vihollisuus koko ympäröivää miljardin ihmisen muslimimaailmaa vastaan? Jokainen, joka vilkaisee karttaa ja demografiaa, ymmärtää, ettei tämä voi olla pitkällä tähtäimellä Israelin etu.

Koska vastasin ajatollah Khamenein möläytyksiin Muslimiveljeskunnan lausunnolla, on paikallaan, että vastaan Israel-lobbyn höpinöihin sillä, mitä israelilainen sanomalehti Haaretz vastikään kirjoitti:

Ongelma kommentaattoriemme orientalistisessa diskurssissa... on, että se vain auttaa eristämään meidät siihen ghettoon, johon olemme asteittain lukitsemassa itsemme; ghettoon Lähi-idän alueella ja koko maailmanhistoriassa.

Ei liene yllättävää, että Amerikka- ja Israel-myyttiin on turvautunut myös Syyrian johto, joka on jo ennalta joukkopidätyksin ja toimenpitein ehkäisemässä täksi viikonlopuksi ilmoitettuja mielenosoituksia Syyriassa (syyrialainen viikonloppu on pe-la). Bashar al-Assadin hiljattainen puhe oli oikea malliesimerkki orwellilaisesta retoriikasta - Assadin mukaan Syyria on, toisin kuin Egypti ja Tunisia, "täydellisen vakaa, koska hallitus on niin lähellä kansaa." Lähellä tosiaan - aseen piippu kansan ohimolla.

Arabipalo jatkuu

Valistanpa nyt lukijoita edelleen siitä, mitä arabimaissa on tekeillä. Muuan viime päivinä toimittajia kovasti hämmentänyt ilmiö ovat nämä kuin tyhjästä ilmaantuneet suuret laumat hyvin organisoituja ja väkivaltaisia 30-50-vuotiaita miehiä, joiden tehtävänä on ryöstellä, riehua ja piestä sinisiksi väkivallattomia mielenosoittajia. Mistä nämä rautaputkin ja muin primitiivisin asein varustetut ammattiriehujat ovat oikein tulleet ja keitä he ovat?

Kysymys on ilmiöstä, josta englanniksi käytetään sanaa "thugs". Suomessa kunnon sanaa ei ole, koska meillä ei ole totuttu siihen, että salainen poliisi mobilisoi lain ulkopuolella toimivia rosvoja pieksemään tavallisia siviilihenkilöitä. Autoritäärisissä maissa tämä on kuitenkin yleistä. Näitä kovanaamoja on tuhansittain Egyptin, Syyrian, Algerian ja Jemenin mukhabaratien avustajalistoilla.

Myös monissa ei-arabimaissa sama käytäntö toimii: esimerkkeinä Venäjä, Valko-Venäjä, Ukraina, Keski-Aasian maat ja Iran. Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Iranissa tällaisia hyvin treenattuja miesjoukkoja ilmaantuu pieksemään ihmisiä aina kun jossain on hallituksen vastainen mielenosoitus. Venäjän našeja ja Iranin basidžeja voidaan hyvällä syyllä pitää nuorisothugeina. Iranissa pasdaranit ja basidžit kukistivat vihreän vallankumouksen silkalla raa'alla väkivallalla. Sellaiselle aseettomat mielenosoittajat eivät yksinkertaisesti voi mitään. Kirgisistanissa samanlaisia joukkoja käytettiin tekemään julma pogromi uzbekkivähemmistöä vastaan.

Thugit saavat "keikkahommistaan" hyvää korvausta ja tietysti heidät myös palkitaan työpaikoilla ja muilla eduilla. Keikat sisältävät yleensä ihmisten pieksemistä ja paikkojen hajottamista, minkä jälkeen nämä miehet, joita kukaan ei muista tuntevansa naapurustosta, katoavat yhtä mystisesti kuin ilmaantuivatkin. Autoritääriset hallitukset toimittavat näitä väkivaltaisia joukkoja usein pääkaupunkiin eri puolilta maaseutua bussilasteittain - usein edeltävinä öinä ennen kuin tiedetty mielenosoitus alkaa. Thugeja käyttävät säännöllisesti myös eräät ei-valtiolliset toimijat, hyvinä esimerkkeinä Hizbullah ja Hamas. Romaniassa vielä Iliescun ensimmäisellä presidenttikaudella epämääräinen populistijohtaja Miron Cozma käytti kaivosmiehiä thugeina, joiden tehtäväksi tuli piestä opiskelijoita katuun ja sairaalakuntoon Bukarestissa.

Egyptin viime päivien verenvuodatus ja väkivalta ovat juuri näiden "thugien" ansiota, sillä vallankumousta ajavat kansanjoukot ovat saaneet järjestäviltä tahoiltaan hyvin valmistellut ohjeistukset olla sivistyneitä, välttää väkivaltaa, järjestää kodinturvapartioita ja siivota mielenosoitusten jäljet. Väkivaltaan riittää kuitenkin vain yksi osapuoli. Toinen voi kääntää poskensa ja tulla piestyksi henkihieveriin; tai tapella vastaan, joka on provokaation tarkoituskin, koska silloin voidaan vedota opposition väkivaltaisuuteen ja tuomita siitä jälkeenpäin; tai sitten paeta, jolloin kaupunkitilat jäävät thugien hallintaan. Vaihtoehdot ovat siis kaikki huonoja, ja vastaan tappeleminen on usein huonoista vaihtoehdoista vähiten huono - kaatuupahan ainakin kunniallisesti.

Paras ja selkokielisin viime päivinä lukemistani Egyptin tilanteen analyyseistä tulee Lontoossa toimivalta entisten islamistien perustamalta Quilliam-säätiöltä. Quilliam-säätiössä tiedetään, mistä puhutaan, sillä ainakin yksi perustajajäsenistäkin, Maajid Nawaz, on ollut Mubarakin hallinnon toimesta vankilassa ja kidutettuna. Tämän jälkeen hän ja muut järjestön perustajat tosin tulivat järkiinsä ja alkoivat taistella militanttia islamismia vastaan asiatietoa ja neuvonantoa tuottamalla. Quilliam-säätiöltä löytyy viime viikolta myös erillinen analyysi Egyptin Muslimiveljeskunnasta.

Pari päivää sitten näytti jo vahvasti siltä, että Egyptin tilanne olisi ratkennut mielenosoittajien hyväksi, kun armeija antoi lausuntonsa, jossa ilmoitti, ettei mielenosoittajia vastaan käytettäisi väkivaltaa. Nyt tämä lausunto on saanut paljon pahaenteisemmän kaiun, kun thugit ovat päässeet riehumaan ja pieksämään mielenosoittajia. Armeijan on raportoitu vähän menneen väliin, mutta näyttää selvältä, ettei armeija ole ainakaan kunnolla toiminut väkivaltaisia thugeja vastaan.

Arabipalo etenee muuallakin. Ne kaksi arabimaata, jotka kaikkein kipeimmin kaipaisivat vapautta ja siihen tarvittavaa vallankumousta, ovat Syyria ja Libya, arabimaista suljetuimmat diktatuurit. Vain Pohjois-Koreassa, Eritreassa ja parissa Keski-Aasian maassa on yhtä heikko sananvapaustilanne kuin Libyassa ja Syyriassa. Tiedotussulku onkin pitänyt näiden maiden kansalaisten tyytymättömyyden tehokkaasti pois länsimaisista medioista - etenkin kun myös al-Jazeera jättää puolueellisesti aina arvostelematta näitä maita, keskittyen ainoastaan länsimielisten arabihallitusten arvosteluun.

Nyt ainakin Syyrian ja Libyan ulkomailla oleskelevat oppositiot ovat aktivoituneet. Syyrialaiset ovat kovasti rummuttaneet suurmielenosoituksia Syyrian kaupunkeihin huomiseksi ja ylihuomiseksi, mutta samaan aikaan Ba'ath-puolueen diktatuuri on jo aloittanut turvatoimet, katkaissut internet-yhteyksiä ja koonnut thugeja kokoon, todennäköisesti pieksemään mielenosoittajat katuun jo ennen kuin mielenosoitukset pääsevät alkamaan. Myös joukkopidätyksiä on odotettavissa.

Kuten Tunisiassa ja Egyptissä, myös Syyriassa demokraattinen oppositio ja maltilliset islamistit ovat löytäneet yhteisen intressin, vaikkeivät aina suoranaiseen yhteistyöhön pystykään. Tunisian islamistien Renessanssipuolueen johtaja Rashid Ghannushi on jo palannut Tunisiaan. Syyrian Muslimiveljeskunta, jonka päämaja on pitkään sijainnut Lontoossa, on ilmoittanut huomenna alkavista mielenosoituksista. Syyrian Muslimiveljeskunnan aiempi pääsihteeri Ali Sadreddin Bayanuni on muistuttanut, että Syyrian tilanne on paljon huonompi kuin Egyptin, koska sananvapaus ja yhdistysvapaus ovat kokonaan puuttuneet ja toisinajattelijat heitetty automaattisesti vankilaan. Nykyinen pääsihteeri Muhammad Riyadh ash-Shaqfa on vaatinut Syyrian johtoa ottamaan Tunisian tapahtumista opikseen ja aloittamaan kansalaisvapauksien palauttaminen.

Autoritääristen valtioiden asteittainen uudistaminen - jota "vakauden" huutajat usein vaativat vallankumouksen sijaan - on erittäin vaikeaa ja siitä on hyvin vähän esimerkkejä maailmalla. Sen sijaan puolidemokraattisten järjestelmien kehittäminen asteittain vapaammiksi ja demokraattisiksi on onnistunut hieman paremmin. Arabimaista tässä suhteessa lienevät parhaiten edistyneet Jordania, Marokko ja Kuwait. Jordanian massamielenosoitukset johtivat viime päivinä siihen, että kuningas Abdullah erotti hallituksen ja vaihtoi pääministerin sekä korotti julkisen sektorin palkkoja. Onkin vapauden ja demokratian kannalta toivottavampaa, että Jordaniassa ja Marokossa uudistukset etenevät evoluution eikä revoluution tietä.

Autoritäärisissä presidenttivaltaisissa tasavalloissa tämä gradualismi ei todennäköisesti toimi, koska olojen vapauttaminen johtaa kauan alistetun kansan vaatimaan vain lisää. Kun pelko katoaa, tyrannia luhistuu: näin kävi neuvostoimperiumille vuonna 1989 ja näin on käynyt myös viime kuussa Tunisiassa ja Egyptissä.

Jemenissä presidentti Saleh on jo ilmoittanut, ettei ryhdy enää presidentiksi seuraavalla kaudella - joskin tämä tuskin kansaa kovin paljon tyydyttää, kun seuraavat vaalit olisivat vasta vuonna 2013. Niin ikään Egyptin tiedustelupäällikkö Omar Suleiman on ilmoittanut Mubarakin puolesta, ettei tämän poika Gamal Mubarak seuraisi isäänsä valtaan enää syksyllä - jolloin Mubarak olisi nykykäsityksensä mukaan luovuttamassa vallan. Nämä tarjoukset tulevat liian myöhään ja niihin suostuminen voisi olla mielenosoittajille kohtalokasta, koska se antaisi kuukausikaupalla aikaa opposition uuteen kukistamiseen.

Algeria on ilmeisesti onnistunut hyvin uutissulussa, koska sikäläiset mielenosoitukset Bouteflikan yksinvaltaa ja yksipuoluejärjestelmää vastaan eivät ole päässeet etusivuille, vaan jääneet al-Jazeeran tehokkaasti markkinoimien Egyptin tapahtumien varjoon.

Sudanissa puolestaan Etelä-Sudan äänesti ylivoimaisella enemmistöllä (itse asiassa täysin epäilyttävän suurella, kun otetaan huomioon Pohjois-Sudanissa asuneet miljoonat eteläsudanilaiset) itsenäisyyden puolesta. Toivoa sopii, ettei itsenäisestä Etelä-Sudanista tule pelkkää uutta yhden puolueen yksinvaltaista kleptokratiaa, kuten nykyiset merkit näyttäisivät ennustavan. Khartumissa puolestaan on varauduttu jonkinlaiseen kansannousuun, ja jälleen kerran vangittu Sudanin kettumainen islamistijohtaja, al-Qa'idankin kanssa useisiin otteisiin veljeillyt Hasan at-Turabi.

Libanonissa autoritäärinen valta on vahvistanut otettaan ja demokratiaa ajettu alas. Hizbullahin masinoima vallankaappaus on nostanut valtaan "keskustalaisen" miljonäärin Najib Miqatin, jonka hallitustunnustelut ovat paraikaa käynnissä. Syyrian tiedustelupalvelun ja Iranin ote Libanonista on vahvistunut, ihmisiä on peloteltu hiljaisiksi. Maalis-8:n johtaessa hallituksen muodostamista on entiset vaatimukset blokeeraavasta vähemmistöstä ja muusta nyt autuaasti unohdettu ja saattaa käydä niin, että länsimielinen, demokraattinen Maalis-14-liittouma (joka edustaa väestön enemmistöä) syrjäytetään kokonaan kaikesta vaikutusvallasta. Tämä tarkoittaa kaikkein vapaamielisimmän arabimaan luisumista takaisin kohti sellaista autoritariaa, josta maa kevään 2005 seetrivallankumouksessa vapautui.

Viimeinen arabimaa, jonka tilanteen nostan tässä esiin, on Irak. Se unohdetaan nykyisin yhä useammin, tai sitä käsitellään vain kun siellä tapahtuu terrori-iskuja. On kuitenkin syytä muistaa, että Irak on Saddamin syrjäyttämisen jälkeen ollut demokratia - ei toki mikään ihanne-sellainen, mutta silti suoritus on ollut ihan kohtuullisen hyvä. Irakin demokratiaa varjostavat viime vuoden pattitilanteen aiheuttama yhä jatkuva poliittisen järjestelmän lukkiutuminen ja tietysti ääriliikkeiden toiminta. Terrori-iskujen ei pidä kuitenkaan antaa peittää näkyvistä sitä merkittävää kehitystä, jota Irakissa on viime vuodet nähty.

Vasta viime viikolla muuan balkanilainen ystäväni kertoi pyrkivänsä töihin Irakiin, koska siellä on meneillään jonkinasteinen talousbuumi ja palkat ovat kuulemma hyviä. Näin siis näkee asiat nuori koulutettu eurooppalainen, joka kituuttaa minimaalisella palkalla koulutustaan vastaamattomassa työssä ja kiroaa samalla kaakkoiseurooppalaisen maansa yhä jatkuvaa korruptiota.

Egyptin kansannoususta

Egyptin vallankumous näyttää jatkuvan. Jo perjantaina tapahtui ratkaiseva käänne kansanjoukkojen eduksi, kun poliisit pakenivat ja armeija pääsääntöisesti pidättäytyi väkivallasta väkijoukkoja vastaan. Televisiokuvissa nähtiin kuinka nuoriso, opiskelijat, naiset, vihanneskauppiaat - tavalliset ihmiset - kiipesivät sotilaiden estämättä tankkien päälle. Sharif Kuddusin artikkeli antaa hyvän käsityksen viime päivien tapahtumista.

Perjantain kuolonuhrien luku oli lauantaina 24, mutta lienee todellisuudessa paljon korkeampi, koska väkivaltaisia yhteenottoja oli Kairon lisäksi myös Alexandriassa, Suezissa, Ismailiyassa, Port Saidissa, Luxorissa, Aswanissa ja epäilemättä muuallakin. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä näinä päivinä on tapahtunut Muslimiveljeskunnan ydinalueilla keskisessä Niilinlaaksossa tai suistoalueella - vaikkapa sellaisissa paikoissa kuin Miniya ja Asyut tai suiston kaupungit Mahalla, Tanta ja Mansura. Yli tuhat ihmistä oli loukkaantunut jo perjantaina.

Mubarakin sukulaiset, mukaan lukien hänen seuraajakseen valmistelemansa poika Gamal, näyttäisivät paenneen Lontooseen. Mubarak on puolestaan nimittänyt varapresidentikseen tiedustelupäällikkönsä Omar Suleimanin ja pääministeriksi entisen ilmailuministerin Ahmad Shafiqin. Kenraali Suleimanin nimitys varapresidentiksi enteilee todennäköisesti yritystä siirtää valta "hallitusti" vanhan regiimin tiedustelujohdolle, millä todennäköisesti on Mubarakin avaintukijoiden tuki. Kansa ei tietenkään tätä tule sulattamaan, ja vielä vähemmän Muslimiveljeskunta, jonka kurittamisessa Suleiman on kunnostautunut.

Samoin kuin tapahtui Tunisiassa, myös Egyptissä näyttävät tiedustelupalvelut (mukhabarat) päästäneen irti suuret määrät palkkalistoillaan olleita alatason kovanaamoja ja urkkijoita, jotka ovat syyllistyneet provokaatioihin, polttaneet rakennuksia, rikkoneet paikkoja ja yrittäneet jopa ryöstää Kairon mahtavaa Egyptologista museota, jossa itsekin olen käynyt monta kertaa. Tunisiassa mielenosoitusten järjestäjät organisoivat nopeasti ja spontaanisti kodinturvajoukkoja ja sama näyttää tapahtuneen Egyptissä. Mielenosoittajat ovat omatoimisesti organisoineet siivouspartioita putsaamaan mielenosoitusöiden jälkiä, suojelemaan museota, jakelemaan vettä ja ruokaa sekä ohjaamaan liikennettä. Mukhabaratin avustajia on varsin nolosti jäänyt kiinni museoiden ja kauppojen ryöstelystä; yhdessä tapauksessa tällainen limanuljaska paljasti korttinsa vasta kun armeijan miehet olivat pieksämässä häntä museossa.

Kaiken huipuksi poliisin haihduttua ilmaan vankiloista ja poliisiasemilta päästettiin irti satoja rikollisia, jotka on ilmeisesti usutettu riehumaan ja harjoittamaan väkivaltaa. Jos Omar Suleiman haluaa todella vastata maansa turvallisuudesta, hänen pitäisi ensimmäiseksi toimia oman tiedustelupalvelunsa panemiseksi kuriin. Ja Mubarak tietysti tekisi suurimman palveluksen maalleen ymmärtämällä erota mahdollisimman pian, kuten esimerkiksi Hussain Abdulhussain tässä artikkelissa esittää.

Jemenissä samanaikaisesti mielenosoitukset näyttävät ainakin tilapäisesti laantuneen kun taas Jordaniassa ne ovat jatkuneet. Kuningas Abdullah ei ole vielä toistaiseksi ryhtynyt tavanomaiseen ratkaisuunsa, hallituksen vaihtamiseen. Jordaniassa on muutenkin kyse erilaisesta tilanteesta kuin Egyptissä ja Tunisiassa, koska Jordania ja Marokko ovat itse asiassa edistyneet demokratiassa asteittain ja merkittävästi viime vuosina. Mielenosoittajien syyt ovat selvemmin taloudellisia, eikä niihin syihin välitön vallanvaihto auttaisi - saattaisi päinvastoin pahentaa asioita.

Sen sijaan maat, joissa on vallassa kaikkein autoritäärisimmät diktatuurit - Libya, Syyria ja ei-arabimaa Iran - tuskin tulevat sallimaan väkijoukkojen edes alkavaa kokoontumista. Pienikin oireilu johtanee linjojen katkaisuun, josta on ollut jo viime päivinä huhuja. Näiden maiden hallinnot ovat valmiita täysin häikäilemättömään protestien murskaamiseen, kuten Iranin vihreän vallankumouksen kukistamisen yhteydessä nähtiin. Puolidemokraattiset maat kuten Libanon ja Jordania sekä länteen nojautuvat autoritääriset hallinnot, kuten Yhdysvaltoihin nojautunut Mubarakin hallinto Egyptissä ja Ranskaan nojautunut Ben Alin hallinto Tunisiassa, ovat olleet alttiimpia vallankumouksille, koska niillä ei ole ollut varaa mennä vastatoimissa yhtä suuriin raakuuksiin kuin mitä Iran vasta hiljattain teki.

En ole vielä eläissäni nähnyt yhtä suurta ja kaikki uskontokunnat, kaikki poliittiset ryhmät kattavaa nuorten koulutettujen arabien innostusta kuin tänä vuoden 2011 tammikuuna. Näyttää myös siltä, että suuret määrät ihmisiä Euroopassa ja Amerikassa on herännyt seuraamaan arabipaloa ja innostus on tarttunut. Ehkä tämä lopultakin tuo sivilisaatiomme yhteen, ainakin omani ja vielä nuorempien sukupolvien tasolla, kuten Itä-Euroopan tapahtumat vuosina 1989-1992 onnistuivat kaatamaan Berliinin muurin ja repimään alas koko rautaesiripun.