Tämän kirjoituksen varsinainen aihe on Heikki Kännön romaanin Ihmishämärä (Sammakko 2022) arvosteleminen. Ihmishämärä on nimittäin ennen kaikkea apokalyptinen romaani. Siinä on kyse ihmisen maailman uhosta ja tuhosta, jonka välikappaleeksi nousevat hivenen epätodennäköiset tahot - nimittäin muinaisgermaanisen jumaltaruston aasajumalat. Kännöä lukeneelle tämä ei toki ole yllättävää, sillä aasojen juonitteluihin ja syklisiin maailmantuhoihin uppoutuessaan Kännö saa jälleen kerran tilaisuuden työstää omia kulttuurisuosikkejaan, ennen kaikkea 1800-luvun ja 1900-luvun alun saksalaisia kansallisromantikkoja ja esoteerikkoja.
Eletään vuotta 2050, ilmastonmuutos on tehnyt Euroopasta epämiellyttävän kuuman ja maailma tekee kuolemaa. Klevessä sijaitsee kuitenkin Eedenin puutarha - nuoruuden jumalatar Heben omenatarha. Sieltä löytyvät niin nuoruuden lähde kuin elämän ja tiedon puutkin. Elämän puut tuottavat amrita-omenoita, joita syömällä tietyt ihmiset - mutteivät kaikki - ovat säilyttäneet hämmästyttävän pitkään nuoruutensa.
Rakenteeltaan Ihmishämärä on, kuten takakansikin kertoo, käänteinen Götterdämmerung, siis oikeastaan Menschendämmerung, jolla nimellä kirja pitäisikin julkaista saksaksi. Sen punaisena lankana kulkee Richard Wagnerin pääteos, Nibelungin sormus, jonka viimeisen osan Jumalhämärä muodostaa. Pitkien jaksojen ajan Kännön 1040-sivuisessa järkäleessä haahuillaankin myyttisessä Lurelnissa, jumalajan Reininmaassa, jossa kuolemattomat aasajumalat - polyteististen uskontojen mytologioille luonteenomaiseen tapaan - juonittelevat ikuisesti toisiaan vastaan syösten siinä sivussa vähäisempien lajien kohtaloita raiteiltaan. Näitä vähäisempiä lajeja ovat Lurelnissa nibelungit ja ihmiset.
Kännö näyttää kirjoittaessaan olevan hyvin tietoinen siitä, kuinka paljon yhteneväisyyksiä eri mytologioiden välillä on. Nibelungin sormuksella on kovin samanlaisia ominaisuuksia kuin valtasormuksella Tolkienin mytologiassa, joka lainasi paljon germaanisesta mytologiasta. Tämä sai minut ajattelemaan lukiessani paljon Joseph Campbellin ja Michael Witzelin teorioita pangaialaisista, gondwanalaisista ja laurasialaisista esimyyteistä - aina kuuluisaan monomyyttiteoriaan saakka. Tuhatkasvoisen sankarin matka, ihmisen omakuvan toista puolta edustava narrin matka sekä monet dramaattiset tapahtumat kuten luominen, vedenpaisumusmyytti ja maailmanlopun tapahtumat toistuvat ihmiskunnan mytologiassa epäilyttävän yhdenmukaisina, mikä sai Witzelin ja Campbellin kaltaiset myytintutkijat spekuloimaan koko ihmiskunnan läpäisevillä alkumyyttiteorioilla.
Ihmishämärässä ei kuitenkaan seikkailla pelkästään Lurelnissa eikä aasain tarustossa, vaan rinnalla kulkee useampi ihmistodellisuudesta kertova taso. Näistä keskeisin sijoittuu Eurooppaan noin vuonna 2050. Tarkka ajoitus on laskettavissa sivulla 130 tehtävästä paljastuksesta, jossa viitataan espanjalaisen Camarón de la Islan "yli seitsemänkymmentä vuotta sitten levyttämään" La leyenda del tiempoon. Kyseinen kappale on peräisin vuodelta 1979. Ihmishämärän "nykytaso" siis tapahtuu vuoden 2050 tietämillä. Jos Kännöllä on profeetallisia kykyjä, tämä on merkittävä tieto ihmiskunnalle, koska Kännö ennustaa tuosta vuodesta käynnistyvän maailmanlopun. Joka tosin ei sittenkään ole aivan täysi maailmanloppu, vaan yhden ajan ja maailman loppu syklisessä todellisuudessa, jossa jotain aina säilyy.
Alussa mainitun Kurkimäen kaltainen paikka Ihmishämärässä on sijoitettu luoteissaksalaiseen Kleven pikkukaupunkiin, jossa mystisesti ikinuoret Engelbertha ja isoäitinsä Ethelinda pyörittävät omenatilaa nimeltä Goldener Apfel. Engelberthan taiteilijamies, matemaatikko-fyysikko ja kuvanveistäjä Baldovino Minkowski, taustoittuu liettuanpuolalaista sukujuurta olevaksi ja Düsseldorfissa fyysikon uransa uhranneeksi, taiteen alalle antautuneeksi renessanssi-ihmiseksi.
Kleven idylliä ympäröi vuonna 2050 jo hyvinkin murtuva maailma tulimerineen. Ilmasto on lämmennyt, kuivuus vuorottelee tuhotulvien kanssa Euroopan ydinmailla. Uusia pandemioita ja vitsauksia leviää. Maailman ihmisaiheutteisia virheitä tilkitään teknologialla, joka joten kuten auttaa pitämään ihmiset kiinni illuusiossaan ja jatkamaan kuin ennenkin. Tosin elämä on monin tavoin köyhtynyt: lentomatkailu on jouduttu kieltämään, maatalouden käytössä olevat vesivarat on asetettu ankaran säännöstelyn alaisiksi, useissa Euroopan maissa on noussut valtaan äärioikeistolaisia hallintoja - Britanniassa suoranaisia natseja. Ohimennen mainitaan myös Putin ja Trump, jotka olivat tätä kehitystä edesauttamassa. Jossain vaiheessa nykyhetken ja 2050-luvun välissä on ehditty räjäyttää ydinpommit mm. Jerusalemissa ja Teheranissa ja Moskova on ehtinyt päästää valloilleen useamman sarjan asekäyttöön kehitettyjä pandemiaviruksia.
Kirjassa liikutaan myös paljon alakulttuurien parissa, mikä on kiehtovaa varsinkin, kun Kännö taiteilijana tuntee hyvin 1800-, 1900- ja 2000-lukujen taitelijaskenejä eri puolilla Keski-Eurooppaa. Engelbertha ja Baldovino kuuluvat harrastuksenaan keskiaikaa ihannoivaan alakulttuuriin, joka järjestää säännöllisesti keskiaikaisia larppeja ja yrittää elää ilman kaikkea uusinta teknologista hömppää. Tälle vastakohtana heidän luokseen majoittuva tšekkiläinen taideopiskelijatar Anastázie elää puolestaan täyttä 2050-lukua virtuaali-implantteineen, jotka kääntävät kieliä, etsivät tietoja ja raportoivat maailman tiedustelupalveluille reaaliaikaisesti kaiken, mitä hän virtuaalilasiensa läpi näkee ja kuulee. Anastázie on myös Prahassa ja Berliinissä sekaantunut taiteilijaradikalismiin, joutunut maanpakoon, ja omaa bakkantin aseman dionyysisessä kultissa, joka simuloi lähitulevaisuuteen projisoituja Eleusiin mysteerin menoja, ennen kaikkea tietysti orgioita.
Se, että Kännön päähenkilöt ovat yleensä taiteilijoita ja liikkuvat pahennusta herättävissä ja konventioista piittaamattomissa taiteilijapiireissä, on raikas piirre hänen kirjoissaan. Näistä toiseuspositioista käsin on hedelmällistä kommentoida aikalaiskulttuureita hyvin erilaisina aikoina ja erilaisissa paikoissa. Toisaalta, tässä kaikessa on myös jotain perin esihistoriallista: aasajumalten maailmassa ja Berliinin avantgarde-piireissä vallitsee loppujen lopuksi kovin samantapaisia, nietzscheläisiä käsityksiä esimerkiksi sukupuolisen käyttäytymisen kirjosta ja sopivuudesta. Kännöä ei voi mieskirjailijana ainakaan syyttää siitä, etteikö hänen kirjoissaan olisi vahvoja ja raflaavia naishahmoja. Hänen mieshahmonsa ovatkin loppujen lopuksi paljon konventionaalisempia, ajoittain koomisen alkumiesmäistä ylijumala Wotania myöten.
Kaiken tämän keskellä Baldovino on ehkä sittenkin kirjan keskushenkilö, koska hän on kaikkein inhimillisin.
Lisäksi kirjassa on muitakin aikatasoja. Siinä eletään myös natsiaikaa, alkaen Siegfried-linjalta ja päätyen Auschwitziin, Birkenauhun ja myöhemmin Düsseldorfiin. Düsseldorfiin palataan kirjan mittaan varsin usein ja sinne sijoitetaan vieläpä maailmanpuunkin sijaintipaikka, joka Kännöllä on saarni eikä tammi. Eurooppalaisissa mytologioissahan tuo puu on toisinaan saarni, toisinaan tammi ja toisinaan vieläpä marjakuusi. Kaikki kolme puuta ovat taikuuden maailmassa keskeisiä.
Niin ikään kirjassa on vuosituhansien päässä tulevaisuudessa sijaitseva taso, jossa oikeasti olemassa olevat nykytaiteilijat Ai Weiwei ja Marina Abramović opettavat tulevaisuuden taideopiskelijoille ihmiskunnan suurta tarinaa. Yhdessä kohdassa kirjaa paljastuu, että tuo taso sijaitsee peräti kahdeksantuhannen vuoden päässä tulevaisuudessa, ja siinä ollaan itse asiassa tuntematonta maailmaa kohti matkaavissa avaruusaluksissa - eikä enää fyysisessä ruumiillisuudessa.
Kleven todellisuuden kanssa samanaikaisesti eli 2050-luvulla käydään myös Baldovinon mukana Sveitsin Meyrinissä CERN:in futuristisissa laitoksissa, joissa valmistellaan superkeinoälyn herättämistä henkiin. Baldovinon puoliso Engelbertha puolestaan elää kaksoiselämää Berliinissä, jossa käydään niin museoissa kuin orgioissakin.
Mytologisen tason jumalolennot oppivat käyttämään teo- ja antroposofien teorisoimaa akashaa välineenä vierailla ihmistodellisuuden eri aikakausilla, vaikkapa 1920-luvun Pariisissa, 2000-luvun Berliinissä tai 1970-luvun New Yorkissa.
Kaiken kaikkiaan Ihmishämärä on hämmentävä ja yhtä aikaa nerokas ja tarkoituksella lapsellinen kudos maailmantuskaa ja mytologioita. Siitä tuli ajoittain tunne kuin lukijalle virnuiltaisiin, mutta seuraavassa hetkessä alleviivataan taas mitä syvimpiä ja ahdistavimpia viestejä, joita tarina välittää. Aiemmin arvostelemani Sömnö ja Runoilija olivat rakenteeltaan huomattavasti enemmän uskottavuuden rajoissa pysytteleviä, kun taas Ihmishämärä loikkaa estoitta mytologioiden maailmaan. Kuitenkin tästä huolimatta - tai ehkä juuri tämän takia - Ihmishämärä onnistuu viestimään alkuvoimaisilla, arkkityyppisillä tasoilla, jotka vaikuttavat lukijan uniin saakka.
Esimerkiksi realistisessa kerronnassa tapahtuva Baldovinon maailmanlopunmatka Meyrinistä apokalyptisen Saksan halki takaisin Kleveen oli psykologisella tasolla vaikuttava, täynnä pieniä kiehtovia mysteerejä ja vihjeitä, joita lukijan oli pakko tarkistella Googlesta, eetteristä ja akashasta. Yksityiskohdat lankeavat yksiin maailman myyttien kanssa Gilgamešista Tolkienin Sormusten herraan ja Michael Enden Päättymättömään tarinaan - sekä kaiken huipuksi myös omaan Titaanien aikaani. Tuo viimeksi mainittu toistaa aiemmin lukemieni Kännöjen kaavaa: synkronisiteetit oman tuotantoni ja Kännön välillä ovat liian moninaisia ja yksityiskohtaisia ollakseen sattumaa. Mutta plagiointia ne eivät myöskään ole - en usko, että Kännö on koskaan ollut tietoinen edes olemassaolostani. Pikemminkin kysymys on vahvasta todistuksesta sen puolesta, että tietyt kulttuuriset impulssit nousevat yhä uusien taiteilijoiden töihin, vaativat manifestoitumistaan.
Ehkäpä Campbell ja Witzel siis olivat oikeassa. Tai sitten muinaisuuden ja tulevaisuuden henkiolennot todella haluavat saada tarinansa kerrotuiksi ihmiskynistä, koska ihmisyys on ennen kaikkea tarinallista, kuten on se tietoisuuskin, jota Kännö Ihmishämärässä luotaa. Hän integroi monadit ja miasman sujuvasti osiksi rationaalis-irrationaalista maailmanselitystä, joka auttaisi ymmärtämään, mitä taikuus on ja mihin kohtaan luonnonlakien hallitsemaa maailmaa se sijoittuu.
Kännön tarinan monadinen massaton elementti, vril, joka kirjassa esiintyy myös vihreänä aineena, on tiettävästi alun perin peräisin englantilaiselta kirjailijalta, poliitikolta ja mystikolta Edward Bulwer-Lyttonilta, jolla se esiintyi eräässä skifigenren pioneeriteoksessa (Vril: tuleva rotu). Bulwer-Lyttonin oman ajan teosofit ja esoteerikot ottivat fiktiiviseksi tarkoitetun teoksen tosissaan, uskoen Bulwer-Lyttonin omaavan esoteerista salatietoa, jota hän oli kirjassaan käyttänyt. Ruusuristiläisten Britannian looši vieläpä nimitti hänet kunniajäsenekseen ilman että hän itse oli koskaan pyrkinyt salaseuraan. Myöhemmin 1800-luvun lopun johtavat esoteerikot, kuten Helena Blavatsky ja Rudolf Steiner, omaksuivat vril-hypoteesin Bulwer-Lyttonilta ja kehittivät sitä edelleen, kunnes natsien esoteerikot kohdistivat siihen obsessiivista kiinnostusta.
Bulwer-Lyttonilta ovat lähtöisin myös monet nykyarjessamme tunnetut lausahdukset, kuten "kynä on miekkaa mahtavampi" sekä kirjan aloitus sanoilla "oli pimeä ja myrskyinen yö...", jota Edgar Allan Poe käytti vuotta Bulwer-Lyttonia myöhemmin.
Kännö palaa yhä uudelleen kirjoissaan samoihin henkilöihin ja liikkeisiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Saksassa, ennen natsien valtaannousua. Niin myös Ihmishämärässä. Wagner ja Nietzsche vierailevat tässäkin tarinassa. Samoin Runoilijan Mefisto-hahmo, Heinrich von Grüngen, jota olen käsitellyt perusteellisemmin Runoilijan arvostelussa.
Runoilijassa Heinrich von Grüngen oli selkeästi faustilainen Mefistofeles eli juutalais-kristillisen mytologian saatana. Tämä hahmo palaa jälleen kuvioihin Ihmishämärässä, ja tuoksuu jälleen tässäkin kirjassa kanelille. Ihmishämärässä hän saa toisenlaisen, vaikkakin yhtä luciferisen ja yhtä pahan roolin. Kännö hahmottaa hänestä saksalaisen mytologian nibelungien kuninkaan, Alberichin, joka Wagnerin teoksissa kuvataan kääpiöksi. Kääpiö on kuitenkin vain yksi vaihtoehto, sillä sama hahmo seikkailee eurooppalaissa mytologioissa useiden eri olentojen - mm. haltioiden ja keijujen - ruhtinaana, joka sitten monessa tarinassa lankeaa pimeyden puolelle.
Kuten tiedämme, juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen perinteen Saatana, jota myös Luciferiksi kutsutaan, on tällainen hahmo. Hän oli yksi arkkienkeleistä eli Jumalan jälkeen kaikkein korkeimmista olennoista, mutta lankesi ja veti mukanaan pimeyteen koko joukon kannattajia, muuttuen siten Jumalan päävastustajaksi kosmisessa valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, luomisen ja kadotuksen välisessä taistelussa.
Saksalaisessa aasamytologiassa tuon roolin sai jumalten ja ihmisten väliin sijoittuneiden maagisten olentojen, nibelungien, kuninkaaksi noussut Alberich. Nibelungeilla ja Alberichilla oli alun perin suora yhteys burgundeihin, jotka olivat frankkien naapurikansa ja kilpailijoita, mutta tämä lienee tarjonnut kansantaruille johdonmukaisen analogian ja viitekehyksen, kun puhuttiin mytologisen, jumalia koskevan tason tapahtumista. Alberich on myös Wagnerin suurteoksen roisto, jonka juonittelut johtavat jumalten tuhoon. Saksalaisen mytologian Alberich on sama hahmo kuin lännempänä esiintynyt keijukaiskuningas, josta Goethekin on kirjoittanut kuuluisan runonsa Erlkönig. Ranskassa tämän hahmon nimi oli Auberon, Britanniassa puolestaan Oberon, jonka tunnemme myös Shakespearen teoksista.
Seemiläinen ja indoeurooppalainen mytologia toistavat varsin samanlaista tarinaa: Jumalasta seuraavan olentoryhmän (enkelten, haltiain, maahisten) kuningas alkaa tavoitella jumaluutta ja lankeaa pimeyden puolelle, saa mahtavat voimat, nousee taikasormuksen avulla valtaan, ja tarvitaan kuolevaisten ihmisten joukosta tuleva epätodennäköinen sankari lyömään hänet ja pelastamaan maailman. Samalla pöyhkeät jumalat saavat opetuksen ja riehumisen päätteeksi Kaikkeinkorkein palauttaa järjestyksen. Tämähän on sama monomyyttinen taru, jonka Tolkienkin kirjoitti uuteen muotoon.
Toisinaan molemmissa rooleissa on puolijumala, jumalan ja kuolemattoman jälkeläinen. Sekä roisto että ihmisten sankari ovat siis välitilassa, jossa hyvän ja pahan taistelu käydään - heillä on sidoksia molempiin maailmoihin. Prometheus, Herakles, Theseus, Perseus, Jason ja Siegfried olivat kaikki jotain normaalin kuolevaisen ja jumaluuden väliltä: sankareita. Mutta niin ovat myös klassisten tarinoiden roistot, jotka ovat langenneita enkeleitä, yksisiipisiä enkeleitä, ylijumalten velipuolia ja ottopoikia. Tällainen oli myös Morgothin ja Sauronin alkuperä.
Myyttinen maailma, Lureln, edustaa Kännöllä sivumennen myös Atlantis-myytin toisintoa, mutta on olennaisesti Reininlaakso. Saksalaisessa mytologiassa Lureln on "kuiskausten maa", koska siihen vanhan saksan verbi lureln viittaa, joskin Lure ja Lore lienevät yhteydessä myös taruihin ja niiden kertomiseen. Reinin tytär Lorelei oli mytologiassa nymfi, seireeni, joenneito, joka saattoi laulullaan vietellä miehiä. Seireeniteema toistuu myöhemmin mainadien yhteydessä 2000-luvun dionysiolaisten orgioissa, joissa juodaan enteogeenistä somaa, sanskritin ja avestan rituaalijuomaa, jolla on sama rooli kuin Eleusiin mysteerien kykeonilla.
Myös nibelungien ja Nibelheimin etymologia on mielenkiintoinen. Kuten totesin, tällä myyttien kansalla on yhteys todellisuudessa olemassa olleisiin burgundeihin, jotka jättivät jälkeensä pitkäksi ajaksi myös eurooppalaisen valtion Saksan ja Ranskan väliin. Nibelung-termin etymologia viittaa kuitenkin sumuun (Nebel), joten nibelungit ovat sumukansaa.
Purppura, maailmanlopun väri, on vihreän, vrilin, kanssa ristiriidassa oleva väri. Vihreä sikiää elämää, purppura taas tuo muassaan päättymistä ja kuolemaa, ja siinä sivussa uutta alkua. Kristillisessä mytologiassa purppura on pojan väri, mutta toisaalta Babylonin purppuraan puettu neito tekee haureutta pedon kanssa ja korruptoituu. Myöhemmin purppurasta tuli Bysantin keisarien väri.
Lurelnin maailmanloppu tulee ensin vedenpaisumuksen muodossa, mutta kuten kristillisessäkin mytologiassa, vedenpaisumuksen jälkeen Jumala toteaa, että seuraavalla kerralla maailma hukkuu tuleen. Tämä toteutuu Kännöllä tulenjumala Lokin (Logen) edesottamusten muodossa. Tarinassa esiintyvä SåFG-SåUG viittaa auringonnousuun ja -laskuun (Sonnenaufgang-Sonnenuntergang).
Kännöllä näyttää olevan intohimoinen suhde eräisiin nykytaiteilijoihin, joista Ihmishämärässä erityisroolin saavat erityisesti Heinrich Hase ja tämän alter egona esiteltävä Joseph Beuys. Mielenkiintoista on, että molemmat ovat todellisia, historiallisia hahmoja, joskin Kännö on sekoittanut heidän elämänsä ja roolinsa sillä tavoin, ettei toden ja fiktion välinen ero ole selvä. Tällä on ehkä haluttu töniä lukijaa etsimään lisää tietoa ja uppoutumaan näiden taiteilijoiden hämmästyttäviin elämäntarinoihin ja taiteeseen. Kuten vaikka Kasselin seitsemääntuhanteen tammeen, jonka havaitsin hämmästyksekseni olevan todellinen, olemassa oleva taideteos - ei tosin Hasen vaan Beuysin, jonka Kännön versiossa piti olla kuollut ja elää vain Hasen mielessä. Jopa Hasen myyttinen Krimin-seikkailu näyttää pohjaavan todellisuuteen, mutta todellisessa maailmassa se tapahtui Beuysille, joka myöhemmin muisteli tavanneensa tiedottomuutensa aikana hänet pelastaneen krimintataarin, joka myös koulutti hänet šamaaniksi, vaikka Beuysin pelastaneet saksalaissotilaat todistivat, ettei mitään tataaria ollut olemassa.
Jäin monta kertaa tarinan aikana miettimään, miksi Hasen ja Beuysin monimutkainen säie nostettiin esille yhä uudelleen. Sen täytyy olla Kännölle erityisen tärkeä. Beuysin yhteys moderniin šamanismiin, alis- ja ylismatkoihin sekä sitä kautta esoteeriseen akashaan näyttää ilmeiseltä syyltä tähän, mutta asiaan liittyy myös jokin kokonaisvaltaisempi taiteen roolia korostava ideologia. Kännö näkee taiteen ihmisen kuvana samassa suhteessa kuin ihminen on Jumalan kuva. "Me luomme sillä lailla kuin meidät on luotu", kuten Tolkien toteaa Mythopoeiassaan.
Ja sitä Kännö on totisesti tehnytkin. Hyvä, että nämä hänen tiiliskivensä eivät minulta ainakaan ihan heti lopu kesken - vielä ovat lukematta Mehiläistie ja Kädet. Ja eiköhän niitä tule vielä lisää, sillä Kännö tuntuu vasta päässeen vauhtiin.
