Murreevuorilla

Olin viikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Murreevuorilla. Lähdimme Islamabadista kuudelta aamulla, jolloin vuorille johtava tie on vielä miellyttävän vapaa ajella. Pysähdyimme matkan varrella etsimään lintuja Khairagalissa ja Changlagalissa ja ajoimme lopulta Dungagaliin, joka on kuuluisan Putkipolun (Pipeline Track) toinen päätepiste; toinen on kansallispuiston keskuksessa Ayubiassa. Kävelimme Putkipolun edestakaisin, Dungagalista Ayubiaan ja sitten takaisin, yhteensä 11-12 km. Siinä keskellä söimme Ayubiassa aamiaiseksi parathaa munakkaalla ja joimme maitoteetä.

Islamabadista ylös Murreevuorille ajettaessa matalampien maiden lajisto vaihtuu ylänkö- ja vuorimetsälajeihin. Bulbulit katoavat, mainat vähenevät, intianvaris vaihtuu paksunokkavarikseen ja varpunen kanelivarpuseen. Intianpääskyjen ja pikkutörmäpääskyjen tilalle tulee aasianräystäspääskyjä ja puissa hyörivät tiaisparvet lakkaavat koostumasta etupäässä aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista ja koostuvat sen sijaan vihertalitiaisista ja pakistanintiaisista. Mekastavien metsätimaliparvien sijaan on pikku- ja kirjonauruleita ja viidakkoharakoiden asemesta himalajanloistoharakoita.

Kaikkialla kiekuivat kuningassepät ja laaksoja pitkin lensi kirskuvia parvia himalajankaijoja. Erityisen ilahduttavaa oli, että aamutunteina myös töyhtöfasaanit päästivät vuorilta soidinrääkäisyjään, vaikkei lintuja päässytkään näkemään. Tämän lajin näkemiseen tarvitaan nykyään kosolti onnea, mutta karjaisut paljastavat sen yhä esiintyvän ainakin suojelluilla alueilla. Putkipolun varrella oli myös runsaasti laulavia karakoruminuunilintuja, jotka onnistuvat jotenkin aina suorittamaan läpimuuttonsa Margallakukkulain kautta hyvin huomaamatta, vaikka ovat tietyillä vuoristoalueilla kesällä tavattoman yleisiä.

Reviireilleen oli saapunut myös useita lajeja sieppoja: näyttäviä turkoosi-, hopealakki- ja sinikirjosieppoja, vaatimattomamman värisiä siperiansieppoja (nimestä huolimatta Himalajan laji). Peippolintuja näkyi tällä kertaa vähänlaisesti, vain yksi himalajanpunavarpunen. Petolinnutkin olivat vähissä, vain yksi varpushaukka.

Makakeja oli runsaasti joka puolella teiden mutkissa ja parkkipaikkojen ympäristöissä. Näillä vuorilla yleinen petoeläin on keltarintanäätä, joka on kokoonsa nähden hirmuinen tappaja: surmaa paljon itseään suurempia muntjakkeja ja aikuisia makakeja iskemällä hampaansa näiden niskaan. Isompia petoja, kuten leopardeja, saa olla onnekas nähdäkseen.

Iltapäivällä ajoimme Nathiagaliin ja siellä erään vuoristohotellin maille, koska valokuvaajatar oli saanut paikkavinkin erään toisen valokuvaajan hiljattain löytämään esiintymään himalajannauruleita. Lajin on aina välillä huhuttu kuolleen Pakistanista sukupuuttoon, mutta sitten taas löydetty joltain uudelta paikalta. Etsimme niitä aikamme ja opastin seuraamaan huhujen sijaan habitaatteja, koska laji on varsin vaativa aluskasvillisuuden suhteen ja juuri siksi Pakistanista katoamassa - väki kun kerää aluskasvillisuutena esiintyviä pensaita metsistä polttopuuksi, eikä muutenkaan arvosta aluspensaita, vaan kuvittelee oikeaoppisen metsän olevan pohjalta avointa.

Emme löytäneet himalajannaurulia, mutta löysimme kaikenlaista muuta metsälintua kyllä, mukaan lukien monia niistä samoista lajeista, joita kohtasimme Dungagalissa. Kahta muuta naurulilajiakin oli ihan hyvin paikalla: pikkunaurulia ja kirjonaurulia.

Islamabadissa on jo täysi kesä. Kevät oli vuorillakin jo pitkällä, mutta joissain varjoisissa notkopaikoissa oli sentään vielä lumikinoksia. Yritteliäät paikalliset tekivät niistä aamuvarhain lumiukkoja, joiden kanssa puolenpäivän aikaan saapuvat pääkaupunkilaisturistit sitten ottivat maksusta selfieitä. Päivänpäättäjäiskahvit ja köyhätritarit nautimme perinteen nimissä Dungagalin Snowlandin kahvilassa ennen pitkää paluumatkaa takaisin Islamabadiin.

Drongojen paluu

Viikonloppu oli kuuma, kesä on jo käytännössä alkanut. Lintumaailmassa eletään kuitenkin yhä kiivasta muuttokautta, sillä korkeammalla vuoristoisilla alueilla on kevät vasta käynnistynyt ja lumet sulavat solisten, kuten muistamme Shogranista, jossa viime vuonna tähän aikaan olin. Samoin tietysti Keski-Aasiassa ja Siperiassa, josta monet täkäläisistä muuttolinnuista tulevat, on monin paikoin vielä talvi.

Myös ramadanin päättävä eid el-fitr, vuoden suurin juhla islaminuskoisissa maissa, alkoi viikonloppuna ja jatkuu keskiviikkoon. Pakistanilaiset viettävät pyhiä, me suomalaiset taas olemme olleet päivät töissä, koska suomalainen työnantaja ei tunnusta muslimipyhiä. Hiljaista kuitenkin oli, kun paikallisesti kaikki on kiinni ja väki sukulaisissa.

Viikonloppuna saapui useita palaavia muuttolintuja lisää: molemmat drongolajit ilmaantuivat maisemiin tänä vuonna yhtäaikaisesti, vaikka yleensä mustadrongo tulee ensin ja Margallan metsien tuhkadrongo vasta vähän myöhemmin. Drongot ovat trooppisen Aasian ja Afrikan näkyviä lintuja, elegantteja kiiltävänmustia lepinkäisten ja varislintujen sukulaisia, joilla on pitkä haarautuva pyrstö. Ne tähystävät yleensä näkyvillä paikoilla, kuten puiden ja tolppien latvoissa, ja syöksyvät väijystään sieppaamaan isoja hyönteisiä, liskoja ja milloin mitäkin saalista. Ruokavaliokin on paljolti samaa kuin lepinkäisillä. Drongot ovat taitavia lentäjiä, kiivaan territoriaalisia ja usein päästelevät huutojaan pimeälläkin.

Myös haukkakäki ilmaantui huutelemaan Margallakukkuloille. Samoin Dara Janglanin polun yleisin yölintu, pitkäpyrstökehrääjä, joita oli taas äänessä viitisen, kun siellä iltaa myöten viipyilin. Yksi savannikehrääjäkin pyyhki yli avoimemmalla osuudella. Eidin aattona Dhok Jeevanin polulta löytyi kevään ensimmäinen paratiisimonarkki, joka sekin on Islamabadissa kesälintu.

Pikkumehiläissyöjät palasivat jo viikkoa aiemmin. Toinen täkäläinen pesimälaji, safiirimehiläissyöjä, on vielä saapumatta. Pikkusieppojen ja kivikkouunilintujen läpimuutto on paraikaa käynnissä, viitakerttuset ja aavikkokultarinnat tulevat läpi vasta myöhemmin.

Sunnuntaina tein pindiläisen valokuvaajattaren kanssa ekskursion Punjabin puolelle, kohteena Sangnin linnake, joka on peräisin sikhidynastian ajalta. Sen sisällä on paikallisen kylän näkökulmasta tärkeämpi kohde, paikallisesti vaikuttaneen suufilaisen pyhimyksen hautapyhäkkö eli pir durbar. Kyseinen pyhimys, Sahibzada Abdul Hakim, näyttää olleen alun perin kotoisin Irakista, mutta vaikuttaneen täällä.

Pieni linnake ja pyhäkkö ovat dramaattisella paikalla kauniin rotkon laella, josta on muinoin voinut epäilemättä kontrolloida jokilaaksoa ja maantietä. Pir Abdul Hakim kuuluu vastustaneen poliittista valtaa edustaneen linnakkeen rakentamista ja vannoneen palaavansa sinne vielä, mikä sitten toteutuikin haudan muodossa. Tarinaan kuuluivat toki myös kaikenlaiset ihmeet, jollaisia oli todistettu sekä pyhimyksen yhä eläessä että hänen kuolemansa jälkeen, kun ruumista palautettiin rakkaalle linnoituskukkulalleen. Linnanherroista on aika jättänyt kauan sitten, mutta kyläläiset pitävät yhä Abdul Hakimin pyhäkköä pyhänä.

Linnakkeen alapuolinen rotko ja kylän alapuolelle avautuva savannimainen maasto osoittautuivat mitä rikkaimmaksi habitaatiksi. Siellä lauloi kaksi sellaista priinialajia, joita vain harvoin näkee Islamabadissa: aropriinia ja siropriinia. Jälkimmäinen on splitattu Lähi-idässä ja Egyptissä esiintyvästä priiniasta melko hiljattain, kattaen nyt Etelä-Aasian, Eufratin, Tigrisin, Turkin ja Itä-Arabian populaatiot, kun taas Lähi-idän, Länsi-Arabian ja Egyptin populaatiot kuuluvat tavalliseen priiniaan.

Alueella kaarteli myös hyvin petoja: kaksi valkosilmähaukkaa, idänmehiläishaukka ja arovarpushaukka. Kaksi intiansininärheä lehahteli akaasiasta toiseen. Kalliokirvinen kantoi ruokaa nokassaan. Rotkon pohjan purossa käyskentelivät ruskosuokana ja mustavästäräkki. Yli lensi myös punjabinkorppi, joka nykyisin on palautettu takaisin tavallisen korpin yhteyteen, koska ilmeisesti rajoja populaatioiden välille ei voida vetää. Punjabin tasankojen korpit ovat pienempiä kuin vuorilla elävät normikorpit.

Matkan varrella erään toisen suufilaisen pyhäkön, Astana Aliyan, kupeessa olevan sillan alla oli satojen intianpääskyjen yhdyskuntia. Nämä pienet, kiiltävän sinimustat ja punalakkiset pääskyt tykkäävät erityisesti pesiä siltojen alla tasankoisilla mailla.