Taas pari viikkoa on vierähtänyt. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros meni, ja Niinistön haastajaksi toiselle kierrokselle tuli kuin tulikin Haavisto. Väyrynen ja Soini neutraloivat toinen toisensa - jos jompikumpi olisi jättäytynyt kisasta ajoissa, Niinistön haastajaksi olisi noussut toinen heistä ja toisen kierroksen peli käyty olennaisesti erilaisilla sävyillä. Nyt olen ilahtuneena havainnut, että viimeinkin vaaliväittelyissä puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Olen jo äänestänyt toistamiseen Niinistöä. Tämä ei johdu siitä, että pitäisin Niinistöä täydellisenä tai että pitäisin Haavistoa huonona, mutta kyllä, pidän Niinistöä sopivampana Suomen tasavallan presidentin tehtävään kuin Haavistoa, joka voisi sopia paremmin vaikka ulkoministerin tehtävään. Presidentin valtaoikeudet keskittyvät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä nimitysrumbaan. Molemmissa asioissa olen iloinen tulevasta muutoksesta riippumatta siitä kumpi ehdokkaista voittaa toisen kierroksen, sillä parannusta nykyiseen poliittiseen kulttuuriin lienee joka tapauksessa luvassa.
Olin kolmen päivän reissulla Istanbulissa, jossa tapasin vanhoja tuttujani lähinnä Syyrian tilanteen merkeissä. Olin saanut suorat lennot Helsingistä Istanbuliin ja samaan pakettiin vielä edullisesti hyvän hotellin Sirkecistä aivan vanhankaupungin kupeesta. Vietin Habibin kanssa yhden pitkän illan ja yön Istiklalin ravintoloissa ja lopulta aamuyöstä vahingossa löytämässämme boheemibaarissa, jossa oli jordanialainen baarimies ja puhuttiin Lähi-idän politiikkaa.
Istanbulin jälkeen menin Tukholmaan, jossa puitiin lähinnä Afrikan sarvea. Sielläkin Turkki on nostanut profiiliaan huomattavasti, avaten Mogadishuun niin suurlähetystön, kehitysyhteistyötoimiston kuin firmojenkin investointeja, ja käyttäen Somalian avustamiseen satoja miljoonia euroja. Toisin kuin eurooppalaiset, jotka kuluttavat rahansa lähinnä kallispalkkaisten länsimaalaisten puuhailuun Nairobissa sekä ilmaisen rahan jakamiseen parempiosaisille somaleille, turkkilaiset ovat käärineet hihansa ja ajelevat ilman aseistettuja vartijoita pitkin Somalian syrjäseutuja.
Kaikki tapaamamme somalit kertoivat meille arvostavansa turkkilaisten touhuja enemmän kuin Nairobin rahasirkusta. Muutamat toivoivat jopa Turkin lähettävän Somaliaan joukkoja, koska paikalliset eivät lainkaan luota etiopialaisiin, kenialaisiin ja ugandalaisiin "miehittäjiin", joiden kerrotaan ryöstelevän, raiskaavan ja öykkäröivän.
Arabikevät tuntuu vakuuttaneen Turkin siitä, että sen on oltava oikealla puolella historiaa. Mikä vielä parempaa, sama mieliala tuntuu vallitsevan myös useimpien arabimaiden johdoissa. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Arabiliitosta on tullut oikeasti relevantti alueellinen järjestö, jolla on aktiivinen rooli arabimaailman politiikan ja turvallisuuden suhteen. Alkutekijöissä oleva ja hapuilevan varovainen vielä, mutta nyt viimein oleellinen.
Ensimmäiseksi tämä nähtiin Libyan kohdalla, jossa Arabiliiton pyyntö saada Libyaan kansainvälinen interventio ratkaisi pelin Libyan opposition ja kansan hyväksi Qaddafin julmaa diktatuuria vastaan. Syyria ja Algeria nikottelivat, mutta jäivät yksin. Vaikka Libyan vapauttivatkin ensisijaisesti libyalaiset, se ei olisi ollut mahdollista ilman Naton sotilaallista tukea ja Qaddafin raskaan aseylivoiman möyhentämistä.
Seuraavaksi Jemenin kohdalla Arabiliitto loi ratkaisuehdotuksen, jossa presidentti Saleh painostettiin luovuttamaan valtansa varapresidentille ja aloittamaan poliittinen neuvotteluprosessi. Arabiliiton päätökselle saatiin YK:n siunaus. Syyrian kohdalla yritetään nyt samaa ja Arabiliitto alkaa olla lopullisesti kypsynyt Assadin verilöylyyn omaa kansaansa vastaan.
Arabiliiton poliittinen yhtenäisyys oli vuosikymmenten ajan fiktio, jonka ainoaksi sisällöksi jäi vastustaa kaikkea status quon muuttamista sekä esittää verbaalisesti mahtipontisia mutta sisällöllisesti tyhjiä julistuksia Palestiinasta, ilman että mitään todellisuudessa tehtiin palestiinalaisten hyväksi. Tilanne alkoi muuttua monien arabimaiden uudistumisen myötä 1990-luvulla, kunnes lopulta 2000-luvulla ja Saddamin syrjäyttämisen jälkeen Arabiliitosta olisi voinutkin alkaa tulla EU:n kaltainen relevantti yhteisö, elleivät Qaddafin Libya ja Assadin Syyria olisi olleet tiellä.
Qaddafin Libya on nyt kukistettu ja Assadin Syyria horjuu. Syyria on viimeinen Iranin valtiollinen liittolainen arabimaailmassa. Sen muut liittolaiset, Hizbullah, Hamas, Mahdiarmeija jne. ovat vain aseellisia taisteluryhmiä, joiden voima kumpuaa Iranin ja Syyrian toimittamasta aseistuksesta ja erikoisoperationaalisesta tuesta. Jos Assadin hallinto Syyriassa kaatuu, Iran menettää otteensa arabimaailmasta, millä on dramaattisen myönteisiä vaikutuksia koko alueen geopolitiikkaan. Algeria on jo löytänyt pragmaattisen lähestymistavan. Se on joutunut avaamaan ovet monipuoluejärjestelmälle ja luopunut Assadin puolustamisesta Arabiliitossa. Irakin ja Libanonin sisäiset olot rauhoittuisivat huomattavasti jos Iranin ja Syyrian liittolaiset menettävät ulkomaisen selkänojansa.
Koska myös Kiina suhtautuu tilanteeseen ensisijaisesti taloudellisista näkökohdista käsin, ovat Iran ja Venäjä nyt jäämässä yksin Syyrian diktatuurin ja Lähi-idän autoritäärisen status quon puolustajiksi sekä arabikevään vihollisiksi. Ne pyrkivät epätoivoisesti siirtämään peliä Syyriasta johonkin muualle ja ryhtynevät sitä tarkoitusta varten vielä yllättäviinkin vetoihin, kuten provokaatioihin tai terrori-iskuihin. Myös umpikujassa olevaa Palestiinaa yritetään tuputtaa esteeksi Syyrian muutoksen tielle.
Jos arabikeväästä alkanut kehitys johtaa siihen, että Arabiliitosta tulee merkittävä alueellinen toimija, alueen valtioiden poliittinen ja taloudellinen integraatio voisi hyvinkin ottaa mallia EU:sta. Tämä voisi myös tuoda aivan uudenlaista vakautta ja pariteettia Välimeren alueelle. Arabimaiden ulkopuolisista merkittävistä valtioista alueella Turkki suhtautuisi tällaiseen todennäköisesti myönteisesti, Israel ja Iran taas kielteisesti.
Asia voisi kuitenkin merkittävästi muuttua jos Iranissa oppositio onnistuisi kumoamaan islamistiregiimin vallasta. Iran on 76 miljoonan asukasluvultaan samaa kokoluokkaa kuin Turkki ja Egypti. Sillä on nuorekas, kulttuurisesti itsetietoinen ja varsin hyvin koulutettu väestö, sekä valtava historiallinen ja kulttuurinen potentiaali yhtenä Euraasian perinteisistä suurvalloista. Esteenä Iranin kehityksen tiellä onkin lähinnä vuodesta 1979 vallassa ollut islamistinen hallinto, joka on erittäin epäsuosittu varsinkin nuoren koulutetun kaupunkiväestön keskuudessa.
Myös Israel on kysymysmerkki. Jo jonkin aikaa jatkunut fanaattisuuteen taipuvainen oikeistosuuntaus on käytännössä tuhonnut Israelin välit entiseen läheisimpään alueelliseen liittolaiseensa Turkkiin, menettänyt ainakin toistaiseksi pelin Egyptissä ja kovaa vauhtia vieraannuttamassa myös Jordanian. Se on keskittynyt sumeilemattoman islamofobisen, arabimaiden ja Turkin vastaisen propagandan levittämiseen Euroopassa ja Amerikassa, sen sijaan että olisi pyrkinyt yhteenkään olemassaoloaan ympäröiville kansoille perustelevaan sydänten ja mielten kampanjaan.
Se on värvännyt väärän lipun taktiikalla terroristeja - kommunistista PKK:ta ja sunni-islamistista Jundullahia myöten - johtaen kasvavaan ärtymykseen myös Yhdysvalloissa, jonka tuesta Israel on syvästi riippuvainen. Se on jatkanut palestiinalaispolitiikassaan maan ja kredibiliteetin ryöstämistä Fatahilta, kun taas Hamasia on epäsuorasti oikeastaan autettu mm. Gazan saarron ja syyrialaismyönteisen geopolitiikan avulla. Näillä näkymin Israelin aluepolitiikka jatkaa kyynistä hajottamisen ja hallitsemisen strategiaa, kylväen epävakautta pikemminkin kuin vakautta. On vaikea nähdä kuinka se palvelisi juutalaisvaltion tulevaisuutta muuttuvassa ja kehittyvässä Lähi-idässä.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
torstai 12. tammikuuta 2012
Maailmanennusteita 2012
Lupailin edellisessä kirjoituksessa, että palaisin vielä ennustuksiin maailmanpolitiikan suhteen. Nyt on hyvä aika tehdä niin, sillä kävin suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni ja äänestämässä ehdokastani Sauli Niinistöä presidentiksi. Uskon pääseväni äänestämään häntä vielä toistamiseen. Sen sijaan minusta alkaa tuntua, että hänen todennäköinen toisen kierroksen vastaehdokkaansa Väyrynen on ulkoavaruudesta ihmisruumiiseen siirtynyt reptiliaani. Liskot tuijottavat tietyllä tavalla ja osaavat luoda nahkansa. On myös mahdollista, että Keskustalla on jossain Lapissa jalasmökiksi naamioitu salainen laboratorio, jossa epäonnistuneiden kekkoskokeiden jälkeen on onnistuttu kloonaamaan väyrysiä tulevillekin sukupolville.
Tämä vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen, suurten mahdollisuuksien ja uhkien vuosi. Suurvaltapolitiikassa tulee tapahtumaan paljon ainakin Yhdysvalloissa, Venäjällä, Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja ehkä myös Kiinan ympärillä Tyynenmeren-Aasiassa.
Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät ja paraikaa republikaanien taisto Obaman haastajasta sakenee, kun osa ehdokkaista jo pudottautuu pois. Massachusettsin konservatiivinen kuvernööri Mitt Romney on voittanut Iowan ja New Hampshiren esivaalit. Hänen pääsemisensä presidentiksi asti olisi amerikkalaisenkin uskonnollisen suvaitsevaisuuden mittapuulla merkittävä tapahtuma, sillä Romney on mormoni ja siten monen fundamentalistikristityn mielestä kerettiläinen. Hänen niskaansa hönkii libertaristinen pasifisti Ron Paul, joka edustaisi hyvin suurta muutosta jo läpi sodanjälkeisen ajan valtiota ja suurvalta-asemaa paisuttaneisiin presidentteihin.
Sitä luulisi, että juuri nyt elettäisiin aikaa, jolloin Paulin kaltaisella periaatteiden miehellä voisi olla mahdollisuuksia, kun talous pitkästä aikaa on ihmisten mielissä paljon keskeisemmällä sijalla kuin terroristit, armeija tai Israel. On eri asia kuinka hänen edustamansa isolationismi käytännössä vaikuttaisi Yhdysvaltain suurvalta-asemaan, koska Yhdysvalloista on yhä paljon kiinni vapaan maailman puolustamisessa. Eurooppa, Japani, Etelä-Korea ja muut sekalaiset vapaan maailman maat ovat nyt jos mahdollista vieläkin vähemmän valmiita vapauden ja demokratian puolustamiseen kuin aiempina aikoina. Yhdysvaltain yleinen vetäytyminen siis pelaa helposti ainoastaan Venäjän, Kiinan ja Iranin pusseihin. Paulin lisäksi Romneyn perässä on myös täysin päinvastainen tapaus, katolinen kristilliskonservatiivi Rick Santorum, jonka mielestä palestiinalaisalueet kuuluvat Israeliin.
Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. Suomessa toimivista eturivin Venäjän-tutkijoista Arto Luukkanen on ennustanut järjestelmän muutosta, kun taas Arkadi Mošes on sitä mieltä, että Putin valitaan vaikka väkisin vielä kahdeksitoista vuodeksi eteenpäin johtajaksi. Luukkaselle pisteet myös siitä, että hän lähes ainoana asiantuntijana nosti presidentinvaalien keskusteluun sen asian, joka Suomen presidentin aseman ja valtaoikeuksien kannalta on hänen keskeisin haasteensa: Venäjän-suhteet. Lipposen koneiston primitiivireaktio Luukkasen asialliseen puheenvuoroon kertoi kalikan kalahtaneen, ja taisi paitsi osua myös upota, sillä Lipposen kannatuskäyrä putosi kuin lehmän häntä.
Sekä Luukkanen että Mošes ovat kuitenkin sitä mieltä, että džinni on tullut ulos pullosta eikä sitä ihan helpolla saa sinne takaisin, vaikka salainen poliisi hallitsisi kaikkia valtion instituutioita, suuryrityksiä ja mediaa. Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.
Arabikevät ei ole edelleenkään päättynyt, vaan jatkuu kaduilla sekä Syyriassa että Jemenissä. Marokossa ja Tunisiassa uudistukset näyttävät vakiintuvan kohti tasapainoista demokratiaa, vaikka kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään vielä voi tehdä Tunisiastakaan. Algeriassa vallankumous ei jostain syystä ole ottanut tuulta alleen, vaikka maa on pian jäämässä Pohjois-Afrikan viimeiseksi yksipuoluediktatuuriksi. Libya on toipunut humanitäärisestä kriisistä mutta poliittinen kriisi on vasta alkamassa, kun uusi järjestelmä rakennetaan aivan puhtaalle pöydälle.
Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään. Toisaalta islamistit ovat hajoamassa riitaisiin leireihin, kun salafilaiset saivat yllättävän suuren äänisaaliin ja Muslimiveljeskunnassa on hyvinkin eriäviä näkemyksiä politiikan tekemisen keinoista, suhteista sotilashallintoon ja sellaisista pikku asioista kuin ulkopolitiikka.
Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi. Syyrian oppositio jakautuu osapuilleen kuuteen kuppikuntaan: kahteen eri neuvostoon, entisiin ba’athisteihin, vapaiden sotilaiden liikkeeseen, kurdeihin ja kaduilla mieltään osoittavaan epäpoliittiseen nuorisoon, jota ulkomaailmassa edustaa virtuaalinen eskadroona nettiaktivisteja, transfyysisiä avattaria ja peilitalon jatkuvassa liikkeessä olevia spontaaneja verkostoja, jotka liukenevat eetteriin kuin vesi salaisen poliisin ja sen soluttautujien kourista.
Maanpaossa pitkään olleiden vanhempien sukupolvien aktivistit ovat nuorten silmissä pyrkyreitä, joita kiinnostavat diplomaattinen pönötys, länsimaiset rahahanat ja tulevan hallinnon suojavirkojen jakeleminen etukäteen. Lisäksi heihin ei täysin luoteta. Jokainen yli 25-vuotias on voinut kompromettoitua yhteyksistä entisiin ja nykyisiin ba’athisteihin, salaiseen poliisiin, ulkomaisiin tiedustelupalveluihin ja korruptoituneisiin liikemiehiin, koska niin diktatuuri toimii, että kukaan ei pärjää ilman että käyttää jossain vaiheessa korruptiosuhteita. Kun niitä kerran joutuu käyttämään esimerkiksi jonkin byrokraattisen luvan saamiseksi tai sukulaisen pelastamiseksi kidutussellistä, tulee helposti antaneeksi Mordorin kätyreille ruuveja myöhempään kiristykseen. Siksi moni syyrialainen esiintyy ulkomailla vähintään hieman toisella nimellä kuin kotimaassa.
Monet ovat hämmästelleet sitä, miksi Iran uhoaa uhoamistaan, ikään kuin se tahallisesti yrittäisi provosoida Israelia ja Yhdysvaltoja sotilaalliseen interventioon. Luulen, että sitä se juuri yrittääkin. Ahmadinejadin hallinto on omassa maassaan erittäin epäsuosittu ja Syyrian hallinnon kukistuminen kansannousussa herpaannuttaisi Sarumanin otteen lopuistakin arabiliittolaisistaan, lähinnä Libanonissa (Hizbullah), Palestiinassa (Hamas), Irakissa (šiialaiset islamistit) ja myös Egyptin ja Jordanian Muslimiveljeskuntien syyrialaismielisillä laidoilla. Kärmekieli sihisee ja sähisee nyt siksi, että Saruman tarvitsee epätoivoisesti pientä ja maailmalla epäsuosittua länsimaista interventiota, joka ei kuitenkaan riittäisi islamistihallinnon kumoamiseen.
Ydinaseen valmistumisella ja pienellä mutta huonosti toimivalla interventiolla olisi jotakuinkin samat vaikutukset: Iranin hallinto siirtyisi Venäjän takuiden alle, länsimaat joutuisivat vetäytymään laajalti Lähi-idästä Pakistaniin ulottuvalla vyöhykkeellä, vihreä vallankumous tuhottaisiin ja arabikevät pysäytettäisiin. Venäjän ja Kiinan asema vahvistuisi samoin kuin niiden liittolaisena toimivan Iranin nykyhallinnon. Juuri tähän nämä pelurit todennäköisesti tällä hetkellä tähtäävät, laskien, että Israelin ja Yhdysvaltain rahkeet ja poliittinen tahto eivät riittäisi kyllin koviin toimiin Irania vastaan. Samalla peli pyritään siirtämään Syyriasta, jossa se on käynyt Mordorin ja Sarumanin kannalta vaaralliseksi, Persianlahdelle ja Pakistaniin, joissa voidaan uhata suoraan länsimaiden elintärkeitä energia- ja turvallisuusintressejä.
Ennustan siis että Iranin aggressiivisuus tulee herättämään paljon huolta ja huomiota vähintäänkin koko sen ajan kun Yhdysvaltoja hallitsevat presidentinvaalikampanja sekä maailmanlaajuinen vetäytymisvimma. Iran pyrkii ekspansioon juuri nyt, koska se itse asiassa on heikompi kuin pitkiin aikoihin. Arabikevään jatkeeksi vihreä vallankumous olisi voinut onnistuakin, joten imperiumin vastaisku pyrkii hinnalla millä hyvänsä pysäyttämään arabikevään. Venäjän valkonauhaliike on tässä mielessä avainasemassa, koska mikäli Venäjä joutuukin keskittymään sisäisiin asioihinsa, Iranille jää jäljelle härski ja aggressiivinen bluffi – ja suunnaton riskinotto. On todettava, että maa on toistuvasti sellaiseen ryhtynyt ja siitä hyvin pienin kolhuin selvinnyt.
Pakistanin vajoaminen kaaokseen voi tänä vuonna olla merkittävämpi uhka kuin kaikkina niinä aiempina vuosina, joina sitä on manattu kuin sutta Aisopoksen sadussa. Yhdysvallat on Irakin jälkeen vetäytymässä myös Afganistanista eikä Talibanin sotilaalliseen murskaamiseen enää pyritä. Tämä merkitsee tappiota niille voimille Pakistanissa, jotka ovat argumentoineet Talibanin olevan rasite ja suurempi uhka kuin maan perinteiset geopoliittiset viholliset Intiassa, Iranissa ja Afganistanissa, jotka nyt koordinoivat toimintaansa Pakistania vastaan yhä avoimemmin.
Obaman hallinto on ulkoministerinsä johdolla jatkanut tämän aviomiehen presidenttikauden melko yksisilmäistä politiikkaa Etelä-Aasiassa, mikä on johtanut mittaviin tappioihin ja vetäytymiseen Pakistanissa. Pakistan tulee tukeutumaan saarrettuna yhä enemmän viimeiseen liittolaiseensa, Kiinaan. Tämä saattaa toisaalta lisätä geopoliittisia jännitteitä Kiinan ja Venäjän välille. Ei kuitenkaan niin paljon että ne luopuisivat pitämästä länsimaita ja demokraattisia vallankumouksia ensisijaisesti torjuttavina vihollisinaan. Molotovin-Ribbentropin yhteisymmärrys murtuu vasta kun välistä loppuu jaettava.
Yhdysvallat joutuu yhä enemmän myös sen tosiasian eteen, että vasemmistodiktatuurien määrä Latinalaisessa Amerikassa on sen kuin lisääntynyt, kun taas kaaos lisääntynyt Meksikossa ja nyt uudelleen Kolumbiassakin. Iran ja Kiina vahvistavat asemiaan Venezuelan ystävällisellä myötävaikutuksella. Tämä ilmansuunta tulee sitomaan Yhdysvaltojen huomiota pois Euraasiasta.
Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.
Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. Kaikki nöböt säntäilevät ensin sinne tänne vähän päämäärättömän näköisesti, mutta tosipaikan tullen toimivat sittenkin oikeansuuntaisesti, koska heillä, heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on tulevaisuus, josta pitää kantaa huolta. Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.
Tämä vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen, suurten mahdollisuuksien ja uhkien vuosi. Suurvaltapolitiikassa tulee tapahtumaan paljon ainakin Yhdysvalloissa, Venäjällä, Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja ehkä myös Kiinan ympärillä Tyynenmeren-Aasiassa.
Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät ja paraikaa republikaanien taisto Obaman haastajasta sakenee, kun osa ehdokkaista jo pudottautuu pois. Massachusettsin konservatiivinen kuvernööri Mitt Romney on voittanut Iowan ja New Hampshiren esivaalit. Hänen pääsemisensä presidentiksi asti olisi amerikkalaisenkin uskonnollisen suvaitsevaisuuden mittapuulla merkittävä tapahtuma, sillä Romney on mormoni ja siten monen fundamentalistikristityn mielestä kerettiläinen. Hänen niskaansa hönkii libertaristinen pasifisti Ron Paul, joka edustaisi hyvin suurta muutosta jo läpi sodanjälkeisen ajan valtiota ja suurvalta-asemaa paisuttaneisiin presidentteihin.
Sitä luulisi, että juuri nyt elettäisiin aikaa, jolloin Paulin kaltaisella periaatteiden miehellä voisi olla mahdollisuuksia, kun talous pitkästä aikaa on ihmisten mielissä paljon keskeisemmällä sijalla kuin terroristit, armeija tai Israel. On eri asia kuinka hänen edustamansa isolationismi käytännössä vaikuttaisi Yhdysvaltain suurvalta-asemaan, koska Yhdysvalloista on yhä paljon kiinni vapaan maailman puolustamisessa. Eurooppa, Japani, Etelä-Korea ja muut sekalaiset vapaan maailman maat ovat nyt jos mahdollista vieläkin vähemmän valmiita vapauden ja demokratian puolustamiseen kuin aiempina aikoina. Yhdysvaltain yleinen vetäytyminen siis pelaa helposti ainoastaan Venäjän, Kiinan ja Iranin pusseihin. Paulin lisäksi Romneyn perässä on myös täysin päinvastainen tapaus, katolinen kristilliskonservatiivi Rick Santorum, jonka mielestä palestiinalaisalueet kuuluvat Israeliin.
Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. Suomessa toimivista eturivin Venäjän-tutkijoista Arto Luukkanen on ennustanut järjestelmän muutosta, kun taas Arkadi Mošes on sitä mieltä, että Putin valitaan vaikka väkisin vielä kahdeksitoista vuodeksi eteenpäin johtajaksi. Luukkaselle pisteet myös siitä, että hän lähes ainoana asiantuntijana nosti presidentinvaalien keskusteluun sen asian, joka Suomen presidentin aseman ja valtaoikeuksien kannalta on hänen keskeisin haasteensa: Venäjän-suhteet. Lipposen koneiston primitiivireaktio Luukkasen asialliseen puheenvuoroon kertoi kalikan kalahtaneen, ja taisi paitsi osua myös upota, sillä Lipposen kannatuskäyrä putosi kuin lehmän häntä.
Sekä Luukkanen että Mošes ovat kuitenkin sitä mieltä, että džinni on tullut ulos pullosta eikä sitä ihan helpolla saa sinne takaisin, vaikka salainen poliisi hallitsisi kaikkia valtion instituutioita, suuryrityksiä ja mediaa. Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.
Arabikevät ei ole edelleenkään päättynyt, vaan jatkuu kaduilla sekä Syyriassa että Jemenissä. Marokossa ja Tunisiassa uudistukset näyttävät vakiintuvan kohti tasapainoista demokratiaa, vaikka kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään vielä voi tehdä Tunisiastakaan. Algeriassa vallankumous ei jostain syystä ole ottanut tuulta alleen, vaikka maa on pian jäämässä Pohjois-Afrikan viimeiseksi yksipuoluediktatuuriksi. Libya on toipunut humanitäärisestä kriisistä mutta poliittinen kriisi on vasta alkamassa, kun uusi järjestelmä rakennetaan aivan puhtaalle pöydälle.
Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään. Toisaalta islamistit ovat hajoamassa riitaisiin leireihin, kun salafilaiset saivat yllättävän suuren äänisaaliin ja Muslimiveljeskunnassa on hyvinkin eriäviä näkemyksiä politiikan tekemisen keinoista, suhteista sotilashallintoon ja sellaisista pikku asioista kuin ulkopolitiikka.
Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi. Syyrian oppositio jakautuu osapuilleen kuuteen kuppikuntaan: kahteen eri neuvostoon, entisiin ba’athisteihin, vapaiden sotilaiden liikkeeseen, kurdeihin ja kaduilla mieltään osoittavaan epäpoliittiseen nuorisoon, jota ulkomaailmassa edustaa virtuaalinen eskadroona nettiaktivisteja, transfyysisiä avattaria ja peilitalon jatkuvassa liikkeessä olevia spontaaneja verkostoja, jotka liukenevat eetteriin kuin vesi salaisen poliisin ja sen soluttautujien kourista.
Maanpaossa pitkään olleiden vanhempien sukupolvien aktivistit ovat nuorten silmissä pyrkyreitä, joita kiinnostavat diplomaattinen pönötys, länsimaiset rahahanat ja tulevan hallinnon suojavirkojen jakeleminen etukäteen. Lisäksi heihin ei täysin luoteta. Jokainen yli 25-vuotias on voinut kompromettoitua yhteyksistä entisiin ja nykyisiin ba’athisteihin, salaiseen poliisiin, ulkomaisiin tiedustelupalveluihin ja korruptoituneisiin liikemiehiin, koska niin diktatuuri toimii, että kukaan ei pärjää ilman että käyttää jossain vaiheessa korruptiosuhteita. Kun niitä kerran joutuu käyttämään esimerkiksi jonkin byrokraattisen luvan saamiseksi tai sukulaisen pelastamiseksi kidutussellistä, tulee helposti antaneeksi Mordorin kätyreille ruuveja myöhempään kiristykseen. Siksi moni syyrialainen esiintyy ulkomailla vähintään hieman toisella nimellä kuin kotimaassa.
Monet ovat hämmästelleet sitä, miksi Iran uhoaa uhoamistaan, ikään kuin se tahallisesti yrittäisi provosoida Israelia ja Yhdysvaltoja sotilaalliseen interventioon. Luulen, että sitä se juuri yrittääkin. Ahmadinejadin hallinto on omassa maassaan erittäin epäsuosittu ja Syyrian hallinnon kukistuminen kansannousussa herpaannuttaisi Sarumanin otteen lopuistakin arabiliittolaisistaan, lähinnä Libanonissa (Hizbullah), Palestiinassa (Hamas), Irakissa (šiialaiset islamistit) ja myös Egyptin ja Jordanian Muslimiveljeskuntien syyrialaismielisillä laidoilla. Kärmekieli sihisee ja sähisee nyt siksi, että Saruman tarvitsee epätoivoisesti pientä ja maailmalla epäsuosittua länsimaista interventiota, joka ei kuitenkaan riittäisi islamistihallinnon kumoamiseen.
Ydinaseen valmistumisella ja pienellä mutta huonosti toimivalla interventiolla olisi jotakuinkin samat vaikutukset: Iranin hallinto siirtyisi Venäjän takuiden alle, länsimaat joutuisivat vetäytymään laajalti Lähi-idästä Pakistaniin ulottuvalla vyöhykkeellä, vihreä vallankumous tuhottaisiin ja arabikevät pysäytettäisiin. Venäjän ja Kiinan asema vahvistuisi samoin kuin niiden liittolaisena toimivan Iranin nykyhallinnon. Juuri tähän nämä pelurit todennäköisesti tällä hetkellä tähtäävät, laskien, että Israelin ja Yhdysvaltain rahkeet ja poliittinen tahto eivät riittäisi kyllin koviin toimiin Irania vastaan. Samalla peli pyritään siirtämään Syyriasta, jossa se on käynyt Mordorin ja Sarumanin kannalta vaaralliseksi, Persianlahdelle ja Pakistaniin, joissa voidaan uhata suoraan länsimaiden elintärkeitä energia- ja turvallisuusintressejä.
Ennustan siis että Iranin aggressiivisuus tulee herättämään paljon huolta ja huomiota vähintäänkin koko sen ajan kun Yhdysvaltoja hallitsevat presidentinvaalikampanja sekä maailmanlaajuinen vetäytymisvimma. Iran pyrkii ekspansioon juuri nyt, koska se itse asiassa on heikompi kuin pitkiin aikoihin. Arabikevään jatkeeksi vihreä vallankumous olisi voinut onnistuakin, joten imperiumin vastaisku pyrkii hinnalla millä hyvänsä pysäyttämään arabikevään. Venäjän valkonauhaliike on tässä mielessä avainasemassa, koska mikäli Venäjä joutuukin keskittymään sisäisiin asioihinsa, Iranille jää jäljelle härski ja aggressiivinen bluffi – ja suunnaton riskinotto. On todettava, että maa on toistuvasti sellaiseen ryhtynyt ja siitä hyvin pienin kolhuin selvinnyt.
Pakistanin vajoaminen kaaokseen voi tänä vuonna olla merkittävämpi uhka kuin kaikkina niinä aiempina vuosina, joina sitä on manattu kuin sutta Aisopoksen sadussa. Yhdysvallat on Irakin jälkeen vetäytymässä myös Afganistanista eikä Talibanin sotilaalliseen murskaamiseen enää pyritä. Tämä merkitsee tappiota niille voimille Pakistanissa, jotka ovat argumentoineet Talibanin olevan rasite ja suurempi uhka kuin maan perinteiset geopoliittiset viholliset Intiassa, Iranissa ja Afganistanissa, jotka nyt koordinoivat toimintaansa Pakistania vastaan yhä avoimemmin.
Obaman hallinto on ulkoministerinsä johdolla jatkanut tämän aviomiehen presidenttikauden melko yksisilmäistä politiikkaa Etelä-Aasiassa, mikä on johtanut mittaviin tappioihin ja vetäytymiseen Pakistanissa. Pakistan tulee tukeutumaan saarrettuna yhä enemmän viimeiseen liittolaiseensa, Kiinaan. Tämä saattaa toisaalta lisätä geopoliittisia jännitteitä Kiinan ja Venäjän välille. Ei kuitenkaan niin paljon että ne luopuisivat pitämästä länsimaita ja demokraattisia vallankumouksia ensisijaisesti torjuttavina vihollisinaan. Molotovin-Ribbentropin yhteisymmärrys murtuu vasta kun välistä loppuu jaettava.
Yhdysvallat joutuu yhä enemmän myös sen tosiasian eteen, että vasemmistodiktatuurien määrä Latinalaisessa Amerikassa on sen kuin lisääntynyt, kun taas kaaos lisääntynyt Meksikossa ja nyt uudelleen Kolumbiassakin. Iran ja Kiina vahvistavat asemiaan Venezuelan ystävällisellä myötävaikutuksella. Tämä ilmansuunta tulee sitomaan Yhdysvaltojen huomiota pois Euraasiasta.
Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.
Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. Kaikki nöböt säntäilevät ensin sinne tänne vähän päämäärättömän näköisesti, mutta tosipaikan tullen toimivat sittenkin oikeansuuntaisesti, koska heillä, heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on tulevaisuus, josta pitää kantaa huolta. Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Uuden vuoden ennustukset
Vilkaisin vuosi sitten 10. tammikuuta 2011 kirjoittamaani blogikirjoitusta, joka oli pahaenteisesti otsikoitu Lopun ajat. Toisin kuin edellisvuosina, en näemmä ollutkaan esittänyt siinä pitkälle meneviä ennusteita maailmanpolitiikan suhteen. Sen sijaan haarukoin siitä kaksi Suomen yhteiskuntaa koskevaa ennustetta, jotka esitin edellisvuoden osalle.
Ensinnäkin, ennakoin persujen jytkyn oikein, samoin kuin sen vaikutuksen Suomea pitkään hallinneiden kolmen puolueen triumviraattiin. Verrattuna ennusteisiini Kokoomus ja SDP menettivät kuitenkin asemiaan persuille vähemmän kuin olin epäillyt, ja vastaavasti Keskustan tappio oli musertavampi kuin olin osannut odottaa. Näin ollen persujen jytky valui sikäli hukkaan, että he jättäytyivät populistisesti oppositioon vastuuta välttelemään ja keskittyivät sittemmin mölinään ja meuhkaamiseen.
Aiempien vuosien tavoin maalailin myös uhkakuvia yhteiskunnallisen polarisaation syvenemisestä ja taustalla kohoavasta pimeästä fasismin varjosta. Vuotta myöhemmin pelkään pahoin olleeni oikeassa. Kirjoitin vuosi sitten seuraavaa:
Vuosi sitten kiinnitin paljon huomiota rasismin ja islamofobian jyrkkään nousuun Suomessa, jonka havaitsin palatessani vuonna 2008 vuosikausien ulkomailla asumisen jälkeen Suomeen. Ongelma tuntuu vain lisääntyneen jytkyn jälkeen, kun roskaväki on saanut itsetunnolleen kohotusta ja alkanut uskoa, että Soinista tulee presidentti, Suomesta persujen yksipuoluevaltio ja sitten aletaan muiluttaa suviksia, mokuttajia ja kukkiksia sekä tietysti karkotetaan vääränväriset ja vääräuskoiset ulkomaalaiset, kriminalisoidaan islam, julistetaan kaikki afrikkalaiset raiskaajiksi, kielletään ruotsin kielen julkinen puhuminen ja kärrätään vihreät ja mystinen ”eliitti” Ahvenanmaalle. Kyllä kansa tietää. Tätä varmaa tietoaan ”kansa” on sitten pitkin viime vuotta örissyt kaduilla, kaupoissa, raitiovaunuissa ja kapakoissa, internetistä puhumattakaan. Hommafoorumin oksennukset tukkivat kaikki kansan mielipideviemärit sanomalehtien nettisivujen kommenttiosioista keskustelufoorumeihin.
Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.
Kiinnitin vuosi sitten huomiota myös toiselta taholta tulevaan uhkaan eli niihin, jotka ovat käyttäneet rasistista vihanlietsontaa keppihevosenaan edistääkseen netin sensurointia ja valvontaa, kieltääkseen yksityisen aseenomistuksen ja vaatien lisää sääntelyä, valvontaa ja hierarkkisuutta kaikille aloille. Kaikki tällainen murentaa sen avoimen yhteiskunnan perustuksia, joista myös suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus kumpuavat. Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus eivät nimittäin koskaan voi kukoistaa muunlaisessa kuin vapaassa yhteiskunnassa, jossa perusarvoihin kuuluu se, että toiset ihmiset jätetään rauhaan ja heidän annetaan elää, vaikka he olisivat erivärisiä, eriuskoisia tai eri mieltä politiikasta.
Alkuvuotta 2012 tulevat hallitsemaan presidentinvaalit ja seuraavaksi ovat vuorossa kunnallisvaalit. Minun ennusteeni presidentinvaaleihin on se, että tulee kaksi kierrosta, ja riippuu ensimmäisen kierroksen tuloksesta, voittaako Niinistö odotetusti vai äänestääkö kansa hänen vastaehdokastaan. Käytännössä uskon, että vastaehdokkaista ainoastaan kaksi voisi kaataa Niinistön, ja he eivät onneksi välttämättä ole ensimmäisen kierroksen suosituimpia. Kyseessä ovat molemmat ”idän” ehdokkaat, Väyrynen ja Lipponen. Kun toisen kierroksen tilanne voi mennä yllättävänkin tiukaksi, en hämmästyisi, vaikka Venäjä yrittäisi tavalla tai toisella vaikuttaa presidentinvaalien tulokseen Väyrysen tai Lipposen hyväksi.
Toisaalta Soini ja toisaalta Haavisto olisivat mielenkiintoisia vastaehdokkaita Niinistölle. He olisivat selvästi vastaehdokkaita ”vanhalle” kolmen puolueen valtajärjestelmälle, mutta täysin eri lähtökohdista. Soini villitsee kyllä oman vankan kannattajakuntansa, mutta minun on vaikea uskoa, että se parhaimmillaankaan nousisi yli kolmannekseen kansakunnan äänistä. Se merkitsee, että Soinilla on yhä hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle, mutta tuskin mahdollisuuksia selättää Niinistö. Haavisto taas on vaalien yllättäjä, jossa on selvästi valtiomiesainesta, ja jonka mielelläni näkisin toisella kierroksella, mutta samoin kuin Soinin kohdalla, vaalimatematiikka ei todennäköisesti mahdollista hänen voittoaan, koska pois putoavien Soinin ja Väyrysen kannattajien on vaikea kuvitella äänestävän häntä.
Sen sijaan jos Väyrynen onnistuisi selättämään Soinin tai jos Lipponen onnistuisi kokoamaan taakseen kaikki vasemmistolaisittain motivoituneet äänestäjät ja nousemaan Soinin, Väyrysen ja Haaviston ohi jollain yllätystempulla, näillä kahdella olisi vaalimatematiikan vuoksi mahdollisuudet Niinistöä vastaan. Asia on nimittäin sillä lailla, että toinen kierros pelataan aivan eri säännöillä kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kierroksella ihmiset äänestävät suosikkiaan ehdokkaiden joukosta, toisella taas inhokkiaan vastaan. Näin ollen ratkaisevaa toisella kierroksella on se, kuka perii kenenkin pois pudonneen ehdokkaan äänet.
Jos Niinistöä vastassa olisi Soini, hän perisi Väyrysen äänet, osan Essayahin äänistä ja ehkä osan Lipposen äänistä, mutta on vaikea kuvitella hänen saavan Haaviston, Biaudet’n tai Arhinmäen ääniä. Jos taas Niinistöä vastassa olisi Väyrynen, hän perisi Soinin ja Arhinmäen äänet, osan Lipposen äänistä, mutta tuskin Haaviston tai Biaudet’n kannattajia. Jos vasemmisto yllättäisi nostamalla sittenkin Lipposen toiselle kierrokselle, hän saisi epäilemättä paljon omaa kannatustaan suuremman äänisaaliin kaikilta niiltä, jotka periaatteesta aina äänestävät vasemmistolaisempaa ehdokasta. Niinpä uskonkin, että Lipposella olisi parhaat mahdollisuudet Niinistön lyömiseen, sillä hän saisi laimennetulla niinistöläisyydellään ja suuremmalla änkyräisyydellään myös Soinin ja Väyrysen äänet, kun taas Soini tai Väyrynen ei saisi suurinta osaa Lipposen äänistä.
Jos Niinistöä vastaan olisi Haavisto, hän voisi kerätä laajalti nuorten, naisten ja pienpuolueiden kannattajien ääniä, mutta tosiasia on, että Suomen vaalit ratkaistaan eläkeläisten äänillä, ja nämä äänestäjät ovat erittäin konservatiivisia. En usko, että tämä äänestäjäkunta edelleenkään on kypsä kolmen suuren puolueen ulkopuolelta tulevalle presidentille. Haaviston, Biaudet’n ja Arhinmäen äänestäjien kannattaisikin tässä vaiheessa keskittää äänensä Haavistolle siinä toivossa, että tämä ohittaisi Soinin ja Väyrysen. Toisaalta Biaudet’n ja Essayahin äänestäjien kannattaisi ehkä keskittää äänensä Niinistölle siinä toivossa, että toista kierrosta ei tarvittaisi eikä siten otettaisi sitä riskiä, että presidentiksi sittenkin tulisi Väyrynen tai Soini.
Ennusteeni on, että Niinistö voittaa ensimmäisen kierroksen selvästi mutta tulee toinen kierros, ja sillä kierroksella Niinistö tulee olemaan helisemässä. Hän saattaa hyvin senkin voittaa, mutta erityisesti Lipponen tai Väyrynen tuottaisi toisella kierroksella erittäin vaarallisen vastuksen. Niinistön voitto tietäisi vastuullisempaa ja arvovaltaisempaa johtajuutta isänmaan politiikkaan. Hän olisi Suomen kansan kaipaama presidentillinen presidentti, ja keskittyisi myös epäilemättä presidentin tehtävien kannalta keskeisimpiin asioihin: asiantuntevan maltilliseen ulkopolitiikkaan ja isänmaalliseen arvojohtamiseen puoluepolitikoinnin yläpuolella. Muutos viimeiseen vuosikymmeneen olisi varmasti suurelle osalle kansaa tervetullut. Niinistön konservatiivisuutta eivät ohjaa populistinen öyhötys tai YYA-henkinen änkyröinti, vaan länsimainen arvokkuus ja porvariston hillitty charmi.
Tässä ajassa, jossa Eurooppa elää, Lipposen tai Väyrysen voitto sen sijaan merkitsisi erittäin vaarallista aikaa Suomen asemalle suvereenina valtiona, jonka taloudellinen selkäranka ei ainakaan vielä ole taittunut, vaikka vaarallisesti onkin taipunut. Soini presidenttinä voisi olla vielä vaarallisempi, mutten usko hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toista kierrosta. Myöskään Haaviston voittoon en jaksa uskoa, vaikka hän voisi olla ainakin tämän kampanjan aikana nähdyn perusteella ihan kelpo presidentti. Väistämätön irvailu seksuaalisesta suuntautumisesta ei kompromettoi valtionpäämiestä hänen päätehtävissään yhtä paljon kuin toimiminen vieraan valtion etujen ajajana, edesvastuuton velanotto tai vaarallinen etääntyminen Suomen luonnollisesta länsimaisesta viiteryhmästä.
Kunnallisvaaleissa ennustan persujen menestyvän edelleen varsin hyvin, sillä oppositioon jättäytymisen on kompensoinut taitava mediapeli, jossa persut ovat saaneet kohtuuttomasti näkyvyyttä. Koska persut ajoittain muistuttavat enemmän uskonnollista kulttia kuin demokraattista poliittista puoluetta, he eivät näytä menettäneen kannattajiaan edustajiensa perseilyihin, vaan selittelijöitä on riittänyt, huonokin julkisuus on hyvää julkisuutta, ja jo valmiiksi persuja vastustaneiden ihmisten jyrkät reaktiot näyttävät päinvastoin lujittaneen persujen nurkkakuntaista defenssiä. Heidän vastapainokseen vihreät saattavat saada nostetta Haaviston tyylikkäästä kampanjasta, vaikkei tämä voittaisikaan. Myös Keskusta saattaa Väyrysen uusitun imagon myötä koota joukkojaan hajaannuksesta, ja heille kunnallisvaalien pitäisikin olla se todellinen koitos.
Mitä ulkomaiden asioihin tulee, lukijan kannattaa lukea ennusteeni vuodelle 2010, jossa keskityin Euroopan, arabimaiden, Turkin, Venäjän ja Iranin asioihin. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä erillinen ennuste maailmanpolitiikan suunnasta vuonna 2012.
Ensinnäkin, ennakoin persujen jytkyn oikein, samoin kuin sen vaikutuksen Suomea pitkään hallinneiden kolmen puolueen triumviraattiin. Verrattuna ennusteisiini Kokoomus ja SDP menettivät kuitenkin asemiaan persuille vähemmän kuin olin epäillyt, ja vastaavasti Keskustan tappio oli musertavampi kuin olin osannut odottaa. Näin ollen persujen jytky valui sikäli hukkaan, että he jättäytyivät populistisesti oppositioon vastuuta välttelemään ja keskittyivät sittemmin mölinään ja meuhkaamiseen.
Aiempien vuosien tavoin maalailin myös uhkakuvia yhteiskunnallisen polarisaation syvenemisestä ja taustalla kohoavasta pimeästä fasismin varjosta. Vuotta myöhemmin pelkään pahoin olleeni oikeassa. Kirjoitin vuosi sitten seuraavaa:
Muu poliittinen tilanne tuntuu menevän kohti polarisaatiota, jossa laiva keikkuu ulapalla Skyllan ja Kharybdiksen ammottavien kitojen välissä. … Yhteistä suvaitsevaistolle ja suvaitsemattomille on, että he yrittävät kilvan tuhota avoimen yhteiskunnan perusteita. He uskovat yhteen ja ainoaan totuuteen – omaansa – ja haluavat vaientaa muut. Keinot ovat lukemattomat: sensuuri, holhous, rasismi, liioitellut turvatoimet ja yleinen hysteria.
Vuosi sitten kiinnitin paljon huomiota rasismin ja islamofobian jyrkkään nousuun Suomessa, jonka havaitsin palatessani vuonna 2008 vuosikausien ulkomailla asumisen jälkeen Suomeen. Ongelma tuntuu vain lisääntyneen jytkyn jälkeen, kun roskaväki on saanut itsetunnolleen kohotusta ja alkanut uskoa, että Soinista tulee presidentti, Suomesta persujen yksipuoluevaltio ja sitten aletaan muiluttaa suviksia, mokuttajia ja kukkiksia sekä tietysti karkotetaan vääränväriset ja vääräuskoiset ulkomaalaiset, kriminalisoidaan islam, julistetaan kaikki afrikkalaiset raiskaajiksi, kielletään ruotsin kielen julkinen puhuminen ja kärrätään vihreät ja mystinen ”eliitti” Ahvenanmaalle. Kyllä kansa tietää. Tätä varmaa tietoaan ”kansa” on sitten pitkin viime vuotta örissyt kaduilla, kaupoissa, raitiovaunuissa ja kapakoissa, internetistä puhumattakaan. Hommafoorumin oksennukset tukkivat kaikki kansan mielipideviemärit sanomalehtien nettisivujen kommenttiosioista keskustelufoorumeihin.
Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.
Kiinnitin vuosi sitten huomiota myös toiselta taholta tulevaan uhkaan eli niihin, jotka ovat käyttäneet rasistista vihanlietsontaa keppihevosenaan edistääkseen netin sensurointia ja valvontaa, kieltääkseen yksityisen aseenomistuksen ja vaatien lisää sääntelyä, valvontaa ja hierarkkisuutta kaikille aloille. Kaikki tällainen murentaa sen avoimen yhteiskunnan perustuksia, joista myös suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus kumpuavat. Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus eivät nimittäin koskaan voi kukoistaa muunlaisessa kuin vapaassa yhteiskunnassa, jossa perusarvoihin kuuluu se, että toiset ihmiset jätetään rauhaan ja heidän annetaan elää, vaikka he olisivat erivärisiä, eriuskoisia tai eri mieltä politiikasta.
Alkuvuotta 2012 tulevat hallitsemaan presidentinvaalit ja seuraavaksi ovat vuorossa kunnallisvaalit. Minun ennusteeni presidentinvaaleihin on se, että tulee kaksi kierrosta, ja riippuu ensimmäisen kierroksen tuloksesta, voittaako Niinistö odotetusti vai äänestääkö kansa hänen vastaehdokastaan. Käytännössä uskon, että vastaehdokkaista ainoastaan kaksi voisi kaataa Niinistön, ja he eivät onneksi välttämättä ole ensimmäisen kierroksen suosituimpia. Kyseessä ovat molemmat ”idän” ehdokkaat, Väyrynen ja Lipponen. Kun toisen kierroksen tilanne voi mennä yllättävänkin tiukaksi, en hämmästyisi, vaikka Venäjä yrittäisi tavalla tai toisella vaikuttaa presidentinvaalien tulokseen Väyrysen tai Lipposen hyväksi.
Toisaalta Soini ja toisaalta Haavisto olisivat mielenkiintoisia vastaehdokkaita Niinistölle. He olisivat selvästi vastaehdokkaita ”vanhalle” kolmen puolueen valtajärjestelmälle, mutta täysin eri lähtökohdista. Soini villitsee kyllä oman vankan kannattajakuntansa, mutta minun on vaikea uskoa, että se parhaimmillaankaan nousisi yli kolmannekseen kansakunnan äänistä. Se merkitsee, että Soinilla on yhä hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle, mutta tuskin mahdollisuuksia selättää Niinistö. Haavisto taas on vaalien yllättäjä, jossa on selvästi valtiomiesainesta, ja jonka mielelläni näkisin toisella kierroksella, mutta samoin kuin Soinin kohdalla, vaalimatematiikka ei todennäköisesti mahdollista hänen voittoaan, koska pois putoavien Soinin ja Väyrysen kannattajien on vaikea kuvitella äänestävän häntä.
Sen sijaan jos Väyrynen onnistuisi selättämään Soinin tai jos Lipponen onnistuisi kokoamaan taakseen kaikki vasemmistolaisittain motivoituneet äänestäjät ja nousemaan Soinin, Väyrysen ja Haaviston ohi jollain yllätystempulla, näillä kahdella olisi vaalimatematiikan vuoksi mahdollisuudet Niinistöä vastaan. Asia on nimittäin sillä lailla, että toinen kierros pelataan aivan eri säännöillä kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kierroksella ihmiset äänestävät suosikkiaan ehdokkaiden joukosta, toisella taas inhokkiaan vastaan. Näin ollen ratkaisevaa toisella kierroksella on se, kuka perii kenenkin pois pudonneen ehdokkaan äänet.
Jos Niinistöä vastassa olisi Soini, hän perisi Väyrysen äänet, osan Essayahin äänistä ja ehkä osan Lipposen äänistä, mutta on vaikea kuvitella hänen saavan Haaviston, Biaudet’n tai Arhinmäen ääniä. Jos taas Niinistöä vastassa olisi Väyrynen, hän perisi Soinin ja Arhinmäen äänet, osan Lipposen äänistä, mutta tuskin Haaviston tai Biaudet’n kannattajia. Jos vasemmisto yllättäisi nostamalla sittenkin Lipposen toiselle kierrokselle, hän saisi epäilemättä paljon omaa kannatustaan suuremman äänisaaliin kaikilta niiltä, jotka periaatteesta aina äänestävät vasemmistolaisempaa ehdokasta. Niinpä uskonkin, että Lipposella olisi parhaat mahdollisuudet Niinistön lyömiseen, sillä hän saisi laimennetulla niinistöläisyydellään ja suuremmalla änkyräisyydellään myös Soinin ja Väyrysen äänet, kun taas Soini tai Väyrynen ei saisi suurinta osaa Lipposen äänistä.
Jos Niinistöä vastaan olisi Haavisto, hän voisi kerätä laajalti nuorten, naisten ja pienpuolueiden kannattajien ääniä, mutta tosiasia on, että Suomen vaalit ratkaistaan eläkeläisten äänillä, ja nämä äänestäjät ovat erittäin konservatiivisia. En usko, että tämä äänestäjäkunta edelleenkään on kypsä kolmen suuren puolueen ulkopuolelta tulevalle presidentille. Haaviston, Biaudet’n ja Arhinmäen äänestäjien kannattaisikin tässä vaiheessa keskittää äänensä Haavistolle siinä toivossa, että tämä ohittaisi Soinin ja Väyrysen. Toisaalta Biaudet’n ja Essayahin äänestäjien kannattaisi ehkä keskittää äänensä Niinistölle siinä toivossa, että toista kierrosta ei tarvittaisi eikä siten otettaisi sitä riskiä, että presidentiksi sittenkin tulisi Väyrynen tai Soini.
Ennusteeni on, että Niinistö voittaa ensimmäisen kierroksen selvästi mutta tulee toinen kierros, ja sillä kierroksella Niinistö tulee olemaan helisemässä. Hän saattaa hyvin senkin voittaa, mutta erityisesti Lipponen tai Väyrynen tuottaisi toisella kierroksella erittäin vaarallisen vastuksen. Niinistön voitto tietäisi vastuullisempaa ja arvovaltaisempaa johtajuutta isänmaan politiikkaan. Hän olisi Suomen kansan kaipaama presidentillinen presidentti, ja keskittyisi myös epäilemättä presidentin tehtävien kannalta keskeisimpiin asioihin: asiantuntevan maltilliseen ulkopolitiikkaan ja isänmaalliseen arvojohtamiseen puoluepolitikoinnin yläpuolella. Muutos viimeiseen vuosikymmeneen olisi varmasti suurelle osalle kansaa tervetullut. Niinistön konservatiivisuutta eivät ohjaa populistinen öyhötys tai YYA-henkinen änkyröinti, vaan länsimainen arvokkuus ja porvariston hillitty charmi.
Tässä ajassa, jossa Eurooppa elää, Lipposen tai Väyrysen voitto sen sijaan merkitsisi erittäin vaarallista aikaa Suomen asemalle suvereenina valtiona, jonka taloudellinen selkäranka ei ainakaan vielä ole taittunut, vaikka vaarallisesti onkin taipunut. Soini presidenttinä voisi olla vielä vaarallisempi, mutten usko hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toista kierrosta. Myöskään Haaviston voittoon en jaksa uskoa, vaikka hän voisi olla ainakin tämän kampanjan aikana nähdyn perusteella ihan kelpo presidentti. Väistämätön irvailu seksuaalisesta suuntautumisesta ei kompromettoi valtionpäämiestä hänen päätehtävissään yhtä paljon kuin toimiminen vieraan valtion etujen ajajana, edesvastuuton velanotto tai vaarallinen etääntyminen Suomen luonnollisesta länsimaisesta viiteryhmästä.
Kunnallisvaaleissa ennustan persujen menestyvän edelleen varsin hyvin, sillä oppositioon jättäytymisen on kompensoinut taitava mediapeli, jossa persut ovat saaneet kohtuuttomasti näkyvyyttä. Koska persut ajoittain muistuttavat enemmän uskonnollista kulttia kuin demokraattista poliittista puoluetta, he eivät näytä menettäneen kannattajiaan edustajiensa perseilyihin, vaan selittelijöitä on riittänyt, huonokin julkisuus on hyvää julkisuutta, ja jo valmiiksi persuja vastustaneiden ihmisten jyrkät reaktiot näyttävät päinvastoin lujittaneen persujen nurkkakuntaista defenssiä. Heidän vastapainokseen vihreät saattavat saada nostetta Haaviston tyylikkäästä kampanjasta, vaikkei tämä voittaisikaan. Myös Keskusta saattaa Väyrysen uusitun imagon myötä koota joukkojaan hajaannuksesta, ja heille kunnallisvaalien pitäisikin olla se todellinen koitos.
Mitä ulkomaiden asioihin tulee, lukijan kannattaa lukea ennusteeni vuodelle 2010, jossa keskityin Euroopan, arabimaiden, Turkin, Venäjän ja Iranin asioihin. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä erillinen ennuste maailmanpolitiikan suunnasta vuonna 2012.
torstai 29. joulukuuta 2011
Vetinen joulukuu
Joulukuu on ollut poikkeuksellisen lämmin mutta vetinen ja tuulinen. Ensimmäisellä viikolla olin Genevessä, jossa satoi kaatamalla. Muuten olen ollut tiiviisti kotimaassa, jossa täälläkin on lähinnä satanut.
Arabikevät on saanut jatkokseen valkonauhaisen liikkeen Venäjällä, jossa koulutettu keskiluokka on viimeinkin saanut tarpeekseen Putinin ja valtapuoluetta edustavien politteknologien ja oligarkkien öykkäröinnistä. Valtapuolueen ylimielinen propaganda, presidentin ja pääministerin avoimesti osoittama kansan halveksunta sekä vaalitulosten räikeä väärentäminen käänsivät mielialat regiimiä vastaan. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun putinistiset sekurokraatit kaappasivat provokaatioiden, masinaatioiden ja Kaukasian sotien avulla vallan vuonna 1999, Venäjä näyttää olevan ottamassa jälleen edistysaskelta. Ehkä valo sittenkin kajastaa pimeyteen ja Mordoriin voi koittaa valkea joulu. Ortodoksien jouluhan on vasta tammikuun alussa.
Olisi hienoa nähdä venäläisten jälleen lunastavan paikkansa sivistyskansojen joukossa, jossa he tietysti ihmisinä ovat koko ajan olleet, mutta kärsineet siitä, että politiikan ja liike-elämän huiput on kansoitettu mafiosoilla ja sekurokraateilla, joiden barbaariset örkkiarmeijat ovat terrorisoineet venäläisiä ja siinä sivussa monia naapurikansojakin. Venäjän opposition johdossa on esiintynyt monia tunnettuja kulttuurihenkilöitä kuten suosikkikirjailijani Boris Akunin ja rokkari ja kulttuurivaikuttaja Artemi Troitski. Opposition keulakuvaksi ja sankariksi näyttää nyt nousseen bloggari Aleksei Navalnyi, jonka letkautus Jedinaja Rossijasta ”huijareiden ja varkaiden puolueena” on muodostunut valkoisen vallankumouksen tunnuslauseeksi.
Kuten arabikevään tapahtumissa, myös Venäjällä korruptio ja vallanpitäjien mielivalta ovat se fiksun kansan kärsivällisyyden viime kädessä tuhonnut epäkohta. Länsimaalaisten näyttää kuitenkin yhä olevan yllättävän vaikeaa ymmärtää, miksi juuri korruptio, joka aina yhdistyy autoritääristen järjestelmien harhaiseen ”vakauteen”, on niin suuri piikki kansan lihassa. Heidän on vaikea ymmärtää sitä, koska elävät itse yhteiskunnissa, joissa suurin osa korruptiosta rajoittuu ylätasolle eikä siten näy yhtä räikeänä kansalaisten jokapäiväisessä elämässä kuin Venäjällä ja useimmissa arabimaissa. Niissä kansalaisten mitta on täyttynyt siihen, että vallanpitäjät ja heidän suosikkiliikemiehensä pysäyttävät muun liikenteen ajellessaan mustissa limusiineissaan ja polkiessaan sikailuillaan ja mafiaslangillaan normi-ihmisten oikeustajua. Mitta on täyttynyt siihen, että poliisit ja tiedustelupalvelujen urkkijat, jotka muka vastaavat yhteiskunnan turvallisuudesta, ovat itse jatkuvasti suurin uhka sille turvallisuudelle – varkaita, huijareita, murhaajia. Suomalaisten on vaikea ymmärtää, koska Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Venäjä taas on yksi maailman eniten korruptoituneista maista.
Voidaan vain toivoa, että Moskovaan ja Pietariin keskittyvä liberaali oppositio onnistuisi muuttamaan Venäjän suunnan. Ikävä kyllä pahoin pelkään, että Mordor vastaa omaan tapaansa, lähettää kaduille örkkinsä, mielenosoittajia pieksevät shabihat, našistit ja molgvardijat, provokaattorit ja tankit, ja joulun valkeat nauhat värjäytyvät hurmeisiksi sankarimarttyyrien verestä.
Verinen on joulu myös Syyriassa, jossa roistohallitus pitää pilkkanaan niin Arabiliittoa kuin länsimaitakin, lahdaten syyrialaisia vallankumouksen pääkaupungissa Homsissa ja muissa osissa Syyriaa. Arabiliiton ihmisoikeustarkkailijoiden johdossa kekkuloi Sudanin pahamaineisten janjawidien perustajana kunnostautunut kenraali ja heti tarkkailijoiden saavuttua räjähti kaksi autopommia, jotka toiselle puolelle maailmaa saakka haisivat mukhabaratin provokaatioilta.
Myös Egyptissä on vuodatettu verta. Egyptissä sotilashallinto on palannut Mubarakin aikaisiin menetelmiin nuorten mielenosoittajien pieksemisessä ja demokratian halveksimisessa ja taustalla Muslimiveljeskunnan änkyrät paiskovat myhäillen kättä kenraalien kanssa. Ei ihme, että nuoret pieksemisen uhallakin palaavat yhä uudelleen Tahrir-aukiolle vaatimaan takaisin varastettua vallankumoustaan.
Loputkin Yhdysvaltain joukot vetäytyivät Irakista ja sitä juhlistaakseen paikallisten terroristien piti tietysti ensimmäiseksi räjäytellä kasa pommeja, joissa sai surmansa kymmeniä viattomia irakilaisia muslimeja. Sunnalaisen varapresidentin väitetty osuus šiialaisvastaisissa kuolemanpartioissa ja Iranin väitetty kasvava vaikutusvalta hallitusvaltaan takertuviin šiiapoliitikkoihin kiristävät kansanryhmien välejä. Kurdeillakin on vaikeaa, kun turkinkurdien kommunistinen ääriliike PKK on ryhtynyt toimimaan Syyrian ja Iranin diktatuurien käsikassarana kurdeja vastaan.
Tunisiassa ja Marokossa on mennyt vähän paremmin. Niissä parlamenttivaaleissa kohtuullisesti menestyneet maltilliset islamistit oireilevat siihen suuntaan, että islamismi ideologiana voisi olla kesytettävissä normaaliksi parlamentaariseksi vaihtoehdoksi, vaikka sen ääri-ilmiöt epäilemättä vielä pitkään aiheuttavatkin vakavaa harmia muslimimaille ja niiden liberaalimmalle koulutetulle väestölle.
Euroopassa on jatkunut talousapokalypsi ja käsittämätön suhmurointi velkojen siirtämiseksi pankkien ja nykyisten poliittisten eliittien vastuulta tulevien eurooppalaissukupolvien harteille. On sääli, että suurin osa euroskeptikoista on hörhöjä, salaliittoteoreetikkoja, äärioikeistolaisia tai -vasemmistolaisia tai muuten vain pihalla kuin lumiukot taloudesta, kun kerrankin pitäisi megafonilla ja mieluiten myös tomaattien heittämisellä tehdä selväksi, etteivät eurooppalaiset voi sulattaa ihan mitä tahansa. Mutta ei, onhan paljon helpompaa suoltaa ilmoille populistista höttöä, viitata Bilderbergiin, Rothschildeihin ja uuteen maailmanjärjestykseen kuin pakottaa nykyiset hallitukset ja pankit vastuuseen edesvastuuttomuudestaan.
Suomen presidentinvaalit ovat nurkan takana ja kaikki ehdokkaat yrittävät päästä maaliviivalle asti keskustelematta lainkaan niistä asioista, jotka itse asiassa ovat presidentin tärkeimpiä valtaoikeuksia, kuten EU:n ulkopuolinen ulkopolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja avainnimityspolitiikka. Ehdokkaiden esikunnissa tiedettäneen vanha viisaus, että Suomen vaaleja ei voi voittaa, vaan voi ainoastaan hävitä ulkopolitiikalla. Sääli, koska nyt kansalaiskeskustelusta saa sen kuvan, että presidentinvaaleissa onkin kyse eurosta, maahanmuutosta, aborteista ja homoista.
Sisäpolitiikassa ei nykyisin näytä kuluvan päivääkään ilman persujen perseilyä. Milloin vouhotetaan mamuista ja musuista, milloin muista vähemmistöistä, pöyristellään kirkollislehden pilakuvia, ryvetään marttyyreina, neuvotaan naisia synnyttämisessä ja ihmissuhteissa, ylistetään Pohjois-Korean johtajia ja toivotetaan paskaa joulua. Tälle irvokkaalle freakshowlle ei näytä olevan mitään loppua eikä rajaa eikä tässä enää tiedä pitäisikö lollottaa, vollottaa vai naamakämmentää. Persut kun tunnetusti halveksivat myös demokratiaa niin ilmeisesti heidän ihanne-Suomensa olisi impivaaralainen Pohjois-Korea, jossa edustuksellinen demokratia voitaisiin korvata mölinä-äänestyksillä. Kansa voisi mölistä Teuvon presidentiksi ja Tuksun pääministeriksi ja Hallis voisi toimia propaganda- ei kun viestintävisiirinä, jolloin koko turhan median voisi lakkauttaa ja redusoida Scriptaan ja Hommaan. Niissähän on jo kaikki totuus, eikö kansa jo tajua.
Samaan aikaan kun norjalaiset ovat poliittisesti korrektisti vaikkakin ilmeisen kyseenalaisesti julistaneet Anders Breivikin syyntakeettomaksi ilmeisen harkittuihin, vuosia valmisteltuihin ja täysin ideologisesti motivoituneisiin terroritekoihinsa, Euroopassa sattui kaksi joukkomurhaa lisää. Liègessä marokkolaissyntyinen Belgian kansalainen, shkupollimaisen taparikollisprofiilin omaava Noureddin Amrani ampui kaksi teinipoikaa (joista toinen tunisialaissyntyinen), pikkulapsen, siivoojattaren ja itsensä, ilmeisesti koska poliisit eivät tykänneet hänen hamppuviljelmistään ja asekokoelmistaan ja siveys- ja väkivaltarikoksistakin hän oli käräjillä. Firenzessä taas Breivikin italialainen aatetoveri, Eurabia-salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri ampui kaksi senegalilaista katukauppiasta ja itsensä.
Vietin vetistä joulua Pohjanmaan rannikolla ja koin myös tapaninpäivän talvimyrskyn Suomen sen hetken tuulisimmassa paikassa. Sähköt menivät aamupäiväksi ja kattopeltejä lenteli mutta huomioiden sen, kuinka pois tolaltaan Suomi taas meni pienistä säävaihteluista, aika vähällähän tuosta selvittiin. Yhteiskunta vain on muuttunut sellaiseksi, että satoipa talvella lunta tai vettä, kaikki on järkyttävää ja saa pasmat aivan sekaisin.
Pian koittaakin sitten uusivuosi ja minun on jälleen aika kaivaa esille edellisen uudenvuoden ennustukseni ja katsoa kuinka hyvin se ennakoi tämän vaiherikkaan vuoden tapahtumia, sekä luonnostella ennusteeni ilmeisen vaiherikkaalta vaikuttavalle ensi vuodelle. Lukijoille hyvää joulua ja mielenkiintoista uuttavuotta!
Arabikevät on saanut jatkokseen valkonauhaisen liikkeen Venäjällä, jossa koulutettu keskiluokka on viimeinkin saanut tarpeekseen Putinin ja valtapuoluetta edustavien politteknologien ja oligarkkien öykkäröinnistä. Valtapuolueen ylimielinen propaganda, presidentin ja pääministerin avoimesti osoittama kansan halveksunta sekä vaalitulosten räikeä väärentäminen käänsivät mielialat regiimiä vastaan. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun putinistiset sekurokraatit kaappasivat provokaatioiden, masinaatioiden ja Kaukasian sotien avulla vallan vuonna 1999, Venäjä näyttää olevan ottamassa jälleen edistysaskelta. Ehkä valo sittenkin kajastaa pimeyteen ja Mordoriin voi koittaa valkea joulu. Ortodoksien jouluhan on vasta tammikuun alussa.
Olisi hienoa nähdä venäläisten jälleen lunastavan paikkansa sivistyskansojen joukossa, jossa he tietysti ihmisinä ovat koko ajan olleet, mutta kärsineet siitä, että politiikan ja liike-elämän huiput on kansoitettu mafiosoilla ja sekurokraateilla, joiden barbaariset örkkiarmeijat ovat terrorisoineet venäläisiä ja siinä sivussa monia naapurikansojakin. Venäjän opposition johdossa on esiintynyt monia tunnettuja kulttuurihenkilöitä kuten suosikkikirjailijani Boris Akunin ja rokkari ja kulttuurivaikuttaja Artemi Troitski. Opposition keulakuvaksi ja sankariksi näyttää nyt nousseen bloggari Aleksei Navalnyi, jonka letkautus Jedinaja Rossijasta ”huijareiden ja varkaiden puolueena” on muodostunut valkoisen vallankumouksen tunnuslauseeksi.
Kuten arabikevään tapahtumissa, myös Venäjällä korruptio ja vallanpitäjien mielivalta ovat se fiksun kansan kärsivällisyyden viime kädessä tuhonnut epäkohta. Länsimaalaisten näyttää kuitenkin yhä olevan yllättävän vaikeaa ymmärtää, miksi juuri korruptio, joka aina yhdistyy autoritääristen järjestelmien harhaiseen ”vakauteen”, on niin suuri piikki kansan lihassa. Heidän on vaikea ymmärtää sitä, koska elävät itse yhteiskunnissa, joissa suurin osa korruptiosta rajoittuu ylätasolle eikä siten näy yhtä räikeänä kansalaisten jokapäiväisessä elämässä kuin Venäjällä ja useimmissa arabimaissa. Niissä kansalaisten mitta on täyttynyt siihen, että vallanpitäjät ja heidän suosikkiliikemiehensä pysäyttävät muun liikenteen ajellessaan mustissa limusiineissaan ja polkiessaan sikailuillaan ja mafiaslangillaan normi-ihmisten oikeustajua. Mitta on täyttynyt siihen, että poliisit ja tiedustelupalvelujen urkkijat, jotka muka vastaavat yhteiskunnan turvallisuudesta, ovat itse jatkuvasti suurin uhka sille turvallisuudelle – varkaita, huijareita, murhaajia. Suomalaisten on vaikea ymmärtää, koska Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Venäjä taas on yksi maailman eniten korruptoituneista maista.
Voidaan vain toivoa, että Moskovaan ja Pietariin keskittyvä liberaali oppositio onnistuisi muuttamaan Venäjän suunnan. Ikävä kyllä pahoin pelkään, että Mordor vastaa omaan tapaansa, lähettää kaduille örkkinsä, mielenosoittajia pieksevät shabihat, našistit ja molgvardijat, provokaattorit ja tankit, ja joulun valkeat nauhat värjäytyvät hurmeisiksi sankarimarttyyrien verestä.
Verinen on joulu myös Syyriassa, jossa roistohallitus pitää pilkkanaan niin Arabiliittoa kuin länsimaitakin, lahdaten syyrialaisia vallankumouksen pääkaupungissa Homsissa ja muissa osissa Syyriaa. Arabiliiton ihmisoikeustarkkailijoiden johdossa kekkuloi Sudanin pahamaineisten janjawidien perustajana kunnostautunut kenraali ja heti tarkkailijoiden saavuttua räjähti kaksi autopommia, jotka toiselle puolelle maailmaa saakka haisivat mukhabaratin provokaatioilta.
Myös Egyptissä on vuodatettu verta. Egyptissä sotilashallinto on palannut Mubarakin aikaisiin menetelmiin nuorten mielenosoittajien pieksemisessä ja demokratian halveksimisessa ja taustalla Muslimiveljeskunnan änkyrät paiskovat myhäillen kättä kenraalien kanssa. Ei ihme, että nuoret pieksemisen uhallakin palaavat yhä uudelleen Tahrir-aukiolle vaatimaan takaisin varastettua vallankumoustaan.
Loputkin Yhdysvaltain joukot vetäytyivät Irakista ja sitä juhlistaakseen paikallisten terroristien piti tietysti ensimmäiseksi räjäytellä kasa pommeja, joissa sai surmansa kymmeniä viattomia irakilaisia muslimeja. Sunnalaisen varapresidentin väitetty osuus šiialaisvastaisissa kuolemanpartioissa ja Iranin väitetty kasvava vaikutusvalta hallitusvaltaan takertuviin šiiapoliitikkoihin kiristävät kansanryhmien välejä. Kurdeillakin on vaikeaa, kun turkinkurdien kommunistinen ääriliike PKK on ryhtynyt toimimaan Syyrian ja Iranin diktatuurien käsikassarana kurdeja vastaan.
Tunisiassa ja Marokossa on mennyt vähän paremmin. Niissä parlamenttivaaleissa kohtuullisesti menestyneet maltilliset islamistit oireilevat siihen suuntaan, että islamismi ideologiana voisi olla kesytettävissä normaaliksi parlamentaariseksi vaihtoehdoksi, vaikka sen ääri-ilmiöt epäilemättä vielä pitkään aiheuttavatkin vakavaa harmia muslimimaille ja niiden liberaalimmalle koulutetulle väestölle.
Euroopassa on jatkunut talousapokalypsi ja käsittämätön suhmurointi velkojen siirtämiseksi pankkien ja nykyisten poliittisten eliittien vastuulta tulevien eurooppalaissukupolvien harteille. On sääli, että suurin osa euroskeptikoista on hörhöjä, salaliittoteoreetikkoja, äärioikeistolaisia tai -vasemmistolaisia tai muuten vain pihalla kuin lumiukot taloudesta, kun kerrankin pitäisi megafonilla ja mieluiten myös tomaattien heittämisellä tehdä selväksi, etteivät eurooppalaiset voi sulattaa ihan mitä tahansa. Mutta ei, onhan paljon helpompaa suoltaa ilmoille populistista höttöä, viitata Bilderbergiin, Rothschildeihin ja uuteen maailmanjärjestykseen kuin pakottaa nykyiset hallitukset ja pankit vastuuseen edesvastuuttomuudestaan.
Suomen presidentinvaalit ovat nurkan takana ja kaikki ehdokkaat yrittävät päästä maaliviivalle asti keskustelematta lainkaan niistä asioista, jotka itse asiassa ovat presidentin tärkeimpiä valtaoikeuksia, kuten EU:n ulkopuolinen ulkopolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja avainnimityspolitiikka. Ehdokkaiden esikunnissa tiedettäneen vanha viisaus, että Suomen vaaleja ei voi voittaa, vaan voi ainoastaan hävitä ulkopolitiikalla. Sääli, koska nyt kansalaiskeskustelusta saa sen kuvan, että presidentinvaaleissa onkin kyse eurosta, maahanmuutosta, aborteista ja homoista.
Sisäpolitiikassa ei nykyisin näytä kuluvan päivääkään ilman persujen perseilyä. Milloin vouhotetaan mamuista ja musuista, milloin muista vähemmistöistä, pöyristellään kirkollislehden pilakuvia, ryvetään marttyyreina, neuvotaan naisia synnyttämisessä ja ihmissuhteissa, ylistetään Pohjois-Korean johtajia ja toivotetaan paskaa joulua. Tälle irvokkaalle freakshowlle ei näytä olevan mitään loppua eikä rajaa eikä tässä enää tiedä pitäisikö lollottaa, vollottaa vai naamakämmentää. Persut kun tunnetusti halveksivat myös demokratiaa niin ilmeisesti heidän ihanne-Suomensa olisi impivaaralainen Pohjois-Korea, jossa edustuksellinen demokratia voitaisiin korvata mölinä-äänestyksillä. Kansa voisi mölistä Teuvon presidentiksi ja Tuksun pääministeriksi ja Hallis voisi toimia propaganda- ei kun viestintävisiirinä, jolloin koko turhan median voisi lakkauttaa ja redusoida Scriptaan ja Hommaan. Niissähän on jo kaikki totuus, eikö kansa jo tajua.
Samaan aikaan kun norjalaiset ovat poliittisesti korrektisti vaikkakin ilmeisen kyseenalaisesti julistaneet Anders Breivikin syyntakeettomaksi ilmeisen harkittuihin, vuosia valmisteltuihin ja täysin ideologisesti motivoituneisiin terroritekoihinsa, Euroopassa sattui kaksi joukkomurhaa lisää. Liègessä marokkolaissyntyinen Belgian kansalainen, shkupollimaisen taparikollisprofiilin omaava Noureddin Amrani ampui kaksi teinipoikaa (joista toinen tunisialaissyntyinen), pikkulapsen, siivoojattaren ja itsensä, ilmeisesti koska poliisit eivät tykänneet hänen hamppuviljelmistään ja asekokoelmistaan ja siveys- ja väkivaltarikoksistakin hän oli käräjillä. Firenzessä taas Breivikin italialainen aatetoveri, Eurabia-salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri ampui kaksi senegalilaista katukauppiasta ja itsensä.
Vietin vetistä joulua Pohjanmaan rannikolla ja koin myös tapaninpäivän talvimyrskyn Suomen sen hetken tuulisimmassa paikassa. Sähköt menivät aamupäiväksi ja kattopeltejä lenteli mutta huomioiden sen, kuinka pois tolaltaan Suomi taas meni pienistä säävaihteluista, aika vähällähän tuosta selvittiin. Yhteiskunta vain on muuttunut sellaiseksi, että satoipa talvella lunta tai vettä, kaikki on järkyttävää ja saa pasmat aivan sekaisin.
Pian koittaakin sitten uusivuosi ja minun on jälleen aika kaivaa esille edellisen uudenvuoden ennustukseni ja katsoa kuinka hyvin se ennakoi tämän vaiherikkaan vuoden tapahtumia, sekä luonnostella ennusteeni ilmeisen vaiherikkaalta vaikuttavalle ensi vuodelle. Lukijoille hyvää joulua ja mielenkiintoista uuttavuotta!
lauantai 3. joulukuuta 2011
Merkkihenkilöitä
Iltalehti ehdotti, että jos euro kaatuu ja Suomessa palataan markkaan, laitettaisiin uusiin seteleihin seuraavien modernien merkkihenkilöiden kuvat: jääkiekkoilija Mikael Granlund, kirjailijatar Sofi Oksanen, koomikko Spede Pasanen, Nokia-johtaja Jorma Ollila, kirjailijatar Tove Jansson, laulaja Kari Tapio sekä diplomaatti, presidentti ja rauhantekijä Martti Ahtisaari. Pidän itse ongelmallisena sitä, että suurin osa näistä merkkihenkilöistä on edelleen elossa eikä elossa olevien henkilöiden kuvaaminen seteleissä ole ollut oikein korrektia, vaikka Kekkosesta seteli tehtiinkin.
Historioitsija Jussi Jalonen ehdotti puolestaan blogissaan, että seteleihin kuvattaisiin valtiomies Väinö Tanner, kirjailija Kalle Päätalo, laulaja Laila Kinnunen, jääkärikenraali Aarne Sihvo, urheilija ja pesäpallon keksijä Tahko Pihkala, missi Armi Kuusela, arkkiatri Arvo Ylppö sekä näyttelijä Tauno Palo. Tässä listassa on enää yksi elossa oleva henkilö, Kuusela nimittäin.
Jos sivuutetaan ne, jotka ovat jo olleet seteleissä, ja joita Iltalehti tai Jalonen jo ehtivät ehdottaa, samoin kuin sivuutetaan entiset presidentit, ehdottaisin muutamia nimiä lisää, jotka omasta vaatimattomasta mielestäni voisivat ansaita paikkansa suomalaisuuteen tuottamillaan kontribuutioilla:
Valtiomiehistä listalle ansaitsisivat päästä ainakin Leo Mechelin ja Rudolf Holsti. Mechelin kuului Suomen kansallisen oikeustaistelun johtajiin ja perustuslaillisuuden puolustajiin sekä oli merkittävä suomalaisen liberalismin ideologi aikana, jolloin suuri osa muista oli taipuvaisia kansalliskiihkoiluun.
Holsti taas oli toimittaja, diplomaatti ja poliitikko, joka toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 1919-22 ja 1937-38. Hän kannatti reunavaltiopolitiikkaa, pohjoismaista puolueettomuutta ja edusti länsimielistä järkipolitiikkaa aikana, jolloin suuri osa kansallisesta eliitistä kallistui saksalaiseen nationalismiin. Holsti joutui saksalaismielisten hampaisiin heimosotien kritisoimisesta ja venäläismielisten pannaan Väli-Euroopan pienten maiden puolustamisesta neuvostototalitarismilta.
Sotilaista muistettavaksi esimerkiksi kelpaisi erityisesti Aksel Fredrik Airo. Ritarikenraali Airo oli sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan sotasankari, oikeamielinen isänmaanystävä, tiedustelumies ja keskeinen hahmo Suomen pitämisessä vapaana länsimaana. Hän sai Mannerheim-ristin ritarin arvon ansioistaan jatkosodassa ja kunnostautui vastarintavalmiuden organisoimisessa sodan jälkeen, siten ehkäisten neuvostoliittolaisen hegemonian toimeenpanoa Suomessa.
Yhteiskuntavaikuttajista huomiota ansaitsisivat erityisesti Uno Cygnaeus, kansakoululaitoksen isä ja pastori, sekä Tekla Hultin, ensimmäinen suomalainen naispuolinen filosofian tohtori ja naisten vapautuksen uranuurtaja Suomessa, liberaali ja aktivisti, joka toimi myös jääkäriliikkeen puolesta.
Kirjailijoista itseoikeutettuja setelihahmoja olisivat tietysti Mika Waltari, Eino Leino ja Olavi Paavolainen. Suomalaisista tutkimusmatkailijoista esimerkiksi koillisväylän löytäjä ja naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöld sekä tutkimusmatkailija, tiedemies ja diplomaatti Gustaf Ramstedt kuuluisivat suomalaisten suurmiesten galleriaan. Muista suomalaisista renessanssi-ihmisistä seteleihin voisivat sopia vaikkapa tiedemies, filosofi, tutkimusmatkailija ja uskonnonvapauden uranuurtaja Rafael Karsten sekä myöhempi suurmies, paleontologi ja muinaisaikojen lennokas kuvailija Björn Kurtén.
Kylmän sodan ajan vaikuttajista paikkansa ansaitsisivat erityisesti Georg C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila, jos ei muuten niin siksi, että he eivät elinaikanaan ehtineet saada ansaitsemaansa arvostusta, vaan tulivat selkärangattomien rienaajien pilkkaamiksi ja panettelemiksi.
Historioitsija Jussi Jalonen ehdotti puolestaan blogissaan, että seteleihin kuvattaisiin valtiomies Väinö Tanner, kirjailija Kalle Päätalo, laulaja Laila Kinnunen, jääkärikenraali Aarne Sihvo, urheilija ja pesäpallon keksijä Tahko Pihkala, missi Armi Kuusela, arkkiatri Arvo Ylppö sekä näyttelijä Tauno Palo. Tässä listassa on enää yksi elossa oleva henkilö, Kuusela nimittäin.
Jos sivuutetaan ne, jotka ovat jo olleet seteleissä, ja joita Iltalehti tai Jalonen jo ehtivät ehdottaa, samoin kuin sivuutetaan entiset presidentit, ehdottaisin muutamia nimiä lisää, jotka omasta vaatimattomasta mielestäni voisivat ansaita paikkansa suomalaisuuteen tuottamillaan kontribuutioilla:
Valtiomiehistä listalle ansaitsisivat päästä ainakin Leo Mechelin ja Rudolf Holsti. Mechelin kuului Suomen kansallisen oikeustaistelun johtajiin ja perustuslaillisuuden puolustajiin sekä oli merkittävä suomalaisen liberalismin ideologi aikana, jolloin suuri osa muista oli taipuvaisia kansalliskiihkoiluun.
Holsti taas oli toimittaja, diplomaatti ja poliitikko, joka toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 1919-22 ja 1937-38. Hän kannatti reunavaltiopolitiikkaa, pohjoismaista puolueettomuutta ja edusti länsimielistä järkipolitiikkaa aikana, jolloin suuri osa kansallisesta eliitistä kallistui saksalaiseen nationalismiin. Holsti joutui saksalaismielisten hampaisiin heimosotien kritisoimisesta ja venäläismielisten pannaan Väli-Euroopan pienten maiden puolustamisesta neuvostototalitarismilta.
Sotilaista muistettavaksi esimerkiksi kelpaisi erityisesti Aksel Fredrik Airo. Ritarikenraali Airo oli sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan sotasankari, oikeamielinen isänmaanystävä, tiedustelumies ja keskeinen hahmo Suomen pitämisessä vapaana länsimaana. Hän sai Mannerheim-ristin ritarin arvon ansioistaan jatkosodassa ja kunnostautui vastarintavalmiuden organisoimisessa sodan jälkeen, siten ehkäisten neuvostoliittolaisen hegemonian toimeenpanoa Suomessa.
Yhteiskuntavaikuttajista huomiota ansaitsisivat erityisesti Uno Cygnaeus, kansakoululaitoksen isä ja pastori, sekä Tekla Hultin, ensimmäinen suomalainen naispuolinen filosofian tohtori ja naisten vapautuksen uranuurtaja Suomessa, liberaali ja aktivisti, joka toimi myös jääkäriliikkeen puolesta.
Kirjailijoista itseoikeutettuja setelihahmoja olisivat tietysti Mika Waltari, Eino Leino ja Olavi Paavolainen. Suomalaisista tutkimusmatkailijoista esimerkiksi koillisväylän löytäjä ja naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöld sekä tutkimusmatkailija, tiedemies ja diplomaatti Gustaf Ramstedt kuuluisivat suomalaisten suurmiesten galleriaan. Muista suomalaisista renessanssi-ihmisistä seteleihin voisivat sopia vaikkapa tiedemies, filosofi, tutkimusmatkailija ja uskonnonvapauden uranuurtaja Rafael Karsten sekä myöhempi suurmies, paleontologi ja muinaisaikojen lennokas kuvailija Björn Kurtén.
Kylmän sodan ajan vaikuttajista paikkansa ansaitsisivat erityisesti Georg C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila, jos ei muuten niin siksi, että he eivät elinaikanaan ehtineet saada ansaitsemaansa arvostusta, vaan tulivat selkärangattomien rienaajien pilkkaamiksi ja panettelemiksi.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Jordaniassa ja Istanbulissa
Olen taas matkoilla. Istanbulin lentokentällä olin kuulevinani takaani suomenkielistä puhetta ja kun katsoin, siellä oli ryhmä sekä vaaleutensa asteelta että kasvonpiirteiltään suomalaisen näköisiä ihmisiä. Joukko ryhmittyi Rostoviin lähdössä olevalle portille, joka oli oman porttini naapurissa, ja vasta silloin kuulin tarkemmin, että he puhuivatkin tataaria. Geneettisesti suomalaiset ja Anatolian turkkilaiset lienevät varsin kaukana toisistaan, mutta Idel-Uralin alueella elävät suomalais-ugrilaiset ja turkkilais-tataarilaiset kansat ilmentävät kasvonpiirteissään läheistä geneettistä sukulaisuutta.
Turkin kielen rakenteista ja vanhimmasta sanastosta huomaa turkinsukuisten kansojen olevan alkuperältään suomalais-ugrilaisten sukulaisia myös kielellisesti. Asia olisi päivänselvä, ellei olisi ollut Venäjän ja Turkin imperiumeja, jotka sekoittivat kieliä, geenejä ja uskontoja uusiin yhdistelmiin. Nimittäin nykyturkkilaisethan ovat geneettisesti eteläisempien kansojen jälkeläisiä – turkkilaistuneita kurdeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. – mihin soppaan on heitetty Balkanin ja Kaukasian kansoja, krimintataareja, juutalaisia, arabeja ja monenlaista muuta. Vastaavasti Venäjän imperiumin herrakansassa on vain osittainen slaavilainen perimä, kun todellisuudessa suurin osa isovenäläisistä on kiovalaisen kieli- ja uskontokuorrutuksen saaneita finnougreja ja turkotataareja. Ja on siinäkin sopassa tietysti kosolti muita aineksia viikingeistä ja balteista kaukasialaisiin ja keskiaasialaisiin.
Imperiaalinen historia erehdyttää meitä kuvittelemaan, että anatolianturkkilaiset olisivat alkuperäisiä turkkeja ja isovenäläiset alkuperäisiä slaaveja, vaikka nämä ovat nimenomaan imperiaalisia uusturkkeja ja uusslaaveja, myöhäisiä tulokkaita sekä ortodoksiseen kristinuskoon että islamiin. Kaikkien käännynnäisten tavoin ovat nämä imperiaaliset keskuskansat olleet varsin fanaattisia kansallismielisyydessään. Jos halutaan kuitenkin etsiä syviä kansanluonteita ennen imperiumeja, alkuslaavilaiset kulttuurilähteet sijaitsevat Länsi-Ukrainassa, alkuturkkilaiset Kaspianmeren pohjoispuolisilla aroilla ja Volgalla, alkuortodoksisten jäljittämiseksi kannattaa tutustua vaikkapa Irakin, Pohjois-Syyrian ja Kaakkois-Turkin assyrialaisiin, ja alkuislamilaiset kulttuurilähteet tietysti löytyvät kahden pyhäkön Hijazista.
Kulttuurit eivät kuitenkaan koskaan matkusta ihmisistä ja kansoista toisiin muuttumattomina, vaan omaksuvat kaikkialta matkan varrelta vaikutteita ja tulevat sekoitetuiksi yhä uusiksi yhdistelmiksi, synnyttäen uusia kansoja ja kulttuureja. Luonnon suunta on aina diversifioituva. Jos jokin on epäluonnollista niin monokulttuuri, oli se sitten geenimaissiviljelmä, tasamittainen puupelto tai kansalliskiihkoinen tai muuten totalitäärinen valtio, jonka ihanteena ovat persoonattomina marssivat klooniarmeijat.
Se Istanbulin tataareista. Lensin Jordaniaan, jossa minulle jäi viikonloppu omaa aikaa ennen maanantain ja tiistain konferenssia. Vuokrasin auton Ammanista ja ajoin lauantain kuluessa Madaban kautta Kuninkaan valtatielle. Wadi Mujibin alueella näin runsaasti Jordanian kuiville alueille luonteenomaisia lintulajeja, kuten aavikkokiuruja, surutaskuja, mustapyrstöjä, aavikkokerttuja, sinirastaita ja lyhytpyrstökorppeja. Muutamia aavikkopyitä pörähti lentoon suristen ja kaklattaen.
Jatkoin Wadi Mujibin jälkeen edelleen etelään, ensin Tafilan kaupunkiin ja sieltä edelleen Danan kylään, jossa majoituspaikkani sijaitsi, tarkoituksena tehdä pitkiä kävelyretkiä Danan kansallispuiston henkeäsalpaavissa kanjonimaisemissa. Minulla oli siellä kohdelajikin, pitkäaikainen nemesikseni aavikkopöllö, jota en edelleenkään ole onnistunut näkemään, vaikka olen liikkunut sen tiedetyissä esiintymispaikoissa vuosien ajan. Yöllä laakson jyrkänteillä huuteli sentään aavikkohuuhkaja, mikä voi selittää, miksi laakson tässä päässä ei aavikkopöllöjä esiinny. Huuhkajat ovat tunnettuja muiden pöllöjen eliminoinnista reviireiltään. Kontaktini kertoi aavikkopöllöjä löytyvän tällä hetkellä parhaiten Danan kansallispuiston leirialueen ympäristöstä, mutta se on talvikauden ajan suljettu.
Toinen paikka löytää aavikkopöllö on Petran eräs kanjoni, Pikku-Petra, mutta tällä matkalla halusin mennä johonkin muuhun kohteeseen kuin Petraan, jossa olen käynyt kymmeniä kertoja, ja joka on ympäri vuoden täynnä turisteja. Danassa sain sentään vaellella näkemättä juuri muita ihmisiä – ja turisteja sitäkin vähemmän. Koko Danan kylässä oli lisäkseni vain viitisen matkailijaa, pari lomailevaa brittisotilasta ilmeisesti Irakista ja vanhempi ruotsalaispariskunta pitkällä automatkalla.
Danassa tuli yöllä todella kylmä. Yötaivas oli pilvetön ja siellä näkyi tähdenlentoja. No, aavikkopöllöä ei edelleenkään löytynyt, mutta aavikkohuuhkaja oli ihan kiva laji sekin. Danan suojelualueella esiintyy kuulemma kuusi pöllölajia, joista neljä on selviä tapauksia (aavikkopöllö, aavikkohuuhkaja, minervanpöllö ja kyläpöllönen), mutta ne kaksi muuta vaikeammin arvattavissa (ehdokkaita ainakin sarvipöllö, persianpöllönen ja varsinaisen huuhkajan Libanoniin asti esiintyvä alalaji).
Näin myös aina ilahduttavan vuorikotkan sekä kaksitoista hanhikorppikotkaa – ilmeisesti talveksi jättäytyneitä yksilöitä Danassa pesivästä yhdyskunnasta, jonka pesäpaikat näkyivät jyrkänteiltä pitkälle valkeiksi paskottujen kohtien vuoksi. Tavanomaisia kanjonilajeja oli myös paljon, kuten rotkorakkeleita, aavikkokiuruja, aavikkokerttuja, mustapyrstöjä, arabianbulbuleja, arabiantimaleja, kalliopääskyjä ja sadoittain vuoripyitä, jotka kuuluttivat itseään kaikkialta ja pyrähtelivät edestä lentoon aamuvarhain. Talvivieraista ilahduttivat erityisesti valkoselkätasku ja laulava syyrianhemppo.
Kaikilla retkilläni Jordanian erämaihin on aina ollut jokin lintuhavainto, joka on täysin poissa omasta elementistään ja paikassa, jossa sitä ei odottaisi. Tällainen oli aivan ensimmäisellä Jordanian-matkallani yksinäinen naaraspeippo, joka liikkui syvällä kallioisessa autiomaassa aavikkokiurujen löyhässä parvessa. Tällä matkallani oli sellainen Wadi Mujibissa erään karurantaisen patolammen rannalta lentoon pölähtänyt taivaanvuohi. Ja Wadi Danassa sellainen oli kylän liepeiltä oliivilehdosta lentoon noussut lehtokurppa.
Jordaniassa arabikevään mielenosoitukset ovat jääneet varsin pieniksi eikä niitä ole tukahdutettu väkivaltaisesti. Päinvastoin Jordanian kuningas vaihtoi nopeasti pääministeriä ja hallitusta ja uusi hallitus on pikemminkin mielistellyt kansaa kuin piessyt heitä. Julkisen sektorin palkkoja on nostettu ja poliiseja kehotettu olemaan sakottamatta ylinopeutta ajavia, etteivät ihmiset suuttuisi suotta. Jordaniassa ajokulttuuri on muuten huomattavasti sivistyneempi kuin Syyriassa ja Libanonissa. Samoin kuin aiemmin tässä blogissa puheena ollut Marokko, myös Jordania on jo viimeisten yli kymmenen vuoden aikana toteuttanut monia niistä uudistuksista, joista kansa on autoritäärisimmissä arabimaissa saanut vain unelmoida. Kuninkaalla on viimeinen sana lähes kaikkeen, mutta hän ei näitä valtaoikeuksia välttämättä aina käytä, joten Jordaniaa samoin kuin Marokkoakin voi luonnehtia varsin vakaiksi ja vapaiksi puolidemokratioiksi. Muslimiveljeskunnan täkäläinen sisarpuolue, Islamilainen toimintapuolue, toimii laillisesti, mutta on pidetty vaaliteknisillä kikkailuilla ikuisessa oppositiossa.
Runsas puolet jordanialaisista on palestiinalaistaustaisia, ns. länsirantalaisia, ja toinen puolisko, tai vajaa sellainen, ns. itärantalaisia eli kantajordanialaisia. Palestiinalaisväestö keskittyy kaupunkeihin ja jakautuu rikkaaseen liikemies- ja kauppiasluokkaan sekä toisaalta köyhään pakolaisväestöön. Kantajordanialaiset taas ovat jakautuneet perinteisesti konservatiiviseen keskiluokkaan ja maaseudun beduiineihin.
Nykyinen kuningas Abdullah II on länsikoulutettu ja hänen vaimonsa on palestiinalainen. Heitä kohtaan on esiintynyt huomattavasti runsaampaa tyytymättömyyttä kuin ennen, syinä erityisesti Jordanian huono taloustilanne - maa on ajautunut riippuvaisuuteen Saudi-Arabian taloudellisesta tuesta - ja arabimaiden yleinen vitsaus, nuorisotyöttömyys. Levantin vakaimmassa maassa on siis sielläkin kytevää pinnanalaista painetta, joka voi purkautua ikävillä tavoilla, jos alueen yleisempi kehitys ja maailmantalous eivät helpotu lähiaikoina. Lisäksi vaarana on, että Syyria, Iran, radikaalit palestiinalaisryhmät sekä mahdollisesti vielä Egyptin Muslimiveljeskunta masinoivat Jordaniaa vastaan poliittista ääriliikehdintää. Viimeksi mainitusta syystä Jordanialla ei olekaan varaa laiminlyödä sisäisen turvallisuuden sektoria.
Turkin kielen rakenteista ja vanhimmasta sanastosta huomaa turkinsukuisten kansojen olevan alkuperältään suomalais-ugrilaisten sukulaisia myös kielellisesti. Asia olisi päivänselvä, ellei olisi ollut Venäjän ja Turkin imperiumeja, jotka sekoittivat kieliä, geenejä ja uskontoja uusiin yhdistelmiin. Nimittäin nykyturkkilaisethan ovat geneettisesti eteläisempien kansojen jälkeläisiä – turkkilaistuneita kurdeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. – mihin soppaan on heitetty Balkanin ja Kaukasian kansoja, krimintataareja, juutalaisia, arabeja ja monenlaista muuta. Vastaavasti Venäjän imperiumin herrakansassa on vain osittainen slaavilainen perimä, kun todellisuudessa suurin osa isovenäläisistä on kiovalaisen kieli- ja uskontokuorrutuksen saaneita finnougreja ja turkotataareja. Ja on siinäkin sopassa tietysti kosolti muita aineksia viikingeistä ja balteista kaukasialaisiin ja keskiaasialaisiin.
Imperiaalinen historia erehdyttää meitä kuvittelemaan, että anatolianturkkilaiset olisivat alkuperäisiä turkkeja ja isovenäläiset alkuperäisiä slaaveja, vaikka nämä ovat nimenomaan imperiaalisia uusturkkeja ja uusslaaveja, myöhäisiä tulokkaita sekä ortodoksiseen kristinuskoon että islamiin. Kaikkien käännynnäisten tavoin ovat nämä imperiaaliset keskuskansat olleet varsin fanaattisia kansallismielisyydessään. Jos halutaan kuitenkin etsiä syviä kansanluonteita ennen imperiumeja, alkuslaavilaiset kulttuurilähteet sijaitsevat Länsi-Ukrainassa, alkuturkkilaiset Kaspianmeren pohjoispuolisilla aroilla ja Volgalla, alkuortodoksisten jäljittämiseksi kannattaa tutustua vaikkapa Irakin, Pohjois-Syyrian ja Kaakkois-Turkin assyrialaisiin, ja alkuislamilaiset kulttuurilähteet tietysti löytyvät kahden pyhäkön Hijazista.
Kulttuurit eivät kuitenkaan koskaan matkusta ihmisistä ja kansoista toisiin muuttumattomina, vaan omaksuvat kaikkialta matkan varrelta vaikutteita ja tulevat sekoitetuiksi yhä uusiksi yhdistelmiksi, synnyttäen uusia kansoja ja kulttuureja. Luonnon suunta on aina diversifioituva. Jos jokin on epäluonnollista niin monokulttuuri, oli se sitten geenimaissiviljelmä, tasamittainen puupelto tai kansalliskiihkoinen tai muuten totalitäärinen valtio, jonka ihanteena ovat persoonattomina marssivat klooniarmeijat.
Se Istanbulin tataareista. Lensin Jordaniaan, jossa minulle jäi viikonloppu omaa aikaa ennen maanantain ja tiistain konferenssia. Vuokrasin auton Ammanista ja ajoin lauantain kuluessa Madaban kautta Kuninkaan valtatielle. Wadi Mujibin alueella näin runsaasti Jordanian kuiville alueille luonteenomaisia lintulajeja, kuten aavikkokiuruja, surutaskuja, mustapyrstöjä, aavikkokerttuja, sinirastaita ja lyhytpyrstökorppeja. Muutamia aavikkopyitä pörähti lentoon suristen ja kaklattaen.
Jatkoin Wadi Mujibin jälkeen edelleen etelään, ensin Tafilan kaupunkiin ja sieltä edelleen Danan kylään, jossa majoituspaikkani sijaitsi, tarkoituksena tehdä pitkiä kävelyretkiä Danan kansallispuiston henkeäsalpaavissa kanjonimaisemissa. Minulla oli siellä kohdelajikin, pitkäaikainen nemesikseni aavikkopöllö, jota en edelleenkään ole onnistunut näkemään, vaikka olen liikkunut sen tiedetyissä esiintymispaikoissa vuosien ajan. Yöllä laakson jyrkänteillä huuteli sentään aavikkohuuhkaja, mikä voi selittää, miksi laakson tässä päässä ei aavikkopöllöjä esiinny. Huuhkajat ovat tunnettuja muiden pöllöjen eliminoinnista reviireiltään. Kontaktini kertoi aavikkopöllöjä löytyvän tällä hetkellä parhaiten Danan kansallispuiston leirialueen ympäristöstä, mutta se on talvikauden ajan suljettu.
Toinen paikka löytää aavikkopöllö on Petran eräs kanjoni, Pikku-Petra, mutta tällä matkalla halusin mennä johonkin muuhun kohteeseen kuin Petraan, jossa olen käynyt kymmeniä kertoja, ja joka on ympäri vuoden täynnä turisteja. Danassa sain sentään vaellella näkemättä juuri muita ihmisiä – ja turisteja sitäkin vähemmän. Koko Danan kylässä oli lisäkseni vain viitisen matkailijaa, pari lomailevaa brittisotilasta ilmeisesti Irakista ja vanhempi ruotsalaispariskunta pitkällä automatkalla.
Danassa tuli yöllä todella kylmä. Yötaivas oli pilvetön ja siellä näkyi tähdenlentoja. No, aavikkopöllöä ei edelleenkään löytynyt, mutta aavikkohuuhkaja oli ihan kiva laji sekin. Danan suojelualueella esiintyy kuulemma kuusi pöllölajia, joista neljä on selviä tapauksia (aavikkopöllö, aavikkohuuhkaja, minervanpöllö ja kyläpöllönen), mutta ne kaksi muuta vaikeammin arvattavissa (ehdokkaita ainakin sarvipöllö, persianpöllönen ja varsinaisen huuhkajan Libanoniin asti esiintyvä alalaji).
Näin myös aina ilahduttavan vuorikotkan sekä kaksitoista hanhikorppikotkaa – ilmeisesti talveksi jättäytyneitä yksilöitä Danassa pesivästä yhdyskunnasta, jonka pesäpaikat näkyivät jyrkänteiltä pitkälle valkeiksi paskottujen kohtien vuoksi. Tavanomaisia kanjonilajeja oli myös paljon, kuten rotkorakkeleita, aavikkokiuruja, aavikkokerttuja, mustapyrstöjä, arabianbulbuleja, arabiantimaleja, kalliopääskyjä ja sadoittain vuoripyitä, jotka kuuluttivat itseään kaikkialta ja pyrähtelivät edestä lentoon aamuvarhain. Talvivieraista ilahduttivat erityisesti valkoselkätasku ja laulava syyrianhemppo.
Kaikilla retkilläni Jordanian erämaihin on aina ollut jokin lintuhavainto, joka on täysin poissa omasta elementistään ja paikassa, jossa sitä ei odottaisi. Tällainen oli aivan ensimmäisellä Jordanian-matkallani yksinäinen naaraspeippo, joka liikkui syvällä kallioisessa autiomaassa aavikkokiurujen löyhässä parvessa. Tällä matkallani oli sellainen Wadi Mujibissa erään karurantaisen patolammen rannalta lentoon pölähtänyt taivaanvuohi. Ja Wadi Danassa sellainen oli kylän liepeiltä oliivilehdosta lentoon noussut lehtokurppa.
Jordaniassa arabikevään mielenosoitukset ovat jääneet varsin pieniksi eikä niitä ole tukahdutettu väkivaltaisesti. Päinvastoin Jordanian kuningas vaihtoi nopeasti pääministeriä ja hallitusta ja uusi hallitus on pikemminkin mielistellyt kansaa kuin piessyt heitä. Julkisen sektorin palkkoja on nostettu ja poliiseja kehotettu olemaan sakottamatta ylinopeutta ajavia, etteivät ihmiset suuttuisi suotta. Jordaniassa ajokulttuuri on muuten huomattavasti sivistyneempi kuin Syyriassa ja Libanonissa. Samoin kuin aiemmin tässä blogissa puheena ollut Marokko, myös Jordania on jo viimeisten yli kymmenen vuoden aikana toteuttanut monia niistä uudistuksista, joista kansa on autoritäärisimmissä arabimaissa saanut vain unelmoida. Kuninkaalla on viimeinen sana lähes kaikkeen, mutta hän ei näitä valtaoikeuksia välttämättä aina käytä, joten Jordaniaa samoin kuin Marokkoakin voi luonnehtia varsin vakaiksi ja vapaiksi puolidemokratioiksi. Muslimiveljeskunnan täkäläinen sisarpuolue, Islamilainen toimintapuolue, toimii laillisesti, mutta on pidetty vaaliteknisillä kikkailuilla ikuisessa oppositiossa.
Runsas puolet jordanialaisista on palestiinalaistaustaisia, ns. länsirantalaisia, ja toinen puolisko, tai vajaa sellainen, ns. itärantalaisia eli kantajordanialaisia. Palestiinalaisväestö keskittyy kaupunkeihin ja jakautuu rikkaaseen liikemies- ja kauppiasluokkaan sekä toisaalta köyhään pakolaisväestöön. Kantajordanialaiset taas ovat jakautuneet perinteisesti konservatiiviseen keskiluokkaan ja maaseudun beduiineihin.
Nykyinen kuningas Abdullah II on länsikoulutettu ja hänen vaimonsa on palestiinalainen. Heitä kohtaan on esiintynyt huomattavasti runsaampaa tyytymättömyyttä kuin ennen, syinä erityisesti Jordanian huono taloustilanne - maa on ajautunut riippuvaisuuteen Saudi-Arabian taloudellisesta tuesta - ja arabimaiden yleinen vitsaus, nuorisotyöttömyys. Levantin vakaimmassa maassa on siis sielläkin kytevää pinnanalaista painetta, joka voi purkautua ikävillä tavoilla, jos alueen yleisempi kehitys ja maailmantalous eivät helpotu lähiaikoina. Lisäksi vaarana on, että Syyria, Iran, radikaalit palestiinalaisryhmät sekä mahdollisesti vielä Egyptin Muslimiveljeskunta masinoivat Jordaniaa vastaan poliittista ääriliikehdintää. Viimeksi mainitusta syystä Jordanialla ei olekaan varaa laiminlyödä sisäisen turvallisuuden sektoria.
maanantai 14. marraskuuta 2011
Uhrijuhlat
Tämä marraskuu on merkillinen. Ilma on syksyisen kuulas ja kirpeäkin, mutta tähän asti lämpötilat ovat olleet jotain sellaista, mitä normaalisti odottaisi syys-lokakuun vaihteelta.
Kuin reaktiona kesän ja alkusyksyn vampyroituneelle vuorokausirytmille, alati erraattinen kehoni ja mieleni ovat nyt kehittäneet uuden rytmin, johon kuuluu herääminen aamuisin varhain ja viimeistään kuuden maissa kyvyttömyys ajatellakaan nukkumista. Vaihtelu on tervetullutta siirryttyäni jälleen kuun alusta säännöllisen päivätyön piiriin.
Se on toteutunut myös viikonloppuisin, jolloin olen käyttänyt nukkumiseen sen ajan, jolloin kesällä olisin sosialiseerannut ja juonut epäterveellisiä juomia, ja silloin kun olisin kesällä ollut umpiunessa, olen kirjoittanut, lukenut ja tehnyt pitkiä kävelyitä raikkaassa syysilmassa, tyhjässä uinuvassa kaupungissa. Olen katsellut pulujen perään syöksyviä varpushaukkoja ja niitä räkättejä ja mustarastaita, jotka näyttävät tehneen määrätietoisen päätöksen jäädä tänne, kun pääparvet lensivät lounaaseen.
Männa viikoilla käytiin läpi sarja vuoden pimeintä aikaa esihistoriallisista ajoista lähtien täplittäneitä juhlia. Suomalais-ugrilaisen kekrin ja kelttiläisen samhainin lisäksi on juhlittu intialaisten diwalia eli valojen juhlaa, kristittyjen pyhäinpäivää, puolipakanallisessa muodossaan halloweeniä, ja muslimien adha-juhlaa eli uhrijuhlaa.
Muutama sana tästä juhlarupeamasta: muinaisten uskontojen juhlat liittyivät yleensä vuodenkiertoon ja olivat siten suoraan sidoksissa aurinkoon ja sadonkorjuuseen. Niinpä kekri oli sadonkorjuun juhla, mutta varautui samalla pimeyden tuloon. Noihin aikoihin uskottiin portin tuonpuoleiseen olevan hetkellisesti auki, minkä vuoksi hengetkin olivat pidoissa tai ainakin niiden jatkoilla vahvasti läsnä. Näkyjä nähtiin, pirut menivät ihmisiin ja lopulta lapsiakin sikisi pyhästä hengestä.
Pimeyden maailman uhkaa torjuttiin valoilla, mikä näkyy sekä hindulaisessa diwalissa että pohjoisten kansojen kokkojen polttamisessa. Sadonkorjuun jälkilöylyissä pahoja henkiä kannattikin torjua. Kristinusko ja islam eivät koskaan olisi levinneet niin menestyksellisesti elleivät ne olisi adoptoineet estoitta pakanallisia tapoja, vaikutteita ja juhlia. Jos ne olisivat yrittäneet kieltää nämä, kansa olisi torjunut uudet uskonnot kuin Lalli kirveineen, mutta sen sijaan uusien kristillisten ja islamilaisten merkitysten antaminen vanhoille menoille meni paremmin läpi ja tuli sitten osaksi inhimillisen uskonnollisuuden ikiaikaista jatkumoa.
Henkien kanssa pelehditään yhä, mutta Jumala tuntuu katselevan sitä hymy kasvoillaan. Vaikka hurskaat kristityt ovat yrittäneet muuttaa kummitukset ja henget pyhimysten muistelemiseksi, halloween jatkaa pakanallisia perinteitä kuin ei mitään. Muslimien adha rituaaliteurastuksineen taas muistelee kaikkien kristittyjenkin tuntemaa tapausta: sitä kuinka Abraham (Ibrahim) aikoi uhrata poikansa Ismailin, mutta Jumala tulikin väliin ja käski armahtaa Ismailin. Tilalla uhrattiin lammas. Adhan teologinen sisältö on siis erittäin samanlainen kuin kristittyjen pääsiäisessä.
Uhraaminen ylipäätään kuului olennaisena osana kekreihin ja muihin pakanallisiin sadonkorjuujuhliin. Henkien ja jumalten piti saada osansa, ja niinpä karjaa, viljaa, olutta ja viiniä uhrattiin suuria määriä. Ei se toki onneksi täysin hukkaan mennyt, vaan väki toimi itse henkien välikappaleena. Kun uhrilahjoja riittävästi mässäiltiin ja ryypättiin, hengetkin tulivat pitoihin. Dionysoksen ja Kalin maailmassa ero viinin ja veren välillä katosi; ihmisten humaltuessa viinistä jumalat humaltuivat ihmisverestä. Kristinuskon ja islamin unholaan jäänyt perusvire olikin ihmishenkien armahtaminen. Ei enää veriorgioita eikä ihmissyöntiä - sellaisesta ei Jumala pitänyt. Uusi sivistyneempi aika olisi koittava. Ja koittikin.
Nykymaailman menoa katsellessa tulee kuitenkin usein aavemainen tunne, että kun pintaa vähän raaputtaa, siellä irvistelevät kentaurit ja kalinpalvojat. Lapset pukeutuvat luurangoiksi, zombeiksi ja vampyyreiksi ja kiertävät ovelta ovelle vaatimassa perinteisiä uhrilahjoja. Jossain pimeässä ihmiset kuolevat, vaikka heidän tappamisensa on ulkoistettu kaukaisille armeijoille ja miehittämättömille lennokeille, ja me katselemme maailmantasapainomme ihmisuhreja televisiosta, veren tahrimia nuorukaisia ja luurankolapsia. Uhraamme ehkä lantin sinne tänne ja vaadimme hurskaasti, että jonkun on tehtävä jotain. Jonkun, muttei meidän.
Tällaisina maailmantalouden aikoina kekri saa erityisen irvokkaita sävyjä. On alkanut valjeta, että pankkiholvit ammottavat tyhjyyttään tai ovat täynnä pelkkiä velkakirjoja. Suuri pimeä velkoja koputtelee porstuassa. Muinaiset keltit kasasivat syntinsä yhden pukin niskaan ja viskasivat sitten syntipukin mereen tai polttivat sen kaikkien tähden. Meidän syntipukkejamme ovat Papandreout ja Berlusconit, jotka tuskin ovat eronneet, kun väki jo puhuu siihen malliin, että nyt kulutusjuhla voi taas jatkua. Juopukaamme kaikki älkäkäämme murehtiko huomista. Mutta krapula on jo alkanut. Pian sirotellaan tuhkaa päälle ja pukeudutaan säkkiin, koska jossain muodossa Jumalan ruoska vielä muistuttaa meitä siitä, ettei ihan mikä tahansa peli vetele.
Kuin reaktiona kesän ja alkusyksyn vampyroituneelle vuorokausirytmille, alati erraattinen kehoni ja mieleni ovat nyt kehittäneet uuden rytmin, johon kuuluu herääminen aamuisin varhain ja viimeistään kuuden maissa kyvyttömyys ajatellakaan nukkumista. Vaihtelu on tervetullutta siirryttyäni jälleen kuun alusta säännöllisen päivätyön piiriin.
Se on toteutunut myös viikonloppuisin, jolloin olen käyttänyt nukkumiseen sen ajan, jolloin kesällä olisin sosialiseerannut ja juonut epäterveellisiä juomia, ja silloin kun olisin kesällä ollut umpiunessa, olen kirjoittanut, lukenut ja tehnyt pitkiä kävelyitä raikkaassa syysilmassa, tyhjässä uinuvassa kaupungissa. Olen katsellut pulujen perään syöksyviä varpushaukkoja ja niitä räkättejä ja mustarastaita, jotka näyttävät tehneen määrätietoisen päätöksen jäädä tänne, kun pääparvet lensivät lounaaseen.
Männa viikoilla käytiin läpi sarja vuoden pimeintä aikaa esihistoriallisista ajoista lähtien täplittäneitä juhlia. Suomalais-ugrilaisen kekrin ja kelttiläisen samhainin lisäksi on juhlittu intialaisten diwalia eli valojen juhlaa, kristittyjen pyhäinpäivää, puolipakanallisessa muodossaan halloweeniä, ja muslimien adha-juhlaa eli uhrijuhlaa.
Muutama sana tästä juhlarupeamasta: muinaisten uskontojen juhlat liittyivät yleensä vuodenkiertoon ja olivat siten suoraan sidoksissa aurinkoon ja sadonkorjuuseen. Niinpä kekri oli sadonkorjuun juhla, mutta varautui samalla pimeyden tuloon. Noihin aikoihin uskottiin portin tuonpuoleiseen olevan hetkellisesti auki, minkä vuoksi hengetkin olivat pidoissa tai ainakin niiden jatkoilla vahvasti läsnä. Näkyjä nähtiin, pirut menivät ihmisiin ja lopulta lapsiakin sikisi pyhästä hengestä.
Pimeyden maailman uhkaa torjuttiin valoilla, mikä näkyy sekä hindulaisessa diwalissa että pohjoisten kansojen kokkojen polttamisessa. Sadonkorjuun jälkilöylyissä pahoja henkiä kannattikin torjua. Kristinusko ja islam eivät koskaan olisi levinneet niin menestyksellisesti elleivät ne olisi adoptoineet estoitta pakanallisia tapoja, vaikutteita ja juhlia. Jos ne olisivat yrittäneet kieltää nämä, kansa olisi torjunut uudet uskonnot kuin Lalli kirveineen, mutta sen sijaan uusien kristillisten ja islamilaisten merkitysten antaminen vanhoille menoille meni paremmin läpi ja tuli sitten osaksi inhimillisen uskonnollisuuden ikiaikaista jatkumoa.
Henkien kanssa pelehditään yhä, mutta Jumala tuntuu katselevan sitä hymy kasvoillaan. Vaikka hurskaat kristityt ovat yrittäneet muuttaa kummitukset ja henget pyhimysten muistelemiseksi, halloween jatkaa pakanallisia perinteitä kuin ei mitään. Muslimien adha rituaaliteurastuksineen taas muistelee kaikkien kristittyjenkin tuntemaa tapausta: sitä kuinka Abraham (Ibrahim) aikoi uhrata poikansa Ismailin, mutta Jumala tulikin väliin ja käski armahtaa Ismailin. Tilalla uhrattiin lammas. Adhan teologinen sisältö on siis erittäin samanlainen kuin kristittyjen pääsiäisessä.
Uhraaminen ylipäätään kuului olennaisena osana kekreihin ja muihin pakanallisiin sadonkorjuujuhliin. Henkien ja jumalten piti saada osansa, ja niinpä karjaa, viljaa, olutta ja viiniä uhrattiin suuria määriä. Ei se toki onneksi täysin hukkaan mennyt, vaan väki toimi itse henkien välikappaleena. Kun uhrilahjoja riittävästi mässäiltiin ja ryypättiin, hengetkin tulivat pitoihin. Dionysoksen ja Kalin maailmassa ero viinin ja veren välillä katosi; ihmisten humaltuessa viinistä jumalat humaltuivat ihmisverestä. Kristinuskon ja islamin unholaan jäänyt perusvire olikin ihmishenkien armahtaminen. Ei enää veriorgioita eikä ihmissyöntiä - sellaisesta ei Jumala pitänyt. Uusi sivistyneempi aika olisi koittava. Ja koittikin.
Nykymaailman menoa katsellessa tulee kuitenkin usein aavemainen tunne, että kun pintaa vähän raaputtaa, siellä irvistelevät kentaurit ja kalinpalvojat. Lapset pukeutuvat luurangoiksi, zombeiksi ja vampyyreiksi ja kiertävät ovelta ovelle vaatimassa perinteisiä uhrilahjoja. Jossain pimeässä ihmiset kuolevat, vaikka heidän tappamisensa on ulkoistettu kaukaisille armeijoille ja miehittämättömille lennokeille, ja me katselemme maailmantasapainomme ihmisuhreja televisiosta, veren tahrimia nuorukaisia ja luurankolapsia. Uhraamme ehkä lantin sinne tänne ja vaadimme hurskaasti, että jonkun on tehtävä jotain. Jonkun, muttei meidän.
Tällaisina maailmantalouden aikoina kekri saa erityisen irvokkaita sävyjä. On alkanut valjeta, että pankkiholvit ammottavat tyhjyyttään tai ovat täynnä pelkkiä velkakirjoja. Suuri pimeä velkoja koputtelee porstuassa. Muinaiset keltit kasasivat syntinsä yhden pukin niskaan ja viskasivat sitten syntipukin mereen tai polttivat sen kaikkien tähden. Meidän syntipukkejamme ovat Papandreout ja Berlusconit, jotka tuskin ovat eronneet, kun väki jo puhuu siihen malliin, että nyt kulutusjuhla voi taas jatkua. Juopukaamme kaikki älkäkäämme murehtiko huomista. Mutta krapula on jo alkanut. Pian sirotellaan tuhkaa päälle ja pukeudutaan säkkiin, koska jossain muodossa Jumalan ruoska vielä muistuttaa meitä siitä, ettei ihan mikä tahansa peli vetele.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)