Helsinki II

Sade jatkuu Helsingissä ja muutenkin elokuun lopun sää muistuttaa enemmän lokakuuta. Ihmiset kulkevat kaduilla alakuloisina ja päät painuksissa. Raitiovaunuissa kuulee taas suomalaisten työpaikkojen ja virastojen viimeisimmät juorut eikä voi olla hämmästelemättä sitä, kuinka kateellista kansaa ja millaisia selkäänpuukottajia ja tyhjänpäiväisiä juoruilijoita tässä maassa elää. Heillä ei kai ole elämässään parempaakaan tekemistä. Päivät kuluvat töissä ja vapaa-aika on liian kallista, paitsi jos lojuu television ääressä (lupamaksua maksamatta), ja sieltäkin tulee lähinnä roskaa. Kaikilta kanavilta. 

Puolitoista vuorokautta Helsingissä on saanut ihmettelemään joitain suomalaisten ominaispiirteitä. Miksi suomalaiset ovat niin alistuvia? Tältä vaikutelmalta ei nimittäin voi välttyä katsellessa tätä kansaa päivittäisissä askareissaan, ilmeissään ja eleissään. Suomalaisia katsellessa voisi kuvitella, että heitä on koko ikänsä kuritettu ruumiillisesti, ja että jokin suuri kasvoton diktatuuri painaa ikeensä kaikkien päälle. Suomessa on kuulemma yksi maailman parhaimmista sananvapaustilanteista, mutta suomalaisia kuunnellessa voisi kuvitella olevansa Valko-Venäjällä tai Syyriassa, jossa täytyy koko ajan miettiä, että seinillä on korvat. Mitä suomalaiset pelkäävät niin paljon? Kuka heitä alistaa? 

Libanonilaiset ja georgialaiset ovat paljon köyhempiä kuin suomalaiset, heidän maissaan ovat asiat paljon huonommin kuin Suomessa kaikilla kehityksen mittareilla, ja heidän suuremmat naapurimaansa jatkuvasti ja aggressiivisesti pelottelevat heitä ja murhaavat mielipidevaikuttajia ja toimittajia. Siitä huolimatta georgialaiset ja libanonilaiset kulkevat kaduilla pystypäin, eivät pelkää puhua niin kovalla äänellä, että muutaman metrin päässäkin kuullaan - suomalaiset puhuvat siten vain humalassa tai kännykkäänsä. Ihmiset puhuvat politiikasta eivätkä kaihda kertoa mielipiteitään, vaikka tuntemattomillekin. Kaikki libanonilaisten ja georgialaisten kehonkielessä ja pukeutumisessa viestittää vilpitöntä uskoa omaan erinomaisuuteen, silloinkin kun kate on kyseenalainen. Jos Suomessa joku hetken ajan sattuisi kuvittelemaan olevansa jotain ja hymyilisi vaikka itsetyytyväisenä, sosiaalinen tuomio olisi niin tyrmäävä, että sellaista ei tohdi ajatellakaan. Pahinta on jos hyvälle itsetunnolle on vielä katettakin. Sellaista suomalainen voi sulattaa vain ulkomaalaiselta. 

Onko niin, että masentava ilmasto ja kalliit hinnat ovat piiskanneet Suomen kansan alistuvaksi vai onko tämä kaikki suomettumisen ansiota? Vanhemmat sukupolvet lukevat kyllä sotakirjoja ja puhuvat baarissa ja saunassa vieläkin Karjalasta, mutta nuoremmat miespolvet vakuuttavat tarkkailijan lähinnä siitä, että jos Venäjän tankit vyöryisivät huomenna puolustamaan "legitiimejä intressejä" tänne, suomalaismiehet keskittyisivät selittelemään, ettei tässä nyt kannata karhua ärsyttää. 

Elämäni varrella olen tavannut kymmeniä suomalaisnaisia, jotka ovat muuttaneet ulkomaille ja naineet ulkomaalaisia varsinkin Välimeren ilmastovyöhykkeeltä. Todella monet heistä ovat valittaneet sitä, että suomalaismiehet ovat niin nössöjä, alistuvia, puhumattomia eivätkä huolehdi ulkonäöstäänkään. Toisaalta suomalaismies näemmä kyllä kelpaa psykiatriksi narsistien kanssa eläville. Onko tasa-arvo Suomessa johtanut kulttuuriseen muutokseen, jonka myötä naiset ovat alkaneet käyttäytyä siten kuin nuoret miehet muualla maailmassa, kun taas suomalaismiehelle ei ole enää paikkaa eikä muuta roolia, joka olisi hyväksyttävä - paitsi humalassa, armeijassa ja urheilutilaisuuksissa. 

Huomiseksi on luvattu sateiden loppumista. Toisaalta Venäjän vetäytymistä Georgiasta on sitäkin luvattu joka päivä, mutta venäläisjoukot miehittävät yhä georgialaiskaupunkeja, katkovat teitä ja Venäjälle epäedulliset öljyreitit räjähtelevät salaperäisesti pitkin aluetta. Syyrian presidentti on asekauppojen yhteydessä julistanut tukevansa täysin Venäjää ja verrannut Georgiaa Libanoniin, jossa Syyrialla on oikeus erikoiskäytökseen samoin kuin Venäjällä Georgiassa. Venäjän valtionjohto on antanut ymmärtää, että Ranskan ulkoministeri on mieleltään sairas ja Yhdysvaltain ulkoministeri on mustaihoinen, jonka pitäisi pitää suunsa kiinni. Krimillä on jaettu Venäjän passeja. Mitä kaikkea Hitler saikaan sanoa ja tehdä 30-luvun lopulla ennen kuin länsieurooppalaiset alkoivat tunnustaa, että Saksa oli uhka?

Helsinki

Ei uskoisi, että elokuu on virallisesti kesäkuukausi. Yksi ilta ja aamupäivä Helsingissä, ja jo nyt olo on masentava. Siitä lähtien, kun eilen laskeuduin lentokentälle, on satanut taukoamatta. Kaikki on harmaata, koleaa, hämärää ja sateista. Kengät kastuvat läpimäriksi eikä minulla tietenkään ole mukana talvivaatteita, kun odotin, että elokuussa täällä vielä olisi joten kuten kesä. Hintojen nousu Helsingin seudulla näyttää olevan prosessi, jolla ei ole mitään kattoa. Eihän täällä ole varaa edes ottaa kahvia! 

Uudenmaankadun Bar 9 oli myönteinen kokemus - erinomaista ruokaa eikä yhtä törkeän ylihinnoiteltua kuin suurimmassa osassa Helsinkiä. Muistan siellä joskus aiemminkin syöneeni, mutta kolmen vuoden jälkeen on aika kokea uudelleen kaikki Suomen paikat. Sen verran muistikuvat ovat päässeet heikentymään.

Jebel Musa

Viimeisenä päivänäni Libanonissa, tiistaina 26.8.08, lähdin kahden luontoharrastajaystävän kanssa Jebel Musan - Mooseksenvuoren - kukkuloille, joita pitkin mehiläishaukkojen massamuutto Libanonin yli tavallisesti näihin aikoihin kulkee. Tämä on erinomaisen kaunis pieni ja vaikeapääsyinen vuorialue, jossa sinnittelevät esimerkiksi Libanonin viimeiset varmuudella pesivät sudet. Mehiläishaukkojen oli muutamaa päivää aiemmin nähty ylittävän Bosporinsalmen massoina ja laskettu aika aloittaa lipuminen Jebel Musan yli oli itse asiassa edellinen päivä, mutta tuo päivä oli sumuinen ja muutenkin huonosäinen eikä haukkoja ollut näkynyt. 

Tiistainakin saavuimme paikalle vasta iltapäivällä, mutta yhtään haukkaa ei ollut taivaalla. Rinteiden pensaikoisa oli kohtuullisia määriä yleisiä paikallisia varpuslintuja, kuten kallionakkeleita, sinitiaisia, hernekerttuja, tiklejä, viherpeippoja, mustarastaita ja närhiä. Selvästi muutolla olleita hyönteissyöjälintuja ei vielä näkynyt, elleivät kaksi pikkulepinkäistä olleet sellaisia. Pitkin iltapäivää havaittiin vain yksinäinen mehiläishaukka ja yksi arohiirihaukka. Niinpä vetäydyimme juomaan kardemummakahvia metsänvartijan kanssa ja siinä vierähti jonkin aikaa, kun vartija halusi kommentoida myös Libanonin ja Georgian politiikkaa. Samana päivänä ystävämme, AUB:n professori Talal Nizameddin, Libanonin arvostetuin Venäjä-tutkija, oli julkaissut erinomaisen kolumnin paikallisessa The Daily Star -sanomalehdessä otsikolla "Venäjän karhu tanssii ja Eurooppa inisee", jossa arvosteli terävästi eurooppalaisen diplomatian synkkiä epäonnistumisia sekä Lähi-idässä että Kaukasiassa. 

Kun kahvit oli juotu olimme jo aikeissa palata autolle ja Beirutiin, kun äkkiä havaitsimme suurten petolintujen kohoavan pilvinä ilmavirtausten mukana Jebel Musan takaa. Mehiläishaukat olivat sittenkin tulleet! Niillä vain oli ollut pitkä taival lennettävänään Turkista Syyrian läntisten rannikkovuorten yli Libanoniin, jossa vielä piti välttää pohjoislibanonilaisten kristittyjen alueiden murhanhimoisten metsästäjien haulit. Olimme ehkä missanneet ensimmäiset haukkaparvet, mutta seuraavan puolentoista tunnin aikana ohitsemme lipui erikokoisina parvina yli 500 mehiläishaukkaa - mikä unohtumaton elämys. Retken kruunasivat vielä kaksi tumman värimuodon pikkukotkaa, joskin kyseessä saattoi olla myös sama yksilö kahteen kertaan eri osissa vuorta. 

Palatessamme alas vuorilta Beirutia kohti pysähdyimme kristityssä kylässä, jossa valmisteltiin juuri kyläfestivaalia ja sinne oli koottu markkinat. Paikalla oli Iranin Azerbaidžanista Täbrizistä kotoisin oleva mattokauppias, etninen azeri, joka silkan maantieteen tuntemuksen perusteella pudotti reilusti persialaisten mattojen hintoja minulle verrattuna rikkaisiin libanonilaisiin, ja päädyinkin ostamaan kaksi vanhaa ja arvokasta persialaismattoa naurettavan edullisilla hinnoilla. Toinen ostamistani matoista on Balutšistanista, toinen Ferdozista. 

Beirutiin saapuessamme ilta oli jo hämärtynyt ja se tuli olemaan toistaiseksi viimeinen iltani Beirutissa. Habibin saapuessa söimme mantea ja joimme tuopit samoilla tuoleilla Reguston baaritiskillä Hamrassa, jossa ystävyytemme aikoinaan sai alkunsa. Loppuyöhön mahtui vielä paljon soittoja ja pakkaamista, kunnes lähdimme lentokentälle ja kohti välilaskupaikkaa Istanbulia ja lopulta Suomea.

Douma

Douman ortodoksikylässä Libanonin vuorilla asuu professori - oikeusoppinut, teologi ja renessanssi-ihminen - joka on tavannut kutsua minua ja monia muita mielenkiintoisia ihmisiä huvilalleen Doumaan keskustelemaan filosofiasta ja yhteiskunnasta, syömään ja juomaan hyvin. Tällä kertaa vuorille ajoimme minä, ystäväni ja tähän kuuhun asti assistenttini, joka on ollut kyseisen professorin oppilas ja meidät aikanaan esitteli, sekä amerikanlibanonilainen ystävämme, josta onkin tullut vakiovieras Doumassa sen jälkeen, kun ensi kertaa tuli sinne mukanani. Professorin osmaniaikainen huvila on jyrkän laakson yläreunalla ja näkymät sieltä ovat henkeäsalpaavan kauniita mihin vuodenaikaan tahansa. Huvilan terassilla kasvaa omaa viiniä ja kylässä paljon hedelmäpuita, mulperia, viikunaa jne. 

Kävimme myös pitkällä kävelylenkillä vuorilla, kävelykeppien kera jotka Libanonissa syystä tai toisesta kuuluvat asiaan vuorilla käveltäessä. Alueella elää varsin paljon piikkisikoja ja šakaaleja. Tällä kertaa näkyi kuitenkin lähinnä lintuja, jotka onnekseen ovat välttäneet joutumisen libanonilaisten kansanhuvin, pikkulintujen massamurhaamisen, uhreiksi.

Koura

Viimeiset päivät ovat olleet kaikkea muuta kuin rentouttavia, vaikka olen putsannut työpöytäni ja lopettanut toimistolla Damaskoksessa, tuhat asiaa on yhä kesken. Muuttofirma ei tullut sovittuna päivänä paikalle ja kävi ilmi, että olivat odottaneet jotain paperia ja sekoittaneet päivän ja tulisivatkin seuraavalla viikolla. Se nyt vain ei käy koska seuraavalla viikolla minun pitäisi olla jo matkalla Suomeen. Niinpä piti vaihtaa kalliimpaan muuttofirmaan, joka tuli vasta iltapäivällä ja jatkoi seuraavaan päivään tavaroideni pakkaamista. Kolmen vuoden Lähi-idässä asumisen muistot katosivat muuttolaatikoihin - ja osa poltettaviksi. Se oli 20.-21.8.08, mutta nyt tavarani ovat edelleen muuttolaatikoissa odottamassa joitain papereita Syyrian viranomaisilta, joita työnantajani ei tietenkään ole muistanut hoitaa, vaikka olen asiasta soittanut joka päivä uudelleen. Itse olen Libanonissa ja pelkään joutuvani vielä perumaan Suomen-matkani, koska kukaan ei tee mitään. Ainoa tapa saada täkäläinen ottamaan aikaraja tai kiire vakavasti on raivostua täysin. 

Koska autonikin on pakattu pitkää merimatkaa varten, jouduin tulemaan Libanoniin taksilla. Syyrialainen taksikuski oli hankala koko matkan ajan, joka sitäpaitsi oli törkeästi ylihintainen. Rajalla oli kaksi kyproksenkreikkalaista turistia, jotka eivät olleet päässeetkään Syyriaan, joten joutuivat palaamaan Beirutiin, ja silkasta humanismista annoin heidän jakaa taksini. Taksikuski kantaa tästä varmaan vieläkin kaunaa, sillä kyproslaiset - jotka eivät kulttuurisesti paljon poikkea arabeista - heittäytyivät heti hankaliksi ja vaateliaiksi. Piti saada kahvia ja piti päästä johonkin tiettyyn paikkaan. Ei mitään rajaa toisten ihmisten kärsivällisyyden koettelussa ja epäkiitollisuudessa. Keski-ikäisen pariskunnan mies kaiken huipuksi ryhtyi vielä tinkimään siitä, mikä olisi heidän osuutensa maksamastani taksista. Kun lopulta oltiin matkalla Fanariin, taksikuski alkoi nalkuttaa joka kulmassa, ettei hän voinut ajaa täällä, koska oli syyrialainen. 

Taksikuskit Syyriassa ja Libanonissa eivät koskaan tiedä osoitteita. Asiakkaan täytyy olla autoilija ja tietää itse, kuinka kohteeseen ajetaan. Mutta vaikka asiakas tietäisi tarkalleen ja osaisi vielä riittävästi arabiaa hokeakseen "oikealle, vasemmalle, suoraan...", taksikuski ei silti usko asiakkaan tietävän, koska tämähän on ulkomaalainen, joten hän ajaakin väärin, ja kun ollaan väärässä paikassa, syy on tietysti asiakkaan, koska miksi pitää haluta sinne. 

Beirutissa en kovin kauaa ehtinyt perjantai-iltaa viettää, lukuun ottamatta pientä ateriointia, olutta ja vesipiippua Hamra Caféssa, koska ystäväni serkku oli järjestänyt valtavan illanvieton Pohjois-Libanonin Kourassa, Octagon-ravintolassa. Koura on oliivitarhojen peittämää kukkulaista maastoa rannikon ja Libanonvuorten välissä, Libanonin ortodoksikristittyjen ydinaluetta, joka jää Tripolin, Bybloksen ja Bsharrén väliin. Niin monet kerrat olen ollut vieraana Beshmezzinissä ja Amiounissa, istunut tutuksi tulleella parvekkeella, jossa leuto tuuli lievittää loppukesän painostavan kosteaa kuumuutta ja laulukaskaat raakkuvat puissa. Kourassa illanvietto tarkoittaa yleensä valtavaa määrää syömistä - tabbulea, fattushia, mezzejä, kebbejä, raakaa lihaa ja niin edelleen - ja sen kanssa olutta, viiniä, arrakkia ja viskiä, mieluiten sekaisin. Ihmiset riehaantuvat tanssimaan dabkeä ja ajelevat humalassa autoillaan niin kovaa kuin kyläteillä lähtee. 

Muuten olisi ollut hauska ilta, mutta Lähi-idässä yhä pahemmaksi käyvä kansantauti on musiikin volyymin säätäminen vähitellen illan mittaan yhä kovemmalle, kunnes se tekee samoissa tiloissa olemisen ulkomaalaisille mahdottomaksi, yksinkertaisesti koska fyysinen kipu on niin kova ja volyymi aiheuttaa varmasti pysyviä korvavaurioita. Kaiken huipuksi illan tähtiesiintyjäksi tuli syyrialainen alawiitti Ali Dik, jonka musiikki - aina liian kovalla - on saastuttanut Damaskoksenkin ja suututtanut syntyperäiset damaskolaiset, joiden mielestä Ba'athin vallankaappauksen jälkeen pääkaupunkiin Latakian ja Tartuksen alueelta tulvinut alawiittiväestö on muuttanut Damaskoksen kulttuurisesti suureksi kyläksi. Edes Libanonissa en siis enää voinut välttyä Ali Dikiltä.

Pakistan

Olen viimeistä kiireistä viikkoa Damaskoksessa, mutta kommentoin tänään siitä huolimatta maantieteellisesti varsin kaukaista asiaa. Pakistanin presidentti Pervez Musharraf on eronnut. Länsimedia on vuosikaudet käynyt häntä vastaan kampanjaa ja parjannut häntä diktaattoriksi, vaikka puhtaasti uudistusen määrästä ja sananvapauden tasosta laskien Musharraf on ollut demokraattisempi johtaja kuin häntä edeltäneet korruptoituneet siviilipääministerit. Koska kukaan todellinen diktaattori on vapaaehtoisesti eronnut? Jo tämä osoittaa, että Musharrafiin tuo herja sopii huonommin kuin suureen osaan muita maailman autoritäärisiä johtajia, joita media jostain syystä kohtelee paljon helläsanaisemmin. 

On tietysti totta, että Musharraf oli kenraali ja armeijan komentaja, ja että hän nousi aikanaan valtaan epädemokraattisesti vallankaappauksella. Mutta vallankaappaus oli veretön ja nautti aikanaan suurta kansansuosiota. Musharraf kumosi vallasta konservatiivista Pakistanin muslimiliittoa (PML) edustaneen pääministeri Nawaz Sharifin ja osasyynä vallankaappaukseen oli Sharifin pyrkimys islamisoida Pakistan ja nostaa itsensä myös uskonnolliseksi johtajaksi. Tätä ennen Sharif ja hänen verivihollisensa Benazir Bhutto olivat taistelleet vallasta ja vuorotelleet toinen toistaan korruptoituneemmilla hallintokausilla. Benazirin aviomies Asif Zardari, joka nyt johtaa vasemmistolaista Pakistanin kansanpuoluetta (PPP) ja kiistelee vallasta Sharifin kanssa hallituksessa, joka näyttää olevan yhtä mieltä ainoastaan siitä, että Musharrafia on rangaistava. 

Vielä joitain vuosia sitten Musharraf oli ehkä maailmanlaajuisesti paras esimerkki yrityksestä harjoittaa "johdettua demokratiaa" - saada jättimäinen ja epävakaa muslimimaa tielle kohti länsityyppistä demokratiaa vahvan johtajan ohjauksessa. Toisin kuin Venäjän tien Jeltsinin ajan epämääräisestä demokratiakokeilusta takaisin autoritarismiin kääntänyt Putin, Musharraf oli aito demokratian kannattaja, niin sotilas ja teknokraatti kuin olikin. Hänen viimeiset vuotensa vallassa olivat kuitenkin täynnä kaaosta, osissa Pakistania lähes sisällissotaa, salamurhia ja yleistä epävakautta, ja lopussa aikoinaan suosittu vakauttaja oli ennennäkemättömän epäsuosittu. Johdettu demokratia ei toiminut, vaan opposition toiminnan salliminen ja sananvapaus kääntyivät päinvastoin Musharrafia itseään vastaan. 

Aito diktaattori olisi tästä vetänyt johtopäätökset, että oppositio on kiellettävä ja sananvapaus poljettava alas valtiojohdetun propagandamedian tieltä, kuten Venäjällä on tehty. Musharraf sen sijaan kulki tiensä vaikeaan ja nöyryyttävään loppuun saakka, mikä on kyllä hatunnoston arvoista vakaumusta. 

Musharrafin oman maineen ja hänen kiistattomien ja paljon hyvää aikaan saaneiden uudistustensa jatkuvuuden kannalta olisi kuitenkin ollut viisaampaa siirtää valta kokonaan siviilihallitukselle jo huomattavasti aiemmin. Turkin kokemukset sotilasvallankaappauksista ovat osoittaneet, että sotilaiden kannattaa pysyä vallassa vain yhden vaalikauden loppuun saakka ja palauttaa sitten valta normaaleilla vaaleilla siviileille - tällä tavoin vallankaappaajakenraalit ovat pysyneet Turkin kansan silmissä valtion vakauden pelastaneina sankareina, joille on sallittu roolinsa valvoa hallitusten pysymistä oikealla tiellä. 

Musharraf pärjäsi paremmin univormussa kuin siviilipuvussa. Hänen olisi kannattanut palata ajoissa kasarmiin, sillä lopussa häntä eivät tukeneet enää armeijan upseeritkaan, joilla oli paljon hampaan kolossa Musharrafin tasapainottelun jälkeen. Kompromissien tekijä vieroittaa helposti itsestään kaikki ääripäät - Pakistanin tapauksessa niin vasemmiston (PPP), oikeiston (PML) kuin islamistitkin (Muttahida Majlis-e Amal). Kokonaisuutena Musharrafin saldo on kuitenkin kunnioitettava eikä ansaitse niin yksipuolista lokaan heittämistä kuin mitä tänä päivänä näemme. Kuka uskaltaa edes toivoa, että tämän jälkeen Zardari ja Sharif pystyvät johtamaan Pakistania vastuullisesti?

Tripoli

Libanonin toiseksi suurimmassa kaupungissa Tripolissa on kiehunut jo kuukausia. Hizbullahin toukokuun alun offensiivin aikana Tripolin väkivaltaisuudet äityivät erityisen rumiksi. Hizbullahilla ei ole omaa sotilaallista voimaa Tripolin alueella, koska Tripoli ja Akkar ovat vahvasti sunnalaista aluetta. Lähimmillään Hizbullah on läsnä Pohjois-Bekaassa Hermelin alueella, mutta tätä aluetta erottavat pohjoisesta rannikosta vuoret, välissä kiihkeästi Hizbullahia vastustavat kristityn johtajan Samir Geagean joukot. Myöskään Beirutista käsin Hizbullahin olisi ollut vaikea vyöryä Tripoliin, koska välissä olevat alueet ovat pääosin kristittyjä ja pohjoisimmat merkittävät šiialaiset asutukset käsittävät vain muutamia kyliä Bybloksen alueella. 

Niinpä Tripolin alueella Hizbullahin liittolaisina toimivat Syyrian tiedustelupalvelun raskaasti aseistamat mutta lukumääriltään marginaaliset Libanonin alawiitit sekä kansallissosialistinen SSNP, molemmat Libanonin syyrialaismielisimpiä pienpuolueita, joiden puuttuvaa kansalaiskannatusta kompensoivat hampaisiin asti aseistetut ja Syyriassa koulutetut militiat. 

Dohan sopimuksen jälkeenkin alawiitit, joiden tukikohta Tripolissa on Jebel Mohsinin kukkula, provosoivat jatkuvasti aseellisesti sunnalaisväestöä, erityisesti Bab at-Tibbiniin keskittyvää köyhää sunniväestöä, jonka parissa islamismin radikaalien salafilaisten suuntausten kannatus on voimakasta. Tripolin väkivaltaisuudet vaativat kesän aikana kymmeniä ihmishenkiä. Libanonin armeija ilmoitti toistuvasti saaneensa tilanteen hallintaansa vain havaitakseen taistelujen puhjenneen uudelleen heti seuraavana päivänä. 

Viime keskiviikkona Tripolissa räjähti pommi, joka surmasi yhdeksän Libanonin armeijan sotilasta ja saman verran siviilejä. Beirutilaisblogi Lebanese Political Journal kertoo terrori-iskussa kuolleen kengänkiillottajapojan tarinan ja analysoi muutenkin Tripolin tilannetta. Toinen mielenkiintoinen, Hanin Ghaddarin kirjoittama, artikkeli aiheesta löytyy Now Lebanon -verkkolehdestä. Kun soppaan lisää vielä uutiset Fatah al-Islamin toiminnan aktivoitumisesta alueen palestiinalaisleireillä, ei voi kuin odottaa vakavampaa räjähdystä Tripolin alueella. 

Tänään Hizbullah on solminut liittosuhteen yhteen Tripolin alueen monista toisiinsa vihamielisesti suhtautuvista sunnalaisista ääriryhmistä, ja provosoinut siten kiivaan vastalauseen korkeimpana pidetyltä salafilaiselta uskonoppineelta. Strategia on ilmeinen: Hizbullah liittolaisineen on jo vuosien ajan pyrkinyt Libanonin sunnien hajottamiseen ja hallitsemiseen. On tyypillistä, että šiialaisislamistinen Hizbullah liittoutuu nimenomaan jyrkkien ja lännenvastaisten sunnalaisislamistien kanssa yrittäessään marginalisoida ja nöyryyttää Libanonin sunnimuslimien maltillista ja sekulaaria valtavirtapuoluetta Mustaqbalia, jota Haririn perhe ja pääministeri Siniora edustavat. 

Libanonin sunni-islamistit ovat perinteisesti olleet jakautuneita. Tämä johtuu osaltaan seuraavasta: Šiialaisella puolella radikaali Hizbullah on monopolisoinut šiialaisen radikalismin ja alistanut toisen šiialaisen suurpuolueen Amalin käytännössä vasallikseen. Mikä tahansa poikkeama Hizbullahista vielä radikaalimpaan suuntaan eliminoitaisiin nopeasti Hizbullahin toimesta. Sunnalaisella puolella valtavirtapuolueena on sen sijaan maltillinen, sekulaari ja länsimielinen Mustaqbal, jolla on hajanainen joukko itseään vastustavia pieniä sunnalaisia puolueita varsinkin Tripolin alueella. Niinpä sunnalainen skene on rakentunut siten, että Mustaqbalin vastainen sunnalainen oppositio on suuntautunut nimenomaan islamisteihin. Tästä syystä sunnalaisia islamistiryhmittymiä on Libanonissa kymmeniä, kaikki pieniä, osa harmittomia mutta osa hyvinkin radikaaleja. 

Libanonin sunni-islamistien perinteinen pääpuolue Muslimiveljeskunta, Libanonissa nimeltään Jama'at al-Islamiyya, on jakautunut jyrkästi kahtia, kun Mustaqbal-puolue on saanut tuekseen Muslimiveljeskunnan syyrialaisvastaisen ja maltillisen siiven, kun taas syyrialaismielinen ja poliittisesti radikaali siipi on liittynyt osaksi Hizbullahin johtamaa syyrialaismielistä liittoumaa. Jälkimmäistä johtaa kuulun egyptiläisislamistin Sayid Qutbin oppilas Fathi Yakan. 

Todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa tullaan Tripolin alueella näkemään salaperäisten tuntemattomien "sunniryhmien" toteuttamia väkivaltaisia provokaatioita, jotka kohdistuvat Libanonin armeijaa ja kenties muita sunnipuolueita vastaan. Samaan aikaan länsimaihin levitetään voimallisesti disinformaatiota yleisestä sunniuhasta, joka yhdistetään maltilliseen Mustaqbal-puolueeseen ja Saudi-Arabian rahoitustoimintaan - Saudi-Arabia kun sattuu nykyisin olemaan Syyrian vastustaja Libanonissa. 

Pyrkimyksenä on antagonisoida Libanonin armeijaa ja sunniväestöä toisiaan vastaan. Tätä yritettiin jo Fatah al-Islam -kapinan yhteydessä Nahr al-Baridin palestiinalaisleirillä vuonna 2007, mutta strategia epäonnistui, koska huolimatta Hizbullahin uhkauksista armeija tunkeutui Nahr al-Baridiin ja kukisti Fatah al-Islamin verisesti, kärsien kuitenkin suuret tappiot. Suurin osa kuolleista libanonilaissotilaista oli sunnimuslimeja Tripolin ja Akkarin alueilta, mikä sai paikalliset sunnimuslimit yhtenäisinä armeijan tueksi ja tuomitsemaan Fatah al-Islamin. Paikallisväestö piti Fatah al-Islamin kapinaa joka tapauksessa Syyrian tiedustelupalvelun provokaationa, erityisesti koska Fatah al-Islamin johtajat ja infrastruktuuri tulivat Syyrian tiedustelupalvelun tukemista palestiinalaisista ääriryhmistä Fatah al-Intifadasta ja PFLP-GC:stä. Näiden lisäksi leiriin oli haalittu rivimiehiksi kiihkoilevia jihadisteja ympäri arabimaailmaa. 

Tänä päivänä Tripoli on kireä paikka, jossa näkee yhä enemmän aseita ja kuulee yhä enemmän levottomuutta herättäviä juttuja ja salaliittoteorioita molemmilla puolilla. Mustaqbalista ei täällä pidetä, koska islamistit pitävät sitä heikkona ja länsimielisenä. Toisaalta sitäkään ei unohdeta, että Syyria on murhannut ja Hizbullah nöyryyttänyt sunneja eikä armeija ole tehnyt mitään tämän estämiseksi. Tripolin teehuoneissa istuu vain miehiä - polttamassa vesipiippua, pelaamassa korttia tai tawilaa. Politiikasta ei väitellä suuna päänä kuten Beirutissa, vaan puhutaan kyräillen ja kuiskaten. Sisällissota ei ole kaukana mielistä.