Olen katsonut kasan elokuvia, koska kerrankin katsoin siihen olevan aikaa. Tänä yönä katsoin meksikolaisen elokuvan Amores Perros, jossa ihmisten elämät menevät syistä ja toisista pieleen. Maailma näyttäytyy melko raadollisena ja koirien ja ihmisten tekemiset menevät sekaisin, limittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.
Kaksi vuotta täyttänyt kummityttöni sai syntymäpäivälahjaksi retken Korkeasaareen. Hän osaa jo puhua kahdella kielellä, kävellä ja juosta, vaikka mieluiten onkin lykittävänä vaunuissa. Huomasin, että hänen mielenkiintonsa säilyttämiseksi täytyy koko ajan tapahtua jotain. Eläimet kiinnostavat kovasti jos ne ovat sekä lähellä että liikkuvat. Kauempanakin oleva eläin kiinnostaa, jos se liikkuu, mutta hiljaa paikallaan oleva ei kiinnosta, vaikka olisi lähelläkin. Kotona tyttö käy ajoittain ihastelemassa lintukirjasta sulttaanikanan kuvaa, joka on ylivoimainen suosikki.
Tänään ajattelin lähteä runsaaksi viikoksi Libanoniin. Siitä onkin vuosi kun olin siellä viimeksi. Aika rientää todella nopeasti. Meille on annettu elämä, jonka aikana ehtii käydä täällä maailmassa vähän kuin turistina, tehdä vähäsen sitä ja tätä, mutta tekemistä olisi paljon enemmän kuin mihin elinikä riittää. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka valittavat ettei heillä ole mitään tekemistä; en ole koskaan ymmärtänyt. Söin viikonloppuna kaksi purkillista oliiveja, ikään kuin valmistautuakseni.
Kuulin viikolla konspiratiivisessa seminaarissa kauhutarinoita 1970-luvun Suomesta, muiden muassa KGB:n tekemistä suomalaisten politiikan, ammattiyhdistysmaailman ja liike-elämän vaikuttajien murhista. Viikonloppuna julkistettiinkin sitten sekin, että Putin jatkaa ikuisuuksiin Venäjän johtajana - ja niin ollen KGB Venäjän johdossa. Jos pelkästään objektiivisia sotilaallisia faktoja katsottaisiin, niin vaikuttaisi vahvasti siltä, että Venäjä aikoo lähitulevaisuudessa hyökätä länsirajansa naapurimaihin. Suomi seuraa samalla Naton suojaaman Länsi-Euroopan mallia ja alasajaa maanpuolustustaan kaikilla tasoilla.
Eurooppa saattaa jälleen ajautua fasismiin, koska manner toistaa nyt kiivaasti samoja virheitä kuin noin seitsemänkymmenen vuoden välein aiemmin. Kreikan vararikko tulee näyttäytymään lasten leikkinä, kun ensin Espanja ja perässä Italia ja sen talouteen syvästi linkittynyt Ranska kaatuvat ensi vuoden puolella. Selvitystilassa kieriskelevää Amerikkaa on Euroopan turha kiljua pelastajaksi tällä kertaa, koska seuraavaa presidenttikautta Yhdysvalloissa leimaa todennäköisesti isolationismi. Israel tekee parhaansa pilatakseen arabikevään myönteiset vaikutukset länsimaiden ja arabimaiden suhteisiin.
On myös ennenaikaista kuvitella, että Kiina vetäisi maailmantalouden nykyisestä suostaan. Sen porskutus loppuu kuin kanan lento jos halpatavaran vientimarkkinat köyhtyvässä lännessä tyrehtyvät eikä saatavia kuulu takaisin. Sitäpaitsi Kiina rakentaa suurta osaa kasvustaan savijaloille. Maata uhkaa ekologinen katastrofi, ympäri maata on jo aavekaupunkeja, järjettömiä valtiojohtoisia infrastruktuurihankkeita ja ihmisten pakkosiirtoja.
maanantai 26. syyskuuta 2011
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Syys
Viikko sitten sain valmiiksi vuoden kestäneen projektin ja tämä jättää minulle melkein kaksi kuukautta vapaata ennen kuin otan taas sijaisen hoteista haltuuni entisen työpaikkani. Toisaalta minulla on suuri vapauden tunne, kun oma osuuteni kyseisessä hankkeessa on pääosiltaan tehty. Ehdin vielä nauttia alkusyksystä, joka sentään on toukokuun ja kesän jälkeen suosikkiaikaani. Myös, täytyy sanoa, vuoden parasta valokuvausaikaa. Kummallista kyllä, kuljeskellessani kaupungilla minulla on koko ajan tunne, että pitäisi tehdä jotain tai että jotain tärkeää on unohtunut tehdä. Ehkä se on jäänyt päälle niistä kuukausista, joiden aikana ruoskin aivojani töihin lähes ympärivuorokautisesti.
Toki syksy ei suinkaan ole aivan tyhjä ja vapaa. Kalenterini on täplitetty luennoilla, esitelmillä, kollokvioilla ja hankkeen valmistumista seuraavilla glamoröösimmillä velvollisuuksilla. On myös tullut aika tehdä jotain kaikkien niiden ihmissuhteiden eteen, jotka ovat kärsineet laiminlyönnistä kesän kestäneen vampyyrielämäni aikana. Olen joka tapauksessa haarukoinut yhden runsaan viikon ja yhden vajaan viikon, joiden aikana minulla ei pitäisi olla etukäteen buukattuja sitoumuksia, ja olen tutkinut lentoyhtiöiden tarjontaa.
Mielessäni taistelevat keskenään kaksi perusteltua mutta vastakkaista tarvetta: mennäkö johonkin uuteen paikkaan tyydyttämään tutkimusmatkailijan viettejä, vai mennäkö rentoutumaan johonkin tuttuun paikkaan? Tällä hetkellä näyttää, että vaaka kallistuisi jälkimmäisen puolelle. Palattuani toukokuun lopussa Marokosta ja Arabiemiraateista, en koko kesänä matkustanut mihinkään Viroa pidemmälle, koska projekti piti kynsissään.
Vasta viime viikolla, projektin valmistuttua, minulla oli aikaa toisellekin harrastukselleni, nimittäin linnuille. Hyönteissyöjien ja kahlaajien muutto oli jo lopuillaan, mutta sorsia, hanhia ja joutsenia onneksi piisasi. Kurjetkin aloittelivat - vaikka minulta menikin sivu suun Suomen ensimmäinen hietakurki. Kävin sentään amerikkalaisen vieraan kanssa useamman päivän ajan tutustumassa syysmuuttoon Espoon, Kirkkonummen, Inkoon, Karjaan ja Hangon lintupaikoissa.
Myös kolmas harrastukseni, fiktiivinen kirjoittaminen, on ollut puoli vuotta tauolla, mutta ehkäpä lähiaikoina palaan siihenkin. Netin kautta tutuiksi tulleet alan harrastajat ovat tässä suureksi avuksi inspiraation (tai painostuksen) lähteinä.
Vilkaisu tilinpitoon kertoo myös, että on aika palata kutsumushankkeista takaisin raadollisen ansainnan maailmaan. Jossain toisessa maailmantalouden tilanteessa itsensä vapauttaminen oravanpyörästä olisi ollut mahdollista paljon pidemmäksikin aikaa, mutta nykyisessä tilanteessa fiksukaan sijoittaminen ei enää tuo tuloja, vaan korkeintaan auttaa pysyttelemään jotenkuten elossa.
Ironista ja surullistakin on se, että "toimettomana" ollessani loisin paljon vähemmän veronmaksajien rahoilla kuin jälleen työllistyessäni, ja lisäksi omiin investointeihini tukeutuessani olen myös itse vastuussa tuloistani kun taas arkityössä kaikki vastuu menee muille. Kuinka paljon ihmiset voisivatkaan saada aikaan, jos heillä olisi aikaa todella pysähtyä miettimään oman elämänsä ja tulojensa järjestämistä rationaalisesti, ilman "systeemin" jatkuvaa painetta?
Toki syksy ei suinkaan ole aivan tyhjä ja vapaa. Kalenterini on täplitetty luennoilla, esitelmillä, kollokvioilla ja hankkeen valmistumista seuraavilla glamoröösimmillä velvollisuuksilla. On myös tullut aika tehdä jotain kaikkien niiden ihmissuhteiden eteen, jotka ovat kärsineet laiminlyönnistä kesän kestäneen vampyyrielämäni aikana. Olen joka tapauksessa haarukoinut yhden runsaan viikon ja yhden vajaan viikon, joiden aikana minulla ei pitäisi olla etukäteen buukattuja sitoumuksia, ja olen tutkinut lentoyhtiöiden tarjontaa.
Mielessäni taistelevat keskenään kaksi perusteltua mutta vastakkaista tarvetta: mennäkö johonkin uuteen paikkaan tyydyttämään tutkimusmatkailijan viettejä, vai mennäkö rentoutumaan johonkin tuttuun paikkaan? Tällä hetkellä näyttää, että vaaka kallistuisi jälkimmäisen puolelle. Palattuani toukokuun lopussa Marokosta ja Arabiemiraateista, en koko kesänä matkustanut mihinkään Viroa pidemmälle, koska projekti piti kynsissään.
Vasta viime viikolla, projektin valmistuttua, minulla oli aikaa toisellekin harrastukselleni, nimittäin linnuille. Hyönteissyöjien ja kahlaajien muutto oli jo lopuillaan, mutta sorsia, hanhia ja joutsenia onneksi piisasi. Kurjetkin aloittelivat - vaikka minulta menikin sivu suun Suomen ensimmäinen hietakurki. Kävin sentään amerikkalaisen vieraan kanssa useamman päivän ajan tutustumassa syysmuuttoon Espoon, Kirkkonummen, Inkoon, Karjaan ja Hangon lintupaikoissa.
Myös kolmas harrastukseni, fiktiivinen kirjoittaminen, on ollut puoli vuotta tauolla, mutta ehkäpä lähiaikoina palaan siihenkin. Netin kautta tutuiksi tulleet alan harrastajat ovat tässä suureksi avuksi inspiraation (tai painostuksen) lähteinä.
Vilkaisu tilinpitoon kertoo myös, että on aika palata kutsumushankkeista takaisin raadollisen ansainnan maailmaan. Jossain toisessa maailmantalouden tilanteessa itsensä vapauttaminen oravanpyörästä olisi ollut mahdollista paljon pidemmäksikin aikaa, mutta nykyisessä tilanteessa fiksukaan sijoittaminen ei enää tuo tuloja, vaan korkeintaan auttaa pysyttelemään jotenkuten elossa.
Ironista ja surullistakin on se, että "toimettomana" ollessani loisin paljon vähemmän veronmaksajien rahoilla kuin jälleen työllistyessäni, ja lisäksi omiin investointeihini tukeutuessani olen myös itse vastuussa tuloistani kun taas arkityössä kaikki vastuu menee muille. Kuinka paljon ihmiset voisivatkaan saada aikaan, jos heillä olisi aikaa todella pysähtyä miettimään oman elämänsä ja tulojensa järjestämistä rationaalisesti, ilman "systeemin" jatkuvaa painetta?
torstai 25. elokuuta 2011
Viestinnän politiikasta
Kaikkeen politiikkaan kuuluu olennaisena osana teatteri. Vaikuttaminen on yhdistelmä viestintätaitoja ja vallankäyttöä - suostuttelua ja pakottamista. Mitä vähemmän itsellä on valtaa ja siis pakottavia keinoja, sitä enemmän pitää toimia viestinnällisin keinoin: vakuuttaa, tehdä vaikutus ja muokata mielipiteitä. Pitää kannustaa kannattajiaan ja lannistaa vastustajiaan, ja saada välinpitämättömän enemmistön mielipiteet omalle puolelle.
Diktatuureissa retoriikka ja teatteri ovat lumetta, jolla pönkitetään henkilökulttia ja aivopestään massoja. Demokratiassa ne ovat sen sijaan keskeisin tapa, jolla politiikkaa todellisuudessa tehdään. Eiväthän äänestäjät saa juuri koskaan äänestää varsinaisista asioista - Suomessa heille on suotu tämä mahdollisuus vain kaksi kertaa: kieltolaista ja EU-jäsenyydestä. Sen sijaan he äänestävät puolueista ja henkilöistä. Retoriikkaa ja teatteria tarvitaan, jotta tiedettäisiin, mitä äänestetään, kun äänestetään puoluetta X tai henkilöä Y.
Legendaarisimmat poliitit ja opportunistit Alkibiadeesta aina Walid Jumblattiin saakka pystyvät villitsemään väkijoukkoja värikkäillä palopuheillaan vaikka olisivat vaihtaneet monta kertaa puolta ja kääntäneet takkia. Alkibiades puhui silkoilla väittelylahjoillaan ja näyttävällä esiintymisellä järkipolitiikkaa ajaneet vanhemmat valtiomiehet suohon ja lietsoi Ateenan järjettömään sotaretkeen Syrakusaa vastaan, minkä jälkeen Alkibiades itse jätti armeijansa sotakentälle ja loikkasi Persiaan.
Mitä Jumblattiin tulee, hän oli aikoinaan Neuvostoliiton ja Syyrian leirissä, mutta loikkasi Progressiivisine sosialistipuolueineen seetrivallankumouksen aattona oppositioon. Muistan yhä kuinka hän villitsi satatuhatpäiset nuorisojoukot puoluekantaan ja uskontokuntaan katsomatta hurmioon syyttämällä Syyrian presidenttiä aasiksi, koiraksi ja valtameren rannalle sylkemäksi valaaksi. Kun vastapuolen media sitten hyökkäsi häntä vastaan, häneltä kysyttiin, oliko hän kenties mennyt puheessaan hieman liian pitkälle, mihin hän vastasi Syyrian eläinsuojeluyhdistyksen olevan huolissaan viattomien luontokappaleiden herjauksesta.
Pari vuotta myöhemmin Jumblattin palopuheet ja paljastukset johtivat puolentoista viikon sisällissotaan Länsi-Beirutissa ja Shufissa. Siitä runsaan vuoden kuluttua taas Jumblatt loikkasi jälleen Hizbullahin ja Syyrian leiriin, riistäen siten seetrivallankumouksen tekijöiltä heidän parlamenttienemmistönsä ja mahdollistaen ilman vaaleja toteutetun vallankaappauksen.
En voi kyllin korostaa, kuinka tärkeää vallankumouksia tehdessä on näyttää hyvältä. Vallankumoukset ovat valtavia demonstratiivisia tapahtumia, joissa pitää toki myös ottaa haltuun katuja, aukioita ja loikkareiden avulla vallankäytön välineitä, mutta niissä pitää myös ottaa haltuun yleisön mieliä ja sydämiä. Näyttävät performanssit ovat ehdottomasti tarpeen median huomion kiinnittämiseksi, katsojien koukuttamiseksi ja lopulta yleisen mielipiteen vakuuttamiseksi.
Jos kyse on pelkästä hulinoinnissa, polttopulloista ja kauppojen ryöstelystä, silloin kyseessä ei ole mikään vallankumous, vaan kuten Kreikan ja Britannian tapahtumissa, anarkistien ja äärivasemmiston riehuminen. Samaa vaikuttamisen tasoa edustavat islamistien pommit ja risupartaisten nuortenmiesten harrastamat Amerikan lippujen polttajaiset. Onkin nyt arabikevään kääntyessä syksyksi erittäin tärkeää huomioida, ettei mikään islamistien pommi ole viime vuosikymmenten aikana innostanut arabinuorisoa samanlaisiin saavutuksiin kuin tämän vuoden tapahtumat.
Miten tämä on ollut mahdollista? Kynä on taas osoittanut joskus olevansa miekkaa mahtavampi. Modernisoituna: Facebook ja Youtube ovat osoittautuneet mahtavammiksi kuin al-Qa'idan pommit ja jopa Qaddafin tankit. Kulttuuritaistelussa musiikkivideot ja yhteisöviestimet ovatkin toimineet bin Ladenin ja kumppanien sanomaa vastaan paremmin kuin mikään pompöösi huippukokous tai abstrakti ylätason dialogi. Mediatekoina Neda Aghasoltanin ja Muhammad Bouazizin kuolemat ovat voittaneet Khomeinin kuuluisan Rushdie-fatwan. Jos jokin niin Tahrir-aukion tapahtumat ja viime päivien Tripolin vapautus voivat sysätä kymmenen vuoden takaisen 9/11-iskun historian reunamerkintöjen joukkoon.
Taistelu ei tietenkään ole vielä voitettu. Egyptistä kuuluu paljon huolestuttavaa; olin aina sitä mieltä, että vaalit olisi pitänyt järjestää mahdollisimman pian, ja että liberaali oppositio teki virheen vaatiessaan niiden lykkäämistä, tehden siten mahdollisesti tilaa sotilaseliitin ja Muslimiveljeskunnan kytkyille. Syyriassa hallitus jatkaa sotaansa kokonaista sukupolvea vastaan - tuhansia on kuollut ja lukemattomia enemmän vangittu ympäri maata mitä kammottavimpiin pidätyskeskuksiin, joissa ihmiset kuolevat tukehtumiseen ja lämpöhalvaukseen. Aiemmassa blogiviestissäni mainittu tuttu poika sentään saatiin suhteilla haettua kotiin - kidutuksen ja yli kuukauden painajaismaisen vankeuden jälkeen, jonka aikana hän näki samanikäisten poikien kuolevan.
Tätä suuremmalla syyllä on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka aseeton voi kukistaa sen, jolla on kaikki aseet. Ainoa tie tähän on performatiivinen. Mielenosoittajista tulee näyttelijöitä suuressa tositeeveeshowssa, ja televisiokuvaa, videoita, kuvia ja twiittejä maailmalle välittävistä kannattajista taas tuottajia ja markkinoijia. Tätä työtä ja siihen puolen vuosikymmenen aikana kertyneitä taitoja ja kykyjä ei tule väheksyä. Ylipäätään maailman ei kannattaisi väheksyä sitä sukupolvea, joka nyt on 15-30-vuotiaita. Nämä ihmiset ovat jo puhtaasti teknologisten innovaatioiden vuoksi tottuneempia ja osaavampia viestinnällisessä vaikuttamisessa kuin heitä vanhemmat. He ovat myös kielitaitoisempia ja kansainvälisempiä kuin mikään aiempi sukupolvi maailmassa.
Kilpailu alalla on tänä päivänä kovaa, joten perinteinen rytmikäs huutelu ja lippujen polttaminen ei enää riitä. On mobilisoitava kaikki performatiivinen potentiaali. Libyalaiset näyttävät kyllä osaavan kiitettävästi patsastelun erilaisten amatöörimäisten asevärkkien kanssa sekä perinteisten joukkojuhlimisten alati tunteisiin vetoavan voiman. Yhdessä suhteessa on kuitenkin paljon korjaamisen varaa: nuoret naiset puuttuvat mediasodan eturintamasta. Tässä suhteessa libyalaiset ja jemeniläiset eivät ole pärjänneet edes iranilaisille, tunisialaisille ja egyptiläisille, puhumattakaan georgialaisista, ukrainalaisista ja libanonilaisista.
Oltiinpa Julia Tymoshenkon menestyksestä poliitikkona mitä mieltä tahansa, hän niitti mainetta maailman kauneimpana pääministerinä. Libanonin seetrivallankumous muistutti ajoittain muotinäytöstä, kun yliopistojen sosiaaliset huippusuorittajat toivat kaduille, usein seetrilippuihin verhottuina, kiistattomat argumenttinsa, jotka kyllä kääntävät päitä aivan erilailla kuin Hizbullahin parransänget ja huivipäiset matamit.
Jos mielenosoituksiin vastataan väkivallalla, kuten Tiananmenin aukiolla, Iranissa ja viimeksi Libyassa ja Syyriassa, myös marttyyrien estetiikka nousee uuteen arvoon. Suomessa lauletaan Ateenalaisten laulussa:
Silti komeinkaan nuorukainen ei marttyyrina lietso ihmisiä pyhään vihaan niin kuin Iranin vihreän vallankumouksen sateeseen hukkuneiden kyyneleiden ikoni Neda, jonka kuoleman kaiut tuntuivat kantavan kauemmas kuin koko muu veriorgia yhteensä.
Jos ei marttyyriksi nosteta nuorta naista niin lapsi ajaa myös asian tunteiden nostattajana, tästä viimeisimpänä esimerkkinä Syyrian mukhabaratin kuoliaaksi kiduttama 13-vuotias Hamza-poika, jonka rikos oli maalata Dara'assa tuntemattomaan seinään tai muurinpätkään Tunisian ja Egyptin vallankumouksia tukeva graffiti. Syyrialaiset ystäväni totesivat viime viikon pitkällisessä Pyhän Urhon pyöreän pöydän istunnossamme, että ilman Dara'aa ja järjettömiä lastenmurhia syyrialaiset eivät olisi ehkä vieläkään raivostuneet tarpeeksi.
Arabikevään tekijät ovat kasvaneet visuaalisessa mediaympäristössä: internetin, yhteisöviestimien, elokuvan, musiikkivideoiden ja jokamiehen kannettavan multimediavarustuksen maailmassa. Niinpä tämä sukupolvi on ymmärtänyt myös vallankumousten esteettisyyden tärkeyden - ja sen, kuinka olennaista on tavoittaa mielet ja sydämet yli valtioiden, puolueiden ja uskontojen rajojen. Laajalevikkiset kielet kuten englanti ja arabia toki auttavat laajojen yleisöjen tavoittamisessa, mutta vielä enemmän siinä auttaa sanaton, visuaalinen viestintä. Se jos mikä on tänä vuonna osoittanut yli kulttuurirajojen ihmisten yhteiset unelmat ja tunteet.
Vain tällainen viestintä pystyy kunnolla vastaamaan totalitäärisen ja monomaanisen vihanlietsonnan haasteisiin, joista islamistit ja islamofobit esimerkkeinä. En voi kylliksi painottaa sitä, ettei vihapuhetta voiteta sensuurilla ja uusilla kielloilla, vaan niillä keinoilla, joita arabikevään tekijät ovat käyttäneet.
Det kostar att vara cool, luki ruotsalaisen opiskelija-asuntolani yhteistilojen seinällä, mutta ei se välttämättä rahaa vaadi vaan poseerausta, liehuvia lippuja, liekehtiviä tyrannin kuvia, patsaiden naamojen polkemista kengillä ja muuta mukavaa. Jos tilanne menee pahemmaksi, on hyvä patsastella erilaisten aseiden kanssa ja harjoittaa poliittista kruisailua eli ajella autolla kannattajat ikkunoista ulkona ja lippuja liehuttaen sekä huutaa iskulauseita tai vaihtoehtoisesti soittaa teeman mukaista musiikkia.
Jos tilanne on suhteellisen turvallinen, kannattaa marssittaa ulos naiset, lapset ja lemmikkieläimet, kuten vaikkapa tämä papukaija, joka osaa sanoa "kansa vaatii regiimiä alas", tai Kreikan mellakkakoira.
Vanhukset ovat oikein hyviä taiteellisiin kuviin (varsinkin mustavalkoisiin). Sydäntä lämmittää nähdä vanha pappa rynkyn kanssa toivomassa lapsenlapsenlapsilleen parempaa maailmaa, joka on vapaa veljellisen everstin kaltaisista syöpäläisistä, tai vanha mummo huutamassa tyranniaa alas.
Paremman puutteessa käyvät tavanomaiset nuoret miehet, mutta keski-ikäiset sopivat videokuvaa paremmin syventäviin ihmisprofiilijuttuihin, joissa lihakauppias Mahmud kertoo molempien poikiensa kaatuneen vapauden puolesta, tai suurperheellinen huivitettu siivooja Fatima unelmoi tyttärelleen hyvän avioliiton lisäksi myös koulutusta. Isät ja äidit, joilla on ns. rehellinen työpaikka, vetoavat keskivertokatsojiin paremmin kuin kuumapäiset opiskelijat, jotka tenttien tekemisen sijaan polttavat lippuja ja autonrenkaita.
Kaikki tämä liittyy kysymykseen, jota olen nuoruuden päivinäni usein pohtinut, eli mistä johtuu, että totalitäärit osaavat tunteisiin vetoavan massaviestinnän paremmin kuin liberaalit. Ovatko jälkimmäiset liian individualistisia? Argumentti ei ole oikein koskaan vakuuttanut minua, koska vapauden kannattajat ovat kuitenkin yleensä sosiaalisia ihmisiä ja sosiaalisilta taidoiltaan vieläpä kehittyneempiä kuin putkiaivoiset dogmaatikot. Kuitenkin natsit, kommunistit ja islamistit tuntuvat aina porskuttavan propagandallaan, symboleillaan, mahtipontisella musiikillaan ja marttyyrivideoillaan.
Enemmän kuin individualismin ja kollektivismin erosta, se johtuu mielestäni siitä, että ihminen on sittenkin emotionaalinen otus: tunteisiin vaikuttaminen ohittaa suoraan rationaalisen viestinnän pelisäännöt, ja siksi se menee härskisti jonon ohi suoraan hypotalamukseen.
Minulla oli kerran ystävä Jumalanpuolueessa, tai ei hän oikeastaan ystävä ollut eikä varmaan edes puolueen jäsen, vaan satunnainen tuttava ja wannabe. Tapahtui nimittäin kerran Beirutin keskustan telttaleirin aikaan että yritin päästä oikaisemaan erään laita-alueen läpi, jolloin minut pysäytti noin 17-vuotias poika - aseeton ja aivan tavallisen näköinen, mutta kontekstin huomioiden todennäköisesti noita vapaaehtoisia, joita shiiapuolueet olivat värvänneet pysäyttelemään ohikulkijoita ja "vartioimaan" valtaamiaan katuosuuksia piikkilankabarrikadeilla.
Tilanne ei ollut mitenkään uhkaava - sellaisissa olen ollut paljon vanhempien ja aseistettujen henkilöiden kanssa samoilla nurkilla - mutta tietysti jossain määrin kiusallinen, koska eihän tällaisilla nulikoilla pitäisi olla mitään oikeutta esiintyä auktoriteetteina julkisilla paikoilla. Osoitin kuitenkin tapani mukaan täydellistä normaaliutta ja poika oli hämmentynyt eikä tuntunut keksivän mitä muuta oudon läpikulkijan kohdalla tehdä, joten hän kyseli millaista Suomessa on, voiko sinne saada viisumin ja lähetti minulle Facebookiin frendipyynnön.
Muutaman kuukauden "Kamikaze-Hasan" oli rajoitetun listan kaverini ja linkitti jatkuvalla syötöllä Jumalanpuolueen ikonografiaa, marttyyriuden ihannointia, ahl al-baytin seikkailuja jumalaisessa voitossa ja marssimusiikin säestyksellä liehuvia keltaisia lippuja. Hän oli vieläpä tehnyt itsestään Photoshopilla melko kitshisen sankarikollaasin, jossa esiintyi valkokasvoisena taustalla kukkia, minareetteja ja ohjuksia. Lopulta hän katosi yhtä mystisesti kuin oli tullut. Ehkä en likettänyt tarpeeksi hänen kuuluisamman kaimansa puheita tai sitten Kamikaze eteni vakavampiin puuhiin, niin ettei hänellä voinut enää olla yhteyksiä länsimaisiin toimittajiin tai muihin siionistiagentteihin.
Poliittisen spektrin toisessa päässä minulla oli kaverina myös muuan falangistinen hurmahenki, joka puolestaan jakoi marssimusiikkivideoita palestiinalaisten puhdistamisesta, vaikka kiisti Sabraa ja Shatilaa koskaan tapahtuneen. Hänkin katosi kummasti sen myötä kun ihailemansa kenraali loikkasi lopullisesti samaan leiriin Jumalanpuolueen kanssa.
Kerran tarkkaillessani Karachin vaaleja yksi sympaattisimmista kollegoistani ja ainoa samanikäinen sillä äänestyspaikalla oli nuori poika sikäläisestä islamistipuolueesta, jolla on paljon omasta mielestäni varsin vastenmielisiä ja kummallisia kantoja. Hänellä ei ollut partaa eikä kummallista kaapua vaan lähinnä amerikkalaista mustaihoista muistuttavat hiphopvaatteet, joihin nähden paradoksaalisesti hän vaikutti varsin ujolta ja vaatimattomalta nuoreltamieheltä. Puhuimme lopulta myös politiikkaa ja hän tuntui olevan sekä hämmentynyt että vaikuttunut siitä, että ylipäätään puhuin hänen kanssaan niin kuin normaalin ihmisen kanssa puhutaan.
Minua on aina hämmästyttänyt se, että näiden kolmen nuoren tavoin lukemattomat heidän kaltaisensa erilaisia ääriliikkeitä tai ainakin hyvin kyseenalaista ääriajattelua kannattamaan päätyneet nuoret - niin Euroopassa kuin arabimaissa - eivät ole mitään hulluja ja psykopaatteja, joiden kanssa olisi mahdotonta keskustella mistään. Sen sijaan he ovat hyvin usein juuri niin kutsuttuja "tavallisia nuoria", joiden kanssa voi keskustella melkein kaikesta muusta paitsi niistä joistain fiksaatioista, joista heidän kanssaan ei saa olla eri mieltä. Ei ainakaan aluksi. Mutta jos on ensin keskustellut heidän kanssaan jalkapallosta, naisista tai mistä tahansa tavallisesta asiasta, saattaa voida niin hankkimansa normaaliuden tilan kautta keskustella myös politiikasta.
Täysin väärä tapa toimia näiden ihmisten kanssa on heittää ensimmäiseksi kaikki loukkaukset heidän silmilleen, solvata heidän kirjojaan ja profeettojaan ja pilkata heitä ihmisinä. Tunteisiin vetoavaan totalitääriseen propagandaan ei auta tunteisiin vetoava totalitäärinen vastapropaganda. Ikävä kyllä siihen ei yleensä auta myöskään rationaalinen argumentaatio, koska kuten todettua, emotionaalinen propaganda menee jonon ohi, pelisäännöistä piittaamatta.
Tämän vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, mikä kahden raiteen viestintä todella auttaa: Ensinnäkin, on tuotava keskusteluun normaali taso, jolla voidaan puhua kaikesta muusta paitsi niistä pahimmista kipupisteistä, joita varten on ensin kerättävä normaalisuuden viestinnällistä pääomaa. Toiseksi, on annettava tunteisiin vetoava vaihtoehto, joka ei ole totalitäärinen; siitä arabikevät on erinomainen esimerkki.
Totalitääristen aatteiden valtavirtaistuminen on paljon suurempi uhka kuin terrorismi, joka olisi melko irrelevantti asia, ellei siitä oltaisi jatkuvasti niin hysteerisiä. Polarisaatio ääripäihin ja sivilisaatioiden sodan lietsominen pahentavat vain asioita. Sen sijaan arabikevään kaltaiset tapahtumat, jotka ovat yhdistäneet ihmisiä yli poliittisten ja uskonnollisten raja-aitojen, ovat parasta vastalääkettä al-Qa'idan ja muiden totalitäärien tarjoilemille vainoharhaisille diskursseille.
Diktatuureissa retoriikka ja teatteri ovat lumetta, jolla pönkitetään henkilökulttia ja aivopestään massoja. Demokratiassa ne ovat sen sijaan keskeisin tapa, jolla politiikkaa todellisuudessa tehdään. Eiväthän äänestäjät saa juuri koskaan äänestää varsinaisista asioista - Suomessa heille on suotu tämä mahdollisuus vain kaksi kertaa: kieltolaista ja EU-jäsenyydestä. Sen sijaan he äänestävät puolueista ja henkilöistä. Retoriikkaa ja teatteria tarvitaan, jotta tiedettäisiin, mitä äänestetään, kun äänestetään puoluetta X tai henkilöä Y.
Legendaarisimmat poliitit ja opportunistit Alkibiadeesta aina Walid Jumblattiin saakka pystyvät villitsemään väkijoukkoja värikkäillä palopuheillaan vaikka olisivat vaihtaneet monta kertaa puolta ja kääntäneet takkia. Alkibiades puhui silkoilla väittelylahjoillaan ja näyttävällä esiintymisellä järkipolitiikkaa ajaneet vanhemmat valtiomiehet suohon ja lietsoi Ateenan järjettömään sotaretkeen Syrakusaa vastaan, minkä jälkeen Alkibiades itse jätti armeijansa sotakentälle ja loikkasi Persiaan.
Mitä Jumblattiin tulee, hän oli aikoinaan Neuvostoliiton ja Syyrian leirissä, mutta loikkasi Progressiivisine sosialistipuolueineen seetrivallankumouksen aattona oppositioon. Muistan yhä kuinka hän villitsi satatuhatpäiset nuorisojoukot puoluekantaan ja uskontokuntaan katsomatta hurmioon syyttämällä Syyrian presidenttiä aasiksi, koiraksi ja valtameren rannalle sylkemäksi valaaksi. Kun vastapuolen media sitten hyökkäsi häntä vastaan, häneltä kysyttiin, oliko hän kenties mennyt puheessaan hieman liian pitkälle, mihin hän vastasi Syyrian eläinsuojeluyhdistyksen olevan huolissaan viattomien luontokappaleiden herjauksesta.
Pari vuotta myöhemmin Jumblattin palopuheet ja paljastukset johtivat puolentoista viikon sisällissotaan Länsi-Beirutissa ja Shufissa. Siitä runsaan vuoden kuluttua taas Jumblatt loikkasi jälleen Hizbullahin ja Syyrian leiriin, riistäen siten seetrivallankumouksen tekijöiltä heidän parlamenttienemmistönsä ja mahdollistaen ilman vaaleja toteutetun vallankaappauksen.
*** *** ***
En voi kyllin korostaa, kuinka tärkeää vallankumouksia tehdessä on näyttää hyvältä. Vallankumoukset ovat valtavia demonstratiivisia tapahtumia, joissa pitää toki myös ottaa haltuun katuja, aukioita ja loikkareiden avulla vallankäytön välineitä, mutta niissä pitää myös ottaa haltuun yleisön mieliä ja sydämiä. Näyttävät performanssit ovat ehdottomasti tarpeen median huomion kiinnittämiseksi, katsojien koukuttamiseksi ja lopulta yleisen mielipiteen vakuuttamiseksi.
Jos kyse on pelkästä hulinoinnissa, polttopulloista ja kauppojen ryöstelystä, silloin kyseessä ei ole mikään vallankumous, vaan kuten Kreikan ja Britannian tapahtumissa, anarkistien ja äärivasemmiston riehuminen. Samaa vaikuttamisen tasoa edustavat islamistien pommit ja risupartaisten nuortenmiesten harrastamat Amerikan lippujen polttajaiset. Onkin nyt arabikevään kääntyessä syksyksi erittäin tärkeää huomioida, ettei mikään islamistien pommi ole viime vuosikymmenten aikana innostanut arabinuorisoa samanlaisiin saavutuksiin kuin tämän vuoden tapahtumat.
Miten tämä on ollut mahdollista? Kynä on taas osoittanut joskus olevansa miekkaa mahtavampi. Modernisoituna: Facebook ja Youtube ovat osoittautuneet mahtavammiksi kuin al-Qa'idan pommit ja jopa Qaddafin tankit. Kulttuuritaistelussa musiikkivideot ja yhteisöviestimet ovatkin toimineet bin Ladenin ja kumppanien sanomaa vastaan paremmin kuin mikään pompöösi huippukokous tai abstrakti ylätason dialogi. Mediatekoina Neda Aghasoltanin ja Muhammad Bouazizin kuolemat ovat voittaneet Khomeinin kuuluisan Rushdie-fatwan. Jos jokin niin Tahrir-aukion tapahtumat ja viime päivien Tripolin vapautus voivat sysätä kymmenen vuoden takaisen 9/11-iskun historian reunamerkintöjen joukkoon.
Taistelu ei tietenkään ole vielä voitettu. Egyptistä kuuluu paljon huolestuttavaa; olin aina sitä mieltä, että vaalit olisi pitänyt järjestää mahdollisimman pian, ja että liberaali oppositio teki virheen vaatiessaan niiden lykkäämistä, tehden siten mahdollisesti tilaa sotilaseliitin ja Muslimiveljeskunnan kytkyille. Syyriassa hallitus jatkaa sotaansa kokonaista sukupolvea vastaan - tuhansia on kuollut ja lukemattomia enemmän vangittu ympäri maata mitä kammottavimpiin pidätyskeskuksiin, joissa ihmiset kuolevat tukehtumiseen ja lämpöhalvaukseen. Aiemmassa blogiviestissäni mainittu tuttu poika sentään saatiin suhteilla haettua kotiin - kidutuksen ja yli kuukauden painajaismaisen vankeuden jälkeen, jonka aikana hän näki samanikäisten poikien kuolevan.
Tätä suuremmalla syyllä on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka aseeton voi kukistaa sen, jolla on kaikki aseet. Ainoa tie tähän on performatiivinen. Mielenosoittajista tulee näyttelijöitä suuressa tositeeveeshowssa, ja televisiokuvaa, videoita, kuvia ja twiittejä maailmalle välittävistä kannattajista taas tuottajia ja markkinoijia. Tätä työtä ja siihen puolen vuosikymmenen aikana kertyneitä taitoja ja kykyjä ei tule väheksyä. Ylipäätään maailman ei kannattaisi väheksyä sitä sukupolvea, joka nyt on 15-30-vuotiaita. Nämä ihmiset ovat jo puhtaasti teknologisten innovaatioiden vuoksi tottuneempia ja osaavampia viestinnällisessä vaikuttamisessa kuin heitä vanhemmat. He ovat myös kielitaitoisempia ja kansainvälisempiä kuin mikään aiempi sukupolvi maailmassa.
Kilpailu alalla on tänä päivänä kovaa, joten perinteinen rytmikäs huutelu ja lippujen polttaminen ei enää riitä. On mobilisoitava kaikki performatiivinen potentiaali. Libyalaiset näyttävät kyllä osaavan kiitettävästi patsastelun erilaisten amatöörimäisten asevärkkien kanssa sekä perinteisten joukkojuhlimisten alati tunteisiin vetoavan voiman. Yhdessä suhteessa on kuitenkin paljon korjaamisen varaa: nuoret naiset puuttuvat mediasodan eturintamasta. Tässä suhteessa libyalaiset ja jemeniläiset eivät ole pärjänneet edes iranilaisille, tunisialaisille ja egyptiläisille, puhumattakaan georgialaisista, ukrainalaisista ja libanonilaisista.
Oltiinpa Julia Tymoshenkon menestyksestä poliitikkona mitä mieltä tahansa, hän niitti mainetta maailman kauneimpana pääministerinä. Libanonin seetrivallankumous muistutti ajoittain muotinäytöstä, kun yliopistojen sosiaaliset huippusuorittajat toivat kaduille, usein seetrilippuihin verhottuina, kiistattomat argumenttinsa, jotka kyllä kääntävät päitä aivan erilailla kuin Hizbullahin parransänget ja huivipäiset matamit.
Jos mielenosoituksiin vastataan väkivallalla, kuten Tiananmenin aukiolla, Iranissa ja viimeksi Libyassa ja Syyriassa, myös marttyyrien estetiikka nousee uuteen arvoon. Suomessa lauletaan Ateenalaisten laulussa:
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat, nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon:
taistossa kaatuen hän - kaunis on kuolossa myös!
Silti komeinkaan nuorukainen ei marttyyrina lietso ihmisiä pyhään vihaan niin kuin Iranin vihreän vallankumouksen sateeseen hukkuneiden kyyneleiden ikoni Neda, jonka kuoleman kaiut tuntuivat kantavan kauemmas kuin koko muu veriorgia yhteensä.
Jos ei marttyyriksi nosteta nuorta naista niin lapsi ajaa myös asian tunteiden nostattajana, tästä viimeisimpänä esimerkkinä Syyrian mukhabaratin kuoliaaksi kiduttama 13-vuotias Hamza-poika, jonka rikos oli maalata Dara'assa tuntemattomaan seinään tai muurinpätkään Tunisian ja Egyptin vallankumouksia tukeva graffiti. Syyrialaiset ystäväni totesivat viime viikon pitkällisessä Pyhän Urhon pyöreän pöydän istunnossamme, että ilman Dara'aa ja järjettömiä lastenmurhia syyrialaiset eivät olisi ehkä vieläkään raivostuneet tarpeeksi.
Arabikevään tekijät ovat kasvaneet visuaalisessa mediaympäristössä: internetin, yhteisöviestimien, elokuvan, musiikkivideoiden ja jokamiehen kannettavan multimediavarustuksen maailmassa. Niinpä tämä sukupolvi on ymmärtänyt myös vallankumousten esteettisyyden tärkeyden - ja sen, kuinka olennaista on tavoittaa mielet ja sydämet yli valtioiden, puolueiden ja uskontojen rajojen. Laajalevikkiset kielet kuten englanti ja arabia toki auttavat laajojen yleisöjen tavoittamisessa, mutta vielä enemmän siinä auttaa sanaton, visuaalinen viestintä. Se jos mikä on tänä vuonna osoittanut yli kulttuurirajojen ihmisten yhteiset unelmat ja tunteet.
Vain tällainen viestintä pystyy kunnolla vastaamaan totalitäärisen ja monomaanisen vihanlietsonnan haasteisiin, joista islamistit ja islamofobit esimerkkeinä. En voi kylliksi painottaa sitä, ettei vihapuhetta voiteta sensuurilla ja uusilla kielloilla, vaan niillä keinoilla, joita arabikevään tekijät ovat käyttäneet.
Det kostar att vara cool, luki ruotsalaisen opiskelija-asuntolani yhteistilojen seinällä, mutta ei se välttämättä rahaa vaadi vaan poseerausta, liehuvia lippuja, liekehtiviä tyrannin kuvia, patsaiden naamojen polkemista kengillä ja muuta mukavaa. Jos tilanne menee pahemmaksi, on hyvä patsastella erilaisten aseiden kanssa ja harjoittaa poliittista kruisailua eli ajella autolla kannattajat ikkunoista ulkona ja lippuja liehuttaen sekä huutaa iskulauseita tai vaihtoehtoisesti soittaa teeman mukaista musiikkia.
Jos tilanne on suhteellisen turvallinen, kannattaa marssittaa ulos naiset, lapset ja lemmikkieläimet, kuten vaikkapa tämä papukaija, joka osaa sanoa "kansa vaatii regiimiä alas", tai Kreikan mellakkakoira.
Vanhukset ovat oikein hyviä taiteellisiin kuviin (varsinkin mustavalkoisiin). Sydäntä lämmittää nähdä vanha pappa rynkyn kanssa toivomassa lapsenlapsenlapsilleen parempaa maailmaa, joka on vapaa veljellisen everstin kaltaisista syöpäläisistä, tai vanha mummo huutamassa tyranniaa alas.
Paremman puutteessa käyvät tavanomaiset nuoret miehet, mutta keski-ikäiset sopivat videokuvaa paremmin syventäviin ihmisprofiilijuttuihin, joissa lihakauppias Mahmud kertoo molempien poikiensa kaatuneen vapauden puolesta, tai suurperheellinen huivitettu siivooja Fatima unelmoi tyttärelleen hyvän avioliiton lisäksi myös koulutusta. Isät ja äidit, joilla on ns. rehellinen työpaikka, vetoavat keskivertokatsojiin paremmin kuin kuumapäiset opiskelijat, jotka tenttien tekemisen sijaan polttavat lippuja ja autonrenkaita.
*** *** ***
Kaikki tämä liittyy kysymykseen, jota olen nuoruuden päivinäni usein pohtinut, eli mistä johtuu, että totalitäärit osaavat tunteisiin vetoavan massaviestinnän paremmin kuin liberaalit. Ovatko jälkimmäiset liian individualistisia? Argumentti ei ole oikein koskaan vakuuttanut minua, koska vapauden kannattajat ovat kuitenkin yleensä sosiaalisia ihmisiä ja sosiaalisilta taidoiltaan vieläpä kehittyneempiä kuin putkiaivoiset dogmaatikot. Kuitenkin natsit, kommunistit ja islamistit tuntuvat aina porskuttavan propagandallaan, symboleillaan, mahtipontisella musiikillaan ja marttyyrivideoillaan.
Enemmän kuin individualismin ja kollektivismin erosta, se johtuu mielestäni siitä, että ihminen on sittenkin emotionaalinen otus: tunteisiin vaikuttaminen ohittaa suoraan rationaalisen viestinnän pelisäännöt, ja siksi se menee härskisti jonon ohi suoraan hypotalamukseen.
Minulla oli kerran ystävä Jumalanpuolueessa, tai ei hän oikeastaan ystävä ollut eikä varmaan edes puolueen jäsen, vaan satunnainen tuttava ja wannabe. Tapahtui nimittäin kerran Beirutin keskustan telttaleirin aikaan että yritin päästä oikaisemaan erään laita-alueen läpi, jolloin minut pysäytti noin 17-vuotias poika - aseeton ja aivan tavallisen näköinen, mutta kontekstin huomioiden todennäköisesti noita vapaaehtoisia, joita shiiapuolueet olivat värvänneet pysäyttelemään ohikulkijoita ja "vartioimaan" valtaamiaan katuosuuksia piikkilankabarrikadeilla.
Tilanne ei ollut mitenkään uhkaava - sellaisissa olen ollut paljon vanhempien ja aseistettujen henkilöiden kanssa samoilla nurkilla - mutta tietysti jossain määrin kiusallinen, koska eihän tällaisilla nulikoilla pitäisi olla mitään oikeutta esiintyä auktoriteetteina julkisilla paikoilla. Osoitin kuitenkin tapani mukaan täydellistä normaaliutta ja poika oli hämmentynyt eikä tuntunut keksivän mitä muuta oudon läpikulkijan kohdalla tehdä, joten hän kyseli millaista Suomessa on, voiko sinne saada viisumin ja lähetti minulle Facebookiin frendipyynnön.
Muutaman kuukauden "Kamikaze-Hasan" oli rajoitetun listan kaverini ja linkitti jatkuvalla syötöllä Jumalanpuolueen ikonografiaa, marttyyriuden ihannointia, ahl al-baytin seikkailuja jumalaisessa voitossa ja marssimusiikin säestyksellä liehuvia keltaisia lippuja. Hän oli vieläpä tehnyt itsestään Photoshopilla melko kitshisen sankarikollaasin, jossa esiintyi valkokasvoisena taustalla kukkia, minareetteja ja ohjuksia. Lopulta hän katosi yhtä mystisesti kuin oli tullut. Ehkä en likettänyt tarpeeksi hänen kuuluisamman kaimansa puheita tai sitten Kamikaze eteni vakavampiin puuhiin, niin ettei hänellä voinut enää olla yhteyksiä länsimaisiin toimittajiin tai muihin siionistiagentteihin.
Poliittisen spektrin toisessa päässä minulla oli kaverina myös muuan falangistinen hurmahenki, joka puolestaan jakoi marssimusiikkivideoita palestiinalaisten puhdistamisesta, vaikka kiisti Sabraa ja Shatilaa koskaan tapahtuneen. Hänkin katosi kummasti sen myötä kun ihailemansa kenraali loikkasi lopullisesti samaan leiriin Jumalanpuolueen kanssa.
Kerran tarkkaillessani Karachin vaaleja yksi sympaattisimmista kollegoistani ja ainoa samanikäinen sillä äänestyspaikalla oli nuori poika sikäläisestä islamistipuolueesta, jolla on paljon omasta mielestäni varsin vastenmielisiä ja kummallisia kantoja. Hänellä ei ollut partaa eikä kummallista kaapua vaan lähinnä amerikkalaista mustaihoista muistuttavat hiphopvaatteet, joihin nähden paradoksaalisesti hän vaikutti varsin ujolta ja vaatimattomalta nuoreltamieheltä. Puhuimme lopulta myös politiikkaa ja hän tuntui olevan sekä hämmentynyt että vaikuttunut siitä, että ylipäätään puhuin hänen kanssaan niin kuin normaalin ihmisen kanssa puhutaan.
Minua on aina hämmästyttänyt se, että näiden kolmen nuoren tavoin lukemattomat heidän kaltaisensa erilaisia ääriliikkeitä tai ainakin hyvin kyseenalaista ääriajattelua kannattamaan päätyneet nuoret - niin Euroopassa kuin arabimaissa - eivät ole mitään hulluja ja psykopaatteja, joiden kanssa olisi mahdotonta keskustella mistään. Sen sijaan he ovat hyvin usein juuri niin kutsuttuja "tavallisia nuoria", joiden kanssa voi keskustella melkein kaikesta muusta paitsi niistä joistain fiksaatioista, joista heidän kanssaan ei saa olla eri mieltä. Ei ainakaan aluksi. Mutta jos on ensin keskustellut heidän kanssaan jalkapallosta, naisista tai mistä tahansa tavallisesta asiasta, saattaa voida niin hankkimansa normaaliuden tilan kautta keskustella myös politiikasta.
Täysin väärä tapa toimia näiden ihmisten kanssa on heittää ensimmäiseksi kaikki loukkaukset heidän silmilleen, solvata heidän kirjojaan ja profeettojaan ja pilkata heitä ihmisinä. Tunteisiin vetoavaan totalitääriseen propagandaan ei auta tunteisiin vetoava totalitäärinen vastapropaganda. Ikävä kyllä siihen ei yleensä auta myöskään rationaalinen argumentaatio, koska kuten todettua, emotionaalinen propaganda menee jonon ohi, pelisäännöistä piittaamatta.
Tämän vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, mikä kahden raiteen viestintä todella auttaa: Ensinnäkin, on tuotava keskusteluun normaali taso, jolla voidaan puhua kaikesta muusta paitsi niistä pahimmista kipupisteistä, joita varten on ensin kerättävä normaalisuuden viestinnällistä pääomaa. Toiseksi, on annettava tunteisiin vetoava vaihtoehto, joka ei ole totalitäärinen; siitä arabikevät on erinomainen esimerkki.
Totalitääristen aatteiden valtavirtaistuminen on paljon suurempi uhka kuin terrorismi, joka olisi melko irrelevantti asia, ellei siitä oltaisi jatkuvasti niin hysteerisiä. Polarisaatio ääripäihin ja sivilisaatioiden sodan lietsominen pahentavat vain asioita. Sen sijaan arabikevään kaltaiset tapahtumat, jotka ovat yhdistäneet ihmisiä yli poliittisten ja uskonnollisten raja-aitojen, ovat parasta vastalääkettä al-Qa'idan ja muiden totalitäärien tarjoilemille vainoharhaisille diskursseille.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Kristillinen al-Qa'ida?
Olen tänään tuhlannut aikaani tuijottamalla pimeyteen - toisin sanoen lukemalla kursorisesti norjalaisen terroristin Anders Breivikin massiiviseen nettilevitykseen toimittamaa 1500-sivuista pamflettia, jonka hän on mahtipontisesti nimennyt "Euroopan itsenäisyysjulistukseksi" ja laittanut temppeliherrojen nimiin. Olen myös katsonut hänen nettiin levitykseen toimittamansa amatöörimäisen videon, jossa on tiivistetty pääosat hänen sanomastaan.
On häkellyttävää huomata, kuinka sekä vihaajat että apologeetikot ovat ryhtyneet mystifioimaan Breivikiä. Hänen lapsellisen vuodatuksensa pohjalta näyttää siltä, että häneen sopivat useimmat narsistiseen psykopaattiin liitetyt määreet, mutta mistään erityisen korkeasta älykkyydestä tai menestyksestä elämässä ei pamfletti anna kuvaa.
Pikemminkin kyse on itsestään kohtuuttomia kuvittelevan, varhaisteinitasolle kehityksessään jääneen, maailmankuvaltaan läpeensä vainoharhaisen yksilön sairaalloisesta huomionhalusta. Halusta olla jotain tosi tärkeää. Kuvitelmasta, että hänellä on muka oikeasti jotain tosi tärkeää sanottavaa koko Euroopalle, ja että hänen yläastetasoinen loputtoman irrelevantti vuodatuksensa olisi jotain niin omaperäistä ja käänteentekevää, että se nostattaisi tuhansia ellei miljoonia hurmahenkisiä opetuslapsia sotaan muslimeja ja eurooppalaisia "pettureita", siis suvaitsevaistoa, vastaan.
Vuodatuksen kylmäävin osuus tulee heti alussa, ja se on ainoa, mitä aion suoraan siteerata, koska Breivikin pamfletti ei ansaitse laajempaa levitystä:
Kuten koko pamfletissa, tässäkään kappaleessa Breivik ei näytä kykenevän erottamaan toisistaan omaa itsetehostustaan ja sanomaa, jonka haluaa esittää. Mutta kaksi asiaa kiinnittää huomiota:
Ensinnäkin se, että hänelle lähes sadan lapsen murhaaminen ja pommi-isku olivat ainoastaan "markkinointioperaatio", jonka tarkoitus oli saada hänen tökerö pamflettinsa levitettyä maailman - tai ainakin omien kannattajien - tietoisuuteen.
Toiseksi, se häkellyttävä kysymys, kuinka ihmeessä hän on saanut yhdeksän vuotta ja 300 000 euroa tuhlattua huonoon pamflettiin, lapselliseen Youtube-videoon ja lannoitteiden ostamiseen. Joku Samir Khan olisi tehnyt saman kuukaudessa ja muutamalla tuhannella.
Itse pamfletissa ei ole mitään omaperäistä, paitsi loppupuolen käsittävä päiväkirja, jossa terroristi kertoo milloin valmistautumisestaan suureen tehtäväänsä, milloin epäolennaisista arkielämän pikku ongelmista, jotka kaikki tuntuvat vain palvelevan sitä tarkoitusta, että esittäisivät kirjoittajansa uskomattomia koettelemuksia - kuten tietokoneen hajoamisen - kohdanneena marttyyrina.
Suurin osa pamfletista on plagiaattia, joka koostuu Breivikin aatteellisen viiteryhmän - vainoharhaisen islamofobisen äärioikeiston - nettilevitteisten tekstien, opinkappaleiden ja myyttien toistamisesta. Vaikka Breivikin viiteryhmä kutsuu itseään "konservatiiviseksi vallankumoukseksi" ja "islamkriittiseksi vastarinnaksi", mitään vallankumouksellisesti uutta teksteissä ei ole. Niitä yhdistää lähinnä yksi metodi: kootaan netistä ja eri poliittisten liikkeiden propagandasta kaikki se, mikä todistelee muslimien ja islamin pahuutta, ja sivuutetaan kaikki muu.
Koko maailmanhistoria väärennetään palvelemaan vihanlietsontaa. Muslimeihin kohdistuneista kansanmurhista tulee sankarillisia maa-alueiden vapauttamisia muslimisaastasta. Jos jossain muslimimaassa kristitty vähemmistö on kokenut kovia, se paisutetaan eeppiseksi kansanmurhaksi. Massamurhaajista tulee sankareita ja suvaitsevaisista, idän ja lännen yhdistäjistä roistoja ja pettureita. Jopa Draculan esikuvana tunnettu Vlad Ţepeş esitellään kristikunnan sankarina, vaikka hän itse asiassa petti Valakian ylimystön ja toimi Osmanivaltakunnan vasallina, kuten muuten myös Aleksanteri Nevski Mongolivaltakunnan.
On syytä painottaa, että Breivikin esittämistä "faktoista" suuri osa on täydellisen virheellisiä ja suoranaisia valheita - tosin yleisesti kierrätettyjä islamofobisessa genressä. Niin ikään hänen historiatietonsa eivät ole ainoastaan räikeän puolueellisia vaan myös vääriä. On huvittavaa esimerkiksi kuinka itseään antimarxistiksi tituleeraavalle terroristille kelpaavat lähteiksi kommunistien ja äärivasemmiston levittämät valheet Serbiasta, Kosovosta, Turkista ja Kaukasiasta, milloin ne vain palvelevat muslimivastaista agendaa. Merkillisesti ristiretkeläinen myös on omaksunut Intian äärihindujen myytit "Hindukushin" islamilaistumisesta.
Breivikin pamfletti yhdessä hänen terroritekojensa kanssa on tarkoitettu sodanjulistukseksi. Se on sodanjulistus toisaalta länsimaista avointa yhteiskuntaa vastaan, ja toisaalta kehotus muslimien kansanmurhaamiseen ja muslimimaiden valloittamiseen. Breivik vaatii ensin tappamaan ja syöksemään vallasta "petturit", joita siis ovat tavalliset eurooppalaiset, ja nostamaan kaikkialla valtaan "konservatiivisia vallankumouksia" ja "kansallismielisiä" regiimejä. Vasta tämän jälkeen voi hänen "ristiretkensä" muslimien tuhoamiseksi alkaa.
Breivik on tyypillinen terroristi, samanlainen kuin Usama bin Ladin. Al-Qa'idan jihadistit katsoivat olevansa oikeutettuja julistamaan sodan koko muulle maailmalle kaikkien muslimien puolesta, ja islamilaisen maailman sisällä julistamaan sodan "pettureille" koko kansainvälisen islamistiliikkeen puolesta. Samoin Breivik katsoi olevansa oikeutettu julistamaan sodan avoimelle yhteiskunnalle ja muslimeille koko kansainvälisen radikaalikonservatiivisen, islamkriittisen liikkeen puolesta, ellei peräti koko Euroopan puolesta.
Kuten terroristeille on tyypillistä, he eivät todellisuudessa edusta lainkaan omien viiteryhmiensä valtavirtaa, saati kaikkia muslimeja tai kristittyjä. Heillä ei ole oikeutta julistaa sotaa kenenkään nimissä. Heillä ei ole minkään kansan eikä uskonnon mandaattia eikä heidän teoistaan niin ollen pidä myöskään syyllistää muita kuin ne, jotka jatkavat heidän aatteidensa ja toimintatapojensa tukemista.
Se, mitä Breivik näyttää halunneen luoda, on itse asiassa eurooppalainen, kristillinen versio al-Qa'idasta. Hän on suorastaan plagioinut retoriikkaa ja opinkappaleita suoraan al-Qa'idan teoreetikoilta - samoin kuin pitkät pätkät marxilais-ekoradikaalilta terroristilta Theodor Kaczynskiltä, joka tunnetaan paremmin Unabomberina. Tämä Attackermanin erinomainen analyysi vertaa osuvasti Breivikin ideologiaa al-Qa'idan vastaavaan. (Toivon, että lukijani eivät levitä tuon linkin takaa myöskin löytyvää linkkiä Breivikin videoon; video on selvästi luokiteltavissa vihanlietsonnaksi.)
Paljon vakavammin otettava asia kuin Breivikin vuodatus on se laajalle levinnyt ideologia, jota hän edustaa. Breivikillä on paljon aatetovereita myös Suomessa, kymmenet näistä aktiivisia nettipalstoilla, usein monilla nimimerkeillä. On järkyttävää havaita, kuinka monet persu-homma-profiilin keskustelijat Suomessa ovat viime päivien aikana jatkaneet Breivikin ja hänen ideologiansa puolustamista. Breivik itse mainostaa pamfletissaan Euroopan-laajuista aateveljien verkostoaan, mainiten myös Suomen, jossa hän kertoo olleen avustajia taustatyölleen.
Mikä tämä ideologinen viiteryhmä sitten on? Se ei ole perinteinen uusnatsismi eikä mikään muukaan 1900-luvulla toimineista tyypillisistä ääriliikkeistä. Kysymys on uudesta fasisminkaltaisen radikaalin oikeiston versiosta, joka sai alkunsa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, vahvalla venäläis-serbialaisella panostuksella, mutta leviten nopeasti 1990-luvulla Länsi-Euroopassa. Liike on kutsunut itseään milloin "uudeksi oikeistoksi", milloin "kolmanneksi oikeistoksi" ja milloin "konservatiiviseksi vallankumoukseksi". Se on esiintynyt tai esitetty lukuisilla muillakin nimikkeillä, kuten Synergon-verkosto, sakraalinen geopolitiikka, metapolitiikka ja eurasianismi (Venäjällä).
Ainakin Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa aatteen kannattajat ovat esiintyneet pääasiassa "kansallismielisinä". Tämä on paradoksaalista, koska he ovat internationalisteja, joilla on tiiviit kansainväliset verkostot Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa sekä yhtenäinen poliittinen agenda. Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa liike on keskittynyt ensisijaisesti ja usein lähes yksinomaan islamofobiaan, joka tosin usein naamioidaan "maahanmuuttokriittisyydeksi". Islamofobista nettigenreä seuraa mm. tämä blogi. Toinen yhdistävä asia on vainoharhainen suhtautuminen Euroopan unioniin, vaikkakin ainakin vielä 2000-luvun alussa jotkut liikkeen suuntauksista tuntuivat näkevän EU:n askeleena eurooppalaisen kristillisen imperiumin muodostamiseen.
Kuten edellä todettiin, Venäjän ja Serbian äärioikeiston ideologinen panos (ja väkivalta-, jopa kansanmurhavalmius) erottaa tämän ideologisen viiteryhmän radikaaleja perinteisestä eurooppalaisesta äärioikeistosta, joka yhä kantaa (aiheesta) Hitlerin taakkaa. Uudenlaisen äärioikeiston suomalaiset kannattajat ovat koko 2000-luvun ajan markkinoineet kuvaa Serbian sotarikollisista, kuten Miloševićista, Karadžićista ja Mladićista, vainottuina marttyyreina, levittäneet iljettävää disinformaatiota ja vihanlietsontaa bosnialaisia ja kosovolaisia vastaan sekä tukeneet silmiinpistävästi Venäjän imperialismia Kaukasiassa. Nämä eivät ole kovin tyypillisiä ideologisia elementtejä perinteisille uusnatseille.
Toinen tuntomerkki, joka erottaa mytologista islamofobista oikeistoa yleensä perinteisestä äärioikeistosta, on Israel-myönteisyys. Koska vanha juutalaisviha on korvautunut muslimivihalla, Israel onkin yhtäkkiä ihannoitu ja sankarillinen esitaistelija muslimeja vastaan. Israel-myönteisyys näyttää kuitenkin kyseissä skenessä olevan lähinnä pohjoismainen, hollantilainen ja amerikkalainen ilmiö - siis korreloi vahvasti protestanttisen kiihkoilun kanssa. Saman aatesuuntauksen katoliset salaseurat tuntuvat pitäytyvän voimakkaassa juutalais- ja vapaamuurarivastaisuudessa, joten heidän näkökulmastaan ei varmaankaan ollut ilouutinen, että Breivik nimesi itsensä ristiritariksi ja samalla vapaamuurariksi.
Viehtymys konspiratiiviseen maailmankuvaan, salaliittoteorioihin ja perverssi kiinnostus muinaisiin salaseuroihin tuntuvat yhdistävän harvinaisen monia eurooppalaisia ääriliikkeitä. Merkillistä kyllä islamviha tuntuu myös yhdistäneen samoihin vihadiskursseihin sekä demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa avoimesti halveksivia autoritarian kannattajia että "yksilönvapautta" ja "yksilön suvereenisuutta" mielestään puolustavia anarkokapitalistisia hurmahenkiä.
Breivik näyttää kuuluneen uusoikeistolaisen radikaaliliikkeen leimallisesti kristilliseen siipeen, joskin tämä kristillisyys näyttää usein jäävän symboleihin ja islamin vihaamiseen. Breivik kertoo päiväkirjassaan rukoilleensa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun tietokone hajosi ja hän joutui olemaan päivän ilman nettiä. Silloin hän vaati Jumalaa korjaamaan tilanteen, koska muuten Eurooppa aivan varmasti muuttuisi sadassa vuodessa islamilaiseksi.
Saman liikkeen aatetovereihin ympäri Eurooppaa, mm. Suomessa, kuuluu kuitenkin myös militantteja ateisteja. Yhdistävät tekijät löytyvät yleensä islamofobiasta, EU-vastaisuudesta ja demokratian halveksumisesta. Tässä vainoharhaisessa diskurssissa demokratia nähdään yleensä nurinkurisessa valossa poliittisen korrektiuden tyranniaksi ja länsimaista kulttuuria rappeuttaneeksi asiaksi. Islamilaisen maailman epädemokraattisuutta jaksetaan kauhistella ja vääristellä loputtomiin, mutta ilmeisesti liike kuitenkin haluaisi Euroopan olevan samalla lailla "vahva" tyrannia kuin joku Qaddafin Libya.
Islamofobinen diskurssi on kauttaaltaan oppimaton, yllätyksettömän kapea-alainen, läpeensä demagoginen ja dogmaattisen fundamentalistinen. Toisinajattelijat ovat pettureita, jotka Breivikin näkemyksen mukaan tulee surmata - tarvittaessa ennalta ehkäisevästi jo ennen kuin he pääsevät yhteiskunnallisiin vaikutusasemiin, kuten Utöyassa murhatut demarinuoret. Sekä maailmankuvaa että argumentaatiotapaa leimaavat tunteenomaisuus (vaikkakin vailla empatian kykyä väärin ajattelevia kohtaan) ja hämmentävä vainoharhaisuus.
Breivikin edustama ideologia edustaa kaikkea sitä, mitä se näkee omassa karikatyyrissään islamista: uskonkiihkoa, vihaa, fundamentalismia, takapajuisuutta, keskiaikaisuutta ja militanttisuutta - jopa naisvastaisuutta. Se ei juuri tarjoa sivistyneitä vaihtoehtoja ja toimintamalleja, joten on pakko tulla johtopäätökseen, että sen päämääränä on viime kädessä Euroopan-laajuinen muslimien kansanmurha. Breivikin pamfletti on yhtä sekava ja vainoharhainen kuin Hitlerin Mein Kampf, ja yhtä häikäilemätön provokaation ja sisällissodan ajamisessaan kuin Ayman az-Zawahirin Ritarit profeetan lippuin alla. Liike kierrättää ilman tunnontuskia marxilaisen ääriliikehdinnän ja kaupunkisodankäynnin organisaatio-oppeja ja taktiikkoja, ja ottaa mallia jihadistisesta liikkeestä, jonka se samalla tulee tunnustaneeksi kieroutuneen ihailunsa kohteeksi.
Liike ei pysty puhumaan muslimeista normaalisti. Muslimeja solvataan, pilkataan, väheksytään ja herjataan lukemattomilla aateryhmän foorumeilla, myös Suomessa, päivittäin, ja asialla ovat niin parikymppiset opiskelijat kuin eläkeläissedät. Ja tytöt ja tädit. Samalla, kun muslimeille nauretaan ja heitä väheksytään, heitä pelätään silmittömästi. Heidän uskotaan vakaasti olevan aivan näinä hetkinä valloittamassa koko maailman, jos ei äkkiä tehdä jotain: karkoteta tai tapeta kaikkia, pommiteta Mekkaa, vaihdeta omia hallituksia äärioikeistolaisiksi.
Diskurssi muistuttaa - usein pelottavasti sanasta sanaan - sitä, mikä vallitsi Euroopassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Juutalaiset vain ovat vaihtuneet uuteen myyttiseen mörköön, muslimeihin.
Omassa megalomaanisessa mielessään Breivik halusi nähdä itsensä uuden aikakauden profeettana. Hän oli keksinyt itselleen kuvitteellisen ritariarvonimen ja univormun, ja tuntuu uskovan vakaasti, että hänen pamflettinsa kaataisi kaikki Euroopan hallitukset, jolloin hän pääsisi vankilasta ja tulisi juhlituksi Euroopan vapahtajana, kristikunnan pelastajana.
Jokainen todellinen kristitty tietää, mitä Raamattu kertoo vääristä profeetoista. Ja Raamattu kertoo myös, mistä väärät profeetat tunnistaa: teoistaan.
=======================
Lisätty 26.7.2011, 0:06:
Tässä muutamia muiden blogistien mielestäni erinomaisia katsauksia aiheeseen:
Eikö ketään edes hävetä - uhka läntiselle sivilisaatiolle
Breivikin manifestin aattellis-retorisesta sisällöstä
The Massacre and its Context
Valittuja paloja Breivikin breivistä
On häkellyttävää huomata, kuinka sekä vihaajat että apologeetikot ovat ryhtyneet mystifioimaan Breivikiä. Hänen lapsellisen vuodatuksensa pohjalta näyttää siltä, että häneen sopivat useimmat narsistiseen psykopaattiin liitetyt määreet, mutta mistään erityisen korkeasta älykkyydestä tai menestyksestä elämässä ei pamfletti anna kuvaa.
Pikemminkin kyse on itsestään kohtuuttomia kuvittelevan, varhaisteinitasolle kehityksessään jääneen, maailmankuvaltaan läpeensä vainoharhaisen yksilön sairaalloisesta huomionhalusta. Halusta olla jotain tosi tärkeää. Kuvitelmasta, että hänellä on muka oikeasti jotain tosi tärkeää sanottavaa koko Euroopalle, ja että hänen yläastetasoinen loputtoman irrelevantti vuodatuksensa olisi jotain niin omaperäistä ja käänteentekevää, että se nostattaisi tuhansia ellei miljoonia hurmahenkisiä opetuslapsia sotaan muslimeja ja eurooppalaisia "pettureita", siis suvaitsevaistoa, vastaan.
Vuodatuksen kylmäävin osuus tulee heti alussa, ja se on ainoa, mitä aion suoraan siteerata, koska Breivikin pamfletti ei ansaitse laajempaa levitystä:
I’ve spent a total of 9 years of my life working on this project. The first five years were spent studying and creating a financial base, and the last three years was spent working full time with research, compilation and writing. Creating this compendium has personally cost me a total of 317 000 Euros (130 000 Euros spent from my own pocket and 187 500 Euros for loss of income during three years). All that, however, is barely noticeable compared to the sacrifices made in relation to the distribution of this book, the actual marketing operation;)
Kuten koko pamfletissa, tässäkään kappaleessa Breivik ei näytä kykenevän erottamaan toisistaan omaa itsetehostustaan ja sanomaa, jonka haluaa esittää. Mutta kaksi asiaa kiinnittää huomiota:
Ensinnäkin se, että hänelle lähes sadan lapsen murhaaminen ja pommi-isku olivat ainoastaan "markkinointioperaatio", jonka tarkoitus oli saada hänen tökerö pamflettinsa levitettyä maailman - tai ainakin omien kannattajien - tietoisuuteen.
Toiseksi, se häkellyttävä kysymys, kuinka ihmeessä hän on saanut yhdeksän vuotta ja 300 000 euroa tuhlattua huonoon pamflettiin, lapselliseen Youtube-videoon ja lannoitteiden ostamiseen. Joku Samir Khan olisi tehnyt saman kuukaudessa ja muutamalla tuhannella.
Itse pamfletissa ei ole mitään omaperäistä, paitsi loppupuolen käsittävä päiväkirja, jossa terroristi kertoo milloin valmistautumisestaan suureen tehtäväänsä, milloin epäolennaisista arkielämän pikku ongelmista, jotka kaikki tuntuvat vain palvelevan sitä tarkoitusta, että esittäisivät kirjoittajansa uskomattomia koettelemuksia - kuten tietokoneen hajoamisen - kohdanneena marttyyrina.
Suurin osa pamfletista on plagiaattia, joka koostuu Breivikin aatteellisen viiteryhmän - vainoharhaisen islamofobisen äärioikeiston - nettilevitteisten tekstien, opinkappaleiden ja myyttien toistamisesta. Vaikka Breivikin viiteryhmä kutsuu itseään "konservatiiviseksi vallankumoukseksi" ja "islamkriittiseksi vastarinnaksi", mitään vallankumouksellisesti uutta teksteissä ei ole. Niitä yhdistää lähinnä yksi metodi: kootaan netistä ja eri poliittisten liikkeiden propagandasta kaikki se, mikä todistelee muslimien ja islamin pahuutta, ja sivuutetaan kaikki muu.
Koko maailmanhistoria väärennetään palvelemaan vihanlietsontaa. Muslimeihin kohdistuneista kansanmurhista tulee sankarillisia maa-alueiden vapauttamisia muslimisaastasta. Jos jossain muslimimaassa kristitty vähemmistö on kokenut kovia, se paisutetaan eeppiseksi kansanmurhaksi. Massamurhaajista tulee sankareita ja suvaitsevaisista, idän ja lännen yhdistäjistä roistoja ja pettureita. Jopa Draculan esikuvana tunnettu Vlad Ţepeş esitellään kristikunnan sankarina, vaikka hän itse asiassa petti Valakian ylimystön ja toimi Osmanivaltakunnan vasallina, kuten muuten myös Aleksanteri Nevski Mongolivaltakunnan.
On syytä painottaa, että Breivikin esittämistä "faktoista" suuri osa on täydellisen virheellisiä ja suoranaisia valheita - tosin yleisesti kierrätettyjä islamofobisessa genressä. Niin ikään hänen historiatietonsa eivät ole ainoastaan räikeän puolueellisia vaan myös vääriä. On huvittavaa esimerkiksi kuinka itseään antimarxistiksi tituleeraavalle terroristille kelpaavat lähteiksi kommunistien ja äärivasemmiston levittämät valheet Serbiasta, Kosovosta, Turkista ja Kaukasiasta, milloin ne vain palvelevat muslimivastaista agendaa. Merkillisesti ristiretkeläinen myös on omaksunut Intian äärihindujen myytit "Hindukushin" islamilaistumisesta.
Breivikin pamfletti yhdessä hänen terroritekojensa kanssa on tarkoitettu sodanjulistukseksi. Se on sodanjulistus toisaalta länsimaista avointa yhteiskuntaa vastaan, ja toisaalta kehotus muslimien kansanmurhaamiseen ja muslimimaiden valloittamiseen. Breivik vaatii ensin tappamaan ja syöksemään vallasta "petturit", joita siis ovat tavalliset eurooppalaiset, ja nostamaan kaikkialla valtaan "konservatiivisia vallankumouksia" ja "kansallismielisiä" regiimejä. Vasta tämän jälkeen voi hänen "ristiretkensä" muslimien tuhoamiseksi alkaa.
Breivik on tyypillinen terroristi, samanlainen kuin Usama bin Ladin. Al-Qa'idan jihadistit katsoivat olevansa oikeutettuja julistamaan sodan koko muulle maailmalle kaikkien muslimien puolesta, ja islamilaisen maailman sisällä julistamaan sodan "pettureille" koko kansainvälisen islamistiliikkeen puolesta. Samoin Breivik katsoi olevansa oikeutettu julistamaan sodan avoimelle yhteiskunnalle ja muslimeille koko kansainvälisen radikaalikonservatiivisen, islamkriittisen liikkeen puolesta, ellei peräti koko Euroopan puolesta.
Kuten terroristeille on tyypillistä, he eivät todellisuudessa edusta lainkaan omien viiteryhmiensä valtavirtaa, saati kaikkia muslimeja tai kristittyjä. Heillä ei ole oikeutta julistaa sotaa kenenkään nimissä. Heillä ei ole minkään kansan eikä uskonnon mandaattia eikä heidän teoistaan niin ollen pidä myöskään syyllistää muita kuin ne, jotka jatkavat heidän aatteidensa ja toimintatapojensa tukemista.
Se, mitä Breivik näyttää halunneen luoda, on itse asiassa eurooppalainen, kristillinen versio al-Qa'idasta. Hän on suorastaan plagioinut retoriikkaa ja opinkappaleita suoraan al-Qa'idan teoreetikoilta - samoin kuin pitkät pätkät marxilais-ekoradikaalilta terroristilta Theodor Kaczynskiltä, joka tunnetaan paremmin Unabomberina. Tämä Attackermanin erinomainen analyysi vertaa osuvasti Breivikin ideologiaa al-Qa'idan vastaavaan. (Toivon, että lukijani eivät levitä tuon linkin takaa myöskin löytyvää linkkiä Breivikin videoon; video on selvästi luokiteltavissa vihanlietsonnaksi.)
Paljon vakavammin otettava asia kuin Breivikin vuodatus on se laajalle levinnyt ideologia, jota hän edustaa. Breivikillä on paljon aatetovereita myös Suomessa, kymmenet näistä aktiivisia nettipalstoilla, usein monilla nimimerkeillä. On järkyttävää havaita, kuinka monet persu-homma-profiilin keskustelijat Suomessa ovat viime päivien aikana jatkaneet Breivikin ja hänen ideologiansa puolustamista. Breivik itse mainostaa pamfletissaan Euroopan-laajuista aateveljien verkostoaan, mainiten myös Suomen, jossa hän kertoo olleen avustajia taustatyölleen.
Mikä tämä ideologinen viiteryhmä sitten on? Se ei ole perinteinen uusnatsismi eikä mikään muukaan 1900-luvulla toimineista tyypillisistä ääriliikkeistä. Kysymys on uudesta fasisminkaltaisen radikaalin oikeiston versiosta, joka sai alkunsa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, vahvalla venäläis-serbialaisella panostuksella, mutta leviten nopeasti 1990-luvulla Länsi-Euroopassa. Liike on kutsunut itseään milloin "uudeksi oikeistoksi", milloin "kolmanneksi oikeistoksi" ja milloin "konservatiiviseksi vallankumoukseksi". Se on esiintynyt tai esitetty lukuisilla muillakin nimikkeillä, kuten Synergon-verkosto, sakraalinen geopolitiikka, metapolitiikka ja eurasianismi (Venäjällä).
Ainakin Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa aatteen kannattajat ovat esiintyneet pääasiassa "kansallismielisinä". Tämä on paradoksaalista, koska he ovat internationalisteja, joilla on tiiviit kansainväliset verkostot Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa sekä yhtenäinen poliittinen agenda. Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa liike on keskittynyt ensisijaisesti ja usein lähes yksinomaan islamofobiaan, joka tosin usein naamioidaan "maahanmuuttokriittisyydeksi". Islamofobista nettigenreä seuraa mm. tämä blogi. Toinen yhdistävä asia on vainoharhainen suhtautuminen Euroopan unioniin, vaikkakin ainakin vielä 2000-luvun alussa jotkut liikkeen suuntauksista tuntuivat näkevän EU:n askeleena eurooppalaisen kristillisen imperiumin muodostamiseen.
Kuten edellä todettiin, Venäjän ja Serbian äärioikeiston ideologinen panos (ja väkivalta-, jopa kansanmurhavalmius) erottaa tämän ideologisen viiteryhmän radikaaleja perinteisestä eurooppalaisesta äärioikeistosta, joka yhä kantaa (aiheesta) Hitlerin taakkaa. Uudenlaisen äärioikeiston suomalaiset kannattajat ovat koko 2000-luvun ajan markkinoineet kuvaa Serbian sotarikollisista, kuten Miloševićista, Karadžićista ja Mladićista, vainottuina marttyyreina, levittäneet iljettävää disinformaatiota ja vihanlietsontaa bosnialaisia ja kosovolaisia vastaan sekä tukeneet silmiinpistävästi Venäjän imperialismia Kaukasiassa. Nämä eivät ole kovin tyypillisiä ideologisia elementtejä perinteisille uusnatseille.
Toinen tuntomerkki, joka erottaa mytologista islamofobista oikeistoa yleensä perinteisestä äärioikeistosta, on Israel-myönteisyys. Koska vanha juutalaisviha on korvautunut muslimivihalla, Israel onkin yhtäkkiä ihannoitu ja sankarillinen esitaistelija muslimeja vastaan. Israel-myönteisyys näyttää kuitenkin kyseissä skenessä olevan lähinnä pohjoismainen, hollantilainen ja amerikkalainen ilmiö - siis korreloi vahvasti protestanttisen kiihkoilun kanssa. Saman aatesuuntauksen katoliset salaseurat tuntuvat pitäytyvän voimakkaassa juutalais- ja vapaamuurarivastaisuudessa, joten heidän näkökulmastaan ei varmaankaan ollut ilouutinen, että Breivik nimesi itsensä ristiritariksi ja samalla vapaamuurariksi.
Viehtymys konspiratiiviseen maailmankuvaan, salaliittoteorioihin ja perverssi kiinnostus muinaisiin salaseuroihin tuntuvat yhdistävän harvinaisen monia eurooppalaisia ääriliikkeitä. Merkillistä kyllä islamviha tuntuu myös yhdistäneen samoihin vihadiskursseihin sekä demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa avoimesti halveksivia autoritarian kannattajia että "yksilönvapautta" ja "yksilön suvereenisuutta" mielestään puolustavia anarkokapitalistisia hurmahenkiä.
Breivik näyttää kuuluneen uusoikeistolaisen radikaaliliikkeen leimallisesti kristilliseen siipeen, joskin tämä kristillisyys näyttää usein jäävän symboleihin ja islamin vihaamiseen. Breivik kertoo päiväkirjassaan rukoilleensa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun tietokone hajosi ja hän joutui olemaan päivän ilman nettiä. Silloin hän vaati Jumalaa korjaamaan tilanteen, koska muuten Eurooppa aivan varmasti muuttuisi sadassa vuodessa islamilaiseksi.
Saman liikkeen aatetovereihin ympäri Eurooppaa, mm. Suomessa, kuuluu kuitenkin myös militantteja ateisteja. Yhdistävät tekijät löytyvät yleensä islamofobiasta, EU-vastaisuudesta ja demokratian halveksumisesta. Tässä vainoharhaisessa diskurssissa demokratia nähdään yleensä nurinkurisessa valossa poliittisen korrektiuden tyranniaksi ja länsimaista kulttuuria rappeuttaneeksi asiaksi. Islamilaisen maailman epädemokraattisuutta jaksetaan kauhistella ja vääristellä loputtomiin, mutta ilmeisesti liike kuitenkin haluaisi Euroopan olevan samalla lailla "vahva" tyrannia kuin joku Qaddafin Libya.
Islamofobinen diskurssi on kauttaaltaan oppimaton, yllätyksettömän kapea-alainen, läpeensä demagoginen ja dogmaattisen fundamentalistinen. Toisinajattelijat ovat pettureita, jotka Breivikin näkemyksen mukaan tulee surmata - tarvittaessa ennalta ehkäisevästi jo ennen kuin he pääsevät yhteiskunnallisiin vaikutusasemiin, kuten Utöyassa murhatut demarinuoret. Sekä maailmankuvaa että argumentaatiotapaa leimaavat tunteenomaisuus (vaikkakin vailla empatian kykyä väärin ajattelevia kohtaan) ja hämmentävä vainoharhaisuus.
Breivikin edustama ideologia edustaa kaikkea sitä, mitä se näkee omassa karikatyyrissään islamista: uskonkiihkoa, vihaa, fundamentalismia, takapajuisuutta, keskiaikaisuutta ja militanttisuutta - jopa naisvastaisuutta. Se ei juuri tarjoa sivistyneitä vaihtoehtoja ja toimintamalleja, joten on pakko tulla johtopäätökseen, että sen päämääränä on viime kädessä Euroopan-laajuinen muslimien kansanmurha. Breivikin pamfletti on yhtä sekava ja vainoharhainen kuin Hitlerin Mein Kampf, ja yhtä häikäilemätön provokaation ja sisällissodan ajamisessaan kuin Ayman az-Zawahirin Ritarit profeetan lippuin alla. Liike kierrättää ilman tunnontuskia marxilaisen ääriliikehdinnän ja kaupunkisodankäynnin organisaatio-oppeja ja taktiikkoja, ja ottaa mallia jihadistisesta liikkeestä, jonka se samalla tulee tunnustaneeksi kieroutuneen ihailunsa kohteeksi.
Liike ei pysty puhumaan muslimeista normaalisti. Muslimeja solvataan, pilkataan, väheksytään ja herjataan lukemattomilla aateryhmän foorumeilla, myös Suomessa, päivittäin, ja asialla ovat niin parikymppiset opiskelijat kuin eläkeläissedät. Ja tytöt ja tädit. Samalla, kun muslimeille nauretaan ja heitä väheksytään, heitä pelätään silmittömästi. Heidän uskotaan vakaasti olevan aivan näinä hetkinä valloittamassa koko maailman, jos ei äkkiä tehdä jotain: karkoteta tai tapeta kaikkia, pommiteta Mekkaa, vaihdeta omia hallituksia äärioikeistolaisiksi.
Diskurssi muistuttaa - usein pelottavasti sanasta sanaan - sitä, mikä vallitsi Euroopassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Juutalaiset vain ovat vaihtuneet uuteen myyttiseen mörköön, muslimeihin.
Omassa megalomaanisessa mielessään Breivik halusi nähdä itsensä uuden aikakauden profeettana. Hän oli keksinyt itselleen kuvitteellisen ritariarvonimen ja univormun, ja tuntuu uskovan vakaasti, että hänen pamflettinsa kaataisi kaikki Euroopan hallitukset, jolloin hän pääsisi vankilasta ja tulisi juhlituksi Euroopan vapahtajana, kristikunnan pelastajana.
Jokainen todellinen kristitty tietää, mitä Raamattu kertoo vääristä profeetoista. Ja Raamattu kertoo myös, mistä väärät profeetat tunnistaa: teoistaan.
=======================
Lisätty 26.7.2011, 0:06:
Tässä muutamia muiden blogistien mielestäni erinomaisia katsauksia aiheeseen:
Eikö ketään edes hävetä - uhka läntiselle sivilisaatiolle
Breivikin manifestin aattellis-retorisesta sisällöstä
The Massacre and its Context
Valittuja paloja Breivikin breivistä
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Vihan sato
Kauheudet eivät rajoitu siihen, mitä tapahtuu viikoittain Syyriassa, Libyassa, Iranissa, Meksikossa, Somaliassa ja Pohjois-Kaukasiassa, kuten olemme kaikki saaneet viime päivinä kokea. Utöyan verilöyly ja sitä edeltänyt pommi-isku Oslon keskustassa ovat olleet ykkösaiheina kaikissa tiedotusvälineissä perjantai-illasta alkaen.
Kun uutiset Oslon pommista levisivät maailmalle, ihmiset reagoivat kolmella tavalla. Pieni vähemmistö piti malttinsa, halusi ensin tietää asiasta ja odottaa yksityiskohtien ja alustavan tutkinnan tuloksia ennen kuin ryhtyisivät mässäilemään norjalaisten tragedialla omien poliittisten ja uskonnollisten mielipiteidensä ajamiseksi. Näillä ihmisillä saattoi olla omia epäilyksiä iskun tekijöistä tai taustavoimista, mutta tiedon puuttuessa he tekivät rationaalisen valinnan olla julistamatta mitään ennenaikaista.
Toinen, satakertaisesti laajempi ihmisjoukko, päätti heti ensimmäisistä uutisista alkaen, että asialla täytyvät olla "muslimit", koska "onhan se nyt päivänselvää". Nämä ihmiset katsoivat tarpeelliseksi demonstroida järkytystään ja hysteriaansa levottomilla lausunnoilla, huutamisella ja ylipäätään tunnepohjaisilla reaktioilla. Nämä ihmiset hyökkäsivät myös edellä kuvatun rationaalisen, maltillisen suhtautumisen omaksuneita ihmisiä vastaan, syyttäen näitä tunteettomiksi ja mitään ymmärtämättömiksi, myös tavallaan syyllisiksi siihen, miksi tragedia oli tapahtunut, koska rationaalinen ja maltillinen suhtautumistapa on ilmeisesti yhtä kuin kukkahattutätimäinen suvaitsevaisuus "muslimeja" kohtaan.
Kolmas, kaikkein vastenmielisin, ihmisjoukko iloitsi tapahtumasta, koska "ehkä nyt viimein ymmärretään, mihin Pohjoismaiden islamisoituminen johtaa", ja koska "kyllä tässä on jotain hyvääkin, koska sataahan tulos Edistyspuolueen laariin". Edistyspuolue on Norjan vastine Perussuomalaisille - muukalaisvihamielinen äärioikeistopuolue, joka on muun muassa aiemmin väärentänyt "muslimien" lähettämiksi väitettyjä uhkauskirjeitä lietsoakseen Norjassa islamofobiaa. Tämän kolmannen ryhmän ihmisistä suurin osa löytyi persuista, Hommafoorumilta tai niiden kannattajajoukoista, nettifoorumien lukuisista väärillä nimillä esiintyvistä islamofobisista tai muuten "kansallismielisiksi" itseään kutsuvista nimimerkeistä, samoin kuin jopa joistain aktiivipoliitikoista.
Pommiuutisia seurasivat pian uutiset Utöyan saaren verilöylystä: poliisina esiintynyt mies oli mennyt demarinuorten kesäleirille ja kutsunut nuoria koolle viitaten Oslon pommi-iskuun. Sitten hän oli avannut tulen puolustuskyvyttömiä teinejä vastaan ja surmannut vähintään 84 heistä. Aluksi puhuttiin paljon alemmista uhriluvuista, mutta lauantaiaamuna järkyttävä totuus oli jo maailman uutisissa.
Samalla levisivät jo tiedot siitä, että Utöyalla oli pidätetty epäilty ampuja, joka oli "pitkä, vaalea norjalaismies, joka puhui Oslon murretta". Hänet pystyttiin heti yhdistämään myös Oslon pommi-iskuun. Kuten on nyttemmin selvinnyt, valtava autopommiräjähdys Norjan pääministerin toimiston ja öljyministeriön läheisyydessä oli ehkä vain diversio, jonka avulla terroristi pääsi toteuttamaan rauhassa hirveän verilöylynsä nuorten kesäleirillä: 84:n pääosin alle 18-vuotiaan teinin kylmäverisen joukkomurhan.
Tekojen tekijäksi vahvistui pian norjalainen 32-vuotias Anders Behring Breivik, joka oli huolellisesti ennen iskuja luonut itsestään verkkoon löydettäväksi tarkoitetun julkisuuskuvan Facebook- ja Twitter-tileineen ja poliittisine manifesteineen, jotka tihkuvat vainoharhaista maailmankuvaa ja islamofobiaa. Breivik määritteli itsensä "kansallismieliseksi, kristilliskonservatiiviksi ja islamkriitikoksi". Hän oli myös Israelin ystävä ja vapaamuurari, joten perinteisen natsin profiiliin hän ei sovi. Sen sijaan hän vastasi mielipiteiltään ja profiililtaan sitä samaa kolmatta ryhmää, joka Suomessakin iloitsi Norjan iskuista ajatellessaan, että niistä voitaisiin syyttää muslimeja ja suvaitsevaistoa, ja niitä voitavan käyttää hyväksi kannatuksen lisäämiseksi Edistyspuolueen ja Perussuomalaisten kaltaisille poliittisille suuntauksille.
On syytä todeta, että kaikki edistyspuoluelaiset ja persut eivät varmaankaan ajatelleet tuohon tapaan, saati että olisivat valmiita hyväksymään Norjassa tapahtuneiden kaltaisia terroritekoja. Heidän maailmankuvaansa ei varmaan muutenkaan mahdu se, mitä Breivik teki, koska he kuvittelevat terrorismin ainoastaan muslimien harjoittamaksi ilmiöksi. Moni varmasti vilpittömästi uskoo vainoharhoihinsa, jotka liittyvät islamiin, Euroopan unioniin, maahanmuuttajiin ja vaikkapa suomenruotsalaisiin. Sattumoisin suomalaisten aatetoveriensa tavoin myös Breivik oli julistanut vihaavansa ruotsalaisia.
Vastenmielisyyden tunnetta lisäsi seurata sitä, kuinka diskurssi Suomessa muuttui uutisten lisääntyessä. Vaikka Breivikin tiedot ja yksityiskohdat Utöyan julmuuksista, molempien operaatioiden häikäilemättömästä suunnitelmallisuudesta ja erityisen inhottavista piirteistä kuten nuorten valitsemisesta kohteeksi ja poliisina esiintymisestä, tulivat julki, suomalaiset kouhkaajat raivosivat edelleen multikulttuurista ja muslimeista. Ensin väitettiin, että kyllä Breivik varmasti oli todellisuudessa muslimikäännynnäinen. Sitten väitettiin, että tiedot ovat varmasti väärennettyjä "kansallismielisten" lavastamiseksi syyllisiksi ja persujen vainoamisen aloittamiseksi. Takana olivat kryptomuslimit, illuminaatit, uusi maailmanjärjestys, CIA tai EU.
Lopuksi samat ihmiset alkoivat väittää, että Breivik oli itse asiassa uhri: että multikulttuurisuus ja islamisaatio olivat nyt edenneet niin pitkälle, että "kansallismielisillä" ratkeaisi päässä niin Norjassa kuin Suomessakin. Kun aikaisemmin tekijät olisi pitänyt lynkata siihen paikkaan ja kaikki heidän viiteryhmänsä karkottaa, nyt pitikin yhtäkkiä ymmärtää tekijää ja hänen motiivejaan. Samalla kuitenkin muistutettiin, että tekijähän oli vain harmiton hullu, ei tästä saisi vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Yksittäistapaus. Selvästi mielipuoli. Ei varmaan tiennyt mitä teki.
Vaikka paatuneimmat islamofobit ovat yleensä niin valheellisia ihmisiä, että tuskin ottavat tästäkään opikseen, toivon, että se suuri hysteerinen enemmistö, joka lähti perjantai-iltana mukaan muslimikouhkaukseen, ottaisi opikseen. Ensinnäkin siitä, miten hirveisiin asioihin Pohjoismaissa viime vuosina yhä räikeämmäksi muuttunut vihadiskurssi on äitynyt. Toiseksi siitä, miten paljon väärät mielikuvat hallitsevat tavallistenkin ihmisten ajattelua, kun niitä on oksetukseen asti toistettu.
Kuvaavasti yksikin järkevä koulutettu suomalainen, joka halusi lauantaiaamuna kuulla mielipiteeni asiasta, kysyi oliko minulle yllätys ettei kyse ollutkaan terrorismista vaan kotimaisesta häiriköstä. Suutuin tästä ja kysyin takaisin, että onko hänen mielestään "terrorismi" ainoastaan sitä, mitä islamistit tekivät, ja jos joku muu ääriliike toteutti terrori-iskuja, se olikin vain "häiriköintiä". Ilmeisesti suomalaisten mielestä on terrorismia jos muslimit osoittavat mieltään maataan miehittäviä vastaan Palestiinassa tai Kashmirissa, tai jos he käyvät sissisotaa vihollisiaan vastaan Tšetšeniassa tai Afganistanissa. Sen sijaan 84 norjalaisnuoren murhaaminen ilmeisen poliittisessa tarkoituksessa on "häiriköintiä". Tässä erinomainen artikkeli terrorismi-sanan pakkomielteisestä yhdistämisestä ainoastaan muslimeihin.
Miksi tarkkaan ottaen Breivik hyökkäsi Norjan työväenpuoluetta vastaan sekä pommi-iskulla että julmalla nuorten verilöylyllä? Jos hänen pääasiallinen motiivinsa oli islamofobia, miksei hän räjäyttänyt pommia tai ammuskellut esimerkiksi moskeijassa? Olivatko saarelle eristyksiin kootut lapset yksinkertaisesti helpompi kohde? Vai oliko Breivikin mieli niin kieroutunut, että hän näki - suomalaisten aateveljiensä ja -sisartensa tavoin - "hallitsevan suvaitsevaiston" ongelmien alkusyynä? Oliko hän alun perinkin suunnitellut jäävänsä kiinni elävänä, vai tarkoittiko hän jättää jälkeensä salaliittoteorioita, jotka olisivat lietsoneet lisää vihaa eripuolille?
Näistä asioista tiedämme luultavasti jatkossa lisää, sillä Breivik tosiaan saatiin kiinni elävänä ja on tiettävästi jo myöntänyt tekonsa. Hän yrittänee saada itselleen jonkinlaista marttyyrin leimaa aatetovereiltaan. Hän myös yrittänee käyttää hyväkseen kaikki julkisuuden saamisen mahdollisuudet, joita tuleva oikeudenkäyntiprosessi ja valtava mediahuomio tuovat mukanaan.
Tapauksesta tulee lakmustesti pohjoismaisen yhteiskunnan tilasta: Opitaanko siitä jotain ja seuraako siitä jotain myönteistä, vai jatkuuko ja lisääntyykö vainoharhainen vihadiskurssi entisestään? Pystytäänkö näin julmia rikoksia käsittelemään rationaalisesti? Pystyykö yhteiskunta suojelemaan itseään ja lähimpiään - viime kädessä lapsiaan - Breivikin kaltaisilta rikollisilta, vai johtaako tapaus syvenevään pelon ja käpertymisen ilmapiiriin, jossa kansaa riisutaan aseista, eivätkä he saa puolustaa itseään, vaan ympärille rakennetaan yhä ahdistavampaa valvontayhteiskuntaa ja poliisivaltiota?
Voi kuulostaa järkyttävältä, mutta en voi olla toivomatta, että jollain Utöyan leirin järjestäjistä olisi ollut saarella ase. Puolustuskyvyttömyys on vielä kauheampaa kuin se, että ihmiset itse asiassa kuolevat. Puolustuskyvyttömyyden ilmapiiri ruokkii pelkoa ja vainoharhoja, kuten olemme nähneet. Kun laajat ihmisjoukot tuntevat itsensä puolustuskyvyttömiksi ja olevansa ilman vapautta ja vaikutusvaltaa alati holhoavammaksi muuttuvassa yhteiskunnassa, se synnyttää kieroutuneita diskursseja. On syytä muistaa, että jos valtiolta ei saa oikeutta, ihmiset ryhtyvät sitä hakemaan oman käden kautta, ja jos valtiolta ei saa suojelua, kukoistavat pian militiat ja kodinturvajoukot. Ei tarvitse edes mennä kovin kauas Suomen omassa historiassa löytääkseen toiminnassaan lopulta mielivaltaisiksi ryhtyneitä punakaarteja ja suojeluskuntia usein nykysilmään absurdeine vihadiskursseineen.
Joka tapauksessa toivon, että Utöyan ja Oslon iskuissa kuolleet tullaan muistamaan ja että hengissä selvinneet toipuvat sekä fyysisesti että henkisesti; että heidän elämänsä ja ajatuksensa tulevat voittamaan ja murhaajan viha puolestaan vaipumaan häpeään. Tällä en tarkoita puoluepoliittisia mielipiteitä, vaan sitä, että elämän, yhteisyyden ja optimismin arvot voittavat kuoleman, eristyksen ja vainoharhaisuuden arvot.
Kun uutiset Oslon pommista levisivät maailmalle, ihmiset reagoivat kolmella tavalla. Pieni vähemmistö piti malttinsa, halusi ensin tietää asiasta ja odottaa yksityiskohtien ja alustavan tutkinnan tuloksia ennen kuin ryhtyisivät mässäilemään norjalaisten tragedialla omien poliittisten ja uskonnollisten mielipiteidensä ajamiseksi. Näillä ihmisillä saattoi olla omia epäilyksiä iskun tekijöistä tai taustavoimista, mutta tiedon puuttuessa he tekivät rationaalisen valinnan olla julistamatta mitään ennenaikaista.
Toinen, satakertaisesti laajempi ihmisjoukko, päätti heti ensimmäisistä uutisista alkaen, että asialla täytyvät olla "muslimit", koska "onhan se nyt päivänselvää". Nämä ihmiset katsoivat tarpeelliseksi demonstroida järkytystään ja hysteriaansa levottomilla lausunnoilla, huutamisella ja ylipäätään tunnepohjaisilla reaktioilla. Nämä ihmiset hyökkäsivät myös edellä kuvatun rationaalisen, maltillisen suhtautumisen omaksuneita ihmisiä vastaan, syyttäen näitä tunteettomiksi ja mitään ymmärtämättömiksi, myös tavallaan syyllisiksi siihen, miksi tragedia oli tapahtunut, koska rationaalinen ja maltillinen suhtautumistapa on ilmeisesti yhtä kuin kukkahattutätimäinen suvaitsevaisuus "muslimeja" kohtaan.
Kolmas, kaikkein vastenmielisin, ihmisjoukko iloitsi tapahtumasta, koska "ehkä nyt viimein ymmärretään, mihin Pohjoismaiden islamisoituminen johtaa", ja koska "kyllä tässä on jotain hyvääkin, koska sataahan tulos Edistyspuolueen laariin". Edistyspuolue on Norjan vastine Perussuomalaisille - muukalaisvihamielinen äärioikeistopuolue, joka on muun muassa aiemmin väärentänyt "muslimien" lähettämiksi väitettyjä uhkauskirjeitä lietsoakseen Norjassa islamofobiaa. Tämän kolmannen ryhmän ihmisistä suurin osa löytyi persuista, Hommafoorumilta tai niiden kannattajajoukoista, nettifoorumien lukuisista väärillä nimillä esiintyvistä islamofobisista tai muuten "kansallismielisiksi" itseään kutsuvista nimimerkeistä, samoin kuin jopa joistain aktiivipoliitikoista.
Pommiuutisia seurasivat pian uutiset Utöyan saaren verilöylystä: poliisina esiintynyt mies oli mennyt demarinuorten kesäleirille ja kutsunut nuoria koolle viitaten Oslon pommi-iskuun. Sitten hän oli avannut tulen puolustuskyvyttömiä teinejä vastaan ja surmannut vähintään 84 heistä. Aluksi puhuttiin paljon alemmista uhriluvuista, mutta lauantaiaamuna järkyttävä totuus oli jo maailman uutisissa.
Samalla levisivät jo tiedot siitä, että Utöyalla oli pidätetty epäilty ampuja, joka oli "pitkä, vaalea norjalaismies, joka puhui Oslon murretta". Hänet pystyttiin heti yhdistämään myös Oslon pommi-iskuun. Kuten on nyttemmin selvinnyt, valtava autopommiräjähdys Norjan pääministerin toimiston ja öljyministeriön läheisyydessä oli ehkä vain diversio, jonka avulla terroristi pääsi toteuttamaan rauhassa hirveän verilöylynsä nuorten kesäleirillä: 84:n pääosin alle 18-vuotiaan teinin kylmäverisen joukkomurhan.
Tekojen tekijäksi vahvistui pian norjalainen 32-vuotias Anders Behring Breivik, joka oli huolellisesti ennen iskuja luonut itsestään verkkoon löydettäväksi tarkoitetun julkisuuskuvan Facebook- ja Twitter-tileineen ja poliittisine manifesteineen, jotka tihkuvat vainoharhaista maailmankuvaa ja islamofobiaa. Breivik määritteli itsensä "kansallismieliseksi, kristilliskonservatiiviksi ja islamkriitikoksi". Hän oli myös Israelin ystävä ja vapaamuurari, joten perinteisen natsin profiiliin hän ei sovi. Sen sijaan hän vastasi mielipiteiltään ja profiililtaan sitä samaa kolmatta ryhmää, joka Suomessakin iloitsi Norjan iskuista ajatellessaan, että niistä voitaisiin syyttää muslimeja ja suvaitsevaistoa, ja niitä voitavan käyttää hyväksi kannatuksen lisäämiseksi Edistyspuolueen ja Perussuomalaisten kaltaisille poliittisille suuntauksille.
On syytä todeta, että kaikki edistyspuoluelaiset ja persut eivät varmaankaan ajatelleet tuohon tapaan, saati että olisivat valmiita hyväksymään Norjassa tapahtuneiden kaltaisia terroritekoja. Heidän maailmankuvaansa ei varmaan muutenkaan mahdu se, mitä Breivik teki, koska he kuvittelevat terrorismin ainoastaan muslimien harjoittamaksi ilmiöksi. Moni varmasti vilpittömästi uskoo vainoharhoihinsa, jotka liittyvät islamiin, Euroopan unioniin, maahanmuuttajiin ja vaikkapa suomenruotsalaisiin. Sattumoisin suomalaisten aatetoveriensa tavoin myös Breivik oli julistanut vihaavansa ruotsalaisia.
Vastenmielisyyden tunnetta lisäsi seurata sitä, kuinka diskurssi Suomessa muuttui uutisten lisääntyessä. Vaikka Breivikin tiedot ja yksityiskohdat Utöyan julmuuksista, molempien operaatioiden häikäilemättömästä suunnitelmallisuudesta ja erityisen inhottavista piirteistä kuten nuorten valitsemisesta kohteeksi ja poliisina esiintymisestä, tulivat julki, suomalaiset kouhkaajat raivosivat edelleen multikulttuurista ja muslimeista. Ensin väitettiin, että kyllä Breivik varmasti oli todellisuudessa muslimikäännynnäinen. Sitten väitettiin, että tiedot ovat varmasti väärennettyjä "kansallismielisten" lavastamiseksi syyllisiksi ja persujen vainoamisen aloittamiseksi. Takana olivat kryptomuslimit, illuminaatit, uusi maailmanjärjestys, CIA tai EU.
Lopuksi samat ihmiset alkoivat väittää, että Breivik oli itse asiassa uhri: että multikulttuurisuus ja islamisaatio olivat nyt edenneet niin pitkälle, että "kansallismielisillä" ratkeaisi päässä niin Norjassa kuin Suomessakin. Kun aikaisemmin tekijät olisi pitänyt lynkata siihen paikkaan ja kaikki heidän viiteryhmänsä karkottaa, nyt pitikin yhtäkkiä ymmärtää tekijää ja hänen motiivejaan. Samalla kuitenkin muistutettiin, että tekijähän oli vain harmiton hullu, ei tästä saisi vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Yksittäistapaus. Selvästi mielipuoli. Ei varmaan tiennyt mitä teki.
Vaikka paatuneimmat islamofobit ovat yleensä niin valheellisia ihmisiä, että tuskin ottavat tästäkään opikseen, toivon, että se suuri hysteerinen enemmistö, joka lähti perjantai-iltana mukaan muslimikouhkaukseen, ottaisi opikseen. Ensinnäkin siitä, miten hirveisiin asioihin Pohjoismaissa viime vuosina yhä räikeämmäksi muuttunut vihadiskurssi on äitynyt. Toiseksi siitä, miten paljon väärät mielikuvat hallitsevat tavallistenkin ihmisten ajattelua, kun niitä on oksetukseen asti toistettu.
Kuvaavasti yksikin järkevä koulutettu suomalainen, joka halusi lauantaiaamuna kuulla mielipiteeni asiasta, kysyi oliko minulle yllätys ettei kyse ollutkaan terrorismista vaan kotimaisesta häiriköstä. Suutuin tästä ja kysyin takaisin, että onko hänen mielestään "terrorismi" ainoastaan sitä, mitä islamistit tekivät, ja jos joku muu ääriliike toteutti terrori-iskuja, se olikin vain "häiriköintiä". Ilmeisesti suomalaisten mielestä on terrorismia jos muslimit osoittavat mieltään maataan miehittäviä vastaan Palestiinassa tai Kashmirissa, tai jos he käyvät sissisotaa vihollisiaan vastaan Tšetšeniassa tai Afganistanissa. Sen sijaan 84 norjalaisnuoren murhaaminen ilmeisen poliittisessa tarkoituksessa on "häiriköintiä". Tässä erinomainen artikkeli terrorismi-sanan pakkomielteisestä yhdistämisestä ainoastaan muslimeihin.
Miksi tarkkaan ottaen Breivik hyökkäsi Norjan työväenpuoluetta vastaan sekä pommi-iskulla että julmalla nuorten verilöylyllä? Jos hänen pääasiallinen motiivinsa oli islamofobia, miksei hän räjäyttänyt pommia tai ammuskellut esimerkiksi moskeijassa? Olivatko saarelle eristyksiin kootut lapset yksinkertaisesti helpompi kohde? Vai oliko Breivikin mieli niin kieroutunut, että hän näki - suomalaisten aateveljiensä ja -sisartensa tavoin - "hallitsevan suvaitsevaiston" ongelmien alkusyynä? Oliko hän alun perinkin suunnitellut jäävänsä kiinni elävänä, vai tarkoittiko hän jättää jälkeensä salaliittoteorioita, jotka olisivat lietsoneet lisää vihaa eripuolille?
Näistä asioista tiedämme luultavasti jatkossa lisää, sillä Breivik tosiaan saatiin kiinni elävänä ja on tiettävästi jo myöntänyt tekonsa. Hän yrittänee saada itselleen jonkinlaista marttyyrin leimaa aatetovereiltaan. Hän myös yrittänee käyttää hyväkseen kaikki julkisuuden saamisen mahdollisuudet, joita tuleva oikeudenkäyntiprosessi ja valtava mediahuomio tuovat mukanaan.
Tapauksesta tulee lakmustesti pohjoismaisen yhteiskunnan tilasta: Opitaanko siitä jotain ja seuraako siitä jotain myönteistä, vai jatkuuko ja lisääntyykö vainoharhainen vihadiskurssi entisestään? Pystytäänkö näin julmia rikoksia käsittelemään rationaalisesti? Pystyykö yhteiskunta suojelemaan itseään ja lähimpiään - viime kädessä lapsiaan - Breivikin kaltaisilta rikollisilta, vai johtaako tapaus syvenevään pelon ja käpertymisen ilmapiiriin, jossa kansaa riisutaan aseista, eivätkä he saa puolustaa itseään, vaan ympärille rakennetaan yhä ahdistavampaa valvontayhteiskuntaa ja poliisivaltiota?
Voi kuulostaa järkyttävältä, mutta en voi olla toivomatta, että jollain Utöyan leirin järjestäjistä olisi ollut saarella ase. Puolustuskyvyttömyys on vielä kauheampaa kuin se, että ihmiset itse asiassa kuolevat. Puolustuskyvyttömyyden ilmapiiri ruokkii pelkoa ja vainoharhoja, kuten olemme nähneet. Kun laajat ihmisjoukot tuntevat itsensä puolustuskyvyttömiksi ja olevansa ilman vapautta ja vaikutusvaltaa alati holhoavammaksi muuttuvassa yhteiskunnassa, se synnyttää kieroutuneita diskursseja. On syytä muistaa, että jos valtiolta ei saa oikeutta, ihmiset ryhtyvät sitä hakemaan oman käden kautta, ja jos valtiolta ei saa suojelua, kukoistavat pian militiat ja kodinturvajoukot. Ei tarvitse edes mennä kovin kauas Suomen omassa historiassa löytääkseen toiminnassaan lopulta mielivaltaisiksi ryhtyneitä punakaarteja ja suojeluskuntia usein nykysilmään absurdeine vihadiskursseineen.
Joka tapauksessa toivon, että Utöyan ja Oslon iskuissa kuolleet tullaan muistamaan ja että hengissä selvinneet toipuvat sekä fyysisesti että henkisesti; että heidän elämänsä ja ajatuksensa tulevat voittamaan ja murhaajan viha puolestaan vaipumaan häpeään. Tällä en tarkoita puoluepoliittisia mielipiteitä, vaan sitä, että elämän, yhteisyyden ja optimismin arvot voittavat kuoleman, eristyksen ja vainoharhaisuuden arvot.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Tapahtui tuolla jossain
On eri asia nähdä konflikteja ja kärsimystä televisiosta ja lehdistä ja pitää niiden tapahtumapaikkoja itselleen vieraana maailmana, vieraina paikkoina, kuin nähdä konflikteja ja kärsimystä maailmassa, jota pitää yhtenäisenä ja omanaan, ja paikoissa, jotka muistaa hyvin ja yksityiskohtaisesti, koska on asunut siellä. On eri asia nähdä tuntemattomien ihmisten kärsivän, etenkin jos he tuntuvat ulkomaalaisilta ja muutenkin vierailta, kuin nähdä sellaisten ihmisten kärsivän, joihin on tutustunut ystävinä, sukulaisina ja naapureina.
Olen aiemmin kertonut, että suuri osa syyrialaisista ystävistäni on lähtenyt maasta, asuu, opiskelee ja työskentelee nykyään kuka missäkin, Arabiemiraateissa, Qatarissa, Saudi-Arabiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Suomessa, Ruotsissa, Ranskassa, Iso-Britanniassa, Jordaniassa, Egyptissä... Mutta eivät kaikki ole lähteneet maasta. Niiltä, jotka ovat yhä Syyriassa, tulee jatkuvasti viestejä joko suoraan tai ystävien ja sukulaisten kautta. Ne eivät ole lainkaan hauskoja viestejä, vaikka niissä olisi mukana vitsejä, sarkasmia ja hymiöitä.
Yksi kertoi juuri kuinka Ranska oli hylännyt hänen viisumihakemuksensa, kun hän olisi mennyt tapaamaan veljeään, joka on ranskalaisen kanssa naimisissa ja asuu Ranskassa. Aiemmin sama henkilö oli ollut tervetullut Länsi-Eurooppaan. Hänellä on akateeminen työpaikka ja asumislupa maailman rikkaimmassa maassa. Nyt häntä tunnutaan kuitenkin rankaisevan siitä, mitä Syyriassa tapahtuu.
Hänen vanhempansa ovat yhä Homsissa, Syyrian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa on merkittävä kristitty vähemmistö. Aikaisemmin salainen poliisi levitti ystäväni äidistä valheita uhkaamistarkoituksessa, ja antoi ymmärtää, että jos poika tekisi tai sanoisi ulkomailla vääriä asioita, äidille voisi "terroristien toimesta" sattua jotain. Viime viikolla tarkk'ampujan luodit lävistivät vanhempien asunnon ikkunat. Kukaan ei onneksi kuollut. Minä olen ollut siinä asunnossa monta kertaa, katsonut siitä ikkunasta, nähnyt siltä parvekkeelta ympäröiville katoille, moskeijojen minareetteihin ja käynyt katsomassa läheisessä kirkossa säilytettävää neitsyt Marian vyönsolkea.
Toinen syyrialainen ystäväni palasi käymään kotimaahansa, huolestuneena läheistensä turvallisuudesta ja ajatellen, että jos ei sekaantuisi politiikkaan, ei ehkä tulisi ongelmiakaan. Hän meni hiljattain naimisiin ja hänellä on pieni lapsi. Rajalla salainen poliisi pidätti hänet heti ja häntä pidettiin lähes kahden kuukauden ajan vangittuna.
Vangitsemisen aikana salainen poliisi pakotti hänet antamaan kaikki tunnuksensa ja salasanansa eri sosiaalisille sivustoille. Hän joutui istumaan tietämättömänä, mitä kaikkea turvallisuuspalvelu päivien aikana teki hänen tunnuksillaan, kuinka niitä käytettiin hänen ystäviään ja tuttaviaan vastaan, ja mitä kaikkea hänen nimissään lähetettiin, väärennettiin ja urkittiin. Tämä ystävä ei jälkeenpäin halunnut kertoa, mitä kaikkea muuta turvallisuuspalvelun käsissä tapahtui, mutta jotain voi päätellä siitä, kuinka hän lyhyesti asian totesi: "Olen fyysisesti ok, hengitän yhä, mutta henkisesti en ole enää entiseni." Hän lakkautti sosiaaliset sivustonsa.
Kolmannen syyrialaisen ystäväni veli, 15-vuotias poika, on ollut nyt kaksi viikkoa vangittuna. Salainen poliisi etsi häntä nimeltä ja sieppasi kadulta, ja sukulaiset saivat vasta pitkän etsinnän jälkeen tietää hänen olevan sotilastiedustelun hallussa, kuulemma tuhannen muun samanikäisen kanssa. Puolue on ilmoittanut, että maassa on kasvanut tietty ikäpolvi, jolta puuttuu kunnioitus, ja että näille ihmisille on tehtävä jotain.
En ole puhunut asiasta, mutta nyt puhun, koska pojan veljet ovat jo kuuluttaneet asian julki netissä eikä yksi suomalainen blogi siis voi enää pahentaa tilannetta. Minua suututtavat länsimaalaisissa hyvinvointivaltioissa elävät ihmiset, joiden mielestä on oikein piestä, vangita ja kiduttaa lapsia, koska nämä huutavat kaduilla iskulauseita ja kirjoittelevat asioita netissä; ihmiset jotka ajattelevat, että "sitähän ne ovat kerjänneet"; ihmiset, joiden mielestä on oikein toimittaa diktatuureille puhelin- ja internet-verkkojen vakoiluteknologiaa tai rakentaa Qaddafille asetehtaita.
Tapasin tämän pojan, joka nyt on jossain kellarissa lukemattomien samanikäisten kanssa, silloin kun hän oli 12-vuotias. Silloin hän keräsi vanhoja kolikoita ja kirjoitti mystistä skifi-romaania. Hän antoi minulle lahjaksi Irakin kuningaskunnan ja Saddamin aikaisia seteleitä sekä itse tekemänsä puisen taideteoksen, johon hän on maalannut molemmille puolille mystillisiä abstrakteja kuvia, käyttäen mustaa, valkeaa ja punaista väriä. Hänen signeerauksensa löytyy taide-esineestä kolmella eri kirjainjärjestelmällä kirjoitettuna. Ehkä jos sijoitan esineen grönlantilaisen valaanluisen suojelustoteemin viereen, se auttaa poikaa pääsemään vapaaksi. Toivottavasti jotenkuten ehjin nahoin.
Toivon, että hän vapautuu, ja että siihen asti hän jaksaa. Toivo sinäkin! Ja toivon, etteivät hänen isoveljensä joudu samaan tilanteeseen kuin Amirin ja Khalilin sarjakuvan iranilainen päähenkilö Zahran paratiisissa.
Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka ovat hysteerisiä kaiken maailman asioiden suhteen, ja jotka keksivät mielikuvituksellisia abstrakteja salaliittoteorioita maailman tragedioista tukemaan poliittisia tai uskonnollisia mielipiteitään, mutta joilta puuttuu kokonaan empatia todellisen maailman todellisia ihmisiä kohtaan.
Vain empatiavammaiset ihmiset voivat jatkaa puhumista diktatuurien puolesta. Länsimaalainen, turvallisessa yhteiskunnassa elävä ihminen, joka ryhtyy opettamaan autoritäärisestä maasta tulevaa ihmistä siitä, että autoritaria on tämän parhaaksi, on vastenmielinen. Länsimaalainen ihminen, joka kantelee emigranteista näiden kotimaan turvallisuusviranomaisille, on halveksittava ja ansaitsisi tulla kohdelluksi maanpetturina - länsimaisen demokratian petturina nimittäin. Tällaisia ihmisiä Suomessa riitti neuvostoaikana ja riittää ikävä kyllä edelleen.
Olen aiemmin kertonut, että suuri osa syyrialaisista ystävistäni on lähtenyt maasta, asuu, opiskelee ja työskentelee nykyään kuka missäkin, Arabiemiraateissa, Qatarissa, Saudi-Arabiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Suomessa, Ruotsissa, Ranskassa, Iso-Britanniassa, Jordaniassa, Egyptissä... Mutta eivät kaikki ole lähteneet maasta. Niiltä, jotka ovat yhä Syyriassa, tulee jatkuvasti viestejä joko suoraan tai ystävien ja sukulaisten kautta. Ne eivät ole lainkaan hauskoja viestejä, vaikka niissä olisi mukana vitsejä, sarkasmia ja hymiöitä.
Yksi kertoi juuri kuinka Ranska oli hylännyt hänen viisumihakemuksensa, kun hän olisi mennyt tapaamaan veljeään, joka on ranskalaisen kanssa naimisissa ja asuu Ranskassa. Aiemmin sama henkilö oli ollut tervetullut Länsi-Eurooppaan. Hänellä on akateeminen työpaikka ja asumislupa maailman rikkaimmassa maassa. Nyt häntä tunnutaan kuitenkin rankaisevan siitä, mitä Syyriassa tapahtuu.
Hänen vanhempansa ovat yhä Homsissa, Syyrian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa on merkittävä kristitty vähemmistö. Aikaisemmin salainen poliisi levitti ystäväni äidistä valheita uhkaamistarkoituksessa, ja antoi ymmärtää, että jos poika tekisi tai sanoisi ulkomailla vääriä asioita, äidille voisi "terroristien toimesta" sattua jotain. Viime viikolla tarkk'ampujan luodit lävistivät vanhempien asunnon ikkunat. Kukaan ei onneksi kuollut. Minä olen ollut siinä asunnossa monta kertaa, katsonut siitä ikkunasta, nähnyt siltä parvekkeelta ympäröiville katoille, moskeijojen minareetteihin ja käynyt katsomassa läheisessä kirkossa säilytettävää neitsyt Marian vyönsolkea.
Toinen syyrialainen ystäväni palasi käymään kotimaahansa, huolestuneena läheistensä turvallisuudesta ja ajatellen, että jos ei sekaantuisi politiikkaan, ei ehkä tulisi ongelmiakaan. Hän meni hiljattain naimisiin ja hänellä on pieni lapsi. Rajalla salainen poliisi pidätti hänet heti ja häntä pidettiin lähes kahden kuukauden ajan vangittuna.
Vangitsemisen aikana salainen poliisi pakotti hänet antamaan kaikki tunnuksensa ja salasanansa eri sosiaalisille sivustoille. Hän joutui istumaan tietämättömänä, mitä kaikkea turvallisuuspalvelu päivien aikana teki hänen tunnuksillaan, kuinka niitä käytettiin hänen ystäviään ja tuttaviaan vastaan, ja mitä kaikkea hänen nimissään lähetettiin, väärennettiin ja urkittiin. Tämä ystävä ei jälkeenpäin halunnut kertoa, mitä kaikkea muuta turvallisuuspalvelun käsissä tapahtui, mutta jotain voi päätellä siitä, kuinka hän lyhyesti asian totesi: "Olen fyysisesti ok, hengitän yhä, mutta henkisesti en ole enää entiseni." Hän lakkautti sosiaaliset sivustonsa.
Kolmannen syyrialaisen ystäväni veli, 15-vuotias poika, on ollut nyt kaksi viikkoa vangittuna. Salainen poliisi etsi häntä nimeltä ja sieppasi kadulta, ja sukulaiset saivat vasta pitkän etsinnän jälkeen tietää hänen olevan sotilastiedustelun hallussa, kuulemma tuhannen muun samanikäisen kanssa. Puolue on ilmoittanut, että maassa on kasvanut tietty ikäpolvi, jolta puuttuu kunnioitus, ja että näille ihmisille on tehtävä jotain.
En ole puhunut asiasta, mutta nyt puhun, koska pojan veljet ovat jo kuuluttaneet asian julki netissä eikä yksi suomalainen blogi siis voi enää pahentaa tilannetta. Minua suututtavat länsimaalaisissa hyvinvointivaltioissa elävät ihmiset, joiden mielestä on oikein piestä, vangita ja kiduttaa lapsia, koska nämä huutavat kaduilla iskulauseita ja kirjoittelevat asioita netissä; ihmiset jotka ajattelevat, että "sitähän ne ovat kerjänneet"; ihmiset, joiden mielestä on oikein toimittaa diktatuureille puhelin- ja internet-verkkojen vakoiluteknologiaa tai rakentaa Qaddafille asetehtaita.
Tapasin tämän pojan, joka nyt on jossain kellarissa lukemattomien samanikäisten kanssa, silloin kun hän oli 12-vuotias. Silloin hän keräsi vanhoja kolikoita ja kirjoitti mystistä skifi-romaania. Hän antoi minulle lahjaksi Irakin kuningaskunnan ja Saddamin aikaisia seteleitä sekä itse tekemänsä puisen taideteoksen, johon hän on maalannut molemmille puolille mystillisiä abstrakteja kuvia, käyttäen mustaa, valkeaa ja punaista väriä. Hänen signeerauksensa löytyy taide-esineestä kolmella eri kirjainjärjestelmällä kirjoitettuna. Ehkä jos sijoitan esineen grönlantilaisen valaanluisen suojelustoteemin viereen, se auttaa poikaa pääsemään vapaaksi. Toivottavasti jotenkuten ehjin nahoin.
Toivon, että hän vapautuu, ja että siihen asti hän jaksaa. Toivo sinäkin! Ja toivon, etteivät hänen isoveljensä joudu samaan tilanteeseen kuin Amirin ja Khalilin sarjakuvan iranilainen päähenkilö Zahran paratiisissa.
Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka ovat hysteerisiä kaiken maailman asioiden suhteen, ja jotka keksivät mielikuvituksellisia abstrakteja salaliittoteorioita maailman tragedioista tukemaan poliittisia tai uskonnollisia mielipiteitään, mutta joilta puuttuu kokonaan empatia todellisen maailman todellisia ihmisiä kohtaan.
Vain empatiavammaiset ihmiset voivat jatkaa puhumista diktatuurien puolesta. Länsimaalainen, turvallisessa yhteiskunnassa elävä ihminen, joka ryhtyy opettamaan autoritäärisestä maasta tulevaa ihmistä siitä, että autoritaria on tämän parhaaksi, on vastenmielinen. Länsimaalainen ihminen, joka kantelee emigranteista näiden kotimaan turvallisuusviranomaisille, on halveksittava ja ansaitsisi tulla kohdelluksi maanpetturina - länsimaisen demokratian petturina nimittäin. Tällaisia ihmisiä Suomessa riitti neuvostoaikana ja riittää ikävä kyllä edelleen.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Thugokratia
Tapanani ei ole ollut levittää yksittäisiä videoita eikä varsinkaan yksittäisistä tapauksista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen lähinnä siksi, että yksittäistapaus käsittelee havainnollisesti useimmilta toimittajilta ymmärtämättä jäänyttä asiaa autoritäärisissä järjestelmissä: sitä, että autoritääriset järjestelmät itsessään synnyttävät korruptiota ja korruptio taas rosvojen ja gangstereiden valtaa.
Ainakin suomalainen media suojelee edelleen Syyrian Ba'ath-puoluetta. Kun hallituksen thugit hyökkäsivät Ranskan ja Yhdysvaltain suurlähetystöjä vastaan - sen jälkeen kun nämä maat olivat onnistuneet Haman-vierailullaan estämään valmistellun verilöylyn - suomalaismedia antoi sen kuvan, että suurlähetystöihin hyökänneet vandaalit olisivat olleet "mielenosoittajia", siis Syyrian oppositiota. Kyseessä olivat kuitenkin nimenomaan hallituksen thugit, ja tämä tiedettiin muualla maailmassa. (Epäilemättä se tiedettiin Suomessakin, mutta täällä uutisointi oli syystä tai toisesta epärehellistä.) Samat hallituksen thugit polttivat vuonna 2006 Tanskan ja Norjan suurlähetystöt.
Tässä apteekin valvontavideossa Syyriaa hallitsevan Ba'ath-puolueen Libanonin-osaston Sidonin-päällikkö ryntää useamman thugin kanssa sisään apteekkiin ja alkaa kiroilla, kirota Jumalaa sekä uhkailla apteekkaripariskuntaa, koska nämä eivät olleet aiemmin suostuneet siihen, että puoluejohtajan veljenpoika jättää ostoksensa maksamatta, vaikka tämä oli kertonut kenen veljenpoika oli. Toimittajilla on nykyään tapana kertoa jokaisen "oppositiovideon" yhteydessä, että "väitteitä ei voida vahvistaa". Tämän videon kohdalla ongelmaa ei pitäisi olla, sillä mies kertoo itse videolla sekä nimensä että puolueensa. Videolinkin alla on englanniksi käännetty, mitä puoluejohtaja ja apteekkari sanovat. Ba'athistit rikkovat paikkoja, puoluejohtaja uhkaa tappaa apteekin väen ja uhoaa kostoa. Muutamat sivulliset, kuten nuori naistyöntekijä ja nuori miesasiakas yrittävät auttaa, mutta koska kaikki tietävät, keitä riehujat ovat, he ovat peloissaan ja naistyöntekijä pyörtyy pelosta tai järkytyksestä.
Mitä tämä video sitten kertoo autoritäärisistä hallinnoista? Hyvin paljon. Omien kokemusteni perusteella tiedän, että videolla esiintyvän puoluejohtajan ja hänen gangsteriensa käytös vastaa sitä, millä tavalla Syyrian, Irakin ja Libanonin Ba'ath-puolueiden, SSNP:n, Hizbullahin ja muiden autoritäärisestä vallasta voimantuntonsa saavien puolueiden edustajat - samoin kuin turvallisuuspalvelujen miehet - käyttäytyvät. Olen todistanut samaa lukemattomat kerrat. Kimppuuni on myös käyty fyysisesti ja paikallinen avustajani yritetty kidnapata samojen joukkioiden toimesta.
Ei ole tavatonta, että vastaavaa näkee tapahtuvan myös demokraattisissa maissa: silloin kun laki ja järjestys on kadotettu, rikollisjengit ja huligaanit hyppivät helposti silmille ja alkavat kuvitella voivansa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta. Sellainen suututtaa tavallisia ihmisiä, jotka sitten usein äänestävät niitä puolueita, jotka lupaavat tuoda poliiseja kaduille ja palauttaa järjestyksen. Tuskin kukaan normaali ihminen haluaa elää kaupunginosassa, jossa valtaa pitävät thugit, kaiken maailman gangsterit ja räyhääjät.
Outoa kyllä, näiden samojen ihmisten, jotka suuttuvat lähiöissä liikkuvista jengeistä, on usein vaikea ymmärtää, kuinka paljon pahempaa on, kun rikollisten tavoin käyttäytyvät täysin rangaistuksetta vallanpitäjien kätyrit - poliisit, poliisin urkkijat, puoluejäsenet ja nomenklaturan sukulaiset. Näihin ihmisiin ei auta valtiollinen kurinpitokampanja, koska he ovat valtio itse. He ovat autoritäärinen valtio - se, mikä sitä pitää koossa. He ovat se pelon ja terrorin käsi, joka pitää autoritääristä järjestelmää nyrkkinsä puristuksessa.
Demokratia ei ole täydellinen järjestelmä, mutta sen olennaisin elementti on muutoksen mahdollisuus: kansalaiset voivat vaihtaa ajoittain vallanpitäjiään ja nämä tietävät sen. Vallanpitäjät joutuvat siis ottamaan kansalaisten mielipiteet huomioon. Autoritäärisessä järjestelmässä on päinvastoin. Kansalaiset joutuvat kaikessa ottamaan vallanpitäjien ja näiden kätyrien mielipiteet huomioon. Toivoa muutoksesta ei ole. Ei ole sattumaa, että demokratia korreloi avoimen, vapaan yhteiskunnan ja oikeusvaltion kanssa, ja että autoritaria taas korreloi korruption, tyrannian ja mielivallan kanssa. Autoritäärinen valta nostaa aina, poikkeuksetta, valtaan ihmisistä huonoimpia. Valistunut itsevaltius on typerä myytti.
Moni länsimaalainen kuvittelee yhä, että autoritäärinen järjestelmä edustaisi "vakautta", ja että mielenosoittajat kaduilla edustavat "epävakautta". Että autoritäärinen järjestelmä olisi jotenkin hyväksi tai vieläpä välttämätön "epävakaille alueille", kuten arabimaat tai Venäjä. Jokaisen, joka kuvittelee niin, pitäisi katsoa apteekkivideo uudelleen ja ymmärtää, että tuolta se "vakaus" näyttää tavallisten ihmisten näkökulmasta. Tavalliset ihmiset eivät asu viiden tähden hotelleissa ja hienostoalueen muurien suojissa ulkomaalaisen passin antamalla suojalla, kuten ne konsultit, delegaatit, diplomaatit, asiantuntijat ja toimittajat, joiden mielestä Saddam, Assad ja Qaddafi edustivat vakautta.
En ole vieläkään huomannut, että Suomessa olisi ymmärretty, että juuri tuota apteekissa nähtyä "vakautta" vastaan tunisialaiset, egyptiläiset, libyalaiset ja syyrialaiset ovat nousseet kaduille. Juuri tuo vallanpitäjien ja heidän lakeijoidensa häpeilemätön törkeys on se, mikä ihmisiä niin syvästi nöyryyttää ja loukkaa. Se, että sille ei voi mitään. Se, että ei ole ketään, johon vedota - paitsi jos omalta suvulta löytyy kontakteja ja pyssyjä. Autoritäärisessä valtiossa ainoa oikeus, jota voi saada, on omankädenoikeus.
Nämä ongelmat eivät ratkea sillä, että autoritääriset hallinnot pysyvät vallassa ja länsimaat antavat niille kehitysapua - esimerkiksi "oikeusvaltion kehittämiseen". Kenelle luulette, että se raha menee? Videossa esiintyvälle apteekkarille vai siellä riehuvalle puoluejohtajalle?
Arabimaiden väestöt ovat heränneet ymmärtämään, ettei mikään muutu, ennen kuin thugit ja heidän suojelijansa joutuvat pelkäämään. Siksi Misratassa ja Dara'assa kuollaan mieluummin kuin annetaan vanhan vallan palata.
* * *
PS. Iloinen uutinen on se, että seitsemän virolaista pyöräilijää pääsi ranskalaisten avulla vapaiksi ja ilmeisesti heidät siepanneita thugeja on pidätetty. Uutista synkistävät tosin spekulaatiot siitä, mitä rosvot ja heidän poliittiset toimeksiantajansa ovat saaneet maksuksi, jotta virolaiset saatiin verenvuodatuksetta vapaiksi.
Ainakin suomalainen media suojelee edelleen Syyrian Ba'ath-puoluetta. Kun hallituksen thugit hyökkäsivät Ranskan ja Yhdysvaltain suurlähetystöjä vastaan - sen jälkeen kun nämä maat olivat onnistuneet Haman-vierailullaan estämään valmistellun verilöylyn - suomalaismedia antoi sen kuvan, että suurlähetystöihin hyökänneet vandaalit olisivat olleet "mielenosoittajia", siis Syyrian oppositiota. Kyseessä olivat kuitenkin nimenomaan hallituksen thugit, ja tämä tiedettiin muualla maailmassa. (Epäilemättä se tiedettiin Suomessakin, mutta täällä uutisointi oli syystä tai toisesta epärehellistä.) Samat hallituksen thugit polttivat vuonna 2006 Tanskan ja Norjan suurlähetystöt.
Tässä apteekin valvontavideossa Syyriaa hallitsevan Ba'ath-puolueen Libanonin-osaston Sidonin-päällikkö ryntää useamman thugin kanssa sisään apteekkiin ja alkaa kiroilla, kirota Jumalaa sekä uhkailla apteekkaripariskuntaa, koska nämä eivät olleet aiemmin suostuneet siihen, että puoluejohtajan veljenpoika jättää ostoksensa maksamatta, vaikka tämä oli kertonut kenen veljenpoika oli. Toimittajilla on nykyään tapana kertoa jokaisen "oppositiovideon" yhteydessä, että "väitteitä ei voida vahvistaa". Tämän videon kohdalla ongelmaa ei pitäisi olla, sillä mies kertoo itse videolla sekä nimensä että puolueensa. Videolinkin alla on englanniksi käännetty, mitä puoluejohtaja ja apteekkari sanovat. Ba'athistit rikkovat paikkoja, puoluejohtaja uhkaa tappaa apteekin väen ja uhoaa kostoa. Muutamat sivulliset, kuten nuori naistyöntekijä ja nuori miesasiakas yrittävät auttaa, mutta koska kaikki tietävät, keitä riehujat ovat, he ovat peloissaan ja naistyöntekijä pyörtyy pelosta tai järkytyksestä.
Mitä tämä video sitten kertoo autoritäärisistä hallinnoista? Hyvin paljon. Omien kokemusteni perusteella tiedän, että videolla esiintyvän puoluejohtajan ja hänen gangsteriensa käytös vastaa sitä, millä tavalla Syyrian, Irakin ja Libanonin Ba'ath-puolueiden, SSNP:n, Hizbullahin ja muiden autoritäärisestä vallasta voimantuntonsa saavien puolueiden edustajat - samoin kuin turvallisuuspalvelujen miehet - käyttäytyvät. Olen todistanut samaa lukemattomat kerrat. Kimppuuni on myös käyty fyysisesti ja paikallinen avustajani yritetty kidnapata samojen joukkioiden toimesta.
Ei ole tavatonta, että vastaavaa näkee tapahtuvan myös demokraattisissa maissa: silloin kun laki ja järjestys on kadotettu, rikollisjengit ja huligaanit hyppivät helposti silmille ja alkavat kuvitella voivansa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta. Sellainen suututtaa tavallisia ihmisiä, jotka sitten usein äänestävät niitä puolueita, jotka lupaavat tuoda poliiseja kaduille ja palauttaa järjestyksen. Tuskin kukaan normaali ihminen haluaa elää kaupunginosassa, jossa valtaa pitävät thugit, kaiken maailman gangsterit ja räyhääjät.
Outoa kyllä, näiden samojen ihmisten, jotka suuttuvat lähiöissä liikkuvista jengeistä, on usein vaikea ymmärtää, kuinka paljon pahempaa on, kun rikollisten tavoin käyttäytyvät täysin rangaistuksetta vallanpitäjien kätyrit - poliisit, poliisin urkkijat, puoluejäsenet ja nomenklaturan sukulaiset. Näihin ihmisiin ei auta valtiollinen kurinpitokampanja, koska he ovat valtio itse. He ovat autoritäärinen valtio - se, mikä sitä pitää koossa. He ovat se pelon ja terrorin käsi, joka pitää autoritääristä järjestelmää nyrkkinsä puristuksessa.
Demokratia ei ole täydellinen järjestelmä, mutta sen olennaisin elementti on muutoksen mahdollisuus: kansalaiset voivat vaihtaa ajoittain vallanpitäjiään ja nämä tietävät sen. Vallanpitäjät joutuvat siis ottamaan kansalaisten mielipiteet huomioon. Autoritäärisessä järjestelmässä on päinvastoin. Kansalaiset joutuvat kaikessa ottamaan vallanpitäjien ja näiden kätyrien mielipiteet huomioon. Toivoa muutoksesta ei ole. Ei ole sattumaa, että demokratia korreloi avoimen, vapaan yhteiskunnan ja oikeusvaltion kanssa, ja että autoritaria taas korreloi korruption, tyrannian ja mielivallan kanssa. Autoritäärinen valta nostaa aina, poikkeuksetta, valtaan ihmisistä huonoimpia. Valistunut itsevaltius on typerä myytti.
Moni länsimaalainen kuvittelee yhä, että autoritäärinen järjestelmä edustaisi "vakautta", ja että mielenosoittajat kaduilla edustavat "epävakautta". Että autoritäärinen järjestelmä olisi jotenkin hyväksi tai vieläpä välttämätön "epävakaille alueille", kuten arabimaat tai Venäjä. Jokaisen, joka kuvittelee niin, pitäisi katsoa apteekkivideo uudelleen ja ymmärtää, että tuolta se "vakaus" näyttää tavallisten ihmisten näkökulmasta. Tavalliset ihmiset eivät asu viiden tähden hotelleissa ja hienostoalueen muurien suojissa ulkomaalaisen passin antamalla suojalla, kuten ne konsultit, delegaatit, diplomaatit, asiantuntijat ja toimittajat, joiden mielestä Saddam, Assad ja Qaddafi edustivat vakautta.
En ole vieläkään huomannut, että Suomessa olisi ymmärretty, että juuri tuota apteekissa nähtyä "vakautta" vastaan tunisialaiset, egyptiläiset, libyalaiset ja syyrialaiset ovat nousseet kaduille. Juuri tuo vallanpitäjien ja heidän lakeijoidensa häpeilemätön törkeys on se, mikä ihmisiä niin syvästi nöyryyttää ja loukkaa. Se, että sille ei voi mitään. Se, että ei ole ketään, johon vedota - paitsi jos omalta suvulta löytyy kontakteja ja pyssyjä. Autoritäärisessä valtiossa ainoa oikeus, jota voi saada, on omankädenoikeus.
Nämä ongelmat eivät ratkea sillä, että autoritääriset hallinnot pysyvät vallassa ja länsimaat antavat niille kehitysapua - esimerkiksi "oikeusvaltion kehittämiseen". Kenelle luulette, että se raha menee? Videossa esiintyvälle apteekkarille vai siellä riehuvalle puoluejohtajalle?
Arabimaiden väestöt ovat heränneet ymmärtämään, ettei mikään muutu, ennen kuin thugit ja heidän suojelijansa joutuvat pelkäämään. Siksi Misratassa ja Dara'assa kuollaan mieluummin kuin annetaan vanhan vallan palata.
* * *
PS. Iloinen uutinen on se, että seitsemän virolaista pyöräilijää pääsi ranskalaisten avulla vapaiksi ja ilmeisesti heidät siepanneita thugeja on pidätetty. Uutista synkistävät tosin spekulaatiot siitä, mitä rosvot ja heidän poliittiset toimeksiantajansa ovat saaneet maksuksi, jotta virolaiset saatiin verenvuodatuksetta vapaiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)