Quriyyat

Olin ollut Masqatissa yön, koska oli löyhästi suunniteltu, että brittiasiantuntija ja minä menisimme hänen jeepillään Barr al-Hikmanin niemimaalle ja Masiran saarelle, joiden maasto vaatisi operoimisekseen nelivetoa. Näet kahlaajaparatiisi Barr al-Hikman muodostuu lähes kokonaan höttöisestä pehmeästä sannasta, jossa kasvaa vain ruohotupasta ja matalaa pensasta silmänkantamattomiin.

Engelsmannin jeeppi oli kuitenkin hajonnut ja vaimokin on saattanut nalkuttaa, josko se lintujen tiirailu voisi hetkeksi jäädä tauolle. Minulla oli kuitenkin vain runsas viikko, joten en voinut jäädä odottelemaan, vaan lähdin Toyota Yariksella kaakkoa kohti, tarkoituksena katsella Sharqiyyan paikkoja. Sitä ennen oli kuitenkin vielä tehtävä varustehankintoja Masqatissa. Kävin läpi kaksi isoa ostoskeskusta enkä edelleenkään saanut mistään kameraani laturia tai vara-akkua, mutta yksi kauppa tarjoutui sentään lataamaan akkuni sillä välin kun tekisin muita ostoksia.

Musqatista ajoin ensin Amiratiin, jonka kaatopaikka on ulkomaisten lintuharrastajien suosiossa talvehtivien kotkien ja paikallisten korppikotkien kerääntymispaikkana. Britti suositteli minulle kuitenkin sen sijaan Quriyyatin vastaavaa paikkaa, koska Amiratissa oli kuulemma teurasjätteiden dumppaus lopetettu ja kotkat hajaantuneet muualle. Muutenkaan kaatopaikka ei ollut mielessäni houkuttelevimpien lintupaikkojen joukossa. Luonnonkauniit ja luonnontilaiset maisemat antavat jotenkin tavallisillekin lajeille suuremman hohdon. Arokotkien ja korppikotkien katseleminen teurasjätteiden kaatopaikalla on vähän kuin varpusten ja talitinttien tiirailua lintulaudalla.

Ylittäessäni Itä-Hajarin jylhiä ja karuja vuoria havaitsin äkkiä Mandhariyyan kylän lähistöllä useita suuria petolintuja leijumassa taivaalla. Pysäytin sinne ja totesin nopeasti, että kaartelijat edustivat useita eri lajeja, sillä taivaalla oli valtava korvakorppikotka, paljon pienempi pikkukorppikotka, jämäkkä vuorikotka sekä kaksi arokotkaa. Päätin tehdä alueella myös kävelylenkin, joka koostui karusta piikkiakaasiaa kasvavasta puoliaavikkoisesta wadista. Promenadi poiki aavikkokertun, useita pikkuhernekerttuja ja aavikkokiurun. Kuuma oli kyllä kuin ählyn helvetissä.

Saapuessani Quriyyatin rantakaupunkiin löysin useita hyvännäköisiä laguuneja, mutta ne olivat merkillisen linnuttomia. Pohjoisin kohde kaupungin pohjoislaidalla, jossa on jonkin verran miehenkorkuista mangroverämettä ja hiekkarantaa, löysin ainoastaan yksinäisen intianriisihaikaran ja muutamia rantasipejä. Paikalliset nuormiehet notkuivat velttoilemassa satamarakennuksen varjossa, olisivat halunneet juottaa minulle teetä ja vaativat tulla kuvatuiksi.

Jatkoin seuraavaksi kaupungin eteläpuolella olevalle isolle laguunille, jota reunustavan Cornichen katulamppujen päällä päivysti useita kalasääksiä. Laguunilla kahlaili lähinnä harmaahaikaroita, muutamia isokuoveja sekä nukkui nokka piilossa iso valkea haikaralintu. Nokkaa näkemättäkin oletin jostain syystä sen olevan kapustahaikara. Jotenkin ne näyttävät nukkuvinakin erilaisilta kuin muut valkeat haikarat. Olin jo ehtinyt toiselle puolelle laguunia, kun ensi kerran näin linnun paljastavan nokkansa, joka oli kokonaan keltainen. Tajusin katselevani nuorta afrikankapustahaikaraa. Aavistaen aivan oikein, että afrikankapustahaikara olisi Omanissa ainakin jonkinmoinen rariteetti, otin siitä mahdollisimman monta kuvaa todisteeksi ja lähetin myös tekstarin jeeppinsä (ja vaimonsa) vuoksi Masqatiin jääneelle kollegalle, siltä varalta, että joku residenteistä bongareista haluaisi käydä sen sieltä hoitamassa.

Etenin sitten hiljakseen rannikkoa pitkin khorilta khorille. Jostain syystä kullakin khorilla oli vain vähän lintuja, mutta niiden lajidiversiteetti oli sentään korkea. Khor Quriyyatin hiekkasärkillä lepäili tavanomaisia töyhtötiiroja ja idänselkälokkeja, mutta myös kaitanokkalokkeja, kalatiiroja, arabiantiiroja, pikkutöyhtötiiroja ja arabianpikkutiiroja. Rannikolla näin ensi kerran suuria parvia ohjasnokitiiroja. Haikaralinnuista harmaahaikara oli runsain, mutta jonkin verran riuttahaikaroita ja silkkihaikaroita. Kahlaajien yksilömäärät eivät olleet suuria, mutta useimpia tavallisia palearktisia kahlaajia löytyi, mm. erilajisia tyllejä, sirrejä ja vikloja.

Khor al-Milhissä ja Khor al-Khubarissa oli vettä, mutta nekin olivat mystisen linnuttomia; vain pieniä määriä samoja kahlaajia, joskin jälkimmäisestä löytyi myös rääkkähaikara ja kenttähyyppä. Eräässä pienemmässä lätäkössä näiden khorien välillä oli kuoleva nuori flamingo, ja toisesta lammikosta löysin niin ikään huonokuntoiselta vaikuttavan nuoren flamingon, joka sentään kykeni lentämään pakoon. Havainto näistä kahdesta flamingosta yhdistettynä yleiseen linnuttomuuteen ja siihen, että myöhemmin matkan varrella löysin useasta paikasta muutoin vahingoittumattoman näköisinä kuolleita harmaahaikaroita ja niittysuohaukan, sai minut epäilemään jonkinlaista myrkytystä, ellei sitten tautia.

Erikoisempien löytöjen joukkoon kuuluivat muutamat löytämäni lapinsirrit sekä yksinäinen jouhisorsa. Dyyneiltä löysin yllätyksekseni kolme kurppaa kököttämästä avoimella hiekalla. Ehdin ottaa niistä kuvankin, ennen kuin ne röhkäisivät itsensä lentoon, jolloin ehdin nähdä, että ainakin kahdella näistä kolmesta siivenaluset olivat kokonaan tummat, mikä tarkoittaa, että ne eivät olleetkaan tavanomaisia taivaanvuohia, joita Ansafissa oli ollut kymmeniä, vaan suippopyrstökurppia. Tämä siperialainen kurppalaji on Omanissa toiseksi yleisin talvehtiva kurppa.

Rannikolla oli paljon nokilokkeja, töyhtö- ja riuttatiiroja sekä erityisen paljon ohjasnokitiiroja, joiden käyttäytymisen tarkkailuun varsin läheltä tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Usein ne käyttäytyivät hyvin liitäjämäisesti, kuin korostaakseen olevansa tiirojen joukossa ryhmän aidosti valtamerellistä osastoa, kun suurin osa tiiroista on enimmäkseen rannikkolajeja.

Quriyyatin eteläisimmät khorit, Khor al-Mahadin, Khor Sallan ja Khor Daghmar olivat miltei kokonaan kuivia ja niihin oli rakennettu keinotekoiset kivivallireunat, ehkä tulvimisen suojaksi. Tuloksena ne olivat kuitenkin käytännössä linnuttomia. Joku yksittäinen valkoviklo siellä ja rantasipi täällä niistä löytyi, ja erään khorin luona sain seuraukseni joukon yliuteliaita pikkulapsia. En tietenkään hennonnut olla antamatta heidän katsoa Swarovskin läpi laguunille, vaikkei siellä juuri lintuja ollutkaan, ja kun yksi saa katsoa niin kaikkien pitää. Ehdin sentään paeta ennen kuin äitimuori ehti vetämään hihasta teelle.

Yritin vielä etsiä kuuluisaa kaatopaikkaa kotkia valokuvatakseni, mutta tiestö oli täälläkin muuttunut, kyltit puuttuivat ja aurinko alkoi painua mailleen, joten päätinkin tehdä kävelyretken hienonnäköiselle luonnonvaraiselle pensassavannille, jossa kasvoi harvakseltaan akaasiapuita. Sieltä löytyikin varsin kivasti lintuja: arabiantimaleja liikkui perhekuntina, persiantaskuja ja munkkitaskuja oli useita. Pensaiden latvoissa tähystivät etelänisolepinkäinen ja ruostepäälepinkäinen, ja kalliokirvisiä oli paljon, samoin idänhopeanokkia. Palatessani jo autoa kohti pelästytin lentoon parven harmaafrankoliineja ja lopulta todellisen palkinnon vaivoistani, kaksi pitsihietakanaa. Tämä hämärissä liikkuva hietakana on varsin yleinen juuri tämänkaltaisissa habitaateissa, mutta se on notoriöösin vaikea nähdä, ja olikin siksi viimeinen listoiltani puuttunut Lähi-idässä tavattava hietakanalaji.

Auringon laskettua kävin vielä Daghmarin kylässä palloilemassa ja ajoin sitten yöksi Surin satamakaupunkiin, jonka ympäristö olisi seuraava kohteeni. Hotellin ravintolassa oli tanskalaisia turisteja sekä aito omanilainen juoppo, joka sönkötti henkilökunnalle hindiä, vaikka olikin syntyperäinen omanilainen. Kuultuaan, että olin tullut Afganistanista, hän kieltäytyi uskomasta, etten olisi amerikkalainen, ja halusi avautua siitä, kuinka kovasti hän on terrorismia vastaan. Juo jopa viinaa joka ilta.

Aurinkofarmit

Varhainen aamuni alkoi kauluskaijojen kiljumisella kuin Kabulissa ikään ja myös intiansininärhet ja purppuramedestäjät riehuivat Soharissa puissa ja pensaissa niin innokkaasti, että niiden kuvaaminen viivästytti hieman etsiytymistäni Soharin ulkopuolella sijaitseville Aurinkofarmeille (Sohar Sun Farms tai Shams Farms), jotka ovat legendaarinen lintupaikka.

Kyseessä on valtava alue, jossa on erilaisia kokeellisia ja ilmeisesti kaupallisia peltoja ja navettakomplekseja, mutta myös laajoja alueita villiä ruoho- ja pensasaroa. Alue kerää varsinkin muuttoaikoina ja talvisin suuria määriä lintuja, kotkista kahlaajiin ja hietakanoihin. Erityisen suuria määriä alueella näkee erilaisia kiuruja, kirvisiä ja västäräkkejä. Paikka on tunnettu uhanalaisten arohyyppien säännöllisenä pysähdyspaikkana. Petolintuja kiertelee paljon näillä avomailla ja puut ja puuryhmät keräävät suunnattomia parvia kyyhkyjä.

Alueelle pääsee omalla autolla eikä tarvitse kuin kirjata nimensä ja auton rekisterinumero portilla, sekä merkitä käynnin syyksi "lintuharrastus", jolloin portinvartijaukko kiikareita katsellen nyökytteli tietäväisesti. Sen verran tunnettu paikka on Omanissa vierailevien lintuharrastajien keskuudessa, että portilla jo tiedetään, miksi kaukaisista maista saapuvat vieraat haluavat viettää päivän haahuillen autoineen, putkineen ja kiikareineen pitkin pellonlaitoja, aroja ja pensaikkoja. Alue tosiaankin tarjoaa laajuutensa vuoksi nähtävää ja tutkittavaa kokonaiseksi päiväksi ja sopii varsinkin niille, jotka pitävät avoimilla ruohostomailla bongailusta.

Portin jälkeen ohitin navetta-alueet, joissa parveili suurin määrin intianvariksia, pihamainoja, turkinkyyhkyjä ja palmukyyhkyjä. Pian olin pikkutiellä, joka johti pensaita kasvavan aron halki. Pensaiden juurelta lähti lentoon pikkuparvina harmaafrankoliineja ja pensaiden päällä tähysti punapyrstölepinkäisiä, arotaskuja ja aavikkotaskuja. Melkein heti saavuttuani näin myös ensimmäisen arokotkan, myöhemmin toisen. Tolpan nokassa istuskeli aamunlaiskana kiljukotka odottamassa päivän myötä kohoavia ilmavirtauksia.

Eniten lintuja oli vihreiksi kastelluilla alueilla, joita oli pitkäheinäisiä sekä lyhyeksi niitettyjä. Pitkää heinää kasvavilla alueilla liikkui suurina parvina idänhopeanokkia, mutta muuten heinä tietysti peitti tehokkaasti siellä olevat linnut. Niinpä lyhyeksi leikatun heinän alueet olivat parhaita havainnoimiselle. Niillä olikin satamäärin nummikirvisiä ja joukossa jonkin verran isokirvisiä. Kiuruja oli vähemmän, kaikkialla yleisten töyhtökiurujen lisäksi jonkin verran lyhytvarvaskiuruja sekä yksittäisiä aasiankiuruja ja tavallisia kiuruja. Sitruunavästäräkkejä oli vähemmän kuin Ansafissa, mutta sen sijaan keltavästäräkkejä oli paljon, tavallisia västäräkkejä melko vähän.

Eniten lintuja oli paikoissa, joissa ruoho oli vielä märkää, erityisesti lyhyen ja pitkän heinän reuna-alueilla sekä kastelulaitteiden vuotokohtiin muodostuneissa lätäköissä, joihin linnut kerääntyivät parvina juomaan ja kylpemään. Alueella oli häkellyttäviä määriä intiansininärhiä ja vähemmän mutta silti suuria määriä myös tavallisia sininärhiä. Ensimmäinen näkemäni tuulihaukka osoittautui pikkutuulihaukaksi mutta kaikki myöhemmin näkemäni puolestaan tavallisiksi tuulihaukoiksi. Yksi nuolihaukkakin näyttäytyi. Myös suohaukkoja oli varsin paljon, erityisesti ruskosuohaukkoja mutta varsin monia yksilöitä myös niittysuohaukkoja ja arosuohaukkoja. Pieniä parvia haarapääskyjä ja valkoposkitiiroja lenteli hyönteisjahdissa peltojen yllä.

Päivän kohokohta koitti jo aikaisin aamulla, kun löysin peltojen märästä osasta ryhmän kahlaajia. Ryhmässä oli kolme kenttähyyppää ja kaksi arohyyppää sekä lähistöllä kuikisteleva aavikkojuoksija. Koska arohyyppä on uhanalainen, otin valokuvia havainnon varmistamiseksi, ja vasta myöhemmin minulle selvisi, että tämä paikka on arohyyppien säännöllinen levähdyskohde, joten niitä usein nähdään täällä. Iltapäivällä puolestaan pelästytin lentoon viiriäisen, joka ilmeisesti ei ole kovin yleinen näin etelässä.

Kuivemmilla aroalueilla näin lisää nummikirvisiä, aro- ja aavikkotaskuja, punapyrstölepinkäisiä, harmaafrankoliineja sekä pieninä parvina saharanpeippokiuruja. Myönteinen yllätys oli pelästyttää vahingossa lentoon 27 savannihietakanaa, joita myöhemmin näin vielä neljän, kuuden ja 20 yksilön parvet. Mitä ilmeisimmin tämä hietakanalaji on yleinen aromaisessa ja ruohoa kasvavassa maastossa - aavikkoalueilla näin myöhemmin kahta eri hietakanalajia. Suomessa nimistökomitea uudelleennimesi hietakanat jossain vaiheessa hietakyyhkyiksi, mikä kuitenkin perustuu virheelliseen käsitykseen, että hietakanat olisivat läheistä sukua kyyhkyille. Vaikka niitä alun perin pidettiin kanalintujen ja myöhemmin kyyhkyjen sukulaisina, todellisuudessa hietakanat ovat sukua kahlaajille ja niiden lähimpiä sukulaisia ovat Etelä-Amerikassa tavattavat ylänköjuoksijat.

Puuryhmistä löytyi lähinnä loputtomasti kyyhkyjä, varsinkin turkin- ja palmukyyhkyjä mutta myös muutamia turturikyyhkyjä. Myös suuria parvia idänhopeanokkia löytyi yleensä sieltä, missä oli puumaisia akaasioita tai poppeleita. Koko päivänä kukaan ei tullut minua häiritsemään tai edes kysymään, mitä oikein tein ja kiikaroin siellä. Muuan tutun lintuharrastajan, jota aikoinaan avustin Etiopian kartoituksissa, piti olla samana päivänä käymässä Soharissa, mutta kävikin ilmi, että hän oli joutunut joitain päiviä aikaisemmin lähtemään ulkomaille, joten olin autuaassa yksinäisyydessäni lintujen kanssa koko päivän.

Tuon päivän auringon alkaessa painua Aurinkofarmien aromaisen horisontin taa lähdin taas ajamaan Masqatia kohti, mutta päätin vielä vierailla Ras as-Sawadin kahlaajalaguuneilla ennen auringonlaskua. Ikävä kyllä kääntyminen vasemmalle osoittautui lukuisien tietöiden vuoksi mahdottomaksi ja jouduin tekemään pitkän kierroksen Barkan kautta päästäkseni kääntymään takaisin. Sittenkin päädyin jälleen väärille upouusille teille, jotka eivät johtaneet mihinkään. Lopulta saavutin rannikon tuntemattomalla khorilla jossain Sawadin ja Barkan välillä. Paikalta näkyi lahden yli Sawadiin.

Joka tapauksessa tämäkään paikka ei ollut turha löytö, sillä khorilla ja rannassa oli sadoittain kahlaajia, ja ihmisiä oli häiritsemässä paljon vähemmän kuin Sawadissa. Paikalla oli neljä flamingoa, kahdeksan meriharakkaa, yksi selkälokki kymmenien idänselkälokkien ja aroharmaalokkien joukossa, 20 kaitanokkalokkia, useita satoja tyllejä, mustajalkatyllejä, ylänkötyllejä ja pulmussirrejä sekä pienempiä määriä rantasipejä, valkovikloja, pikkukuoveja, punakuireja, tundrakurmitsoja, kuovisirrejä, suosirrejä ja pikkusirrejä.

Ras as-Sawadi

Omanin pohjoisrannikko, jota huuhtova meri tunnetaankin Omaninlahtena, ja jota Hajarvuoristo erottaa kuivasta sisämaasta, jakautuu karkeasti kahteen osaan, pääkaupungin Masqatin sijaitessa keskellä. Masqatista länteen sijoittuva rannikko, joka ulottuu Barkasta Shinasiin ja Arabiemiraattien Omaninlahden puolella sijaitsevan emiirikunnan Fujeiran rajalle, tunnetaan nimellä Batina, "vatsa". Masqatista itään tai oikeastaan kaakkoon viettävä rannikko Sifasta aina Ras al-Haddin niemelle tunnetaan puolestaan nimellä Sharqiyya, "itämaa". Hallinnolliset Batinan ja Sharqiyyan läänit eivät mene aivan yksiin maantieteellisten nimitysten kanssa.

Batinassa tuntuu myös ajan patina, sillä alueen pääkaupunki Sohar tunnettiin muinoin Omanin kaupunkina, josta koko maa on saanut nimensä, ja joka aikoinaan toimi valtakunnan pääkaupunkina. Kuten monen historiallisen imperiumin, myös Omanin pääkaupunki vaihtoi paikkaa monta kertaa historian saatossa. Sohar on tunnettu paitsi tärkeänä kauppasatamana, myös tarunomaisen merenkävijä Sindbadin syntymäpaikkana. Nimi Sindbad vaikuttaa indoiraaniselta ja viitannee nykyisen Pakistanin eteläisimpään osavaltioon Sindiin, josta tarinat ovat saattaneet Persian kautta kulkeutua Arabiaan. Tarut Sindbadin matkoista tunnetaan kuitenkin alun perin arabiankielisinä, muodostavat osan Tuhannen ja yhden yön tarinoista (Alif layla wa layla, "Tuhat yötä ja yö", katso myös suomeksi) ja ne on sijoitettu abbasidien kalifaatin kulta-aikaan, kalifi Harun ar-Rashidin valtakaudelle.

Tarkoitukseni oli ajaa Masqatista ensin Ras as-Sawadin niemelle, jonka edustalla olevalla Sawadin saarella on keskiaikainen linnoitus ja pesii nokihaukka, ja jonka laguuneilla tavataan runsain määrin erilaisia kahlaajia. Tarkoitukseni oli jatkaa illaksi Sohariin. Suunnitelmani sekoitti kuitenkin sulttaani Qabusin hallinnon intohimoinen harrastus rakentaa yhä uusia valtateitä, mutta puutteellinen panostus niiden viitoittamiseen.

Tässä vaiheessa minun on mainittava ne kaksi asiaa, joista en Omanissa ensinkään pitänyt: ensinnäkin kaikkialla salakavalina ja varoituksitta esiintyvät hidastetöyssyt, jotka ovat omiaan tuhoamaan minkä tahansa pikkuauton, ja toiseksi tietöiden runsaus, jonka seurauksena maassa risteilee kaikkialle upouusia mutta puutteellisesti viitoitettuja teitä, jotka johtavat ei-mihinkään. Pahimmillaan ne päättyvät pimeässä kesken betoniporsaisiin ja joutuu palaamaan kymmeniä kilometrejä tehdäkseen uukäännöksen.

Länttä kohti ajellessani pysähdyin lyhyesti Barkassa, mutta sen jälkeen en löytänyt kylttiä Sawadiin. Lopulta tulin liikenneympyrään, josta oli kyltti Musanan linnaan, ja tajusin ajaneeni liian pitkälle. Käännyin sieltä oikealle ja löysin vaiston varassa pikkuteitä pitkin rannikolle, jossa käyskenteli hietaisilla laguuneilla paljon karikukkoja, pikkusirrejä ja mustajalkatyllejä sekä lepäili laumoina idänselkälokkeja, aroselkälokkeja, nokilokkeja ja töyhtötiiroja. Rannikolta näin itäisessä horisontissa Sawadin saaren ja siellä kohoavan vartiotornin ja lähdin sitten rantateitä myöten kohti tuota päämäärää. Päädyin ajamaan upouudelle suureelliselle tielle, jossa ei näkynyt lainkaan muuta liikennettä eikä tietenkään mitään viitoitusta. Lopulta edessä oli esteitä ja tie osoittautui tästä päästä suljetuksi liikenteeltä. Jouduin omavaltaisesti siirtämään esteet päästäkseni ajamaan vanhemmalle tielle, joka lopulta vei minut näkymättömän käden ohjaamana suoraan Ras as-Sawadiin.

Ras as-Sawadi on kuitenkin suosittu viikonloppuretkien paikka masqatilaisille ja olin paikalla perjantaina, joka on muslimien sunnuntai. Paikka oli tupaten täynnä väkeä: Perheitä, joiden pikkupenskat pitivät hauskaa juoksemalla rantoja pitkin karkottamassa lentoon satapäisiä lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia. Isiä vesipiippuineen ja äitejä huiveineen. Intialaisia siirtotyöläisiä piknikoimassa todennäköisesti viikon ainoana vapaana iltapäivänään. Arabiteinejä esittelemässä merkkivaatteitaan, aurinkolasejaan, hienoja autojaan ja soittamalla kovalla musiikkia autoista tai ghettoblästereistä. Kuten kuvitella saattaa, en tällaisen tilanteen vallitessa nähnyt niemen molemmin puolin olevilla laguuneilla kovinkaan paljon lintuja, vaikka rannoilla kipittikin mustajalkatyllejä, ylänkötyllejä ja aavikkotyllejä, ja vähän kauempana kahlaili pitkäjalkoja, pikkukuoveja ja punakuireja. Selkä- ja harmaalokkiryhmän siperialaisia ja keskiaasialaisia alalajeja oli paljon, samoin kuin paikallisia nokilokkeja ja töyhtötiiroja.

Sawadin saari on laskuveden aikaan mahdollista saavuttaa niemeltä käsin kahlaamalla ja nousuveden aikaan veneellä, mutta saarikin oli tupaten täynnä väkeä ja nokihaukka todennäköisesti lähtenyt talvehtimissijoilleen Itä-Afrikan ja Madagaskarin suunnalle. Näin kuitenkin matkan ensimmäisen kalasääksen. Sääksiä olikin sitten matkan varrella hämmästyttävän paljon kaikkialla Omanin rannikoilla ja ne antoivat usein kuvata itseään varsin läheltä, mikä ei tämän lajin kohdalla useimmiten ole niin helppoa. Ajoin väen eniten suosimilta rannoilta ja laguuneilta hieman etäämmäs dyynien laitaa pitkin ja löysin rauhallisemmilta paikoilta suurempia lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia, samoin kuin dyyneiltä töyhtökiuruja, aavikkotaskuja ja arotaskuja. Nämä kolme olivat tulevinakin päivinä matkan yleisimpien lintulajien joukossa.

Auringon alkaessa painua mailleen suuntasin takaisin niemelle, mutta seuratessani petollisia autonjälkiä onnistuin juututtamaan Toyota Yarikseni pehmeään hiekkaiseen maaperään. Tapakulttuurisyistä minulla on kuitenkin aina ollut korkeampien voimien siunaus matkassani vahvempana musulmaanien alueilla liikuttaessa kuin Euroopassa, eikä pienissä käytännön pulmissa koskaan jää pulaan. Nytkin paikalla oli onneksi vanha setä kahden pienen lapsen kanssa ja heidän avullaan sain auton irti renkaista ilmaa vähentämällä, laudanpätkiä käyttämällä ja sedän kanssa autoa työntämällä pikkupojan kiertäessä virtakytkintä. Vanhus kertoi minun olleen jo viides auto sinä päivänä, joka juuttui samoja renkaanjälkiä seuratessaan. Miksi ihmiset eivät ymmärtäneet ajaa kyseistä pätkää kosteamman rannan puolelta? Hän kieltäytyi ehdottomasti kaikista raha- ja jopa limsapalkkiotarjouksistani ja olisi päinvastoin itse halunnut tarjota teetä, mutta minä halusin ennen pimeän tuloa Sohariin.

Sawadin kylässä täytin renkaat uudelleen ja tankkasin. Sohariin ajaminen moottoritietä pitkin ei ollut hankalaa, mutta Arabian niemimaan kaupunkien tavoin Sohar on levinnyt laajalle alueelle, muodostaen useita erillisiä keskustoja ostoskeskusten ympärille, ja sinne päästessäni oli jo pimeää, joten hotellin löytäminen osoittautui haasteeksi. Kyltit johtivat minut ensin harhaan ja sama tulos oli kysyessäni useaan kertaan kauppoja ja grillejä pyörittäviltä aasialaisilta siirtotyöläisiltä, jotka kasvot säilyttääkseen eivät voi sanoa "en tiedä", vaan osoittavat johonkin suuntaan. Lopulta kaksi paikallista nuormiestä Porschen ratissa lupasi ajaa edelläni, ja ajoivatkin, vaikka aikamoista rallia, kaupungin toiselle puolelle ja hienon rantahotellin porteista sisään.

Vähän turhan fiini yhden yön majoitukseksi, mutta kun oli jo myöhä, se palveli tarkoitustaan. Söin shish tawukia oluen kera, järjestelin muistiinpanojani ja valokuviani. Satoja kauluskaijoja ja pihamainoja oli kokoontunut viereisen puiston puunlatvoihin yöpuulle ja meteli oli aamulla sen mukainen. Kenttähyypät huutelivat yössä nurmialueilta. Merinäköala oli hieno jo ennen auringon nousua horisontin yläpuolelle.

Ansafin kosteikko

Seuraavana aamuna Omaniin saapumisestani menin kontaktini kanssa Ansafin kosteikoille Masqatin kupeeseen. Ansafin kosteikko on syntynyt Hayan vedenpuhdistamon seurauksena ja käsittää nyt pienen järven, muutamia lampia, ruovikoita ja ympäröivää pensaikkokasvillisuutta. Kosteikko vetää puoleensa runsaasti lintuja, sillä sitä ympäröivät kallioiset kukkulat ovat karuja, vain piikkipensaiden kasvamia. Aluetta on tarkoituksellisesti kehitetty luontokeitaaksi.

Kosteikon ruovikoituneilla lammilla olikin nähtävissä runsain määrin kosteikkolintuja, kuten kahlaajia ja sorsia. Erityisen runsaita olivat pitkäjalat ja erilajiset viklot. Vesilinnusto koostui pääasiassa pikku-uikuista ja taveista, mutta paikalla oli myös pienempiä määriä mustakaulauikkuja, lapasorsia, jouhisorsia ja heinätaveja. Monia silkkihaikaroita, jalohaikaroita ja harmaahaikaroita, yksi ruskohaikara, flamingoja ja pronssi-iibiksiä oli myös paikalla.

Kosteikkoa ympäröivät pensaikot ja puusto, koostuen akaasiasta ja paikallisesta Prosopis cinerariasta. Viimeksi mainittua ei pidä sekoittaa vitsauksena Omanissa levinneeseen ja paikalliskasvillisuutta tukehduttavaan vieraslajiin, meskiittipensaaseen (Prosopis juliflora), jota Ansafissa on yritetty vaihtelevalla menestyksellä hävittää.

Puusto ja pensasto tarjoavat suojaa ja hyvän habitaatin monenlaisille varpuslinnuille ja muille hyönteissyöjille, kuten pikkumehiläissyöjille ja intiansininärhille. Kukkivissa puissa ja pensaissa vilisi paljon purppuramedestäjiä, joiden lisäksi niistä löytyi pieniä määriä erilaisia läpimuuttavia tai talvehtivia kerttuja sekä paljon punapyrstölepinkäisiä. Ruovikossa ääntelivät papyruskerttuset ja priiniat.

Kekonokkaisia varpuslintuja edustivat perin troopilliset ryhmät: idänhopeanokkia pyöri pensaissa ja näimme myös pari viirukutojaa, intialaista lajia, joka on levinnyt Ansafiin Masqatin rannikon laguuniin perustetulta Qurmin suojelualueelta, jonka mangrovepuihin lintumarkkinoilta karanneet viirukutojat taannoin perustivat yhdyskuntia. Näin myös sievän pariskunnan punatiikeripeippoja, jotka ruokailivat maassa parin metrin päässä minusta. Tämäkin intialainen laji on levinnyt Arabiaan alun perin häkkikarkulaisista syntyneistä populaatioista.

Vaikka myös idänhopeanokka on häkkilintuna esiintyvä intialainen loistopeippo, sen levinneisyys on tiettävästi aina ulottunut Arabiaan ilmankin ihmisen vaikutusta. Etelä-Omanissa ja Jemenissä elää sen afrikkalainen vastinlaji, hopeanokka. Näiden kahden loistopeipon vanhat suomenkieliset nimet olivatkin englanninkielisiä vastaavasti intianhopeanokka ja afrikanhopeanokka.

Suurin osa Ansafissa pyörineistä västäräkeistä oli sitruunavästäräkkejä eri puvuissa, ja Ansaf vaikuttaakin olevan erinomainen paikka sitruunaväiskien näkemiseen. Jonkin verran keltavästäräkkejä ja västäräkkejä oli myös läsnä. 

Useita ruskosuohaukkoja kaarteli kosteikkoalueen yllä ja myös pikkukorppikotka suoritti ylilennon. Alue on kokonaisuudessaan mukavan tuntuinen, sisältää paljon erilaisia mikrohabitaatteja ja tuotti yhden matkan korkeimmista lajiluvuista.

Omanista

Etelä-Arabian auringossa, Intian valtameren lämpimien aaltojen huuhtomana sijaitseva Omanin sulttaanikunta tarjoaa matkailijalle erinomaisen pehmeän laskun eksoottiseen itään, sillä se ei ole yhtä moderni kuin Arabiemiraatit, siellä on edelleen perinteinen kulttuuri, vaatetus ja rakennustyyli, mutta se on kuitenkin vauras ja tarjoaa turvallisen länsimaisen infrastruktuurin Emiraattien tapaan.

Oman on rauhallinen ja varsin rento maa ja erittäin turvallinen. Arabikevät jäi melko rauhallisesti sujuneisiin mielenosoituksiin työpaikkojen tarpeesta ja demokratiavajeesta sulttaanin johtamassa perustuslaillisessa monarkiassa. Maassa ei ole ollut varsinaista konfliktia sen jälkeen, kun kylmän sodan aikana Neuvostoliiton satelliittina toiminut kommunistinen Etelä-Jemen yritti soluttaa maahan kommunistista taistelujärjestöä Dhofarin kapinana tunnetussa konfliktissa, jossa vaikutti myös Saudi-Arabian tukema irredentistiliike. Sulttaanikunta joutui kukistamaan aseelliset salahankkeet Persian, Pakistanin ja Britannian aseellisella tuella. Terrorismia ei Omanissa ole esiintynyt miesmuistiin.

Voisi sanoa, että matkailijan näkökulmassa Omanissa yhdistyvät hyvät puolet kahdesta täysin erilaisesta naapurimaasta, Arabiemiraateista ja Jemenistä, mutta sieltä puuttuvat kummankin huonot puolet. Omanissa on turvallista ja korkea elintaso kuten Emiraateissa, mutta toisaalta siellä on Jemenin tavoin enemmän eksoottista kulttuuria ja luontoa. Sieltä puuttuvat Emiraattien hypermoderni kitšisyys ja tietynlainen historiattomuus ja toisaalta sieltä puuttuvat myös Jemenin epävakaus, turvattomuus, köyhyys ja qatinpureskelu. Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin sekä Emiraateista täällä että Jemenistä täällä, täällä ja täällä. Olen kirjoittanut myös oleilustani Jemenille kuuluvalla Sokotran saarella lähellä Somalian rannikkoa, mistä lisää täällä ja täällä.

Kuten mainitsinkin, Omanissa on toimiva infrastruktuuri ja erittäin hyväkuntoiset tiet, joita rakennetaan jatkuvasti lisää. Jostain syystä tieinfrastruktuuri on ollut sulttaani Qabusin suosikkikohteita Omanin öljyvarojen investoimiseksi. Onneksi hän on kantanut huolta myös koulutustasosta ja ympäristönsuojelusta. Sulttaani Qabus on yksi maailman kahdesta viimeisestä vallassa olevasta sulttaanista - toinen on kaakkoisaasialaisessa Bruneissa Borneon saarella.

Omanin sulttaanikunta oli aikoinaan alueellinen suurvalta, joka hallitsi koko Intian valtameren länsiosan kauppaa, Itä-Afrikan rannikoita aina nykyisiin Tansaniaan ja Mosambikiin saakka sekä nykyisin Pakistaniin kuuluvaa Makranin rannikkoa ja sen satamakaupunkia Gwadaria. Manner-Omanin lisäksi Itä-Afrikan rannikolla sijaitseva Sansibarin saari oli omanilaisen meri- ja kauppavallan tärkein keskus ja sulttaanikunnan pääkaupunki sijaitsi kulta-aikoina siellä. Sansibar toimi aikanaan myös itsenäisenä Sansibarin sulttaanikuntana.

Omanin imperiaalinen suuruus alkoi kuihtua brittien kaapattua itselleen Intian valtameren hegemonian, alistettuaan Adenin siirtomaakseen ja vallattuaan Intian. Eurooppalaiset siirtomaavallat jakoivat keskenään myös Omanin vanhat afrikkalaiset hallintoalueet. Myöhemmin Tansanian itsenäistyessä Sansibar liitettiin Tanganjikaan ja tansanialaiset kansallismieliset sosialistit toteuttivat Sansibarilla kansanmurhan arabi- ja intialaissyntyistä omanilaisväestöä vastaan. Monet pakenivat nyky-Omaniin, minkä vuoksi maan väestössä onkin paljon geneettistä vaikutusta sekä Afrikan että Intian suunnilta. Nykyisin Omanilla ei ole enää siirtomaita, mutta sille kuuluu yhä Hormuzinsalmea valvova Musandamin eksklaavi, jonka pääkaupunki on Khasab.

Omanissa on nykyisin kolme ja puoli miljoonaa asukasta, joista noin 2,8 miljoonaa omia kansalaisia. Silmämääräisesti katsoen valtava osa väestöstä Omanissa on Persianlahden rantavaltioiden tapaan maahanmuuttajia. Bengalin, hindin, urdun ja tagalogin kielillä olisi Omanissa pärjännyt paremmin kuin arabialla, koska melkein kaikki palvelualoja, kauppoja, huoltoasemia, ravintoloita jne. pyörittävät ihmiset olivat työperäisiä maahanmuuttajia Aasiasta, varsinkin Intiasta, Bangladeshista, Pakistanista ja Filippiineiltä.

Uskonnollisesti Oman on varsin omaleimainen, sillä siellä harjoitetaan omaa islamin suuntausta, ibadilaisuutta, joka poikkeaa sekä sunnalaisuudesta että šiialaisuudesta. Omanilaiset moskeijat näyttävät erilaisilta kuin naapurimaissa ja miehillä on muista arabimaista poikkeavia fetsejä ja turbaaneja, joista syntyperäiset omanilaiset tunnistaa. Vaikka ibadiittinen islam onkin teologisesti varsin konservatiivista, Oman on varsin rento ja vapaamielinen maa verrattuna sisämaanaapuriinsa Saudi-Arabiaan.

Omanissa matkustaminen on antoisaa luonnonystävälle. Maan pohjoisosien luonto on samankaltaisempaa Arabiemiraattien kanssa, joskin vihreämpää ja vähemmän aavikkoista, sisältäen lisäksi runsaasti persialaisia ja eteläaasialaisia vaikutteita niin elinympäristöissä, kasvistossa kuin eläimistössäkin. Maan keskiosissa on laaja aavikkoalue, joka muodostaa kaakkoisen ulokkeen pääasiassa Saudi-Arabiassa sijaitsevaan Rubb al-Khalin autiomaahan. Aavikon takana etelässä, Dhofarvuorten eteläpuolella sijaitseva Dhofarin lääni on puolestaan hyvin erilainen, edustaen samanlaisia habitaatteja ja eläimistöä kuin Jemenissä ja Afrikan sarvessa. Myös kulttuurisesti pohjoinen on lähempänä Persianlahtea ja etelä taas lähempänä Jemeniä.

Omanin pohjoisella Batinan rannikolla elää lukuisia tyypillisesti intialaisia lintulajeja, vaikkakin osa niistä villiytyneitä tai itse laivojen mukana levinneitä, jotka ovat sitten suotuisissa habitaateissa nopeasti levinneet. Dhofarissa ja rannikkokaistaleella Salalasta molempiin suuntiin tavataan taas lukuisia sellaisia lintulajeja, jotka ovat tyypillisiä Etiopiassa ja Jemenissä. Kaikkialla Omanissa näkee myös lukuisia muuttolintuja, mukaan lukien monia tuttuja palearktisia lajeja, Lähi-idän sisäisiä muuttajia sekä huomattavia määriä mielenkiintoisia lajeja, jotka saapuvat Keski-Aasiasta ja tavallisesti Intiassa sijaitsevien talvehtimisalueidensa sijaan ylittävätkin Pakistanin ja Iranin ja päätyvät Arabianmeren yli Omaniin.

Vietin osan lokakuusta Omanissa, joka osoittautuikin erittäin miellyttäväksi matkailumaaksi. Varasin netitse edulliset Air Arabian lennot Shariqan kautta Omanin pääkaupunkiin Masqatiin, josta muskotti on saanut nimensä, ja samaan syssyyn netitse myös edullisen vuokra-auton koko ajaksi. Lentojen ja autonvuokran yhteiskustannukset nousivat noin 500 euroon, mihin voi lisätä päälle varsin edulliset majoituskustannukset vaihdellen 15 rialin (30 euron) motellihinnoista 75 rialin (150 euron) viiden tähden hotelliin. Majoitusvaihtoehtoja on kaikissa kaupungeissa ja monissa kylissäkin.

Matkani aikana minun ei tarvinnut kertaakaan varata mitään etukäteen, vaan hotelleissa ja majataloissa oli aina tilaa. Omanin turismikausi oli vasta alkamassa, ja maan matkailu on sitä paitsi kärsinyt matkanjärjestäjien ja länsituristien pelokkaasta suhtautumisesta arabikevään tapahtumiin, vaikka Omanissa on ollut täysin rauhallista. Tapasin kyllä matkani varrella sekä Omanissa ja Emiraateissa asuvia länsimaisia ekspättejä että nimenomaisesti Omaniin tulleita matkailijoita, joista monet lintuharrastajia ja sukeltajia. Näille kahdelle harrasteryhmälle Oman onkin melkoinen paratiisi.

Ennen Omaniin saapumista vietin useita tunteja Shariqassa yrittäen ratkaista yhtä läpi matkan vaikuttaneista ongelmistani, nimittäin saada uuden laturin kamerani akkua varten kadonneen tilalle. Vierailin kolmessa eri hyvin varustetussa ostoskeskuksessa enkä silti löytänyt tarvittavaa laturia enkä edes varapatteria. Niinpä suurimman osan matkaa jouduin käyttämään varakameraa, jossa on paljon lyhyempi fokus. Ajellessani pitkin poikin kamerakauppoja koskevien vihjeiden perässä tulin myös nähneeksi joitain Persianlahden maiden kaupunkiympäristöjen, kuten nurmikoiden, palmurivistöjen ja puutarhojen tyyppilintuja: pihamainoja, intianvariksia, palmu- ja turkinkyyhkyjä, puluja, varpusia, valkoposki- ja punaperäbulbuleja, purppuramedestäjiä ja kenttähyyppiä. Illalla saavuin Masqatiin, vastaanotin vuokra-autoni, tapasin Masqatissa asuvan brittiläisen ympäristöekspertin ja sain häneltä runsaasti hyödyllistä tietoa, joka auttoi minua suunnittelemaan tulevan viikon matkaohjelmaa.

Taivaanputooma

Vietin kymmenen päivää eteläarabialaisessa Omanin sulttaanikunnassa, ehtien tuona aikana ajaa maan päästä päähän kahdesti. Tarkoitukseni on lähipäivinä kirjoitella myös blogini lukijoiden iloksi Omanista ja sen kiehtovasta luonnosta. Sitä odotellessa laitetaan kuitenkin väliin pieni kulttuurijuttu, eli uusimman James Bond -elokuvan Skyfallin arvostelu.

Palatessani Omanista minulla oli yksi ilta ja yö aikaa Emiraateissa. Lentoni olivat Kabulista Shariqaan ja takaisin ja Shariqasta Masqatiin. Shariqa (eli Sharqa) on Dubain konservatiivisempi ja vaisumpi naapuriemiraatti, joka yleisemmin tunnetaan englanninkielisellä nimellään Sharjah. Menomatkalla ehdin käydä kolme ostoskeskusta läpi Shariqan puolella löytämättä niistä etsimääni spesifiä elektroniikkaa, joten paluumatkalla otin taksin suoraan Dubain ja ilmeisesti koko maailman suurimpaan ostoskeskukseen Dubai Malliin. Siellä tulikin tehtyä paljon ostoksia ja varustehankintoja Afganistaniin, ja kun lento Kabuliin lähti viiden jälkeen aamuyöstä, yökin tuli sopivasti kulutettua elokuvateatterissa.

Skyfall oli Bond-leffana ilahduttava, sillä Casino Royalea lukuun ottamatta viime vuosien Bondit ovat olleet aika tylsiä ja pinnallisia rymistelyjä. Skyfallissa oli kuitenkin tehty tietoinen paluu juurille, monessakin mielessä. En ole ikävä kyllä koskaan lukenut Ian Flemingin alkuperäisiä Bond-kirjoja, joten minulla on ilmeisiä tapauksia lukuun ottamatta vain hämärä käsitys siitä, mihin kirjoista (jos mihinkään) mikäkin elokuva perustuu. Aiheeseen voi tutustua vaikka tässä wikiartikkelissa.

Skyfallissa tuntuu kuitenkin olevan taustalla sama tarina kuin vanhassa leffassa nimeltä The Man with the Golden Gun, jossa pahis on latinalaissyntyinen kylmäverinen palkkamurhaaja Francisco Scaramanga, joka on KGB:n erikoiskoulutuksen jälkeen ajautunut rikoksen polulle. Skyfallissa taustoiltaan samankaltaisesta, mutta briteiltä koulutuksensa saaneesta roistosta on tehty skitsompi ja pervompi kuin kultaisen aseen omistanut kylmän sodan henkinen tunteeton tappajarobotti. Tarinan superkonna Raúl Silva, jonka nimi kuulostaa todennäköisesti tarkoituksellisesti Silveriltä, onkin oidipaalisista komplekseista kärsivä tyypillinen lonewolf-terroristi, ei kovin erilainen kuin Breivik.

Skyfallissa tähänastisten leffojen ikinuori (vaikkakin keski-ikäisten näyttelijöiden esittämä) Bond on oikeasti vanhentunut, disillusoitunut ja ajautuu välillä ryypiskelemään Bosporinsalmen rantakapakoissa. Istanbulin jälkeen hän pääsee kuitenkin jahtaamaan palkkamurhaajaa Shanghaihin, jossa koetaan varsin ovelasti muokattuja déjà vu -kohtauksia Golden Gunista. Silver-Silva on rakentanut pahuuden tukikohtansa Nagasakin edustalla sijaitsevalle Hashiman aavesaarelle, jossa todellisessa elämässä oli hylätty kaivosyhteisö.

Hashimalta matkustetaan Lontooseen ja varsin nykyaikaiseen menoon, mutta kun turvallisuushysteerinen nörttiriippuvuus pettääkin pahan kerran, päädytään ihannoimaan kaikkea vanhanaikaista, englantilaisesta patriotismista vanhan ajan Skotlannin ylämaalaiseen sisuun ja vanhanaikaisiin autoihin ja aseisiin. Elokuvaelämyksen pilaamisen välttämiseksi jätettäköön paljastamatta, miten uusbondien naispuoliselle M:lle lopulta käy, mutta hänenkin kohdallaan on Silvan tavoin hauska sanaleikki, koska Em muuttuu kartanoa vartioivan skotin suussa Emmaksi. Elokuvan lopussa toteutetaan vielä näyttävä paluu Bond-elokuvien sarjan aivan alkuun. Terrori-iskun uhriksi joutuneessa parlamenttikuulemisessa itse pyssyllä paukuttelemaan ryhtynyt valtiosihteeri muuttuu uudeksi M:ksi ja neiti Moneypenny palaa kuvioihin hänen sihteerinään.

Monessakin suhteessa minua miellytti Skyfallissa sen vanhanaikaisuus ja paluu juurille - Bondin juurille, Flemingin näkemyksiin ja koko genren juurille. Jospa myös tulevat Mission Impossiblet ja muut leffasarjat olisivat yhtä onnistuneita kylmän sodan ajan ilmiöiden modernisoimisessa tyylikkäällä tavalla 2000-luvulle. Bond-leffoista tosin nykydiskurssissa varsinkin kylmän sodan loikkaritapauksiin ja Afganistanin sotaan sijoittunut The Living Daylights, joka myös oli yksi parhaista ja sisällyksekkäimmistä vanhoista Bond-leffoista, tulee tuottamaan vaikeuksia, sillä ymmärrys afgaanien oikeutetun vapaustaistelun tukemisesta neuvostoimperialismia vastaan on nykyisin yhtä islamofobian ja amerikkalaisvastaisuuden sekasotkumössöä.

Feministit eivät kyllä tule Skyfallista tykkäämään. Naispuolinen M tekee hätiköityjä päätöksiä ja äksyilee. Parlamenttikuulemisessa diletanttinen nuori naisministeri räksyttää viisaammilleen ja kuuntelee vain omaa ääntään. Kaunis nuori naisagentti ymmärtää, että hänen paikkansa ei olekaan kentällä pyssyhommissa, vaan siististi sisätiloissa vanhanaikaisen upseerismiehen sihteerikkönä. Skyfallissa postmodernismi on viimeinkin taittunut jonkinlaiseksi uuskonservatiiviseksi postpostmodernismiksi, jossa aletaan taas arvostaa sitä, että miehet ovat miehiä ja naiset naisia, että sankareilla on suora selkäranka ja rosvot taas ovat kieroutuneita uhriutujia, jotka epäoikeutetusti purkavat traumojaan viattomiin sivullisiin, ja jotka siksi pitää pysäyttää. Tässä ollaan paljon uskollisemmin Flemingin hengessä kuin oikein missään viimeisinä kahtena vuosikymmenenä tehdyssä saman genren elokuvassa.

Mainostetaanpa tässä sivussa, että myös The Ulkopolitistin nimimerkki Synkeä yksinpuhelu on kirjoittanut analyyttisen arvion Skyfallin pohjalta, sivuten samalla koko Bond-genreä. Kannattaa ehdottomasti lukea.

Venäjän varjo

Sunnuntaina tapasin venäläisiä kollegoita ja myös erään kuuluisan kirjoittajan, joka nykyisin työskentelee suurelle länsimaiselle lehdelle. En tiennytkään, että hänkin on päätynyt tänne Afganistaniin. Mainitsin tietysti lukeneeni ja suuresti arvostaneeni hänen tunnetuimman kirjansa, joka kertoo eräistä vuoden 1979 tapahtumista, erään messiaanisen liikkeen noususta ja tuhosta. Tarkkamuistinen lukija voi päätellä, kenestä on kyse, koska olen aikoinaan tässä blogissa kyseisestä kirjasta kirjoittanut.

Siinä venäläisiä perinnesnäksejä syödessä ja maljaa nostellessa tuli mieleeni, että nykyinen nuori suomalainen sukupolvi on ensimmäinen, joka yleisesti ottaen suhtautuu Venäjään neutraalisti, kuin mihin tahansa isoon maahan. Isoisovanhempieni sukupolvi vihasi ryssiä. Isovanhempieni sukupolvi pelkäsi Venäjää ja miehityksen vaara häilyi vielä alitajunnassaan. Vanhempieni sukupolvi taas kaunisteli sitä, luoden valheellisen YYA-todellisuuden, johon osa vielä täysin punarinnoin uskoi.

Minun ikäpolveni on rajatapaus, jolla on lapsuuden hämäriä muistikuvia Neuvostoliiton olemassaolosta, mutta joka kasvoi 90-luvun Venäjän kanssa. Mielikuvissa ovat vahvoina kaoottisuus, mafia sekä Balkanin ja Kaukasian sodat. Minua nuoremmat, 2000-luvulla aikuisiksi kasvaneet, sen sijaan eivät oikeastaan ole sisäistäneet lainkaan sitä, että Neuvostoliitto oli kerran olemassa. Se on heille vitsi, jota ei missään tapauksessa pidä ottaa vakavasti. He eivät vihaa eivätkä ihannoi Venäjää, eivät pelkää eivätkä nöyristele. Heille Venäjä, sikäli kuin sitä on olemassa, on lähinnä neutraalisti ymmärretty hassu "toinen", josta joku Viro ja Georgia ovat syyttä suotta huolissaan.

Georgiasta puheen ollen siellä oli vaalit ja oligarkki Bidzina Ivanišvilin johtama oppositiopuolue Georgialainen unelma, jonka siniliput loppukesällä siellä matkustellessamme liehuivat joka paikassa, voitti vaalit. Presidentti Mihail Saakašvili ja hänen puolueensa Yhdistynyt kansallisliike myönsivät mukisematta vaalitappionsa ja uusi hallitus on jo muodostettu. Tämän pitäisi viimeistään osoittaa, että jos ei Venäjä jatkaisi maan jatkuvaa vainoamista sekä Georgiaan kuuluvien Abhasian ja Etelä-Ossetian miehittämistä, maa olisi valmis liittymään Baltian maiden ja Moldovan jatkoksi demokratisoitumisen suhteen transitiokoulunsa päättäneiden entisten neuvostotasavaltojen joukkoon.

Ukraina kävi tuossa joukossa, mutta luisui oranssikoalition tappion jälkeen takaisin autoritariaan Venäjään tukeutuvien oligarkkien kammettua vallan takaisin vanhan vallan edustajille, politrukeille ja turvallisuuspalvelulle. Toivottavasti Georgiassa ei käy näin, vaan Ivanišvili lunastaa lupauksensa ja pitää maan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja länsi-integraation linjoilla. Saakašvili oletettavasti jatkaa presidenttinä vielä kautensa loppuun, jolloin presidentinvaalit taas vuorostaan testaavat puolueiden kansalaisluottamusta.

Saakašvilin flambojantille tyylille on naurettu, samoin kuin hänen tempauksilleen kuten viinipullojen jakaminen turisteille, kaupunkiaukioiden ehostaminen hellenistisillä patsailla ja poliisiasemien rakentaminen läpinäkyviksi (symboliksi korruptionvastaiselle taistelulle). Kuitenkin tosiasia on, että Saakašvili jää historiaan yhtenä suhteellisesti merkittävimmistä uudistajista, joka vajaassa vuosikymmenessä onnistui kitkemään alatason korruption, avaamaan vahvoihin miehiin tottuneen yhteiskunnan aidolle demokratialle ja tekemään Georgiasta kansainvälisesti houkuttelevan turistimaan.

On ymmärrettävää, että kuten kaikilla demokraattisilla johtajilla, myös Saakašvilillä on aikansa, jonka jälkeen hänen on omankin perintönsä kannalta viisainta väistyä. Johtajien vaihtuminen kuuluu olennaisesti pluralistiseen demokratiaan, heidän korvaamattomuutensa ei. Vasta kun sekä kansa että johtajat tottuvat siihen, että johtajat tosiaan vähän väliä vaihtuvat normaaleilla vaaleilla, alkaa demokratia olla kypsää. Turvattua se ei toki silloinkaan ole. Riippuu sekä Ivanišvilistä että hänen liittolaisistaan ja kannattajistaan, pystyykö hänen puolueensa jatkamaan uhanalaisen demokratian suojelemista, vai taantuuko Georgia ukrainalaiselle tielle. Varmaa on, että Venäjä ei tule jättämään Georgiaa rauhaan, vaan käyttää monia keinoja pienen naapurimaansa itsenäisyyden heikentämiseksi.