Hämärän hetkiä rajamailla

Kurkimäen ensilumi lankesi jo viikonloppuna, kaupungin keski- ja eteläosissa ilmeisesti vasta tällä viikolla. Viime yönä lumisade saatteli puolisoni koiranulkoilutusretkeä ja tänään keskipäivällä omalla koiranulkoilutusvuorollani lumi - vielä kevyt ja hauras - lepäsi kuin reikäinen harso harmaassa maisemassa. Kivikon kallioisella kukkulalla kasvavassa männyssä istui korppi, joka minua katseli.

Alkuiltapäivästäkin on hämärää, loput vuorokaudesta pimeää. Keskipäivän hämärää tervehdimme kuin se olisi päivänvaloa, koska muuten ei ole sitäkään lyhyttä valon aikaa. On ajoittain vaikea ymmärtää, kuinka välimerellinen puolisoni, valon lapsi, on kestänyt jo viisi suomalaista talvea. Se herättää kunnioitusta, vaikka oma synkkä suomeuteni onkin aikanaan elänyt täällä talven talvensa jälkeen, vieläpä lapsena.

Maailmasta kuuluu vain huonoja uutisia. Trumpin diili Putinin kanssa tietää lähes varmaa sodan laajenemista Euroopassa, sillä nyt Venäjä voi olla varma, ettei sen tarvitse tyytyä Ukrainaan. Eurooppa on polkenut varustautumisensa käyntiin toivottoman hitaasti, mikä antaa Putinille vielä vuosikausia aikaa ruhjoa tulevaa etupiiriään yhä laajemmaksi. Atlantin takana Euroopalla ei ole enää luotettavaa ystävää, joka pelastaisi mantereemme pulasta tai auttaisi patoamaan vanhaa vainoojaa.

Kun joskus hamassa tulevaisuudessa käydään amerikkalaisen natsismin nürnbergiläiskäräjiä, Eurooppa on todennäköisesti jo ruhjottu tunnistamattomaan kuntoon. Se, mitä tulee tilalle, ei ole lainkaan selvää, mutta jo nyt voitaneen sanoa, että uusi maailma on oleva vanhaa rumempi, ja ne, jotka aikovat selvitä hengissä, joutuvat myös itse olemaan entistä rumempia. En ihmettele, että Stefan Zweig tappoi itsensä, vaikka oli päässyt pakoon Etelä-Amerikkaan - tosin pidän hänen tekoaan silti ennenaikaisena, sillä hän ei ollut silloin vielä edes nähnyt koko kauheutta.

Trumpin liehittelyt Putinin lisäksi Saudi-Arabian kruununprinssi Muhammad bin Salmanille ja kehut toimittaja Jamal Khashoggin murhasta kertovat Trumpin perheen bisnesten lisäksi lähinnä siitä, että Trump hieman kadehtii prinssiä, haluaisi itse tehdä samanlaisia tekoja - ja varmasti tekeekin, kunhan tiellä olevat Yhdysvaltain instituutiot on lopullisesti puhdistettu vastahankaisista voimista. Tuo puhdistustyö on jo nyt edennyt yli kriittisen pisteen - sen, jossa järjestelmä olisi vielä voinut korjata itseään.

Toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa Eurooppa joutui puristuksiin kahden totalitarismin väliin, kansallissosialismin ja kommunismin. Nyt kommunismi on kaukana Kiinassa, mutta Eurooppa puristuu hiljalleen kahdenlaisen natsismin väliin. Unkarin lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa noussee vielä valtaan viidensiä kolonnia, jotka alasajavat demokratian ja oikeusvaltion jonkinlaisen fasismia muistuttavan järjestelmän tieltä, tukeutuen joko putinilaiseen Venäjään tai trumpilaiseen Amerikkaan. Paradoksaalisesti tämä saattaa jopa olla välttämätöntä sotatalouden pystyttämiseksi, mikäli maa haluaa välttää Venäjän miehityksen.

Sotatalous ei olisi ollut tarpeellinen, jos toimenpiteisiin Venäjän patoamiseksi olisi ryhdytty Euroopassa ajoissa. Mutta kun ei ryhdytty - eikä oikeastaan ole vieläkään ryhdytty. Esimerkiksi riittävä ampumamateriaaliteollisuuden lisäys ja drooniteollisuuden käynnistäminen ovat yhä vain puheiden tasolla.

*   *   *

Puolisoni palatessa Tunisiasta olin Helsinki-Vantaalla vastassa koiran ja kukkapuskan kera. Hän oli joutunut luopumaan useista oliiviöljykanistereista ja puolesta viinipullojaan lentoyhtiön määräysten vuoksi, mutta sai kuitenkin tuotua kotiin kasapäin yrttejä, öljyjä, uutteita, suitsukkeita, baklavapaketteja ja ilokseni myös jäljelle jääneet tunisialaiset viinit. Kodista tuli heti valoisampi paikka ja ruokahuolto parani, vaikka keittiö alkoikin taas muistuttaa sotatannerta.

Kummatkin Brysselissä asuneina näyttäydyimme kerrankin virallisesti yhdessä Belgian kuninkaanpäivän vastaanotolla. Illallistimme Kappelissa ja puolisoni syntymäpäivänä Kalasataman Bisou-Bisoussa. Nyt ei olekaan sitten varaa moiseen vähään aikaan.

Minulle lankesi työmatka viime vuosilta hyvin tutuksi käyneeseen paikkaan, entiseen asuinkaupunkiini Islamabadiin. Jouduin salaamaan sen tuntemiltani pakistanilaisilta, koska en ehtisi heitä tapaamaan. Sen sijaan minulle jäi vapaa-aikaa yksi aikainen aamu kuudesta kymmeneen sekä yksi auringonlaskun aika. Käytin ne käymällä paikoissa, joita olin ikävöinyt: Dara Janglanin luontopolulla Margallakukkuloilla sekä Rawaljärven rannalla.

Järvi oli äyräitään myöten täynnä vettä, joten kahlaajat puuttuivat tyystin ja haikaratkin olivat vähissä. Sen sijaan Margallan luontopolulta löysin muutamia ilahduttavia lajeja: kaksi sinipikkusieppoa, kokonaista kuusi kashmirinsieppokerttua sekä siperianleppälinnun. Viimeksi mainittua ei näe Islamabadissa joka vuosi, koska sen talvehtimisalueet ovat yleensä etelämpänä Punjabissa. Tavanomaisia sekaparvia kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, harmaatalitiaisia, töyhtö- ja mustabulbuleita, tulirinta- ja metsätimaleita oli tuttuun tahtiin. Sen sijaan poikkeuksellisen lämmin marraskuu lienee johtanut siihen, että näinkin myöhään löysin polulta myös haukkakäen, joka yleensä on vain kesävieras.

Nisäkkäitäkin oli liikkeellä, sillä polun yli rymisteli lauma villisikoja, muntjakki karjahteli pöpelikössä ja palmuoravat kirskuivat.

Vielä lentokentällä oli päällä uhka, että koko matka olisi mennyt mönkään siksi, että vähän ennen lähtöä sekä Delhissä että Islamabadissa räjähti ja maat syyttivät tuttuun tapaan toisiaan - Pakistan tosin myös Afganistania hallitsevaa Taliban-liikettä, jonka kanssa Intia on viime aikoina ryhtynyt kaveeraamaan. Jos drooneja olisi taas lennellyt taivaalla kuten toukokuussa, olisivat lentokoneet kääntyneet takaisin Dohaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja menin sekä tulin takaisin ongelmitta.

Palokärki ja hömpät

Yli kaksi viikkoa yksinäisyyttä. Tai siis ei yksinäisyyttä, vaan koiran kanssa. Mutta silti. Ihmettelen, kuinka ikävöin niin paljon enemmän kuin ollessani kaukana poissa, paljon pidempiä aikoja erossa, eikä edes koiraa seurana. Puolisoni selittää sitä sillä, että hänen energiansa on kodissamme, näissä huoneissa.

Hänen laskeutuessaan Karthagoon vastassa oli kuusi autollista sukua ja lammas teurastettiin. Sitten oli juhlia joka viikko, ja kaukaisemmatkin lapset marssitettiin oppimaan puolisoltani edes muutaman hämmästyttävän asian. Puolisoni sai lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja Vuittonia. Suvun mailta kärrättiin hänelle paljon enemmän oliivi- ja hedelmätarhain satoa kuin hän voisi mitenkään kuvitella saavansa tuotua matkatavaroissa Suomeen. Tunisiassa on oliivilajikkeita, joita en ole muualla nähnyt - punaisia ja keltaisiakin - ja kuulemma ne tietysti ovat parhaita maailmassa, ainutlaatuisin antioksidantein.

Vuosisatojen välimerellinen vaatimustaso, joka säätelee tinkimättömästi kaikkea syömiseen, juomiseen ja ulkonäköön liittyvää, muttei esimerkiksi ajankäyttöä tai tavaroiden pitämistä järjestyksessä, distilloituu paitsi ylivertaisiksi elintarvikkeiksi, eteerisiksi öljyiksi ja kuunkierron rituaaleiksi, myös ihmisiin, jotka pitävät tarkkaa lukua verenperinnöstään vuosisatojen taa. Eivätkä tule toimeen vääränlaisten kanssa.

Puolisoni verenperintöön kuuluu myös hehtaarikaupalla maata mitä luonnonkauneimmalla alueella Aurusvuorten ja Välimeren välissä, mutta kukaan perheestä ei asu siellä; ikivanhoista oliivitarhoista ja hedelmäpuutarhoista pitävät huolta kaukaiset sukulaiset ja palkolliset. Puolisoni haluaisi rakentaa sinne kartanon, ja mikäs siinä, mutta kysyn häneltä aina tämän unelman noustessa esiin, että aikooko hän sitten ryhtyä oliivitarhuriksi, ja niin ajatus hautautuu, niin kuin kai hänen vanhemmillaan ja isovanhemmillaan ennen häntä. Minunkin eläkepäiväni karkaavat Suomen lainsäädännön ja reservin yläikärajan muuttuessa koko ajan kauemmas, asunto-omistaminen tuottaa silkkaa tappiota ja sijoitukset hupenevat Suomen elinkustannuksiin ennen kuin niillä voi rakentaa mitään. 

Sillä välin, kun Tunisiassa on ollut yli 30 astetta joka päivä, täällä puolen pimeä ja märkä vallitsevat marraskuisessa lähiömaisemassa. Lähiöyö on täynnä kelmeitä valoja, märkää heijastusta asfaltista ja pudonneista ruskeista lehdistä. Vaikka ihmiskätten jälki ympäröi kulkijaa kaikkialla, betoniseinistä katulamppuihin ja graffiteihin, ihmiset itse kätkeytyvät pimeältä ja märältä keinovalotettuihin tiloihinsa ikkunaruutujen ja suljettujen sälekaihdinten sisäpuolille. Ja niinpä lähiöyössä on myös hiljaisuus. Sen rikkovat siellä täällä askeleet, jotka lampsivat tai kiirehtivät varjoista valokeilojen kautta tutumpiin varjoihin. Hupparinsa alle kumartunut teini, hieman vauhkon näköinen huivinainen kassin kanssa, venäjää kännykkään molottava mies tyhjäkäyntisen auton oviaukossa ja tölkkien keräämistä häpeilevä bangladeshilainen opiskelija.

Tosin hiljaisuuden rikkoo myös se, että pieni koira, jolla on iso ego, haukkuu joka toista vastaantulijaa. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi joku laukaisee haukun ja toinen ei. Haukkumisen todennäköisyyttä tuntuvat lisäävän ainakin jos vastaantulija näyttää etukäteen pelkonsa tai jos hänellä on mukanaan kassi. Kiirehtivää haukutaan todennäköisemmin kuin rauhallisesti kävelevää. Mustaa tai intialaista haukutaan todennäköisemmin kuin valkoista tai arabia. Nuoria ja vanhoja haukutaan enemmän kuin keski-ikäisiä. Mutta aina ei ole mitään syytä. Tänään oravaa haukuttiin, mutta rusakolle ei lotkautettu korvaa. Toisille koirille räyhätään poikkeuksetta, ja aikani sitä kestettyäni aloin tehdä kuten puolisoni - vaihtaa polkua tai kadota metsään aina kun vastaan tulee toinen koiranulkoiluttaja.

Tänään aamukävely oli oikein hyvä, koska päivä alkoi palokärjellä. Se kiekui majesteetillista alkuhuutoaan pystyynkuolleen männyn rungolla nimikkokukkulallamme. Mutta ei siinä vielä kaikki, Kivikon kenttäin keinomäen rinteestä, talventörröttäjäin kimpusta, löytyi kaksi hömötiaista, joilla oli seurana isompi joukko sinitiaisia. Silloin kun olin nuori, hömötiainen oli Suomen neljänneksi yleisin lintu (pajulinnun, peipon ja punakylkirastaan jälkeen, ennen metsäkirvistä ja harmaasieppoa). Nykyisin se on Etelä-Suomessa niin kova rariteetti, että se herättää paljon suurempia tunteita kuin joku jalohaikara, liejukana tai viiksitimali. Uudellamaalla hömppä on vähentynyt 95 %. Se on karua. Eikä tämä suinkaan yksin ilmastonmuutoksesta johdu, vaikka ilmastonmuutos lieneekin täyttänyt Uudenmaan metsät lauhkeamman vyöhykkeen tyyppilajeilla, kuten talitinteillä ja mustarastailla. Kyllä tärkein syy hömötiaisten katoamiseen on metsänhoito. Suomen metsissä ei ole juurikaan lehtipuita, jotka olisivat ehtineet kasvaa käsivartta paksummiksi - ja vielä vähemmän lahoja sellaisia.

Onhan siellä täällä yhä vanhoja koivuja. No on, mutta eivät yksittäiset puut vielä metsää tee. Ja hömppä, joka kovertaa itse pesänsä tuohen alle lahoon koivuun, ei löydä enää mitään hoidetusta istutusmetsästä. Tali- ja sinitinteillä sen sijaan menee hyvin, kun joka pihapiiri on pöntötetty.

Palokärjen huudot ja törröttäjissä hyörivät hömpät saivat aikaan hetkellisen illuusion yhteydestä erämaahan. Näinä päivinä päivänvalo vain jää niin lyhyeksi, etten ainakaan työpäivinä ehdi käydä missään lähimetsiä kauempana, varsinkin kun koirakin pitäisi kuljettaa mukana. Iltaisin luen kirjoja - nyt luvussa on Anni Kytömäen Mirabilis, jossa on paljon mielenkiintoisia elementtejä. Kirjoitan siitä varmaan loppuun päästyäni arvostelun, koska se johdatti tutkimaan lisää joitain tuntemattomuuteen kadonneita historian säikeitä, kuten suomalaisia siirtokuntahankkeita Amurinmaalla ja kapteeni Fridolf Höökin vaiheita.

Martaita ja baklavaa

On saavuttu marraskuun puolelle. Luurangoiksi ja vampyyreiksi pukeutuneet monikansalliset lapset kävivät ovella kolistelemassa. Ovikello ei ilmeisesti toiminut, mutta koira sen sijaan toimi, ja hysteerisestä haukusta tiesin, että joku on pihalla.

Sieltä löytyikin kasa pelottavan näköisiä lapsia, mutta heidän pelästyksensä piti ensin tyynnyttää ja koira repiä takaisin sisätiloihin, jotta pystyivät esittämään minulle itsetietoisen haasteensa: karkkia tai kepponen. Karkkeja ei ollut, mutta onneksi löysin ja luovutin suosiolla avaamattoman paketillisen Pirkan suklaakeksejä. Ne saivat aikaan miltei välittömän saaliinjakoriidan oven eteen kertyneiden henkimaailman olentojen kesken, mutta joku heistä äkkäsi äkkiä ryhmäänsä tuijottavan hirvenkallon varastoni seinässä ja vanhimmille lapsista tuli mieleen siirtyä seuraavan naapurin kimppuun. Kepposia ei ole kuulunut, joten keksit kaiketi kelpasivat.

Kävin koiran kanssa Malmin hautuumaalla. Kävelimme sinne koko matkan ja takaisin ja palatessa söimme pizzan Viikin Vamoksessa, jossa oli toinen tummanpuhuva nuorisojoukko, tosin vanhempia teinejä, sekä mustia että valkoisia, miettimässä naapuripöydässä lyriikkoja melko rasistiselta kuulostaneeseen räp-biisiin manne Allanista. Minua ja koiraa kohtaan he olivat kuitenkin kohteliaita.

Varsinainen syyni mennä hautausmaalle eivät tosin olleet oman lähipiirin vainajat - vaikka eräs entinen hyvä ja isänmaallinen esimieheni kuolikin juuri pyhäinpäivän aattona - vaan Malmin kalmistolta pitkin vuotta raportoitui pähkinänakkeli, jonka olisin mielelläni lisännyt Suomi-vuodareihin. Mutta eihän sitä tietenkään löytynyt - päivä oli liian sateinen ja harmaa. Tali- ja sinitiaisia ja mustarastaita kyllä piisasi.

Lokakuun viime päivinä olin onnekkaampi tavanomaisella koiranulkoilutusreitilläni Kurkimäestä Kivikkoon ja takaisin, sillä löysin Kivikon puoleisesta päästä reittiä kerrankin oikean rarin: pikkusirkun. Vaikka kyseinen laji pesii Koillis-Suomessa, en ole sitä elämäni aikana nähnyt kovin monta kertaa: kerran tai pari pesimäseuduillaan Kuusamon ja Kainuun suunnalla, kerran Turussa loppusyksystä, pari kertaa talvehtimisalueillaan Kaakkois-Aasiassa sekä nyt sitten tässä kotikulmilla. Se oli niitetyn mäen rinteessä seuranaan isoja parvia tiklejä, keltasirkkuja ja pikkuvarpusia.

Minua ilahdutti myös löytää pari kertaa reitiltä pyrstötiaisten parvia. Siinä on luultavasti Suomen söpöin lintu: valkoinen höyhenpallo, johon on tuikattu musta tikku pyrstöksi ja sipaistu hieman mustaa ja roosaa siipiin. Vaikka ovathan myös nuo reitin yleisimmät lajit, tali- ja sinitiainen, kaikin puolin kauniita. Lähitienoon peippolinnuista varsinkin punatulkku ja tikli jaksavat aina ihastuttaa.

Sain kutsun suomalais-uzbekkilaiseen kulttuuritilaisuuteen, jonka järjesti aivan naapurissa samassa lähiössä asuva, pitkään Suomessa ollut ja suomea puhuva uzbekki. Suomalaisneito kertoi kokemuksistaan suomen kielen opettajana Taškentissa, jossa vasta viime kuussa kävin. Sitten oli pilahvia, piiraita ja baklavaa.

Ikävöintiä, kirjamessuja, Puolaa ja velhoja

Suomenlahden sotilassaarilla on usein viivasuoria sotilasteitä, joita pitkin on kuljetettu tykkejä ja muunlaisia lasteja iät ajat, silloin kun saaret olivat vielä rannikkopuolustuksen salpa. Isosaaressa, jossa itse palvelin asevelvollisuuteni ajan, tuollaisen tien nimi oli Bulevardi ja se oli kiinalaisella vankityövoimalla mukulakivetty Venäjän vallan aikana. Öröllä puolestaan on kaksi tuollaista tietä, jotka on nimetty Pitkäksi Ikäväksi ja Lyhyeksi Ikäväksi. Nimet kuvastanevat varusmiesten asennoitumista päivittäisiin vaelluksiinsa noita teitä pitkin säässä kuin säässä.

Ymmärrän, mitä Pitkän Ikävän nimenneet soltut ovat ajatelleet tarpoessaan tuota tietä edestakaisin loka-marraskuiden säässä. Itselläni on tosin molemmilta sotilassaarilta hyviä muistoja, jotka liittyvät saaristoluontoon. Isosaaressa katselin aamuvarhain arktisten vesilintujen ja kahlaajien muuttoa Suomenlahtea pitkin laitteilla, joilla näki hyvällä säällä Viron rannikolle. Näin siellä myöhäissyksyllä pikkuruokin, keväällä taas sekä kyhmy- että allihaahkoja ja kuusi jääkuikkaa yhden ainokaisen viikon aikana. Puhumattakaan paljon lukuisampien arktikalajien unohtumattomista parvista ja eräästä korppipoikueesta. Öröstä olen kirjoittanut monta kertaa tämän blogin elinaikanakin.

Pitkä Ikävä tuli mieleeni nyt kun puolisoni on sukulaisissaan Karthagossa ja minä olen jäänyt koiran kanssa kahden pitämään pystyssä turvataloamme ja partioimaan lähimetsiä lintujen ja muiden havaintojen varalta. Silloin kun emme ole ulkona kierroksillamme, koira istuu sohvalla ikkunan lähellä ja tuijottaa ulos, etsien merkkejä Prinssin paluusta. Tai nukkuu lähellä ovea, josta hänen pitäisi joku päivä saapua takaisin luoksemme.

Tämänkertaisella ikävöinnillä on erilainen luonne kuin aiemmin. Se ei johdu vain sääolosuhteista - loppumattomasta hämärästä, tihusta ja märistä ruskeista lehdistä. On kummallista ikävöidä juuri pois lähtenyttä niin paljon, kun kuitenkin suurimman osan viimeisistä viidestä vuodesta asuin jossain muualla ja näin häntä vain lomilla tai silloin kun hän tuli hengailemaan luokseni Brysseliin pitkiksi jaksoiksi.

Se, mikä silloin oli toisin, oli se, että puolisoni kuitenkin asui täällä yhteisessä kodissamme Itä-Helsingin lähiöissä. Hän partioi joka päivä samat metsät ja polut, joita minä nyt tallaan. Näki samat putoavat puunlehdet, omnipresentit HUGS-graffitit ja samat pihlajia tyhjentäneet rastasparvet kuin minä nyt joka päivä näen. Ja minä olin se, joka olin kaukana poissa. Hän hankki koirankin siksi, että olin niin paljon poissa. Vaikkei puolisollani koskaan ole ollut ongelmia saada paljon ystäviä, pikemminkin päinvastoin ongelmia päästä liian syvälle yksityisyyteensä kurottautuvista ihailijoista eroon.

Pitkään asenteeni koiraa kohtaan oli se, että se oli puolisoni koira. Nyt olemme kuitenkin perhe - koira ja minä olemme tulleet toisillemme hyväksytyiksi läheisiksi. On vaikea enää kuvitella päivien kulumista ilman sen ulkoiluttamista, joka antaa tekosyyn vaeltaa samoja lähiömetsien polkuja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Ja havaita siinä sivussa jatkuva vuodenaikain muutos perituttuuden kyllästämässä maisemassa. Mies ei katsele ruohon kasvua, mutta puunlehtien värejä ja lintulajien vaihtumista.

*   *   *

Puolisoni matkatessa luin Michael Innesin (oikealta nimeltään John Stewart) jännitysromaanin Matkaava poika. Siinä oli hyvin sympaattinen ja psykologisesti tarkkanäköisesti kirjoitettu nimihenkilö, matkaava poika, joka lienee saanut inspiraationsa Innesin kirjan sivuilla siteeraamasta Thomas Hardyn runosta. Humphrey Paxton on rikkaan atomitiedemiehen 15-vuotias poika, joka matkaa lomalle Irlannin länsirannikolle täysin tietoisena siitä, kuka on, ja että perässään on erinäisiä ilkeitä ihmisiä - hänestä alempisäätyisen tytön kanssa valokuvia ottanut kiristäjä, isänsä työstä kiinnostuneita vieraan vallan agentteja ja häikäilemättömiä kidnappaajia. 

Päällystakiksi isä on lähettänyt matkaan raskassoutuisia monologeja ja sisäisiä hysterioita ulkoisesti järkkymättömän kuoren alla harrastavan yksityisopettajan, keski-ikäisen Richard Thewlessin. Nämä kokevatkin sitten kaikenlaisia seikkailuita ja paikoin epäuskottavia yhteensattumia. Kummatkin myös tavallaan lunastavat itsensä tekemällä ja kokemalla merkittäviä asioita ja selviämällä siitä kaikesta selväpäisinä. Kirja on vuodelta 1949, joten maailmakin oli silloin erilainen.

*   *   *

Viikolla oli myös Helsingin kirjamessut, jonne sain itseni torstaina. Olin pyhästi päättänyt, etten ostaisi mitään yli 20 € maksavaa, köyhä kun olen, ja vaikka päätös pitikin, kannoin silti kotiin kahdeksan uutta kirjaa, enkä sen vuoksi palannut Messukeskukseen enää perjantaina ja lauantaina, vaikka eräiden ystävienikin kirjoja olisi siellä silloin esitelty. 

Timo Miettisen Eurooppa ja Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat pitävät yllä geopoliittista lähialueyleistietoani. Löysin viimeisen minulta puuttuneen Heikki Kännön romaanin, nimittäin Mehiläistien. Patriarkka Bartolomeoksen Mysteerin kohtaaminen, jonka löysin Valamon luostarin ständiltä, tuo mielenkiintoista vaihtelua viime vuosina lukemaani hengelliseen kirjallisuuteen. Mysteereistä lisää löydän Heidi Rothin muinaissuomaisesta tarinasta Lumina (puolisoni näki heti kirjan energiassa toimialasisaren) ja Tea Holmin Magian lumosta, joka kertoo mm. valkean korpin etsinnästä. Tšekkiläisen kirjailijattaren Bianca Bellován romaani Järvi kutsui minua pöydältään - en oikeastaan tiedä vielä muuta sen sisällöstä. Ja lopulta messujen ollessa jo sulkemaisillaan tapasin itsensä kirjailija Jaakko Aarnialan, joka kertoi minulle paikallishistoriaa eräistä taajaan vierailemistani paikoista, suositteli Pyhän Laurin kirkkoa, ja möi minulle omistuskirjoituksella romaaninsa Helsingejoen lapset.

Toni Stenström olisi lauantaina kertonut tuoreesta tietokirjastaan Puola ja Suomi - yhteistyön historia, jonka luin loppuun hiljattain. Olin jo kirjan julkkareissa, joten siksi lienee anteeksiannettavaa, että skippasin kirjamessujen lauantain, mutta muutaman sanan arvostelua kirja kyllä ansaitsee: 

Samoin kuin teki aiemmin Valko-Venäjästä kirjoittamassaan kirjassa Valko-Venäjä - vaiettu historia (2023), Stenström aloittaa, kuten kunnollista onkin, pitkällä mutta juohevasti juoksevalla katsauksella tarkastelemansa maan historiaan. Suomessa edes Puolan historia ei ole kovin hyvin tunnettua, huolimatta monista yhtymäkohdista omaan maahamme - tai ehkä juuri siksi. Kuten Stenström kirjassaan analysoi, Suomen poliittinen eliitti halusi useissa vaiheissa erottua muista reunavaltioista ja korostaa kuulumistaan Skandinavian yhteyteen, mikä aiheutti sitkeässä istunutta ynseyttä Baltian maita ja Puolaa kohtaan - puhumattakaan Ukrainasta, Valko-Venäjästä, Romaniasta ja Turkista.

Suomi halusi myös monissa historiansa vaiheissa uskotella itselleen ja muille olevansa aivan erityinen erityistapaus, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun maahan. Venäjän keisarikunnan aika sanoitettiin uudelleen Porvoon maapäiviltä alkaneeksi valtiollisuudeksi, nöyristelyn ja alistumisen kylmä sota taas sankarilliseksi menestystarinaksi, joka huipentui ETYK-huippukokoukseen. Suomen saksalaiskaudet sotien välissä ja kylmän sodan jälkeen aiheuttivat omat kierroksensa ynseyttä Puolaa ja muita reunavaltioita kohtaan, joihin Suomi ei halunnut assosioitua, ja tämä perinne jatkui Suomen EU-aikaan saakka. Oman pikantin lisänsä toi Suomen itsepintainen pysyttely Naton ulkopuolella, josta tässä blogissa on paljon puhuttu takavuosina, mutta joka sentään lopulta korjautui - kuten muukin ulkopoliittinen kurssimme - vuonna 2022. Siperia opetti - kaiketi.

Niinpä Stenströmin Puola-kirja tulee huutavaan tarpeeseen - Puola kun on tällä hetkellä avainasemassa myös Suomen oman turvallisuuden kannalta. Trumpin Yhdysvaltojen käännettyä selkänsä Euroopalle ja toimiessa venäläisen natsismin amerikkalaisena etäpesäkkeenä, Eurooppa olisi täysin suojaton, ellei sillä olisi Suomea ja Puolaa - ainoita kahta itärintaman maata Ukrainan lisäksi, joilla on niin kutsutusti uskottava puolustus, ilmankin anglosaksista selkänojaa. Niinpä Suomi ja Puola ovat nykyisessä tilanteessamme mitä luontevimmat liittolaiset - eikä kai kukaan enää nykypäivänä kuvittele, että tämä olisi jotenkin vastakkaista skandinaaviselle Ruotsi-suuntauksellemme, Ruotsi kun on nyt syvällä samassa veneessä, vaikka toki maantieteellisesti onnekkaampi, kun ei ole perivihollisen rajanaapuri.

Stenström tarjoaa lähihistorian osalta myös kaikenlaista uutta aineistoa, jota on käynyt kaivelemassa sekä Suomen että Puolan arkistoista. Hän kertoo Suomen elinkeinoelämässä ja poliittisen eliitin puheilla paljon vaikuttaneista Stefan Widomskista ja Atanas Tilevistä, jotka kummatkin toimivat arkistoaineiston perusteella kommunististen tiedustelupalvelujen asiamiehinä Suomessa. Asekauppias Shlomo Zabludowiczin vaiheista kerrotaan myös. Stenström on hyödyntänyt Suomen Varsovan-edustuston ja Puolan Helsingin-edustuston raportointia tutkimiltaan vuosilta, kolmansien maiden arkistoja ei ole tähän kirjaan kaiketi hyödynnetty tai ehkä mahtunutkaan.

Kirja tulee tähän vuoteen saakka ja viimeiset luvut kertovatkin kirjailijan omista aivan hiljattaisista matkoista Puolan eri kaupunkeihin sekä niissä haastattelemistaan hyvin erilaisista ihmisistä - keskittyen siihen, mitä nämä ajattelevat Suomesta. Näitä oli mielenkiintoista lukea, kun vasta syyskuussa vierailin itsekin puolisoni kanssa samoissa kaupungeissa matkatessamme kahteen otteeseen Puolan halki. Puolan-tutkimusmatkailu jatkuu onneksi väistämättä vastakin, koska Suomesta muuhun Eurooppaan tai takaisin matkatessa kaksi maata on melkein aina matkan varrella, ja niin pitkältä matkalta, että niissä tulee väistämättä vietettyä aikaa. Nuo maat ovat Puola ja Saksa.

*   *   *

Toinen hiljattain loppuun saamani kirja, joka ansaitsee muutaman merkinnän, oli Ursula Le Guinin Maameren tarinoita (Tales from Earthsea), joka sisältää viisi itsenäistä, mutta samaan myytokseen liittyvää tarinaa. Luin kirjan alkukielellä, mutta käytän tässä suomalaisia nimiä sen tarinoista. (Jos sattuisi, että julkaistussa suomennoksessa ne on käännetty toisin, tämä tuskin kuitenkaan häiritsee tarinoiden tunnistamista.)

Löytäjä kertoo jo perinteeksi muodostuneen tarinan nuorukaisesta, joka löytää itsestään velhon kykyjä, joutuu tästä syystä vaikeuksiin, mutta löytää lopulta matkansa päämäärän ja tulee siinä sivussa pelastaneeksi maailman - no, ainakin joltain osin. Medra on veneentekijä Havnorin rannikolla, mutta sabotoituaan salaa loitsuilla paikallistyranni Losenille tekemäänsä venettä jää kiinni ja passitetaan Onnvuoren rinteiden kaivoksiin etsimään elohopeamalmia Losenin hovivelho Gellukille, joka on kehittänyt elohopeasta alkemistisen pakkomielteen. Kaivoksissa riutuvan orjattaren avulla Medra onnistuu kuitenkin huiputtamaan Gellukia ja pakenemaan. Hän ryhtyy sitten rakentamaan salaista verkostoa Käden naisten (ja miesten) kanssa, päätyen Roken saarelle. Ja niin saa alkunsa Roken suuri velhokoulu. Vielä yksi korruptoitunut velho pitää kuitenkin kukistaa - Gellukin seuraaja ja entinen oppipoika Early, joka halajaa tuhota Käden organisaation ja koko Roken.

Tummaruusu ja Timantti kertoo kauppiaanpojan ja noidantyttären rakkaustarinan, jossa yhdistyvät klassiset Romeon ja Julian elementit kielletystä rakkaudesta ja itsepäisyydestä vanhempien ikeen alla. Näiden rinnalla kulkee kuitenkin toinen, epätavallisempi tarina: taikuuden kykyihin heränneet poika ja tyttö eivät sittenkään löydä elämäntehtäväänsä taikuuden parista, vaan musiikin.

Maan luut kertoo aiemmissa Le Guinin kirjoissa sivumennen mainitun tarinan siitä, kuinka velho Dulse ja tämän oppipoika Hiljaisuus, myöhempi Ogion, onnistuvat torjumaan Gontin satamaa uhanneen suuren maanjäristyksen. Samalla sivutaan jälleen kysymystä naisten taikuuden maanläheisestä luonteesta ja miesten siihen kohdistamasta syrjinnästä.

Ylänkösuolla on tarina, jossa tuntematon ja muistinsa menettänyt velho päätyy surkeassa tilassa, Semelin saaren Andandenvuoren yli vaellettuaan, ylänkösoilla karjaa kasvattavien maalaisten luo. Ennen pitkää miehen menneisyys kuitenkin saavuttaa hänet, ja se onkin toinen, Rokelle johdattava tarina. Ged ilmaantuu tässä tarinassa arkkimaagin ominaisuudessa vierailemaan Semelillä.

Sudenkorennossa on samoja elementtejä kuin Tehanussa. Tässäkin tarinassa on nuori tyttö, joka alkaa aavistella olevansa jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Ihmisten ja lohikäärmeiden yhteyttä sivutaan tässäkin, mutta sitä edeltää Irianin tarina. Irian alue Wayn saarella on jakautunut keskenään kiistelevien sukulaisten läänityksiin. Yhden lääninherran tytär saa tosinimekseen Irian, muttei löydä paikkaansa feodaalimaailmasta, vaan lähtee lopulta nuoren taikurin Ivoryn matkaan. Ivory haluaa vain päästä tytön kanssa sänkyyn, kun taas Irian käyttää Ivoryä päästäkseen Rokelle. Ja pääseehän hän lopulta sinne, kohdatakseen hajaannuksen tilassa olevat mestarit ja kuolleista nousseen manaaja Thorionin.

Tässä pienoisromaanikokoelmassa Le Guin on selvästi tiedostavampi myöhemmin feministiseksi tulkitun ajattelunsa kanssa, ja se nousee esiin kaikissa kokoelman tarinoissa. Ei kuitenkaan häiritse, päinvastoin. Le Guin ei selitä vaan näyttää. Mikä tärkeintä, Le Guinilla on paljon kerrottavaa naisten ja tyttöjen lisäksi myös miehistä, luomansa maailman vaihtuvista ja silti oudon tutunoloisista maisemista, niissä elävistä yhteisöistä ja taikuuden harjoittajista.

*   *   *

Oikean kirjallisuuden väleissä lukemani pokkaripinon kirjoista lukaisin Heather Grahamin Pyhän pahuuden, mutta se oli suoraan sanottuna huono. Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä sarjamurhaaja riehuu modernissa New Yorkissa ja tapauksia selvittämässä on sekä normaali poliisisankari että yliluonnollisia meedion kykyjä omaava FBI:n erikoisryhmä. En oikein ymmärtänyt, miksi yliluonnolliset elementit oli ympätty mukaan, sillä niillä ei ollut juonen kannalta oikein merkitystä.

Hiljaiseloa

Hiljaiselo sopii kaltaiselleni mitättömyydelle, varsinkin syksyllä ja köyhänä. Kummankin turvataloni taloyhtiöt ovat äityneet remontoimaan kaikkea mahdollista, mikä tuottaa tähtitieteellisiä vastikkeita. Tileistä näkyy myös jatkuva ostoskorin kallistuminen, joka ei johdu siitä, että söisimme aiempaa paremmin, päinvastoin. Veroprosentti kohoaa vuoden loppua kohti, kaikenlaiset asiat tuppaavat hajoamaan ja koirakin pitää ruokkia. Kirjojeni tuotto riittää yhteen koiranruokapurkkiin kuussa. Jos siis on ollut hyvä myynti.

Onneksi harrastukseni ovat pääosin ilmaisia. Kävin taas Viikissä ja Laajalahdella. Viimeksi jo kommentoin lintutornien kansainvälisyyttä ja sama trendi jatkuu. Maarin tornissa tapasin kashmirilaisen, joka sanoi puhuvansa urdua, joten jotenkin oletin hänen olevan Pakistanin puolelta ja ehdin jo kertoilla Pakistanin lintupaikoista, kun kävikin ilmi, että mies oli Intian-puoleisesta Kashmirista. Tietysti, siellähän kashmiri on kotikielenä, mutta osavaltion virallisena kielenä on urdu ja sitten pitäisi vielä opiskella englantia ja hindiä.

Eipä Helsingin seudun parhaiden lintutornien kansainvälisyys kovin kumma ole, kun niiden lähellä sijaitsevat Otaniemen ja Viikin kampukset ja Otaniemestä kashmirilainenkin oli torniin tullut. Lisäksi nykyään kaikenmaalaiset lintuharrastajat tekevät samaa kuin minäkin - käydessään turisti- tai työmatkalla jossain, katsovat vapaahetkinään eBirdistä, mitä hyviä lintupaikkoja on lähietäisyydellä. Ja saarten ja lahtien mosaiikkiin rakennetussa Helsingissähän niitä riittää.

Laajalahdella oli sellaisia nykyisin banaaleja lajeja kuin jalohaikaroita ja luhtakanoja. Sorsia, hanhia ja merimetsoja yhä pyörii.

Esplanadin puistoon oli ilmaantunut lapinpöllö, mutta kun siitä luettuani seuraavana aamuna menin sinne toiveikkaasti, pöllöä ei enää ollut. Ei ollut myöskään sitä satojen valokuvaajien sumaa, joka puistoon ryntäsi silloin, kun pöllö oli paikalla. Oli vain yksi nuorimies, joka näki kiikarini ja kysyi, onko pöllöä näkynyt - ei näytä olevan enää täällä, sanoin. Oletettava sijainti olisi Keskuspuiston alueilla vai liekö jatkanut saarille.

Päätin kiertää Töölönlahden. Eihän sitä koskaan tiennyt. Siellä näkyi paljon haapanoita ja tukkasotkia, joku silkkiuikkukin vielä, ja ruovikon laitaa nyki liejukana - sekin nykyään jalohaikaran tavoin banaali laji Etelä-Suomessa. Ennen olivat kovin harvinaisia, paitsi Finnoossa. Töölönlahden maisemat olivat kauniit: ruskan värejä, vanhoja lehtipuita. Join kahvit taiteilijakahvilan terassilla.

Lähimetsän pihlajat ovat tyhjiä, marjat syöty. Niinpä myös räkättiparvet hajaantuvat ja katoavat jonnekin muualle. Mustarastaita jää aina talveksikin. Tänään koiranulkoilutusreitillä tuli vastaan ilahduttava pyrstötiaisparvi sekä myös vihervarpusia.

Grillasimme viikonloppuna hyvin marmoroitua naudanlihaa uzbekkilaisella punaviinillä. Kehuin Taškentissa uzbekkilaista Saperavia (kuuluisasta georgialaisrypäleestä), mutta vielä paremmaksi osoittautui Khindogni, joka on tehty alkujaan Karabahista kotoisin olevasta rypälelajikkeesta. Khindognia viljellään pääosin Armenian ja Azerbaidžanin rajaseuduilla, etenkin Karabahissa, tuossa mustassa puutarhassa, mutta onpa se näemmä kylvetty otolliseen maaperään myös kaukana Kaspianmeren tuolla puolen Turkestanissa.

Ruskan väreissä

Palattuani Turkestanin lihapatojen äärestä Helsingin vyönkiristelyyn olen käynyt päivittäin kävelyillä lähimetsässä koiraa ulkoiluttamassa ja saanut nähdä maiseman muuttuneen keltaiseksi ja vähittäin kohti ruskeaa. Viime yönä lämpötila meni pakkasen puolelle ja aamulla lähimäellä oli kuuraa maassa. Aurinko kuitenkin yhä valaisee metsiä ruskan läpi siivilöityvin valokeiloin, ja maisema on siksi silmiä hivelevän kaunis.

Rastasparvet ovat yhä tyhjentämässä pihlajia ja marjovia pensaita. Suurimmaksi osaksi räkätti- ja mustarastaita, mutta yhä näkee melko paljon myös punakylkirastasta ja eilen viimeksi tuli yksi kulorastas vastaan. Laulurastaat lienevät jo kaikki menneet. Räkätti- ja mustarastailla on symbioottinen työnjako, koska räkättirastas viihtyy korkeammalla ja pudottelee paljon marjoja maahan. Mustarastaat taas viihtyvät maassa ja poimivat puista pudoteltuja marjoja. Ensimmäiset tilhetkin näyttäytyivät pari päivää sitten.

Koirareitillä näkee ja kuulee nyt myös paljon punatulkkuja, viherpeippoja ja tiklejä. Tiklit pölähtävät joka päivä lentoon samalta pieneltä pientareelta, koska siinä kasvaa muutama iso ohdake. Punatulkku on laji, joka onnistuu jotenkin aina olemaan melkein näkymätön koko kesän, mutta syksyn tullen niiden haikea vihellys on tuttu ääni metsissä.

Olen käynyt muutamia kertoja linturetkillä Vanhankaupunginlahden ympärillä. Lammassaaren ruovikoista löysin myöhäisen sinirinnan ja tunnistamattomaksi jääneen tummanruskean pienen kertun, joka nyki pyrstöään peukaloismaisesti pystyyn ja sanoi tyrrrt monta kertaa, ennen kuin katosi ruovikkoon. Siitä jäi kummalliset silkkikerttusfiilikset ja olisi ollut kiva nähdä se kunnolla ja saada kaikki tuntomerkit talteen, sillä se ei oikein sopinut mihinkään kotimaiseen lajiin. Niittyjen yllä oli sinisuohaukka. Rannassa vielä kymmenittäin töyhtöhyyppiä, runsain parvin sinisorsia ja taveja, ja muutaman kymmenen valkoposkihanhen kerääntymä. Lahdella olevassa saaressa merimetsoyhdyskunta oli yhä tupaten täynnä lintuja.

Tapasin pitkospuilla eläköityneen itäsuomalaisen lehtorin, joka oli tullut ostaneeksi somessa joltakulta Lammassaaressa sijaitsevan punaisen mökin ja rehasi nyt sinne työntökärryillä tavaraa vähän kerrallaan. Päivitteli lintutornien kansainvälisyyttä, kun siellä kuuli yhtenään englantia, ranskaa ja espanjaa.

Eilen tapasinkin lahden toisella puolella Hakalanniemessä argentiinalaisen nuorukaisen, joka oli ollut töissä Argentiinan tutkimusasemalla Antarktiksella ja tavannut siellä suomalaisnaisen, jonka perässä oli päätynyt Helsinkiin. Sanoin, että kylmät paikat taitavat vetää häntä puoleensa, kun Antarktiksen jälkeen päätyy Suomeen. Kerroin omista matkoistani Patagoniaan, Valdésin niemimaalle ja Andien Barilocheen.

Kansainvälinen oli myös entiseen Gardenian kasvihuoneeseen muuttanut panimoravintola, jossa oli todella hyvät pizzat. Viikki taitaa muutenkin olla Otaniemen ohella Helsingin kansainvälisimpiä paikkoja opiskelijoiden ja tutkijoiden takia, joten ei ihme, että näiden lähellä olevat Vanhankaupunginlahden ja Laajalahden lintutornitkin ovat niin kansainvälisiä paikkoja.

Viikin pelloilta löysin kirvis- ja peippoparvia. Rannoilla oli sorsia, taveja ja tukkasotkia. Isokoskeloita röhki lahdella. Merimetsoyhdyskunta suoritti muodostelmalentoja - ehkä nekin ovat vähitellen aikeissa liikahtaa etelän suuntaan. Korkealla taivaalla meni isoja hanhiauroja, mutta liian korkealla lajin tunnistamiseksi. Auringon laskiessa Purolahden pelloilla laidunsi metsäkauriita ja kettu jolkotteli uteliaasti edelläni. Asiaan kuuluvasti myös korppi kävi katsastamassa minut.

Ilmassa on haikeutta monellakin tapaa. Linnut hupenevat, yhä useampi laji katoaa maisemasta, vaikka toki lähimetsän tiaiset, käpytikat, harakat ja varikset jäävät. Puolisoni on lähdössä seuraaviksi viikoiksi Välimeren maisemiin perheensä luo, jossa ei ole käynyt kahteen vuoteen. Minä sen sijaan jään tänne kylmenevään pohjoiseen koiran huoltajaksi. Luin viime viikkoina loppuun Ursula Le Guinin Tales from Earthsean sekä Toni Stenströmin Puolan ja Suomen.

Taškentissa

Pian Keski-Euroopasta palaamiseni jälkeen osakseni tuli työmatka, joka suuntautui Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin. Maanantaista torstaihin oli tiivistä työohjelmaa aamusta iltaan ja perjantaina lensin Istanbulin kautta takaisin Helsinkiin. Lähdin kuitenkin viisaasti Taškentiin jo lauantaina. Välilasku Istanbulissa ja sitten Azerbaidžanin ja Kaspianmeren yli Keski-Aasiaan, välttäen Venäjän, Iranin ja Afganistanin ilmatilat. Saavuin perille vasta puoleltaöin ja aikaa tuhrautui Taškentin lentokentällä valuutan saamiseen ja suomalaisen luottokortin avaamiseen, jotta se olisi suostunut toimimaan maassa. Niinpä olin hotellillani vasta kahdelta yöllä. Yhtä kaikki tämä antoi minulle mahdollisuuden vapaapäivään sunnuntaina, jolloin saatoin katsella yhden päivän verran Taškentia.

Koululaisesta saakka olen ollut kiinnostunut silkkitien maista ja halunnut käydä legendaarisissa Samarkandissa, Buharassa, Kokandissa ja Hivassa, jotka kaikki sijaitsevat nykyisen Uzbekistanin alueella. Joitain vuosia sitten Uzbekistan avautui länsiturismille ja sääti viisumivapauden useimmille eurooppalaisille, mm. suomalaisille. Matkailualalla toimiva pikkuveljeni ehtikin jo sinne ja kävi läpi kaikki nuo historialliset kaupungit. Oma matkailuni Keski-Aasiassa on kuitenkin rajoittunut Kirgisistaniin, Afganistaniin ja yhteen päiväretkeen Kazakstanin entiseen pääkaupunkiin Almatyyn. 

Afganistanissa kävin useaan otteeseen työasioissa vuonna 2002 ja asuin kokonaisen vuoden 2012-2013. Jälkimmäisestä ajasta löytyy merkintöjä myös tästä blogista (tai Sudenhuutelijan päiväkirjojen ensimmäisestä osasta Arabikeväästä Afganistaniin). Kirgisistanin matkani syyskuussa 2001 sen sijaan tapahtui ennen kuin ryhdyin pitämään blogia tai muitakaan päiväkirjoja, paitsi muistivihkoja, joista suurin osa on sittemmin tuhoutunut tai pitänyt tuhota turvallisuussyistä ajanjaksoina, joina minulla ei vielä ollut pysyviä turvataloja (normaali-ihmisten kielellä kotia). Satuin olemaan Ferganan laaksossa, Kirgisistanin silkkitiekaupungissa Ošissa silloin, kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut World Trade Centeriä ja Pentagonia vastaan tapahtuivat Yhdysvalloissa.

Nyt palasin pitkän tauon jälkeen Ferganan laaksoon, jossa myös Taškent sijaitsee. Sunnuntai oli liian lyhyt aika, että olisin ehtinyt 306 kilometrin päähän Samarkandiin, jonne olisi ollut viiden tunnin ajomatka. Pikajunayhteydellä sen olisi voinut tehdä päivässä ja palata samana iltana, mutta jätin suosiolla Samarkandin ja Buharan tulevaan kertaan, jolloin toivottavasti palaan Uzbekistaniin yksityisesti. Sen sijaan tutustuin sunnuntain ajan Taškentiin, joka sekin oli paljon miellyttävämpi kaupunki kuin vanhentuneet mielikuvani.

*   *   *

Arojen keitaassa sijaitsevan kaupungin nimi oli keskiajalle saakka Tšatš tai Tšatškand, josta nykyinen turkinsukuinen nimi juontaa. Se oli persialaisen Khorezmin valtakunnan osana, kunnes Tšingis-kaanin mongoliarmeija hävitti sen vuonna 1219. Timur Lenkin vallan aikana 1300-luvulla Taškent jälleenrakennettiin ja sai uuden elämän osana timuridien imperiumia. Noihin aikoihin Taškentiin asettui myös suufilaisia veljeskuntia. Timurididynastian seuraajat, turkinsukuiset šaibanit, joita nykyuzbekit kohtuullisen hyvin perustein pitävät kansallisina esi-isinään, tekivät Taškentista merkittävän, kunnes menettivät sen kazakkihallitsijoille 1500-luvun lopussa. Heidän jälkeensä ennen 1700-lukua valta siirtyi jälleen uzbekeille (tai siis turkkilaisille, joita myöhemmin tultaisiin kutsumaan Özbek-kaanin mukaan), ja Taškent muodosti sitten joksikin aikaa itsenäisen kaanikunnan.

Taškent tunnettiin vauraana kauppakaupunkina, mutta se joutui vahvemman Kokandin kaanikunnan alaisuuteen 1800-luvun alkajaisiksi. Kokandin kaanikunta ja Buharan emiirikunta kiistelivät Taškentin ja sen verotulojen hallinnasta vuonna 1865, jolloin Venäjän imperiumin armeija oli vyörynyt etelään ja kenraali Mihail Tšernjajev valtasi kaupungin yllätyshyökkäyksellä, jollaiseen taškentilaiset eivät olleet valmistautuneet, vaikka olisihan heidän pitänyt tuohon mennessä jo tietää, mitä moskoviitit olivat miehiään.

Venäjän keisarikunta teki Taškentista vallatun Turkestanin pääkaupungin. Turkestan jaettiin nykyisin tunnettuihin valtioihin vasta neuvostoaikana, seuraten neuvostoliittolaista kansatiedettä, joka pyrki venäläisten mahdollisen suureen yhtenäistämiseen ja muiden kansakuntien mahdollisimman suureen pilkkomiseen. Niinpä Keski-Aasian turkinsukuiset saivat neljä nimikkotasavaltaa - Kazakstan, Kirgisistan, Uzbekistan ja Turkmenistan - ja persiansukuisille jäi yksi: Tadžikistan. Aiempina vuosisatoina persialaiset ja turkkilaiset kulttuurivaikutteet olivat sekoittuneet ja oppinut väki puhui yleensä molempia, oppineimmat myös arabiaa.

Vaikka karttaa katsoessa voisi kuvitella, että Kazakstan on näistä valtioista merkittävin ja hallitseva, se on erittäin harvaan asuttu, joten Turkestanin väkirikkain ja kulttuurisesti dominoiva valtio on juuri Uzbekistan. Senhän alueella myös edellä mainitut historialliset hallintokaupungit sijaitsevat.

Özbek-kaani, josta myöhemmin uzbekkeina tunnettu kansa on saanut nimensä, oli Tšingis-kaanin jälkeläinen, Kultaisen Ordan kaani, joka hallitsi 1300-luvulla, Toktai-kaanin kuoltua. Hän oli kääntynyt buharalaisen suufioppineen vaikutuksesta islamiin ja oli vastuussa mongolitaustaisen hallitsijadynastian islamisoitumisesta ja turkkilaistumisesta. Hän soti Bysanttia ja bulgaareja vastaan Balkanilla saakka, hallitsi suurinta osaa nyky-Ukrainasta ja myös Venäjää aina Suomen porteille Novgorodiin saakka. Toisaalta hän suvaitsi ja jopa edisti kristinuskon leviämistä - ehkä hän koki sen varsin läheiseksi itse omaksumalleen islamille, tai sitten hänellä oli käytännöllisempiä syitä. Niinpä hän myös avasi kauppareittejä genovalaisille kauppiaille, jotka tuohon aikaan matkustivat silkkitielle. Marco Polohan oli kuvaillut alueen kauppareitit laajempaan länsimaiseen tietoisuuteen.

Uzbekistanissa ei voi välttää törmäämästä Alisher Navoin (Ali Sher Nava'in) nimeen. Tämä 1400-luvulla elänyt kirjailija, runoilija, valtiomies ja oppinut oli nimittäin tavallaan vastuussa uzbekkilaisen kulttuurin syntymisestä. Joten jos Özbek-kaani antoi uzbekeille nimensä, Navoi antoi heille kielellis-kulttuurisen itsetunnon. Keskiajalla ja vielä renessanssiaikana kulttuurikieli Anatoliasta Intiaan saakka oli persia. Persia oli runoilijoiden kieli, turkki taas soturikieli. Navoi argumentoi kuitenkin turkin kielen korkeakulttuurisen käytön ja kauneuden puolesta. Tuolloin alueella puhuttua turkkia ei tosin kutsuttu uzbekiksi vaan tšagataiksi.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin vuoteen 2025 ja viime sunnuntaihin. Hotellini sijaitsi Yakkasarayssa, joka osoittautui varsin miellyttäväksi alueeksi - paljon kahviloita ja ravintoloita vähän joka makuun. Löysin esimerkiksi nostalgisen turkkilaisen kahvila-ravintolan Urfa Sofrasin, jossa nautin köfteä ja luin matkalukemisenani ollutta Toni Stenströmin Puolaa ja Suomea. Navoi-yliopiston liepeillä oli latinohenkisiä baareja ja italialaisia ravintoloita.

Yhtenä konferenssi-illoista lähdin kaupungille erään vanhan ystävän kanssa - tätä nykyä Brysselissä työskentelevän suomalaisnaisen - ja löysimme aivan fantastisen hyvän Caravan-ravintolan, jossa saimme pilahvia ja tirisevän rasvaista lammasta uzbekkilaisen Saperavi-viinin kera. Ilmeisesti georgialaiset ovat viime vuosikymmenen aikana ehtineet investoida myös Uzbekistanin viinintuotantoon, kuten tekivät aiemmin Etelä-Ukrainassa.

*   *   *

Menin sunnuntaiaamuna Taškentin kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on oikeastaan suuri metsäinen puistoalue, jonka vieressä sijaitsee myös eläintarha. Tavoitelajejani siellä olivat keidastiainen, keltarintatiainen ja valkosiipitikka, kolme endeemistä Turkestanin lajia. Löysin näistä varsin helposti kaksi ensimmäistä, mutta ne eivät olleet eliksiä, koska olen nähnyt kummatkin tiaiset jo aiemmin Kirgisistanissa. Keidastiainen on oikeastaan talitiaisen turkestanilainen versio ja keltarintatiainen puolestaan valkopäätiaisen. Usein ne redusoidaankin näiden alalajeiksi. Keidastiaisen latinalainen nimi merkitsee buharantiaista, englanninkielinen nimi taas turkestanintiaista. Valkosiipitikkaa en valitettavasti löytänyt.

Vehreissä lehdoissa oli sentään jonkin verran muuttolintuja: idäntiltaltteja, kashmirinuunilintuja ja vuorihernekerttuja. Yllätyksekseni löysin sieltä myös peippoja, jotka näemmä ovat säännöllisiä talvehtijoita Taškentin alueella. Mustarastaat osoittautuivat aivan samaksi lajiksi kuin Euroopassa.

Seurasin sitten päivän mittaan Anhorjokea tullen kävelleeksi toistakymmentä kilometriä koko kaupungin halki. Anhorin varsilta löytyi mm. suuria parvia mustavariksia ja naakkoja. Yksittäisiä variksia ja idännokivariksia oli molempia, eli Uzbekistan on myös välivyöhykettä, jossa sekä harmaatakkiset että mustat varikset liikkuvat. Kuningaskalastajan löysin sekä Anhorilta että kasvitieteellisen puutarhan kanavilta. Molemmilta paikoilta löysin myös suuria parvia sepelkyyhkyjä, jotka olivat samaa rusosepelistä casiotis-alalajia, joka talvisin pelmahtaa Pakistaniin. 

Muuten Taškentin lintumaailma oli melko köyhää. Pihamainoja, harakoita ja puluja oli joka paikassa, siellä täällä saattoi nähdä pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä tai turkinkyyhkyjä. Kaiken kaikkiaan lajeja oli kuitenkin hyvin vähän - koko viikon saldoksi jäi vain 25 lintulajia.

Anhorin varren kävelyreiteillä on myös näyttävä vesiputous, jonka kohdalle kartalla oli merkitty Soy boyi. Tämä ei merkinnyt länsimaista uusoikeistoa kiihottavia soijapoikia, vaan virranparrasta. Amerikkalaisen uusoikeiston kehittämän soijateorian mukaan vihervasemmisto pyrkii emaskuloimaan miehet kasvisruoalla pehmeiksi, naisvaltaan alistuviksi ja vähitellen homoutuviksi soijapojiksi. Anhorin virranparras oli paikoin romahtanut ja vanhalle, alempana kulkeneelle partaalle oli syntynyt otollisen romanttisia paikkoja nuorison olut- ja vesipiippupiknikeille ja selfieiden ottamisille.

*   *   *

Sunnuntain pitkillä kävelyilläni ja jonkin verran konferenssipäivien vapaina hetkinä näin myös kaupungin ihmispuolta. Uzbekistan on kehittynyt häkellyttävän paljon viimeisten 10 vuoden aikana. Se ei ole enää sama maa kuin Karimovin aikana. Vaikkei se edelleenkään ole mikään demokratia, vaan presidentti sukulaisineen hallitsee sekä politiikkaa että bisnestä, se on kuitenkin muuttunut hyvinkin moderniksi ja kaupallisesti vilkkaaksi. Salaisen poliisin näkyvä läsnäolo on vaihtunut digitaaliseen urkintaan, kuten muuallakin Kiinan vaikutuspiirissä.

Kulttuurisesti Taškent on monen maailman välissä: siinä sekoittuvat turkkilainen, venäläinen, vanha persialainen ja uusimpana kerrostumana itäaasialainen kulttuuri. Uzbekkeja on kaupungin väestöstä yli 75 %, mutta monet vähemmistöt näkyvät ja kuuluvat. Venäläisiä ja ukrainalaisia on todellisuudessa paljon enemmän kuin viralliset tilastot kertovat, koska heitä on tullut tännekin varsin paljon pakoon Venäjän sotaa Ukrainassa. Osa varakkaammista venäläisistä liikkuu kaikenlaisilla passeilla vältelläkseen kutsuntoja ja milloin mitäkin - esimerkiksi lentokoneessa Istanbuliin oli iso ryhmä venäläisiä Maltan passeilla. Venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi merkittävä vähemmistö ovat tadžikit, joita on sekä historiallisia kerrostumia että neuvostoajan jälkeen vierastyöläisinä saapuneina.

Neuvostoajan peruina Taškentissa on myös Keski-Aasiaan karkotettuja krimintataareja, korealaisia ja saksalaisia. Korealaisilla on jopa oma kaupunginosa. Kaupungilla näki myös varsin paljon eteläaasialaisia, joista monet saattavat olla lukuisten uusien yksityisten yliopistojen opiskelijoita.

Uzbekit itsessään ovat ulkonäöltään varsin monimuotoinen kansa. Heihin mahtuu eurooppalaispiirteisiä, turkkilaisen näköisiä ihmisiä, jotka ovat pitkiä ja vankkarakenteisia, ja iraanisen näköisiä, lyhyitä ja sirompia. Joillain on aasialaisille epätyypilliset kiharat hiukset, muistuttaen seemiläistä, kun taas useimmat ovat suorahiuksisia ja silmät ja kasvonpiirteetkin usein itäaasialaisia. Vasta ihmisen nimen nähdessään saattoi usein päätellä, oliko kyseessä etninen uzbekki, venäläinen vai jokin muu.

Kulttuurien sekoittuminen näkyy myös kaupunkikuvassa ja ravintoloissa. Sekä uzbekkien käyttämiä latinalaisia aakkosia että kyrillitsaa näkee paljon - arabialaisia aakkosia ei näy, ellei mene moskeijaan. Liike-elämässä näkyy paljon turkkilaisia yrityksiä ja monet uzbekit ovat opiskelleet stipendeillä Turkissa. Suomalainen Tikkurilakin osui silmiin. Myös georgialaisia ja azerilaisia ravintoloita oli siellä täällä.

Taškent on pääkaupunki, joten sitä ei voi suoraan verrata koko Uzbekistaniin, mutta vaurastumista ei voi olla huomaamatta. Se näkyy esimerkiksi kaikkialla käynnissä olleessa rakentamisessa ja lukuisain aiemmin neuvostolaisten kaupunginosien näyttävässä ehostumisessa. Kokonaan uusi, ulkoisesti melkein Dubain tyyliä edustava kaupunginosa viiden tähden hotelleineen, kitšipuistoineen, ostareineen ja hallintorakennuksineen on kohonnut kaupungin uuteen pohjoiseen keskustaan. Perinteisempää löytyy basaarialueelta tai jo mainitsemastani Yakkasaraysta.

Nuorisoa on paljon - väestönkasvu on Tadžikistanin jälkeen entisen Neuvostoliiton nopeinta. Vaurastumisesta huolimatta Uzbekistan ei kykene tuottamaan työpaikkoja yhtä nopeasti kuin se pukkaa ilmoille nuorisoa. Niinpä monet lähtevät siirtotyöläisiksi Turkkiin, Venäjälle ja Azerbaidžaniin, englannin kielitaitojen karttuessa ehkä jatkossa myös Persianlahden arabimaihin.