lauantai 18. lokakuuta 2025

Ruskan väreissä

Palattuani Turkestanin lihapatojen äärestä Helsingin vyönkiristelyyn olen käynyt päivittäin kävelyillä lähimetsässä koiraa ulkoiluttamassa ja saanut nähdä maiseman muuttuneen keltaiseksi ja vähittäin kohti ruskeaa. Viime yönä lämpötila meni pakkasen puolelle ja aamulla lähimäellä oli kuuraa maassa. Aurinko kuitenkin yhä valaisee metsiä ruskan läpi siivilöityvin valokeiloin, ja maisema on siksi silmiä hivelevän kaunis.

Rastasparvet ovat yhä tyhjentämässä pihlajia ja marjovia pensaita. Suurimmaksi osaksi räkätti- ja mustarastaita, mutta yhä näkee melko paljon myös punakylkirastasta ja eilen viimeksi tuli yksi kulorastas vastaan. Laulurastaat lienevät jo kaikki menneet. Räkätti- ja mustarastailla on symbioottinen työnjako, koska räkättirastas viihtyy korkeammalla ja pudottelee paljon marjoja maahan. Mustarastaat taas viihtyvät maassa ja poimivat puista pudoteltuja marjoja. Ensimmäiset tilhetkin näyttäytyivät pari päivää sitten.

Koirareitillä näkee ja kuulee nyt myös paljon punatulkkuja, viherpeippoja ja tiklejä. Tiklit pölähtävät joka päivä lentoon samalta pieneltä pientareelta, koska siinä kasvaa muutama iso ohdake. Punatulkku on laji, joka onnistuu jotenkin aina olemaan melkein näkymätön koko kesän, mutta syksyn tullen niiden haikea vihellys on tuttu ääni metsissä.

Olen käynyt muutamia kertoja linturetkillä Vanhankaupunginlahden ympärillä. Lammassaaren ruovikoista löysin myöhäisen sinirinnan ja tunnistamattomaksi jääneen tummanruskean pienen kertun, joka nyki pyrstöään pystyyn ja sanoi tyrrrt monta kertaa, ennen kuin katosi ruovikkoon. Siitä jäi kummalliset silkkikerttusfiilikset ja olisi ollut kiva nähdä se kunnolla ja saada kaikki tuntomerkit talteen, sillä se ei oikein sopinut mihinkään kotimaiseen lajiin. Niittyjen yllä oli sinisuohaukka. Rannassa vielä kymmenittäin töyhtöhyyppiä, runsain parvin sinisorsia ja taveja, ja muutaman kymmenen valkoposkihanhen kerääntymä. Lahdella olevassa saaressa merimetsoyhdyskunta oli yhä tupaten täynnä lintuja.

Tapasin pitkospuilla eläköityneen itäsuomalaisen lehtorin, joka oli tullut ostaneeksi somessa joltakulta Lammassaaressa sijaitsevan punaisen mökin ja rehasi nyt sinne työntökärryillä tavaraa vähän kerrallaan. Päivitteli lintutornien kansainvälisyyttä, kun siellä kuuli yhtenään englantia, ranskaa ja espanjaa.

Eilen tapasinkin lahden toisella puolella Hakalanniemessä argentiinalaisen nuorukaisen, joka oli ollut töissä Argentiinan tutkimusasemalla Antarktiksella ja tavannut siellä suomalaisnaisen, jonka perässä oli päätynyt Helsinkiin. Sanoin, että kylmät paikat taitavat vetää häntä puoleensa, kun Antarktiksen jälkeen päätyy Suomeen. Kerroin omista matkoistani Patagoniaan, Valdésin niemimaalle ja Andien Barilocheen.

Kansainvälinen oli myös entiseen Gardenian kasvihuoneeseen muuttanut panimoravintola, jossa oli todella hyvät pizzat. Viikki taitaa muutenkin olla Otaniemen ohella Helsingin kansainvälisimpiä paikkoja opiskelijoiden ja tutkijoiden takia, joten ei ihme, että näiden lähellä olevat Vanhankaupunginlahden ja Laajalahden lintutornitkin ovat niin kansainvälisiä paikkoja.

Viikin pelloilta löysin kirvis- ja peippoparvia. Rannoilla oli sorsia, taveja ja tukkasotkia. Isokoskeloita röhki lahdella. Merimetsoyhdyskunta suoritti muodostelmalentoja - ehkä nekin ovat vähitellen aikeissa liikahtaa etelän suuntaan. Korkealla taivaalla meni isoja hanhiauroja, mutta liian korkealla lajin tunnistamiseksi. Auringon laskiessa Purolahden pelloilla laidunsi metsäkauriita ja kettu jolkotteli uteliaasti edelläni. Asiaan kuuluvasti myös korppi kävi katsastamassa minut.

Ilmassa on haikeutta monellakin tapaa. Linnut hupenevat, yhä useampi laji katoaa maisemasta, vaikka toki lähimetsän tiaiset, käpytikat, harakat ja varikset jäävät. Puolisoni on lähdössä seuraaviksi viikoiksi Välimeren maisemiin perheensä luo, jossa ei ole käynyt kahteen vuoteen. Minä sen sijaan jään tänne kylmenevään pohjoiseen koiran huoltajaksi. Luin viime viikkoina loppuun Ursula Le Guinin Tales from Earthsean sekä Toni Stenströmin Puolan ja Suomen.

lauantai 11. lokakuuta 2025

Taškentissa

Pian Keski-Euroopasta palaamiseni jälkeen osakseni tuli työmatka, joka suuntautui Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin. Maanantaista torstaihin oli tiivistä työohjelmaa aamusta iltaan ja perjantaina lensin Istanbulin kautta takaisin Helsinkiin. Lähdin kuitenkin viisasti Taškentiin jo lauantaina. Välilasku Istanbulissa ja sitten Azerbaidžanin ja Kaspianmeren yli Keski-Aasiaan, välttäen Venäjän, Iranin ja Afganistanin ilmatilat. Saavuin perille vasta puoleltaöin ja aikaa tuhrautui Taškentin lentokentällä valuutan saamiseen ja suomalaisen luottokortin avaamiseen, jotta se olisi suostunut toimimaan maassa. Niinpä olin hotellillani vasta kahdelta yöllä. Yhtä kaikki tämä antoi minulle mahdollisuuden vapaapäivään sunnuntaina, jolloin saatoin katsella yhden päivän verran Taškentia.

Koululaisesta saakka olen ollut kiinnostunut silkkitien maista ja halunnut käydä legendaarisissa Samarkandissa, Buharassa, Kokandissa ja Hivassa, jotka kaikki sijaitsevat nykyisen Uzbekistanin alueella. Joitain vuosia sitten Uzbekistan avautui länsiturismille ja sääti viisumivapauden useimmille eurooppalaisille, mm. suomalaisille. Matkailualalla toimiva pikkuveljeni ehtikin jo sinne ja kävi läpi kaikki nuo historialliset kaupungit. Oma matkailuni Keski-Aasiassa on kuitenkin rajoittunut Kirgisistaniin, Afganistaniin ja yhteen päiväretkeen Kazakstanin entiseen pääkaupunkiin Almatyyn. 

Afganistanissa kävin useaan otteeseen työasioissa vuonna 2002 ja asuin kokonaisen vuoden 2012-2013. Jälkimmäisestä ajasta löytyy merkintöjä myös tästä blogista (tai Sudenhuutelijan päiväkirjojen ensimmäisestä osasta Arabikeväästä Afganistaniin). Kirgisistanin matkani syyskuussa 2001 sen sijaan tapahtui ennen kuin ryhdyin pitämään blogia tai muitakaan päiväkirjoja, paitsi muistivihkoja, joista suurin osa on sittemmin tuhoutunut tai pitänyt tuhota turvallisuussyistä ajanjaksoina, joina minulla ei vielä ollut pysyviä turvataloja (normaali-ihmisten kielellä kotia). Satuin olemaan Ferganan laaksossa, Kirgisistanin silkkitiekaupungissa Ošissa silloin, kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut World Trade Centeriä ja Pentagonia vastaan tapahtuivat Yhdysvalloissa.

Nyt palasin pitkän tauon jälkeen Ferganan laaksoon, jossa myös Taškent sijaitsee. Sunnuntai oli liian lyhyt aika, että olisin ehtinyt 306 kilometrin päähän Samarkandiin, jonne olisi ollut viiden tunnin ajomatka. Pikajunayhteydellä sen olisi voinut tehdä päivässä ja palata samana iltana, mutta jätin suosiolla Samarkandin ja Buharan tulevaan kertaan, jolloin toivottavasti palaan Uzbekistaniin yksityisesti. Sen sijaan tutustuin sunnuntain ajan Taškentiin, joka sekin oli paljon miellyttävämpi kaupunki kuin vanhentuneet mielikuvani.

*   *   *

Arojen keitaassa sijaitsevan kaupungin nimi oli keskiajalle saakka Tšatš tai Tšatškand, josta nykyinen turkinsukuinen nimi juontaa. Se oli persialaisen Khorezmin valtakunnan osana, kunnes Tšingis-kaanin mongoliarmeija hävitti sen vuonna 1219. Timur Lenkin vallan aikana 1300-luvulla Taškent jälleenrakennettiin ja sai uuden elämän osana timuridien imperiumia. Noihin aikoihin Taškentiin asettui myös suufilaisia veljeskuntia. Timurididynastian seuraajat, turkinsukuiset šaibanit, joita nykyuzbekit kohtuullisen hyvin perustein pitävät kansallisina esi-isinään, tekivät Taškentista merkittävän, kunnes menettivät sen kazakkihallitsijoille 1500-luvun lopussa. Heidän jälkeensä ennen 1700-lukua valta siirtyi jälleen uzbekeille (tai siis turkkilaisille, joita myöhemmin tultaisiin kutsumaan Özbek-kaanin mukaan), ja Taškent muodosti sitten joksikin aikaa itsenäisen kaanikunnan.

Taškent tunnettiin vauraana kauppakaupunkina, mutta se joutui vahvemman Kokandin kaanikunnan alaisuuteen 1800-luvun alkajaisiksi. Kokandin kaanikunta ja Buharan emiirikunta kiistelivät Taškentin ja sen verotulojen hallinnasta vuonna 1865, jolloin Venäjän imperiumin armeija oli vyörynyt etelään ja kenraali Mihail Tšernjajev valtasi kaupungin yllätyshyökkäyksellä, jollaiseen taškentilaiset eivät olleet valmistautuneet, vaikka olisihan heidän pitänyt tuohon mennessä jo tietää, mitä moskoviitit olivat miehiään.

Venäjän keisarikunta teki Taškentista vallatun Turkestanin pääkaupungin. Turkestan jaettiin nykyisin tunnettuihin valtioihin vasta neuvostoaikana, seuraten neuvostoliittolaista kansatiedettä, joka pyrki venäläisten mahdollisen suureen yhtenäistämiseen ja muiden kansakuntien mahdollisimman suureen pilkkomiseen. Niinpä Keski-Aasian turkinsukuiset saivat neljä nimikkotasavaltaa - Kazakstan, Kirgisistan, Uzbekistan ja Turkmenistan - ja persiansukuisille jäi yksi: Tadžikistan. Aiempina vuosisatoina persialaiset ja turkkilaiset kulttuurivaikutteet olivat sekoittuneet ja oppinut väki puhui yleensä molempia, oppineimmat myös arabiaa.

Vaikka karttaa katsoessa voisi kuvitella, että Kazakstan on näistä valtioista merkittävin ja hallitseva, se on erittäin harvaan asuttu, joten Turkestanin väkirikkain ja kulttuurisesti dominoiva valtio on juuri Uzbekistan. Senhän alueella myös edellä mainitut historialliset hallintokaupungit sijaitsevat.

Özbek-kaani, josta myöhemmin uzbekkeina tunnettu kansa on saanut nimensä, oli Tšingis-kaanin jälkeläinen, Kultaisen Ordan kaani, joka hallitsi 1300-luvulla, Toktai-kaanin kuoltua. Hän oli kääntynyt buharalaisen suufioppineen vaikutuksesta islamiin ja oli vastuussa mongolitaustaisen hallitsijadynastian islamisoitumisesta ja turkkilaistumisesta. Hän soti Bysanttia ja bulgaareja vastaan Balkanilla saakka, hallitsi suurinta osaa nyky-Ukrainasta ja myös Venäjää aina Suomen porteille Novgorodiin saakka. Toisaalta hän suvaitsi ja jopa edisti kristinuskon leviämistä - ehkä hän koki sen varsin läheiseksi itse omaksumalleen islamille, tai sitten hänellä oli käytännöllisempiä syitä. Niinpä hän myös avasi kauppareittejä genovalaisille kauppiaille, jotka tuohon aikaan matkustivat silkkitielle. Marco Polohan oli kuvaillut alueen kauppareitit laajempaan länsimaiseen tietoisuuteen.

Uzbekistanissa ei voi välttää törmäämästä Alisher Navoin (Ali Sher Nava'in) nimeen. Tämä 1400-luvulla elänyt kirjailija, runoilija, valtiomies ja oppinut oli nimittäin tavallaan vastuussa uzbekkilaisen kulttuurin syntymisestä. Joten jos Özbek-kaani antoi uzbekeille nimensä, Navoi antoi heille kielellis-kulttuurisen itsetunnon. Keskiajalla ja vielä renessanssiaikana kulttuurikieli Anatoliasta Intiaan saakka oli persia. Persia oli runoilijoiden kieli, turkki taas soturikieli. Navoi argumentoi kuitenkin turkin kielen korkeakulttuurisen käytön ja kauneuden puolesta. Tuolloin alueella puhuttua turkkia ei tosin kutsuttu uzbekiksi vaan tšagataiksi.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin vuoteen 2025 ja viime sunnuntaihin. Hotellini sijaitsi Yakkasarayssa, joka osoittautui varsin miellyttäväksi alueeksi - paljon kahviloita ja ravintoloita vähän joka makuun. Löysin esimerkiksi nostalgisen turkkilaisen kahvila-ravintolan Urfa Sofrasin, jossa nautin köfteä ja luin matkalukemisenani ollutta Toni Stenströmin Puolaa ja Suomea. Navoi-yliopiston liepeillä oli latinohenkisiä baareja ja italialaisia ravintoloita.

Yhtenä konferenssi-illoista lähdin kaupungille erään vanhan ystävän kanssa - tätä nykyä Brysselissä työskentelevän suomalaisnaisen - ja löysimme aivan fantastisen hyvän Caravan-ravintolan, jossa saimme pilahvia ja tirisevän rasvaista lammasta uzbekkilaisen Saperavi-viinin kera. Ilmeisesti georgialaiset ovat viime vuosikymmenen aikana ehtineet investoida myös Uzbekistanin viinintuotantoon, kuten tekivät aiemmin Etelä-Ukrainassa.

*   *   *

Menin sunnuntaiaamuna Taškentin kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on oikeastaan suuri metsäinen puistoalue, jonka vieressä sijaitsee myös eläintarha. Tavoitelajejani siellä olivat keidastiainen, keltarintatiainen ja valkosiipitikka, kolme endeemistä Turkestanin lajia. Löysin näistä varsin helposti kaksi ensimmäistä, mutta ne eivät olleet eliksiä, koska olen nähnyt kummatkin tiaiset jo aiemmin Kirgisistanissa. Keidastiainen on oikeastaan talitiaisen turkestanilainen versio ja keltarintatiainen puolestaan valkopäätiaisen. Usein ne redusoidaankin näiden alalajeiksi. Keidastiaisen latinalainen nimi merkitsee buharantiaista, englanninkielinen nimi taas turkestanintiaista. Valkosiipitikkaa en valitettavasti löytänyt.

Vehreissä lehdoissa oli sentään jonkin verran muuttolintuja: idäntiltaltteja, kashmirinuunilintuja ja vuorihernekerttuja. Yllätyksekseni löysin sieltä myös peippoja, jotka näemmä ovat säännöllisiä talvehtijoita Taškentin alueella. Mustarastaat osoittautuivat aivan samaksi lajiksi kuin Euroopassa.

Seurasin sitten päivän mittaan Anhorjokea tullen kävelleeksi toistakymmentä kilometriä koko kaupungin halki. Anhorin varsilta löytyi mm. suuria parvia mustavariksia ja naakkoja. Yksittäisiä variksia ja idännokivariksia oli molempia, eli Uzbekistan on myös välivyöhykettä, jossa sekä harmaatakkiset että mustat varikset liikkuvat. Kuningaskalastajan löysin sekä Anhorilta että kasvitieteellisen puutarhan kanavilta. Molemmilta paikoilta löysin myös suuria parvia sepelkyyhkyjä, jotka olivat samaa rusosepelistä casiotis-alalajia, joka talvisin pelmahtaa Pakistaniin. 

Muuten Taškentin lintumaailma oli melko köyhää. Pihamainoja, harakoita ja puluja oli joka paikassa, siellä täällä saattoi nähdä pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä tai turkinkyyhkyjä. Kaiken kaikkiaan lajeja oli kuitenkin hyvin vähän - koko viikon saldoksi jäi vain 25 lintulajia.

Anhorin varren kävelyreiteillä on myös näyttävä vesiputous, jonka kohdalle kartalla oli merkitty Soy boyi. Tämä ei merkinnyt länsimaista uusoikeistoa kiihottavia soijapoikia, vaan virranparrasta. Amerikkalaisen uusoikeiston kehittämän soijateorian mukaan vihervasemmisto pyrkii emaskuloimaan miehet kasvisruoalla pehmeiksi, naisvaltaan alistuviksi ja vähitellen homoutuviksi soijapojiksi. Anhorin virranparras oli paikoin romahtanut ja vanhalle, alempana kulkeneelle partaalle oli syntynyt otollisen romanttisia paikkoja nuorison olut- ja vesipiippupiknikeille ja selfieiden ottamisille.

*   *   *

Sunnuntain pitkillä kävelyilläni ja jonkin verran konferenssipäivien vapaina hetkinä näin myös kaupungin ihmispuolta. Uzbekistan on kehittynyt häkellyttävän paljon viimeisten 10 vuoden aikana. Se ei ole enää sama maa kuin Karimovin aikana. Vaikkei se edelleenkään ole mikään demokratia, vaan presidentti sukulaisineen hallitsee sekä politiikkaa että bisnestä, se on kuitenkin muuttunut hyvinkin moderniksi ja kaupallisesti vilkkaaksi. Salaisen poliisin näkyvä läsnäolo on vaihtunut digitaaliseen urkintaan, kuten muuallakin Kiinan vaikutuspiirissä.

Kulttuurisesti Taškent on monen maailman välissä: siinä sekoittuvat turkkilainen, venäläinen, vanha persialainen ja uusimpana kerrostumana itäaasialainen kulttuuri. Uzbekkeja on kaupungin väestöstä yli 75 %, mutta monet vähemmistöt näkyvät ja kuuluvat. Venäläisiä ja ukrainalaisia on todellisuudessa paljon enemmän kuin viralliset tilastot kertovat, koska heitä on tullut tännekin varsin paljon pakoon Venäjän sotaa Ukrainassa. Osa varakkaammista venäläisistä liikkuu kaikenlaisilla passeilla vältelläkseen kutsuntoja ja milloin mitäkin - esimerkiksi lentokoneessa Istanbuliin oli iso ryhmä venäläisiä Maltan passeilla. Venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi merkittävä vähemmistö ovat tadžikit, joita on sekä historiallisia kerrostumia että neuvostoajan jälkeen vierastyöläisinä saapuneina.

Neuvostoajan peruina Taškentissa on myös Keski-Aasiaan karkotettuja krimintataareja, korealaisia ja saksalaisia. Korealaisilla on jopa oma kaupunginosa. Kaupungilla näki myös varsin paljon eteläaasialaisia, joista monet saattavat olla lukuisten uusien yksityisten yliopistojen opiskelijoita.

Uzbekit itsessään ovat ulkonäöltään varsin monimuotoinen kansa. Heihin mahtuu eurooppalaispiirteisiä, turkkilaisen näköisiä ihmisiä, jotka ovat pitkiä ja vankkarakenteisia, ja iraanisen näköisiä, lyhyitä ja sirompia. Joillain on aasialaisille epätyypilliset kiharat hiukset, muistuttaen seemiläistä, kun taas useimmat ovat suorahiuksisia ja silmät ja kasvonpiirteetkin usein itäaasialaisia. Vasta ihmisen nimen nähdessään saattoi usein päätellä, oliko kyseessä etninen uzbekki, venäläinen vai jokin muu.

Kulttuurien sekoittuminen näkyy myös kaupunkikuvassa ja ravintoloissa. Sekä uzbekkien käyttämiä latinalaisia aakkosia että kyrillitsaa näkee paljon - arabialaisia aakkosia ei näy, ellei mene moskeijaan. Liike-elämässä näkyy paljon turkkilaisia yrityksiä ja monet uzbekit ovat opiskelleet stipendeillä Turkissa. Suomalainen Tikkurilakin osui silmiin. Myös georgialaisia ja azerilaisia ravintoloita oli siellä täällä.

Taškent on pääkaupunki, joten sitä ei voi suoraan verrata koko Uzbekistaniin, mutta vaurastumista ei voi olla huomaamatta. Se näkyy esimerkiksi kaikkialla käynnissä olleessa rakentamisessa ja lukuisain aiemmin neuvostolaisten kaupunginosien näyttävässä ehostumisessa. Kokonaan uusi, ulkoisesti melkein Dubain tyyliä edustava kaupunginosa viiden tähden hotelleineen, kitšipuistoineen, ostareineen ja hallintorakennuksineen on kohonnut kaupungin uuteen pohjoiseen keskustaan. Perinteisempää löytyy basaarialueelta tai jo mainitsemastani Yakkasaraysta.

Nuorisoa on paljon - väestönkasvu on Tadžikistanin jälkeen entisen Neuvostoliiton nopeinta. Vaurastumisesta huolimatta Uzbekistan ei kykene tuottamaan työpaikkoja yhtä nopeasti kuin se pukkaa ilmoille nuorisoa. Niinpä monet lähtevät siirtotyöläisiksi Turkkiin, Venäjälle ja Azerbaidžaniin, englannin kielitaitojen karttuessa ehkä jatkossa myös Persianlahden arabimaihin.

torstai 2. lokakuuta 2025

Syysmuuttajia

Lokakuu on käynnistynyt ja onkin Euroopasta palattuamme selvästi syksyisempää. Keltaiset ja punaiset värit valtaavat alaa lehtipuissa.

Pari päivää sitten koiraa ulkoiluttaessa olivat marjansyöjät saapuneet tyhjentämään punaisina notkuneita pihlajia lähimetsän täydeltä. Uhrikallioiden pihlajissa mesoi satoja räkättejä, kymmeniä mustarastaita ja myös parvittain kottaraisia, joita harvemmin Kurkimäessä näkee.

Samana päivänä lähiön ylitti komeasti myös jalohaikara, suomalaisen lintumaailman nopeasti yleistynyt laji, joita nykyisin jo pesii Suomessa parissakin paikkaa ja loppukesäisin ja syksyisin kiertelee kosteikkojamme suurin joukoin. Sisä- ja Pohjois-Suomessakin nähdään jo isoja parvia.

Tänään yli meni suuri aura metsähanhia, nykyisin kahtia splitatun lajin tundraversiota. Iki-ihanain valkoposkihanhien säännölliset ylilennot näyttävät sen sijaan loppuneen, kun suurin osa lienee jo muuttanut johonkin etelämmäs. Toinenkin uusi arktinen pihapinna löytyi tänään lähimetsästä: isokäpylintu, joka oli vieläpä laulutuulella. Siitä on vain muutama päivä, kun pikkukäpylintuja liikkui samassa metsässä parvena.

Eilen kävin katsastamassa syysmuuttotilannetta myös Laajalahdella. Suurin osa kahlaajista oli kadonnut - vain parikymmentä töyhtöhyyppää ja pari taivaanvuohta jäljellä. Suurin osa kahlaajista lienee jo nyt Välimeren ja Länsi-Euroopan rannoilla. Töyhtöhyyppienkin pääjoukot näyttivät vaappuvan etelää kohti satapäisinä parvina Liettuan ja Puolan tasangoilla, kun viime viikolla niiden läpi ajoimme. Kuoveja en ole nähnyt aikoihin.

Sen sijaan sorsia oli yhä parvittain. Lapa- ja jouhisorsat olivat kadonneet, haapanoita ja taveja oli vielä varsin paljon - sen sijaan sinisorsia ja telkkiä oli tullut paljon lisää. Telkkien joukosta löytyi naaras lapasotka ja tukkasotkaparvesta puolestaan uros. Lapasotka on minulle todella hyvä laji, koska se on Suomessa esiintymiseltään kovin merellinen.

Ruovikoissa mekasti myös useampia luhtakanoja, osa niistä riidellen ahkerasti. Nokikanojen määrät sen sijaan näyttävät romahtaneen. Tarkkaa syytä niiden vähenemiseen nimenomaan Suomessa en ole vielä löytänyt mistään. Lievätkö kärsineet samoista syistä kuin sukupuuton partaalle Suomessa romahtanut punasotka?

Vielä näkyy lähimetsässä punarintoja ja pari päivää sitten tiltaltteja, mutta suurin osa hysyistä on jo lähtenyt. Tilalle on tullut lisää vihervarpusia ja edellä mainittuja käpylintuja.

Ensimmäiset pari apulialaista ja määriläistä viinipulloa ovat tulleet käytetyiksi ungulaattien lihan grillaamisen yhteydessä.

maanantai 29. syyskuuta 2025

Syyskuinen matka Keski-Eurooppaan

Olin syyskuun kaksi jälkimmäistä viikkoa rengasmatkalla Keski-Euroopassa puolisoni ja koiramme kanssa. Lähdimme ja palasimme sunnuntaina. Matkan varsinainen tarkoitus oli osallistua erään keinoälyä tutkivan ystäväni 50-vuotissyntymäpäiville, jotka tämä järjesti pienessä Pavlovin kylässä Ala-Määrissä Tšekissä. Suurin osa vieraista tuli sinne Suomesta eri teitä pitkin - ketkä Wienistä, ketkä Krakovasta käsin.

Me matkustimme pitkän kaavan kautta, jotta ehtisimme tänäkin vuonna tekemään kunnollisen Euroopan-matkan. Siksi sekä menolle että paluulle oli varattu viikko. Tšekki oli yksi harvoja Euroopan maita, joissa puolisoni ei ollut vielä käynyt. Minulle kaikki Euroopan maat tulivat täyteen käydessäni vuonna 2018 Maltalla, joka oli viimeinen itseltäni puuttunut Euroopan maa. Matkanteko oli rauhallista siksikin, että suurimman osan matkaa puolisoni teki iltaisin etätöitä Suomeen.

Kävin ennen matkaa Laajalahdella katsastamassa suomalaisen syysmuuton tilanteen ja olihan siellä vesilintua ja kahlaajaa läsnä monilajisesti, paremmin kuin niillä paikoilla, joilla matkan aikana pysähdyimme luontoa tai lintuja katsomaan. Pärnussa majoituimme ensimmäiseksi matkayöksi paikkaan, josta näki suoraan Pärnun rantaniityille, mutta sää oli sateinen ja synkeä. Aamukävelyllä sentään näkyi ruovikoissa jalo- ja harmaahaikaroita ja kuului viiksitimaleiden pingispallottelua. Tyrnit marjoivat oransseina. Kävimme hiljaisessa ja sateisessa Pärnussa yötä myöten syömässä erinomaisessa pizza- ja pastapaikassa Steffanissa. 

Maanantaina ajoimme Latviaan ja etelää kohti ja sää muuttui inhimillisemmäksi. Kävimme perinteisellä rantapysähdyksellä Vitrupen rannoilla Salacgrīvan eteläpuolella ja siellä menikin ohi kaikenlaista kivaa, kuten kalasääksi, kaksi räyskää ja nuolihaukka. Sukkar-koiramme kirmasi iloisena pitkin hiekkarantoja ja meren tuivertamia hiekkadyynejä. Riian esikaupungeissa kävimme ostarilla, mutta suuntasimme sitten perinteisen suunnan sijaan Jelgavan kautta kohti Šiauliaita, koska halusin näyttää puolisolleni Šiauliain lähellä kohoavan Ristikukkulan. Ristikukkulan takana olevassa purossa oli kuningaskalastaja. Hemppoparvia pyöri niityillä. Šiauliaissa kävimme illallisella pihviravintolassa.

Seuraavana päivänä ajoimme Liettuan maaseutua kohti Kaunasta ja Kaunaan sivuitse Marijampolėen, jossa kävimme hampurilaisilla ennen matkan jatkamista Puolaan. Jotta näkisimme Puolassa uusia kaupunkeja, joissa emme olleet aiemmin pysähtyneet, kävimme leipomo-kahvilassa Ełkissä ja menimme illaksi Ostrów Mazowieckaan hotelliin, joka toimi samalla Puolan miehitetyille itäalueille omistautuneena museona. Jokainen huonekin oli omistettu jollekin entiselle puolalaiskaupungille, joka nykyisin sijaitsee Ukrainassa, Valko-Venäjällä tai Liettuassa sen seurauksena, että toisen maailmansodan jälkeen Stalin siirsi Puolaa länteen kaapatakseen 40 % Puolan pinta-alasta Neuvostoliitolle ja liittääkseen puolestaan saman verran Saksan alueita uuteen Puolaan, niin että Itä-Puolan miehitettyjen alueiden asukkaita asutettiin saksalaisista tyhjennettyyn uuteen Länsi-Puolaan. Tosin tuo Länsi-Puola tunnetaan myös Vanha-Puolana ja Iso-Puolana, koska raja on siirtyillyt historian saatossa ennenkin. Ostrówin kaupungissa, joka ei ollut kovin mainitsemisen arvoinen, vaikkei epämiellyttäväkään, kävimme matkan aikana mennen tullen ruokaostoksilla.

Keskiviikkona ajoimme halki Masovian tasankojen ja Vähä-Puolaan, jonka pääkaupunki Krakova on oma suosikkikaupunkini Puolassa ja myös prinssi mieltyi siihen suuresti. Vietimme Krakovassa kaksi yötä. Ensimmäisen päivän iltana ja toisen aamupäivänä vanhassakaupungissa, toisen iltana juutalaiskaupunginosa Kazimierzissä. Tapasimme myös vanhan ystävämme, puolattaren, joka on Itä-Aasian asiantuntija ja nykyisin tekee samoja hommia kuin puolisoni. Baltian maiden kallistuttua uhkaavasti, on Puola säilynyt pohjoisen Euroopan edullisimpana maana, joten siellä saa aina syödä ja juoda hyvin. Majoituspaikkammekin oli Krakovassa aivan ytimessä, minuuttien kävelyetäisyydellä sekä vanhastakaupungista että Kazimierzistä.

Perjantaina jätimme haikein mielin Krakovan taaksemme ja suuntasimme kohti Tšekkiä, jota onneksi koskee sama kuin Puolaa - hinnat ovat todella edullisia ja mahdollistavat erittäin hyvän elämän, ainakin sille, joka saa tulonsa kalliista maasta. Mutta on elämä noissa maissa köyhillekin eläväisempää ja iloisempaa kuin Suomessa, paljolti juuri ruoan, juoman ja pienpalvelujen edullisuuden vuoksi, mikä tekee pikkukylistäkin, arki-iltaisinkin, eläväisempiä paikkoja kuin Helsingin keskusta perjantai-iltana.

Tämä päti myös matkamme seuraavaan tukikohtaan, määriläiseen Pavlovin kylään, jota ehkä suomalaisittain pitäisi kutsua pikkukaupungiksi, koska siellä oli useampia ravintoloita ja baareja kuin keskikokoisessa suomalaiskaupungissa. Saapuessamme suurin osa muista juhlavieraista oli jo asettunut sinne ja miehittänyt pari päivää viinikellareita ja keskusaukion oluttupaa. Liityimme seuraan hilpeään perjantai-iltapäivän ratoksi, vaikka varsinaiset juhlallisuudet tapahtuivatkin vasta lauantaina.

Ala-Määri on olutmaa Tšekin ainoaa varsinaista viinikulttuurialuetta, vaikka tokihan Prahankin ympäristössä viljellään viinejä. Määrin viinitilat keskittyvät enemmän valko- kuin punaviineihin, mutta kyllä siellä erinomaisia punaviinejäkin tehdään. Rypäleet ja viinien maut ovat lähellä Itävaltaa - ja melkein Itävallan rajallahan tuolla oltiin. Kyläkansa hillui, tanssi ja joi joka ilta paikalliskrouviensa terasseilla, sillä Pavlovissa asuessamme oli vielä aivan kesäistä.

Lauantaina ohjelmassa oli kierros viinintuottajan tykö sekä Novosedlyn kylän viinifestivaalit. Tulin kannattaneeksi paikallistaloutta hankkien neljä laatikollista viinejä Suomen syksystä selviämisen tueksi sekä muutamia maistiaispulloja lisäksi. Alueella on myös hyviä lintupaikkoja, Děvínin kalkkikivikukkuloita ja niiden rinteiden lehtimetsiä, joista löytyi kaikenlaista. Tulin havainneeksi Věstonicen tekojärven rannalla myös paikallisen pikkurarin - ampuhaukan. Se on Määrissä säännöllinen talvilintu, mutta yleensä ensimmäiset saapuvat vasta lokakuussa. Pääskyjä muutti alueella sankoin parvin siellä ollessamme. Tulin myös havainneeksi saman kuin Korsikalla, että viiniviljelmien kiurulajina oli kangaskiuru.

Sunnuntaina ajoimme paahteisessa helteessä Määristä Böömiin, Tšekin läpi kauas länteen, Prahaan, jossa majoituimme Michelin-palkitun italialaisen ravintola Puglian yhteydessä olevaan hotelliin. Eteläitalialaisen Puglian eli Apulian alueen viineistä tulikin määriläisten ohella matkan teemaviinejä, sillä niitä tuntui tulevan vastaan kaikkialla - ja niitä tuli myös tuoduksi pari laatikollista Suomeen Puolan edullisista Biedronka-lähikaupoista. Krakova ei jäänyt ainoaksi itäisen Keski-Euroopan kaupungiksi, johon puolisoni ihastui, sillä Praha ei jättänyt häntä kylmäksi. Kuinka olisi voinutkaan, kun Praha yhdessä Lyonin ja Torinon kanssa tunnetaan Euroopan maagisen perinteen kolmiona.

Oltuamme Prahassa lähdimme eräänlaiselle paluumatkalle, joka tosin kiersi Baijerin kautta. Ensin kävimme kuitenkin Pilsenissä eli Plzeňissä, kaupungissa, joka on antanut nimensä pilsnerille. Sää oli muuttunut yhdessä yössä helteisestä koleaksi ja sateiseksi, joten Pilsen ei ehkä antanut meille aivan parastaan, mutta olihan sielläkin hieno katedraali.

Illaksi ajoimme Saksaan, Baijerin puolelle ja Regensburgiin, jossa olen aiemmin käynyt 18-vuotiaana, koska minulla oli teininä siellä kirjeenvaihtajatar. Muistan, kuinka tämän isä aikoinaan ensi töikseen löi kouraani litran oluttuopin paikallisessa oluttuvassa, jossa soi nahkahousuhumppa. Oli sateista ja hiljainen arki-ilta, mutta Regensburgin vanhakaupunki on kyllä erinomaisen kaunis.

Seuraavana päivänä oli taas aurinkoisempaa ja ajoimme kohti seuraavaa kohdettamme Nürnbergiä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa ja niinpä päädyimme miellyttävään leipomo-kahvilaan Lupburgin kylään ja koiran kanssa lenkille sen maaseudulle. Lupburgissa leipomon nenälävisteinen neitonen selitti meille, miksi Saksassa pitää aina kantaa käteistä. Matkalla pankkiautomaatille raksutti katolla mustaleppälintu.

Nürnbergissä kävimme markkinoilla, kirjakaupassa ja tapasimme marokkolaisen ystävämme, joka on šakkimestari-tyttöystävänsä kanssa muuttanut sitten viime näkemämme Erfurtista Nürnbergiin. Nykyisin hän työskentelee keinoälyhyödynteisen valvontaoptiikan paisuvalla alalla - sanoen haluavansa olla mieluummin tuon teknologian ohjaksissa kuin sen ohjattavana.

Nürnbergissä oli alkamassa kaupunkifestarit, joiden vuoksi koko kaupungissa ei näkynyt olevan ainoatakaan hotellia ilman kolminumeroisia hintoja, joten emme siksi jääneet yöksi sinne vaan ajoimme pohjoiseen Ylä-Frankenin metsiin ja niiden keskellä sijaitsevaan vanhaan pappilaan, jossa iäkäs pariskunta piti perin mukavaa majataloa huokeasti. Oltiin aivan pimeässä, tähtitaivas loisti koko komeudessaan ja aamulla sai seurata närhien puuhastelua terassille kurottuvan tammen terhojen kimpussa.

Närhiä näkyi muuten koko matkan ajan todella paljon, joten niillä taitaa olla iso vaellusvuosi. Närhi ansaitsee muutaman sanan tässä yhteydessä, koska kyse on Euroopan luonnon avainlajista, ehdottomasti yhdestä tärkeimmistä lintulajeista, jotka ovat muokanneet mantereemme historiaa. On nimittäin niin, että närhi elää symbioosissa Euroopan pyhän puun, tammen kanssa, ja on tammen pääasiallinen levittäjä. Tammenterhot ovat täydellisesti närhelle luotuja, mutta toisin kuin esimerkiksi orava, närhi ei niitä hyödyntäessään tuhoa suurinta osaa terhoista, vaan kätkee niitä suotuisiin paikkoihin ja unohtaa suuren osan kätköistään. Ja noista unohduksista versovat mahtavat puut, jotka vuosisataisina sitten ruokkivat mittaamatonta eurooppalaisen elämän voimaa.

Metsäpappilasta kävelyetäisyydellä sijaitsi Warmensteinachin kylä, mutta kun aamulla menimme sinne, siellä ei ollut mikään paikka auki. Kuin olisi aavekaupungissa oltu - sievässä sellaisessa tosin. Maisemat ja rakennuskanta muistuttivat Itävaltaa ellei peräti Sveitsiä, minkä vuoksi aluetta kutsutaankin Frankenin Sveitsiksi.

Metsäisten ja kuvankauniiden maisemain kautta kävi tiemme seuraavaksi kohti Saksin osavaltiota ja Leipzigia, johon elokuinen uruguaylainen vieraamme oli kotiutunut aivan hiljattain saksalaisen tyttöystävänsä kanssa. Kävimme Tuomaankirkossa, törmäsimme kaupungin suurmieheen Johann Sebastian Bachiin joka kulmassa ja kuppilassa, ja kirjakaupassakin kävimme.

Leipzigin jälkeen suuntasimme takaisin kohti Puolaa ja vietimme unohtumattoman yön sleesialaisella hevostilalla Lubuszin voivodikunnassa, Połęckon kylässä (Polenzig). Hevosten ja koiramme lisäksi tilalla kirmasi töyhtökiuruja. Saimme erinomaiset ja edulliset megapizzat läheisen pikkukaupungin Rzepinin (Reppen) parhaasta pizzeriasta ja joimme Apulian viinejä.

Koska edellisellä Euroopan-matkalla Puolan halki palatessamme olimme viettäneet aikaa Wrocławissa (Breslau), tällä kertaa suuntasimme Iso-Puolan pääkaupunkiin Poznańiin (Posen). Hotellimme oli lyhyen kävelymatkan päässä vanhastakaupungista ja fantastisesta raatihuoneentorista. Viimeksi taisin viettää paremmin aikaa Poznańissa joskus 90-luvun lopussa, ollessani opiskelija Lundissa. Söimme taivaallisen hyvän liha-aterian apulialaisella viinillä. Puolisoni vieläpä vaati jättää tarjoilijattarelle 60 złotyn tipin.

Poznańissa tuettiin Ukrainaa näkyvästi lipuin ja lausein. Sieltä lähtiessämme meille tööttäsi liikennevaloissa naapuriauto ja veivasi ikkunansa auki elehtien meille vilkkaasti. Ehdin jo ihmetellä, että mitä nyt, mutta autoseurue halusikin vain ilmaista meille solidaarisuutensa ja huudahtaa Slava Ukraini!, koska karvanoppien paikalla autossani roikkuu saman lauseen sisältävä sinikeltainen Ukrainan tukinauha. Olivat kaiketi luulleet meitä ukrainalaisiksi. Huusin takaisin Herojam slava!

Varsovassa ehdimme myös viettää yhden hyvän iltapäivän. Puolisoni osti kultaa ja värähteleviä kiviä, puhumattakaan siitä, että puolalainen HalfPrice-ketju osoittautui suoranaiseksi aarreaitaksi hintoineen. Yövyimme toistamiseen ostrówilaisessa museohotellissa ja lastasimme auton täyteen elintarviketäydennyksiä Biedronkassa. Kävimme samoilemassa parissa metsässä, eräässä Ełkin liepeillä ja toisessa Suwałkin ulkopuolella. Edellisessä oli viitatiaisia, jälkimmäisessä Suomesta katoamassa olevia hömötiaisia. Pähkinänakkelit huutelivat. Emme malttaneet täydentää vielä muutamalla kassilla tulevan talven hätävaroja Suwałkin Biedronkassa.

Jos Suomeen saataisiin Biedronka ja vielä Carrefour päälle, elämänlaatu paranisi erittäin merkittävästi. Lidl on jonkinlainen valo pimeydessä, mutta Suomi kaipaisi edelleen mittavasti enemmän kilpailua ja vähemmän tukkukartelleja, jotta elämä palaisi pohjoisen maamme suoniin.

Puolassa ja Baltiassa oli paljon sotilasajoneuvoja liikkeellä. Ei ihme, sillä Krasnovin valtaannousun myötä Mordor on rohkaistunut eskaloimaan sotaansa koko länsirintamalle. Matkamme aikana perivihollinen hyökkäsi drooneilla Puolaan, Viroon, Romaniaan, Latviaan, Tanskaan ja kyberiskulla Brysselin lentokentälle. Puola ja Suomi ovat nyt Euroopan sotilaallisia suurvaltoja, vaikkei Suomi olekaan sitä vielä ymmärtänyt - eikä laittanut ammus- ja droonitehtaita huutamaan hoosiannaa koko Euroopan tarpeisiin. Suomella olisi kaikki rahkeet täyttää tuo tehtävä, paitsi miehiä, joita maallamme ei ole (ja jos on, he ovat ongelma, joille pitää syytää toimeentulotukea).

Liettuassa pysähdyksemme rajoittuivat paluumatkalla vain erääseen maaseutukahvilaan, jossa oli meneillään reipas laulelu jonkin merkkipäivän vuoksi. Latviassa soimme tällä kertaa perinteiselle ostospysäkillemme Bauskalle yöpymisen, mutta ei suurta ostosretkeä, koska Latvian hinnat ovat kohonneet uhkaavasti, kuten koko muunkin Baltian. Puola on nyt paljon edullisempi. 

Vitrupen rannoilla pysähdyimme tälläkin kertaa ja siellä oli tällä kertaa menossa mittava vaelluslintujen muutto: pyrstötiaisia pyyhälsi kymmenittäin, samoin kuusitiaisia ja suuria sinitiaisparvia. Muuttavien peippojen, järripeippojen, niittykirvisten ja monien muiden pikkulintujen parvia meni yli koko ajan.

Pärnuun ehtiessämme oli yhä vielä aurinkoista. Löysin Apollosta uuden Akunin-vironnoksen. Vaimõisassa kävimme luonnonsuojelualueella, jossa kasvoi suuria määriä pähkinäpensasta - ei ihme, että sieltä löytyi parvittain närhiä, pähkinähakki ja pari pähkinänakkelia - ja söimme pelmeenejä. Tallinnassa oli yhä seesteistä, mutta kun rantauduimme Helsinkiin, näkyi että täällä oli satanut. Kotimme tervehti meitä kuitenkin hyvässä kunnossa ja jopa Sukkar näytti olevan pitkästä matkanteosta niin voipunut, että nukkui suuren osan loppuiltaa rauhallisena olohuoneen lattialla.

keskiviikko 3. syyskuuta 2025

Käärmeenpesästä Karjalaan

Elokuun loppu meni perheessämme hieman ankeissa tunnelmissa flunssan kourissa, eikä tauti vieläkään ole loppunut, vaan piinaa yhä hengitysteitä, limakalvoja ja aiheuttaa päänsärkyä. Koira toki ulkoilutettiin, ruokakaupassa piti käydä ja useina päivinä kävin läsnätöissä, vaikka se ehkä virhe olikin. Puolisoni tekee työnsä muutenkin melkein kokonaan etänä. Viikonlopun retkeilyt menivät kuitenkin sairastamisen vuoksi mönkään.

Tällä viikolla palasin läsnätöihin, mutta työmatkalla minua kohtasi onnettomuus: lukemisenani ollut kirja suomalaisen radiotiedustelun historiasta, Robert Brantbergin Käärmeenpesä, jäi vahingossa sporapysäkille. Palatessani myöhemmin sitä etsimään se oli jo lähtenyt jonkun muun matkaan. Toivottavasti kirja sivistää uutta omistajaansa. Kirjan nimi kuvasi sentään osuvasti paitsi tiedustelumaailmaa, myös nykyistä työnantajaani. Molemmilla toimialoilla suuri määrä inhimillistä ammattitaitoa ja lahjakkuutta tulee haaskatuksi hukkaan, kun lopulta ylätasolla jylläävät vallanpitäjäin banaalit oikut ja kaikenlaiset kummalliset pönöttäjät. Tiedusteluhistoriaa lukiessa saattoi ehkä löytää hieman lohtua siitä, että sama meno oli vielä hullumpaa Neuvostoliitossa ja natsi-Saksassa. Suomessa väärään aikaan oikeassa olemisesta joutuu epäsuosioon ja paitsioon - mutta noissa valtakunnissa, joiden toimet määräsivät myös Suomen kohtaloja, samasta joutui ammutuksi, hirtetyksi tai myrkytetyksi.

Ihmettelen toisaalta sitä juonittelun määrää, joka minuun on jaksettu kohdistaa, kun kuitenkin oikeassa olemiseni olivat sellaisia, että tänä päivänä ne ovat suomalaisen ajattelun ja uuden länsiliturgian valtavirtaa. Nythän tunnen usein olevani tylsä samanmielinen, kun vallanpitäjät ovat kilvan sitä mieltä, mitä olin jokunen vuosi takaperin, kun ajatukseni vielä torjuttiin Suomessa selkäydinreaktioin. Mutta kaiketi kyse ei olekaan siitä, mitä mieltä on, vaan kuka on.

Juonittelijat ovat yleensä perusluonteeltaan pelkureita ja siitä kai paljon pahaa juontaakin juurensa. He pelästyvät esimerkiksi kauheasti todetessani, että heille saattaa tapahtua asioita. Tämän tulkitaan olevan uhkaus, vaikkei se sitä ole - harvoin joudun tai edes vaivaudun itse kostamaan kokemiani vääryyksiä. Karma, kohtalo, tai mihin kukin uskookaan, hoitaa asian yleensä puolestani, ja se puolestaan johtuu siitä, millaisia nuo juonittelijat perusluonteeltaan ovat. Asiat, jotka heille tapahtuvat, johtuvat heidän teoistaan ja olemuksestaan, mutta eivät suinkaan tule minun kädestäni. Kannan toki yleensä astaloa mukanani, mutta se on puolustuksellinen, ei hyökkäyksellinen toimi.

Esimerkiksi se suomalainen lakimies, joka ilmoitti "ellette lopeta venäläisvastaista raportointianne Kiovasta, me lopetamme teidät", tuli myöhemmin tuomituksi aivan toisen, minua merkittävämmän henkilön uhkailemisesta ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa Moskovassa. Ja se suomalainen upseeri, jonka kunnian vuoksi henkeäni niin ikään uhattiin (vaikka uhkaaja myöhemmin pyysikin anteeksi ja myönsi minun olleen oikeassa kyseisen upseerin suhteen), sai myöhemmin vankilatuomion, joskin asiasta, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun tai työhöni. Nämä kaksi mainitsen siksi, että tapaukset olivat paljon julkisuudessakin. Oli pari muutakin, joita ei ole puitu julkisuudessa, mutta tietäjät tietävät.

Olennaista panna muistiin tästä on se, että kun totean, että joillekin ihmisille saattaa tapahtua jotain, se ei ole uhkaus, vaan empiirisluonteinen toteamus. Juonittelijoilla ja pahanpuhujilla on taipumus jossain vaiheessa sotkeutua omiin valheisiinsa ja jos siitä koituu seuraamuksia, vieläpä oikeudellisia tai terminaalisia, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei ole mitään tekemistä minun vaatimattoman ja vähäpätöisen persoonani kanssa, vaan aivan muiden voimien. Itse pyrin päinvastoin seuraamaan omaa opetustani eli eristämään tuollaiset ihmiset mahdollisimman pitkälle pois omasta elämästäni, ja keskittymään niihin ihmisiin, jotka tuovat elämääni myönteisiä asioita ja iloa. Miksi tuhlata aikaa ja energiaa vihamiehiin? Sehän on pois niiltä, jotka tuon ajan ja energian ansaitsevat.

Sen verran on kuitenkin hyvä panna merkille, kuka koira älähtää, koska siitä voi yleensä päätellä, kehen kalikka on oikeutetusti kalahtanut.

Käärmeenpesän kadottaminen kompensoitui onneksi jo samana iltapäivänä iloiseen sattumukseen töistä kotiin palatessani. Kävi nimittäin niin, että kuulin Katajanokan Skönen terassin ohi kävellessäni mainittavan Mantsinsaaren, ja totesin saaren nimen lausuneelle rouvalle: "Mantsinsaari mainittu!" Kävi ilmi, että äidinäidinäitini ja hänen esi-isänsä olivat peräisin samalta Laatokan saarelta, joskin kahdesta eri kylästä. Rouvalla oli hallussaan divariharvinaisuus, Valto Peiposen Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari, jota olen itsekin lukenut lähteenäni, joskin netistä imuroituna skannattuna paperinippuna, koska en ole alkuperäiskirjaa saanut käsiini. 

Vanhempamme tai isovanhempamme eivät koskaan palanneet miehitettyyn Karjalaan, mutta sekä pikkuveljeni että minä kävimme siellä toisistamme riippumatta 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, aikana, jolloin Venäjä oli vielä nykyistä vähemmän vihamielinen paikka. Kävin myös Salmissa, joka aikoinaan oli Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen, aunuslainen kunta. Mantsinsaari erityisesti oli tunnettu mystiikastaan - ja myös kirjan nimessä mainituista härkäuhreista, jotka jatkuivat 1900-luvun puolelle saakka. Äidinäidinäitini ja äidinäitini päätyivät evakkoina Pohjanmaalle. Karjalainen olen vain neljännekseltä perimääni, kun taas Pohjanmaalta on peräisin puolet juurista kummankin vanhemman puolelta. Viimeinen neljännes on etelärannikolta, johon isäni nimi ja tähänastinen oma elämäni minua yhdistävät.

maanantai 25. elokuuta 2025

Elonkorjuuajan alkaessa

Maisemassa on jo syksyn tuntu. Tervapääskyt ovat kadonneet taivaalta, muutkin hyönteissyöjälinnut hupenevat vauhdilla. Tihkuaa, harmaus ja hämärä valtaavat alaa, vaikka toisinaan aurinko yhä näyttäytyy ja muuttaa maiseman hetken ajan kesäiseksi.

Kuljen töissä keskustassa alakuloisena, vailla kiinnostusta mihinkään ja kasvot menettäneenä, etsien parempaa työmahdollisuutta - sellaista, jolla olisi varaa asua Helsingissä, tai sellaista, jolla pääsisi ostovoimaolosuhteiltaan edullisempaan paikkaan. Ensimmäisen viikon aikana saamani pari ehdotusta olisivat muuten myönteisiä, mutten näe, että kaksi aikuista ja koira voisivat elää niillä tässä kaupungissa. Jossain muualla kyllä.

Kävin puolisoni kanssa uudemman kerran Hvitträskissä, koska tuo mystinen paikka tarvitsi uusintavierailun ja puolisoni tarvitsi hyviä valokuvia uuteen työpaikkaansa. Suuren salin vapaamuurariasetelman (šakkiruudukko, pylväät, maljat, maapallo, sauvat, portaita valoon kulkeva hahmo) ääressä tapasimme Eliel Saarisen - omahyväisenä ja saavutuksiinsa viitaten - ja lastenhuoneessa konttausiässä olleen poikansa Eeron. Elielin kirjastossa oli kirjoja viidellä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi. Elämänsä ehtoopäivinä Eliel vaikutti varsinkin Chicagossa ja Uudessa Maailmassa hän myös kuoli, koskaan palaamatta Suomeen. Hvitträskissä häälyy kuitenkin yhä viestejä ja näkyjä häneltä. Lohduttomia naisia ei kuitenkaan näkynyt ja paikan henki oli hyvä.

Ateriointia varten eteemme ilmestyi Kauklahdessa sijaitseva, puuhuvilassa oleva ravintola Cru, joten menimme sinne ja löysimme hämmästyttävää taidetta, joka puhutteli mitä syvällisimmällä tasolla. Samassa ilmestyi taaksemme vanhempi mies, ehkäpä paikan omistaja, joka kertoi taiteilijattaren olevan suomalainen nainen, ja löysimme hänen nimensä ja korttinsa: Ullariikka Rentola, taiteilijanimenä Keijupölyä. Maalaukset olivat tosiaan portteja ja täynnä runsautta. Taiteilijattaren sivut löytyvät helposti googlettamalla ja siellä on paljon juttua, joka ei enää maalaukset nähtyämme yllättänyt meitä lainkaan.

Kun vajaata viikkoa viikkoa myöhemmin kävimme uudelleen Crussa, Ullariikan näyttely oli vaihtunut toiseen taiteilijattareen. Rentolan työt eivät kuitenkaan meiltä unohdu; ehkäpä ne tulevat vielä jokin päivä vastaan uudelleen.

Aivan lähellä oli pieni metsäalue ja sen keskellä Palolampi, jonka ympäri kiertää luontopolku. Käyskentelimme seesteisen lammen ympäri. Ehkäpä läpikuultavat nymfit nousivat lammesta tanssimaan sen pinnalle, heittäen puolisolleni tervehdyksensä - tai sitten ei.

Kun perjantaina kävimme uudelleen syömässä samassa ravintolassa, päätimme sen jälkeen ajaa sinne, minne tie meidät johdattaisi. Espoon ja Kirkkonummen maaseudulla näimme pitkäsarvista karjaa, joka iltausvassa muistutti muinaisista arovisenteistä, ja tien yli matalalla pyyhältävän ampuhaukan. Ampuhaukka, Euroopan pienin jalohaukka, on englanninkieliseltä nimeltään Merlin.

Viikonloppuna kävimme hyvässä Turun kaupungissa, jossa Aura hiljaa virtasi ja sekä satoi että paistoi. Kävimme tuomiokirkossa, joenpartaan pizzeriassa, Koulussa ja käyskentelimme Auran varsia ylä- ja alajuoksuun. Oli varsin hiljaista, vaikkakin kansainvälisten opiskelijoiden määrä pisti silmään. Baarissakin kuuli lähinnä ranskaa ja skoonea. Turku on sielukas kaupunki ja tuntuu aina toisenlaiselta kuin muut Suomen kaupungit. Minulla on pysyvä nostalgia sitä kohtaan, vaikka asuinkin siellä vain noin vuoden ajan. Muistan sitä hyvällä. Tulin pohtineeksi, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin jäänyt sinne, enkä muuttanut Helsinkiin sittemmin seuraavat 21 vuotta elämästä ottaneelle työuralle.

On todella sääli, että maan vanhin kaupunki on rakennuskannan osalta niin tyystin tärvätty. Ensin Turun palo, sitten sodat ja lopulta sodanjälkeisten vuosikymmenten grynderit ja reaalisosialistinen rumentamisvimma. Turku olisi ansainnut sen, että siellä olisi vanhakaupunki.

Muuttomatkalla Pakistanista Qatarin kautta Suomeen luin 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuvan suomalaisen dekkarin, Jyrki Heinon Kellarin. Hyvää historian havinaa. Arvostin myös useita sivuteemoja, kuten akateemisen elämän juomingit ja sitsit, esoteeristen salaseurojen kukoistus sekä Kustaa III:n murha ja senkin jälkeen jatkunut ylhäisaatelin juonittelu. Ranskan vallankumouksen radikaalit opitkin olivat jo rantautuneet Turkuun. Heino näyttää julkaisseen jo kaksi jatkokirjaa, joissa seikkailevat samat päähenkilöt ja on sama miljöö.

Toki Helsinkiäkin kohtaan minulla on lämpimiä tunteita, vaikka se onkin synnyinkaupunkini (syntymän, joka olisi ehkä saanut jäädä tapahtumatta), ja vaikka siellä viettämäni elämänjaksot eivät pääsääntöisesti ole olleet elämäni onnellisimpia. Ehkä tällä kertaa kuitenkin käy toisin, onhan minulla täällä puoliso, koira ja pysyväisasunto. On lähimetsä, jossa valo siivilöityy lehvästöjen läpi. On auto, jolla päästä pois, maaseudulle tai eteläisempään Eurooppaan. Nyt on vain ratkaistava isoja, uraa koskevia asioita, jotta myös leipää kotiin kantava puoli hengestäni voisi tulla tyytyväiseksi. Tien, matkan, on jatkuttava, sillä pysähtyneenä heitän henkeni hukkaan.

Toissayönä oli uusikuu ja elokuun lopun nyt lähetessä alkaa elonkorjuun aika. Koittavat monin paikoin muinaistulet ja venetsialaiset. Emme viljele maata vaan pikemminkin uneksimme metsän vapaudesta maailmassa, joka ei enää tunnu mahtuvan ihmisen valtaamaan tilaan. Maatalousyhteiskunnan jaksottama vuodenkierto kuvastaa kuitenkin myös ikivanhoja edeltäneitä perinteitä ja antaa joitain välineitä pitää kiinni juuristamme.

Tänään menin koiran kanssa lähimetsään, joka lisää niin paljon elämisen laatua täällä itälähiöissä. Valo siivilöityi ihmeellisen kauniina koivujen, pihlajain ja vaahterain läpi. Kuuset ja männyt kohosivat siellä täällä, laella hieman uhrikalliota ja penkkejä, joilla päihteitä käyttävät nuoret ajoittain istuskelevat ja puivat kunniakysymyksiä. Näin tavanomaisia tiaisia, vihervarpusia, tiklejä ja puukiipijän. Palatessani yläpuolelle ilmaantui kuitenkin korppi, joka kronkkui taivaista ja katsoi minuun. Sitten toinen. Sitten vielä kolme lisää - kokonainen perhe. Ne kiertelivät mäen ja minun yläpuolella, muistuttaen silloin tällöin itsestään kronk kronk -äänellä.

sunnuntai 17. elokuuta 2025

Elämää Helsingissä ja ekskursioita muuallekin

Jo runsaat kaksi viikkoa on vierähtänyt Suomessa. Edellisen postauksen jälkeen tuli luoksemme kylään uruguaylainen šakkikaverini, jonka olen tuntenut jo seitsemän vuotta, mutten ollut vielä koskaan tavannut livenä. Hän oli tehnyt töitä Uudessa-Seelannissa ja kerännyt rahaa haaveissaan olleeseen suureen Euroopan-matkaan, löytänyt Thaimaasta saksalaisen tyttöystävän, päättänyt muuttaa tämän kanssa Leipzigiin ja etsiä sieltä töitä, opiskelupaikan tai molempia. Tämän ei luulisi olevan aivan mahdotonta, koska puhuu neljää kieltä sujuvasti (espanjaa, ranskaa, englantia ja saksaa) ja on tehnyt jo nuoressa elämässään kaikenlaista amerikkalaisten sairasvakuutusten etätarkastamisesta turistiryhmien ohjaukseen ja hotellin respassa työskentelyyn.

Hän on myös yksi niistä harvoista ihmisistä planeetalla, jotka ovat lukeneet Titaanien aika -trilogiani kokonaan ensimmäisen kirjan alusta viimeisen loppuun, ja vieläpä kahdesti, sillä hän luki aikoinaan koko tarinan sen ollessa vielä käsikirjoitusasteella, ja sitten myöhemmin julkaistut niteet englanniksi. Tämä on ehdottomasti merkittävä meriitti.

Aikoinaan hän luki Titaanien aikaa saadakseen englannin kielensä kirjallisesti korkealaatuiseksi, ja nyt täällä vieraana ollessaan hän oli kirjastoni ympäröimä ja luki kymmenen Suomen-päivänsä aikana ainakin kahta kirjaa saksaksi: Annoin hänelle lahjaksi täysin palvelleen, 90-luvulta peräisin olevan opaskirjani Tatsachen über Deutschland, koska minua miellyttää, kun vanhat kirjat ja esineet saavat uuden elämän jonkun sellaisen käsissä, joille niistä on nyt paljon suurempaa iloa kuin minulle. Aikoinaan luin tuota kirjaa ollessani vaihto-oppilaana Wipperfürthin kreivi Engelbert von Bergin lukiossa. Lisäksi hän luki hyllystäni löytämäänsä Stephan Baierin Welches Europa? -kirjaa. Annoin hänelle Saksa-tietouden lisäksi Tove Janssonin Kesäkirjan espanjaksi, koska tuon kirjan olin vuosia sitten lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjaksi, mutta se palasi pitkällä viiveellä Uruguaysta takaisin minulle, koska vastaanottaja ei ollut koskaan saanut paketin saapumisilmoitusta. Siitä lähtien kirja oli ollut hyllyssäni, vaikken aavistanutkaan, että sen tarkoitettu saaja vielä jonain päivänä tupsahtaisi tänne noutamaan sen omassa persoonassaan.

Luulenpa, että hän pystyy Leipzigissa visualisoimaan Kesäkirjan melko hyvin, sillä jo seuraavana päivänä hänen tulostaan vein hänet Örön saarelle. Siihen oli kaksi syytä. Biologiserkkuni oli mennyt sinne jo pari päivää aiemmin ja kutsunut mukaansa. Ja puolisollani oli puolestaan iso tenttirupeama, jonka vuoksi oli hyvä antaa hänelle pari päivää häiriötöntä aikaa.

Öröllä oli puolipilvistä ja hyvin tuulista. Jälkimmäisestä oli se hyvä puoli, että hyttysiä ei ollut. Tosin tuuli ei ollut tällä kertaa puhaltanut Örön rannoille harvinaisempia kahlaajia, kuten iso- ja kuovisirrejä, tundrakurmitsoja ja punakuireja, kuten samoihin aikoihin elokuussa 2017. Suosirrejä sentään oli rannoilla pieninä parvina ja Storvikeniltä löytyi muutama kappale kaikkia suomalaisia perusvikloja paitsi mustavikloa. Merimetsoja meni merellä massoittain.

Uruguaylainen ihmetteli, miten ulkosaaressa voi olla peuroja, ja oli skeptinen, kun kerroin, että ne ovat hyviä uimareita ja uivat saarelta toiselle. Näimme saaressa sekä valkohäntäpeuran että metsäkauriita - jälkimmäiset vieläpä demonstroivat kertomukseni oikeaksi uimalla Öröltä pohjoisniemen itäpuolelle jääville luodoille. Uivathan hirvet ja villisiatkin joskus kauas ulkoluodoille.

Ulkomaanvieraat ovat aina hyvä tekosyy nähdä omaa kotiseutua uusin silmin. Niinpä kävimme joka päivä jossain. Uruguaylainen ihastui Helsingissä etenkin Oodiin, johon palasi kerta toisensa jälkeen lukemaan ja pelaamaan šakkia. Hänen vierailunsa aikana pelaamamme pelit hän voitti 8-2, mutta voin pitää hyvänä saavutuksena kahtakin voittoa, koska hänen elopisteensä huitelevat nykyään yli kahdentuhannen, ainakin pikapeleissä. Muistan haikeasti, kuinka voitin hänet kerta toisensa jälkeen silloin, kun hän oli vasta teini-ikäinen, mutta sittemmin hän perehtyi peliin paljon syvällisemmin kuin mihin minulla riitti innostusta (tai lahjakkuutta).

Milloin puolisollani oli tenttien osalta helpompia iltoja, hän perehdytti vieraamme Helsingin klubeihin ja Z-sukupolven trendikkäämpään skeneen, kun taas minä tyydyin viemään hänet perinteisempiin Kallion kantabaareihin, joissa muun väenpaljouden riekkuessa Flow-festivaalin jälkihuumassa me pelasimme parin tuopin verran šakkia. Flown ansiosta sunnuntai-ilta muistutti vilkkaimman puoleista perjantai-iltaa. Siltaseen olisi ollut tuntien jonot, mutta onneksi muitakin vaihtoehtoja oli.

Kävimme kolmistamme Porvoossa, jossa söimme joenpartaalla lohikeittoa ja joimme toisaalla kahvia, ja Gumbostrandissa, jossa kahvila oli tällä kertaa auki. Niin ikään katsastimme Hvitträskin, jossa en ollutkaan käynyt muutamiin vuosiin, sekä Akseli Gallen-Kallelan ateljeemuseon. Puolisoni löysi kasapäin symboleja ja merkkejä siitä, että Gallen-Kallela oli perehtynyt salatieteisiin myös hyvin spesifillä tasolla ja berbereiltä ammentaen - ja kun tutkimme taiteilijan edesottamuksia maailmalla, ei tämä vaikuttanut lainkaan mahdottomalta. Egyptissä, Keniassa ja Madagaskarilla hän kävi, mutta on hyvin voinut saada maghrebilaisia vaikutteita vaikkapa Ranskasta. Tarvaspää-kahvilassa oli erinomainen lohikeitto.

Pariin otteeseen grillasimme kunnollisesti, ensin nautaa, myöhemmin hirveä, asianmukaisin lihaviinein, joista osa toimitettuina suoraan ranskalaiselta tilalta, mutta toki unohtamatta rakkaan Dueron jokilaakson tuotantoa sekä espanjalaiselta että portugalilaiselta puoleltaan. Osallistuimme myös joukolla tietokirjailija-ystävämme syntymäpäiville Villissä Wäinössä, ja jatkoille Kurkimäessä grillimme äärellä. Oli hauska nähdä monia suomalaisia ystäviä, joita en ole paljon nähnyt Belgiassa ja Pakistanissa vietettyjen viiden viime vuoden aikana.

Kävimme kolmistamme myös Nuuksiossa: maisemat olivat mitä kunnollisimpia, lintuelämä sen sijaa elokuulle tyypillisesti hyvin hiljaista. Kerran jo kuulostelin toiveikkaasti sukupuuton partaalle romahtaneita hömötiaisia, mutta nekin osoittautuivat vain sinitiaispoikueiksi. Opin erään uuden asian: Nuuksion nimi suomeksi ja ruotsiksi tulee saamenkielisestä joutsenta tarkoittavasta sanasta njukča. Poluilla tuli vastaan kansainvälistä väkeä: suomalaisten lisäksi espanjalaisia, italialaisia, ranskalaisia, brittejä, puolalaisia ja japanilaisia. Muualla Euroopassa paitsi pohjoisessa elokuu on tärkein lomakuukausi ja monet välimerelliset ovat nykyään tykästyneitä Suomeen suopeamman kesäilmaston vuoksi. Puolassakin Suomi kuuluu tulleen trendikkääksi ja halpalennot auttavat asiaa.

Uruguayssa olen käynyt vain kerran, vuoden 2013 joulupyhien aikaan, kun vuokra-autoani Buenos Airesissa pyhien yli odotellessa päätin piipahtaa lautalla naapurimaan puolelle Colonia del Sacramentoon. Maa on pieni, mutta monin tavoin Etelä-Amerikan parhaimmistoa - rauhallinen ja jonkin sortin hyvinvointivaltiokin siellä on. Suomessa se kai tunnetaan lähinnä kolmesta asiasta: nautakarjasta, jalkapallosta ja Fray Bentosin kiistelyä herättäneistä sellutehtaista.

Uruguaylainen lähti samana päivänä, jonka illalla oli Helsingissä taiteiden yö - ja myös muutama mielenkiintoinen kirjanjulkistus Rosebud Sivullisessa. Peräkanaa Teivo Teivaisen Hakaristin historia, Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat sekä Toni Stenströmin Puola ja Suomi. Kirjanjulkistukseenkin oli kokoontunut paljon tuttuja vanhoilta poliittis-analyyttisiltä vuosilta Keski- ja Itä-Euroopan parissa.

Puolisoni selvittyä viimeisistäkin tenteistään kävimme aiemmin löytämässämme Tripla-ostarin erinomaisessa pizzeria Capperissa syömässä ja Merisatamanrannan Café Caruselissa juomassa. Siellä oli myös iki-ihania valkoposkihanhia. Käyskentelimme auringonlaskuun merenrantaa pitkin, kuunnellen kuinka veneiden mastojen laulu yltyi. Pian auringon laskettua alkoikin sade.