Mefisto saapuu Torinoon

Arvostelin tässä blogissa keväällä lukemani Heikki Kännön Sömnön (Sammakko, 2018), jota ylistin mestariteokseksi asiansa osaavalta mestarilta. Nyt syksyllä sain luettua järjestyksessä toisen Kännöni, Runoilijan (Sammakko 2020), joka vahvisti käsitystäni monellakin tasolla, vaikkakaan ei mielestäni kirjallisilta ansioiltaan aivan ylittänyt Sömnötä. 

Runoilijassa on paljon samoja piirteitä kuin Sömnössä, mutta se on suoraviivaisempi ja alleviivaavampi - mieleeni tulee kumma tunne, että Runoilija olisi kirjoitettu ensin ja Sömnö vasta sen jälkeen, koska eräät teemoista on tavallaan kehitelty Sömnössä syvällisemmälle ja ylisukupolvisemmalle tasolle kuin Runoilijassa. Toisaalta Runoilijassa Kännö on keskittynyt rajallisempaan osaan tematiikkaansa, rajallisemmalle maantieteelliselle alueelle ja suunnilleen yhden ihmiselämän mittaiseen aikakauteen. Hän on myös keskittynyt yhteen hallitsevaan päähenkilöön, jonka kautta ja ympärillä sekä historialliset että hengelliset hyvän ja pahan voimat jylläävät. Tosin Runoilijassa enemmän pahan voimat kuin hyvät. Mutta siitä tuonnempana.

Näin kustantajan somesivuilla muutamia klippejä, joissa kirjailija Kännö kommentoi Runoilijaa. Ne nähdessäni olin jo ehtinyt tulla samoihin päätelmiin, sillä olin ehtinyt lukemisessa kirjan puolivälin tietämille. Annetaan siis Kännön itsensä määritellä kirjansa pääparametrit (siteeraan muistin varassa, joten lainaukset eivät ehkä ole aivan sanatarkkoja): 

"Runoilija on Faust-tarina, joka linkittyy Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämiin, ja joka kertoo menneisyyden kadottamisesta."

"Halusin vastata kysymykseen, kuinka paljon vapauksia taiteilijalle voidaan sallia. (...) Ja varmastikaan niin paljon ei voida sallia, kuin mihin Aurelian Benn tässä tarinassa syyllistyy." 

Sitä, että Runoilijan tärkein kulttuuriviite on Faustin myytti - ja nimenomaan Johann Wolfgang von Goethen esittämässä muodossa - ei Kännö millään tavoin peittele kirjassaan. Se alkaa tyylikkäästi Faust-näytelmän avauskohtauksella, jossa Saatanaa edustava Mefistofeles saa Jumalalta luvan kiusata ja vietellä oletettavasti hurskaan Faustin lankeamaan sopimukseen, jossa myy lopulta sielunsa paholaiselle. Goethen tarinassa hintana, josta Faust kuolemattoman sielunsa myy, ovat ikuinen tieto samoin kuin nuoruus ja nuori rakkaus Margareta-neitoon.

Faustin myytti on huomattavasti Goetheä vanhempi, mutta nimenomaan Goethe teki siitä tietynmuotoisen klassikon, jota on sittemmin mukaillut ja toisinaan käsitellyt kriittisesti lukematon joukko muita, sekä Goethen aikalaisia että myöhempiä tekijöitä. Kirjallisuudessa muuan tunnetuimmista varianteista on esimerkiksi Mihail Bulgakovin (Myhailo Bulhakovin) Saatana saapuu Moskovaan, joka muussa maailmassa tunnetaan alkuperäisnimelleen uskollisemmin Mestarina ja Margaretana.

*   *   *

Mefiston hahmo kuuluu olennaisena osana Faust-tarinoihin, mikä on erityisesti yhteydessä Goetheä edeltäneiden aikojen inkvisition, uskonpuhdistuksen ja katolisen vastauskonpuhdistuksen ristiretkiin renessanssin aikana valloilleen ryöpsähtänyttä taikuuden uutta tulemista ja siitä siinneitä liikkeitä kuten vapaamuurariutta vastaan. Valistuksen aika toi esoterian harrastuksen ja salatun tiedon etsimisen uudelleen muotiin Euroopassa ja Goethe oli itse osa tuota liikettä. Molempina aikakausina gnosiksen etsimisen ja löytämisen katsottiin usein olevan linjassa tieteen pikemminkin kuin uskonnollisuuden kanssa - tai sitten se yritti tietoisesti löytää siltaa näiden välille.

Tämä ei kaikille sopinut. Taikuudessa oltiin tekemisissä arveluttavien ja usein vaarallistenkin asioiden kanssa. Etsijöitä eksyi pimeälle puolelle ja sekosi. Esoteeriset piirit olivat myös usein keskenään riitaisia ja niillä oli toisilleen vastakkaisia päämääriä, joihin salatietoa oli määrä hyödyntää. Ei siis ihme, että sellaisille tarinoille oli kysyntää, jotka varoittivat seurauksista, joita koituisi liian pitkälle menevistä harharetkistä hengellisten - tai tieteellisten - salaisuuksien äärelle. Pimeyden voimat vetivät herkästi neroutta puoleensa - mutta myös toisin päin, liika kiinnostus saati yritys saavuttaa yli-ihmisyyttä olivat omiaan herättämään pimeyden voimien kiinnostuksen kuolevaisia yksilöitä kohtaan. Tästähän Faustin tragedia kertoo ajatonta tarinaansa.

Kännö on nostanut kirjansa keskiöön erityisesti kolme todellisuudessa elänyttä ja vaikuttanutta historiallista hahmoa 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Nämä ovat kuuluisa filosofi ja kirjailija Friedrich Nietzsche, tämän kansallissosialistinen sisar Elisabeth Nietzsche sekä saman aikakauden kuuluisimpiin esoteerikoihin kuulunut Rudolf Steiner, joka filosofian ja hengentieteen lisäksi kontributoi arkkitehtuuriin, pedagogiaan ja terveystietoon. Suomessa Nietzsche kuuluu yhä jokaisen kapinahenkisen nuoren filosofin hurahduksiin, kun taas Steiner muistetaan nykyään lähinnä antroposofian ja Steiner-koulujen perustajana. Näitä vanhemmista kulttuurivaikuttajista viittaillaan taajaan erityisesti Goetheen ja säveltäjä Richard Wagneriin, joskin keskeiseen osaan päätyy myös Georges Bizet'n ooppera Carmen. 

Nietzschen luonteen ja käyttäytymisen kuvaus on herkullista. Hän on yhtä aikaa herkkä ja suuruudenhullu, ikinuori ja silti setämäinen. Myös Elisabethin kuvaus on käsittääkseni hyvin uskollista todellisuudelle. Annan lisäpisteitä Kännölle siitä, että kirjassa on huomioitu myös Elisabethin ja tämän aviomiehen Bernhard Försterin Paraguayn viidakoihin perustama arjalainen siirtokunta Nueva Germania, josta brittiläinen historioitsija Ben Macintyre on kirjoittanut loistavan ja suomennetun kirjan Herrakansa viidakossa (suom. Nemo 2002). 

Mainittakoon tässä yhteydessä, että suomalaisten uskovaisten Paraguayhin perustama siirtokunta Onnela sijaitsee samalla viidakkoisella alueella kuin Nueva Germania. Toisin kuin Argentiinan ja Brasilian siirtokunnat, Paraguayssa sijaitsevat ovat meidän päiviimme saakka säilyttäneet vanhojen eurooppalaisten kielten kummallisen vanhahtavat muodot, eivätkä ole tyystin espanjalaistuneet, koska Paraguay ei ole välittänyt integroida syrjäseutujaan eikä sillä ole ollut siihen resursseja. Niinpä Onnelassa puhutaan yhä vanhahtavaa suomea, kun taas sen naapurikylissä vanhahtavaa saksaa ja ukrainaa.

*   *   *

Mutta käydäänpä pienellä harharetkellä vielä hieman kauempana historiassa kuin mistä Kännö kirjansa aloittaa. Tehdään visiitti renessanssiaikana Saksassa vaikuttaneeseen todelliseen Faustiin, jota koskevat tiedot ovat tosin hänen ihmeteoistaan ja luennoistaan siinneiden legendojen värittämiä. Johann Georg Faust eli Georg Sebellicus Faustus tai yksinkertaisesti tohtori Faust eli fyysillisen ja reaalisen elämänsä Keski-Euroopassa noin 1460-luvulta 1540-luvulle. Hän oli yhtäaikaisesti oman aikansa tieteen ja teknologian ihmeisiin kuin myös aikansa filosofiseen ja hengelliseen viisauteen perehtynyt oppinut, alkemisti, mystikko, taikuri ja temppujen tekijä. 

Yksille hän oli ylimaallista viisautta omaava ihailtava ja avomielinen renessanssihahmo, toisille paholaisen ja pimeyden henkiolentojen voimilla porskuttanut vaarallinen kerettiläinen, kolmansille taas pelkkä silmänkääntäjä ja kiertelevä taikuri. Faust elätti itsensä ainakin osin tekemällä temppuja, jotka katsojien silmiin olivat yliluonnollisten voimien työtä - vaikka lienevät tosiasiassa perustuneet hyvinkin maallisiin tietoihin ja taitoihin. Faust saattoi vaikkapa heijastaa hahmoja savuun tai seinille, lukea kohdehenkilön menneisyyttä ja tulevaisuutta - tai saada kaniinin ilmestymään sensaatiomaisesti tyhjästä hatusta. Mutta samalla hän eli akateemista elämää, luennoi opiskelijoille ja väitteli uskonoppineiden kanssa. Nykyaikana hänen edustamansa kolme ammattikuntaa - tieteilijät, mystikot ja temppujen tekijät - pyrkivät yleensä pysymään visusti erossa toisistaan ja kokevat loukkaavana, mikäli ihmiset sekoittavat heidät toisen ryhmän edustajiin. Renessanssiajan Euroopassa niin ei kuitenkaan vielä ollut, vaan oppineen, velhon ja taikurin roolit - siis tiede, uskonto ja taide - menivät usein iloisesti sekaisin. 

Olen aiemmin Sömnön kohdalla kuvannut sitä merkillistä synkoronisiteettiä, jonka olen kokenut lukiessani tai kuunnellessani Kännöä. Kännönkin kohdalla taiteilijan, mystikon ja tieteellisen ihmisen rajat häilyvät. Mainitsemani synkronisiteetti saavutti erään tähänastisen huippunsa Euroopan-matkalla, jonka tein puolisoni ja hänen koiransa kanssa viime kesänä. Olen tässä blogissa sivunnut eräitä tuon matkan tapahtumia erityisesti Sloveniassa, Italiassa ja Saksassa - kovin tarkasti niistä ei voi blogissa kirjoittaa, sillä ne kuuluvat maailmaan, josta on puhuttava varovasti, jottei se herättäisi ei-toivottujen voimien huomiota. Havaitsimme vasta tuolla matkalla epähuomiossa niin käyneen - ja syyllinen oli seurueemme oletettavasti viattomin jäsen, pommerilaispentu Sukkar, joka vähän ennen matkaa puolisolleni sattuneen työtapaturman vuoksi erehtyi syömään jotain sopimatonta. Mukanamme kulki siis halki Euroopan ikivanhojen kaupunkien eräänlainen kävelevä lyhty, mutta havaitsimme tämän asiaintilan vasta, kun se oli ehtinyt herättää turhaa huomiota.

Eräästä slovenialaisesta kaupasta jäi käteeni mielenkiintoinen kirja, jota luin kesästä alkaen rinnakkain Kännön kaunokirjallisten teosten kanssa - nimittäin amerikkalaisen historioitsijan Anthony Graftonin kirja Magus - The Art of Magic from Faustus to Agrippa (Allen Lane, 2023). Tämä kiehtova teos on akateemisen ja tieteellisen miehen historiallinen tutkimus eurooppalaiseen renessanssiin kuuluneesta taikuuden perinteestä, jota siis, kuten aiemmin kuvasin, lähestyttiin aikanaan usein siitä näkökulmasta, että se edusti jotain "tieteellistä" verrattuna edeltäneiden vuosisatojen uskonnolliseen dogmaattisuuteen. Monessa kesän matkamme kaupungissa olimme niiden samojen hahmojen jalanjäljissä, joista Grafton kertoo kirjassaan. Siis maagien.

Georg Faustista hän toteaa heti kirjan aluksi - kerrottuaan ensin hurskaan protestanttisen anekdootin uskonpuhdistaja Philipp Melanchthonin Jumalalta virtaavien voimien ylivertaisuudesta tohtori Faustin taikavoimiin verrattuna (siten kuin Melanchthon itse oppilailleen kehuskeli, tietysti): 

"Yksi asia ilmenee kuitenkin selvästi: Melanchthonin keskustelukumppani - meidän historiallisena Faustina tuntemamme mies - oli maagi, toisin sanoen oppinut taikuuden harjoittaja. Hän harjoitti tätä ammattia vuosikymmeniä ennen kuin kaupustelijat alkoivat renessanssi-Saksan tavernoissa ja toreilla levitellä 'Faustin kirjaa', joka liioitteli hänen aidostikin värikkäitä seikkailujaan. Kun hän uhkasi manata tuulen, joka lennättäisi Melanchthonin astiat ulos hänen keittiöstään, hän vetosi vastustajiensa mukaan 'taiteeseen' - toisin sanoen muodollisesti järjestettyyn oppikokonaisuuteen, joka antoi hänelle erityisen pääsyn joko salattuihin luonnonvoimiin, enkelillisiin tai diabolisiin voimiin tai kaikkiin näihin.

Vaikka Melanchthon halveksikin taikureita, hän kuitenkin tunnusti Faustin taikuuden voiman. Hän suorastaan kertoi oppilailleen tarinoita maagin ihmeellisistä teoista. Kun Faust esimerkiksi kohtasi kilpailevan maagin Wienissä, hän osoitti paremmuutensa yksinkertaisella, joskin dramaattisella tempulla: hän 'ahmaisi' kilpailijansa ja salli tämän sitten ilmestyä vahingoittumattomana uudelleen ilmoille eräässä luolassa muutamaa päivää myöhemmin. Melanchthon - joka itsekin harrasti astrologiaa ja luonnonmagiaa - tunnusti, että hänen vastustajallaan oli tiettyä uskottavuutta alalla."

Katolinen kirkko - viimeistään sen jälkeen kun oli määrännyt temppeliherrojen joukkomurhat ja puhdistukset - suhtautui tunnetun vihamielisesti taikuuteen tai ainakin sen järjestäytyneeseen harjoittamiseen, vaikka itse harrastikin maagisia rituaaleja, ja vaikka monet keskiajan ja renessanssin tunnetuimmista taikuuden harjoittajista olivat kirkonmiehiä. Kyse ei ollut siitä, etteikö taikuuteen olisi kirkon piirissä uskottu - kyse oli siitä, mistä sen uskottiin kumpuavan. Jos "taikuus" kumpusi Jumalasta - esimerkiksi uskoessamme rukouksen voimaan, öylätin muuttumiseen Jeesuksen lihaksi ja viinin muuttumiseen vereksi - se oli ihan kosher, mutta mikäli se tapahtui hallitsemattomasti rituaalit monopolisoineen kirkon ulkopuolella - tai vaikka kirkon sisäpuolellakin, mutta erimielisin käsityksin - oli erittäin suuri vaara, että sai kerettiläisleiman otsaansa ja inkvisition kimppuunsa. 

Niin kauheita ja epäoikeudenmukaisia kuin noitavainot olivatkin - niissä surmattiin tuhansia kansan arvostamia parantajia ja näkyjen näkijöitä - niille oli virallisten uskontojen piirissä perusteet, joihin suuri osa väestöstä uskoi. Osa perusteista oli kyynisiä, sillä ne tähtäsivät lähinnä hengellisen vallan monopolisoimiseen vallitseville uskonnollisille instituutioille. Mutta yhtä lailla noitien ja taikureiden vainoajat luultavasti vilpittömästi uskoivat, että ihmetekoja tekevät tai selittämättömiä lahjakkuuksia omaavat ihmiset olivat tekemisissä pimeyden voimien kanssa, muodostaen siten jatkuvan uhan ympäröivälle jumalaapelkääväiselle yhteisölle. 

Ihmiset pelkäävät silmittömästi sitä, mitä eivät ymmärrä. Valitettavasti tätä pelkoa käyttävät hyväkseen myös ne, jotka ymmärtävät, mutta joilla on salattuja pimeitä päämääriä - ja jotka eivät kaihda kanssaihmistensä surmauttamista esimerkiksi kateuden tai vallanhimon vuoksi.

Ei siis ollut ihme, että esoteerisistä asioista kiinnostuneet oppineet siirtyivät vuosisatojen ajaksi salaseuroihin. Salaseuroissa esoteeriset opit ja rituaalit kukoistivat ja tietoa jaettiin, ja nuo opit nostivat uudelleen päätään uskonnon ja tieteen valtavirtaan vain erityisinä aikoina, jollaisia renessanssi ja valistus olivat. 

Kolmas rekisteri, taide, pysyi kautta aikojen jossain määrin vapaampana dogmeista ja kerettiläisleimoista kuin uskonto ja tiede, ja niinpä taikuus kanavoitui vuosisadasta toiseen erityisesti taiteen piiriin. Taiteilijoille ei ollut aivan yhtä vaarallista olla omituisia kuin tiedemiehille tai uskonoppineille.

Uskonpuhdistuksen myötä katolisuudesta erottautunut protestanttinen kirkko oli, jos mahdollista, vielä pahempi gnostikkojen ja taikureiden kannalta, sillä jos se näki taikuuden synnin katolisessa kirkossa, niin vielä pahempana ilmeni tuo vitsaus tietysti siellä, missä se ei ollut edes katolisissa kahleissa. Varhaiset protestantit, kuten Melanchthon, eivät kuitenkaan kiistäneet taikuuden roolia, vaan päinvastoin pyrkivät päihittämään kilpailijansa. Vasta myöhemmin tuli tavaksi vaieta - ja etäännyttää Jumalasta tuleva magia siitä oletetusta toisesta lähteestä kumpuavasta. Tosin riisuessaan kokonaan magian, tuli protestanttinen kirkko samalla myös maallistuneeksi. Ajoittain herää kysymys, menikö lapsi pesuveden mukana.

*   *   *

Mainitsin aiemmin synkronisiteetteihin kiinnittämäni huomion Kännön kohdalla. Sama toistui kuitenkin miltei heti avattuani Graftonin kirjan ensimmäisen kerran. Grafton on omistanut teoksensa "Louise Graftonille, taikurille". Tiesin samalla hetkellä, että Louise oli Graftonin vaimo, ja että hän oli kirjan julkaisun aikaan jo kuollut. Grafton itse on yhä elossa oleva Chicagon, Cornellin ja Princetonin oppinut, joka on kirjoittanut suurimman osan kirjoistaan renessanssin ja varhaismodernin Euroopan historiasta. Taikuutta käsittelevä kirja on hänen viimeisimpänsä, ja kirjan kirjoittamiseen tällaisesta aiheesta huippuyliopistojen piirissä täytyi olla syy. Aavistin, mikä tuo syy voisi olla, ja sain aavistukselle vahvistuksen heti, kun googletin hänen vaimonsa nimen. Louise Grafton, os. Ehrlich, oli tosiaan kuollut heinäkuussa 2019, ja eteeni aineellistui hänen kuolinilmoituksensa, jossa oli lasten nimet sekä arvoituksellinen huomautus: "Since her childhood, she had practiced crafts of many kinds."

Totta tosiaan, löysin tietoja Louisen erityisosaamisesta mm. historiallisten käsityöperinteiden ja instrumenttien elvyttämisessä. Leskeksi jääneen akateemikon kirjan omistuskirjoituksessa mainitusta "taiteesta" ei sen sijaan löytynyt julkista dokumentaatiota, mikä ei toki ole yllättävää. Ymmärsin nyt paremmin kuin hyvin, miksi tieteellisen maailmankuvan omaava kuolevainen on halunnut näin syvällisellä (ja tieteellisellä) tasolla ymmärtää asioita, joita on tullut avioliittonsa kautta todistamaan.

Kun Runoilijan päähenkilö Aurelian Benn ensi kertaa kohtaa Rudolf Steinerin ja vie hänet Naumburgin pikkukaupungin Marienstrassella sijaitsevaan pieneen kahvilaan, Aurelian ajattelee: 

"Sen lisäksi, että tunnustelevan keskustelun kulkua on helpottanut Steinerin vastaanottavainen ja luottamusta herättävä olemus, Aurelian on ajatellut: 'Kuin olisimme peräisin samasta maailmasta.' Tuolla maailmalla hän tarkoittaa varjojen, aaveiden ja kuoleman maailmaa."

Tämä kohta ihmetytti minua alkuun, sillä Steiner on kuvattu Kännön teoksessa varsin sympaattiseksi ja valoisaksi hahmoksi - olkoonkin, että jossain määrin omahyväiseksi. Steiner on kiistatta pelastajahahmo Aurelianin elämässä, vaikka kiittämättömyys kuuluukin osana Aurelianin faustiseen kiroukseen. Ajattelin kuitenkin, että 'varjojen, aaveiden ja kuoleman maailma' viittasi tässä tapauksessa Aurelianin omaan projektioon, joka oli kiistatta ikävien elämänkokemusten myrkyttämä. Aurelianin kaltaiselle ihmiselle maagin kohtaaminen oli uhan sävyttämä, sillä tällainen ihminen kykenisi näkemään hänen lävitseen, mitä kaiken salaava samanaikaisesti toivoi ja pelkäsi. Ehkäpä siksi Aurelianin mieli myös tuomitsi Steinerin, Lorrainen ja Apolloniuksen paljon kyynisempien valehtelijoiden joukkoon Hieronymus Boschin helvetinnäkyyn.

Tuo näky, joka päättää muutoin niin kauniin kirjan, on muuten mielestäni kirjan huonoin osa juurikin kliseisyydessään. Jos kaikki joutuvat lopulta helvettiin, oliko sillä sitten enää mitään väliä, mitä kaikkea he tulivat elämänsä aikana tehneeksi? Pahaa tarkoittamattomat näyttelijät päätyivät samaan valehtelijoiden helvettiin natsien ja murhamiesten kanssa, vain koska olivat näyttelijöitä. Eikö tuo nyt ollut hieman kohtuutonta? Näkyjen näkemisiin kiihtyvä loppu toi myös mieleeni sen, miksi loppukohtaukset mielestäni pilasivat monta Hermann Hessen muutoin nerokkaista kirjoista - varsinkin Arosuden. Niissä vyöryttiin hienostuneista kehittelyistä banaaliin burleskiin, ikään kuin aika olisi loppunut kesken.

Paljon tyylikkäämmän vaikka silti yhtä symbolisen ja näkyyn pohjaavan finaalin Kännö on luonut Sömnöhön ja Hesse puolestaan Morgenlandfahrtiin.

*   *   *

Siirrytäänpä nyt puolestaan ajassa eteenpäin ja vuoteen 1888, josta Runoilijan tapahtumat käynnistyvät - ellei oteta lukuun esinäytöksiä taivaassa ja Wagnerin huvilalla. 

Roannessa tehdystä neidonmurhasta syytetty nuori saksalaisrunoilija hakee turvaa Lyonissa viipyvän puolalais-saksalaisen Wasilewskin teatteriseurueen luota. Koska teatterilaiset nyt ylipäätään suojelevat vainottuja, Apoloniusz ja Lorraine ja lopulta koko seurue päätyvät suojelemaan nuorukaista, jonka oikeaksi nimeksi osoittautuu Aurelian Benn. Aurelian on Kännön romaanin päähenkilö ja (oletettavasti) fiktiivinen hahmo. Hän on paljon nuorempi, haavoittuvampi ja epäkypsempi kuin Goethen Faust, vaikkakin päätyy hyvin samanlaisten dilemmojen ja ilmiöiden ääreen.

Kännö avaa ensimmäisen luvun päähenkilöiden taustoja näiden ensiesittelyjen kohdalla, mikä onkin todella hyvä, sillä se auttaa ymmärtämään näitä henkilöitä myöhemmissä vaiheissaan - ja tekee heistä myös kiehtovia, outoja ja mielenkiintoisia. Teatterinjohtajan tytär Lorraine esimerkiksi - hän on syntynyt kaksineuvoisena, viettänyt lapsuutensa poikana, mutta kasvanut sitten tytöksi. Näyttelijättärenä hän esittää Faustissa Margaretan hahmoa.

Aurelianin itsensä kohdalla sekä muut henkilöt että lukijat joutuvat jatkuvasti kyseenalaistamaan sen, mitä Aurelian muistaa ja kertoo, sillä runoilija runoilee lahjakkaasti menneisyytensä sellaiseksi kuin on kulloinkin sopivaa. Myöhemmin koittavat paljastukset eivät enää tule lukijalle kovin suurina yllätyksinä, sillä monen monta vihjausta on niihin valmistanut - ja tämä on toteutettu pelkästään taidokkaasti, sillä eihän Runoilijassa ole kyse mistään arvailudekkarista, vaan ihmisyyttä, yli-ihmisyyttä ja taiteilijuutta syväluotaavasta psykohengellisestä tutkielmasta.

Vaikka taide ja esoteria hallitsevat juonenkuljetusta, Kännö ei unohda myöskään tieteellisyyttä. Hän mainitsee yhä erittäin pedanttisesti tarinan varrella kuljettavien katujen nimiä, kohdattavia eläinlajeja, tarkkoja teatteri- ja musiikkitermejä, vaatetuksen samoin kuin psykedeelisten näkyjenkin yksityiskohtia. Tämä panostaminen yksityiskohtiin nostaa kännöläisen proosan laatua silmissäni monta potenssia korkeammalle, koska kyse ei ole pelkästään oppineisuuden osoittamisesta vaan fiktion kirjoittamisesta uskottavaksi todeksi. Siihen tarvitaan yksityiskohtia. Ja rönsyjä. Ihan oikeasti, ihmiset. Jos te luette minun blogiani, tiedätte tämän jo - jos ette tätä ymmärrä, ette todennäköisesti ole myöskään jaksaneet lukea tätä blogia näin pitkälle.

Siksi saksilaisessa pihapuussa hyppivä lintu on nimenomaan viitatiainen. Siksi joella, johon ruumis uppoaa, ui nimenomaan sinisorsa. Siksi Aurelianin työhuoneeseen ilmestyy näkynä nimenomaan metsäkauris - kahdesti. Ja kun joku hyräilee, mainitaan myös kappale ja säe, jota hyräillään. Aukioilla sijaitsevien patsaiden esittämät henkilöt nimetään. Samoin se biedermeier-tyylilaji, jota Aurelianin istuma sohva edustaa hänen keskustellessaan Elisabethin kanssa tämän vankasta tahdosta väärentää veljensä elämäntyö tukemaan kansallissosialistista aatetta.

Mutta silloin tällöin yksityiskohdat myös ihmetyttävät. Tässä kirjassa minua ihmetytti esimerkiksi se, miksi 1880-luvun Ranskassa olisi muka esiintynyt niin paljon englanninkielisiä etunimiä. Miksi Alexandren isän nimi oli William eikä Guillaume? Miksi kaksi Dijonissa kummisetää väijynyttä roistoa olivat nimiltään Barry ja Langley, vaikka he mitä ilmeisimmin olivat umpiranskalaisia? Tällaisten sattumien kohdalla alkaa epäillä, onko Kännö yrittänyt lähettää piiloviestejä. 

*   *   *

Kännö ei olisi nykyinen suomalainen suosikkini jos hän ei joka sivuilla viittailisi eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan. Eikä pelkästään esoteeriseen vaan myös kaikin puolin tieteelliseen ja historialliseen. Kännö seuraa taikurien ikiaikaisia perinteitä siinä, että hän vihjailee, kalastelee assosiaatioita, mutta sitten, jos yhteys onkin liian ilmeinen, hän kiistää olevansa vakavissaan, vetäytyy ironian vinoon hymyyn. Tosin kun hän paljastaa kasvonsa videoklipeissä, hän paljastaa myös epäironisen puolensa. Ja hyvä niin. Muutenhan voisi epäillä Aurelianin olevan alter ego. Mutta ei, Kännö ei selvästikään ole Aurelian, vaikka Aurelian saattaa olla jotain, mitä Kännö on ehkä joskus pelännyt voivansa olla.

Aurelian Benniä ei säästellä. Vaikka hän debytoi romaanin ensimmäisessä luvussa sympaattisena ja kauniina nuorukaisena, jonka uhriutuminen herättää Lorrainen ja Apolloniuksen hoivavaistot - ja omalla tavallaan hurmaa jopa kyynisen egoistin Theodorin - käy lukijalle kuitenkin nopeasti selväksi, ettei Aurelian ole mikään pyhimys. Hän on "kauniin pojan" arkkityyppi - tai siis yksi niistä - ja kehittyy kirjan myötä alituiseen huolestuttavampaan suuntaan. Tästä huolimatta hän pysyy inhimillisenä - ja ehkä juuri siksi on niin traaginen. Toisin kuin Werther, hän on kuitenkin selviytyjä - valmis hyvinkin kauheisiin tekoihin itseään suojellakseen. Puhumattakaan siitä, että on valmis valikoivasti unohtamaan ja sepittämään kaiken, mikä muuten uhkaisi romahduttaa hänen omakuvansa.

Hän on siis tavallaan paljon vereslihaisempi hahmo Mefiston esiin astumiselle kuin Goethen Faust. Hän kiroaa vanhempiaan, professoreitaan ja varhaisia auttajiaan jo parikymppisenä opiskelijapoikana, juopottelee ja pelaa itsensä maanpakoon, mistä alkaa pitkä sarja nahanluonteja ja uusia yrityksiä, päättyäkseen kerta toisensa jälkeen nahkalaukkuun tai matka-arkkuun sullottujen runojen ja elämäkertojen polttamiseen.

Ja entä Mefistofeles? Kännö esittelee hänet vaivihkaa jo ensimmäisessä Lyoniin ja Dijoniin sijoittuvassa osassa, mutta avoimesti hän astuu esiin "kummisedän" hahmossa toisessa, Torinoon sijoittuvassa osassa, joka on Runoilijan kovaa ydintä. Torinossa totisesti sattuu ja tapahtuu. Heinrich von Grüngenin hahmo on kuvattu taidokkaan klassisesti ihmishahmoon inkarnoituvan pirun arkkityypiksi, joka on yhtä aikaa kiehtova ja aidosti kauhea. Tuosta kauheudesta Kännölle erityiskiitokset - olen kyllästynyt mefistohahmoihin, jotka ovat pelkästään kylmiä narsistisia hurmureita. Grüngenin hahmoon on saatu sitä jotain - aidosti pahaa ja piittaamatonta rujoutta, jolle kuolevaiset kuitenkin tuntuvat taikatemppujen edessä olevan kummallisen sokeita.

Lukuun ottamatta sitä kerjäläistä, jonka yhden silmän tilalla on lasisilmä ja toisen tilalla kasvain. Hän näkee pimeyden tarkemmin kuin kukaan toinen. Yrittää varoittaakin.

Kummisedän hahmo antaa paljon ajateltavaa. Jos Goethen mefistohahmosta on vallinnut pitkään epäselvyys siitä, kuka hän tarkalleen on - onko hän Lucifer tai Saatana itse, yksi langenneista enkeleistä (esimerkiksi Asasel ja Astaroth on mainittu) vai onko mefisto vain paholaisen palveluksessa oleva demoni? Kännö tuntuu uskovan, että kyseessä on pääpiru itse. Tähän viittaavat monet kohdat, mukaan lukien tunnustautuminen useammalla eri kielellä (muttei suomeksi) kärpästen herraksi, joka varsinkin heprealais-arabialaisessa perinteessä viittaa teeskentelijään, paholaiseen itseensä. Suoriakin samaistuksia Kännö tekee. 

Toisaalta Goethen hengessä Grüngen on kuitenkin rajoitettu teoissaan - hän murhaa ainoastaan välillisesti, eli viime kädessä veitsiä käyttelevät aina ihmiskätyrit. Hän saa myös suostutella ainoastaan niissä rajoissa, jotka Jumala on hänelle suonut. Tämä lähestyy vahvasti gnostilaista käsitystä, jossa Jumala ja saatana yhdistyvät lopulta samaan hahmoon, ollen sen valoisa ja pimeä puoli. Tähän integroituun jumaluuteen viittaa myös Abraxas, joka esiintyy taajaan saksalaisessa mystiikassa, mutta jota Kännö mielenkiintoisesti ei kertaakaan mainitse, vaikka yksi maallikoiden keskuudessa tunnetuimmista loitsuista viittaa juuri Abraxaan nimeen. (Rowling on sitä mukaellut Potter-saagassaan.)

Kummisetä sytyttää sikarinsa niihin koskematta ja ilmaantuu paikalle kuin tyhjästä, vaikka lukittujen ovien läpi. Hänellä on hopeanhohtoiset silmät ja susimaiset kasvonpiirteet, kyltymätön viinin ja seksin himo sekä se ominaisuus, ettei hänen ikäänsä oikein pysty arvioimaan. Ainoa asia, jota en ole toistaiseksi ratkaissut, on se, miksi paholainen tuoksuu kanelille. Kännö toistaa tämän niin monen monta kertaa, että sen täytyy merkitä jotain.  

Ja tietysti minua sävähdyttivät kaiken tämän synkronisiteetit, yhtymäkohdat Titaanien aikaan, tai tarkemmin sanoen erityisesti sen jatko-osiin, Elysioniin ja Sangrialaan. Omassa trilogiassani päädyin asettamaan faustiseen rooliin tiedenaisen, joka kuitenkin on ihmistyypiltään lähempänä Goethen kuin Kännön Faustia. Sen sijaan Mefiston hahmo on hämmästyttävänkin samanlainen: Grüngenin ja Lefuet'n paikkoja voisi vaihtaa melkein yksi yhteen ja sama vihtahousu siellä irvistelisi. Oletan siis, että Kännö tietää, mistä puhuu. Sitä paitsi sekä Grüngen että Lefuet ovat pieniä kyliä Sveitsin vuorilla.

Se, että Kännö tietää, mistä puhuu, muistuttaa minua erään väkeviä näkyjä näkevän ystäväni sanoista, jotka hän lausui nähtyään ensi kerran Kännön kuvan: 

Näytin kirjailijakuvan näkyjä näkevälle ystävälleni, joka valokuvista näkee ihmisten menneisyyden ja tulevaisuuden - kun sille päälle sattuu - ja hän sanoi Kännöstä, että kyseessä on entinen synnintekijä, joka on kuitenkin löytänyt tien, joka voi viedä hänet vielä pidemmälle kuin missä on nyt. Hän totesi myös:

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Omassa trilogiassani Synkeä herttua toteaa, että viattomuus on julmaa ja moraalisuus kasvaa sen menetyksestä. Aurelianin tarina on tästä hyvä havainnollistus.

*   *   * 

Kännö liikkuu kirjoissaan mielellään Euroopan ydinalueilla. Varsinkin Saksassa ja Ranskassa, joissa Runoilijakin tapahtuu alussa ja lopussa. Näiden keskelle jää pitkä ja keskeinen jakso, joka sijoittuu Italiaan, mutta siellä ainoastaan Torinoon. Ikään kuin Kännö olisi rohjennut Keski-Euroopasta matkata ainoastaan Piemonten verran etelään. No, ainakin vielä. Odotan jo kovasti välimerellisempien romaanien lukemista - joskin yhä odotan myös sitä, mitä Kännö ajattelee Suomesta, josta puolisoni on todennut, että se on henkisesti rauhallinen maailmankolkka juuri siksi, että sieltä puuttuu historia. Ehkä Kännö ajattelee samoin - tuntee olevansa Suomessa turvassa sellaisilta asioilta, joita näimme Veronassa ja Erfurtissa.

Lyon tuskin on sattumalta tämän romaanin aloituspaikka, koska viipyessäni siellä ensimmäisen kerran kaksi päivää ja yötä - tulevan puolisoni oli pitänyt olla mukana, mutta olikin yllättävistä syistä lentänyt Suomeen Barcelonasta - päädyin ikään kuin vahingossa maagiseen kauppaan, jossa taikuri kysyi minulta missä puolisoni oikein oli, häntä kun oli odotettu. Sormukseni ilmeisesti kavalsi minut, sillä en ollut tuolloin vielä naimisissa, vaikka aavistinkin lähitulevaisuudessa olevani. Taikuri näytti yhä kasvoiltaan nuorelta mieheltä, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat.

Tarina liikkuu ensin Lyonista itää kohti Burgundiin, siinä viivytään jonkin aikaa Dijonissa mainitsematta lainkaan sinappia mutta mainiten sen sijaan muutamia katuja ja kapakoita. Dijonista päähenkilö pakenee Alppien yli Torinoon, jossa vietetään runsas kolmannes kirjasta, ja jossa monet ratkaisevimmista asioista tapahtuvat. Torinossa Aurelian tapaa sekä Nietzschen että Carmenia esittävän Minnan ja hänen äitinsä, tarot-kortteja lukevan ja koruja rohmuavan Isabellan. Torinoon on sijoitettu myös koko joukko muita sivuhenkilöitä.

Runoilijan kolmannessa osassa Torinosta siirrytään jälleen saksankieliseen maailmaan. Ensin Nietzschejen kotikaupunkiin Naumburgiin, sitten Weimariin, sieltä Berliiniin, ja Berliinistä lopulta maailmansotaa ja sittemmin natsismia pakoon Baseliin. Aurelianin fiktiivinen tarina on nivottu kiinteästi yhteen niihin todellisiin tapahtumiin ja skismoihin, jotka vaikuttivat Goethen, Schillerin ja Nietzschen perintösäätiöissä, saksalaisessa esoteriassa, kansainvälisessä teosofisessa ja myöhemmin Steinerin antroposofisessa liikkeessä. Kännö on esimerkiksi nivonut tosiasiallisesti tapahtuneet Bernhard Försterin itsemurhan ja Steinerin Goethe-temppelin tuhopolton osiksi kaunokirjallista tarinaansa. 

Samalla Kännö on linkittänyt Aurelianin tarinan vanhoihin eurooppalaisiin vampyyrilegendoihin, sillä Baseliin ja Naumburgiin päätyy elävä kuollut. Kännön vampyyritulkinta on menneisyytensä - ja sitä myötä sielunsa - kadottanut ihminen. Kirppu, joka hyppää isännästä toiseen.

Kun Titaanien ajan Mikael vierailee unessaan sveitsiläisen pikkukaupungin antiikkikaupassa (akashassa), siellä on ikkunassa Remingtonin kirjoituskone, johon on jäänyt kärpässirkuksesta kertova liuska, mutta myöhemmin kummitus kertoo olevansa kirppujen herra. Voiko olla sattumaa, että Kännö on joitain vuosia myöhemmin kirjoittanut hyvin samanlaisia näkyjä, joissa esiintyvät aivan samat symbolit - kirjoituskoneen merkistä kirppujen ja kärpästen herroihin? Ei tietenkään. Myytit ovat kulttuuriperintöä, joka itsessään siirtyy ihmispäästä toiseen kuin jonkinlainen vampyyri.

Ja mikäpä muukaan olisi ollut Mefiston viimekätisenä tavoitteena Euroopassa kuin lietsoa kansallissosialismi ja fasismi valtaannousuunsa. Niinpä tietysti. Kännö tuntuu päätyneen lopulta samantapaisiin päätelmiin kuin Nietzsche, joka on lopussa suopeasti heitetty helvetin sijaan pelkkään katukivetykseen. Ei ole kovin vaikeaa kuvitella allegorista kuviota myös nykymaailmaan: millaisia Grüngeneitä löytyykään Putinin ja Trumpin takaa? Ja kuinka pieneksi ajatteleva ihminen pimeyden voimien edessä itsensä tuntee?

Kaksi kirjaa merilehmistä

Minun on pitänyt kirjoittaa tämä blogikirjoitus jo pitkään, sillä luin molemmat merilehmäkirjat jo kesällä. Kyseessä ovat siis kaksi hämmentävän samankaltaista kirjaa, joiden kummankin keskiössä on Georg Stellerin tutkimusmatka ja elämä, ja joista kummankin on kirjoittanut hiljattain suomalainen kirjailijatar. 

Ensimmäinen näistä, Aura Koiviston Mies ja merilehmä (Into), ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 2021, ja jälkimmäinen, Iida Turpeisen Elolliset (S&S) kaksi vuotta myöhemmin vuonna 2023. Löysin jälkimmäisen näistä ensin, mutta kuultuani Koiviston kirjasta hankin senkin. Ostamassani painoksessa Koiviston kirja oli kuitenkin merkitty julkaistuksi vuonna 2024, mikä erehdytti minua alkuun pitämään Elollisia näistä kahdesta ensin julkaistuna. Into näyttää kuitenkin julkaisseen Miehen ja merilehmän uudelleen vuonna 2024 - eksplisiittisesti kertoen tehneensä tämän Elollisten saaman suuren huomion ja suitsutuksen vuoksi.

Tuo suitsutus ei ole ollut millään muotoa turhaa: Turpeinen on loistava sanankäyttäjä, joka kirjoittaa tenhoisasti ja kaunista kieltä. Kahden niin samankaltaisen kirjan kuviossa minua jäi kuitenkin hämmentämään useampikin asia. 

Ensinnäkin, miksi Mies ja merilehmä ei saanut jo vuosia sitten osakseen samanlaista huomiota kuin Elolliset myöhemmin? Koiviston ansiokas kirja ohitettiin olankohauksin, vaikka Helsingin Sanomat näyttääkin sentään sen arvostelleen. Elollisia sen sijaan on ylistetty maasta taivaisiin ja markkinoitu kansainvälisesti lukuisin tekeillä olevin ulkomaisin käännöksin. Johtuuko tämä siitä, että Into on alun perin hoitanut hommansa kustantajana heikommin kuin Elolliset kustantanut S&S? Ainakin kirjat luettuani minulle heräsi se ikävä tunne, että kirjailijoita ja heidän kirjojaan on kohdeltu aika epätasa-arvoisesti. 

Mutta ei tässä kaikki. Kun Turpeinen on kirjoittanut Elollisia, hänen on pakosti täytynyt olla tietoinen aiemmin ilmestyneestä Koiviston teoksesta. Tästä huolimatta Turpeisen kirjasta ei löydy minkäänlaista viittausta tai edes kirjallisuuslistamainintaa Miehestä ja merilehmästä. Sitä on hieman vaikea ymmärtää.

Molemmat kirjat on kirjoitettu lähtokohdissaan samasta aiheesta. Niiden ydinkehyksenä on 1700-luvulla eläneen, Venäjän keisarikuntaan muuttaneen saksalaisen luonnontutkijan Georg Stellerin elämä - ja aivan erityisesti hänen tutkimusmatkansa tanskalaissyntyisen Vitus Beringin retkikunnan kanssa Aleuteille, Alaskaan ja lopulta haaksirikkoutuminen nykyisin Beringinsaarena tunnetulle Kommandöörinsaarten asumattomalle saarelle. Steller myös toimii molempien kirjojen päähenkilönä, tosin Elollisissa päähenkilö vaihtuu ajasta toiseen.

Suomeen Stellerin tarinaa yhdistää sittemmin sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän luuranko, joka on pitkään ollut Helsingin eläintieteellisen museon eksoottinen vetonaula. Minäkin muistan sen sieltä jo lapsuudestani. Ja sekä Koivisto että Turpeinen fiilistelevät kirjoissaan käynnillä museossa tuota luurankoa katsomassa.

Molempien kirjojen moraalinen sanomakin on samanlainen: Koivisto ja Turpeinen käyttävät merilehmän sukupuuttoa sekä konkreettisena että filosofisena astinlautana teostensa ekologiseen ja luonnonsuojelulliseen sanomaan. Suuren levää syöneen merieläimen tuho vain 30 vuotta sen löytymisestä oli tapahtuma, joka omana aikanaan herätti ihmisiä ajattelemaan, että näinkin voi tapahtua: laji voi tosiaan kadota ikiajoiksi maailmasta pelkän inhimillisen ahneuden ja piittaamattomuuden vuoksi.

*   *   *

Ellei tässä jo olisi kylliksi yhtäläisyyksiä kirjojen välille, molemmat kirjailijattaret ovat myös käyttäneet samoja tyylikeinoja. Esimerkiksi sitä, että menneisyydestä kirjoitetaan preesensissä. Itse en tästä muoti-ilmiöksi muuttuneesta tyylikeinosta oikein pidä - ja molemmissa kirjoissa myös näkyy, minkälaisia ongelmia se aiheuttaa. Kirjoitetaan menneisyydestä ja haetaan eläytyvää ajankuvaa mm. käyttämällä vanhahtavia sanoja - sellaisia kuin luurankoiset - mutta toisaalta halutaan kommentoida tätä kaikkea nykyajan näkökulmasta ja termein, esimerkiksi eri eliölajien vasta hiljattain uusituin suomenkielisin nimin. Vieläpä sitäkin, mitä ajatuksia mikäkin asia kirjailijoissa itsessä herättää. Tämä olisi toteutunut helpommin jos menneisyydestä olisi kirjoitettu imperfektissä ja aikasiirtymät nykyhetkeen ja kertojaäänen kommentaariin olisivat puolestaan olleet preesensissä. Nyt lauseiden aikamuoto kulki välillä jopa päinvastoin.

Molemmat kirjailijat ovat eläytyneet Stellerin elämään ja lisänneet siihen kaunokirjallisin keinoin sellaisia inhimillisiä ulottuvuuksia, joita ei välttämättä olisi tietokirjoista löytynyt. Koiviston kirja on näistä kahdesta tieteellisempi otteeltaan - Stellerin kirjeenvaihdosta ja elämästä säilyneitä tietoja on hyödynnetty avoimesti, lähteet mainiten. Koiviston kirjan lukija voi halutessaan itse hakeutua tiedon lähteille ja tarkistaa niitä.

Turpeisen kirja on puhtaammin kaunokirjallinen. Toden ja sepitteen välinen raja on kirjoitettu pois näkyvistä, joten lukija joutuu paikka paikoin arvailemaan, mikä kaikki pohjaa oikeasti tapahtuneeseen ja esimerkiksi kirjeenvaihdossa dokumentoituun, ja mikä taas on kirjailijan mielikuvituksen tuotosta. Tämä on toki kaunokirjallisuudessa täysin sallittua, mutta sikäli harmillista, että monet asiat on kirjoitettu niin hyvin, että ne houkuttelevat tarkastamaan, mihin lähteeseen tulkinta perustuu.

Stellerin elämäkertoja on rajallinen määrä ja molemmat kirjailijat näyttävät lähestyneen aihetta lähinnä englanninkielisten lähteiden kautta. Tämä paljastuu yksityiskohdista ja esimerkiksi siitä, että Alaskan ja Aleuttien paikannimistä on käytetty englanninkielisiä muotoja, vaikka puhutaan Venäjän vallan ajasta. Samoin on kummallisesti jätetty kääntämättä joitain termejä, kuten adjunct, joka esiintyy ainakin toisessa kirjoista englanniksi, vaikka olisi aivan hyvin voitu kääntää vaikkapa dosentiksi tarkoituksensa mukaan (englanniksi nimitystä adjunct professor käytetään myös apulaisprofessorista, jollainen Steller ei kuitenkaan ollut). Käännös assistentiksi taas on hieman liian matala titteli.

Koivisto paljastaa päälähteekseen toisen tutkimusmatkailijan, Leonhard Stejnegerin, aikanaan kirjoittaman Stellerin elämäkerran. Mikä mielenkiintoisinta, Suomessa on aivan hiljattain ilmestynyt kolmaskin saman aihepiirin harjalla ratsastava historiallinen romaani, jonka päähenkilöksi ja näkökulmaksi on valikoitunut juuri tuo mainittu Stejneger. Kyseessä on tänä vuonna ilmestynyt Anni Kytömäen Mirabilis, jota en ole vielä saanut käsiini saati lukenut, mutta jossa arvostelujen perusteella on kaiken muun lisäksi jälleen sama ekologinen sanoma kuin Koiviston ja Turpeisen kirjoissa. Kytömäki on voittanut Finlandia-palkinnonkin (tosin aiemmalla teoksellaan Margarita, joka kertoi kesällä kovin ajankohtaisiksi käyneistä raakuista).

Miksi otan tämän kaiken esille? En suinkaan paheksuakseni sitä, että kolme eri kirjailijaa julkaisee lyhyen ajan sisällä niin samansisältöisiä ja samansanomaisia kirjoja. Minun puolestani näistä aiheista saisi julkaista vaikka sata kirjaa - ne sopivat aikaamme kuin nyrkki silmään. Kirjojen ekologisen sanoman nyrkin soisin uppoavan kirjoja lukevan yleisön lisäksi myös poliittisten vallanpitäjien silmäkuoppiin.

Minua ei siis lainkaan häiritse, että kirjailijat kirjoittavat samoista historiallisista henkilöistä, tapahtumista ja ajattomista teemoista, joilla on dramaattisia seurauksia myös nykyajassa. Sen sijaan minua häiritsee se, että kirjailijat - tai siis lähinnä ne, jotka ovat kirjoittaneet kirjansa myöhemmin kuin ensin julkaistut - teeskentelevät, etteivät tiedä mitään edeltäjistään tai ole lukeneet näiden kirjoja. Kumpikin on tässä tapauksessa hieman anteeksiantamatonta ja rikkoo kirjojen kirjoittamisen kirjoittamattomia etikettisääntöjä. Syyllisiä tähän voivat tosin olla myös keskenään kilpailevat kustantajat pikemmin kuin kirjailijat itse - mutta jommankumman olisi pitänyt tämä huomata.

*   *   *

Pidän erittäin myönteisenä ilmiönä sitä, että suomalaisille on nyt sallittua tehdä tunnetuksi muitakin kuin suomalaisia tutkimusmatkailijoita kaunokirjallisin keinoin. Venäjän imperiumin historia osana omaamme antaa tähän ainutlaatuisia näkökulmia - ja silloin tällöin suomalaisia henkilöhahmojakin, kuten merilehmäkirjoissa Alaskan kaksi suomalaista kuvernööriä.

Odottelen edelleen sitä, koska Suomessa uskallettaisiin tarttua myös Kaukasiaan ja siellä - erityisesti Bakussa - vaikuttaneisiin suomalaisiin. Esimerkiksi Mannerheimin Kaspianmeren yli vieneen aluksen kapteeni Gustav Henrik Rehbinder oli maanmies, suomalainen. Bakussa oli aikoinaan melko suuri suomalaisyhteisö mm. Nobel-yhtymän palveluksessa. Suomalaiskirjailija, jonka tiedän tuohon aikaan tarttuneen, on maassamme aivan liian vähän tunnettu Irmelin Sandman-Lilius, joka ainakin kahdessa historiallis-maagis-realistisessa romaanissaan käsitteli suomalaishahmojen kautta Kaukasian sotia. Ensimmäisessä seikkaili kapteeni Grunnstedt, ja toisessa tämän hankkiman maton kautta Anna-Liina-tyttönen. Jälkimmäisestä olen takavuosina kirjoittanut tähän blogiin arvostelun.

Rehbinderistä tuli mieleeni, että tähän yhteyteen voisi mainita myös kanadanvirolaisen kirjailijan Eric Enno Tammen alun perin englanniksi vuonna 2012 julkaiseman tietopainotteisen matkakirjan Mannerheimin Keski-Aasian ja Kiinan matkasta, The Horse that Leaps through Clouds, jonka kirjan nimi viittasi Mannerheimin omaan tulkintaan kiinalaisviranomaisten hänelle antamasta kiinalaisesta nimestä. Se julkaistiin myös suomeksi nimellä Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä (Otava, 2012). Minä satuin olemaan se henkilö, joka aikanaan antoi Tammelle idean kirjaansa.

*   *   *

Eksyttyäni pariin toiseen kirjaan, palataanpa nyt Mieheen ja merilehmään sekä Elollisiin. Molemmissa kirjoissa Kamtšatka, Aleutit ja Alaska heräävät eloon, ja vieläpä 1700-luvun ajankuvassa, jolloin liikuttiin reellä ja purjelaivoilla. Turpeinen jatkaa Elollisissa tarinaa Stelleristä edelleen 1800-luvulle, joten venäläinen Alaska hengittää hänellä kokonaisen pääluvun verran Alaskan suomalaisen kuvernöörin Hampus Furuhjelmin perheen, varsinkin nuoren Anna-vaimon näkökulmasta. Tarinassa seikkailevat henkilöt lienevät oikeasti olleet olemassa ja kirjeenvaihto lienee toiminut tärkeänä lähteenä Turpeiselle, vaikkakin monien kohtausten täytyy olla kaunokirjallista sepitystä. Hieman häiritsevää on se, että Sitkan maamerkeistä käytetään englanninkielisiä nimiä, joita en usko venäläissiirtokunnan tuohon aikaan niistä käyttäneen. Epäilemättä siksi, että kirjailija on käyttänyt englanninkielisiä, nyky-Alaskan näkökulmasta kirjoitettuja tai toimitettuja tekstejä lähteinään.

Elolliset jatkaa ajassa edelleen eteenpäin, merilehmän luurangon matkatessa Suomeen, ja on ottanut kolmannen pääosan näkökulmaksi suomalaisen naispiirtäjän Hilda Olsonin, joka toimii luonnontieteilijä Alexander von Nordmannin assistenttina. Tämäkin henkilö on ollut historiallisesti olemassa, vaikka ajoittain kirjaa lukiessa herää kysymys, kuinka syvälle neiti Olsonin ajatuksiin ja elämään on pelkästään säilyneen kirjeenvaihdon varassa voinut päästä. Turpeisen kieli on taidokasta ja ajankuva terävää - kirjan huippukohtiin kuuluu Nordmannin ja Olsonin skandalöösin yhteistyösuhteen kuvaus ja kohtaus toisen tiedemiehen kanssa Ukrainan aroilla, jossa tämä kertoo ikään kuin vihjeeksi Olsonille antiikin kreikkalaisen tarun verkonpunojattaresta Arakhnesta, joka ei ymmärtänyt pysyä lestissään, vaan ryhtyi kilvoittelemaan jumalten kanssa. Neiti Olsonin ei siis pitänyt kuvitella olevansa tasaveroinen suurten tieteellisten miespönöttäjien kanssa. 

Muutenkin molemmissa kirjoissa käsitellään sivumennen - ja varsin taidokkaasti - akateemisten ihmisten keskinäistä mustasukkaisuutta ja kateutta löydöistään. Niin Steller kuin Nordmann ja Olsonkin saavat siitä osansa. Esimerkiksi tämä kuvaus Koiviston kirjasta: 

"Stellerin puutteellinen kunnioitus hierarkiaa kohtaan kuohuttaa varsin pian Gmeliniä itseään. Miesten välille syntyy tiukka kärhämä. Steller näet katsoo olevansa nimenomaan tiedeakatemian palkkaama tutkija, ei varsinaisesti professori Gmelinin alaisuudessa toimiva assistentti. Niinpä kun Gmelin ohjeistaa Stellerin jatkossa lähettämään kaikki keräämänsä kasvit ja muun aineiston hänelle, Steller ei pidä ohjeistusta niin tärkeänä, että sitä tulisi noudattaa. Hän vaikuttaa myöntyväiseltä, omien sanojensa mukaan riidan välttämiseksi, mutta kun miesten tiet ovat eronneet ja Steller jatkaa tutkimuksiaan Irkutskissa, hän osoittaa ensimmäisen lähetyksensä sinetöitynä pakettina suoraan tiedeakatemialle Pietariin. Ehkä hän haluaa kiirehtiä löytöjensä lähettämistä eikä loppuun asti ymmärrä professorin herkkänahkaisuutta. Sitä paitsi Steller on jo tottunut itsenäiseen toimintaan - kuinka muuten hän olisi Siperiassa kyennyt reissaamaan - joten Gmelinin vaatimus saada tutkia ja arvioida hänen näytteensä saattaa tuntua sekä tarpeettomalta että alentavalta.

Käy kuitenkin niin hullusti, että Gmelin saa paketin käsiinsä - ja raivostuu: mikä röyhkeys! Seuraa kiukkuista kirjelmöintiä. Gmelinin mielestä Steller onkin nyt epäpätevä noviisi ja tehnyt turhaa työtä: Steller on kuvitellut tehneensä tieteelle uusia löytöjä, vaikka niistä on jo Gmelinin itsensä selvitykset. Kasvejakin on nimetty aivan väärin. 'Kuin jokainen Stellerille uusi laji olisi tieteelle uusi!' Gmelin pilkkaa ja menee niin pitkälle, että lähettää Stellerille kirjeen, jossa kieltää tätä matkustamasta Kamtšatkalle, ainakin toistaiseksi, ja sen sijaan antaa määräyksen matkata Jäämeren ääreen Lenajoen suistolle. Steller huolestuu - olisihan onnetonta, jos tällaisen jupakan takia häneltä evättäisiin kauan haaveiltu Kamtšatkan-matka - ja laatii hätäpäissään tiedeakatemialle pitkän, koukeroisen ja kunnioittavan kirjeen, jossa selittelee, miksi toimi niin kuin toimi. Tämän jälkeen hän suuntaa päättäväisesti kohti Kamtšatkaa. Eihän hän sentään mikään Gmelinin oppilas ole vaan Wittenbergin, Hallen ja Berliinin yliopistot käynyt tutkija!" 

Elolliset jatkaa vielä neljänteenkin näkökulmaan ja aikakauteen 1900-luvulle, jossa oppaana toimii edellisten tavoin historiallisesti olemassa ollut henkilö, Johan Grönvall, varhainen suomalainen luonnonsuojelun pioneeri, Aspskärin suojelija, lintumies ja luonnontieteellisen museon preparaattori, joka hänkin pääsee osaltaan työskentelemään yhdistävänä lankana toimivan merilehmän luurangon parissa. Kuten myös siivettömänruokin munan. Siivettömästäruokista Turpeinen saakin merilehmän lisäksi toisen "dodon", sukupuuttoon kuolleen eläinlajin, jonka kautta tarkastella maailmaa, tällä kertaa pohjoisen Atlantin rannoilla. Moni nykyihminen ei varmaankaan tiedä, että nimi pingviini tarkoitti alun perin siivetöntäruokkia - se oli ensin, ja eteläisen pallonpuoliskon pingviinit "löydettiin" eurooppalaisten toimesta vasta paljon myöhemmin.

Stellerin löytämiin lajeihin lukeutui merilehmän lisäksi toinenkin sukupuuttoon metsästetty laji samoilta arktisilta saarilta: beringinmerimetso, joka oli eläessään maailman suurin merimetso, lentokyvytön sekin. Pienempi lentokyvytön merimetsolaji, siivetön- eli galápagosinmerimetso, elää yhä tänä päivänä eristyksissä Galápagossaarilla.

*   *   *

Molemmissa merilehmäkirjoissa on erityisen ilahduttavaa se, että henkilöiden lisäksi monet kiehtovat eliölajit saavat niissä osakseen tilaa. Merisaukot, naalit, hylkeet ja isohylkeet (entisajan merikarhut ja merileijonat) tulevat lukijoille tutuiksi sinä aikana, kun Steller kumppaneineen on haaksirikkoisena Beringinsaarella. Kiirunoita käydään metsästämässä kapteeni Beringille, joka ei siedä saukkojen ja hylkeiden lihaa, ja kuningasmerikotkakin suorittaa yhden ylilennon. Stellerin mukaan nimetty allihaahka (Polysticta stelleri) taidettiin mainita molemmissa kirjoissa, tosin niissä jäi huomiotta, että sen hupaisa suomalainen nimi 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa oli vielä pulska-alli.

Amerikassa käydessään Steller löysi samettinärhen, joka on länsirannikon vastine itäisen Pohjois-Amerikan sinitöyhtönärhelle. Kumpikin kirjailija horjuu hieman eliölajien vanhojen ja uusien nimien sekä englanninkielisten lähteidensä välillä. Englanniksihan pohjoisamerikkalainen sinitöyhtönärhi on Blue Jay, kun taas suomen kielen sininärhi tarkoittaa aivan eri linturyhmään kuuluvaa lintua, joka on englanniksi Roller. Sinitöyhtönärhen läntinen vastine, samettinärhi, on se laji, joka englanniksi tunnetaan stellerinnärhenä (Steller's Jay). Ei siis stellerinsininärhenä. Sininärhet ovat Afrikan ja Euraasian eteläisempien leveysasteiden lajistoa, vaikka ryhmän ainoa eurooppalainen laji onkin vielä entisaikoina pesinyt myös eteläisessä Suomessa. Stellerin Amerikasta löytämät närhet olivat suomalaisen närhen amerikkalaisia sukulaisia.

Vaikka hylkeistä käytetään kirjoissa pääosin niiden vanhanaikaisia nimiä - epäilemättä siksi, että on käytetty tutkimusretkestä kertovaa vanhempaa lähdekirjallisuutta - niiden vasta 2000-luvulla saamat uudet nimet on kuitenkin mainittu. Kun professori von Nordmann ja neiti Olson seikkailevat Suomessa ja Ukrainassa hämähäkkejä etsimässä, hämähäkeistä käytetään kuitenkin järjestään 2000-luvulla annettuja nimiä. En usko, että niillä 1800-luvulla vielä olikaan suomenkielisiä nimiä - paitsi ehkä joillain yleisimmin Suomessa esiintyneillä lajeilla. Nordmann ja aikalaisensa olisivat vielä sujuvasti käyttäneet latinalaisia nimiä.

Nordmannin kohdalla Turpeiselta on jäänyt huomaamatta mielenkiintoinen nippelitieto: ainoa suomalaisen tiedemiehen mukaan nimetty lintulaji on tiettävästi aropääskykahlaaja (Glareola nordmanni), joka on nimetty Alexander von Nordmannin mukaan. Luultavasti hän kohtasi tuon lajin juurikin Ukrainan, Etelä-Venäjän ja Turkestanin aroilla, joissa se pesii. Tai pesi. Nykyisin se on läntisimmiltä pesimäalueiltaan Ukrainasta ja Romaniasta lähes kadonnut.

Jottei tästä kirja-arvostelusta jäisi liian kriittinen kuva, totean vielä, että kritiikkini kohdistuu lähinnä kirjojen ympärillä olleeseen markkinointihässäkkään, jota epäilen syylliseksi siihen, että Elolliset ei mitenkään tunnusta edeltäjäänsä Miestä ja merilehmää, vaikka jälkimmäinen sen ansaitsisi. Ja tyyliseikkana siihen, että kummassakin kirjassa kirjoitetaan menneestä preesensissä, mikä ei ole tarpeen immersion aikaansaamiseksi siihen aikaan, josta puhutaan.

Sisällön ja erityisesti ympäristönsuojelullista huolta henkivän sanomansa osalta molemmat teokset ovat erittäin tervetulleita ja suosittelen niitä lämpimästi. Varmaankin luen myös Kytömäen Stejneger-kirjan, jos se sattuu tulevilla Suomen-matkoilla käsiini.

*   *   *

Tämän blogin lukijoita ehkä huvittaa, että perehdyin hiljattain jälleen uuteen generatiivisen keinoälyn ihmeeseen nimeltä Suno, jonka avulla olen herättänyt musiikin muodossa eloon monia vuosina 2012-2020 kirjoitettuja runojani. Niitä voi nyt kuunnella täällä.

Margallan mäkien alkusyksyä

Syyskuu alkaa tulla loppuunsa ja niin kai myös täkäläinen monsuuni, vaikka vielä kuluneella viikolla onkin ollut myrskyjä ja rankkasateita ja kuumuuskin on jatkunut. 

Viime viikonloppuna kävin sekä Margallakukkuloiden kaupunginpuoleisilla rinteillä että harjanteiden takana. Dara Janglanin polulla oli jälleen kovin märkää, mutta löysin sieltä syksyn ensimmäiset kivikkouunilinnut. Tämä suvulleen epätyypillisesti maassa viihtyvä puikkelehtiva uunilintulaji on säännöllinen läpimuuttaja matkalla pesimäalueiltaan Gilgit-Baltistanin, Khyber-Pakhtunkhwan ja Keski-Aasian vuoristoista Punjabiin, Sindiin ja Intiaan. 

Toinen havaintoni oli illan pimennyttyä sen kuuleminen, että pitkäpyrstökehrääjät olivat alkaneet jälleen esittää laululentojaan. Sama tapahtui viime vuonnakin, joten pidän nyt selvänä, että lajilla on kaksi laulukautta täällä: pidempi keväinen, jonka aikana se laulaa maaliskuusta aina kesäkuuhun. Sitten seuraa reilun kahden kuukauden hiljaiselo, jolloin kehrääjät varmaankin pesivät. Syyskuussa niillä on uusi laulukausi, ja innokas sellainen, koska sekä viime että tänä vuonna äänessä oli kerralla monta yksilöä. Margallakukkulat ovat läntisin alue, jossa tämä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa yleinen kehrääjälaji tiettävästi elää. Se ei esiinny esimerkiksi Iranissa tai Omanissa edes satunnaisvieraana, kuten moni muu intialainen laji.

Sunnuntaina menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Margallan harjujen yli Khyber-Pakhtunkhwan puolelle Sangadaan ja Kharianiin. Tie sinne kulkee ensin ylös ohi Daman-e Kohin ja nyt purettavana olevan Monal-ravintolan, joka viimein sai karkotustuomion kansallispuiston alueelta, kun omistajalla ilmeisesti ovat menneet sukset ristiin nykyhallinnon kanssa. Laitontahan ravintolan harjoittama maanvaltaus kansallispuistossa alun perinkin oli, mutta tähän asti sen omistanut miljonääri on kuulunut täkäläisiin koskemattomiin, joita laki koskee vain, jos he ovat politiikassa väärällä puolella.

Sitten tulee Pir Sohawan kylä ja pian sen jälkeen osavaltioraja, joka on vain tervetuliaiskyltti. Seuraavaksi vuorossa on pompöösi kauhistus, dinosauruspuisto, jonka porteilla tyrannosaurus mäyhää leuoissaan autoa, antaen realistisen kuvan siitä, millaista oli meno villillä liitukaudella. Viikonloppuisin lapsiperheiden retkikohde. Sekin on toki suojelualueella laittomasti, mutta siihen ei Islamabadin lainkoura ulotu, koska se sijaitsee opposition nyt hallitseman Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion puolella.

Laaksoon laskeuduttaessa tullaan Sangadan pikkukaupunkiin, jossa basaarikatu oli yhä koristeltuna monivärisin viirein jo ohitetun profeetan syntymäpäivän kunniaksi. Milad an-nabi, joissain muissa muslimimaissa nimeltään mawlad, on bid'a ja siten fundisten mielestä haram, koska tiukan tulkinnan mukaan ei ihmistä, edes profeettaa, saisi tällä tavoin juhlia. Sellainenhan on lähellä kristittyjen harjoittamaa harhaoppia, jossa nostetaan ihminen, vaikkakin profeetallinen sellainen, epäilyttävästi Jumalan rinnalle.

Kohteemme Kharianissa oli niin ikään paikka, jota voisi kuvitella islamististen fundisten kavahtavan - ja hyvä vain, jos kavahtavat - nimittäin Kharianin pyhä lehto, jossa on suufilaisia hautoja ja muuan erityisen pyhä tuhatvuotinen tammi. Tavan mukaan kyläläiset ovat ripustelleet pyhän tammensa oksille pyhinä päivinä krumeluureja ja rukouksia. Vedenkantajanaiset kulkivat hiljaisena rivinä, ruukut päidensä päällä ja värikkäät mekot tuulenvireessä heiluen, aamuvarhain lähteiden ääreltä kohti kotejaan, joissa heidän tehtävänsä on tietysti keittää teevedet ja tehdä ruoat ennen miesväen vääntäytymistä jalkeille. Pyhän tammen alla laidunsi mustia kanoja ja lähimmän talon pihasta juoksi varkaissa ollut makaki kurpitsa kourissaan pyhän lehdon suojiin.

Pian paikan uskomaton, maaginen valo alkoi loistaa lehvästön läpi siivilöityneenä ja ilma oli niin kostea, että valonsäteet muodostivat metsän halki viistoja pilareita, jotka osuivat hiljaisiin hautoihin. Valokuvissakin näkyy kosteususvassa melkein ihmismäisiä hahmoja. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät Kharianin tammilehtoa džinnien asuinsijana.

Saimme pian huomata, että paikka oli yhä kuumankostea ja kesäisen rehevä. Ylemmän Himalajan linnut, jotka laskeutuvat sinne talvisin, eivät ole vielä laskeutuneet. Närhiä ja harakoita oli tosin paljon. Täkäläiset närhet ovat mustapäisiä himalajannärhiä, mutta nekin pitävät tammenterhoista ja ovat niiden tärkeitä levittäjiä, kuten meikäläiset närhet läntisessä ja pohjoisessa Euraasiassa. Harakoita taas oli kaikkia kolmea lajia: huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä uljaita himalajanloistoharakoita.

Parhaat lintulöytömme Kharianissa koskivat kuitenkin sieppoja. Näimme kaksi siperiansieppoa. Tämä söpö pieni harmaasiepon sukulainen on Islamabadin alueella lähinnä läpimuuttaja, vaikkei se Margallakukkuloilla olekaan poissuljettu myöskään pesimälajina. Kyse on suomalaisesta nimestään huolimatta täällä erityisesti Himalajan vuoristometsien pesimälinnusta. Näimme kaksi yksilöä myös paikallista kesävierasta, turkoosisieppoa, joka on kauniin vaaleansininen.

Pariin otteeseen ohi viilettänyt harmaakäki - epäilemättä sama yksilö mennen ja tullen - oli melko myöhäinen, joskin olen nähnyt lajin vielä lokakuussakin (viime vuonna Sahoran kulmilla). Himalajansieppokerttuja oli pilvin pimein, varsinkin ylemmällä lähteellä, joka on lintujen suosima juomapaikka. Näiden nykyisin uunilintujen sukuun luettujen harmaapäisten ja keltavatsaisten pikkukerttujen hilpeänheleä laulu soi oikeastaan kaikkialla, missä tuon aamupäivän aikana kävimme. Myös pikkunauruleita oli liikkeellä ja äänessä paljon. Vaatimattomasti oksistossa puikkelehtiva syksyn ensimmäinen tiltaltti oli valunut näille leveysasteille. Tuhkadrongot ovat yhä maisemissa - katoavat pian eteläisemmille maille.

Retkeilymme jälkeen kävimme syömässä brunssin Sangadan ylle kohoavan kukkulan huipulla, Highland Resortin kattoterassilla. Näkymät sieltä olivat hienot, vaikkei paikka muuten ole mikään kovin ihmeellinen. Normihotelli. Viirupriiniat lauloivat pöheikössä, paksunokkavariksia ja yksi korppi lensi yli. Kaukana kakkosharjun yllä oli suuria parvia valkovatsaisia pääskyjä muutolla, mutta ne olivat liian kaukana lajinmääritykseen - aasianräystäspääsky ja idänräystäspääsky ovat kummatkin mahdollisia läpimuuttajina täällä.

Kävin tuossa hiljattain myös turkkilaisessa ravintolassa nimeltä Istanbul, joka pitää painaa mieleen, koska sieltä sai kaikki itäisen Välimeren perinneruoat ilman, että niitä oli pilattu täkäläisellä chilissä uittamisella, jota sovelletaan kaikkeen mahdolliseen paitsi ei pastaan. Miinuspisteitä tosin siitä, että tarjoilija luuli minua venäläiseksi.

Sahoran akaasiain katve

Elokuu on ammattikunnassani lukuisain läksiäisten aikaa, syyskuu puolestaan tupaantuliaisten. Varsinkin kun kuljen päässäni useampia hattuja, lasinkilistelyjä ja kanapeita on ollut yli tarpeen. Vaikka on siinä puolensakin.

Taisin edellisessä kirjoituksessani valitella sitä, kuinka Margallakukkuloiden luontopoluista oli tullut niin vetisiä. Purot virtaavat valtoimenaan ja lintuja on vaikeampi nähdä kuin toisenlaisina aikoina, vaikka toisaalta niillä menee varmaan hyvin, kun vettä ja hyönteisiä on yllin kyllin. Monille lajeille monsuunin loppu on parasta pesimäaikaa. Jokin asia ilmanpaineessa saa ne ryhtymään kiivaasti soidinmenoihin ja pesien rakennukseen, ja tässä vaiheessa niillä on maastopoikaset, joten siksikin metsien lintumaailmassa eletään hieman piilottelevampaa aikaa.

Toisaalta syysmuutto on alkanut. Pieniä määriä kahlaajia on alkanut saapua Siperiasta, pääskyjä menee taivaalla tavallista enemmän, safiiri- ja pikkumehiläissyöjät alkavat vähentyä, medestäjät ovat huomaamatta kadonneet kukintaansa lopettelevista pensaista ja puista ja drongotkin alkavat tehdä lähtöä - vaikka nuoria on nyt maastossa paljon. Viime viikko oli monien eteläsiperialaisten ja keskiaasialaisten kerttujen läpimuuttoaikaa: idänuunilintuja, viitakerttusia, aavikkokultarintoja ja pikkukultarintoja tuntui säksäyttelevän joka puskassa sopivan tiheikköisissä paikoissa. Ensimmäiset kashmirinuunilinnut ovat ilmaantuneet toistelemaan kaksitavuista kutsuääntään, jota sitten kuullaankin pitkälle huhtikuulle saakka lakkaamatta, koska laji on eräs yleisimmistä talvilinnuista täällä.

Järvelläkin oli se tilanne, että vesi oli hyvin korkealla ja sain vaelluskenkäni märiksi käydessäni Bani Galan pohjukassa, koska pääsin vakiostaijauspaikkaan vain tulvineita polkuja pitkin. Sorsia ei ollut vielä ja kahlaajiakin hyvin niukasti. Lähinnä paikalla oli vain tavanomaisia haikaroita ja jaavanmerimetsoja. Miehenkorkuiseksi heinikoksi muuttuneilla rantaniityillä olivat priiniat kovasti äänessä: ruso-, tuhka-, sini- ja keltapriinioita. Myös riisikirvisillä oli paljon menoa. Talvikirvisiä ei joukosta vielä löytynyt. Sen sijaan löysin syksyn ensimmäisen sinirinnan.

Kylän nuorukaisia oli rannassa kalassa ja kaikki halusivat vuorotellen katsoa kaukoputkeni läpi. Jinnantien kosteikolla vastaan tuli vanha nainen vesipuhvelikatrasta kaisten. Hämärä alkoi langeta siellä ollessani. Kutojat olivat vaienneet, ilmeisesti jo lopettaneet pesintänsä, ja puskissa oli muutolla olevia kerttuja. Tavanomaiset smyrnankalastaja ja variskäki mesoivat ja yöhaikaroita liihotteli päiväpuiltaan johonkin illan tullen.

Sunnuntaiaamuna seitsemältä ajoin Rawalpindiin ja noudin sikäläisen valokuvaajattaren kotoaan mennäksemme vilkaisemaan Sahoran lampea ja sen luona kohoavaa hiekkakivikukkulaa. Moiset hiekkakivikukkulat, joista käytetään nimeä khad, ovat tyypillinen osa punjabilaista maisemaa. Rawatin, Sahoran ja Takhat Parin seudulla päästäänkin sekä maisemallisesti että linnustollisesti Punjabin tasankojen tunnelmaan. Khadit ovat muodostuneet jokien ja nullain jatkuvasti kuluttaessa pehmyttä punertavanruskeaa hiekkakivimaaperää. Kukkuloiden jyrkänteissä pesii usein yhdyskuntina aavikko- ja pikkutörmäpääskyjä, pikkumehiläissyöjiä ja intianmainoja. Ja niiden laella puolestaan sijaitsee yleensä jonkin sortin pyhäkkö pyhimyshautoineen sekä paikallisen maanomistajan talo. Kukkulalla se on turvassa tulvilta toisin kuin köyhempien vuokraviljelijöiden talot tasangolla.

Retkemme taustalla oli se, että muuan paikallinen lääkärilintuharrastaja näki siellä hiljattain illansuussa kalliohuuhkajan, jonka myös valokuvaajatar oli nähnyt samassa paikassa vuosia aiemmin, joten se on ilmeisesti siellä paikallinen. Suruksemme jouduimme toteamaan, että "kehitys" eli uusien asuinalueiden rakentaminen on jo yltänyt lammelle ja se on pilattu betonoimalla kaikki sen rannat - paitsi sitä rantaa, jota rajaa mainitun khadin jyrkkä seinämä pääsky-yhdyskuntineen. Ikävää, että asuinalueen kehittäjät katsovat rantapolulla vastedes käyskentelevien asukkaiden haluavan mieluummin katsella kliiniseksi kivettyjä rantoja kuin siellä aiemmin olleita ruovikoita, joissa kiinanhuitti edellisvuonna huuteli.

Oli Sahoran lammella silti yhä lintuja: jaavanmerimetsoja, intianriisihaikaroita, muutama silkki- ja yöhaikara, metsäviklo, pikkutylli ja rantasipi. Kirjokalastajat kirskuivat ja lekuttelivat yhä lammen yllä, mikä tarkoittaa, että siellä yhä on pikkukalaa. Naamio- ja mustavästäräkit kipittelivät sen rannoilla. Pääsky-yhdyskunnan pesäonkaloiden reiät olivat paikoillaan mutta pääskyt kateissa. Viime vuonna ne olivat täydessä touhussa samalla paikalla lokakuussa.

Lammen ympärillä olevilla koko ajan kutistuvilla arotasangoilla oli edelleen avomaalintujen vilskettä, kun riisikirviset, töyhtökiurut ja intianvarpuskiurut esittivät laululentojaan ja ottivat yhteen kilpakosijoiden kanssa. Nokitaskuja tasapainotteli heinänkorsilla kaikkialla. Tällaisia maastoja on Islamabadin ympärillä ollut aiemmin laajalti ja niitä on pidetty joutomaina - mutta nyt niitä on vaikea löytää, kun lähes kaikki tasankoiset alueet on käytetty alati paisuvien kaupunkien rakentamiseen. Löysimme kutistuvalta arolta iloksemme myös valkosilmähaukan.

Linnustollisesti paras anti oli kuitenkin kiivetessämme khadille. Siellä akaasiat tarjosivat suopeaa varjoaan pian taivaalle kohoavaa porottavaa aurinkoa vastaan ja linnut kuhisivat pensaissa - joista osa vieraslaji lantanaa eli suomeksi kirjotulikruunua, jota pidetään hyvin vahingollisena paikalliskasvistolle, mutta josta linnut yhtä kaikki pitävät, sillä se kukkii ja marjoo anteliaasti sekä tarjoaa vehreää suojaa.

Kävimme myös khadin suufilaisella pyhäköllä eli durbarilla, jossa vanhojen viikunoiden oksilta roikkuu hopeisia ja metallinhohtoisia kiiltopaperinauhoja, koraaninlauseita ja ihmisten pyhiin puihin kiinnittämiä rukouksia. Kohtasimme pari vuohipaimenta sekä vihaisen viiksekkään maanomistajan, joka oli vakuuttunut, että valokuvaajatar on siellä kuvaamassa siksi, että grynderit haluavat juonitella häneltä hänen maansa. Huoleensa miehellä varmaan oli aihettakin - en ihmettelisi, vaikka lammen jälkeen hänen kukkulansa olisi seuraavana lähiörakentajien kiiluvissa silmissä - lähempänä kaupunkia olevaa samanlaista kukkulaa näimme jo puskutraktorien raiskaavan. Me kuitenkin olimme täysin asiattomia hänen huolenaiheisiinsa ja naapurikin tuli tilannetta rauhoittelemaan.

Akaasioissa ja aluspensaissa oli runsaasti tuhka- ja sinipriinioita, viitakerttusia sekä aavikko- ja pikkukultarintoja, pensastimaleita ja intiantaskuja. Näimme kokonaista kolme jakobiinikäkeä ja useamman variskäen. Pikkumehiläissyöjät lentelivät kaikkialla hyönteisjahdissa. Sekä harmaa- että mustafrankoliinit huutelivat soidinhuutojaan. Pyhäkön takaa käppyräisestä puuvanhuksesta löytyi paikkaa tuijottavin keltasilmin vartioiva brahmanpöllö. Pyhättöä varjostavissa viikunoissa lehahteli paratiisimonarkki ja toisesta osasta kukkulaa löytyi pikkuminivettejä ja metsäkäpinkäinen. Löysimme kukkulan suojaamasta rotkosta vieläpä pienen salaisen kosteikonkin, jonka puihin riisikutojat olivat rakentaneet roikkuvia pesiään. Nullan yli lensi šikra saaden aikaan bulbulien varoitusremakan.

Kaiken kauneuden yllä leijui alakulo tietäessämme, että tutkimme maailmaa, joka pian olisi katoava uusien lähiöiden betonisiin moolokinkitoihin. Vaikka khadin laakea huippu säästettäisiinkin vaikkapa vain siellä olevan pyhäkön vuoksi, se muuttuisi kutistuvaksi saareksi yhdenmukaisten keskiluokkaisten talojen ja niiden välissä kulkevien katujen meressä. Jos maanomistaja kovin vastustelee kehittäjiä ja kieltäytyy myymästä sittenkin, kun hänelle tarjotaan lahjuksia, häntä vastaan lavastetaan oikeusjuttu, tuomarit lahjotaan ja maat otetaan häneltä. Ja jos hän oikein hankalaksi heittäytyy, hänelle sattuu onnettomuus tai palkkamurha. Pakistanissa maakiistat ovat yleisin syy henkirikoksiin. Eivät siis suinkaan terrorismi tai kunniamurhat, vaikka sellaisiakin sattuu.

Jatkossa punjabilaista floraa ja faunaa pitää lähteä etsimään Punjabin puolelta, sillä Islamabadia ympäröivä maaseutu katoaa kovaa vauhtia kaupunkirakentamisen alle. Ainoa poikkeus on Margallakukkulain kansallispuisto, jonka suojelustatus on toistaiseksi kestänyt. Toki grynderit tulevat yrittämään kaikkensa saadakseen senkin tuhottua. Jos niin käy, Islamabad menettää todellisen paratiisin ja vihreän keitaan, jota on kiittäminen siitäkin, että Islamabadia pidetään ilmastollisesti niin suotuisana. Jos rinteiden metsät hävitetään, edessä on samanlainen tukahduttava pätsi kuin Punjabin ja Sindin tasangoilla asuvilla. Mutta ainahan voi sitten valittaa, että ilmastonmuutos on länsimaiden syytä.

Riippusiipi, Valkeinen ja kaverit

Monsuuni ei ole vielä ohi. Rawaljärven pinta on kohonnut loppukesän kuivuuden jälkeen hyvin korkealle. Valitettavasti kumpikaan ääripää ei ole kovin hyvä lintujen tarkkailuun. Kun pari viikkoa sitten kolusin järven itä- ja eteläpuolen lintupaikkoja, en löytänyt juurikaan epätavallisia lajeja - lähinnä yleisiä haikaroita ja jaavanmerimetsoja. Ruso- ja sinipriiniat lauloivat ja heinähertut tiksuttelivat yhtäkkiä miehenkorkuiseksi ryöstäytyneessä heinässä. Jossain vaiheessa se taas niitetään vesipuhvelien rehuksi. Puhveleita olikin laumoina mässyttämässä vesikasvillisuutta järven puolella.

Kutojat ryhtyvät rakentamaan pesiään monsuunin aikana ja ne olivatkin yhä toimeliaita. Itäpohjukassa oli viirukutojaa, Jinnantien kosteikolla taas riisikutojaa, joka on Islamabadin seudun runsain kutoja. Kolmaskin laji olisi, bengalinkutoja, mutta se on ilmeisesti niin epäsäännöllinen pesimävaeltaja, ettei näinä kahtena vuotena ole tullut vielä vastaan. Kaksikymmentä vuotta sitten, kun Rawaljärven rannat olivat muutenkin paljon nykyistä rakentamattomampia, niitä täällä vielä oli, tosin silloinkin harvinaisimpana kolmesta.

Märkää ja vetistä on myös viidakon puolella. Margallakukkulain poluilla saa yhtenään ylittää valloilleen riistäytyneitä puroja. Niissä virtaa nyt enemmän vettä kuin kertaakaan näiden kahden vuoden aikana. Dhok Jeevanin polun perinteiseen lintujen juomapaikkaan on syntynyt kokonainen vesiputous. Harmi kyllä runsas vesimäärä tekee lintujen näkemisestä vaikeampaa. Silloin kun vettä on, muttei paljon, linnut keskittyvät tietyille juomapaikoille, joissa niitä näkee parvittain, jos vain malttaa odottaa hiljaa. Tosin tässä välillä oli niin kuivaa, että nuo juomapaikatkin kuivuivat. Nyt kun kaikki purot ovat täynnä, linnut hajaantuvat laajalle eivätkä luonnollisestikaan valitse juomapaikoikseen niitä paikkoja, jotka ovat lähellä ihmisten polkuja.

Toinen seuraus purojen täyttymisestä on se, etten voi enää käyttää omina yksityisinä reitteinäni kuivia puronuomia, joissa näki paljon enemmän lintuja kuin polkujen varsilla, koska poluilla kulkee - varsinkin viikonloppuisin - niin paljon ihmisiä. Peruslintuja tietysti näkyi, ja viime viikonloppuna oli paljon idänuunilintujen muuttoa. Uunilintujen, harmaatalitiaisten ja aasianrillien sekaparven liepeillä lehahteli valkean värimuodon paratiisimonarkki. Myös makakeja ja palmuoravia näkyi ja kuului siellä täällä.

*   *   *

Pihalinnustoni on jonkin verran vähentynyt sen jälkeen, kun vuokraemäntäni kaadatti takapihalla olleen suuren kuolleen puun, jossa tikat, sepät, drongot ja monet muut viihtyivät. Pikkukiitäjiä, pääskyjä ja safiirimehiläissyöjiä on mennyt yli.

Koko sen kahden vuoden ajan, jonka olen tässä asunut, etuterassillani on käynyt sama turkinkyyhky-yksilö, jonka tunnistan siitä, että sen vasen siipi roikkuu. Riippusiiveksi ristimäni turkinkyyhky on ilmeisesti joskus vuosia sitten joutunut haukan tai kissan hyökkäyksen kohteeksi, mutta selvinnyt siitä. Eipä se kovin paljon näytä riippuvasta siivestään kärsivän - lentääkin siinä kuin lajikumppaninsa. Se ei ole ruokintapaikan kyyhkyistä aggressiivisin, vaan pikemminkin lauhkealuontoinen, mistä olen saanut sen mielikuvan, että olisi ehkä naaras. Varmaa se ei ole, koska turkinkyyhkyn sukupuolet näyttävät samalta. Jos sukupuolioletukseni kuitenkin on oikea, voi siiven vammautuminen olla seurausta myös joukkoraiskauksesta - kyyhkyt nimittäin ajoittain ovat lemmenkiihkossaan hieman rajuja.

Näen Riippusiiven käytännössä joka päivä. Toinen terassilla hengannut kaveri, jonka tunnistin yksilölleen, oli melkein kokovalkea pulu, jolla oli mustia täpliä, eli ihan puhdas rauhankyyhky se ei ollut. Se oli pariutunut villin kalliokyyhkyn näköisen harmaan yksilön kanssa. Enää Valkeiseksi ristimääni pulua ei ole näkynyt, mutta sen sijaan terassilla on alkanut aktiivisesti käydä pulu, jossa on noin puolet valkeaa ja puolet harmaata - ja olen mielessäni ajatellut, että siinä täytyy olla yksi Valkeisen jälkeläisistä, kutsuttakoon sitä vaikka Puolivalkeiseksi.

*   *   *

Muutoin elämä täällä soljuu verkkaiseen, kiihkeään, sekavaan ja kaoottiseen tahtiinsa. Välillä on hiljaisia päiviä, joina ei tunnu tapahtuvan mitään - ne ovat kaikin puolin miellyttäviä. Välillä taas teitä tukitaan konteilla, väkijoukot osoittavat mieltä milloin mistäkin asiasta - milloin sähkön hinnasta, milloin veronkorotuksista, milloin Imran Khanin oikeudenkäynneistä ja varastetuista vaaleista, milloin Gazasta, oikeudessa olevista jumalanpilkkajutuista ja pakistanilaisten islamistisaarnaajien Alankomaissa saamista tuomioista, kun ovat tappouhkailleet laitaoikeistopopulisti Geert Wildersiä. 

Kuten muuallakin maailmassa, kohu seuraa kohua ja eri puolilla olevat puolueet heittelevät mielellään bensaa liekkeihin. Tästä puolestaan hallitus on saanut hyvän tekosyyn kuristaa nettivapautta ja toimeenpanna kiinalaista palomuuriteknologiaa. Saas nähdä taas, miten tällekin blogille käy. Nykyisinä keinoälykäännösten aikoina kun harvinainen suomen kieli ei enää mitenkään suojele nettiin tai viestipalveluihin kirjoitettuja tekstejä.

Olen tapaillut paljon liike-elämän edustajia ja käynyt katsastamassa kristillisen kirjaston ja autististen nuorten palvelukeskuksen. Saanut kukkapuskia ja pönöttänyt itseni tuttujen ja tuntemattomien albumeihin.

Kaiken keskellä olen kuitenkin myös lukenut Georg Stelleristä ja merilehmistä, kirjoittanut lintukirjaa ja salapoliisiromaania, ikävöinyt puolisoani, pelannut šakkia tunisialaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa, retkeillyt Margallakukkuloilla, sairastanut pois jälleen yhden vatsataudin ja kaikenlaista muuta. Minulla kun ei koskaan ole tylsiä tai tyhjiä päiviä enkä jotenkin ikinä ymmärrä ihmisiä, jotka ikävystyvät kuoliaiksi jos joku muu ei kehitä heille tekemistä. Tai ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita mistään. Istuvat vain kaiken vapaa-aikansa samojen televisiosarjojen edessä tai skrollaavat kännykästään samoja meemejä, silloin kun eivät pölise joutavia julkkisten elämästä ja puhu paskaa muista ihmisistä ja näiden asioista. 

No, ovathan televisiosarjat, juoruilu ja julkkiksetkin harrastuksia. Ne ovat kuitenkin sellaisia harrastuksia, joissa ihminen jättää oman elämänsä väliin ja elää toisten kautta. He kyttäävät ja juoruavat tuttaviensa tekemisiä tai seuraavat kuvitteellisten televisiohahmojen elämiä - tai sitten julkkiksia, joiden elämät sijoittuvat johonkin toden ja fiktion välimaastoon. Ihminen, jolla ei tunnu olevan toimijuutta omassa elämässään, mutta jota kuitenkin riivaa lähes sairaalloinen itsekeskeisyys, muuttuu väistämättä myrkylliseksi. Hän katkeroituu muille ihmisille, koska nämä eivät järjestä hänelle elämää, elävät vain omia elämiään - kuinka törkeää! Muualla ihmiset järjestävätkin toisilleen elämää, hössöttävät lakkaamatta, mutta voi suomalaisia, joille kukaan ei tee mitään toisen puolesta.

*   *   *

Pakistanilaisilla on sentään jatkuvana elämän keskipisteenä perhe. Jos heiltä kysyy, mikä heidät tekee onnellisiksi, vastaus on perhe. Jos taas kysyy, mikä heille aiheuttaa eniten stressiä, vastaus on sama: perhe. Perheen tehtävä kun on jatkuvasti kytätä perheenjäseniä, näiden tekemisiä ja sanomisia, ulkonäköä, terveyttä sekä aivan erityisesti parisuhde- ja lapsiasioita. Kaikki aika ja energia menevät teeskentelemiseen. Kaikkien pitää koko ajan todistella muille olevansa jotain parempaa. Jos ei voi esittää olevansa rikas, pitää ainakin esittää tuntevansa rikkaita. Vaikkei olisi erityisen läheisissä suhteissa Jumalaan, pitää kuitenkin muille ihmisille esittää rukoilevansa, pukeutuvansa tietyllä tavalla ja paheksuvansa muiden ihmisten siveellisyyden ja kunnollisuuden puutteita. Mutta mikä vielä pahempaa - koska ihminen määrittyy kokonaan perhettään vasten, täytyy teeskentely ulottaa myös perheenjäseniin. Jos nämä eivät ankarasti teeskentele, se tuottaa perheelle häpeää.

Ihmettelen usein, kuinka paljon rahaa ja energiaa täkäläiset panevat teeskentelyynsä. Esimerkiksi parlamentissa on hinnasto valokuvien ottamiselle erittäin tärkeiden henkilöiden kanssa. Voi esimerkiksi otattaa itsestään kuvan seisomassa lähellä ministerin tai senaattorin pöytää ikään kuin puhuisi tälle jostain tärkeästä asiasta, vaikkei tätä voisi vähempää kiinnostaa. Kuvasta maksetaan avustajalle ja sitten voikin vaikka jakaa itsetehostusta huokuvan pönötyskuvan somessa ja antaa ymmärtää liikkuvansa paremmissa piireissä kuin liikkuu. Ihmiset maksavat tällaisesta isoja rahoja, vaikka nykyaikana koululainenkin voisi helposti hoitaa saman Photoshopilla. Tässä jälleen hyvä ja rahanarvoinen vinkki teille, nuoret.

Myös matkustuspönötyksen voisi hoitaa samalla tavoin. Miksi maksaa tuhansien eurojen lahjuksia viisumijonoon pääsemisestä, lennoista ja hotelleista puhumattakaan, kun todellisuudessa ainoa syy matkustaa Pariisiin tai Roomaan on näyttäytyminen? Siellä otetaan muutama kliseinen pönötyskuva ja annetaan ymmärtää, että ollaan parempaa väkeä. Etsitään etninen ravintola, josta saa chilissä kuorrutettua luukanaa ja hölistään maanmiesten kanssa. Mikään museo tai kulttuuri ei voisi vähempää kiinnostaa. Kotimaassa toki huokaillaan sitten, kuinka kaikki on niin paljon parempaa, hienompaa ja siistimpää kuin täällä kurjassa, likaisessa, korruptoituneessa ja takapajuisessa kotipuolessa. Mutta tuon kaikenhan voisi hoitaa Photoshopilla vaikka kahdella eurolla, jolla kuka tahansa täkäläinen graafikko varmasti laatisi todisteet käynneistä Eiffel-tornin ja Colosseumin kupeessa. Ja jossain kalliissa ravintolassa (vaikka todellisuudessa siellä ei syödä, koska sieltä ei saa chilissä kuorrutettua luukanaa).

En voi ymmärtää, miksi tästä ole vielä tullut isoa bisnestä, vaan sen sijaan tuhansia ja taas tuhansia euroja - kulutetusta ajasta puhumattakaan - käytetään huijauksiin tai ulkomaalaisten mielistelyyn, joilla toivotaan saatavan viisumi johonkin länsimaahan. Meitä on moneen junaan.

Isänmurha eliittikoulussa

Ollessani lukiossa ja noin 18-19-vuotias, rantautui Suomeen amerikkalainen menestysromaani, Donna Tarttin esikoinen nimeltä The Secret History (1992), joka oli suomennettu jokseenkin hassusti dramaattisella nimellä Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1993). Nimen suora käännös ei ehkä olisi oikein tehnyt tuolle opiskelijanörttiangstia tihkuvalle - ja sitä myös tyydyttävälle - romaanille oikeutta. Eikä Tarttkaan ilmeisesti ajatellut niin, koska oli alun perin suunnitellut romaaninsa nimeksi Illuusioiden jumala. 

Tarttin kirjalleen aikoma nimi viittasi antiikin kreikan jumaltaruston tietyn jumalan, hedelmällisyyden ja viinin jumalana parhaiten tunnetun Dionysoksen, attribuuttiin. Häntä pidettiin petollisena illuusioiden ja hillittömyyksien jumalana, joka humallutti seuraajansa ja antoi näille hekumaa ja nautintoja, mutta myös helvetinmoisen krapulan. Viinin, hedelmällisyyden ja orgioiden lisäksi Dionysos oli myös maatalouden, viljojen kasvun, hedelmätarhojen ja - mikä onkin merkittävää - teatterin jumala. Vielä oli hän myös vapauttaja, Eleuther, Eleutherios. Hänen rituaaleissaan - bakkanaaleissa - aineista ja intohimoista humaltuneet seuraajat vapautuivat estoista ja vapauttivat muiden asioiden muassa eläimelliset himonsa, joita jälkeenpäin ei saanut muistella. Eleusiin mysteerien kavaltamisesta vihkimättömille oli tiedossa vieläpä kuolemantuomio. Sen, mikä tapahtui bakkanaaleissa, oli pysyttävä siellä. Vaikka Dionysos yleensä esiintyikin komean nuorukaisen tai kyltymättömän nuoren pojan hahmoissa, myöhemmin myös sarvipäisenä, kuului hänen mielenkiintoisiin ominaisuuksiinsa kyky vaihtaa sukupuolta - vaikka kesken intiimien menojenkin - mistä epiteetti Androgynos. Nämä Dionysoksen attribuutit kannattaa kerrata, sillä kaikki ne ovat relevantteja Tarttin esikoisromaanin ymmärtämiseksi siten kuin hän sen todennäköisimmin on tarkoittanut. 

Dionysoksen duaalinen vastinpari antiikin Kreikan pantheonissa oli hillitty, viisas ja itsensä kurissa pitävä sankarijumala Apollon. Apollonin ja Dionysoksen yhteyttä korosti antiikin mytologiassa se, että he olivat veljiä, kumpikin Zeuksen poikia, ja he vuorottelivat hieman kuin aurinko ja kuu, päivä ja yö. Myös tämä apollonisuuden ja dionysolaisuuden kaksijakoisuus, mutta silti yhteys, näyttäisi olevan keskeisessä osassa Tarttin romaanissa, joka jakautuu kahtia niin tunnelmassa kuin henkilöidensä kaksijakoisissa luonteissa.

Lähi-idän monoteistiset uskonnot - juutalaisuus, kristinusko ja islam - yhdistivät myöhemmin Dionysoksen omaan paholaishahmoonsa Saatanaan, joka hellenismin vaikutuksesta alkoi saada kreikkalaisesta mytologiasta - ja nimenomaan Dionysokselta - lainattuja attribuutteja. Kreikkalaisessa polyteismissä ei ollut varsinaista paholaishahmoa - useampikin palvotuista jumalista sisälsi sen verran pelottavia pimeitä puolia, että ne palvelivat pahuuden selittäjinä tarvittaessa. Polyteistien jumalat olivat oikukkaita, itsekkäitä, mustasukkaisia ja usein luonteeltaan pikemminkin infantiilejä teinejä kuin pilven päällä asustavia partasuisia patriarkkoja. Monoteistien Jumalalla oli luonteessaan paljon pyhää vihaa niskoittelijoille, mutta myös armoa heille, jotka olivat nöyriä. Antiikin kreikkalaiset eivät uskoneet pelastukseen Jumalan armosta, vaan tie Elysioniin kulki sankaritekojen, jumaliin vaikutuksen tekemisen kautta. Silloinkin, kun jumalat "armosta" pelastivat jonkun kuolevaisparan - esimerkiksi muuttamalla hänet kukkaseksi tai eläimeksi kuolemantuomion sijaan - he tekivät niin yleensä tämän ulkoisen kauneuden tai muun itseään miellyttäneen ominaisuuden (vaikkapa rohkeuden) tähden, eivätkä Luoja paratkoon yleensä palkinneet ketään silkasta nöyryydestä, vaikka kuolevaisten nyt muutoin odotettiinkin olevan nöyriä korkeampien voimien edessä.

Suomentaja (Eva Siikarla) on ilmeisesti kuullut, että Tartt oli alun perin halunnut nimetä kirjansa Illuusioiden jumalaksi, muttei ole täysin ymmärtänyt nimen merkitystä kirjan sisällölle, vaan ajatellut vain dionysisiä orgioita - siitä kirjan suomalaisen nimen monikkomuoto. Onhan romaanissa dionysinen rituaalikin, ja tokihan kampuksella juhlitaan muutenkin - usein paljon viiniä vahvemminkin päihtein - mutta eivät nuo juhlijat mitään jumalia Tarttin romaanissa ole. Päinvastoin, hän alleviivaa kouriintuntuvasti henkilöidensä haavoittuvuutta ja inhimillisyyttä. He ovat itsekeskeisiä ja usein aika pikkusieluisiakin kuolevaisia, jotka eivät täysin ymmärrä, millaisia voimia tulevat itsestään päästäneeksi valloilleen. Tartt kääntyi myöhemmin katoliseksi, ja tämän kääntymyksen ennusmerkit ovat nähtävissä jo hänen romaanissaan, varsinkin kun krapulan aika koittaa, disilluusio murentaa jalustoille nostettujen marmoripatsaiden savijalkoja ja tietoisuus sydämiä kalvavasta synnistä hiipii nuorten päähenkilöiden alitajuntoihin. 

Kreikkalainen mytologia näyttäisi olevan keskeisessä osassa kirjan esoteerisessä sanomassa, mutta myös sen eksoteerinen sanoma on mielenkiintoinen - ja sellainen, että se puhutteli aikanaan opiskelevaa nuorisoa ympäri maailman, tehden tuolloin yhä alle kolmekymppisestä Tarttista bestseller-kirjailijattaren (ja miljonäärin). 

*   *   *

Kuten aloitin tämän blogitekstin, Jumalat juhlivat öisin rantautui Suomeen 90-luvulla, jolloin olin ensin lukiolainen ja sitten yliopiston ensimmäisten vuosien opiskelija. Muistan, että kirjaa markkinoitiin heti tuoreeltaan Suomessa "kulttikirjaksi" ja se upposi näemmä aika universaalisti sellaisiin itseään etsiviin, älykkäisiin ja älykkömäisiin, alemmuudentunteensa ylemmyydentunteeksi verhoaviin nuoriin, jotka olivat juuri muuttaneet tai muuttamassa pois kotoa ja rakentamassa itselleen uuden identiteetin. Heidän uuden identiteettinsä raameina oli akateemisia instituutioita, professoreita (sekä karismaattisia kulttihahmoja että tylsinä pidettyjä värittömämpiä huolehtijoita), osakuntaelämää, akateemisia salaseuroja ja tietysti myös paljon vähemmän salaisia, lähinnä päihteisiin ja irtosuhteisiin keskittyviä opiskelijaelämän ilmiöitä.

Itselläni oli juuri tuolloin menossa vaihe, jolloin minä ja joukko kavereitani olimme päättäneet suojautua tavisten tyrannialta luomalla itsellemme ylipaisutetut egot ja yrittämällä eristäytyä pinnallistosta. Ei välttämättä mihinkään muiden yläpuolelle niinkään kuin vain yksinkertaisesti erilleen, itseämme kiinnostavien asioiden ja ilmiöiden pariin, joista pinnallinen normiväki ei ymmärtänyt eikä koskaan ymmärtäisi hölkäsen pöläystä. Meitä inhottiin ja syytettiin jopa opettajainhuoneessa elitismistä, mutta oikeastaan kyse oli vain ymmärrettävästä vastareaktiosta, joka puhkesi kukkaansa lukiossa siksi, että olimme viimein vapautuneet yläasteella vallinneesta epä-älyllisten olentojen ylivallasta. Nyrkit eivät enää sanelleet arvojärjestystä, kuten peruskoulun pihalla, vaan nyt punnittiin taitoja "asetella sanoja toistensa perään", kuten Waltarin päähenkilö Mikael asian ilmaisi. Minäkin totisesti opin, että jos ei voinut mahtailla muskeleilla tai merkkivaatteilla, niin sanan säilällä saattoi sivaltaa - joskus liiankin syviä haavoja.

Vähän kuin Tarttin ystävysryhmällä, myös meillä oli lukiossa oma pieni opintoryhmämme, joka opiskeli latinaa ja antiikin kulttuurihistoriaa - rehtorimme ja eräiden muiden opettajien harmistukseksi, he kun pitivät sitä elitistisenä haihatteluna. Olimme ristineet kurssimme "latinan ja eurooppalaisen kulttuurihistorian kurssiksi", koska Tarttin romaanin nuoria opettavan Julian Morrow'n tapaan meidänkään opettajamme ei tyytynyt opettamaan meille klassisia kieliä, vaan paljon laajemmin antiikin ja toisinaan keskiajan kulttuuriperintöä. Oli harvinaista, että meillä oli käytössämme sellainen opettaja pikkukaupungissa - mutta tuolloin emme jotenkin edes tiedostaneet noita pieniä asioita, jotka tekivät meistä pinnallisten ikätovereidemme hylkimistä nörteistä todella onnekkaita. Tulimme vahingossa tukeneeksi toistemme sivistymistä niin paljon, että lähes kaikki joukosta kirjoittivat lopulta kuusi ällää ja ällistyttivät sillä opettajiammekin.

Toisaalta olimme myös emansipoituneet omissa kehoissamme ja mielissämme. Muuttuneet sekä itsemme että toisemme paljon aiempaa syvällisemmin tiedostaviksi olennoiksi, jotka löysimme alati uusia ja ihmeellisiä voimavaroja hallustamme. Jotkut aiemmin kovin vaikeat ja kipeät asiat muuttuivat yllättävän helpoiksi, vaikkakin toisaalta jotkut aiemmin yhdentekevät asiat muuttuivat kuolemanvakaviksi. Tämä nopeasti etenevän aikuistumisen ja sen alla yhä kuplivan infantiilisuuden ja riittämättömyyden välinen ristiriita on voimakkaasti läsnä myös Tarttin henkilöissä. Se manifestoituu heidän tekojensa ja toimintansa kautta - Tartt näyttää mieluummin kuin selittää - ja siksi kai hänen kielensä tuntuu niin lahjakkaalta tekstiltä, vaikka olen kaunokirjallisesti paljon taitavampiakin kirjoittajia lukenut. Tarttilla on hyvin terävä psykologinen silmä ikätovereihinsa.

Kirjablogi Anun ihmeelliset matkat kirjoitti huhtikuussa tästä kirjasta arvostelun otsikolla Vermontin takatalvi yllättää, ja minua koskettivat erityisesti nämä Anun sanat: 

"Muistan tämän kirjan olleen minulle valtava elämys parikymppisenä, kun opiskelin yliopistossa muun muassa kielitieteitä. Samalla muistan kokeneeni kirjan äärellä mykistävää avuttomuutta, kun tajusin, etten ehkä koskaan kykenisi kirjoittamaan tämän tyyppistä menestysromaania. Donna Tartt kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden ei ole tarvinnut pitää suurta melua itsestään tai julkaista pakonomaisesti. Hänen kaikki kolme romaania ovat onnistuneet puhumaan puolestaan, ja uskoisin, että niillä edelleen riittää lukijoita.

Tämän teoksen lukeminen juuri nyt tuntui terapeuttiselta, sillä se oli kuin keskustelu parikymppisen minäni kanssa. Luin sitä hyisenä viikonloppuna, kun poistuminen kämpiltä huonosti auratusta kaukiosta tuntui ylivoimaiselta lumimyräkän keskellä. Romaanissa on myös melkein koko ajan huono sää, ja opiskelijoita on kuollut tuolla kampuksella myös luonnollisesti sammumalla hankeen umpikännissä aamuyöstä. Romaania suosittelen varsinkin niille, jotka eivät ole lukeneet teosta kultaisella ysärillä. Teos todellakin tekee vaikutuksen myös kolmenkymmenen vuoden viiveellä, ja erityisen nautittavaa siinä oli kokea se aika, kun opintotehtäviä vielä kirjoitettiin käsin, ja vastauksia kopioitiin kavereilta."

Kirjoitin itsekin kommentin Anun blogikirjoituksen alle, ja onnistuin siinä muotoilemaan asian paremmin kuin edellisessä tämän blogin kirjoituksessani, jossa mainitsin samasta kirjasta.

"Muistan tuon kirjan ysäriltä ja se oli niitä harvoja silloisia nykyromaaneja, joista nuoriso innostui ja puhui. Elettiin aikaa, kun esimerkiksi kännykät ja internet olivat vasta tuloillaan. Ehkä siksi tuo kirja sittemmin unohtui.

Kun näin sen myöhemmin kirjakaupassa Brysselissä, ostin sen alkukielellä, mutten ehtinyt koskaan lukea sitä uusiksi, koska paljon nuorempi ystävä, Eurooppaan opiskelemaan tullut arabi, joka muistutti kovasti Richardia elämäntilanteeltaan ja ulkopuolisuudeltaan elitistisiin opiskelukavereihin verrattuna, alkoi lukea sitä saman tien luonani käydessään ja oli jo useamman luvun lukenut lähtiessään junalla takaisin uuteen kotikaupunkiinsa, joten eihän sitä voinut enää keskeyttää ja hänelle se kirja jäi.

Nyt kun luen kirja-arvostelusi, ihmettelen, kuinka paljon olen unohtanut siitä kun joskus muinoin luin kirjan suomeksi. Pitää kai joskus hankkia ko. kirja vielä kolmannen kerran, jotta voin lukaista sen uudestaan. Keski-ikäistymisen huomaa siitä, että voi lukea kauan sitten lukemiaan kirjoja uudestaan ja löytää ne aivan uudesta näkökulmasta. Niin kävi Lindgrenien, Janssonien ja Tolkienien kanssa, Kärpästen herran ja Grimmin satujen."

Minä siis tosiaan luin tätä kirjaa ensimmäisen kerran jo ysärillä. Silloin luin sitä suomeksi. En kuitenkaan päässyt kuin siihen puolivälin osioon, jossa Henry vihdoin paljastaa Richardille, mitä tapahtui dionyysisissä menoissa Vermontin takametsissä, ja että se oli muuttanut Bunnyn niin kummalliseksi. En jättänyt kirjaa kesken siksi, että se olisi ollut tylsä, vaan se katosi johonkin. Minulla on ollut liikkuvainen elämä, joka osittain on syynä siihen, että moista on tapahtunut minulle varsin usein - olen varmaan satojen keskeneräisten kirjojen mies. Jossain ne kaikki ovat ja odottavat loppuun lukemista.

Toisen kerran aloitin lukemaan Tarttin esikoista, kun se sattui käteeni alkukielellä brysseliläisestä kirjakaupasta. Mutta silloinkin kävi kuten yllä on kuvattu - kirja jäi junalukemiseksi kylässä käyneelle arabikaverille.

Tämän kuun alussa löysin kirjan alennuslaarista Helsingissä kahdella eurolla ja niinpä tuli aika lopulta lukea se alusta loppuun kerralla - ja niin kävi, consummatus est.

*   *   *

Mennäänpä nyt sivupolkujen jälkeen siihen eksoteeriseen sanomaan, jonka vuoksi uskon kirjan niin paljon puhutelleen itseäni ja yllä mainittua toista kirjabloggaria sekä miljoonia muita nuoria aikuisia pitkin maailmaa. Vaikuttaa erittäin vahvasti siltä, että Tartt kirjoitti kirjan hyvin henkilökohtaisista syistä, ja että se peilasi hänen hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan ja traumojaan.

Tartt oli kirjan kirjoittaessaan yhä nuori ja ilmeisen haavoittuva esikoiskirjailijatar. Tämä herkkyys näkyy varsinkin kirjan loppupuolen eräänlaisessa vereslihaisuudessa. Annettakoon se hänelle kuitenkin anteeksi, sillä mikään ei vahvista niin kuin ajatuksella - ja varsinkin kirjoitetulla ajatuksella - työstetty varjotyö.

*   *   *

Netistä löytyy paljon keskustelua kirjasta - eräät paljastavimmista tulevat Vermontissa sijaitsevan Bennington Collegen ylioppilasjulkaisuista, jotka on jossain vaiheessa digitoitu, koska Tarttin siellä opiskellessa (samoin kuin myös romaanin Richardin ja kumppanien aikana) elettiin yhä käsin kirjoitettujen aineiden, fyysisten kirjoituskoneiden ja musteelle tuoksuvien kopiokoneiden aikaa. Opintotöitä tehtiin kirjastoissa, vähemmän lahjakkaat tai laiskemmat jäljensivät kotitehtäviensä vastauksia kavereiltaan. 

No mutta, asian ydin on tässä: Vermontissa sijaitseva Benningtonin yliopisto oli Tarttin oma opinahjo pitkään - ja näyttää olevan julkisesti hyvin tiedetty salaisuus, että romaanin Hampden College on tosiasiassa Bennington College. Tartt ei ole vaivautunut muuttamaan kuin nimen - jopa kampuksen alueen ja läheisen pikkukaupungin paikoilla on yhä samoja nimiä kuin kirjan miljöön esikuvalla - ja samoin kaikki fyysiset kuvaukset sopivat yksi yhteen Benningtoniin, aina Richardin asuntolakämpän kattokuviointeja myöten.

Niin ikään internetin ihmeellinen maailma näyttää tietävän - ja hyvin uskottavasti perustelevan - että myös Tarttin romaanin henkilöt perustuvat sangen uskollisesti todellisiin henkilöihin, joita hän tunsi Benningtonin vuosinaan. Sekä opiskelijat että opettajat ovat tunnistettavissa, vaikka nimet onkin muutettu.

Tämä selittää ainakin osittain sen, miksi Tartt menestysromaaninsa jälkeen on pääosin vetäytynyt julkisuudesta. Hänhän ei sanottavammin mairittele romaaninsa henkilöitä - edes niitä, joita sanoo rakastavansa ja jotka kirjan alkupuolella kuvaillaan niin ylistävästi. Disilluusio tuntuu ulottuvan kirjan edetessä ihan jokaiseen. Lisäksi kirjassa on paljon henkilökohtaisesti arkaluontoista - ei ainoastaan murha (jonka sentään toivon olevan fiktiota), vaan myös runsas päihteidenkäyttö, mielenterveysongelmat, rikkaiden perheiden tekopyhyyden kuvaus sekä eräät seksuaalitabut, jotka tuolloin varmasti olivat arempia kuin nykyisessä kaiken räävittömästi auki levittelevässä ajassamme. Seksi ei muutoin ole romaanissa kovin keskeisessä osassa, ja hyvä niin.

Kirja on Donna Tarttin suorittama eräänlainen isänmurha - siitä tämän blogikirjoituksen otsikko. Kreikkalaisen ja roomalaisen filologian ohella psykologia näyttää selvästi kuuluneen Tarttin - kuin myös hänen päähenkilönsä Richardin - oppiainevalikoimaan tai ainakin harrastuksiin. Romaani onkin monessa suhteessa oidipaalinen. Isänmurhalla en tarkoita kirjassa esiintyviä henkirikoksia - siinä on yksi tappo, yksi murha ja yksi itsemurha - ajallisesti tässä järjestyksessä, koska ensimmäinen johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Tämä juonipaljastus ei häiritse kirjan lukemista, koska Tartt paljastaa jo kirjan avauslauseessa, kuka murhataan, ja ensimmäisellä kahdella sivulla, ketkä ovat murhaajia. (Itse olisin luultavasti pitänyt kirjasta enemmän, jos Tartt olisi jättänyt mainitsematta nimet tuon alun paljastuksen yhteydessä, ja lukija olisi saanut arvailla kirjan puoliväliin saakka, kuka henkilöistä kuolisi.)

Se, joka murhataan, ei ole isä, vaan yksi kaveriporukasta. Sen sijaan isänmurha toteutuu oidipaalisesti toimivan Richardin kautta - ja koostuu luonnemurhista eikä fyysisistä murhista. Ensin Richard - joka on tarinan ensimmäisessä persoonassa kertova narraattori - suorittaa isänmurhan tuomitsemalla väkivaltaisen ja alkoholisoituneen isänsä ja koko sen tylsän ja ankean alemman keskiluokan elämän, jota Richard on ennen Hampdeniin siirtymistään elänyt. On erittäin vahvoja syitä olettaa, että Richardin lapsuus ja teini-ikä, jotka on sijoitettu Kalifornian Planoon, perustuvat muutoksista huolimatta Donna Tarttin omaan lapsuuteen ja nuoruuteen Mississippin osavaltion Greenwoodissa. Kummankin isän ammatti oli huoltoaseman omistaja. Kummankin äiti oli kykenemätön puuttumaan isän juomiseen ja ajoittaisiin vihanpuuskiin. Kumpikin kärsi loputtomasta ikävystymisestä ja toivottomuuden tunteesta - ja latasi kaiken toivon edessä olevaan itsenäiseen yliopistoelämään, jossa kaikki mystifioitui suorastaan sadunomaiseksi. Yliopistossa odottivat Robert Pirsigin termiä käyttääkseni laatu, samoin kuin eksentriset ja ihmeelliset ystävät, muinaiskielten avaamat antiikin klassikot, jokin ylevämpi ja suureen maailmaan, kulttuurihistoriaan linkittyvä, jota ironisesti edusti Vermontin pikkukaupunkimiljöö siksi, että se oli Kaliforniaa tai Mississippiä eurooppalaisempi, englantilaisempi, klassisempi.

Tämä oli sitä pikkukaupunkitaustasta ja ankeasta perhetaustasta eroon pääsemisen angstia, joka kirjassa alun perin puhutteli minua ja lukemattomia kohtalotovereita ympäri maailman. Mekin näimme omat lapsuuden maisemamme kaiken siellä kohdatun ikävän tahrimin linssein - ja latasimme puolestaan myyttiset mittasuhteet saavia odotuksia tulevaan yliopistoelämään. Ajatella, ympärillä olisi vain suhteellisen fiksuja ihmisiä, kirjojen lukemista ei enää pidettäisi halpa-arvoisempana harrastuksena kuin urheilua, voisi itse valita kurssejaan ja sitä, mihin vuorokaudenaikaan heräisi ja nukahtaisi, haluaisiko opiskella kahvilassa, kirjastossa vai omassa huoneessaan. Olisi jopa yhteyksiä ulkomaille, matkoja. Olisi kutkuttavan sisäsiittoisia ja salaseuraisia opiskelijajärjestöjä, pikkuvanhoja kutsuja, raivopäisen uudenaikaisia kutsuja, vapautta seurustella ihmisten kanssa ilman sitä, että seuraavana päivänä sai kuulla siitä vanhemmiltaan. Tai kaveriensa vanhemmilta. Monet näistä asioista, joita pari vuotta myöhemmin aloimme pitää banaaleina ja arkipäiväisinä, ja joista olivat karisseet illuusiot, olivat kuitenkin totisinta totta 18-19-vuotiaiden mielikuvituksissamme. Ja kannattaa taas muistaa, että siihen aikaan meillä ei vielä ollut kännyköitä eikä nettiä, vaan ne(kin) tulivat elämiimme vasta mennessämme yliopistoon.

Me 90-luvun nuoret olimme viimeinen sukupolvi, joka koki sen, mitä Tartt kirjansa alkupuolella kuvaa. Nykynuorten kokemusmaailma on - internetin ja sosiaalisen median ansiosta - ollut jo esiteini-ikäisestä saakka tyystin toisenlainen kuin se maailma, jossa me elimme viimeiset teinivuotemme. Epäilenkin vahvasti, ettei Tarttin kirja enää sytyttäisi nykynuoria lainkaan siten kuin meidän sukupolvessamme. Nykynuoret lukevat samoista teemoista mutta aivan eri kehyksissä siinneitä tarinoita kampuksilla rehottavista vampyyreistä, mustaa magiaa, demonisia menoja ja ihmisuhreja harjoittavista veljes- ja sisarkunnista sekä tietysti paljon raaemmista ja verisemmistä murhista kuin Tarttin kirjan pari pientä henkirikosta. Tartt mainitaan pioneerina tuonkaltaisille kirjoille, joille on annettu nimi akateeminen noir, vaikka eihän se mitään uutta ole - sisäoppilaitoksiin ja eliittiyliopistoihin sijoitetut tummasävytteiset angstis-psykologiset kasvutarinat ovat olleet yleisiä jotakuinkin yhtä kauan kuin moderni romaani taiteenlajina.

*   *   *

Ensimmäinen isänmurha, jonka Tartt kirjassaan teki, oli siis tuomio omalle taustalleen. Toinen isänmurha, ehkä edellistäkin kivuliaampi, on se, jonka hän tekee alkuun epärealistisin odotuksin ihannoidulle uudelle perheelleen, akateemiselle maailmalle, ja suurmestarilleen siellä, joka on ottanut vanhempien paikan, mutta kirjan lopussa paljastuukin - vain ihmiseksi. Veikkaan vahvasti, ettei Tartt ajatellut vain antiikin myyttien Dionysosta aikoessaan aluksi nimetä kirjansa Illuusioiden jumalaksi.

Kun romaanin päähenkilö ja kertoja, Richard Papen, on lopulta onnistunut karistamaan Planon aurinkoisen tomuisen muovimaailman ja televisiota tuijottavat tuulipukuvanhempansa niskoiltaan, hän kirjoittautuu Uuden-Englannin viehättäviin maisemiin, samannimisen pikkukaupungin laidalla Vermontissa sijaitsevaan Hampden Collegeen. (Tartt jätti taakseen Mississippin ja kirjoittautuu samannimisen pikkukaupungin laidalla Vermontissa sijaitsevaan Bennington Collegeen.)

Ei aikaakaan, kun Richardin muinaiskreikan harrastus tuo hänet yhteen uuden isäkorvikkeensa ja suurmestarinsa, maagisen karismaattisen opettajan Julian Morrow'n kanssa. Morrow'n itse itselleen valitsemat viisi opiskelijaa muuttuvat Richardin uudeksi perheeksi, jonka kanssa hän jakaa lähes kaiken aikansa ja lopulta myös sielunsa. Nuo viisi ovat Henry, Bunny, Francis, Charles ja Camilla. Kaikki valkoisia (ja viidestä neljä myös korostetun vaaleita), kaikki paitsi Bunny katolisia, kaikki rikkaista perheistä, vaikkakaan ei "hyvistä" sikäli, että nuo perheet olisivat onnellisia. Richardin viisi opiskelijakaveria syväluodataan kirjan mittaan lopulta erittäin yksityiskohtaisesti tapojen ja mielenliikkeiden tasolla, antaen ymmärtää, että he ovat luultavasti melko suuressa määrin uskollisia Tarttin oikeassa elämässään tuntemille esikuvilleen. (Harva heistä on todennäköisesti kirjan julkaisun jälkeen enää ollut sydänystäviä Tarttin kanssa - se on kirjailijan kirous, jos erehtyy kirjoittamaan liian tarkkanäköisesti tuntemistaan ihmisistä.)

Tämän porukan professori, Julian, on kuvattu paljon etäisemmin, vaikka hän onkin eräällä tavoin keskushahmo koko tarinassa - tai ainakin Tartt on kirjaa aloittaessaan ajatellut niin. Kirjan edetessä Julian jää kuitenkin yhä enemmän sivuun, ja se tuntuu häiritsevän Tarttia enemmän kuin hänen kirjansa opiskelijahahmoja. Julian perustuu tiettävästi Tarttin omaan professoriin, Claude Fredericksiin, joka opetti hänelle klassisia kieliä Benningtonin yliopistossa. Lähestulkoon kaikki, mitä Julianista kerrotaan, sopii yksiin Fredericksin kanssa.

Julianin hahmoa ylistetään lähes jumalallisiin mittasuhteisiin kirjan puoliväliin saakka. Sitten alkaa pimeä aika, varjoissa kulkeminen, kun murha myrkyttää vähitellen siihen sekaantuneiden mielet ja elämät ja saavuttaa dostojevskiläiset mittasuhteet. Raskolnikoviin viitataan tarinassa myös suoraan, vaikkakin vain pari kertaa. Syyllisyyden ja kiinni jäämisen pelon rinnalla paisuu koko ajan vainoharhaisuus, kun ensin yhtä, lopulta lähes kaikkia tovereita aletaan epäillä toistensa pettämisestä. Ja tänä aikana, opiskelijoiden rypiessä omissa tuntemuksissaan ja vainoharhoissaan - samoin kuin päihteissä ja mielenterveysongelmissa - Julianin hahmo etääntyy taustalle ja muuntuu samalla jumalallisesta joksikin melko raadolliseksi.

Tämä on se toinen isänmurha, ja edellistä kivuliaampi. Luetaanpa vaikka seuraava ote, jossa tuntuu, että puhujana ei enää ole Richard vaan Donna Tartt: 

"Minun on aina ollut vaikea puhua Julianista romantisoimatta häntä. Monella tapaa minä rakastin häntä kaikkein eniten; ja hänen kohdallaan tunnen suurinta houkutusta koristella, kaunistella, pohjimmiltaan luoda uudelleen. Se johtuu varmaan siitä, että Julian itse jatkuvasti loi uudelleen ympäröiviä ihmisiä ja tapahtumia, piti ystävällisinä, viisaina, urheina tai viehättävinä tekoja, jotka eivät olleet. Se oli yksi syy siihen, että rakastin häntä: se imarteleva valo, jossa hän minut näki, se ihminen, joka olin hänen seurassaan, jonka hän antoi minun olla.

Nyt olisi tietenkin helppo eksyä päinvastaiseen äärimmäisyyteen. Voisin sanoa, että Julianin salaisuus oli se, että hän iski kiinni nuoriin ihmisiin, jotka halusivat tuntea olevansa muita parempia, että hänellä oli outo taito muuntaa alemmuudentunteet ylemmyydeksi ja ylimielisyydeksi. Voisin myös sanoa, ettei hän tehnyt sitä ihmisystävällisyydestä, vaan toteuttaakseen omia itsekkäitä impulssejaan. Ja voisin jatkaa tätä rataa varsin pitkään, ja luultavasti melko oikein. Mutta se ei silti selittäisi hänen persoonallisuutensa pohjimmaista taikaa eikä sitä, miksi - myöhemmistä tapahtumista huolimatta - minulla edelleen on vastustamaton halu nähdä hänet sellaisena kuin hänet aluksi näin: viisaana vanhuksena, joka ilmestyi eteeni tyhjästä autiolla tiellä ja esitti lumoavan tarjouksen toteuttaa kaikki unelmani.

Mutta edes saduissa nämä ystävälliset vanhat herrat kiehtovine tarjouksineen eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Sen ei tässä vaiheessa pitäisi olla minulle erityisen vaikea totuus myöntää, mutta jostain syystä se on. Haluaisin hartaasti voida sanoa, että Julian oli murheen murtama kuullessaan, mitä me olimme tehneet. Haluaisin voida sanoa, että hän laski päänsä pöydälle ja itki, itki Bunnya, itki meitä, itki vääriä valintoja ja tuhlattua elämää, itki itseään, sitä, että oli ollut niin sokea, kieltäytynyt yhä uudelleen näkemästä."

Ja vähän myöhemmin: 

"Olen ajatellut paljon tätä kohtaa, samoin kuin epätavallisen terävää huomautusta, jonka Bunny kerran esitti, juuri Bunny kaikista ihmisistä. 'Tiedätkö', hän sanoi, 'Julian on niin kuin ne ihmiset, jotka ottavat kaikki lempisuklaansa rasiasta ja jättävät loput.' Se kuulostaa aika arvoitukselliselta näin ensi kuulemalta, mutta itse asiassa en keksi parempaa vertausta Julianin persoonallisuudelle. Se muistuttaa toista huomautusta, jonka Georges Laforgue kerran esitti, kun olin ylistänyt Juliania maasta taivaaseen. 'Julianista ei tule koskaan ensiluokkaista tiedemiestä', hän tokaisi. 'Ja se johtuu siitä, ettei hän pysty näkemään asioita muuta kuin valikoivasti.'"

Tämä ei ole kovinkaan ihmeellistä tekstiä - se pätisi hyvin moneen akateemikkoon ja oman alansa asiantuntijaan. Kaikissahan meissä on taipumusta poimia kirsikoita kakun päältä ja rusinoita pullasta. Pidämme mielellämme omia kiinnostuksen kohteitamme maailman napoina, joiden kautta kaiken muun arvo määrittyy. Mutta Tarttin tavassa luonnemurhata kirjansa lopussa Morrow - eli oma opettajansa Fredericks - on jotain syvästi henkilökohtaista. Jotain sellaista, minkä voi kokea vain pappiinsa pettynyt uskovainen tai adepti, joka on syvästi pettynyt suurmestariinsa, kun ei tämä ollutkaan jumala, vaan vain ihminen.

En siis yllättynyt lukiessani jostain internetin syövereistä, että Fredericks oli suhtautunut Tarttin romaaniin kylmäkiskoisesti ja vieläpä luonnehtinut sitä petokseksi. Tämä siitä huolimatta, että Tartt mainitsee hänet esikoisromaaninsa kiitoksissa ja omisti hänelle lisäksi kolmannen romaaninsa Tiklin. Nämä vaikuttivat Tarttin yrityksiltä jotenkin hyvittää petostaan.

Fredericks kuoli 89-vuotiaana vuonna 2013, meni naimisiin entisen oppilaansa (miespuolisen) kanssa kolme vuotta ennen kuolemaansa, ja hänen miesystävänsä nähtävästi myös editoi hänen tiiliskivimäiset päiväkirjansa vuosilta 1932-2012. Nuo tiiliskivet - käsittämättömät 65 000 sivua - lienevät Fredericksin keskeisin itse kirjoitettu testamentti maailmalle ja niistä voisi etsijä halutessaan etsiä hänen versiotaan kaikesta siitä, mistä Tartt kirjoittaa.

Tartt ei juuri säästele myöskään opiskelutovereitaan - niitä, jotka ovat olleet Henryn, Bunnyn ja muiden esikuvina. Ainakin muutama näistä on nimeltä tunnistettu nettilähteissä ja nämä ovat myös itse kommentoineet vahvistavasti Tarttin Hampdenistä kirjoittamia asioita. 

Murhatuksi päätyvä Bunny ei ole mikään pyhimys. Hän on ärsyttävä, kovaääninen siipeilijä, joka vippaa koko ajan rahaa kavereiltaan, jättää ravintolalaskunsa muille, käyttäytyy yleensä piittaamattomasti ja itsekkäästi ja ajautuu lopulta tuhoisiin vainoharhoihin sekä pakkomielteeseen vihjailla koko ajan siitä, mitä muut ovat tehneet. Hän kehittää itselleen kummallisen periamerikkalais-konservatiivisen tekopyhän mission, joka on jyrkässä ristiriidassa hänen oman löyhän moraalinsa kanssa. Hän loukkaa mielellään muita omasta mielestään terävillä pistoilla, vähemmistöjen mollaamisella, törkyvitseillä ja katolisten solvaamisella. Tapahtumien edetessä lukija päätyy kauhukseen ajattelemaan samansuuntaisesti kuin Bunnyn kaverit - että tämä täytyy vaientaa, tarvittaessa terminaalisesti.

Henry on pedanttisen apolloninen luonne, nörtti, joka elää menneessä, mutta myös kykenevä porukan johtajaksi ja toiminnan mieheksi. Hänen luonteessaan on myös yleviä piirteitä, kuten uhrautuvuus ja velvollisuudentunto. Hän ajattelee kovastikin ystäviensä parasta, mutta pettyy näihin, kun eivät nämä ole kykeneviä samaan kurinalaisuuteen ja rationaalisuuteen kuin hän itse. Kolme muuta - Francis, Charles ja Camilla - ovat niin ikään varsin pikkutarkasti ja psykologisesti kuvattuja, vaikkakin syvenevät edellisiin kahteen verrattuna viiveellä. Camilla on joukon kiintiönainen ja Richardin toivoton rakkaudenkohde, Francis taas joukon kiintiöhomo. Jos kirja olisi kirjoitettu 90-luvun sijaan 2000-luvulla, olisi joukkoon pitänyt mahduttaa myös musta tai latino, mutta 90-luvun alussa voitiin vielä kirjoittaa näinkin tyystin "valkoisia" romaaneja.

Eipä Tartt mairittele myöskään kampuksen taviksia. Sivuosissa seikkailevat opiskelijaporukan diileri, bimbo ja joukko muita, yleensä koomisesti kuvattuja stereotyyppisiä opiskelijahahmoja. Tartt kuuluu niihin lahjakkaisiin kirjailijoihin, jotka kykenevät käsittelemään suuria määriä vähämerkityksisiä sivuhenkilöitä niin, että heistä tehtävät harvat huomiot ovat psykologisesti osuvia ja uskottavia, ja tekevät sivuosissakin olevat henkilöt sellaisiksi, että lukija muistaa heidät heti seuraavan maininnan yhteydessä, ikään kuin he aina olisivat olleet siellä.

Joskus huomiota tulee kiinnittää koiraan, joka ei haukkunut. Tarttin romaanissa sellainen huutaa hiljaisuuttaan: osakuntaelämän poissaolo. Amerikkalaisessa akateemisessa maailmassa osakuntia kutsutaan "kreikkalaiseksi elämäksi", koska ne yleensä käyttävät tunnuksinaan kreikkalaisia aakkosia. Juuri näistä veljeskunnista ja sisarkunnistahan suurin osa akateemisen noirin salaliitto- ja salaseuramystiikasta kumpuaa. Niiden initiaatiomenot, salailu ja myöhempään elämään periytyvät suhdeverkostot ovat aina kiehtoneet populaarikulttuuria. Jostain syystä Tartt kuitenkin vaikenee niistä tyystin - siitä huolimatta, että hänen romaaninsa keskushahmot itse muodostavat antiikin Kreikasta obsessoituneen salaseuran, ja vaikka omassa elämässään Tartt kuului sisarkuntaan.

Tällainen huutava puute ei voi olla sattumaa. Joko Benningtonissa ei ollut Tarttin aikana "kreikkalaista elämää" tai sitten Tartt on korporaatiosisarilleen uskollisempi kuin entisille professoreilleen ja ystävilleen.

*   *   *

Jotta en kuitenkaan liiaksi ylistäisi tätä tavallaan briljanttia mutta tavallaan myös perin keskinkertaista romaania, täytyy siitä esittää myös muutama kielteinen huomio:

Tarttin kummallisuuksista kummallisimpia ovat jotkut ilmiselvästi jälkeenpäin tehdyt muutokset - joiden epäilen olevan joko kustantajan tai yliopiston vaatimia, ja joihin Tartt on ehkä suostunut oikeusjuttujen pelossa. Räikeintä on se, että tarinassa esiintyy kuvitteellinen Isramin valtio, jonka prinsessa on joskus opiskellut Morrow'n alaisuudessa Hampdenissä. Isram on mitä ilmeisimmin Iran - yhdessä kohdassa jopa šaahi on unohtunut muuttaa joksikin muuksi. Myös lopussa esiintyvä afrikkalaisvaltio, johon Morrow'n huhutaan lähteneen kuningassuvun jälkeläisiä opettamaan, on muutettu muuksi kuin mikä se on alun perin ollut. Nämä ovat todella ikävästi tökkiviä asioita niin paljon oikean historian viittauksia ja yksityiskohtia sisältävässä romaanissa. Se, että ne on muutettu niin tökerösti, viittaa siihen, että Tartt on alunperin huudellut kiellettyjä asioita, jotka liittyvät Fredericksin taustaan.

Tartt ei myöskään näytä olevan tietoinen, etteivät persialaiset ole arabeja - eikä keskiajan persialaisissa käsikirjoituksissa käytetty kieli ole arabiaa. Tämä on klassisten kielten ja kulttuurien opiskelijalle jo suoranaisesti anteeksiantamatonta sivistymättömyyttä, vaikka se jossain amerikkalaisessa hömppäromaanissa olisikin ihan peruskauraa.

Kirjan ilmestymisajankohtaan nähden yllättävää on se, ettei kylmän sodan päättyminen ja puolen Euroopan vapautuminen kommunismista näy teoksessa mitenkään. Meille eurooppalaisille ysärinuorille, jotka aikoinaan innostuimme Tarttin kirjasta, tuo murros oli formatiivinen sukupolvikokemus. Iloitsimme Baltian ja Keski-Euroopan vapautumista, auoimme suomettuneen Suomen ikkunoita Eurooppaan - sehän oli se nimenomainen kehys, jossa latina ja kulttuurihistoriakin tulivat yhtäkkiä niin merkityksellisiksi. Mutta kaukaisen Euroopan tapahtumat eivät tietenkään liikuttaneet samalla tapaa amerikkalaisia nuoria aikuisia. Palestiinaan ja arabiterroristeihin viitataan pari kertaa, mutta muuten kirjan maailmankuva tuntuu elävän yhtä autistisesti antiikin maailmassa kuin päähenkilöidensä. Amerikkalaisten yleisestä itseriittoisuudesta kertonee se, että heidän ihmeellinen avara maailmansa rajoittuu lähinnä Euroopan historian klassikoihin sekä kolmeen länsieurooppalaiseen kaupunkiin: Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan.

Tarttin teoksessa näkyy myös kouriintuntuvasti se, millä tavoin anglosaksit näkevät antiikin Kreikan ja Rooman perinnön - eräällä lailla ihanteellistetusti, mutta toisaalta läpeensä epärealistisesti. Ikään kuin antiikin maailmalla ei olisi ollut mitään tekemistä nykyisten Välimeren kansojen (edes kreikkalaisten ja italialaisten) kanssa, vaan että muinaiskreikkalaiset ja muinaisroomalaiset olisivat olleet - vaaleita hiuksia ja sinisilmiä myöten - jonkinlaisia Uuden-Englannin angloeliitin esimuotoja. Klassisten kielten opiskelijat siis löytävät muinaisista käsikirjoituksista ensisijaisesti menneen ajan filhelleenisen Englannin - eivät niinkään attikalaista saati arkadialaista kulttuuria eetoksineen. No, kuvittelivathan suomalaisetkin joskus maailmanaikaan olevansa oikeastaan Pohjolan ateenalaisia.

Suomennoksessa on melko paljon horjuvuutta ja kustannustoimittamisen puutetta. Varsinkaan sivulause- ja pilkkusääntöjä ei ole noudatettu alkuunkaan - tai ne eivät ainakaan seuraa suomen kielen sääntöjä. Siellä täällä amerikkalaisia idiomaattisia ilmauksia on käännetty oudosti. En enää muista kaikkea, mihin kiinnitin huomiota, mutta antiikin Kreikan ja Rooman asioissa oli käännöksestä johtuvia virheitä - ilmeisiä väärinymmärryksiä. Ja jäi mielikuva, että jotain oli käännetty väärin myös päihteisiin liittyvässä sanastossa (ainakin yhdessä kohdassa suomentaja on kääntänyt kokaiiniin viittaavan sanan kokikseksi).