Kiovassa on kesä kukkeimmillaan. Hevoskastanjapuut täydessä lehdessä ja kukassa, eivätkä tunnu olevan ohridilaisen koin vaivaamia. Sen sijaan pohjoisesta palattuani täällä oli vielä koleaa ja jouduin ottamaan seuraavana aamuna päällystakin päälle, kun lähdin Boryspilin kentälle. Lomani oli jo melkein lopuillaan, mutta ehdin vielä käväistä Amerikassa.
Ensin oli pitkä seitsemän tunnin välilasku Münchenissä, joten ehdin mainiosti kaupungille. Otin kentältä junan Marienplatzille ja päädyin kuohuviiniä, mansikkarahkaa ja kaikenlaista sisältävälle aamiaiselle Viktualienmarktin Café Nymphenburgiin. Münchenissäkin hevoskastanjat olivat täydessä kukassa ja lehdessä, vaikka ilmanala oli sielläkin sangen kolea ja sateinen. Baijerissa ollaan kohteliaita ja tervehditään myös tuntemattomia, sanotaan Grüss Gott. Tuntemattomat vanhemmat tädit toivottivat minulle hyvää ruokahalua ja hyvästelivät poistuessaan vieruspöydästä.
Junassa kentältä kaupunkiin penkkiloošini tuli Neufahrnista täyteen noin kymmen-kaksitoistavuotiaita lapsia. Hyvätapaisia olivat he muuten, mutta varsin äänekkäitä. Melkein kaikki tuntuivat olevan siirtolaistaustaisia, vaikka puhuivat lähinnä saksaa. Kun olivat lähteneet opettajansa paimentamina, muuan viereisen loošin rouva äityi oitis valittamaan penkkikunnalleen, kuinka lapset pitivät meteliä ja puhuivat pelkkää turkkia.
Rouva ilmeisesti katseli ja kuunteli maailmaa jonkinlaisen baijerilaisen persun linssein, koska kovin monta turkinkielistä lausetta ei lasten muuten täysin saksankieliseen puheenpulinaan mahtunut. Nekin lienevät olleet liikaa. Lasten opettajakin käväisi silloin sanomassa, että hys vähän hiljempaa ja puhukaa saksaa. Opettajan piirteistä päätellen hänenkään vanhempansa tai isovanhempansa eivät olleet germaaneja. Yksi lapsista kehuskeli toisille käymisellään Istanbulissa ja tiesi Atatürkin saavutuksista. Toisille taisi Turkki olla yhtä eksoottinen kuin keskiverrolle saksalaislapselle.
Pitkällä lennolla Atlantin yli katselin tuoreita elokuvia. Vaikka omistan television, minulla ei juuri koskaan ole aikaa sitä katsoa - Afganistanissa näkyvien intialaisten satelliittikanavien ja puuttuvan yksityiselämän vuoksi taisin Kabulin kautena katsella elokuvakiintiön täyteen vähäksi aikaa, mutta Kiovaan muutettuani en ole ehtinyt vielä kertaakaan katsoa televisiosta mitään yksityiseksi huviksi. Mietin joskus, johtuuko television katsomattomuudestani, että tunnun usein näkevän maailman niin eri tavoin kuin suuri osa ihmisistä. Suomessa käydessä totesin tosin pienellä otoksella, että televisiosta tulee yhä lähinnä keskittymistä häiritsevää roskaa ja vahingollista propagandaa, joten en liene menettänyt paljoa hankkiessani tietoni enemmän tosielämästä, netistä ja painetusta sanasta.
Dullesin kentällä Virginiassa selvisin tällä kertaa ilman isompia komplikaatioita - no, tällä kertaa en ottanut tuliaisiksi karhunlihaa, joten ei ollut seliteltävää. Amerikkalaisten tunkeileva uteliaisuus tosin aina hämmentää. Ymmärrän kyllä, että he kyselevät eksoottisista leimoistani ja yrittävät saada selville, mitä amerikkalainen tuttavani tekee työkseen, mutta kun vastasin eksaktisti ja ilman ylimääräisiä lisätietoja, sain kuulla vastailevani kovin yleisellä tasolla. Mutta eivät vain viranomaiset, vaan myös taksikuskit, portieerit ja tarjoilijattaret kyselevät Amerikassa tarpeettoman yksityisistä asioista.
Sen sijaan pyörätuolissa istuva marokkolainen isoäiti joutui ongelmiin, kun amerikkalaiset virkailijat eivät ymmärtäneet häntä eikä hän heitä, ja amerikkalaiset luulivat, että mummon kielitaito paranisi, jos he puhuvat huutamalla. Mummo hätääntyi. Ensimmäinen kahdesta virkailijasta, musta mies, selitti, että jotain arabiaa se taitaa puhua, jolloin toinen kovalla äänellä englanniksi: "Mitä kieltä sitä puhutaan?" Ensimmäinen kyseli jonossa olevilta, osaako joku arabiaa. Minun piti sitten selittää rouvalle, mitä lippulappua virkailijat häneltä kaipasivat, ja virkailijoille, että joku on kentällä rouvaa vastassa. Olisin halunnut sanoa myös, että vanhoille rouville huutamalla (vaikka kuinka korrekteilla asiakaspalvelulauseilla) ei lisätä ymmärrystä siitä, mikä on ongelmana, vaan mummo kokee joutuneensa syytetyksi jostain hirveästä. Mutta en tietenkään sanonut. Minulta virkailija sen sijaan kysyi, mistä oikein olen - ja vastaukseeni, että Suomesta, että ai te osaatte arabiaa. Onneksi omat paperini oli siinä vaiheessa jo käsitelty.
Otin Dullesista taksin suoraan georgetownilaiseen ravintolaan, jossa amerikkalaisen ystäväni häitä edeltävien harjoitusten illallinen pidettiin. Kävi ilmi, että olin missannut vain ensimmäiset kaksi ruokalajia. Perjantaina puolestaan ehdin ensin tuhlata aikaani etsimällä adaptoria Rockvillen keskustasta sitä löytämättä, otin sitten puoleltapäivin metron Washingtoniin, sain sieltä heti adaptorini ja käytin päivän katselemalla nähtävyyksiä, koska siitä oli vuosikausia kun olen viimeksi käynyt Washingtonissa. Illansuussa meillä oli säädetyt drinkit W-hotellin kattoterassilla Valkoisen talon vieressä. Satuimmepa vieläpä näkemään presidentin helikopterin noutavan tai tuovan presidentin. Muutamia harteikkaita nappikorvia ilmaantui kattoterassillekin varmistamaan, ettei kukaan meistä ollut tuonut sinkoa, meitä kun ei mitenkään tarkastettu asemiin asettuessamme.
Jatkot olivat Washingtonin keskustan ravintoloissa ja baareissa ja kestivät pitkään. Onneksi häät alkoivat lauantaina vasta iltapäivällä Marylandin osavaltion Rockvillessä sijaitsevalla kartanolla. Ehdin viettää aamupäiväni metsässä. Sainkin plakkariin yli kuusikymmentä lintulajia, mukana kolme minulle uutta, kaikki yleisiä pohjoisamerikkalaisia myöhään saapuvia lehtimetsälintuja, jotka olen aiemmin missannut olemalla oikeissa paikoissa väärään vuodenaikaan tai väärissä paikoissa oikeaan vuodenaikaan. Metsästä löytyi myös Rockvillen latvialainen kirkko ja museo.
Amerikkalaisen ystäväni morsian on amerikanpersialainen, joten häät olivat erikoinen sekoitus kulttuureja, kuten Amerikka itsessäänkin. (Olen kirjoittanut edellisestä Yhdysvaltain-matkastani tästä alkavassa kirjoitussarjassa - silloin kävin Suurten järvien alueella.) Amerikkalaisittain epätavallisesti lähes kaikki uskonto oli riisuttu häistä pois, vaikka Jumalaan viitattiinkin useaan otteeseen ja morsiamen äiti oli vaivihkaa hivuttanut Koraanin mukaan peripersialaiseen hääseremoniapöytään. Sen tasapainottamiseksi oli vieressä Hafezin runoja. Varsinaista seremoniaa seurasivat libanonilaiset mezzet ja sitten tanssia ja varsinainen illallinen. Oli persialaista, libanonilaista, egyptiläistä ja tietysti amerikkalaista poppia.
Vieraat sekoittuivat varsin hyvin, vaikka jakautuivat alussa viiteen pääkontingenttiin. Suurimman muodostivat morsiamen ulkopersialaiset sukulaiset, joista suurin osa Amerikasta, mutta osa Lontoosta, Emiraateista, ja missä nyt persialaisia onkaan nykyään Iranista paossa. Perheet ovat heillä yhä suuria ja perhetilaisuudet tärkeitä, silloinkin kun tytär avioituu kristityn kanssa. Sulhasen amerikkalaiset sukulaiset muodostivat toisen kontingentin. Kolme muuta muodostuivat sulhasen ystävistä, koostuen kolmesta eri ajanjaksosta hänen elämässään: Chicagon yliopiston ystävistä, Beirutin aikaisista ystävistä sekä lopulta hänen nykyisistä ystävistään DC:n politiikanteon piireissä.
Minä kuuluin tietysti beirutilaiseen kontingenttiin. Moneen kertaan hämmästelimmekin, että meitä oli siellä enemmän kuin chicagolaisia tai washingtonilaisia. Sulhanen ei suinkaan ollut ainoa Beirutin-aikainen ystäväni, joka oli paikalla - siellä oli ainakin kymmenisen tuttuani, joita en ole nähnyt moneen vuoteen. Beirut on sellainen paikka. Se ruokkii ja juottaa laajoja, monimuotoisia verkostoja ja myös jättää ne elämään, koska kuten libanonilaiset itse, myös libanonilaistuvat ulkomaalaiset tottuvat siihen, että heidän verkostonsa tulevat ja menevät kaupungin kautta ja hajaantuvat taas pitkin Lähi-itää, Eurooppaa, Amerikkaa ja muuta maailmaa.
Häissä juotiin paljon - ainakin chicagolaiset ja beirutilaiset jatkoimme kauas aamuyöhön. Seuraavan päivän brunssi oli Gaithersburgissa, mutta sitä varten piti tavata Bethesdassa. Koko Washingtonia ympäröivä pikkukaupunkien massa sekä Marylandissa että Virginiassa muodostaa kuin valtavan puutarhan, jota halkovat paikka paikoin valtatiet ja jossa muodollisesti itsenäisten kaupunkien keskustat ovat varsin persoonattomia hallintorakennusten ja ostoskeskusten keskittymiä. Aluetta ei ole tehty jalankulkijoille. Onneksi jollain oli aina auto. Ajokunto oli sitten toinen asia, joten tilatakseja jouduttiin tilailemaan taajaan.
Amerikkalaisten mielialat ovat sellaisia, että Euroopan ja Lähi-idän pitäisi vihdoinkin kyetä itse hoitamaan asiansa eikä aina ruikuttaa Amerikkaa apuun, kun iso paha karhu uhoaa. EU olisi taloudellinen jättiläinen, mutta se on tieten tahtoen tehnyt itsestään poliittisen ja sotilaallisen kääpiön. Nyt väestöllisesti ja taloudellisesti paljon mitättömämpi Venäjä simputtaa sitä miten tahtoo, riehuen Lähi-idässäkin estoitta.
Muuan pöytätoverini, kylmän sodan veteraani, totesi minulle, että ainakaan seuraavien kolmen vuoden aikana on turha odottaa Yhdysvalloilta mitään konkreettista Euroopan saati Lähi-idän suunnalla. Republikaanit ovat tekemässä Obamasta ontuvan ankan, joka ei kohta kykene mihinkään vaikka yhtäkkiä ryhdistäytyisi. Republikaaneissa sen sijaan valtaa isolationismi yhä enemmän alaa.
Muuan toinen tapaamani vanhemman polven amerikkalainen kauhisteli sitä, kuinka ilmeistä Putinin toimien identtisyys Hitleriin on, ja kyseli, onko Obama alun perinkin ollut Mantšurian kandidaatti. Useimpien näkemys oli kylläkin, että kyse on vain inkompetenssista. Vanhan maailman liberaalien pettymys Obamaan on yhtä musertava kuin amerikkalaisten: muuan palestiinalainen totesi minulle, että vaikka hän ei koskaan pitänyt Bushista, nyt on tullut ikävä jopa häntä, koska Bush sentään tahtoi ja sai asioita tehtyä. Hän oli suurvallan poliittinen johtaja, vaikka kanssaan olisi ollut eri mieltä.
Britannia ojensi aikoinaan Vapaan maailman johtajan soihdun Yhdysvalloille (kyse oli Kreikan suojeluksesta), mutta nyt kun Yhdysvallat näyttää haluttomalta kantamaan soihtua, ei ole Vapaassa maailmassa ketään, joka sen ottaisi välillä kantaakseen. EU:n ryhdistäytymistä täytynee odotella vielä vuosikymmeniä, ja kuka tietää kuinka kauas länteen rautaesirippu jo silloin on siirretty.
Ensin oli pitkä seitsemän tunnin välilasku Münchenissä, joten ehdin mainiosti kaupungille. Otin kentältä junan Marienplatzille ja päädyin kuohuviiniä, mansikkarahkaa ja kaikenlaista sisältävälle aamiaiselle Viktualienmarktin Café Nymphenburgiin. Münchenissäkin hevoskastanjat olivat täydessä kukassa ja lehdessä, vaikka ilmanala oli sielläkin sangen kolea ja sateinen. Baijerissa ollaan kohteliaita ja tervehditään myös tuntemattomia, sanotaan Grüss Gott. Tuntemattomat vanhemmat tädit toivottivat minulle hyvää ruokahalua ja hyvästelivät poistuessaan vieruspöydästä.
Junassa kentältä kaupunkiin penkkiloošini tuli Neufahrnista täyteen noin kymmen-kaksitoistavuotiaita lapsia. Hyvätapaisia olivat he muuten, mutta varsin äänekkäitä. Melkein kaikki tuntuivat olevan siirtolaistaustaisia, vaikka puhuivat lähinnä saksaa. Kun olivat lähteneet opettajansa paimentamina, muuan viereisen loošin rouva äityi oitis valittamaan penkkikunnalleen, kuinka lapset pitivät meteliä ja puhuivat pelkkää turkkia.
Rouva ilmeisesti katseli ja kuunteli maailmaa jonkinlaisen baijerilaisen persun linssein, koska kovin monta turkinkielistä lausetta ei lasten muuten täysin saksankieliseen puheenpulinaan mahtunut. Nekin lienevät olleet liikaa. Lasten opettajakin käväisi silloin sanomassa, että hys vähän hiljempaa ja puhukaa saksaa. Opettajan piirteistä päätellen hänenkään vanhempansa tai isovanhempansa eivät olleet germaaneja. Yksi lapsista kehuskeli toisille käymisellään Istanbulissa ja tiesi Atatürkin saavutuksista. Toisille taisi Turkki olla yhtä eksoottinen kuin keskiverrolle saksalaislapselle.
Pitkällä lennolla Atlantin yli katselin tuoreita elokuvia. Vaikka omistan television, minulla ei juuri koskaan ole aikaa sitä katsoa - Afganistanissa näkyvien intialaisten satelliittikanavien ja puuttuvan yksityiselämän vuoksi taisin Kabulin kautena katsella elokuvakiintiön täyteen vähäksi aikaa, mutta Kiovaan muutettuani en ole ehtinyt vielä kertaakaan katsoa televisiosta mitään yksityiseksi huviksi. Mietin joskus, johtuuko television katsomattomuudestani, että tunnun usein näkevän maailman niin eri tavoin kuin suuri osa ihmisistä. Suomessa käydessä totesin tosin pienellä otoksella, että televisiosta tulee yhä lähinnä keskittymistä häiritsevää roskaa ja vahingollista propagandaa, joten en liene menettänyt paljoa hankkiessani tietoni enemmän tosielämästä, netistä ja painetusta sanasta.
Dullesin kentällä Virginiassa selvisin tällä kertaa ilman isompia komplikaatioita - no, tällä kertaa en ottanut tuliaisiksi karhunlihaa, joten ei ollut seliteltävää. Amerikkalaisten tunkeileva uteliaisuus tosin aina hämmentää. Ymmärrän kyllä, että he kyselevät eksoottisista leimoistani ja yrittävät saada selville, mitä amerikkalainen tuttavani tekee työkseen, mutta kun vastasin eksaktisti ja ilman ylimääräisiä lisätietoja, sain kuulla vastailevani kovin yleisellä tasolla. Mutta eivät vain viranomaiset, vaan myös taksikuskit, portieerit ja tarjoilijattaret kyselevät Amerikassa tarpeettoman yksityisistä asioista.
Sen sijaan pyörätuolissa istuva marokkolainen isoäiti joutui ongelmiin, kun amerikkalaiset virkailijat eivät ymmärtäneet häntä eikä hän heitä, ja amerikkalaiset luulivat, että mummon kielitaito paranisi, jos he puhuvat huutamalla. Mummo hätääntyi. Ensimmäinen kahdesta virkailijasta, musta mies, selitti, että jotain arabiaa se taitaa puhua, jolloin toinen kovalla äänellä englanniksi: "Mitä kieltä sitä puhutaan?" Ensimmäinen kyseli jonossa olevilta, osaako joku arabiaa. Minun piti sitten selittää rouvalle, mitä lippulappua virkailijat häneltä kaipasivat, ja virkailijoille, että joku on kentällä rouvaa vastassa. Olisin halunnut sanoa myös, että vanhoille rouville huutamalla (vaikka kuinka korrekteilla asiakaspalvelulauseilla) ei lisätä ymmärrystä siitä, mikä on ongelmana, vaan mummo kokee joutuneensa syytetyksi jostain hirveästä. Mutta en tietenkään sanonut. Minulta virkailija sen sijaan kysyi, mistä oikein olen - ja vastaukseeni, että Suomesta, että ai te osaatte arabiaa. Onneksi omat paperini oli siinä vaiheessa jo käsitelty.
Otin Dullesista taksin suoraan georgetownilaiseen ravintolaan, jossa amerikkalaisen ystäväni häitä edeltävien harjoitusten illallinen pidettiin. Kävi ilmi, että olin missannut vain ensimmäiset kaksi ruokalajia. Perjantaina puolestaan ehdin ensin tuhlata aikaani etsimällä adaptoria Rockvillen keskustasta sitä löytämättä, otin sitten puoleltapäivin metron Washingtoniin, sain sieltä heti adaptorini ja käytin päivän katselemalla nähtävyyksiä, koska siitä oli vuosikausia kun olen viimeksi käynyt Washingtonissa. Illansuussa meillä oli säädetyt drinkit W-hotellin kattoterassilla Valkoisen talon vieressä. Satuimmepa vieläpä näkemään presidentin helikopterin noutavan tai tuovan presidentin. Muutamia harteikkaita nappikorvia ilmaantui kattoterassillekin varmistamaan, ettei kukaan meistä ollut tuonut sinkoa, meitä kun ei mitenkään tarkastettu asemiin asettuessamme.
Jatkot olivat Washingtonin keskustan ravintoloissa ja baareissa ja kestivät pitkään. Onneksi häät alkoivat lauantaina vasta iltapäivällä Marylandin osavaltion Rockvillessä sijaitsevalla kartanolla. Ehdin viettää aamupäiväni metsässä. Sainkin plakkariin yli kuusikymmentä lintulajia, mukana kolme minulle uutta, kaikki yleisiä pohjoisamerikkalaisia myöhään saapuvia lehtimetsälintuja, jotka olen aiemmin missannut olemalla oikeissa paikoissa väärään vuodenaikaan tai väärissä paikoissa oikeaan vuodenaikaan. Metsästä löytyi myös Rockvillen latvialainen kirkko ja museo.
Amerikkalaisen ystäväni morsian on amerikanpersialainen, joten häät olivat erikoinen sekoitus kulttuureja, kuten Amerikka itsessäänkin. (Olen kirjoittanut edellisestä Yhdysvaltain-matkastani tästä alkavassa kirjoitussarjassa - silloin kävin Suurten järvien alueella.) Amerikkalaisittain epätavallisesti lähes kaikki uskonto oli riisuttu häistä pois, vaikka Jumalaan viitattiinkin useaan otteeseen ja morsiamen äiti oli vaivihkaa hivuttanut Koraanin mukaan peripersialaiseen hääseremoniapöytään. Sen tasapainottamiseksi oli vieressä Hafezin runoja. Varsinaista seremoniaa seurasivat libanonilaiset mezzet ja sitten tanssia ja varsinainen illallinen. Oli persialaista, libanonilaista, egyptiläistä ja tietysti amerikkalaista poppia.
Vieraat sekoittuivat varsin hyvin, vaikka jakautuivat alussa viiteen pääkontingenttiin. Suurimman muodostivat morsiamen ulkopersialaiset sukulaiset, joista suurin osa Amerikasta, mutta osa Lontoosta, Emiraateista, ja missä nyt persialaisia onkaan nykyään Iranista paossa. Perheet ovat heillä yhä suuria ja perhetilaisuudet tärkeitä, silloinkin kun tytär avioituu kristityn kanssa. Sulhasen amerikkalaiset sukulaiset muodostivat toisen kontingentin. Kolme muuta muodostuivat sulhasen ystävistä, koostuen kolmesta eri ajanjaksosta hänen elämässään: Chicagon yliopiston ystävistä, Beirutin aikaisista ystävistä sekä lopulta hänen nykyisistä ystävistään DC:n politiikanteon piireissä.
Minä kuuluin tietysti beirutilaiseen kontingenttiin. Moneen kertaan hämmästelimmekin, että meitä oli siellä enemmän kuin chicagolaisia tai washingtonilaisia. Sulhanen ei suinkaan ollut ainoa Beirutin-aikainen ystäväni, joka oli paikalla - siellä oli ainakin kymmenisen tuttuani, joita en ole nähnyt moneen vuoteen. Beirut on sellainen paikka. Se ruokkii ja juottaa laajoja, monimuotoisia verkostoja ja myös jättää ne elämään, koska kuten libanonilaiset itse, myös libanonilaistuvat ulkomaalaiset tottuvat siihen, että heidän verkostonsa tulevat ja menevät kaupungin kautta ja hajaantuvat taas pitkin Lähi-itää, Eurooppaa, Amerikkaa ja muuta maailmaa.
Häissä juotiin paljon - ainakin chicagolaiset ja beirutilaiset jatkoimme kauas aamuyöhön. Seuraavan päivän brunssi oli Gaithersburgissa, mutta sitä varten piti tavata Bethesdassa. Koko Washingtonia ympäröivä pikkukaupunkien massa sekä Marylandissa että Virginiassa muodostaa kuin valtavan puutarhan, jota halkovat paikka paikoin valtatiet ja jossa muodollisesti itsenäisten kaupunkien keskustat ovat varsin persoonattomia hallintorakennusten ja ostoskeskusten keskittymiä. Aluetta ei ole tehty jalankulkijoille. Onneksi jollain oli aina auto. Ajokunto oli sitten toinen asia, joten tilatakseja jouduttiin tilailemaan taajaan.
Amerikkalaisten mielialat ovat sellaisia, että Euroopan ja Lähi-idän pitäisi vihdoinkin kyetä itse hoitamaan asiansa eikä aina ruikuttaa Amerikkaa apuun, kun iso paha karhu uhoaa. EU olisi taloudellinen jättiläinen, mutta se on tieten tahtoen tehnyt itsestään poliittisen ja sotilaallisen kääpiön. Nyt väestöllisesti ja taloudellisesti paljon mitättömämpi Venäjä simputtaa sitä miten tahtoo, riehuen Lähi-idässäkin estoitta.
Muuan pöytätoverini, kylmän sodan veteraani, totesi minulle, että ainakaan seuraavien kolmen vuoden aikana on turha odottaa Yhdysvalloilta mitään konkreettista Euroopan saati Lähi-idän suunnalla. Republikaanit ovat tekemässä Obamasta ontuvan ankan, joka ei kohta kykene mihinkään vaikka yhtäkkiä ryhdistäytyisi. Republikaaneissa sen sijaan valtaa isolationismi yhä enemmän alaa.
Muuan toinen tapaamani vanhemman polven amerikkalainen kauhisteli sitä, kuinka ilmeistä Putinin toimien identtisyys Hitleriin on, ja kyseli, onko Obama alun perinkin ollut Mantšurian kandidaatti. Useimpien näkemys oli kylläkin, että kyse on vain inkompetenssista. Vanhan maailman liberaalien pettymys Obamaan on yhtä musertava kuin amerikkalaisten: muuan palestiinalainen totesi minulle, että vaikka hän ei koskaan pitänyt Bushista, nyt on tullut ikävä jopa häntä, koska Bush sentään tahtoi ja sai asioita tehtyä. Hän oli suurvallan poliittinen johtaja, vaikka kanssaan olisi ollut eri mieltä.
Britannia ojensi aikoinaan Vapaan maailman johtajan soihdun Yhdysvalloille (kyse oli Kreikan suojeluksesta), mutta nyt kun Yhdysvallat näyttää haluttomalta kantamaan soihtua, ei ole Vapaassa maailmassa ketään, joka sen ottaisi välillä kantaakseen. EU:n ryhdistäytymistä täytynee odotella vielä vuosikymmeniä, ja kuka tietää kuinka kauas länteen rautaesirippu jo silloin on siirretty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti