Kaksikymmentä myyttiä Venäjästä

Kiovan kesässä vuorottelevat kuuma auringonpaiste ja piiskaavat sadekuurot. Jälkimmäiset tulevat yleensä iltapäivällä ja alkuillasta. Eilen lauantaina olin eräiden ystävieni kanssa juomassa Andrijivski uzvizin belgialaisessa paikassa, mutta kun menimme syömään läheiseen ravintolaan, tulimme vedetyiksi mukaan ukrainalaisiin ristiäisiin. Horilka virtasi ja maljoja kohoteltiin paitsi lapsukaiselle, myös Ukrainan ja sankarten kunnialle sekä vainolaisten surmalle. Kaikilla oli yllään perinteinen kansallishenkinen vyšyvanka.

Viikolla kävin neuvostosaavutusten puistossa Kiovan esikaupungeissa. Siellä on ränsistyvien paviljonkien lisäksi mittavasti saarni- ja lehmusmetsää, joissa voi kulkea luontopoluilla. Laululinnut olivat äänessä kymmenin lajein, jotka edustivat tyypillistä eurooppalaista lehti- ja sekametsän linnustoa. Truhanivin saarella Dneprin keskellä on jo rantasesonki täydessä vauhdissa.

Viime viikonloppuna oli Ukrainassa presidentinvaalit. Suklaakeisari Petro Porošenko voitti ne jo ensimmäisellä kierroksella, jättäen Julia Tymošenkon kauas kakkoseksi. Kolmoseksi ja neloseksi kirivät loppusuoran kannatuksen nousullaan kansallismielinen ehdokas Oleh Ljaško ja entinen oranssikoalition puolustusministeri Anatoli Hrytsenko. Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, mistä ei jäänyt epäilyksiä millekään lukuisista kansainvälisistä vaalitarkkailujärjestöistä, joita maassa vilisi. Vaaleja tarkkailemaan tulleet venäläiset kansalaisjärjestöt yhtyivät ukrainalaisten vastineidensa arvioihin.

Venäjä ikävä kyllä terrorisoi vaaleja miehittämällä osia Ukrainasta, siirtämällä vaalien aikana lisää venäläisiä joukkoja Ukrainan alueelle – mm. kurkunleikkaajina ja bandiitteina aiemminkin kunnostautuneita, Venäjän nukkehallitsijalle Ramzan Kadyroville uskollisia Vostok-pataljoonan joukkoja Tšetšeniasta. Venäläiset yrittivät sabotoida vaaleja myös hakkerien koordinoiduilla hyökkäyksillä Ukrainan vaaliviranomaisia ja mediaa vastaan.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa siis jatkuu. Minkäänlaista vetäytymistä ei ole tapahtunut, vaikka Kerry ja muut länsimaiset toiveajattelijat ovat sellaisesta höpisseet. Venäjä ei ole millään tavoin indikoinut lopettavansa operaatioitaan Ukrainassa, päinvastoin. Ukrainan virallisten turvallisuusvoimien operaation tuottaessa tappioita terroristeille suurin osa näistä on osoittautunut venäläisiksi. Ruumiit toimitetaan takaisin Venäjälle. Venäjä on lähettänyt sotilaskuorma-autoilla yhä lisää joukkojaan Ukrainaan.

Venäläisjoukot antavat tiedotusvälineille avoimesti lausuntoja Ukrainan maaperältä, kertoen mitä valtakuntaa edustavat. Venäläisten lisäksi on Donbasiin koottu monenlaisia irregulaareja ja äärijärjestöjä serbifasisteista ossetialaisiin kurkunleikkaajiin ja venäläiskasakoihin. Huippupolitiikan tasolla Venäjä huiputtaa toiveajatteluun takertuvaa länsimaailmaa väittämällä, ettei ole hyökännyt Ukrainaan, ja ettei muka kontrolloi siellä riehuvia terroristeja.

Jokaiselle tilanteen tarkkailijalle on selvää, ettei kyse ole missään vaiheessa ollut ukrainalaisten keskisestä sisäsyntyisestä konfliktista saati sisällissodasta. Kyse on naapurimaan invaasiosta – se vain toteutetaan venäläisominaisilla taktiikoilla eikä avoimen amerikkalaisella fanfaari-ilmasodalla. Kansainvälisen yhteisön huiputtaminen ja siten sen toiminnan lamauttaminen on normaali osa Venäjän taktiikkoja.

Putinin strategia on ollut aivan selvä jo pitkään, ja hän on sen myös avoimesti ilmaissut. Venäjän strategian voi tiivistää neljään sanaan: vallan vertikaali – imperiaalinen ekspansio. Muut pyrkimykset ovat näihin nähden välineellisessä asemassa. Donetskin ja Luhanskin läänien miehitys on välineellisessä asemassa sikäli, että Venäjä tavoittelee vallan saamista koko Ukrainassa.

Vaikka strategisella tasolla on selvää, mihin Venäjä pyrkii, taktisella tasolla sillä on koko ajan monia vaihtoehtoisia skenaarioita. Näiden valintaan länsimaiden reaktiot vaikuttavat. Venäjä ei ole kuten länsi taktisella tasolla sidottu mihinkään pelisääntöihin. Strategisella tasolla Venäjä tietää, mitä tavoittelee, eikä noita päämääriä ole salattu. Putin haluaa Euraasian unionin tulevan perustetuksi vuonna 2015 niin laajana kuin Venäjä on siihen mennessä onnistunut etenemään.

Venäjä jatkaa ekspansiotaan ja etenee tasan niin kauan kunnes se pysäytetään tai padotaan. Jos ja kun näin lopulta tapahtuu – nähtävästi jossain Narvan ja Reininmaan välillä – silloin Venäjä pysähtyy ja keskittyy siihen asti valtaamiensa vaikutuspiirien vakiinnuttamiseen. En näe mitään syytä, miksi Venäjä pysähtyisi ilman, että vastassa on sellaista voimaa, joka kykenee vaarantamaan Putinin kasvot eli tuottamaan jonkin voimankäytöllisen nöyryytyksen. Huono uutinen on, että tällaista voimaa ilmeisesti löytyy vasta Naton isommista jäsenmaista. Hyvä uutinen on, että taktisenkin tason nöyryytys saattaisi riittää – sellaista Putin aidosti pelkää.

Venäjän strategisia tavoitteita – vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota – palvelevat kaikki ne välineet, joita Venäjällä on käytössä: viralliset joukot ja turvallisuusorgaanit, epäviralliset joukot ja palkkasoturit, venäläiset äärijärjestöt, ulkovenäläiset äärijärjestöt, järjestäytynyt rikollisuus, viidennet kolonnat, propagandakoneisto, tiedustelukoneisto, Gazprom, muut talousaseet jne. Toiminta on ylhäältä ja keskeltä johdettua, vaikka merkitykseltään kosmeettisen ”uskottavan kiistettävyyden” vuoksi suositaan epävirallisia rosvojoukkoja.

Rosvojoukot saavat vapaat kädet terrorisoida ja ryöstellä valloitettuja alueita ennen kuin valloitusmaat konsolidoidaan pysyvämmiksi tarkoitetuilla struktuureilla. Valloitustapaa voisi kutsua keskiaikaiseksi, ellei se olisi ollut laajassa käytössä sekä Saksan että Neuvostoliiton puolella myös jaettaessa Väli-Euroopan maita 30-luvulta 50-luvulle. Sikäli nykymenetelmissä ei ole juuri mitään uutta. Propagandakin on lähes sanasta sanaan lainattua menneiltä aikakausilta. Valitettavasti vain länsimaisilla poliitikoilla ja toimittajilla tuntuu olevan kovin lyhyt historiallinen muisti.

Donbasin niin kutsutut separatistit ovat alusta asti käyttäneet Venäjän valtiollisia symboleja, Venäjän turvallisuuskoneiston kalustoa ja aseita, venäläisiä palkkoja ja ohjeita sekä olleet Venäjän turvallisuuskoneiston virassa olevien upseerien johtamia. Sillä ei ole merkitystä, että jälkimmäiset ovat käyttäneet Krimillä ja Donbasissa monenlaisia kuvaavia taiteilijanimiä, kuten Nuoli, Paholainen, Susi tai Abwehr.

Erilaisten irregulaarien ja bandiittimilitioiden rooli on sama kuin aiemmin Kaukasiassa ja Krimillä: uhkailla, pelotella, terrorisoida, käydä rumia taisteluja, ottaa tappioita etnisesti isovenäläisten joukkojen puolesta. Tämäkin on toisintoa toisen maailmansodan tavasta heittää monenlaiset irregulaarit ja kansalliset vähemmistöt mielellään etulinjan tuleen sekä sälyttää heille sotarikokset ja muut inhottavimmat tehtävät.

*   *   *

Venäjän pitäisi olla Suomessa paremmin tunnettu kuin Ukraina, mutta siitä huolimatta katson tarpeelliseksi jatkaa edellisen kirjoituksen teemaa luettelemalla joukon propagandassa ja muussa keskustelussa yleisesti toistettuja myyttejä, tällä kertaa Venäjästä.

1) Kukaan ei tiedä, mitä Venäjä aikoo. Kuten yllä totesin, putinilaisen Venäjän strategiset tavoitteet voi tiivistää kahteen asiaan: vallan vertikaaliin ja imperiaaliseen ekspansioon. Yksityiskohtien eli taktiikan osalta Venäjä on joustava ja valmis improvisoimaan vaihtoehtoisten skenaarioiden välillä. Esimerkiksi se ei ole Kremlin kannalta olennaista, millä kansainvälis-oikeudellisella menettelyllä naapurimaat liitetään Venäjän valtaan, kunhan liitetään. Ne voivat olla suoraan anneksoituja, jonkinlaisessa jäätyneen konfliktin limbotilassa tai vasallihallitsijan johtamia muodollisesti itsenäisiä valtioita – tämä ei ole Venäjän kannalta olennainen asia, Kremlin vertikaalinen valta ja tämän valtapiirin laajentaminen ovat.

Länsivallat toimivat yleensä päinvastoin. Niiden strategiaa pitää kysellä ja etsiä poliittisesti korrektien dokumenttien konsulttikielestä suurennuslasin kanssa, mutta taktiikassa ne ovat tiukkojen itseaiheutettujen rajoitteiden ja pelisääntöjen sitomia.

2) Venäjää on loukattu eikä sitä ole kunnioitettu tarpeeksi. Venäjää psykologisoivat selitykset yrittävät yleensä ymmärtää Venäjän aggressioita ja syyllistää niistä epäkunnioittavaa Länttä, vaikka oikeastaan ne vain jatkavat juuri sitä holhoavaa asennoitumista, jonka Venäjä kokee loukkaavaksi. Venäjä ei välitä, pidetäänkö siitä, saati halua että sitä alentuvasti tuetaan. Venäjä haluaa, että sitä pelätään ja siksi totellaan. Venäjän nykyjohto samaistaa kunnioituksen pelkoon. Jonkin eurooppalaisen pikkumaan arvostuksen perustuminen kyseisen maan vaarattomuuteen ja luotettavuuteen herättää Venäjällä lähinnä halveksuntaa.

Venäjä yrittää parhaansa mukaan viestittää Euroopalle olevansa kuolemanvaarallinen uhka. Länsiviranomaiset sen sijaan vähättelevät, toistaen toistamistaan, ettei Venäjä ole uhka, ja että jokainen Venäjän ilmiselvästi huomenna ottama uusi aggressiivinen askel olisi ”mahdoton kuvitella” tai ”täysin poissuljettu”. Tämä vähättely vain pahentaa Venäjän raivoa, sillä se haluaa, että sitä pelätään.

Venäjän viime aikoina länsinaapureilleen lähettämät signaalit kertovat aivan muuta viestiä kuin mihin Lännessä haluttaisiin uskoa: Venäjä simuloi hiljattain pommikone- ja maihinnousuhyökkäystä Ruotsiin sekä Puolan pommittamista maan tasalle ydinaseilla. Suomen ilmatilan loukkauksetkaan tuskin viestivät – kuten Suomessa on haluttu uskoa – että Venäjän lentäjät tekevät taajaan inhimillisiä erehdyksiä lennoillaan.

Jokaisen, joka on huolissaan siitä, saako Venäjä tarpeeksi kunnioitusta, kannattaisi vähintäänkin katsoa ja kuunnella, mitä Venäjä yrittää viestiä. Se ei yritä viestiä olevansa harmiton, vaaraton ja haluton hyökkäyssotaan. Venäjä näyttää tekevän parhaansa viestittääkseen eurooppalaisille, että Venäjä todellakin on uhka. Venäjän uho ei suinkaan laannu sillä, että näiltä uhkauksilta ummistetaan itsepintaisesti silmät ja hoetaan, ettei Venäjä mikään uhka ole. Tällä tavoin päinvastoin pakotetaan Venäjä hakemaan kunnioitustansa yhä röyhkeämmillä viesteillä.

3) Venäjää ei tunneta eikä ymmärretä tarpeeksi. Samaa voisi sanoa mistä tahansa maasta. Venäjä sentään tunnetaan Suomessa huomattavasti paremmin kuin moni muu maa, vaikkapa Puola, Turkki tai Kiina. Venäjän kohdalla ongelmana ei olekaan tiedon puute, vaan tiedon alistaminen poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle. Venäjään sovelletaan aina harhaista toiveajattelua, jollaista harvoin näkee muiden maiden kohdalla. ”Venäjän ymmärtämisellä” ei viitatakaan Venäjän ymmärtämiseen vaan sen kaikkien pyrkimysten hyväksymiseen, tapahtuipa tämä sitten alentuvasti holhoavan suvaitsemisen tai kiilusilmäisen venäläismielisyyden muodossa.

Valtiovaltaa edustavilta viranomaisilta ja valtiollisten tutkimuslaitosten Venäjä-asiantuntijoilta on virhe johtaa kansaa harhaan Venäjä-asioissa. Selkäydinreaktiona heillä näyttää olevan pyrkiä ”rauhoittelemaan” suomalaisten Venäjä-pelkoja ja siten vähättelemään Venäjän uhkaa. Tällaisella on kuitenkin huonot seuraukset henkiselle maanpuolustukselle, sillä kansa voi tulkita ilmeisten tosiasioiden kanssa ristiriidassa olevat lausunnot joko niin, että valtiovalta on sinisilmäistä eikä tehtäviensä tasalla, tai että valtiovalta yrittää tahallisesti hyssytellä ja johtaa kansaa harhaan. Seurauksena salaliittoteoriat ja disinformaatio valtaavat alaa ja venäläismieliset ääriliikkeet vahvistuvat suomalaisessa yhteiskunnassa.

4) Venäjä kokee itsensä turvattomaksi, koska Länsi saartaa ja eristää sitä. Tämä on roskaa. Venäjää ei voi saartaa; se hallitsee maailman laajinta maapinta-alaa. Parhaimmillaankin Länsi on pyrkinyt vain Venäjän patoamiseen pysäyttääkseen sen tuhoisan hyökkäysvimman. Kukaan vakavasti otettava alueen tarkkailija ei voi uskoa, että Georgia, Latvia tai Ukraina muodostaisi sotilaallisen uhan Venäjälle. Venäjä sen sijaan on se, joka aiheuttaa turvattomuutta kaikkialle ympärilleen. Venäjän doktriini on aina hyökkäävä; se puolustautuukin hyökkäämällä.

Mitä länsimaiden tarkoitusperiin tulee, ne ovat koko kylmän sodan jälkeisen ajan yrittäneet päinvastoin integroida Venäjää länteen ja Eurooppaan. Kukaan ei ole yrittänyt eristää Venäjää, vaan Venäjä on se, joka on torjunut integraation, tahtonut eristäytyä ja eristää omia naapurimaitaan.

5) Venäläismedian näkökulmat ovat yhtä valideja kuin länsimedian esittämät. Eivät ole. Venäjän valtiojohdettu media on osa propagandakoneistoa, jonka tuottamat narratiivit ovat lähes pelkkää propagandaa ja usein suoranaista valetta. Länsimedia tuottaa sen sijaan vapaata, monipuolista ja moniäänistä kuvaa, joka ei ole valtiovaltojen kontrolloitavissa, siitä kilpailu pitää huolen.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että länsimedian uutiset olisivat aina tosia. Niissä on suurta vaihtelua. Esimerkiksi suomalaiset tiedotusvälineet ovat hyvästä sananvapaudesta huolimatta taipuvaisia itsesensuuriin ja keskitien etsimiseen totuudelle uskollisuuden sijaan. Suuri osa venäläisestä propagandasta pyrkiikin nimenomaan keskitien siirtämiseen haluttuun suuntaan. Kovalla volyymillä levitetyt äärinäkemykset saavat hieman uskottavammalla sävyllä esitetyn propagandan vaikuttamaan ”maltilliselta keskitieltä” ja todellisuuden puolestaan ”toiselta ääripäältä”.

6) Venäjä on suurvalta joten sillä on oltava suurvallan oikeudet. Venäjä on toki suurvalta varsinkin suhteessa länsirajansa naapureihin. Sen suurvalta-aseman perusteet ovat kuitenkin olennaisesti erilaisia kuin vaikkapa Yhdysvaltain tai Kiinan. Venäjän väestö on Bangladeshin kokoluokkaa ja sen talous  Espanjan tai Italian – ilman öljyn korkeaa kartellisoitua hintaa sen talous putoaisi kauas Euroopan suurten maiden alapuolelle. Niinpä Venäjän suurvalta-asema perustuukin ennen kaikkea sen aggressiivisuuteen – voiman projisoimiseen sotilaallisesti ja tiedustelullisesti sekä olemiseen yleensä kansainvälisen yhteistyön spoileri.

7) Samaahan Yhdysvallatkin aina tekee. Ei tee. Yhdysvallat ei ole käynyt valloitussotia eikä laajentanut vertikaalisessa vallassaan olevaa aluetta miesmuistiin. Vaikka Kuuba, Venezuela ja Nicaragua ovat Yhdysvaltoja vastaan vihamielistä politiikkaa tekeviä Venäjän liittolaisia Yhdysvaltain takapihaksi kuvitellulla vyöhykkeellä, Yhdysvaltain hyökkäykset ja sissiliikkeiden tukemiset ovat jääneet kylmän sodan maailmaan. Yhdysvallat ei ole käynyt Venäjää vastaan kylmää sotaa Gorbatšovin perestroikan jälkeen. Venäjä sen sijaan on jatkanut ja kiihdyttänyt omaa kylmää sotaansa Länttä vastaan.

8) Venäjä on vain vastavoima amerikkalaista hegemoniaa vastaan, se hyödyttää kapitalistisessa riistossa riutuvia kehitysmaita. Yhdysvallat on ollut maailman suurvalloista innokkaimpia kansainvälisen vapaakaupan edistäjiä, Venäjä sen sijaan perinteinen protektionistinen riistokapitalisti. Venäjän projektit kehitysmaissa ovat poikkeuksetta tuottaneet valtaan julmia diktaattoreita ja korruptoituneita valtakoneistoja. Joskus Yhdysvaltainkin projektit ovat johtaneet samaan; Yhdysvallat on kuitenkin ollut suurvalloista se, joka on yrittänyt edistää myös demokratian asiaa, etenkin maissa, joihin se on tehnyt sotilaallisia interventioita.

9) Venäjä on konservatiivisten arvojen puolustaja Lännen edustamaa kulttuurirappiota vastaan. Tämä on teema, jonka putinistit ovat ottaneet propagandansa keihäänkärjeksi vaikuttaakseen erityisesti länsimaiden äärioikeistoon, samoin kuin Iranin ja Kiinan hallitusten kaltaisiin liittolaisiinsa. On kuitenkin syytä tehdä tarkka ero konservatiivisen herrasmiehen ja fasistisen moukan välille. Venäjän arvopolitiikan uskottavuuden voi parhaiten arvioida seuraamalla Krimillä ja Donbasissa riehuvien rikollisten ja terroristien puuhia. Toki länsimaisista arvoista nimenomaan liberalismin pohjalla oleva vapaus on se, jota vastaan Venäjän missio eniten suuntautuu.

10) Venäjä on multilateralisti ja Yhdysvallat unilateralisti. Todellisuudessa asia on juuri päinvastoin. Yhdysvallat on sitoutunut kansainvälisen yhteistyön pelisääntöihin, vaikka sekin on niitä silloin tällöin rikkonut. Venäjä ei sen sijaan edes muodon vuoksi kysele hyökkäyssodilleen lupia YK:sta eikä todellakaan suvaitse muiden maiden puuttuvan omiin asioihinsa tai operaatioihinsa. Venäjä katsoo, että länsimaiden on noudatettava Venäjän tahtoa, koska Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeudella varustettu pysyväisjäsen, mutta Venäjän ei tarvitse vastaavasti noudattaa YK:n turvallisuusneuvoston muiden jäsenmaiden tahtoa.

11) Venäläisten etu on vahva valtio, joka puolustaa venäläisten oikeuksia maan ulkopuolellakin. Venäjällä perinne on ollut, että mitä vahvempi valtio on, sitä heikompia venäläiset ihmisinä. Venäläisten oikeudet ovat Putinin valtakoneiston vahvistuessa jatkuvasti heikenneet Venäjällä. Maan ulkopuolella olevista etnisistä venäläisistä ja venäjänkielisistä (ja milloin mistäkin vähemmistöstä – eiväthän esimerkiksi abhaasit, osseetit, Karabahin armenialaiset tai gagauusit edes ole venäläisiä) on tullut lähinnä työkalu imperiaalisen ekspansiopolitiikkaan ja naapurimaiden suvereniteetin heikentämiseen etnisiä konflikteja luomalla.

12) Vakaa Venäjä luo vakautta ympäristöönsäkin. Venäjän vakaudesta puhutaan usein kuin se olisi synonyymi Kremlin vallan vertikaalille Venäjällä. Tähän asti se on tuonut Venäjälle lähinnä lisääntyvää autoritariaa ja kaikkialle Venäjän ympärysmaihin epävakautta, huipentuen aseellisiin hyökkäyksiin, joita Venäjä on tehnyt liittoutumattomiin naapurimaihinsa muutaman vuoden välein.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä on hyökännyt Tadžikistaniin, Azerbaidžaniin, Moldovaan, Georgiaan, Tšetšeniaan, Dagestaniin, uudelleen Tšetšeniaan, uudelleen Georgiaan ja nyt Ukrainaan. Se on tukenut separatistien, bandiittien ja terroristien kapinoita ja salahankkeita useimpien länsinaapureidensa alueilla, puhumattakaan sekaantumisesta Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan konflikteihin ja aseellisesta tuesta milloin kenellekin pahimman kategorian diktaattorille millä tahansa mantereella.

Vakautta putinilainen politiikka on kaiketi tuonut lähinnä eliitilleen, mutta venäläiset yleisesti kuvittelevat öljyn ja kaasun hintatasosta johtuvan vaurastumisensa olevan Putinin ja hänen aggressiivisen politiikkansa ansiota. Näistä kuvitelmista ei tule olemaan kivutonta herätä.

13) Venäjä on luotettava energiantuottaja ja kumppani. Sellainen sen varmaan kovasti toivottaisiin ja haluttaisiin olevan. Valitettavasti Venäjän tapa käyttää kaikkia suuryrityksiään valtiollisen voimapolitiikan käsikassaroina ei tee siitä luotettavaa kumppania. Ei myöskään rajojen sietämätön häilyvyys laillisen bisneksen, järjestäytyneen rikollisuuden ja turvallisuuspalvelujen välillä.

14) Venäjän tehtävä on kehittää ja sivistää asiaatteja Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Itä-Aasiassa. Todellisuudessa Venäjän imperiaalinen laajentuminen ei suinkaan suuntautunut tyhjille villiheimojen asuttamille korpimaille, kuten se usein esitetään, vaan Venäjä tyhjensi ja tuhosi laajentumisen tieltä kehittyneitä valtioita ja sivilisaatioita aktiivisen hävitys- ja kansanmurhapolitiikan avulla.

Laajennettuaan kerran imperiuminsa Euraasian laajuisiin mittoihin, Venäjä keskitti kaiken vallan Pietariin ja Moskovaan ja aiheutti alusmaissa säännöllisesti lähinnä kurjistumista. Suomella on asiasta hyvin poikkeukselliset muistot johtuen Suomen poikkeuksellisesta autonomiasta, joka todellakin hyödytti Suomea. Samaa onnea ei ollut vaikkapa Puolalla tai Georgialla, jotka taajaan kapinoivatkin imperiumia vastaan, puhumattakaan järjestelmällisen kansanmurhan kohteiksi joutuneista krimintataareista, tšerkesseistä, muista pohjoiskaukasialaisista tai Keski-Aasian sarteista.

On häkellyttävää, kuinka moskoviittinen imperiumi on onnistunut alikehittämään myös Itä-Siperian valtavien luonnonvarojen päällä istuvaa Venäjän Kaukoitää. Valtavien luonnonvarojen ja Kaukoidän kaupunkeihin siirretyn varsin koulutetun väestön lisäksi siellä olisivat maailman suurimmat ja nopeasti kehittyvät markkinat rajan takana Itä-Aasiassa. Tästä huolimatta alue kurjistuu, tyhjenee, väki muuttaa sieltä Moskovaan ja Pietariin eikä mitään voida tehdä paikallisesti, ilman Moskovan ohjausta.

Samaan aikaan kuitenkin Venäjä suhtautuu länsi- ja etelärajoihinsa ikään kuin sillä olisi pakottava tarve hankkia lisää territoriota Baltian maiden, Ukrainan ja Georgian kustannuksella.

15) Venäjä on eurooppalainen valtio. On se sitäkin, vaikka tämän päivän muoti-ilmiönä Venäjällä tuntuu olevan esittää Venäjä nimenomaan Euroopan kulttuurisena vastakohtana, euraasialaisena valtiona. Vaikka venäjän kieli ja venäläinen kulttuuri ovat slaavilaista, eurooppalaista perua, ja suurin osa venäläisistä tunnustaa Lähi-idästä Bysantin kautta koukaten tuotua uskontoa, Venäjä on valtiollisena ja imperiaalisena kokonaisuutena hyvin epäeurooppalainen, pikemminkin Mongolivaltakunnan perillinen.

Venäjän imperiumi nojaa yhä itsevaltiuteen, laajentumismissioon ja johonkin, mitä ammoin kutsuttiin kansanomaisuudeksi. Sen talousrakenne on äärimmäisen keskitetty; talouden riippuvuus energiaraaka-aineiden tuotannosta mahdollistaa suurten tulojen valtiollisen monopolin. Tämä taas mahdollistaa tehokkaan vallan vertikaalin, keskitetyn turvallisuuskoneiston sekä ekspansiivisen, dynaamisen etupiiripolitiikan rahoittamisen. Euroopassa vastaavanlaiset imperiumit katosivat jo kauan ennen kuin viimeiset keisarikunnat muodollisesti hajosivat. Nykymaailmasta vaikkapa Kiina, Iran ja Saudi-Arabia ovat valtiollisilta rakenteiltaan parempia vertauskohtia Venäjälle kuin mikään Venäjästä länteen sijaitseva eurooppalainen valtio.

16) Venäläisille ei sovi demokratia eivätkä läntiset arvot, sillä he ovat kulttuurisesti erilaisia. Tämä toiseuden argumentti on lähtökohtaisesti orientalistinen, ehkä jopa rasistinen. Samaa on väitetty perinteisesti myös arabeista tai yleisemmin muslimeista. Sekä heidän kohdallaan että venäläisten kohdalla kyse on perusteettomasta, toiseutta korostavasta essentialismista, jossa yritetään selittää vallitsevia oloja kulttuurilla, vaikka syy-seuraus-suhde on pikemminkin päinvastainen: valtiorakenteelliset tekijät vaikuttavat siihen, mitä helposti pidämme kulttuurisena syvärakenteena, vaikka kyse olisi kulttuurisesta pintarakenteesta. Venäläiset eivät ole yhtään sen determinoidumpia rakastamaan diktaattoreja kuin arabitkaan.

Tietynlaisissa maissa talouden rakenteet suosivat vallan vertikaalin rakentamista enemmän kuin toisissa – ei ole sattumaa, että demokraattiset vallankumoukset tapahtuivat Georgiassa, Ukrainassa, Libanonissa ja Tunisiassa suhteellisen kivuttomasti, mutta öljyntuottajamaissa eivät tunnu ottavan tuulta siipiensä alle. Jos Venäjä olisi aito liittovaltio Yhdysvaltain, Kanadan, Intian tai Brasilian tapaan, myös demokratialla olisi maassa aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin nykyään.

17) Putinin politiikkaa on tuettava, koska hän on venäläisten valitsema johtaja; Putinin arvostelu on venäläisvastaisuutta. Muita maita käsiteltäessä ei tavallisesti näe lainkaan yhtä voimakasta fiksaatiota kyseisen maan johtajaan tai hallintoon kansallisen edun inkarnaationa. Jostain syystä Venäjää kuitenkin säännöllisesti käsitellään tällä tavoin. Siksi Venäjästä puhuttaessa joutuukin toistuvasti tekemään selväksi, ettei puhujalla ole mitään venäläisiä ihmisiä, venäläistä kieltä ja kulttuuria jne. vastaan, vaan kyse on Venäjän valtiollisen politiikan ja siten myös tuon politiikan johtajien arvostelusta.

Meille väitetään jatkuvasti, että kaikki tosi venäläiset kannattavat ja suorastaan ihannoivat Putinia, ja puolestaan hänen arvostelijansa ovat lännettyneitä liberaaleja, juutalaisia, homoja, narkomaaneja, heikkopäisiä kynäilijöitä ja muita ei-vakavasti-otettavia ihmisiä. Todellisuudessa Putinia ei ole kuitenkaan koskaan valittu valtaansa vapailla ja rehellisillä vaaleilla eikä hän ole sallinut varteenotettavaa oppositiota tai vapaata tiedonvälitystä. Tiedämme, mitä mielipidemittaukset sanovat, mutta tiedämmekö mitään siitä, kuinka venäläiset valitsisivat, jos heillä olisi aito vapaus tehdä niin?

Länsimaiden johtajilla on sentään ollut selvä demokraattinen mandaatti. Amerikkalaiset asettuivat Bushin tueksi terrorisminvastaiseen sotaan, joka syöksi kaksi diktatuuria vallasta - tämä ei mitenkään estänyt suomalaisia ja muita eurooppalaisia raivoisasti vastustamasta Bushia ja hänen politiikkaansa. Myös Ukrainan uudella presidentillä Porošenkolla on selvä demokraattinen mandaatti kansaltaan, joka myös tukee hallituksen toimia Venäjän hyökkäyksen pysäyttämiseksi ja terroristien karkottamiseksi Ukrainan alueilta.

18) Kremlillä on oikeus kontrolloida venäjänkielistä infotilaa ja venäläistä maailmaa (Russki Mir), koska kontrolloihan Yhdysvallatkin englanninkielistä infotilaa. Yhdysvaltain harjoittama vakoilu ja urkinta voi olla aivan aiheellinen huolenaihe, mutta kaikki muut valtiot tekevät samaa omilla alueillaan ja hallinnassaan olevilla infrastruktuureilla. Yhdysvalloilla ei ole lähellekään mitään monopolin kaltaista maailman englanninkielisestä infotilasta, puhumattakaan että se olisi valtiollisesti hallittua. Miksi venäjänkieliset eivät saisi nauttia samanlaisesta sananvapaudesta ja tiedonvälityksen monipuolisuudesta kuin länsimaalaiset?

Muuan merkittävä tekijä, joka mahdollisti arabikevään, oli arabiankielisen median emansipaatio. Se koski ensin satelliittitelevisioita, sitten blogosfääriä ja lopulta sosiaalista mediaa. Mikään yksittäinen arabihallitus ei kyennyt kontrolloimaan arabiankielisen infotilan emansipaatiota, vaikka useampi kaikin keinoin yritti. Kreml tietää tämän ja pyrkii siksi estämään vastaavan kehityksen venäjänkielisellä kielialueella. Ukraina saattaa olla Venäjälle siinä suhteessa erityinen haaste, että aidosti vapaa Ukraina merkitsee kymmenien miljoonien venäjän kieltä sujuvasti osaavien ja venäjänkieliseen infotilaan osallistuvien ihmisten vapautta Kremlin kontrollista ja propagandasta. Tällä on väistämättä vaikutuksia myös Venäjän venäläisten infotilaan, vaikka Kreml sitä kuinka yrittäisi salvata.

19) Venäläiset ovat marttyyrikansa, joka on aina kärsinyt kaikista eniten, vaikka Venäjä yksin voitti toisen maailmansodan ja kukisti fasismin. Venäläinen kansallismytologia venäläisten kärsimyksistä ja suuresta isänmaallisesta sodasta ei vastaa historiallisia tosiasioita. Toki venäläiset ovat kärsineet paljon, mutteivät lainkaan yhtä paljon ulkopuolisten vihollisten toimesta kuin Venäjän hallitsijoiden.

Isovenäläisten alue on satojen vuosien ajan ainoastaan kasvanut samalla kun vähemmistökansat ovat kadonneet maailmankartalta, usein jättämättä jälkiä muualle kuin ulkomaille paenneen diasporan muisteloihin. Myös toisessa maailmansodassa Venäjä heitti mieluiten pahimpiin paikkoihin kansalliset vähemmistönsä, samalla kun näitä tuhottiin myös poltetun maan taktiikalla ja Stalinin vainoilla. Ukrainalaisia kansanmurhattiin holodomorin merkeissä, mutta myös heitettiin eteläisiltä aroilta huonoin varustein suomalaisten pakkasmetsien motteihin.

20) Gorbatšovin ja Jeltsinin länsimielinen politiikka romahdutti Venäjän. Tämä ei pidä paikkansa: Venäjä romahti neuvostotalouden mahdottomuuteen, ei suinkaan Gorbatšovin ja Jeltsinin yrityksiin pelastaa se reformoimalla. Jeltsinillä oli epäkiitollinen tehtävä johtaa Venäjää romahduksen pohjalta, kun taas Putin nostettiin KGB:n restauraatiolla valtaan korjaamaan Jeltsinin uudistuspolitiikan ja öljyn hinnannousun hedelmät. Jeltsiniä oli helppo pilkata henkilökohtaisen alkoholismin ja tuolloisen talouslaman vuoksi, mutta silloinen Venäjä oli kaikkine ongelminensakin mahdollisuuksien ja vapauden maa verrattuna Putinin ja KGB:n johtamaan, yhä tuhoisampaan kansalliskiihkoon luisuvaan imperiumiin.