Viime viikonlopun maakuntamatkani suuntautui Itä-Polesiaan, Ukrainan pohjoisimpaan osaan, joka jakautuu Tšernihivin ja Sumyn läänien kesken. Matkan pääkohteet sijaitsivat Desnan tasangoilla oblastien välisellä rajaseudulla. Sain matkakumppaniksi ukrainalaisen ystävättäreni, joka on jatko-opiskelija ja Ruotsi-Suomen taannoisena liittolaisena taistelleen kuuluisan hetmannin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
Ajoimme ensin pohjoiseen samaa hyväkuntoista tietä, jota käytin käydessäni edellisviikonloppuna Tšernihivissä. Pysähdyimme matkan varrella hetkeksi Kozeletsissa ja aamiaislounaalla Krasnessa. Lukuisat kattohaikarat olivat jo kasvattaneet poikasensa Semipolkin, Syrain, Lemešin ja Kiptin kylien sähkötolppia koristavissa pesissään. Kattohaikara on Ukrainassa yhä hyvin yleinen, kiitos Euroopassa laajalle levinneen taikauskon, jonka mukaan haikarat tuovat onnea, erityisesti lapsionnea.
Tšernihivin kaupungin jälkeen alkoi pitkä maaseututaival Bereznan, Menan ja lukuisten pikkukylien kautta kohti Novhorod-Siverskiä, josta muuan Kiovassa käsiini saama lehdykkä totesi kaikenlaista ylistävää: kuinka Desna-joen viehättäviä kosteikkoalueita pääsee parhaiten tutkiskelemaan historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävästä ja ikivanhasta Novhorodista käsin.
Alue oli kuitenkin selvästi hyvin köyhää, minkä lisäksi silmään pisti ihmisten ja liikenteen lähes täydellinen puuttuminen. Loppumattomia peltoja rikkoivat paikoittaiset lehtosaarekkeet ja näennäisesti autioilta vaikuttavat kylät. Kiurut liversivät taivaalla, jokin kulkukoira jolkotti silloin tällöin pellonlaitaa. Ainoa ihminen eräässä ohittamassamme kylässä oli pahaenteisesti hautuumaan laitaa lampsiva viikatemies.
Novhorod-Siverskin pikkukaupunki oli selvästi ylimainostettu ”Ukrainan seitsemää luonnonihmettä” esittelevässä lehdykässäni. Siellä oli toki kaksi pikkuhotellia keskustassa ja ilmeisen uusi ja yökerhoilla varustettu iso hotelli luostarin kupeessa. Jäi epäselväksi, miksi ne siellä ovat. Novhorodin keskusta edusti neuvostoarkkitehtuuria, talot ja kaupat olivat rapistuneita, vesitornin kylkeä koristivat Leninin ja Stalinin kuvat ja hallintotalon seinällä luki yhä: ”Kaikki maailman proletaarit yhtykää!” Stalineja löytyi enemmänkin. Kaupunkiin johtavassa risteyksessä sentään seisoi Bohdan Hmelnitskin ratsastajapatsas ja keskusaukion ratsumies oli varustettu Ukrainan eikä Venäjä lipulla. Kaupungin asukkaat tuntuivat puhuvan lähinnä venäjää valkovenäläisellä korostuksella. Useimmat heistä olivat humalassa.
Vaikka muuten säät suosivat meitä, Novhorodissa ollessamme alkoi sataa kaatamalla, mikä pilasi käyntimme paikkakunnan ainoalta vaikuttavassa varsinaisessa nähtävyydessä, kuuluisassa luostarilinnoituksessa, joka todennäköisesti on syynä kaupungin hotelleihin ja ylistykseen opaskirjoissa. Paremmalla säällä luostari jykevine muureineen olisi varmasti ollut vaikuttava. Nyt suurin osa paikoista oli kiinni, satoi, ja ainoastaan uskonnollinen myymälä oli auki. Ostin kannatuksen vuoksi Jeesuksen, Marian ja arkkienkeli Mikaelin autooni. Hyvä niin, koska matkalaisia suojelevat Koraanin säkeet olivat jääneet edelliseen jeeppiini Etiopiaan - tarkoituksella, koska minusta tuntui, että ne kuuluivat auton eikä omistajan yhteyteen, ja uusi omistaja tarvitsi niitä Abessinian karjantäyteisillä serpentiiniteillä enemmän kuin minä Euroopassa.
Kävimme alhaalla Desnan partaalla sateen yhä piiskatessa maisemaa. Jatkoimme sitten kohti Sumyn oblastia ja sää onneksi selkeni jälleen, mahdollistaen Desnan kosteikoilla lintujen katselun. Siellä oli mustatiirojen ja valkosiipitiirojen yhdyskuntia, keltavästäräkkejä, törmäpääskyjä, ruoko- ja rytikerttusia ja monenlaisia muita kosteikkolajeja.
Lähestyessämme juustoistaan kuuluisaa Šostkan pikkukaupunkia alkoi kulttuurimaisema selvästi vaurastua. Tiet olivat nyt kunnostettuja, asuintalot maalattuja, ihmiset liikkuivat askareissaan vilkkaina ja selvin päin. Ero Novhorodiin oli kouriintuntuva. Ilmeisesti juustot ovat tehneet tehtävänsä. Muutakin taloudellista elämää Šostkassa näkyi olevan, samoin ravintoloita, kahviloita ja muuta sellaista.
Varsinainen kohteemme oli kartoissa näkyvä Desnan ja Stara Hutan kansallispuisto Ukrainan pohjoisimmassa kärjessä Venäjän rajoilla, mutta sinne piti kiertää Šostkan kautta, koska Novhorod-Siverskin pohjoispuolella yksikään silta ei ylittänyt Desnaa. Siellä oli vain Brjanskiin johtava raja-asema. Šostkasta pohjoiseen aina Znob-Novhorodskeen olivat tiet siinä määrin huonossa kunnossa, että meiltä meni noiden peltojen, metsäsaarekkeiden ja soiden ylittämiseen paljon aikaa. Ohitimme kauniita järvimaisemia ja ihmisiä ei näkynyt juuri missään.
Lopulta saavuimme Znob-Novhorodsken kylään, jossa varustauduimme paikallisesta kaupasta ja joimme kahvitkin paikalliselta kioskilta. Kyselimme kansallispuistosta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän siitä mitään. Karttoihin oli merkitty sille kohdin visentin kuva – zubr – mutta käsite ei tuntunut sanovan oikein mitään paikallisille. Ilmeisesti tämä kansallispuisto oli samanlainen kuin kahta viikkoa aiemmin Länsi-Polesian metsistä etsimäni Polissian suojelualue. Ne ovat olemassa, siellä on metsää, mutta ei teitä, ei opastauluja eikä karttoja. Ei vierailukeskusta. Länsi-Polesiasta onnistuin lopulta Seleznivkan kylän liepeiltä löytämään kyltin, jossa luki Polissian suojelualue – Znob-Novhorodskesta ei löytynyt sellaistakaan.
Mutta ei hätä tuon näköinen. Ostimme hyvän kokoelman paikallisia elintarvikkeita – juustoja, lihamakkaroita, sinappikastikkeita, viiniä, tuoremehua, tummaa täysjyväleipää ynnä muuta – ja suuntasimme hienon kosteikkojärven rannalle piknikille. Edessämme kuhisivat kahlaajat matalassa vedessä: liroja, metsävikloja, lampivikloja, lapinsirrejä, suosirrejä, suokukkoja. Takanamme taas oli suomainen aroalue, jonka ylittivät vuorotellen niittysuohaukka, mustahaikara ja haarahaukka. Kerttuset, punavarpuset ja pajusirkut lauloivat.
Aurinko laski, punaten taivaan. Oli aika lähteä pitkälle paluumatkalle. Ensin kohti Šostkaa, johon päästäessä oli jo tullut pimeä. Sitten edelleen Voronižiin, jossa navigaattori eksytti meidät pahanpäiväisesti. Oli aika taas luottaa vain silmiin ja kartanlukuun matkalla kohti Krolevetsiä. Ystävättäreni kertoi tien vasemmalle puolen jäävän Konotopin noidan kansantarun. Kuuntelimme koko paluumatkan Ljapis Trubetskoita, poliittiseksi heittäytynyttä valkovenäläistä artistia, josta on tullut Ukrainassa kovin suosittu sen jälkeen kun bändi muutti Ukrainaan ja alkoi tukea lauluillaan maidanilaisia. Jossain Baturynin peltoaukeilla pysähdyimme auton valoissa pimeälle taukopaikalle. Noitaa ei näkynyt, ruisrääkät sen sijaan rääkkyivät pelloissa.
Saavuimme joskus aamuyöstä Kiovaan ja koska oli niin myöhä, päätimme unen olevan heikoille. Muutaman šamppanjan jälkeen olikin jo kello kuusi aamulla. Menimme runsaalle aamiaiselle Maidanin kupeessa olevaan meksikolaispaikkaan.
Kiovan kuumassa kesässä odotellaan taas lisää sotaa. Kansallisen turvallisuusneuvoston pääsihteeri Andri Parubij on varoittanut kansakuntaa, että Venäjä saattaa valmistella avointa suurhyökkäystä parin päivän sisään. Se olisi looginen seuraava siirto, koska Ukraina lopetti yksipuolisen tulitaukonsa. Venäjä ei sitä koskaan kunnioittanut, vaan käytti tulitauon valtaamalla lisää strategisia kohteita Donbasissa, kuormaamalla rekkakolonnan toisensa jälkeen taistelijoita, aseita, ohjusjärjestelmiä ja panssarivaunuja Ukrainaan. Sen jälkeen, kun Ukraina käynnisti uudelleen lailliset maanpuolustustoimensa, venäläisterroristit ovat kuitenkin kärsineet tappioita ja menettäneet useita pienempiä paikkakuntia. Venäjän on edelleen eskaloitava konfliktia – muuten putinistiset rikollisjoukkiot savustetaan takaisin Venäjälle.
Euroopan toimet ovat ainoastaan rohkaisseet Venäjää jatkamaan, koska pieniäkään sanktioita ei haluta asettaa ja kaikki haluaisivat vain Ukrainan nopeasti katoavan uutisotsikoista, kuten Syyriallekin tapahtui. Sitä niitetään mitä on kylvetty: Irak vajoaa Da’ishin ikeeseen ja Syyriassa kansanmurha jatkuu. Tätä samaa on luvassa myös Euroopan rintamalla, ellei ryhdistäytymistä tapahdu.
Ajoimme ensin pohjoiseen samaa hyväkuntoista tietä, jota käytin käydessäni edellisviikonloppuna Tšernihivissä. Pysähdyimme matkan varrella hetkeksi Kozeletsissa ja aamiaislounaalla Krasnessa. Lukuisat kattohaikarat olivat jo kasvattaneet poikasensa Semipolkin, Syrain, Lemešin ja Kiptin kylien sähkötolppia koristavissa pesissään. Kattohaikara on Ukrainassa yhä hyvin yleinen, kiitos Euroopassa laajalle levinneen taikauskon, jonka mukaan haikarat tuovat onnea, erityisesti lapsionnea.
Tšernihivin kaupungin jälkeen alkoi pitkä maaseututaival Bereznan, Menan ja lukuisten pikkukylien kautta kohti Novhorod-Siverskiä, josta muuan Kiovassa käsiini saama lehdykkä totesi kaikenlaista ylistävää: kuinka Desna-joen viehättäviä kosteikkoalueita pääsee parhaiten tutkiskelemaan historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävästä ja ikivanhasta Novhorodista käsin.
Alue oli kuitenkin selvästi hyvin köyhää, minkä lisäksi silmään pisti ihmisten ja liikenteen lähes täydellinen puuttuminen. Loppumattomia peltoja rikkoivat paikoittaiset lehtosaarekkeet ja näennäisesti autioilta vaikuttavat kylät. Kiurut liversivät taivaalla, jokin kulkukoira jolkotti silloin tällöin pellonlaitaa. Ainoa ihminen eräässä ohittamassamme kylässä oli pahaenteisesti hautuumaan laitaa lampsiva viikatemies.
Novhorod-Siverskin pikkukaupunki oli selvästi ylimainostettu ”Ukrainan seitsemää luonnonihmettä” esittelevässä lehdykässäni. Siellä oli toki kaksi pikkuhotellia keskustassa ja ilmeisen uusi ja yökerhoilla varustettu iso hotelli luostarin kupeessa. Jäi epäselväksi, miksi ne siellä ovat. Novhorodin keskusta edusti neuvostoarkkitehtuuria, talot ja kaupat olivat rapistuneita, vesitornin kylkeä koristivat Leninin ja Stalinin kuvat ja hallintotalon seinällä luki yhä: ”Kaikki maailman proletaarit yhtykää!” Stalineja löytyi enemmänkin. Kaupunkiin johtavassa risteyksessä sentään seisoi Bohdan Hmelnitskin ratsastajapatsas ja keskusaukion ratsumies oli varustettu Ukrainan eikä Venäjä lipulla. Kaupungin asukkaat tuntuivat puhuvan lähinnä venäjää valkovenäläisellä korostuksella. Useimmat heistä olivat humalassa.
Vaikka muuten säät suosivat meitä, Novhorodissa ollessamme alkoi sataa kaatamalla, mikä pilasi käyntimme paikkakunnan ainoalta vaikuttavassa varsinaisessa nähtävyydessä, kuuluisassa luostarilinnoituksessa, joka todennäköisesti on syynä kaupungin hotelleihin ja ylistykseen opaskirjoissa. Paremmalla säällä luostari jykevine muureineen olisi varmasti ollut vaikuttava. Nyt suurin osa paikoista oli kiinni, satoi, ja ainoastaan uskonnollinen myymälä oli auki. Ostin kannatuksen vuoksi Jeesuksen, Marian ja arkkienkeli Mikaelin autooni. Hyvä niin, koska matkalaisia suojelevat Koraanin säkeet olivat jääneet edelliseen jeeppiini Etiopiaan - tarkoituksella, koska minusta tuntui, että ne kuuluivat auton eikä omistajan yhteyteen, ja uusi omistaja tarvitsi niitä Abessinian karjantäyteisillä serpentiiniteillä enemmän kuin minä Euroopassa.
Kävimme alhaalla Desnan partaalla sateen yhä piiskatessa maisemaa. Jatkoimme sitten kohti Sumyn oblastia ja sää onneksi selkeni jälleen, mahdollistaen Desnan kosteikoilla lintujen katselun. Siellä oli mustatiirojen ja valkosiipitiirojen yhdyskuntia, keltavästäräkkejä, törmäpääskyjä, ruoko- ja rytikerttusia ja monenlaisia muita kosteikkolajeja.
Lähestyessämme juustoistaan kuuluisaa Šostkan pikkukaupunkia alkoi kulttuurimaisema selvästi vaurastua. Tiet olivat nyt kunnostettuja, asuintalot maalattuja, ihmiset liikkuivat askareissaan vilkkaina ja selvin päin. Ero Novhorodiin oli kouriintuntuva. Ilmeisesti juustot ovat tehneet tehtävänsä. Muutakin taloudellista elämää Šostkassa näkyi olevan, samoin ravintoloita, kahviloita ja muuta sellaista.
Varsinainen kohteemme oli kartoissa näkyvä Desnan ja Stara Hutan kansallispuisto Ukrainan pohjoisimmassa kärjessä Venäjän rajoilla, mutta sinne piti kiertää Šostkan kautta, koska Novhorod-Siverskin pohjoispuolella yksikään silta ei ylittänyt Desnaa. Siellä oli vain Brjanskiin johtava raja-asema. Šostkasta pohjoiseen aina Znob-Novhorodskeen olivat tiet siinä määrin huonossa kunnossa, että meiltä meni noiden peltojen, metsäsaarekkeiden ja soiden ylittämiseen paljon aikaa. Ohitimme kauniita järvimaisemia ja ihmisiä ei näkynyt juuri missään.
Lopulta saavuimme Znob-Novhorodsken kylään, jossa varustauduimme paikallisesta kaupasta ja joimme kahvitkin paikalliselta kioskilta. Kyselimme kansallispuistosta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän siitä mitään. Karttoihin oli merkitty sille kohdin visentin kuva – zubr – mutta käsite ei tuntunut sanovan oikein mitään paikallisille. Ilmeisesti tämä kansallispuisto oli samanlainen kuin kahta viikkoa aiemmin Länsi-Polesian metsistä etsimäni Polissian suojelualue. Ne ovat olemassa, siellä on metsää, mutta ei teitä, ei opastauluja eikä karttoja. Ei vierailukeskusta. Länsi-Polesiasta onnistuin lopulta Seleznivkan kylän liepeiltä löytämään kyltin, jossa luki Polissian suojelualue – Znob-Novhorodskesta ei löytynyt sellaistakaan.
Mutta ei hätä tuon näköinen. Ostimme hyvän kokoelman paikallisia elintarvikkeita – juustoja, lihamakkaroita, sinappikastikkeita, viiniä, tuoremehua, tummaa täysjyväleipää ynnä muuta – ja suuntasimme hienon kosteikkojärven rannalle piknikille. Edessämme kuhisivat kahlaajat matalassa vedessä: liroja, metsävikloja, lampivikloja, lapinsirrejä, suosirrejä, suokukkoja. Takanamme taas oli suomainen aroalue, jonka ylittivät vuorotellen niittysuohaukka, mustahaikara ja haarahaukka. Kerttuset, punavarpuset ja pajusirkut lauloivat.
Aurinko laski, punaten taivaan. Oli aika lähteä pitkälle paluumatkalle. Ensin kohti Šostkaa, johon päästäessä oli jo tullut pimeä. Sitten edelleen Voronižiin, jossa navigaattori eksytti meidät pahanpäiväisesti. Oli aika taas luottaa vain silmiin ja kartanlukuun matkalla kohti Krolevetsiä. Ystävättäreni kertoi tien vasemmalle puolen jäävän Konotopin noidan kansantarun. Kuuntelimme koko paluumatkan Ljapis Trubetskoita, poliittiseksi heittäytynyttä valkovenäläistä artistia, josta on tullut Ukrainassa kovin suosittu sen jälkeen kun bändi muutti Ukrainaan ja alkoi tukea lauluillaan maidanilaisia. Jossain Baturynin peltoaukeilla pysähdyimme auton valoissa pimeälle taukopaikalle. Noitaa ei näkynyt, ruisrääkät sen sijaan rääkkyivät pelloissa.
Saavuimme joskus aamuyöstä Kiovaan ja koska oli niin myöhä, päätimme unen olevan heikoille. Muutaman šamppanjan jälkeen olikin jo kello kuusi aamulla. Menimme runsaalle aamiaiselle Maidanin kupeessa olevaan meksikolaispaikkaan.
Kiovan kuumassa kesässä odotellaan taas lisää sotaa. Kansallisen turvallisuusneuvoston pääsihteeri Andri Parubij on varoittanut kansakuntaa, että Venäjä saattaa valmistella avointa suurhyökkäystä parin päivän sisään. Se olisi looginen seuraava siirto, koska Ukraina lopetti yksipuolisen tulitaukonsa. Venäjä ei sitä koskaan kunnioittanut, vaan käytti tulitauon valtaamalla lisää strategisia kohteita Donbasissa, kuormaamalla rekkakolonnan toisensa jälkeen taistelijoita, aseita, ohjusjärjestelmiä ja panssarivaunuja Ukrainaan. Sen jälkeen, kun Ukraina käynnisti uudelleen lailliset maanpuolustustoimensa, venäläisterroristit ovat kuitenkin kärsineet tappioita ja menettäneet useita pienempiä paikkakuntia. Venäjän on edelleen eskaloitava konfliktia – muuten putinistiset rikollisjoukkiot savustetaan takaisin Venäjälle.
Euroopan toimet ovat ainoastaan rohkaisseet Venäjää jatkamaan, koska pieniäkään sanktioita ei haluta asettaa ja kaikki haluaisivat vain Ukrainan nopeasti katoavan uutisotsikoista, kuten Syyriallekin tapahtui. Sitä niitetään mitä on kylvetty: Irak vajoaa Da’ishin ikeeseen ja Syyriassa kansanmurha jatkuu. Tätä samaa on luvassa myös Euroopan rintamalla, ellei ryhdistäytymistä tapahdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti