Mitä konservatiivisuudelle on tapahtunut?

Edellinen blogikirjoitus toi mukanaan poikkeuksellisen paljon vihamielistä viestintää. Kummallisen monilla suomalaisilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pysyä nahoissaan, kun joku kehtaa arvostella Trumpia, hänen venäläismielistä ulkopolitiikkaansa tai hänen kansalaisoikeuksia ja sananvapautta vastaan hyökkäävää sisäpolitiikkaansa. Vihamielisten purkausten aalloista voi päätellä, etteivät ne tule sattumalta yksittäisiltä kansalaisilta vaan samaista vihaa nostattavista someryhmistä.

Yksi raivonpurkausten aihe, jonka olen saanut viime viikkoina säännöllisesti osakseni, on koskenut sitä, että käytän sanoja uusfasismi tai äärioikeisto kuvaamaan uusfasistisia ja äärioikeistolaisia liikkeitä. Joudunkin ehkä korjaamaan tätä kielenkäyttöä ainakin amerikkalaisen alt-rightin osalta. Kuten tämä videopuhe kyseisen termin käyttöönottajalta ja yhdeltä liikkeen johtajista osoittaa, kyse ei ole enää pelkästään uusfasismista vaan aivan puhdasverisestä, vanhanaikaisesta, hitleriläisestä natsismista.

Ääntenlaskenta on edennyt ja vaalipäivän arviot sekä Trumpin että Clintonin jäämisestä paljon alle edellisten vaalien pääehdokkaiden äänisaaliiden näyttäisivät perustuneen ennenaikaisiin laskelmiin. Clintonin kokonaisäänimäärän etumatka Trumpiin näyttää nousseen jopa kahteen miljoonaan, joten tulosta ei voi selittää Clintonin valtavalla epäsuosiolla verrattuna aiempiin demokraattiehdokkaisiin. Eikä esimerkiksi hänen naiseudellaan.

Kaikki muu näyttää sen sijaan toistaiseksi vahvistavan niitä pessimistisiä arvioita, joita edellisessä kirjoituksessa esitin. Trumpin käytännössä varmoja nimityksiä ovat jo nyt kaksi aggressiivista putinistia, hänen päästrateginsa Bannon ja turvallisuusneuvonantajakseen nimittämänsä Flynn. Bannon on ilmoittautunut leninistiksi, joka vannoo tuhoavansa amerikkalaisen järjestelmän. Trumpin järjestäessä putinilaistyylisen spektaakkelinomaisen haukkumistilaisuuden Yhdysvaltain tärkeimmille tiedotusvälineille, huutaen näiden olevan valehtelijoita, langoista veteli juuri valemediamoguli Bannon. Flynn taas on poseerannut Putinin ja tämän neuvonantajien pitopöydissä ja venäläisen propagandakanavan RT:n avustajana.

Trump on nimittänyt myös normaaleja republikaaneja, kuten Priebusin, jolla ei kuitenkaan ole valtaa niihin avainkysymyksiin, jotka tulevat vaikuttamaan Trumpin ajan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ja CIA-johtajaksi kaavaillun Pompeon. Kyseessä ovat pikemminkin nimitykset, joilla varmistetaan selustaa republikaanien hallitsemiin Kongressiin ja Senaattiin.

Euroopassa ei mene yhtään vahvemmin. Tässä kuussa Bulgarian ja Moldovan presidentinvaalit päättyivät venäläismielisten, autoritääristen ehdokkaiden voittoon. Sama on odotettavissa Italiassa ja Itävallassa joulukuun alussa, Alankomaissa maaliskuussa ja Ranskassa huhtikuussa. Venäjän häikäilemättömät operaatiot Serbiassa ja Montenegrossa näyttivät herättävän Länsi-Euroopassa vain vaimeita otsikoita.

Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, että Ranskan presidentinvaalien toisella kierroksella on vastakkain kaksi putinistia ja valinta siis tehdään maltillisemman Fillonin ja uusfasisti Le Penin välillä. Saksan vaalit ovat vasta elokuussa, joten on ennenaikaista iloita siitä, että Merkelin kannatusluvut vielä nyt näyttävät yllättävänkin hyviltä. Paljon ehtii tapahtua ja oma tuntumani on se, ettei CDU:n olisi välttämättä kannattanut lähteä hakemaan Merkelille jatkokautta nykyisessä tilanteessa. Toivottavasti olen väärässä. (Arvostan Merkeliä ja toivon hänelle voittoa, mutta epäilen hänen suosionsa kantokykyä.)

Mitä Suomeen tulee, kuulemme lähinnä käsittämätöntä mölinää siitä, kuinka Suomen vielä järjissään olevat sanomalehdet, Yleisradio tai Ulkopoliittinen instituutti uhkaavat syvää rauhan tilaa Itämeren alueella kehtaamalla puhua, vaikka sordiinollakin, Venäjän muodostamasta uhasta. Omat tunnelmani suomalaisen keskustelun suhteen ovat samoilla linjoilla kuin tämä suoraselkäinen ja hieno kirjoitus, joka tänään pelasti aamuni olemassaolollaan. Lainaan tähän kirjoittajan ajatukset sellaisinaan:

"Alan olla kurkkuani myöten kyllästynyt niihin lukuisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Venäjän toiminnassa ei ole mitään huolestuttavaa, tai ainakaan mitään sellaista, mikä Suomea voisi jotenkin uhata. Pitäisi kuulemma keskittyä siihen, mitä Yhdysvallat on joskus vuosia sitten tehnyt, eikä hiiskua sanaakaan Venäjästä – eihän sitä tiedä, jos Venäjä kokisi tämän loukkauksena tai peräti russofobiana. Ilmeisesti se Venäjä, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun, pommittaa siviilikohteita Aleppossa, salamurhaa kansalaisiaan ja järjestää etnisiä puhdistuksia ei ole se sama Venäjä, joka on Suomen itäinen naapurimaa.

Olen todennut blogissani jo monta kertaa, ettei närkästykseni kohdistu venäjää puhuviin tai itsensä jollain tavoin venäläisiksi määritteleviin ihmisiin. Viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. En ole myöskään sokea Amerikka-fani, etenkään kaikkien niiden kokemusten jälkeen, joita kesäiseltä tutkimusmatkaltani jaoin eteenpäin. En vain pysty ymmärtämään, miksi lukuisat isänmaallisina esiintyvät suomalaiset ovat aloittaneet taas käsittämättömän nöyristelyn selkeästi vihamielisen hallinnon edessä, haikaillen takaisin 70-lukulaista Kekkoslovakiaa tai peräti tsaarinaikaista autonomiaa. Historia tuntee vastaavasta toiminnasta vain varoittavia esimerkkejä, eivätkä ajankohtaiset tapahtumat tue millään lailla teorioita siitä, että Venäjän toimintatavat olisivat muuttuneet yhtään mihinkään.

Suurta huolenaihetta on myös siinä, että viimeisetkin sotaveteraanit ovat vähitellen poistumassa keskuudestamme. Heidän mukanaan näyttäisi nimittäin katoavan se viimeinenkin selkärankaisuus, josta suomalaisia perinteisesti on arvostettu – tosin rappeutumisen taisivat käynnistää jo sotaa seuranneet suuret ikäluokat menneinä suomettumis- ja taistolaisvuosinaan. Näemmeköhän enää koskaan tulevaisuudessa sukupolvea, joka ajaisi oman etunsa sijaan jotain elämääkin suurempaa asiaa? Vai haluammeko tietoisesti takaisin epävarmuuden ja älyllisen epärehellisyyden ajat? Onnekseni tietyt koulusijaisuudet ovat tosin osoittaneet, että nykynuorissa vilkkuu ehkä toivonkipinä – he eivät enää pidä pelkkänä itsestäänselvyytenä kaikkea sitä hyvää, jota länsimaissa on jäljellä, ja osoittavat aitoa huolta ja kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan. Ehkä he kirjoittavat joskus onnellisen lopun nykypäivän synkille tarinoille."

*   *   *

Näissä olosuhteissa on hyvä pysähtyä miettimään, miten tähän on tultu. Minkä vuoksi länsimaat ovat vajonneet tilanteeseen, jossa täysin länsimaisessa vapaudessa, hyvinvoinnissa ja korkeassa koulutustasossa kasvaneet ihmiset kaipaavat takaisin 1930-luvun fasismin nousuun, Molotov-Ribbentrop-sopimukseen, uuteen Jaltaan, tai kuten Suomessa, takaisin 1970-luvun YYA-aikaan? Kaikki tämä vieläpä tilanteessa, jossa suurimmalla osalla maailmasta - myös amerikkalaisilla ja eurooppaisilla - menee taloudellisesti ja elämänlaadun kannalta paremmin kuin koskaan ennen.

Itse arvelen, että tuhon siemenet ovatkin juuri hyvinvoinnissa - siinä "valmiissa maailmassa", josta kirjoitin esimerkiksi "väkeä" koskevassa artikkelissani taannoin. Monissa artikkeleissa pitkin maailmaa on jo pohdittu niitä talousrakenteellisia ja sosiologisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet oikeistoradikalismin, populismin tai totuudenjälkeisen maailmankuvan nousuun. Myös mediaympäristön roolia tässä muutoksessa on käsitelty - osoitellen sormella somen suuntaan.

Kun automatiikka on korvannut tehdastyöväkeä ja yksinkertaisten rutiinitöiden tekijöitä talouden rattaissa, samanaikaisesti on tapahtunut murros ihmisten informaatiokäyttäytymisessä. Kuulun itsekin siihen sukupolveen, joka on käytännössä, joskin vastahakoisesti, luopunut paperisanomalehdistä ja (vähemmän vastahakoisesti) televisiosta, ja joka saa suurimman osan maailmankuvaa ja tilannetajua muotoilevasta uutisaineistosta internetistä, joko suoraan lehtien nettiversioista tai välillisesti sosiaalisen median kautta, kun omat verkostot jakavat ja linkittävät tietoa.

Omat verkostoni jakavat aidosti hyödyllistä ja oikeaa tietoa - artikkeleja, tutkimuksia ja tallenteita. Näistä verkostoista on muodostunut korvaamattomia tietolähteitä, joiden kautta saan niin ammatillisesti kuin harrastuksellisesti, akateemisesti ja yksityisesti tarpeellisen tiedon usein nopeammin ja laadukkaampana kuin jos lähtisin etsimään sitä seuraavana päivänä ilmestyvistä paperilehdistä. Puhumattakaan siitä, että muodostaisin kuvani auki olevan television tuottamasta emotionaalis-sävytteisestä ja löysästä hötöstä.

Televisiosta luopuminen, johon päädyin jo lähes vuosikymmen sitten, ei ole millään tavalla heikentänyt ymmärrystäni siitä, mitä maailmalla tapahtuu, vaan päinvastoin. Televisio tuhlaa tavattomasti aikaa loputtomaan toistoon ja tunnepohjaiseen raportointiin. Hyvienkin uutislähetysten tietopohja on löysä, sillä ne keskittyvät kilpailemaan nopeudessa eivätkä uutisten tietopohjassa. Koska televisio keskittyy siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, sen tietopohja on aina väistämättä heikko - parempi tieto ja varmuus asioista tulee aina vasta viiveellä.

Useimpien ihmisten verkostot eivät kuitenkaan muodostu samassa määrin ihmisistä, jotka seuraavat tiiviisti ja laajasti useiden eri maailmankolkkien politiikkaa, ympäristöasioita, eri alojen teknologiaa, siinä sivussa taloutta ja sosiaalipsykologiaa, välillä hieman kulttuuria, taidetta ja eettis-uskonnollisia keskusteluja. Useimmat ihmiset eivät käytä sosiaalista mediaa ensisijaisesti tällaisia aiheita koskevan tiedon hankkimiseksi. Toki hekin saavat näitä aiheita koskevaa tietoa silloin tällöin, usein satunnaisesti, kaveriensa ja sukulaistensa yksityiselämää koskevien päivitysten, kissakuvien, meemien ja musiikkivideoiden lomassa.

Politiikkaa, ulkomaita tai tiedettä koskevat uutiset eivät kuitenkaan ole heille se päätiedonintressi, vaan sivuasia, josta he hyväksyvät helpommin faktapohjaltaan löysät mutta emotionaalisesti sopivat fragmentit. Usein siis täyden roskan. Algoritmit ja maksettu propagandapuffaus edistävät tämän disinformaatiovirran syöttämistä vaivattomasti suoraan kohdeyleisöille, kun taas vakavasti otettavien tiedotusvälineiden tuottamasta sisällöstä joutuu usein erikseen maksamaan. Lisäksi vakavasti otettavaa mediaa vaivaa tasapuolisuusharha, ja yleensäkin riski, että tasapuolisuus nostetaan arvona totuuden yläpuolelle (asia, josta olen kirjoittanut tässä artikkelissa).

Vielä pahempi tilanne on niissä kuplissa, jotka ovat syystä tai toiseesta kehittäneet sosiaalisesti akkumuloituvan ja peilikammioissa vahvistusharhan avulla vahvistuvan pakkomielteen jotain tiettyä aihetta kohtaan. Esimerkiksi nyt vaikka maahanmuuttoa. Otan sen esimerkiksi, koska se on kuluneen vuosikymmenen ehkä selvin esimerkki väylästä, joka on johtanut miljoonia näennäisesti täysin länsimaalaisia ja järkeviä ihmisiä omaksumaan konspiratiivisen maailmankuvan, ja antanut sen vähitellen johdattaa itsensä uusfasistisen amalgaaman muihin trooppeihin, näiden joukossa yhä vahvistuvana virtauksena putinismi.

Ennen kuin tämän lukija kiljuu minun olevan saudirahoitteinen islamistiagentti (tätä on tapahtunut toistuvasti, joskin epäilen, että asialla on aina sama suomalainen), huomautan, että olen nähnyt täysin verrannaisen kehityksen luovan islamistista propagandaa suosivia kuplia, joissa tietyt pakkomielteet johtavat vähitellen miljoonia näennäisesti järkeviä ja normaaleja muslimeja omaksumaan yhä useampia propagoituja trooppeja. Ne alkavat vähitellen kaikki liittyä toisiinsa, kunnes voidaan nähdä selvä ideologinen virtaus, joka paitsi luo omia organisaatioitaan (foorumeja, järjestöjä, puolueita), myös soluttautuu propagandallaan vähitellen osaksi muita, alun perin paljon valtavirtaisemmin ajatelleita ideologioita ja organisaatioita.

*   *   *

Prosessit ovat pitkälle samanlaisia, olipa kyse maahanmuuttajavastaisesta äärioikeistosta, venäläismielisestä putinismista tai jihadistisesta islamismista. Mainitsen nämä kolme esimerkkeinä, sillä ne ovat olleet viimeiset kymmenen vuotta ja tulevat olemaan seuraavat kymmenen vuotta ainakin Euroopan näkökulmasta kaikkein olennaisimpia ja vaarallisimpia nousevan ääriliikehdinnän trendejä. Kaksi ensinmainittua ovat nyt jo lähellä valtiollista valtaannousua, joka tekee niistä mittaamattomasti vaarallisempia, sillä niistä tulee valtiollisten sota- ja tiedustelukoneistojen hallitsijoita. Myös jihadistit ovat päässeet käsiksi valtiomaisiin sota- ja tiedustelukoneistoihin esimerkiksi Talibanin ja Da'ishin hallitsemilla alueilla, vaikkeivät hallitsekaan tällä hetkellä ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua valtiota.

Saavutettuaan valtaa autoritääriset ääriliikkeet käyttävät sitä yhä uusien valtapositioiden kaappaamiseen. Historiassa on hyvin vähän esimerkkejä valtaan päässeistä ääriliikkeistä, jotka olisivat vapaaehtoisesti luopuneet vallasta ja palanneet tai siirtyneet demokratiaan. Sen sijaan on kyllä paljon esimerkkejä radikaaleina ääriliikkeinä vallan kaapanneista ryhmistä, jotka ovat hallitessaan väljähtyneet ideologisesti ja tuottaneet vuosikymmeniä vallassa pysyneitä autoritäärisiä koneistoja, joita on vähitellen alettu pitää normaalina järjestyksenä. Tällaisiahan ovat olleet esimerkiksi kylmän sodan aikana monissa arabimaissa valtaan nostetut sotilasdiktatuurit samoin kuin islamistiset Saudi-Arabia ja Iran.

Sellaisia autoritäärisiä hallintoja, jotka ovat pelkästään konservatiivisia (eivätkä radikaaleja), on ollut helpompi reformoida demokratiaan ilman veristä vallankumousta tai hävittyä sotaa. Euroopassa tästä on esimerkkinä Espanjan ja Portugalin demokratisoituminen, ehkä myös Turkin kehitys ennen kuin Erdoğan käänsi suunnan takaisin autoritarismiin. Kreikan ja Kyproksen demokratisoituminen vaati Turkille hävityn katastrofin Kyproksella. Arabimaiden joukossa Marokko ja Jordania lienevät vakuuttavimmin onnistuneet asteittaisessa siirtymässä autoritarismista kohti demokratiaa, vaikkeivät vielä olisikaan eurooppalaisittain mitattuina täysverisiä demokratioita.

Miksi tämä on relevanttia tässä kirjoituksessa? Siksi, että lukija havahtuisi haihatelmista, joita toiveajattelijat toistavat, että eihän autoritäärisen johtajan valtaannousu demokraattisessa valtiossa ole kuin osa demokratiaa. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, ja lopusta pitävät kyllä huolen demokraattisen järjestelmän rakenteet, instituutiot ja pelisäännöt. Checks and balances. 

Tämä on vaarallista ajattelua siinä mielessä, että se redusoi demokratian yksittäisiin vaalituloksiin. Todellisuudessa demokratiassa on kyse jokapäiväisestä elämästä demokraattisessa järjestelmässä, ei suinkaan yksittäisestä, rituaalimaisesta vaalitapahtumasta, jossa 51 % voittaa ja 49 % häviää. Ei ole demokratiaa valita vaaleilla diktaattori. Tämän vuoksi demokratian ongelmiin kuuluu se ahdistava tosiasia, että demokratian on voitettava jokaiset vaalit, kun taas autoritäärien tarvitsee voittaa vain yhdet vaalit. Voitettuaan jälkimmäiset voivat muuttaa pelisäännöt ja varmistaa, etteivät seuraavat vaalit - jos sellaisia tulee - ole enää demokraattiset.

Demokratialle nimittäin on toki vaihtoehtoja. Venäjällä demokratian estämiseen on kehitetty oma tieteenlajikin, polit-teknologia, joka nyt on tehnyt voimalla tulonsa myös länsimaisiin vaaleihin ja poliittisiin järjestelmiin.

*   *   *

Kylmän sodan aikana länsimaisten demokratioiden - tai kuten silloin sanottiin, Vapaan maailman - puolustamisen eturintamassa oli toki merkittäviä liberaaleja ja asevelisosialisteja, mutta päävastuun kantoivat konservatiivit. Konservatiivit ovatkin oikeastaan se aateryhmä, josta olen tänä päivänä eniten huolissani. Jos ja kun konservatiivit mutatoituvat fasisteiksi, putinisteiksi ja trumpisteiksi, kuka silloin enää puolustaa kaikkea sitä, mikä länsimaisissa yhteiskunnissa on ollut hyvää?

Monet ihmiset ovat ennen ja jälkeen Yhdysvaltain vaalien kertoneet minulle äänestäneensä tai kannattaneensa Trumpia siksi, että ovat konservatiivisia, kristillisiä tai koska haluavat vanhat arvot kunniaan. Minun on hyvin vaikea ymmärtää näitä ihmisiä. Minun maailmankuvassani Trump ja takanansa oleva alt-right-liike eivät edusta konservatismia, vaan konservatismin vastakohtaa, radikalismia. Sama pätee äärioikeistoon myös Euroopassa: järjestelmänvastaisina ja protestiliikkeinä ne edustavat pikemminkin vastakulttuuria kuin säilyttäviä voimia, ja tämä kantautuu käytännössä kaikista heidän puheenvuoroistaan, niistäkin, joissa väitetään puolustettavan länsimaista kulttuuria sitä uhkaavilta kuvitteellisilta muutoksilta kuten islamisaatiolta tai "kaikkien pakottamiselta sukupuolineutraaleiksi".

Minun maailmankuvassani konservatiivisuus merkitsee perinteisiä oikeistolaisia arvoja: sivistyneisyyttä, (moraalista) kunnollisuutta, käytöstapoja, arvokkuutta, kunniaa, vanhanaikaista patrioottisuutta. Konservatiivisuuden tulisi olla herrasmiesten ja kunniallisten naisten aate. Toki boheemiporvari suvaitsee paljon muutakin, mutta se kaikki muu on parempi pitää yksityisessä sfäärissä. Myös ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen on perinteinen konservatiivinen arvo. Räävitön julkisuus, valehtelu ja vihanlietsonta eivät ole kunnollista.

Tätä kummallisempaa onkin, että nykyään konservatiiveina esiintyvät ihmiset, joiden arvomaailma ja sitä noudattava käytös tuntuvat edustavan vastakohtaa perinteisille konservatiivisille arvoille. Muutenkin tämä "vaihtoehto-oikeisto" tuntuu olevan sisäisesti kauttaaltaan epäjohdonmukaista. Ollaan muka libertaareja ja samaan aikaan kannatetaan autoritarismia. Ollaan muka länsimaisen yhteiskunnan puolustajia ja samaan aikaan kannatetaan itämaisia tyranneja. Ollaan kristillisiä ja samaan aikaan ateisteja, tieteellisiä ja samalla täyttä huuhaata. Vastustetaan muka poliittista korrektiutta, mutta vaaditaan sitä heti kun kyse on itselle tärkeistä asioista. Nauretaan loukkaantujille, mutta loukkaannutaan verisesti jos joku sanoo rasistia rasistiksi.

Ei ihme, että näitä ihmisiä pitkään vähäteltiin marginaalijoukkona, joka näyttäytyi lähinnä salaliittoteoreetikkojen seminaareissa ja internetissä. Nyt elämme kuitenkin sitä vaihetta ääriliikkeiden amalgamoitumisessa yhteen ja soluttautumisessa valtavirtaisiin poliittisiin liikkeisiin, että kuulemme samat narratiivit, samat troopit ja saman propagandan lähes päivittäin ihmisiltä, jotka ovat nyt, ovat vasta hiljattain olleet tai tulevat olemaan merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa hyvinkin perinteisissä puolueissa ja instituutioissa. Suomi ei ole ainoa maa, jossa poliittisen, taloudellisen, byrokraattisen ja sotilaallisen eliitin usein iäkkäät vaikuttajat ovat perustaneet kansalaispuolueita ja geopoliittisia seuroja ja miehittäneet niitä uusnatseilla ja niin kutsutun Donetskin kansantasavallan terrorihallintoon osallistuvilla vierastaistelijoilla.

Vanhoja taistolaisia tai tunnettuja laitaliikehörhöjä en niinkään ihmettele, eivätkä he yleensä ole edes olennaisimpia siinä ideologisessa subversiossa, joka Euroopan maissa tällä hetkellä on menossa. Olennaisia ovat ne, joilla on valtaa, joko suoraan tai korkeiden yhteiskuntasuhteidensa kautta. Erityisen huolestuttavaa on nähdä demokratianvastaisten ääriliikkeiden riveissä sotilas- ja tiedusteluorganisaatioiden korkeita edustajia sekä näitä instituutioita valvovien poliittisten kokoonpanojen jäseniä.

Ovatko kyseessä kauan nukkuneet vaikuttaja-agentit, jotka nyt on aktivoitu näkyvään myyräntyöhön, vai ovatko kyseessä vasta hiljattain radikalisoituneet yksilöt, jotka syystä tai toisesta ovat hurahtaneet vihollisen propagandaan? Kolmaskin vaihtoehto on olemassa: opportunistit, jotka haistavat tuulen kääntyneen ja haluavat varmistaa uusien hallitsijoiden suosiollisuuden alamaisuuttaan osoittamalla. On vaikea päättää, mikä näistä kolmesta ihmisryhmästä, päästessään demokraattisten yhteiskuntien vaikutusvaltaisimpiin asemiin, on kaikkein huolestuttavin tulevaisuutemme kannalta.

Jos kristillisyydestä puhutaan, niin vasta kesäkuussa 2016 evankeliseen kristinuskoon kääntyneestä Trumpista tulee itselleni mieleen aivan muita Raamatun hahmoja kuin Jeesus. Ennemminkin Obama on viimeaikaisista Yhdysvaltain presidenteistä se, jonka politiikasta jeesustelu on tullut eniten mieleen - sisäpolitiikassa Obamacare, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toisen posken kääntely. Uusfasisteja kannattaville "kristityille" kristinusko merkitseekin ilmeisesti vain muslimien tai toisella lailla uskovien kristittyjen vihaamista, ei omaa kristillistä vakaumusta. Samalla logiikalla natsit olivat kristittyjä, koska vainosivat juutalaisia. Ja kyllä, monet tuon ajan kristityt, jotka kannattivat tai vähintään hyväksyivät natsien politiikan, uskoivat nimenomaan juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin, samalla kiivaudella, jolla heidän nykyiset vastineensa uskovat muslimivastaisiin salaliittoteorioihin.

Brittikonservatiivit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Brexit. Republikaanit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Trump. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Manner-Euroopan konservatiivit kykenisivät ryhdistäytymään yhtään paremmin. Näyttääkin pahasti siltä, että Euroopassa, aivan kuten Amerikassa tätä ennen, fasisteja vastassa tulevat olemaan lähinnä suurten iäkkäiden ikäryhmien luottamuksen menettäneet vasemmistolaiset ja poliittisesti kodittomat 90-luvulla syntyneet hipsterit.

Eikö nyt jo olisi aika konservatiivisille kunnon miehille ja kunniallisille naisille astua esiin ja ryhtyä palauttamaan järjestystä ennen kuin on liian myöhäistä? Ennen kuin Lännen säilyttämisen aikarajat ovat umpeutuneet ja sen takaisin saamiseksi on ryhdyttävä aivan toisenlaisiin keinoihin?