Viikonloppuna piipahdin taas Ammanissa. Se oli jo kolmas kerta vuoden sisällä, mutta Kiovasta on kätevät suorat lennot sinne, eikä ole kallista. Lensin suoraan töiden jälkeen perjantaina, palasin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.
Jordanian pääkaupunki on aliarvostettu: se ei ole yhtä eksoottinen kuin Kairo tai Damaskos, yhtä trendikäs kuin Beirut eikä yhtä ultramoderni kuin Dubai, mutta se on kuitenkin sopivassa määrin niin levanttilainen, arabialainen kuin länsimaistunutkin paikka. Sopii mainiosti esimerkiksi arabimaailman ensikävijöille pehmeäksi laskuksi alueelle. Sitä paitsi Amman on rauhallinen, turvallinen eikä liian kallis. Siellä ei ole niin paljon nähtävyyksiä turistin kannalta kuin monissa muissa Jordanian osissa, mutta siksipä siellä ei myöskään ole turistilaumoja eikä kimpussa hääräävää härdelliä rihkamanmyyjineen ja palveluntarjoajineen. Hinnat ovat niitä mitä ovat (paitsi basaarissa) ja kaikki toimii.
Varsinainen syy matkaani oli kuitenkin tavata poika ja tyttö. Poika on 17-vuotias irakilaisen isän ja algerialaisen äidin jälkeläinen, joka on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa. Abiturientti, jolla edessä viimeinen tenttisarjansa ja sitten ylioppilaaksi valmistuminen ja samoihin aikoihin 18-vuotissyntymäpäivänsä. Tyttö on 19-vuotias hammaslääketieteen opiskelija Irbidistä, isän puolelta jordanialainen ja äidin puolelta venäläinen. Hitunen tataarivertakin, esivanhemmat taistelivat valkoisessa armeijassa polsuja vastaan.
Poika oli tämän kokoontumisen järjestänyt. Ainoat vieraat olimme minä ja tyttö. Me olimme valittuja. Me olimme ne, jotka poika tilaisuuteensa halusi, ja sai. Toinen meistä matkusti paikalle lentokoneella Kiovasta, toinen bussilla Irbidistä. Tyttö toi suuren kukkakimpun. Minä järjestin meidät ravintolaan. Ikäraja oli 23, mutta tunnen sedän, joka paikkaa pitää - hän on nähnyt minut ja pojan monta kertaa terassillaan šakkia pelaamassa. Setä tuntui myös tietävän, että päivä oli jotenkin erityinen. Kukaan ei nipottanut iästä, tai tarjoilusta.
Poika oli hankkinut kolme riipusta, yhden meistä kullekin. Hän sanoi laittaneensa niihin pienet palaset sieluaan, ja pitäisimme ne aina lähellä sydämiämme, jotta emme koskaan joudu eroon. Minä ja tyttö saimme myös runot kumpikin. Molemmissa on keskellä eläimen kuva ja sen neljällä puolella neljä säettä, kussakin neljä riviä. Kaikki saksaksi, koska runsas vuosi sitten poika alkoi huvikseen lukea saksaa ja nykyään kirjoittaa tuolla kielellä faustisia runoja, vanhahtavaan tyyliin. Saksasta on tullut hänelle yksi saari lisää. Pakopaikka, jossa hän voi olla vapaa.
Pojan älykkyysosamäärä huitelee jossain 145:n yläpuolella. Tyttö ei jää siitä paljon jälkeen, mutta hänellä on ollut suurempia ongelmia mielensä kanssa. Ongelmia, jotka ovat vähitellen tasaantuneet hänen päästyään yliopistoon ja tavattuaan pojan netissä. Pojalla on ihmeellinen kyky niin nuoreksi, puhua ihmisille kuin ihmisille - mutta erityisesti älykkäille ihmisille - ja tehdä heihin syvä vaikutus. Tyttö on arrogantti kapinallinen, joka mielellään provosoi ihmisiä ja yhteiskuntaa. Mutta hän on myös tyttö. Tyttöystävän olemassaololla on valtava itsetuntoa vahvistava merkitys nuorelle pojalle, varsinkin sellaiselle, joka on viettänyt suurimman osan teinivuosiaan hyljeksittynä nörttinä.
Ehkä pojan kyky tehdä vaikutus johtuu osaltaan hänen omista vaikeuksistaan. Hän oli vuosikausia koulukiusattu. Älyllisesti lahjattomat kiusaajat ovat nyt jääneet taakse, mutta poika kokee yhä eksistentiaalista yksinäisyyttä outolintuna nörttiydelleen ilkkuvien koulukaveriensa keskellä. Lisäksi ovat vaikeat vanhemmat. Vastuusta vetäytyvä isä ja epävakaa, uskonnollisesti fanaattinen, vainoharhaisuuteen asti poikaansa kontrolloimaan pyrkivä äiti, joka on ajoittain myös väkivaltainen. Pienempänä poikaa kiusattiin usein siitä, että äiti oli hakannut hänet siniseksi ja sulki tuon tuosta kotiarestiin.
Nyt kun täysi-ikäisyys, ylioppilaaksi valmistuminen ja seuraavaksi yliopistoelämään siirtyminen ovat jo niin lähellä, luulisi pojalla olevan syytä helpotukseen ja juhlaan. Valitettavasti itsenäisyyden häämötys horisontissa on tuntunut sysäävän äidin kokonaan raiteiltaan ja tilanne on loppua kohti vain pahentunut. Toivon, että tuo nainen vielä jonain päivänä - kun pojastaan on tullut maailmankuulu tiedemies tai teknologi tai kirjailija - ymmärtää, mitä omien tekojensa vuoksi menetti.
Poika otti minuun taannoin yhteyttä saman foorumin kautta, josta olen tullut tuntemaan monta kaltaistaan nuorta. Kuten pian tajusin, hän oli silloin vasta 15-vuotias. Runsas vuosi sitten meistä tuli ystäviä oikeilla henkilöllisyyksillämme ja viime kesänä tapasin hänet ensi kerran elävänä. Paljon on vettä virrannut Jordanjoessa (ja Dneprissäkin) jo tuona aikana. Mutta vielä paljon enemmän tulee virtaamaan. Voin vain kuvitella, mitä ihmeitä poika on saavuttanut vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, ollessaan 27-vuotias. Hän on jo nyt harvoja ihmisiä, joiden kanssa voin keskustella aivan mistä tahansa. Hän puhuu suvereenisti luonnontieteistä, keinoälyn kehityksestä, evoluutiosta, psykologisesta testaamisesta, Nietzschestä, maailmanhistoriasta, runoudesta, vaihtoehto-oikeiston tai arabialaisten marxistien meemeistä, tai siitä, miten hän haluaa antaa ystävilleen kuolemattomuuden sitten kun on kehittänyt siihen keinot.
Mistä teinipoika on saanut ammennettua kaiken tuon tiedon? Ei suinkaan koulusta. Silloin kun häntä huvittaa, hän lukee valtavia tieteellisiä tiiliskiviä muutamassa päivässä, mutta useinkaan häntä ei huvita. Sen sijaan hänellä on avovankilaelämässään ylen määrin aikaa seikkailla tärkeimmällä maagisella saarellaan, internetissä. Yleensä hän esiintyy nimimerkillä ja ihmiset pitävät häntä ehkä amerikkalaisena, ehkä eurooppalaisena, mutta vähintäänkin kymmenisen vuotta vanhempana kuin mitä hän todellisuudessa on. Ja niinpä hän on etsinyt ystävikseen enemmän omalla tasollaan olevia ihmisiä, kuten evoluutiotutkijoita, futurologeja ja kielitieteilijöitä. Joskus katsoessani hänen nettikeskustelujaan tulee mieleeni Raamatun tarina Jeesuksesta, joka lapsena käveli synagogaan ja imponeerasi rabbeja kysymyksillään ja tiedoillaan.
Nettihenkilönä poika on itsevarma ja sosiaalinen; hänen on helppo vakuuttaa tietolähteitään, hän hallitsee useimmat vakuuttamis- ja vaikuttamistekniikat erinomaisesti. Netissä kasvaneena hän on hyvä ja nopea tiedonetsimisessä aiheesta kuin aiheesta - mutta monista muista nettikansalaisista poiketen myös harvinaisen vahva kriittisessä arviointikyvyssään. Hän on humoristinen, usein jopa hävytön, koettelee mielellään normeja ja konventioita, ja heittäytyy omaksi älylliseksi huviksensa eri alojen väittelyihin. Sillä tavalla saa nopeasti hämmästyttävän määrän tietoa - jos on hänen tapaansa kykenevä käsittelemään sen analyyttisesti ja kriittisesti.
Minuun on aina tehnyt vaikutuksen hänen hämmästyttävä tietoisuuden tasonsa. Hän analysoi ja tarkastelee maailmaa ja itseään kypsyydellä, joka on ennenkuulumatonta tuon ikäiselle, mutta jota tasoa suurin osa aikuisistakaan ei koskaan saavuta. Usein minusta tuntuu kuin hän suorastaan lukisi ajatuksia. Joskus hän huvikseen sanookin niin tekevänsä.
Mutta ne runot. Minun saamani runo kertoo kotisirkasta - Heimchen. Keskellä on pojan piirtämä kuva kyseisestä hyönteisestä. Koska poika on mieltynyt viittauksiin, monitasoisiin merkityspeleihin ja sanaleikkeihin, ei varmasti mikään sana runon kuudellatoista rivillä ole sattumaa. Heimchen on kielellisesti vähän kuin englannin homie. Ja kotisirkan viite on minulle selvä: Samu Sirkka (il Grillo Parlante), Pinocchion ulkoistettu omatunto.
Tyttö sai runon kaniinista, ja sen keskellä pojan piirtämän kuvan luppakorvaisesta kanista. Poika itse on aina ollut kettu. Sisäpiirijuttu, mutta se sai alkunsa kauan sitten hänen käyttämästään avattaresta ja Saint-Exupérystä.
Ennen tytön bussin saapumista kävimme pojan kanssa kahvilla ja söimme suklaaseen kuorrutettuja vohveleita. Keskustelimme kirjallisuudesta ja tieteestä, omasta käsikirjoituksestani (jonka parissa poika on minua suuresti auttanut - hänen vaikutuksensa on ollut vahva varsinkin saarella tapahtuvaan toiseen osaan) ja pojan tulevaisuudensuunnitelmista. Kävimme kirjastossa katsomassa saksalaisten klassikoiden osastoa ja poika halusi näyttää minulle mitä kaikkea oli viimeksi tutkinut. Kun tuli ajankohta, jolloin hänen äitinsä tavallisesti kulkee kirjaston ohi, hän halusi meidän piileksivän hetken ajan kirjaston takana, elokuvateatterilla. Pian sen jälkeen tyttö tuli.
Vietimme kauniin illan pubissa ja sitten yötä myöten hipsterikahvilassa. Poika pääsi vauhtiin. Hehkui, loisti, selitti ja puhui meille vapautuneena, kaikesta mahdollisesta.
Tyttö kertoi minulle siinä sivussa elämäntarinansa ja miten poika oli hänet pelastanut pahasta masennuksesta. Nettituttavuutemme perusteella odotin keskusteluja Kropotkinista tai Ayn Randista, mutta tyttö halusikin keskustella slaavien historiasta, kasaarivaltakunnasta, kasakoista ja Ukrainasta. Millaista täällä oikeasti oli? - tytön äidin välittämä kuva oli kovin yksipuolinen. Annoin tytölle mukanani olleet ukrainalaiset sanomalehdet, joista hän olikin hyvin kiinnostunut. Hän halusi kuulla Laatokalla olevasta Mantsinsaaresta, josta äidinäitini suku oli kotoisin, ja hän osoitti tietävänsä paljonkin tsaarinajan historiasta, vanhauskoisista ja Suomen rajaseudusta, joka hänen mielikuvitustaan oli aina kiehtonut.
Puolenyön aikaan saatoimme pojan kotikatunsa päähän, jossa hän hyvästeli meidät, jottei kukaan hänen äitinsä tunteva naapuri näkisi meitä, juoruilisi ja aiheuttaisi kohtausta äidin taholta. Siihen asti poika oli ollut iloinen, mutta lopulta pois pimeisiin varjoihin kävellessään oli kuin yllään olisi ollut myös syvän ahdistuksen varjo. Saari oli sulkeutunut, valot sammuneet. Siltä kerralta.
Puhuimme asiasta hiljaa tytön kanssa, kun saatoin hänet taksiasemalle. Me, kaksi vierasta, olimme pojan valittuja, joten emme ikinä hylkäisi häntä. Saari olisi aina olemassa, silloinkin kun sinne käsillä olevalla hetkellä ei päässyt. Me tiesimme, ja ymmärsimme toisiamme, koska eri aikoina olimme kaikki käyneet sen läpi.
Poika kävi aamulla uudelleen tapaamassa minua, istumassa terassilla, kertomassa ilostaan. Varmistamassa, että riipus ja runo olivat hyvässä tallessa. Hän halusi niistä valokuvatodisteet vielä sittenkin kun olin palannut Kiovaan. Kyllä ne pysyvät tallessa. Mutta se, mitä ne edustavat, pysyisi ilmankin niitä sydämessäni ja mielessäni.
Ystävyys on meidän raadollisena aikanamme aliarvostettua. Mukavuuksia ja ruumiin nautintoja himoitseva kuolleen Jumalan kulttuuri on vieläpä tehnyt ystävyydestä pilkkasanan - friendzone. Jos joku olisi meitä kolmea katsellut pubissa tai kahvilassa, hän olisi todennäköisesti ihmetellyt, mikä meitä oikein yhdisti. Mutta väliäkö sillä. Ihmiset käykööt kulkuaan onttoutta kumisevin sydämin. Meillä on saaremme. Silloinkin kun olemme eri puolilla maailmaa.
Jordanian pääkaupunki on aliarvostettu: se ei ole yhtä eksoottinen kuin Kairo tai Damaskos, yhtä trendikäs kuin Beirut eikä yhtä ultramoderni kuin Dubai, mutta se on kuitenkin sopivassa määrin niin levanttilainen, arabialainen kuin länsimaistunutkin paikka. Sopii mainiosti esimerkiksi arabimaailman ensikävijöille pehmeäksi laskuksi alueelle. Sitä paitsi Amman on rauhallinen, turvallinen eikä liian kallis. Siellä ei ole niin paljon nähtävyyksiä turistin kannalta kuin monissa muissa Jordanian osissa, mutta siksipä siellä ei myöskään ole turistilaumoja eikä kimpussa hääräävää härdelliä rihkamanmyyjineen ja palveluntarjoajineen. Hinnat ovat niitä mitä ovat (paitsi basaarissa) ja kaikki toimii.
* * *
Varsinainen syy matkaani oli kuitenkin tavata poika ja tyttö. Poika on 17-vuotias irakilaisen isän ja algerialaisen äidin jälkeläinen, joka on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa. Abiturientti, jolla edessä viimeinen tenttisarjansa ja sitten ylioppilaaksi valmistuminen ja samoihin aikoihin 18-vuotissyntymäpäivänsä. Tyttö on 19-vuotias hammaslääketieteen opiskelija Irbidistä, isän puolelta jordanialainen ja äidin puolelta venäläinen. Hitunen tataarivertakin, esivanhemmat taistelivat valkoisessa armeijassa polsuja vastaan.
Poika oli tämän kokoontumisen järjestänyt. Ainoat vieraat olimme minä ja tyttö. Me olimme valittuja. Me olimme ne, jotka poika tilaisuuteensa halusi, ja sai. Toinen meistä matkusti paikalle lentokoneella Kiovasta, toinen bussilla Irbidistä. Tyttö toi suuren kukkakimpun. Minä järjestin meidät ravintolaan. Ikäraja oli 23, mutta tunnen sedän, joka paikkaa pitää - hän on nähnyt minut ja pojan monta kertaa terassillaan šakkia pelaamassa. Setä tuntui myös tietävän, että päivä oli jotenkin erityinen. Kukaan ei nipottanut iästä, tai tarjoilusta.
Poika oli hankkinut kolme riipusta, yhden meistä kullekin. Hän sanoi laittaneensa niihin pienet palaset sieluaan, ja pitäisimme ne aina lähellä sydämiämme, jotta emme koskaan joudu eroon. Minä ja tyttö saimme myös runot kumpikin. Molemmissa on keskellä eläimen kuva ja sen neljällä puolella neljä säettä, kussakin neljä riviä. Kaikki saksaksi, koska runsas vuosi sitten poika alkoi huvikseen lukea saksaa ja nykyään kirjoittaa tuolla kielellä faustisia runoja, vanhahtavaan tyyliin. Saksasta on tullut hänelle yksi saari lisää. Pakopaikka, jossa hän voi olla vapaa.
* * *
Pojan älykkyysosamäärä huitelee jossain 145:n yläpuolella. Tyttö ei jää siitä paljon jälkeen, mutta hänellä on ollut suurempia ongelmia mielensä kanssa. Ongelmia, jotka ovat vähitellen tasaantuneet hänen päästyään yliopistoon ja tavattuaan pojan netissä. Pojalla on ihmeellinen kyky niin nuoreksi, puhua ihmisille kuin ihmisille - mutta erityisesti älykkäille ihmisille - ja tehdä heihin syvä vaikutus. Tyttö on arrogantti kapinallinen, joka mielellään provosoi ihmisiä ja yhteiskuntaa. Mutta hän on myös tyttö. Tyttöystävän olemassaololla on valtava itsetuntoa vahvistava merkitys nuorelle pojalle, varsinkin sellaiselle, joka on viettänyt suurimman osan teinivuosiaan hyljeksittynä nörttinä.
Ehkä pojan kyky tehdä vaikutus johtuu osaltaan hänen omista vaikeuksistaan. Hän oli vuosikausia koulukiusattu. Älyllisesti lahjattomat kiusaajat ovat nyt jääneet taakse, mutta poika kokee yhä eksistentiaalista yksinäisyyttä outolintuna nörttiydelleen ilkkuvien koulukaveriensa keskellä. Lisäksi ovat vaikeat vanhemmat. Vastuusta vetäytyvä isä ja epävakaa, uskonnollisesti fanaattinen, vainoharhaisuuteen asti poikaansa kontrolloimaan pyrkivä äiti, joka on ajoittain myös väkivaltainen. Pienempänä poikaa kiusattiin usein siitä, että äiti oli hakannut hänet siniseksi ja sulki tuon tuosta kotiarestiin.
Nyt kun täysi-ikäisyys, ylioppilaaksi valmistuminen ja seuraavaksi yliopistoelämään siirtyminen ovat jo niin lähellä, luulisi pojalla olevan syytä helpotukseen ja juhlaan. Valitettavasti itsenäisyyden häämötys horisontissa on tuntunut sysäävän äidin kokonaan raiteiltaan ja tilanne on loppua kohti vain pahentunut. Toivon, että tuo nainen vielä jonain päivänä - kun pojastaan on tullut maailmankuulu tiedemies tai teknologi tai kirjailija - ymmärtää, mitä omien tekojensa vuoksi menetti.
* * *
Poika otti minuun taannoin yhteyttä saman foorumin kautta, josta olen tullut tuntemaan monta kaltaistaan nuorta. Kuten pian tajusin, hän oli silloin vasta 15-vuotias. Runsas vuosi sitten meistä tuli ystäviä oikeilla henkilöllisyyksillämme ja viime kesänä tapasin hänet ensi kerran elävänä. Paljon on vettä virrannut Jordanjoessa (ja Dneprissäkin) jo tuona aikana. Mutta vielä paljon enemmän tulee virtaamaan. Voin vain kuvitella, mitä ihmeitä poika on saavuttanut vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, ollessaan 27-vuotias. Hän on jo nyt harvoja ihmisiä, joiden kanssa voin keskustella aivan mistä tahansa. Hän puhuu suvereenisti luonnontieteistä, keinoälyn kehityksestä, evoluutiosta, psykologisesta testaamisesta, Nietzschestä, maailmanhistoriasta, runoudesta, vaihtoehto-oikeiston tai arabialaisten marxistien meemeistä, tai siitä, miten hän haluaa antaa ystävilleen kuolemattomuuden sitten kun on kehittänyt siihen keinot.
Mistä teinipoika on saanut ammennettua kaiken tuon tiedon? Ei suinkaan koulusta. Silloin kun häntä huvittaa, hän lukee valtavia tieteellisiä tiiliskiviä muutamassa päivässä, mutta useinkaan häntä ei huvita. Sen sijaan hänellä on avovankilaelämässään ylen määrin aikaa seikkailla tärkeimmällä maagisella saarellaan, internetissä. Yleensä hän esiintyy nimimerkillä ja ihmiset pitävät häntä ehkä amerikkalaisena, ehkä eurooppalaisena, mutta vähintäänkin kymmenisen vuotta vanhempana kuin mitä hän todellisuudessa on. Ja niinpä hän on etsinyt ystävikseen enemmän omalla tasollaan olevia ihmisiä, kuten evoluutiotutkijoita, futurologeja ja kielitieteilijöitä. Joskus katsoessani hänen nettikeskustelujaan tulee mieleeni Raamatun tarina Jeesuksesta, joka lapsena käveli synagogaan ja imponeerasi rabbeja kysymyksillään ja tiedoillaan.
Nettihenkilönä poika on itsevarma ja sosiaalinen; hänen on helppo vakuuttaa tietolähteitään, hän hallitsee useimmat vakuuttamis- ja vaikuttamistekniikat erinomaisesti. Netissä kasvaneena hän on hyvä ja nopea tiedonetsimisessä aiheesta kuin aiheesta - mutta monista muista nettikansalaisista poiketen myös harvinaisen vahva kriittisessä arviointikyvyssään. Hän on humoristinen, usein jopa hävytön, koettelee mielellään normeja ja konventioita, ja heittäytyy omaksi älylliseksi huviksensa eri alojen väittelyihin. Sillä tavalla saa nopeasti hämmästyttävän määrän tietoa - jos on hänen tapaansa kykenevä käsittelemään sen analyyttisesti ja kriittisesti.
Minuun on aina tehnyt vaikutuksen hänen hämmästyttävä tietoisuuden tasonsa. Hän analysoi ja tarkastelee maailmaa ja itseään kypsyydellä, joka on ennenkuulumatonta tuon ikäiselle, mutta jota tasoa suurin osa aikuisistakaan ei koskaan saavuta. Usein minusta tuntuu kuin hän suorastaan lukisi ajatuksia. Joskus hän huvikseen sanookin niin tekevänsä.
* * *
Mutta ne runot. Minun saamani runo kertoo kotisirkasta - Heimchen. Keskellä on pojan piirtämä kuva kyseisestä hyönteisestä. Koska poika on mieltynyt viittauksiin, monitasoisiin merkityspeleihin ja sanaleikkeihin, ei varmasti mikään sana runon kuudellatoista rivillä ole sattumaa. Heimchen on kielellisesti vähän kuin englannin homie. Ja kotisirkan viite on minulle selvä: Samu Sirkka (il Grillo Parlante), Pinocchion ulkoistettu omatunto.
Tyttö sai runon kaniinista, ja sen keskellä pojan piirtämän kuvan luppakorvaisesta kanista. Poika itse on aina ollut kettu. Sisäpiirijuttu, mutta se sai alkunsa kauan sitten hänen käyttämästään avattaresta ja Saint-Exupérystä.
* * *
Ennen tytön bussin saapumista kävimme pojan kanssa kahvilla ja söimme suklaaseen kuorrutettuja vohveleita. Keskustelimme kirjallisuudesta ja tieteestä, omasta käsikirjoituksestani (jonka parissa poika on minua suuresti auttanut - hänen vaikutuksensa on ollut vahva varsinkin saarella tapahtuvaan toiseen osaan) ja pojan tulevaisuudensuunnitelmista. Kävimme kirjastossa katsomassa saksalaisten klassikoiden osastoa ja poika halusi näyttää minulle mitä kaikkea oli viimeksi tutkinut. Kun tuli ajankohta, jolloin hänen äitinsä tavallisesti kulkee kirjaston ohi, hän halusi meidän piileksivän hetken ajan kirjaston takana, elokuvateatterilla. Pian sen jälkeen tyttö tuli.
Vietimme kauniin illan pubissa ja sitten yötä myöten hipsterikahvilassa. Poika pääsi vauhtiin. Hehkui, loisti, selitti ja puhui meille vapautuneena, kaikesta mahdollisesta.
Tyttö kertoi minulle siinä sivussa elämäntarinansa ja miten poika oli hänet pelastanut pahasta masennuksesta. Nettituttavuutemme perusteella odotin keskusteluja Kropotkinista tai Ayn Randista, mutta tyttö halusikin keskustella slaavien historiasta, kasaarivaltakunnasta, kasakoista ja Ukrainasta. Millaista täällä oikeasti oli? - tytön äidin välittämä kuva oli kovin yksipuolinen. Annoin tytölle mukanani olleet ukrainalaiset sanomalehdet, joista hän olikin hyvin kiinnostunut. Hän halusi kuulla Laatokalla olevasta Mantsinsaaresta, josta äidinäitini suku oli kotoisin, ja hän osoitti tietävänsä paljonkin tsaarinajan historiasta, vanhauskoisista ja Suomen rajaseudusta, joka hänen mielikuvitustaan oli aina kiehtonut.
Puolenyön aikaan saatoimme pojan kotikatunsa päähän, jossa hän hyvästeli meidät, jottei kukaan hänen äitinsä tunteva naapuri näkisi meitä, juoruilisi ja aiheuttaisi kohtausta äidin taholta. Siihen asti poika oli ollut iloinen, mutta lopulta pois pimeisiin varjoihin kävellessään oli kuin yllään olisi ollut myös syvän ahdistuksen varjo. Saari oli sulkeutunut, valot sammuneet. Siltä kerralta.
Puhuimme asiasta hiljaa tytön kanssa, kun saatoin hänet taksiasemalle. Me, kaksi vierasta, olimme pojan valittuja, joten emme ikinä hylkäisi häntä. Saari olisi aina olemassa, silloinkin kun sinne käsillä olevalla hetkellä ei päässyt. Me tiesimme, ja ymmärsimme toisiamme, koska eri aikoina olimme kaikki käyneet sen läpi.
* * *
Poika kävi aamulla uudelleen tapaamassa minua, istumassa terassilla, kertomassa ilostaan. Varmistamassa, että riipus ja runo olivat hyvässä tallessa. Hän halusi niistä valokuvatodisteet vielä sittenkin kun olin palannut Kiovaan. Kyllä ne pysyvät tallessa. Mutta se, mitä ne edustavat, pysyisi ilmankin niitä sydämessäni ja mielessäni.
Ystävyys on meidän raadollisena aikanamme aliarvostettua. Mukavuuksia ja ruumiin nautintoja himoitseva kuolleen Jumalan kulttuuri on vieläpä tehnyt ystävyydestä pilkkasanan - friendzone. Jos joku olisi meitä kolmea katsellut pubissa tai kahvilassa, hän olisi todennäköisesti ihmetellyt, mikä meitä oikein yhdisti. Mutta väliäkö sillä. Ihmiset käykööt kulkuaan onttoutta kumisevin sydämin. Meillä on saaremme. Silloinkin kun olemme eri puolilla maailmaa.
4 kommenttia:
O:" Ayn Randista,"
Onko ko. sosiaalidarvinistista elonjäämisoppia edustava karakteri sinulle jollain tapaa läheinenkin?
TA
Itselleni Rand ei ole mitenkään erityisen läheinen, ellei lasketa lukuun sitä, että olen lukenut muutaman hänen kirjoistaan. Anthem oli minusta niistä paras - se keskittyi tärkeimpiin sanomiinsa eikä juuttunut vatvomaan ydinsanoman kannalta epäolennaisia ihmissuhteita tai toistamaan loputtomiin samaa. Nuorena Rand tuntui jopa raikkaalta löydöltä, koska suurin osa koulussa luettavaksi annetusta lukemisesta tuputti sosialismia, yleistä ahdistusta tai muuten vain teki yrittäjistä ja Amerikan rakentajista roistoja. Randin kirkasotsainen usko kapitalismiin ja edistykseen tuntui siinä ilmapiirissä tuoreelta ja humaanilta, vaikka rouva itse oli ollut vainaa jo toistakymmentä vuotta.
Mainitussa yhteydessä Ayn Rand liittyi kuitenkin enemmän siihen, mitä odotin nuorelta arabialais-venäläiseltä intellektuellittarelta. Kävi kuitenkin ilmi, ettei hän pidä Randin kirjoitustyylistä (eikä ulkonäöstä). Ymmärrän kyllä hyvin, mitkä asiat Randissa viehättävät Kaniinia ja kelpaavat aineksiksi kapinaan siinä ympäristössä, johon hän on tottunut. Yhdellä puolella on partasuisia ja huivipäisiä konservatiiveja/islamisteja, toisella puolella tyypillisiä Lähi-idän vasemmistosekulaareja.
Kaniini joutuu kaikesta emansipoituneisuudestaan ja miehekkäistä tupakointi- ja juomatavoistaan huolimatta olemaan feministejä vastaan, koska suurin osa feministeistä ympärillään on mistä tahansa triggeroituvia sana- ja sävyfetisistejä. En ihmettele ollenkaan, että Rand tarjoaa hänelle jotain mielenkiintoista. Mutta Kani ei olisi Kani jos kelpuuttaisi Randinkaan minkäänlaiseksi esikuvaksi tai auktoriteetiksi. Luulisin, että hän pitää myös Randia hieman tomuisena.
O:"Itselleni Rand ei ole mitenkään erityisen läheinen..."
Huh ja oukkidoukki. Ehdin jo hieman huolestua, että olisit ihan hurahtanut tuon yhdenlaisen hihhulin höpinöihin. Lienetkö muuten tutustunut Herran Jalosen Atlas Shruggedia asiantuntevasti analysoiviin bloggauksiin: https://jojalonen.wordpress.com/atlas-ja-ayn-rand/
Ja tietysti kirjasuositus yllättävän vähän valotetusta ja käsitellystä aihelmatiikasta eli millä tavalla kristinusko tai oikeastaan sen protestanttiset ilmentymät, vaikuttivat amerikkalaisen minäkuvan ja ulkopolitiikankin syntyyn. Eli: Andrew Prestonin Sword of the Spirit, Shield of Faith: Religion in American War and Diplomacy. Iso käsi.
Kirja lähtee liikkeelle ihan alusta eli jo ennen Yhdysvaltojen irtaantumista Englannista ja sen itsenäistymistä. Sallinet pienen synopsiksen:
Yhdysvaltojen valtio -ja maailmakäsitystä on sen syntymästä asti vahvasti muokannut protestanttisuus. Tai tarkemmin sanoen, puritanismi ja kalvinismi. Tämä ei ole ollut luettavissa ainoastaan konservatiivisten poliitikkojen ja teoreetikkojen, vaan jossain määrin myös liberaalien amerikkalaisten ajattelusta.*
Tärkein amerikkalaiseen politiikkaan vaikuttanut protestanttinen opinkappale liittyy olennaisesti perisyntiin. Liberaalien (erit. Walter Rauschenbuschin ja Social Gospel-liike) optimistinen ja universalistinen suuntaus, vieroksui konservatiivista perisynti-tulkintaa ja siksi he katsoivatkin että köyhyys, sodat tai pahuus itsessään olivat seurausta sosioekonomisista, yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä tekijöistä. Tai yksittäisistä autoritäärisistä hallitsijoista, joiden syrjäyttäminen avaisi tien valistukselle ja kehitykselle, jota luonnollisestikkin kaikista kristinuskon muodoista vain reformoitu kristillisyys pystyi oikealla tavalla tukemaan.
Konservatiivit omaksuivat taasen lähes manikeolaisen perisynti-käsityksen, jossa Amerikka edusti Jumalan valitsemaa, ekseptionaalista valtakuntaa ja muu maailmaa suurta pimeyden ja sivistymättömyyden terra incognitaa.
Näiden molempien koulukuntien edustajien mielestä merkittävin Yhdysvaltojen ja muun maailman vapautta uhkaava tekijä aina 1700-luvun lopusta 1900-luvun alkuun asti liittyi ”autoritääriseen ja antirepublikaaniseen” roomalais-katolinen kirkkoon ja Rooman paaviin. Sitten tietysti jumalattomaan kommunismiin ja Neuvostoliittoon.
Nyttemin sekularisoituneille ja usein trendikkään antiteismin omaksuneille liberaaleille katolisen kirkon paikan on ottanut lähes kaikenlainen, mutta erityisesti kristillinen, konservatiivinen uskonnollisuus. Trump-konservatiiveille taasen islam vaikuttaisi olevan kaiken pahan alku ja juuri, vaikka uusi hallinto näyttääkin olevan valmis tukemaan Obamaakin enemmän saudien sektaarista ja genosidaalista ”anti-iranilaista” sota-politiikkaa Jemenissä -ja mitä todennäköisemmin myös muuallakin Lähi-Idässä.
Vaikka tulkinta perisynnistä erotti -ja yhä erottaa- amerikkalaisia konservatiiveja ja liberaaleja, on heidän näkemyksensä kalvinistiseen predestinaatio-oppiin liityen samansuuntainen. Yhdysvaltojen ”Manifest Destiny” symboloi sen erityislaatuisuutta ja siihen liittyvää kutsumuskohtaloa muiden kansakuntien joukossa ja maailmassa yleensä.
Obama edusti liberaalia suuntausta sisä -ja ulkopolitiikassaan, vaikka konservatiivista realistia, Reinhold Niebuhria arvostikin. Trump näyttää taasen omaksuneen sangen primitiivisen version amerikkalaisesta konservativismista.**
----
*Kts. Myös God Fearing and Free: Jason. W. Stevens, Religion And The Cold War: Edited by Dianne Kirby ja Bad Religion: Ross Douhat.
**Sitoutumattoman presidenttiehdokkaan, äärikonservatiivisen ex-CIA-virkailija Evan McMullin usko eli mormonismi -joka on amerikkalaisen messianismin kenties merkittävin ja tunnetuin ilmentymä- apokalyptis-manikeolaisessa turpo-visioinnissa vapaata maailmaa ja Läntä uhkaa oikeastaan vain Putin ja Venäjä.
TA
Ayn Randin kirjat toimivat mielestäni hyvin karikatyyreina. Hänen saarnaamansa yli-ihmisajattelu on tahattoman koomista. Jotain vakavaakin siitä voi saada irti, mutta silloin marginaali on kirjoitettava täyteen varauksia. Toisaalta hän käsittelee velttoa kollektivismia varsin herkullisella tavalla. Viimemainitusta syystä suosittelen mielelläni Randia vasemmistolaisuuteen taipuvaisille tuttavilleni perustelulla "tunne vihollisesi", toivoen Randin sanoman herättävän heissä terveellisen epämukavia ajatuksia.
Lähetä kommentti