Joulupyhien osuminen sopivasti niin, että ne yhdessä viikonlopun kanssa muodostivat viiden vapaapäivän jakson, mahdollisti sen, että vietin jouluni Saksassa. Tähän oli syynä aiemmin tässä blogissa tapaamamme ystäväni, joka on asunut viime aikoina Duisburgissa, mutta täyttänee lähiaikoina tarvittavat kriteerit, jotta pystyy aloittamaan opintonsa Aachenissa.
Ystäväni Kettu on poikkeuksellisen älykäs nuorimies, mutta hän on ollut Saksassa aika yksin; vain hän ja tietokoneensa kylmenevässä, tihkusateisessa läntisen Keski-Euroopan talvessa, jossa sielläkin illat pimenevät jo heti neljän jälkeen. Oli oikeus ja kohtuus, että viettäisin joulun tällä kertaa hänen seuranaan. Eikö joulu ole se juhla, jolloin meidän on erityisesti ajateltava läheisiämme ja hiljennyttävä viettämään rauhallista ja henkevää aikaa heidän kanssaan?
Vaikka ystäväni onkin perusluonteeltaan introvertti, hänellä on korkean rationaalisen älyn vastapainona myös poikkeuksellisen hyvä intuitio ihmisten suhteen, antaen välillä vaikutelman ajatustenluvusta, ja ehkä siksi ja osittain samanlaisten ominaisuuksiemme vuoksi hän on yksi minua parhaiten ymmärtävistä ihmisistä tässä maailmassa. Hän on myös aina tukenut minua kaikessa, minkä tietää minulle tärkeäksi.
Pieniä ongelmia koitui joulun junaliikenteestä Saksassa. Olin jo varannut viidenkympin halpalennot Berliiniin, ajatellen meneväni sieltä suoralla pikajunalla Duisburgiin, kuten tein jo kerran aiemmin. Joulun junaliikenne oli kuitenkin täynnä ja jäljellä olevat junamatkat olivat lentolippujani kalliimpia. Enää ei voinut vaihtaa lentojakaan lähemmäs, esimerkiksi Düsseldorfiin. Lopulta päädyin siihen, että vuokrasin Tegelin kentältä Volkswagen Golfin ja ajoin sillä koko yli 600 kilometrin matkan autobaanaa pitkin Hannoverin kautta Duisburgiin.
Auton vuokraaminen osoittautui loppujen lopuksi parhaaksi vaihtoehdoksi, koska Duisburgista alkaen meitä oli matkassa kaksi, joille kummallekin olisi pitänyt ostaa aina erilliset junaliput. Nyt olimme sitäpaitsi täysin aikatauluvapaita, mikä sopi paremmin joulun ajan henkeen kuin kiirehtiminen etukäteen varattujen aikataulujen perässä.
Siitä lähtien, kun Kettu muutti Saksaan, meillä on ollut tietoinen ohjelma hänen kouluttamisekseen eurooppalaiseksi. Hän on käynyt Jordaniassa amerikkalaistyyppisen lukiokoulutuksen ja opiskellut itse itselleen sujuvan saksan. Hän on liittynyt omaksi huvikseen ja kiinnostuksekseen useille saksalaisille keskustelufoorumeille, joissa jo sujuvasti debatoi politiikasta ja kulttuurista - saksaksi - aivan samoin kuin yläastelaisena meni täydestä milloin missäkin amerikkalaisessa roolissa aidoille amerikkalaisille punaniskoille tai sosiaalioikeustaistelijoille, joiden kanssa debatoimalla huvitti itseään. Mutta eurooppalaisuus on muutakin kuin kielitaitoa, väittelytaitoja ja nokkeluutta.
Minä olen aina uskonut, että matkailu avartaa. Oikein toteutettuna se voi avartaa vielä enemmän kuin kirjojen lukeminen, vaikka kirjatkin ovat eräänlaisia matkoja. Joka tapauksessa Kettu ahmii eurooppalaista kulttuuria ja on kaikesta kiinnostunut, mutta ei yksin ollessaan tule koskaan käyneeksi missään. Niinpä olen ottanut asiakseni, että joka vierailullani käymme muutamassa uudessa kaupungissa tai muussa paikassa, kuten kesällä kävimme Aachenissa, Koblenzissa, Reinillä ja pyökkimetsässä.
Katselemme kaupunkeja, ihmisiä, metsiä ja jokia avoimin ja uteliain mielin, tietoisina tarkkailijoina, ja käymme samalla loppumattomia keskustelujamme. Joskus vain istumme kahviloissa ratkomassa šakkiongelmia (hän on siinä puolestaan mestarini). Lähes aina käymme myös kirkossa, koska vaikka Kettu vieraantui jo lapsena uskonnosta, on hänellä suuri mielenkiinto eurooppalaisten hengellistä perintöä kohtaan. Jos käynnissä on jumalanpalvelus, hän haluaa istua sen loppuun asti ja vain katsella ja kuunnella. Etelänmaalaiseksi Kettu on suomalaiselle harvinaisen sopivaa seuraa siksikin, että hänen seuransa on usein hiljaista, yhtä aikaa henkisesti rentouttavaa ja läsnäolevaa.
Päästessäni Duisburgiin oli Kettu vastassa marketista löytämänsä kahden euron Nero d'Avolan kanssa. Söimme pihvejä, joimme viiniä ja Kettu oli otettu Suomesta tuomistani jouluherkuista ja puisesta šakkilaudasta. Hänen äitinsä särki hänen alkuperäisen lautansa ja uusi lauta jäi Ammaniin, kuten suurin osa muistakin vähistä asioista, joita hän omisti ennen Saksaan lähtöään.
Duisburgista suuntasimme seuraavana aamuna ensin Kölniin, koska se oli lähin suurkaupunki, jossa Kettu ei koskaan ollut käynyt. Valitettavasti Kölnissä viettämiämme päiviä varjosti sateinen ja kolea sää. Tuomiokirkko oli täynnä turisteja mutta suuri osa muista kaduista jo aavemaisen tyhjillään - tai sitten kaikki kulkijat olivat maahanmuuttajia tai turisteja. Saksalaiset olivat joulunvietossa kodeissaan tai kirkoissa.
Söimme argentiinalaisia pihvejä ja seuraavana aamuna olimme aamiaisella eräällä vanhankaupungin lämmitetyllä terassilla, jossa meitä palveli arabiaa puhunut keski-ikäinen Irakin kurdi. Kun naapuripöytään tuli syyrialainen pariskunta, joka vaivihkaa kyseli tarjoilijalta, mistä meidän pöytämme oli kotoisin, kurdi sanoi muitta mutkitta heille, että olemme ukrainalaisia. Outoa. Näkikö hän jotain ukrainalaista vaatteissamme, kuuliko sen mainittavan puheessamme, vai tekikö hän vain sellaisen johtopäätöksen siitä, että toinen meistä oli pohjoismaisen ja toinen seemin näköinen?
Seuraava kaupunkikohde oli vanha yliopistokaupunki Heidelberg. Matkalla sinne sade lakkasi ja väistyi auringonpaisteen tieltä, ja Heidelbergissä meitä tervehtikin paljon seesteisempi ilmanala. Ehdimme vanhaankaupunkiin hyvissä ajoin valoisan aikaan, mutta linnan näköalatasanteille vasta auringon juuri laskiessa. Funikulaarilla ylös, kävellen alas. Jouluaaton jumalanpalvelukseen osallistuimme evankelis-luterilaisessa kirkossa, joulupäivän aamuna olimme puolestaan anglikaanien vieraina Heidelbergin englantilaisessa kirkossa. Kettu oli erityisen kiinnostunut siitä, mitä kaikkia tavallisia ja päivänkohtaisia asioita papit ottivat saarnoissaan esille.
Asuimme Heidelbergissä ollessamme historiallisessa talossa, jossa oli baijerilainen majatalo. Vastaavanlaisia eri alueiden mukaan nimettyjä oli kaupungissa useita - liekö niillä yhteyksiä osakuntaperinteeseen tai muuhun, kun Heidelberg on vetänyt (ja edelleen vetää) opiskelijoita kaikkialta Saksasta ja maailmalta.
Neljänneksi tämänkertaisen kierroksemme kaupungiksi valikoitui Trier, jota Saksassa yleisesti pidetään Saksan vanhimpana kaupunkina, vaikka sillä ilmeisesti on useita varteenotettavia kilpailijoita tuolle tittelille. Kölnissä ja Heidelbergissä olen käynyt 2000-luvullakin, mutta Trierissä olin viimeksi vieraillut ollessani lukiolaisena vaihto-oppilaana Saksassa. Nostalgiaa. Olisi ehkä pitänyt käydä silloisessa lukiokaupungissanikin, mutta sille ei enää jäänyt aikaa.
Matkalla Heidelbergistä Trieriin ylitimme korkeammalla olevia kukkuloita ja niiden väliin jääviä notkoja, joissa olivat metsät kuuran peitossa, hopeahiluisen valkeina. Sumu tulvi laaksosta teille. Kettu oli tästä kiinnostunut, koska ei ollut aiemmassa elämässään nähnyt moista ilmiötä. Trierissä oli kylmä, ja samana iltana Duisburgissakin suorastaan hyytävää.
Suurin osa toisesta joulupäivästä kului osaltani pitkään ajomatkaan Duisburgista takaisin Berliiniin. Tegelistä lensin takaisin Helsinkiin ja suoraan kassler- ja viini-illalliselle naapuriin.
Ystäväni Kettu on poikkeuksellisen älykäs nuorimies, mutta hän on ollut Saksassa aika yksin; vain hän ja tietokoneensa kylmenevässä, tihkusateisessa läntisen Keski-Euroopan talvessa, jossa sielläkin illat pimenevät jo heti neljän jälkeen. Oli oikeus ja kohtuus, että viettäisin joulun tällä kertaa hänen seuranaan. Eikö joulu ole se juhla, jolloin meidän on erityisesti ajateltava läheisiämme ja hiljennyttävä viettämään rauhallista ja henkevää aikaa heidän kanssaan?
Vaikka ystäväni onkin perusluonteeltaan introvertti, hänellä on korkean rationaalisen älyn vastapainona myös poikkeuksellisen hyvä intuitio ihmisten suhteen, antaen välillä vaikutelman ajatustenluvusta, ja ehkä siksi ja osittain samanlaisten ominaisuuksiemme vuoksi hän on yksi minua parhaiten ymmärtävistä ihmisistä tässä maailmassa. Hän on myös aina tukenut minua kaikessa, minkä tietää minulle tärkeäksi.
Pieniä ongelmia koitui joulun junaliikenteestä Saksassa. Olin jo varannut viidenkympin halpalennot Berliiniin, ajatellen meneväni sieltä suoralla pikajunalla Duisburgiin, kuten tein jo kerran aiemmin. Joulun junaliikenne oli kuitenkin täynnä ja jäljellä olevat junamatkat olivat lentolippujani kalliimpia. Enää ei voinut vaihtaa lentojakaan lähemmäs, esimerkiksi Düsseldorfiin. Lopulta päädyin siihen, että vuokrasin Tegelin kentältä Volkswagen Golfin ja ajoin sillä koko yli 600 kilometrin matkan autobaanaa pitkin Hannoverin kautta Duisburgiin.
Auton vuokraaminen osoittautui loppujen lopuksi parhaaksi vaihtoehdoksi, koska Duisburgista alkaen meitä oli matkassa kaksi, joille kummallekin olisi pitänyt ostaa aina erilliset junaliput. Nyt olimme sitäpaitsi täysin aikatauluvapaita, mikä sopi paremmin joulun ajan henkeen kuin kiirehtiminen etukäteen varattujen aikataulujen perässä.
Siitä lähtien, kun Kettu muutti Saksaan, meillä on ollut tietoinen ohjelma hänen kouluttamisekseen eurooppalaiseksi. Hän on käynyt Jordaniassa amerikkalaistyyppisen lukiokoulutuksen ja opiskellut itse itselleen sujuvan saksan. Hän on liittynyt omaksi huvikseen ja kiinnostuksekseen useille saksalaisille keskustelufoorumeille, joissa jo sujuvasti debatoi politiikasta ja kulttuurista - saksaksi - aivan samoin kuin yläastelaisena meni täydestä milloin missäkin amerikkalaisessa roolissa aidoille amerikkalaisille punaniskoille tai sosiaalioikeustaistelijoille, joiden kanssa debatoimalla huvitti itseään. Mutta eurooppalaisuus on muutakin kuin kielitaitoa, väittelytaitoja ja nokkeluutta.
Minä olen aina uskonut, että matkailu avartaa. Oikein toteutettuna se voi avartaa vielä enemmän kuin kirjojen lukeminen, vaikka kirjatkin ovat eräänlaisia matkoja. Joka tapauksessa Kettu ahmii eurooppalaista kulttuuria ja on kaikesta kiinnostunut, mutta ei yksin ollessaan tule koskaan käyneeksi missään. Niinpä olen ottanut asiakseni, että joka vierailullani käymme muutamassa uudessa kaupungissa tai muussa paikassa, kuten kesällä kävimme Aachenissa, Koblenzissa, Reinillä ja pyökkimetsässä.
Katselemme kaupunkeja, ihmisiä, metsiä ja jokia avoimin ja uteliain mielin, tietoisina tarkkailijoina, ja käymme samalla loppumattomia keskustelujamme. Joskus vain istumme kahviloissa ratkomassa šakkiongelmia (hän on siinä puolestaan mestarini). Lähes aina käymme myös kirkossa, koska vaikka Kettu vieraantui jo lapsena uskonnosta, on hänellä suuri mielenkiinto eurooppalaisten hengellistä perintöä kohtaan. Jos käynnissä on jumalanpalvelus, hän haluaa istua sen loppuun asti ja vain katsella ja kuunnella. Etelänmaalaiseksi Kettu on suomalaiselle harvinaisen sopivaa seuraa siksikin, että hänen seuransa on usein hiljaista, yhtä aikaa henkisesti rentouttavaa ja läsnäolevaa.
Päästessäni Duisburgiin oli Kettu vastassa marketista löytämänsä kahden euron Nero d'Avolan kanssa. Söimme pihvejä, joimme viiniä ja Kettu oli otettu Suomesta tuomistani jouluherkuista ja puisesta šakkilaudasta. Hänen äitinsä särki hänen alkuperäisen lautansa ja uusi lauta jäi Ammaniin, kuten suurin osa muistakin vähistä asioista, joita hän omisti ennen Saksaan lähtöään.
Duisburgista suuntasimme seuraavana aamuna ensin Kölniin, koska se oli lähin suurkaupunki, jossa Kettu ei koskaan ollut käynyt. Valitettavasti Kölnissä viettämiämme päiviä varjosti sateinen ja kolea sää. Tuomiokirkko oli täynnä turisteja mutta suuri osa muista kaduista jo aavemaisen tyhjillään - tai sitten kaikki kulkijat olivat maahanmuuttajia tai turisteja. Saksalaiset olivat joulunvietossa kodeissaan tai kirkoissa.
Söimme argentiinalaisia pihvejä ja seuraavana aamuna olimme aamiaisella eräällä vanhankaupungin lämmitetyllä terassilla, jossa meitä palveli arabiaa puhunut keski-ikäinen Irakin kurdi. Kun naapuripöytään tuli syyrialainen pariskunta, joka vaivihkaa kyseli tarjoilijalta, mistä meidän pöytämme oli kotoisin, kurdi sanoi muitta mutkitta heille, että olemme ukrainalaisia. Outoa. Näkikö hän jotain ukrainalaista vaatteissamme, kuuliko sen mainittavan puheessamme, vai tekikö hän vain sellaisen johtopäätöksen siitä, että toinen meistä oli pohjoismaisen ja toinen seemin näköinen?
Seuraava kaupunkikohde oli vanha yliopistokaupunki Heidelberg. Matkalla sinne sade lakkasi ja väistyi auringonpaisteen tieltä, ja Heidelbergissä meitä tervehtikin paljon seesteisempi ilmanala. Ehdimme vanhaankaupunkiin hyvissä ajoin valoisan aikaan, mutta linnan näköalatasanteille vasta auringon juuri laskiessa. Funikulaarilla ylös, kävellen alas. Jouluaaton jumalanpalvelukseen osallistuimme evankelis-luterilaisessa kirkossa, joulupäivän aamuna olimme puolestaan anglikaanien vieraina Heidelbergin englantilaisessa kirkossa. Kettu oli erityisen kiinnostunut siitä, mitä kaikkia tavallisia ja päivänkohtaisia asioita papit ottivat saarnoissaan esille.
Asuimme Heidelbergissä ollessamme historiallisessa talossa, jossa oli baijerilainen majatalo. Vastaavanlaisia eri alueiden mukaan nimettyjä oli kaupungissa useita - liekö niillä yhteyksiä osakuntaperinteeseen tai muuhun, kun Heidelberg on vetänyt (ja edelleen vetää) opiskelijoita kaikkialta Saksasta ja maailmalta.
Neljänneksi tämänkertaisen kierroksemme kaupungiksi valikoitui Trier, jota Saksassa yleisesti pidetään Saksan vanhimpana kaupunkina, vaikka sillä ilmeisesti on useita varteenotettavia kilpailijoita tuolle tittelille. Kölnissä ja Heidelbergissä olen käynyt 2000-luvullakin, mutta Trierissä olin viimeksi vieraillut ollessani lukiolaisena vaihto-oppilaana Saksassa. Nostalgiaa. Olisi ehkä pitänyt käydä silloisessa lukiokaupungissanikin, mutta sille ei enää jäänyt aikaa.
Matkalla Heidelbergistä Trieriin ylitimme korkeammalla olevia kukkuloita ja niiden väliin jääviä notkoja, joissa olivat metsät kuuran peitossa, hopeahiluisen valkeina. Sumu tulvi laaksosta teille. Kettu oli tästä kiinnostunut, koska ei ollut aiemmassa elämässään nähnyt moista ilmiötä. Trierissä oli kylmä, ja samana iltana Duisburgissakin suorastaan hyytävää.
Suurin osa toisesta joulupäivästä kului osaltani pitkään ajomatkaan Duisburgista takaisin Berliiniin. Tegelistä lensin takaisin Helsinkiin ja suoraan kassler- ja viini-illalliselle naapuriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti