torstai 7. heinäkuuta 2022

Sotavalta ja Euroopan skenaariot

Moskoviittinen Venäjä on ikuisen sodan maa, sotavalta. Lännessä harvoin halutaan ymmärtää, että länsimaiden ja Venäjän välinen jatkuva epäsymmetria, joka vuosikymmen toisensa jälkeen aiheuttaa epävakauden suhteisiimme, pohjaa perimmillään Venäjän valtioaatteeseen, joka Venäjällä nähdään vieläpä olemassaolon perustaksi. Ja koska valtiolle on oltava lojaali, venäläisyys itsessään alkaa olla sodan identiteetti.

Länsimaat eivät ole sotatalouksia. Ne ovat toki joskus olleet imperialistisia ja ekspansionistisia valtioita, jotka yhtenään sotivat Euroopassa ja siirtomaavalloitustensa kautta veivät sotansa muuhunkin maailmaan. Länsimaat ovat kuitenkin jo kauan sitten lakanneet olemasta tällaisia. Ne ovat sen sijaan alkaneet pitää olemassaolonsa perusteena hyvinvoinnin ja onnellisen elämän tuottamista kansalaisilleen - muutama länsimaa (Yhdysvallat, Ranska, Ruotsi) näkee vielä itsellään jonkinlaisia maailmanlaajuisia sivistysmissioita, mutta niitäkään ei ole enää aikoihin ajettu entisellä ristiretkeläishengellä.

Venäjä on sotatalous. Se elää ikuista maailmansotaa ja valjastaa myös ase- ja ammustuotantonsa, energiapolitiikkansa, oligarkkien bisnesverkostot, propagandansa ja eräällä lailla koko kulttuurinsa sotaisaan olemassaolon muottiin. Venäläisessä maailmansodassa vihollinen on pysyvästi Lännessä.

Euroopalle tilanne muodostaa pysyvän turvallisuusongelman, jota Ukrainan sodan lopputulos - olipa se mikä tahansa - ei muuta. Venäjä sotii pysyvää maailmansotaa meitä ja länsimaisen elämämme perusedellytyksiä kuten vapautta, tasa-arvoa ja laajalle levinnyttä hyvinvointia vastaan. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen Venäjä korvasi aiemmat eurooppalaiset suurvaltakilpailijansa Atlantin takaisella päävihollisella, tämä ei suinkaan helpottanut Euroopan asemaa, koska Venäjä kamppailee atlanttista päävihollistaan vastaan nimenomaan Euroopan alueen herruudesta. Siinä vaiheessa, kun Venäjä viimein taistelisi suoraan Yhdysvaltoja vastaan Atlantilla, olisi Eurooppa jo murskattu ja minun ja lukijoideni kaltaiset yksityisajattelevat ihmiset joko kuolleita, vankilassa tai maanpaossa Amerikoissa.

Venäjä ei tunnetusti katso koskaan aloittaneensa tai hävinneensä ainuttakaan sotaa ja sama suhtautuminen sillä on myös ikuiseen maailmansotaansa Länttä vastaan. Venäjä näkee sotiensa lopputulokset vain kahdella tavalla: voittona tai marttyyriutena. Useimmiten molempina, sillä silloinkin, kun voitolla uhoamisella on todelliset perusteet, Venäjä ei silti ole tyydyttänyt kyltymätöntä tyytymättömyyttään maailman tilaan vaan luo rinnakkaistarinan marttyyrikansakunnasta, jota kaikki muut kiusaavat, pettävät ja halveksivat. Sillä tavoin Venäjä näki itsensä ja sotansa jo tsaarinaikana, sama meno jatkui Neuvostoliitossa ja nykymeno on niin ikään vankasti vanhoilla linjoilla. Moskoviitti ei hevin muutu.

Venäjä ei myönnä tappioita eikä väärässä olemista, ellei maassa tapahdu oikeaa regiiminmuutosta. Sellainen on tapahtunut vain muutaman kerran - esimerkiksi Putinin kuolema ja korvautuminen uudella autoritäärillä ei muuttaisi Venäjän valtioaatetta miksikään. Venäjän maailmansotaa käyvät viranomaiset KGB:stä armeijaan ja polit-teknologeihin analysoivat toki salaa tehtyjä virheitä ja epäonnistumisia, mutta tästä ei seuraa, että niitä myönnettäisiin, tai että niistä vedettäisiin johtopäätöksiä, jotka muuttaisivat Venäjän käyttäytymistä vähemmän vihamieliseksi. Venäjä oppii virheistään lähinnä siten, että se pyrkii sodan seuraavalla kierroksella korjaamaan, mitä edellisellä meni omasta mielestä pieleen. 

Putin ei tunnusta Neuvostoliiton romahdusta tappioksi, vaan käsittelee sitä marttyyritarinana, jonka aiheutti pettureiden ja länsimaisten vihollisten vehkeily. Vika ei ollut neuvostojärjestelmässä vaan perestroikassa ja glasnostissa. Gorbatšov ja Jeltsin olivat Venäjän aatteen pettureita, jotka lankesivat petollisen Lännen valheisiin. Putin ei ole milloinkaan myöntänyt tappiota kylmässä sodassa, sillä hänelle kylmä sota ei koskaan päättynyt - eikä pääty, ennen kuin Länsi sellaisena kuin sen tunnemme on kukistettu, nöyryytetty ja tuhottu. Tähän Venäjän maailmansota pyrkii - voittoon Lännestä. Lännessä ei sen sijaan pyritä vastakohtaan - voittoon Venäjästä. Tästä epäsymmetriasta seuraa suuri osa aikamme tragediaa.

Venäjän seuraava johtaja (paitsi jos siellä tapahtuu todellinen regiiminmuutos) saattaa hyvinkin kuvata nykypäivän epäonnistumiset Putinin syyksi, muttei suinkaan myönnä Venäjän kärsineen tappiota - tai että sota olisi ollut lähtökohtaisesti huono ajatus. Hän tulee kuvaamaan Venäjän mahdollisesti kokemat takaiskut marttyyriutena, jonka aiheuttivat leppymätön läntinen vihamieli samoin kuin Venäjän asian petturit, joihin lukeutuvat mm. ukrainalaiset, muut itäeurooppalaiset samoin kuin Venäjän liberaalit. Hän tulee argumentoimaan, ettei Putinin strategia ollut vieläkään riittävän häikäilemätön ja julma, ja että vain epäreilut ulkoiset tekijät ja sisäiset selkäänpuukottajat sabotoivat Venäjän täydellisen ja nopean voiton.

Nykyisenkaltaisen Venäjän kanssa Euroopalla ei ole pysyvän rauhan optiota. Euroopalla on Venäjän suhteen kolme pitkän aikavälin vaihtoehtoa (1-3) ja yksi lyhyen aikavälin ylimenokausi (4), joka lopulta johtaa johonkin kolmesta edellisestä.

1) Patoamispolitiikka. Venäjää on padottava riittävän vahvasti ja valmistauduttava hyvin pitkäaikaiseen pohjimmiltaan vihamieliseen rinnakkaiseloon, joka jossain määrin muistuttaa ensimmäistä kylmää sotaa, mutta uusin muodoin. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä skenaariolta. Venäjän rajallinen tappio tai pattitilanne Ukrainassa ei riitä tuomaan pysyvää rauhaa Itä-Eurooppaan eikä käynnistä Venäjän imperiaalisten ambitioiden romahdusta. Se vain viivästyttää sodan seuraavaa erää siihen verrattuna, että Ukraina romahtaa ja sotaväsymystä poteva Länsi hylkää sen Venäjän armoille. Ukrainasta riippuu siis lähinnä se, missä kohtaa kartalla rintamalinja tulee jatkossa sijaitsemaan.

2) Voittoon pyrkiminen. Pyrkimys Venäjän kukistamiseen aiheuttaen siellä todellisen regiiminvaihdoksen sekä ainakin puolipysyvän muutoksen Venäjän käyttäytymiseen ja maailmanpoliittiseen rooliin. Tässä skenaariossa tuloksena olisi pitkäaikainen rauhan jakso ja se olisi epäilemättä lopputuloksiltaan Euroopan kannalta kaikkein paras skenaario, mutta ongelmana on toteutusvaihe, joka taas tekisi rumaa jälkeä. Tiedossa olisi luultavasti usean rintaman kuumaa sotaa Euroopan itä- ja kaakkoisosissa ja etelänaapurustossa samoin kuin muualla maailmassa, mikä vaatisi vuosikausiksi sotataloutta myös länsimaissa. Lisäksi pitäisi pyrkiä aktiivisesti Venäjän hallitsijaluokan ja valtainstituutioiden kukistamiseen ja korvaamiseen kokonaan uusilla. 

Tästä on ennakkotapaus Euroopassa - nimittäin Saksan uudelleenohjelmointi ja uudelleenkoulutus toisen maailmansodan jälkeen. Aasiassa sama tehtiin Japanille. Tuloksena oli todellinen ja dramaattinen muutos molempien käyttäytymisessä. Koska kyse on kuitenkin niin ainutlaatuisesta prosessista, ei ole taattua, että sama kehikko toimisi uudelleen. Toisaalta on vaikea nähdä, että mikään sitä vähempi riittäisi pysyvän muutoksen aikaansaamiseen Venäjällä. Matalamman kunnianhimon tavoitteena voisi olla samanlainen muutosikkuna kuin Venäjällä vuosina 1989-1992. Se, että tuo toisenlaisen Venäjän aika jäi niinkin lyhyeksi, saattaa kuitenkin vihjata, ettei mallilla uudelleen kokeiltunakaan olisi pysyvyyttä. Lisäksi on epäselvää, pystyisikö Länsi nyt suurempaan yhtenäisyyteen, päättäväisyyteen ja valmiuteen kuin 90-luvun alussa, jolloin se päästi kylmän sodan voiton lipsumaan pois käsistään. Voidaan tosin sanoa, että kylmän sodan voitto menetettiin lähinnä Venäjän osalta - suuri joukko sen entisiä alusmaita sen sijaan muuttui ja asemoitui uudelleen pysyvämmin Lännen voiton seurauksena. Ja tätä marttyyriutta Venäjä nyt putinilaisella uusimperialismillaan yrittää korjata.

3) Antautuminen. Eurooppa voi myös alistua Venäjän hegemoniaan, varsinkin Yhdysvaltain kääntäessä jälleen selkänsä vanhalle mantereelle trumpismin valtaanpaluun myötä. Miltä antautunut Eurooppa tulisi näyttämään? Luultavasti suurelle osalle Eurooppaa jonkinlaiselta kansallissosialistiselta tai fasistiselta versiolta Itä-Euroopan kaalimaahallinnoista kylmän sodan aikana - ja onnekkaimpien (läntisimpien) osana voisi olla suomettuneen Suomen kaltainen tila. Venäjän hegemonia Euroopassa merkitsisi runsaasti epäoikeudenmukaisia ja fantasiapohjaisia revisioita rajoihin ja alueiden hallintoihin, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhia ja aktiivisia sortotoimia entisten yhteiskuntien ja niiden instituutioiden murskaamiseksi. Tilalle luotaisiin uutta rautaista fiktiota historiakäsityksineen - ne muistuttaisivat tsaarinajan Novorossijaa ja neuvostoajan omaleimaista hajoita ja hallitse -periaatteella toteutettua kansatiedettä.

Tilanne nykyisellään on se, että Venäjä uskoo yhä vakaasti kolmanteen skenaarioon. Se uskoo ukrainalaisten pystyvän käymään vastarintaansa vain niin kauan kuin Länsi tukee heitä, mutta Lännen tuki ja yhtenäisyys tulevat Venäjän visioissa vääjäämättä murenemaan. Länsihän on venäläisessä katsannossa kaikin puolin heikko ja naurettava. Täysin epäsymmetrisesti Venäjään nähden Lännessä puolestaan pidetään tänä päivänä kolmatta skenaariota "mahdottomana ajatella" ja paukutellaan henkseleitä, vaikka jatkuvasti moni on jo käytännössä ohjaamassa Euroopan junaa kolmanteen skenaarioon johtavalle liukkaalle rinteelle. Lännessä epäröidään sitäkin, onko edes ensimmäinen skenaario taistelun arvoinen. Niinpä lyhyellä tähtäimellä edessä lienee neljäs skenaario:

4) Jakautunut Eurooppa. Eurooppa haluaisi resetiä Venäjän-suhteisiinsa, mutta Venäjä sen sijaan ei muutu. Yhdysvallat siirtää huomionsa pysyvästi Aasian-Tyynenmeren rintamalle. Jotkut Euroopan maat antautuvat Venäjän edessä, toiset jatkavat patoamispolitiikan ajamista. Varsinkin mantereen uhanalaisella itäreunalla esiintyy myös vaatimuksia toisen skenaarion toteuttamiseksi, mutta teot eivät vastaa kovia puheita. Yksi toisensa jälkeen Euroopan itä- ja kaakkoislaitojen maat lankeavat Venäjän vaikutusvaltaan ja autoritäärisiin hallintoihin. Tämä epäsymmetrinen ja dynaaminen skenaario ei voi kestää kovin kauaa, vaan sen korvaa lopulta jokin kolmesta aiemmin mainitusta, mutta vasta kun Eurooppa on jo välivaiheen kautta merkittävästi heikentynyt ja mahdollisesti sirpaloitunut ja sen maailmanlaajuinen vaikutusvalta on heikentynyt tuntuvasti yhä moninapaistuvammassa maailmassa, jossa suurvallat toimeenpanevat etupiiripolitiikkaa.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Reaalipoliittinen, selkeä ja täsmällinen skenaario. Tuon paremmin sitä voi tuskin sanoa, mikäli lähtköhdaksi otetaan se poliittisen järjestelmän tila jossa idealismin ja ideologian osuus on ajettu minimiin ja otettu haltuun / alistettu vallitsevan mekanismin sivutuotteeksi tai käyttövoimaksi. IDeaologisalla viitataan tässä siihen mahdollisuiuteen että maailmassa vallitsevista järjestelmistä vaikkapa intialainen, kiinalainanen tai jopa isalmislaisesta maailmasta ponnistava omaa riittävän relevanssin a) löytääkseen oman identiteettinsä riittävän syv'llisesti luodakseen muutoksen mahdollisuuden tai b) vastustaakseen hegemonisoituvaa moninapaisuusilluusiota riittävän kauan jotta se itsesään alkaa tuottaa vaihgtoehtoisia merkityksiä

Tässä yhtälössä olennaista on informaatioteknologia ja infotilaan kohdistuvan vallankäytön vastustaminen ja paljastaminen vapaus, (totuus ja filosofia tapahtuvat täällä yhteiskunnallisen kehityksen jatkumossa, de facto, kabinettien sijaan) ; muu tekninen kehtiys erityisesti se joka tä'htää kehon ja intiiin haltuunottoon Matrix 2.0 mukaan, ml ja erittyisesti lääketieteellinen kehitys ja sitä mukailevat tieteenfilosifset valatapridgmat sekä lopulta se kokonaisuus johon viitataan 'vihreällä siirtymällä' mutta joka taosiasiassa talousejärjestelmän ja siihen kohdistuvan hallinan vipuaminen tasolle jossa intiimin valtauksen kautta muodostuntu keinomoraali totetuuttaa vallan radikaalin intimisaation, infotilan,m ajattelun, kehon, tunnetilan ja 'identiteetin' haltuunoton tasolla

Olennaista on ymmärtäää että tässä yhtälössä 'Venäjä' ei edusta vihollista sinänsä vaan yhtä itsessään vajavaista ja menneestä ponnistavaa pyrkimystä tavoittaa muutoksen ydin, hallita sitä. Tässä funktiossaan se toteuttaa ja itseymmärtää itsensä suhteessa 'länteen' ja vaihtuvaan hegemoniaan kuten tekstissä kuvattu

Venäjä on reaktio. Reaktiona Venäjä toteuttaa 'moninapaisuutta' lähtkohdista jotka ovat sille tyypilliset: sen kulttuurinen yhteys on Eurooppaan sen positio suhteessa individualismiin on kollektivismissaan Aasialainen ja sen tosiasiallinen valtapradigmaattinen paraktinen positio, osallisuus hegemoniasta perustuu vihollisuuden kokemukseen. Aseisiinja haltuunottamisen paradigmaan, rresurssien hallinnan merkityksessä.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä yhtälössä Venäjä on altavastaaja suhteessa länteen kaikessa paitsi volyymissa: väestö ja demografinen perusta Eurasianismin kautta tarkasteltuna; aseiden suhteen; pinta-alan suhteen sekä suhteessa sen käsitykseen sen oman position muotoutumiseen historiallisessa jtkumossa. Venäjällä on aikaa vs läntisen hegemonian lyhtjänteisyys, erityisesti suhteessa talousjärjestelmään

Ideologian tasolla Venäjän positio perustuu läöntisen ideologisen jatkumon, liberalismin historian merkityksessä jatkumo ja uudelleenmerkityksellistäminen: tehtävä josta länsi on luopunut joko ylimielisyydessään tai tarpeessaan luoda sen ympärille vallan narratiivi joka oikeuttaa em kehon intiimin tilan ja talousjärjesteölmän haltuunotot. Toisaalta tämä etenee suoraan humanismin, individualismin ja poliittisen liberalismin peruslähtökohtiin ja sitä kautta ns kulttuurisotien kautta kohti muutoksen politisioutunieta tiedenarratiiveja, liittyen sukupuoleen 'wokeismiin' jne jotka käytäsnnössä ovat juuri sitä itseään: vitaalisen tilan haltunnottoa, Elämänvoiman haltuunottoa, historian ym ohella. Kastraatiota

Lännen ylimielisyys tässä on selviö kuten on myös se tosiasia että filosofian looun halvaannuttavan tosiasian edessä elvytykseen rtyhtyneen lähinnä posthumanistiset ja -modernit virtaukset psykoanalyyistsa feminis miin: näiden kyky sanoittaa tai hallita muutos on omassa jatkumossa politisoitumisen kontekstissa ylivertaista ja käyttökelpoista mutta klänsimaisen filosofian tradition jatkumossa ne edustavat rappiota. Ja tämän Venäjä on lukenut oikein

Täs'ä ei seuraa että kollektivistinen svoboda-oppi jonka sivilisaatiokulmaksi luotu eurasianismi 2.0 olisi vastaus tähän: lähinnä kyse vaihtoehtoisesta luennasta joka näyttää tapipuvan vääjäämättä cahingolliseksi nihilimisksi mitä tulee ihmisoikeusksiin kv sopimuksiin ja ylipäätään haluun löytää uusi yhteys 'Eurooppalaisuuteen' Pikemmnkin kyse on myrkyllisestä purkauksesta jonka kauttatulee nökyviin eurooppalaisen sivistyksen kahtiaojn ydin ja siellä säilötty myrkkypilvi, erityisesti suhteessa Tsaarin valistuksen ja Ranskan vallankumouksen jälkeisen venäläisen eliitin hellimän valtioideaalin ikuseksi jöäävä toteutumattomuus?

Anonyymi kirjoitti...

Nyt reaalipoliittisen sotaretoriikan ja tilanneluennan aito vaihtoehto alkaa tästä

Venäjä ei edusta ideologioiden todellisessa devregenssissä muuta kuin em opponointia suhteessa Eurooppalaiseen liberalismiin ym sekä tietyllä osin ehkä pyrkimystä taustalla vallitsevan antiikin ja kristillisen ideaalin haötuunotttoon, osin jopa perustellusti, sekä toisaalta kuvattua pyrkimystä tuottaa aasialaiselle / buddhalaiselle / hindulaiselle narratiiville lähtökohdat tulla nökyviin itsenään, irti läntisestä hegemoniasta

Tämä merkitsee kahta asiaa

1. Venäjän sodan konteksti ulottuu Eurooppaa laajemmalle mikä edelleen merkitsee nihilististä tuhon politiikkaa, varsnkin kun länsi ei tajua alkuuinkaan mistä on kyse, tässä kohtaa. Putnin katsoo lännen kituvan vielä omien lähtökhtoiensa reflektiovaatimuksen kipupilvessä, vielä mittakaavaa edes tajuamatta

ELi Venäjälle Kiina ei merkitse 'amhdollista liittolaista' vaan vääjäämätöntä osapuolta dialogissa, ns. joka on alakamassa sivilisaatioiden aikakuteen astuttaessa, ja tätä prosessi Venäjä ei pyri hallitsemaan. se laukaisee sen, ruokkii sitä nihilisetsi ja tarpoeen mukaan, huolehtii intressesutään toki, edelleen nihilisetisesti ja seuraa mitä asiassa tapahtuu

Kiina vain yksi esimerkk. Islamilainen maailma, Afrikka, SEA jne

2. Vwnäjön position todella arvokas lähtökohta jossa idewalismi yhä elää ja hengittää liittyen vaikkapa Intian tulemiseen näkyviin koko hertiagensa voimalla, kyeten ylittämään nykyisen fasistisen otanatansa omaan historiaansa, avaa 'sivilisaatio'-näkökulmaan lähtökohdan jonka oikeutus on kiistaton ja jonka myötä ihmiskunnalle syntyy 'uusi filosofia', eheytymisen filosofian ja aikakauden merkityksessä

Intian hengellinen ydin tunnistaa tämän, on tunnistanut jo pitkään ja etsii aktiivisesti keinoa tuoda tämä agenda poliittisen piiriin. Tässä sitä ei ymmärrä länsi yhtään sen enemp'ää kuin Venäjä tai Kiinakaan ( asiaa ei tietysti auta että Kiina kuvittelee oman muovihenkisyytensä samalle viivalle vaikka tosiasiassa näiden kahden välisen mekriyksen aukaeaminen vasta avaa Intian todellisen relevansiin). Päinvastoin. Venäjän 'eduksi' voi lukea tässä sen ettei se edes yritä. Venäjä on ainoa 'sivilisaatio' maailmassa joka ei suhtaudu Intialaiseen heritageen alentuvasti ja ihmisiin avoimen rasitisesti. Fakta jota ei muuta intialaisten soluttautuminen lännen regiimeihin. Intialle Venäjä on kumppani juuri koska kollektivismi kasvaa kummallakin esille kollektiivisen sielun rujonkarvaisista reuna-alueista. Intia edeltää tässä sivistyjsenä Venäjää, mitä Venäjä tuskin kiistää. Toisin kuin länsi joka tulee tukehtumaan Montbattenilaisuuden perintöön vielä monen Borisjohnsonin hahmossa ellei asiassa tapaahtu todellista uutosta nyt, Brexitinkin oikeuttaen

Anonyymi kirjoitti...

Lopulta, vielä kerran ajatusta promotoiden, Yogaa ja osin buddhalaista filosofiaa mukaillen:

Venäjän ja Euroopan suhdetta hahmotettaessa on estettävä tilan sulkeminen sen tyyppiseltä reflektiolta joka sallii

1. Nopean sopimuskuttuurisen päätöksenteon modifikaation ja ohittamisen eri (turvallisuus, ja yhteiskuntafilosofisin) perustein, atrvittaessa ilman että liusu totalitarismiin realisoituu tulee mahdolliseksi EUssa
2. Venäjän position uudelleenarvioinnin myös laajemmin kuin kuvatussa reaalipoliittisessa kontekstissa. Myös ideologinen argumentaatio otettava tosissaan, muussa tapuksessa epämääräinen sivilisaatioretoriikka muodostuu varteentoettavaksi suunnaksi jota utilislivat jatkossa vuorotellen kaikki Kiinasta arabeihinj aSuur-Islantiin
3. Ideologisen ekspansiion, ihmisoiukeusien ja demorkatian mutta erityisesti eheytymisen ja ykseyden niiden sisältönä, nimessä, kohti äärimmäistä lntistä toiseutta eli Buudhalaisia ja hindulaisia kulttuureita
4. Tehtyjen päätösten uudlleenarvioinnin, myös ja erityisesti ideologisella tasolla silloin kuin kyse ollut itsestäänselvästi jonkinalisesti retribuutiosta suhteessa arabimaihin, apkolaisiin, juutalisiin ja Afrikkaan / kolonialismiin kokonaisuudessaan. Ihmisoikeudet ja moraalinen advancmenet eivät jtkossa voi olla synonyymeja omasta kehgityksestä syyllisyyden tuntemista

tässä suhteessa eräänlaisen tilinteon ja uusrefelktion suhteen luominen kritinuskoon tapahtunee vääjäämättä. Venäjön ym vastuulle tämän loppuunviemistä ei liene syytä jättää

'Kulttuurinen' divergenssi merkitsee jatkossa kulttuurisen identiteetin haavoittuvien tasojen paljastumista (yhteys, kansallinen identiteetti käytännön työssä, ideologian sijaan; arvojen divergenssi ja erojen nihilisointi johon maahanmuuttajia ja vähemmistöjä koulutyetaan juuri nyt: vähemmistöaseman uudellensanoitus; perheen, heimon, suvun merkityksen uudelleen sanoitus. Hyökkäys kohdistuu tänne jatkossa, itsemurhapommien ym sijaan. Intiimin haltuunoton sivujuonne) jne

5. MAhdollistaa ideologisen pistion jossa ykseys, ihanne, eheytyminen, ideaalisaatio säilyvät vapaassa tilassa mikä sii smerkitsee ettei niitä pakoteta ideolgosi-poliittisen mission sisällöksi ja sitä kautta falskiksi vallankäytön mahdollistavaksi identiteetiksi, oli kyse sitten 'kulttuurisodista, patrarkaatista, sukupuolesta, vähemmistöistä, uskonnoista, ihmisoukeksista ja fasistiseksi keinolberalismiksi asettuvaksi algoritmiksi joka kertoo afacebookin kautta lopullisen moraalisen position suhteessa palneetan, ihmiskunnan ja yksilön kohtaloon

Anonyymi kirjoitti...

paremmissa olosohuteissa, paremmalla ajalla, oikoluvulla, asia tulisi varmasti paremmin ja jäsennellymmin esille

pahoittelut heikkololukuisuudesta ja kirjoitusvirheistä

edelleen kyse on vallitsevan tendenssin vastustamisesta silloin kuin se jättää yksilön valitsemaan paskoista vaihtoehdoista joista ylevimmät viittaavat marttyyrikuoleman kaltaiseen poliittiseen kohtaloon

Tässä maiilmassa niitä ei sallita. Jos yksityisajattelijalle koittaa loppu se tapahtuu kaukana Dumas'laisesta romanttisesta totuusuhritodellisuudesta jossa ryömitään esille olemaan oikeassa jollei muua auta


Tämä aika tuhoaa ajattelun hiljentämllä, poistamalla vaihtoehdot kuin Alzheimer-virus ja estämällä näkemästä niitä ennen kuin on myöhäistä

PAras keino on olla valitsematta puolia niin räikeästi että seuraajavietti laukeaa. Se johtaa aina katastrofiin koska seuraaja ei tule seurannassaan koskaan täyteen ja lopulta tuhoaa seurannan kohteen mutta olennaista onkin vilpittömyys, vapauden pilkahdus tilassa jossa sankaruus ennen piirsi kynän ja miekn viiltoja?

Observer kirjoitti...

Kyllähän noista kommenteista selvän saa, vaikka ilmeisesti ne onkin näpytelty kännykällä.

"poliittisen järjestelmän tila jossa idealismin ja ideologian osuus on ajettu minimiin"

Minä huomioin kyllä aina ideologian osana poliittisia järjestelmiä ja niiden toimintaa. Metsään mennään, jos kuvitellaan valtioiden käyttäytyvän vain "objektiivisten rationaliteettien" kuten vaikka talouskasvun optimoinnin näkökulmasta. Putinilaisen Venäjän toiminta on erinomainen esimerkki siitä, kuinka läpeensä ideologista ja poliittisen tahdon ensisijaisuuteen pohjaavaa se on, kausaalisista rationaliteettilaskelmista piittaamatta. Mutta eivät länsimaiset demokratiatkaan tietenkään toimi ideologiavapaasti - kaikkea muuta. Niitä ohjaavat ideologiat vain ovat oleellisesti erilaisia kuin tämän päivän Venäjää ohjaava kyyninen imperialismi, joka tulkitsee valtioedun tarkoittavan territoriaalista ekspansiota ja hallitsijan vertikaalista valtaa.

Observer kirjoitti...

"mahdollisuuteen että maailmassa vallitsevista järjestelmistä vaikkapa intialainen, kiinalainen tai jopa islamilaisesta maailmasta ponnistava omaa riittävän relevanssin a) löytääkseen oman identiteettinsä riittävän syvällisesti luodakseen muutoksen mahdollisuuden tai b) vastustaakseen hegemonisoituvaa moninapaisuusilluusiota riittävän kauan jotta se itsessään alkaa tuottaa vaihtoehtoisia merkityksiä"

Minusta tästä kuultaa jotenkin läpi taipumus essentialisoida Länttä joksikin banaalilla tavalla sieluttomaksi (tyypillinen oksidentalistinen trooppi sekä länsivastaisissa että läntisissä itsekriittisissä diskursseissa).

En myöskään ymmärrä, mihin viittaat sillä, että intialaiset, kiinalaiset ja islamilaiset voimat vastustaisivat hegemonisoituvaa moninapaisuusilluusiota. Länsivastaisissa geopoliittisissa diskursseissahan moninapaisuus on nimenomaan se, mihin pyritään, koska se, mitä vastustetaan on vallitsevaksi kuviteltu hegemoninen länsimainen yksinapaisuus. Venäläiset, kiinalaiset, intialaiset ja islamilaiset autoritaristisen moninapaisuuden ideologit asettavat vastakkain "länsimaisen", "euroatlanttisen" tai "atlantistisen" universalismin, jonka osaksi mm. demokratia- ja ihmisoikeuspuhe, YK-järjestelmä ja paljon muuta pahaa katsotaan, ja oman näkemyksensä mukaisen moninapaisuuden, jossa maailmaa hallitsevat "sivilisaatiovaltiot", toisin sanoen suurvallat, joista kullakin on jonkinlainen "oikeutettu etupiiri" - ts. oikeus alistaa ympärillään olevat valtiot oman järjestelmänsä alle.

Nämä venäläiset, kiinalaiset, intialaiset ja islamilaiset teoreetikot siis haluaisivat hahmottelemiensa maailmanvaltojen pääsevän tekemään kaikkea sitä, mistä he ovat vuosikymmenet haukkuneet Länttä: oman poliittisen järjestelmän tuputusta, interventioita pienempien valtioiden asioihin, valloitussotia, rajojen uusiksi piirtämisiä, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhia jne. Kunnes lopulta hahmottuisi sellainen ihannemaailma, jossa rajat ja etupiirit on "korjattu" paremmin ajattelijoiden omia subjektiivisia mielipiteitä vastaamaan. Kun näiden hahmottelijoiden teoksia lukee, kirjat ovat usein täynnä uusia karttahahmotelmia siitä, millainen maailman pitäisi olla.

Länsimaisessa traditiossa on toki ollut näitä hahmottelijoita myös. Huntington oli viimeisin maailmanlaajuisen suosion saanut. Hänen ehdotuksensa uskontojen mukaan jaetusta maailmasta, jossa kutakin "sivilisaatiota" saisi hallita yksi suurvalta, resonoi paljon moninapaisuutta halajavissa venäläisissä, kiinalaisissa, intialaisissa ja turkkilaisissa piireissä. Jopa Osama bin Laden ylisti hänen hahmotelmiaan Afganistanin vuorilta käsin.

Tuollainen falskiin pyhyyteen kiedottu imperialismi on kuitenkin hyvin kaukana holistisesti värähtelevistä harmonian ja yhteisymmärryksen taajuuksista. Puhumattakaan siitä, että yhdessäkään "sivilisaatiossa" suurin osa tuskin sulattaisi mukisematta ko. sivilisaation "johtovaltioksi" nimetyn suurvaltaöykkärin ylivaltaa kaikissa sivilisaation sisäisissä asioissa. Toisin kuin Huntington kuvitteli, suurin osa maailman sodista ja konflikteistahan ei ole sivilisaatioiden välisiä (hänen sanalle antamassaan merkityksessä) vaan kaikin puolin samaa sivilisaatiota edustavien naapurien välisiä.

Observer kirjoitti...

"Tässä yhtälössä olennaista on informaatioteknologia ja infotilaan kohdistuvan vallankäytön vastustaminen ja paljastaminen vapaus, ... muu tekninen kehitys erityisesti se joka tähtää kehon ja intiimin haltuunottoon Matrix 2.0 mukaan"

Minä näen tämän myös pitkällä tähtäimellä ratkaisevana rintamana, kun taistellaan ihmiskunnan tulevasta olomuodosta. Tällä hetkellähän vallitsevia ideologioita on kolme, mitä valtioihin tulee (yksityisellä puolella niitä on vielä lisää): Kaksi eri tulkintaa kansalaisoikeuksia tukevasta vapaudesta sekä näitä vastassa suuri hallintaa korostava autoritäärinen koulukunta. Nämä kolme kulminoituvat tällä hetkellä Amerikkaan, Eurooppaan ja Kiinaan. Venäjä on vankasti Kiinan leirissä - siis siinä ideologiassa, jonka mukaan infotilan on oltava hallitsijoiden hallinnassa ja teknologian tehtävä on valvoa, vakoilla ja alistaa väestöä.

Kiina ja Venäjä ovat menestyksellä markkinoineet malliaan ja valvontajärjestelmiään pitkin kehitysmaita - erityisellä menestyksellä mm. Afrikassa mutta myös esim. Intiassa, joka on nykyhallituksen aikana taantunut erittäin nopeasti demokratiasta autoritariaan.

Amerikka ja Eurooppa taas eivät ole saavuttaneet yhteisymmärrystä omien digi-ideologioidensa välillä, mm. siksi, että ne tulkitsevat vapauden käsitettä eri tavoin - Yhdysvallat painottaen korporaatioiden etuja ja "sokeaa" sananvapautta, Eurooppa taas yksityisyyttä ja kuluttajien suojaamista sananvapauden väärinkäyttäjiltä. Molemmissa ilmeiset sokeat pisteensä, mutta olisi yhdestoista hetki löytää näiden välillä kompromissilinja ennen kuin Kiina jyrää kaikki Matrixiin.

Kognitiivinen sodankäynti on jo käytännön ideologiaa Venäjällä ja Kiinassa. Lännessä ollaan tällä hetkellä reaktiivisella kannalla.

Siirryttäessä lääketieteen, bio- ja nanoteknologian puolelle saavutetaan vielä pelottavampia skenaarioita. Välineet globaalidiktatuuriin ovat jo olemassa ja paljon niistä kulkee vapaaehtoisesti ihmisten mukana älypuhelimen muodossa. Mutta toistaiseksi sota käydään lähinnä infotilassa ja fyysiseen pakottamiseen tarvitaan yhä perinteistä rautaa (santarmeja, pyssyjä, panssarivaunuja, ohjuksia).

Observer kirjoitti...

"tässä yhtälössä 'Venäjä' ei edusta vihollista sinänsä vaan yhtä itsessään vajavaista ja menneestä ponnistavaa pyrkimystä tavoittaa muutoksen ydin, hallita sitä. Tässä funktiossaan se toteuttaa ja itseymmärtää itsensä suhteessa 'länteen' ja vaihtuvaan hegemoniaan kuten tekstissä kuvattu"

Kyllä Venäjä nimenomaan edustaa vihollista tässä yhtälössä - se edustaa ideologiaa, jonka päämäärät ovat lähinnä tuhoavia, ja tuon tuhon kohde on se länsimainen järjestelmä, jota ainakin minä kannatan, koska se mahdollistaa minulle elämisen arvoisen elämän. Venäjällä tai Kiinassa osanani olisi vankileiri - vaikka jo pelkästään tämän blogin kirjoittamisen vuoksi.

Mieleen tulee kuitenkin kommenteistasi Anton Vainon nooskooppi, jollaisen "maailman tietoisuutta ammentavan ja hallitsevan" ihmeaseen Kreml väitti viime vuosikymmenellä omistavansa, kunnes se vaipui unholaan eikä nooskoopista sen koommin paljoa kuultu.

https://www.bbc.com/news/world-europe-37109169

Mutta eihän tässäkään kummempaa uutta ole. Jo maailmansotien ja kylmän sodan aikaan Saksan ja Venäjän turvallisuuspalvelut, vieläpä CIA:kin, pyörittivät mitä mielikuvituksellisimpia - mutta aivan tosissaan olemassa olleita - hankkeita, joissa maailman hallintaan yritettiin löytää oikoteitä esoteriasta, selvänäkemisestä, hypnoosista, mielenhallinnasta, telepatiasta, telekinesiasta, tiibetiläisestä mystiikasta jne. Vallan kabineteissa ja niitä palvelevissa orgaaneissa on aina pyörinyt omalaatuisia ihmisiä, joita on innoittanut oikoteiden löytäminen muiden päihittämiseksi.

Länsimaisissa demokratioissa saa lähinnä tuskailla sitä, malttavatko poliitikot lainkaan kuunnella tieteentekijöitä. Niitä kyllä aina riittää, jotka mielellään henkilökohtaisista mielipiteistään käsin neuvoisivat, mitä tuloksia tieteestä pitäisi saada.

Observer kirjoitti...

"Lännen ylimielisyys tässä on selviö kuten on myös se tosiasia että filosofian lopun halvaannuttavan tosiasian edessä elvytykseen ryhtyneet lähinnä posthumanistiset ja -modernit virtaukset psykoanalyyistsa feminismiin"

Tässä kuultaa taas oksidentalistinen essentialisointi. Minusta ylimielisyys ei ole länsimainen ominaisuus vaan inhimillinen. Ashram voi olla asia erikseen, mutta jos maailmanpolitiikkaa ja siinä toimivia organisaatioita tarkastelemme, niin parin vuosikymmenen kokemuksella väittäisin kuitenkin, että se ilmansuunta, josta löytyy "nöyryyttä", on nimenomaan Länsi. Muu maailma ajaa varsin estoitta perinteistä ja usein kyynistä valtapolitiikkaa.

Länsikritiikkiä kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, että esimerkkeinä Lännen ylimielisyydestä ja itsekkyydestä pidetään usein juuri niitä ominaisuuksia ja organisaatioita, jotka edustavat Lännen - sivilisaationäkökulmasta katsoen poikkeuksellista - universalismia, koko ihmiskuntaa (eikä vain omaa valtaistuinta) huomioon ottavaa ajattelua. Sitähän esimerkiksi ihmisoikeudet ovat. Mutta juuri tuo läntinen universalismi on se, mikä ärsyttää lännenvihaajia - niin länsimaiden ulkopuolella kuin niiden sisälläkin. Moninavoilta (muilta suurvalloilta) ei ole juurikaan tullut universaalia ajattelua maailmanpolitiikassa, vaan ne edustavat toiminnassaan transaktionaalista ja kyynistä valtioetua. Kiina on tosin viime aikoina alkanut ajaa omansanäköistä universaalia ajattelua - joskin sekin merkitsee lähinnä maailman sovittamista kiinalaisen järjestelmän muottiin.

Tämä ei tarkoita, etteikö kiinalaisilta, intialaisilta, islamilaisilta, venäläisiltä ja monilta muiltakin ajattelijoilta ja filosofeilta olisi aikojen saatossa tullut universaalia ajattelua - se vain ei ohjaa näiden valtioiden toimintaa, sillä ne lähtevät edelleen liikkeelle vallantavoittelun lähtökohdista. Niinpä suurpolitiikassa Länsi on edelleen ainoa antaja ja muut lähinnä ottajia.

Kulttuuriin, tieteeseen, taiteeseen jne. tämä ei samalla tavoin päde, sillä niissä (parin vuosisadan länsimaisesta hegemoniasta huolimatta) vaikutteet virtaavat nykyään jo varsin hyvin kaikkiin suuntiin - esimerkkinä vaikkapa Japanin ja Korean kulttuurivaikutus länsimaiseen, arabialaiseen, venäläiseen jne. nykynuorisoon.

Observer kirjoitti...

"Tässä maailmassa niitä ei sallita. Jos yksityisajattelijalle koittaa loppu se tapahtuu kaukana dumas'laisesta romanttisesta totuusuhritodellisuudesta jossa ryömitään esille olemaan oikeassa jollei muua auta"

Itse näen romanttisen oikeutetun koston olevan yksi mahdollinen ja nykykulttuurissa aliarvostettu oikeudenhakemisen muoto, jonka ei suinkaan tarvitse merkitä itsetuhoisia toimintatapoja (esim. terrorismi). Minua usein yllättää ääriajattelijoiden tietty mielikuvituksettomuus sen suhteen, mitä kaikkea voisivat tehdä sen sijaan, että räjäyttävät itsensä ja pari sivullista. Mutta ehkä se on maailman - tai ainakin pehmeitä kohteita vilisevän länsimaailman - kannalta hyvä, että terroristit ja kouluampujat tuppaavat olemaan putkiaivoja.

Tosielämän mystikot - siis ne oikeat sellaiset - harvoin lopulta päätyvät politiikkaan tai edes sen liepeille. Dugin ja Bannon ovat vaarallisia poikkeuksia, ja ehkä myös hyviä esimerkkejä siitä, miksi pseudomystikkoja ei ole hyväkään päästää liian lähelle politiikantekoa, tai muuten tulee pahaa jälkeä.

Valistunut itsevaltius on suuri myytti - kenties vanhin ja sitkein, jonka ihmiskunnan politiikka tuntee. Viisaat kuninkaat ja maharadzhat, jotka konsultoivat puhdassydämisiä, itsensä unohtavia neuvonantajia, ovat lähinnä satujen ja tarinoiden hahmoja. Hyvä kuitenkin, että satuja yhä kirjoitetaan - myös tästä näkökulmasta. Ei ihme, että Kalilassa ja Dimnassa prinssin koulutukseen kuului loputtomien satujen kuunteleminen (unohtamatta kriittistä väittelemistä gurun kanssa).

"Tämä aika tuhoaa ajattelun hiljentämllä, poistamalla vaihtoehdot kuin Alzheimer-virus ja estämällä näkemästä niitä ennen kuin on myöhäistä"

No jaa, eikö tämä aika sosiaalisine medioineen kuitenkin anna mahdollisuuden ja äänen poikkeuksellisen monille - käytännössä kaikille? Eri asia on sitten, miten rahvas tätä ajattelun vapauttaan käyttää. Usein tuntuukin, että ongelmana länsimaissa ei ole ajattelun vaientaminen, vaan se, että eetteri täyttyy yhdentekevästä löpinästä, johon kaipaamasi ajattelu hukkuu, ellei sitä osaa itse etsiä ja haalia ympärilleen, omaan elämäänsä.

Minusta tuo jälkimmäinen kyllä onnistuu. Ihminen on vapaampi kuin koskaan valitsemaan omat verkostonsa, eivätkä ne ole enää riippuvaisia kaupungista jossa asuu, tai syntymävuodesta, jonka mukaan koululuokat jaetaan. Se, että suurin osa ihmisistä käyttää tätä vapauttaan luomalla kuplan ja huutelemalla sitten siellä, on toinen asia. Kukaan ei sinänsä pakota siihen - vaikka algoritmit siihen kannustavatkin.

Ja toinen valitettava tosiasia on se, että aikamme kuninkaat ja heidän neuvonantajansa eivät ole sen kummempia kuin ennenkään. Théoden ja korvaansa kuiskutteleva Gríma Kärmekieli ovat varsin osuva kuvaus poliittisesta johtajasta ja vaikuttaja-agentista. Haasteena on se, kuinka tämän päivän herättelijänä toimiva Gandalf kavereineen voisi marssia palatsiin taikasauvoineen ja herättää Théodenin, vapauttaa Sarumanin loitsujen vallasta. Mutta saduissa asiat usein ovatkin helpompia ja niihin on käytettävissä taikavoimia, jollaisista me reaalimaailmassa operoivat voimme vain uneksia.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos vastauksista, järjestyksessä ensimmäisestä kommentoiden:

hegemonisella moninapaisuudella viitattiin venäläiseen 'hegemoniseen moninapaisuuteen' eli siihen että venäläinen moninapaisuus-idea ei tavoita lopultakaan vaikkapa intialaisen yhteiskunnan historiallista ja hengellistä syvyyttä vaanjää muiden yhteiskuntien vastuulle oivaltaa jotain sellaista oman identiteettinsä ytimestä joka asettuu vastustamaan sivilisaationarratiivia juurikin Putnilaisessa tai Huntingtonilaisessa merkityksessä. Huntigtonin tapa ymmärtää uskonnot on reduktiivinen ja ylimielinen eikä tavoita edes sitä relevanssia joka syntyy kun tunnistaa toiseuden saavuttamattomuuden ja siihen liittyvät kunnioituksen ehdottomuuden vaatimuksen.

huntigtonin arvo kuten Fukuyamankin liittyy kykyyn purkaa ehdollistumia läntisen hegemonian ympäriltä, on tavallaan jopa pelottavaa miten kauas ne tästä huolimatta jäävät todellisen muutoksen edellytysten hahmottamisesta, huomioiden niiden vaikutusvalta. Sama koskee Chomskya kuplan toisella äärilaidalla

On varmasti totta että vaikkapa intialainen poliittinen ja älyllinen eliitti ei säännönmukaisesti osaa tavoitella muuta kuin länsivetoisen järjestelmän korvaamista omalla versiollaan. Intialainen versio äärioikeavetoisesta nationalismista ja sivilisaatioajattelusta onnistuu lähinnä sotkemaan Gandhin huolella veteen piirtämää viivaa hengellisen ja poliittisen perinnön ja ajattelun välillä.

Gandhi ei ollut hengellinen vaan poliittinen hahmo, lopulta, mutta toisin kuin vaikkapa Modia korottavat tahot, myös tunnisti ja tiedosti tämän

Juuri tässä tulee näkyviin intialaisen yhteiskunnan olennainen dilemma suhteessa länsimaihin sekä sen omaan historiaaan mutta myös vaikkapa kastilaitoksen kaltaisiin rakennelmiin jotka kaikesta huolimatta säilövät yhä jotain olennaista yhteiskunnan ja yksilön välisen suhteen ytimestä, tavalla jota sen paremmin lä'ntinen kuin venäläinenkään hegemonia-ajattelu ei tavoita kuin korkeintaan yksittäisten ajattelijoiden kautta, jos sielläkään