Helmikuun ensimmäisen viikon päätteeksi matkustin taas vaihteeksi aamuyöstä lentokentälle ja sieltä edelleen Istanbuliin. Koneessa oli paljon köhiviä ja niisteleviä ihmisiä - asia, joka yhdessä sardiinitölkkimukavuuden kanssa on aina tehnyt lentomatkailusta epämiellyttävää. Lisää köhiviä ja niiskuttavia ihmisiä oli edessä Mariankadulla pidetyissä seminaareissa, joissa vietin alku- ja keskiviikon. Ei siis ollut yllättävää, että alle viikko Suomea sai aikaan flunssan ja jouduin tekemään torstain ja perjantain osuudet etätöinä ja ilman fyysilliseen läsnäoloon perustuvaa verkostoitumista.
Samalla kun ulkona raivosi fyysisen maailman talvimyrsky, kosmisessa eetterissä raivosi läheiseni maailmankuvan kautta ymmärrettynä täysikuusta ja tähtimerkkien asennoista juontunut energioiden myrsky, joka aiheutti yhtä ja toista, Turkin ja Syyrian tuhoisista maanjäristyksistä vilustumiseeni. Tullessani Helsingissä oli tuskin yhtään lunta, kun taas nyt sitä taas on maat valkeina. Ilahduttavasti tänään näen myös auringon vilkuilevan taivaalta. Minäkin olen tänään toipuva ennalleni, jotta olen huomenna valmis seuraavaan matkaan.
Töiden lisäksi olen ehtinyt viikonlopusta alkaen grillata kassleria ja juoda punaviiniä jo kahdesti. Ensimmäisenä iltana pöydässä oli Dueron vuosikerta-Protosta ja Istanbulista käteen jäänyt pullo turkkilaista malbecia. Toisella kerralla oli bulgarialaista Villa Yambolin pönttö-merlot'ta, jonka laatu on vuosien varrella ilahduttavasti parantunut.
* * *
Kävin puolisoni kanssa katsomassa suomalaisen menestyselokuvan Sisun, jota englanniksi markkinoidaan Kuolemattomana. Se oli ihan kunnon alkufinniläistä muikeilua, otsanrypistelyä ja natsien lahtaamista poikki ja pinoon. Vaikka sijoittuukin Lapin sotaan eikä talvisotaan, hyvä asennepläjäys tähän maailmantilanteeseen. Vuorosanoja ei liikaa ollut vaivana, ainakaan päähenkilöllä, jonka nimikin, Aatami Korpi, viesti ihmisyyden alkulähteitä ja erämaan ankaraa eloa. Olisihan hän tosin juonen kannalta voinut yhtä hyvin olla myös nimetön suomenhenki. Hän etenee tarvittaessa otsaa rypyttämällä ja kaivautuu lopussa suosta, johon pommikone on syöksynyt.
Sitä vain en ymmärtänyt, miksi natsien pitää puhua elokuvassa englantia. Eikö sen verran olisi voinut panostaa, että olisi kirjoitettu saksalaiset vuorosanat saksalaisille? Kun ei koko leffassa kovin paljon ylipäätään puhuta. Paitsi aseet. Ja suomalaiset henkilöt kuitenkin puhuvat toisilleen suomea niissä parissa kohdassa, jossa ylipäätään mitään sanovat.
* * *
Kirjallisuuden parissa olen lukenut David Vannin Kylmää saarta (alkuteos Caribou Island), jonka pikkuveljeni toi minulle Brysseliin siellä käydessään. Vaikka se onkin amerikkalainen romaani ja sijoittuu Alaskaan, Skilakjärven ympäristöön Anchoragen eteläpuolella, edustaa se monessa suhteessa samaa pohjoisen rajaseudun mielenmaisemaa kuin Sisu ja suomalaisuus ylipäätäänkin. Myös Kylmässä saaressa rypistellään ankarasti otsaa ja pusketaan päin harmaata kiveä ja honkia.
Kirja seuraa kahdeksaa henkilöä, joista keskiössä ovat itsepäinen ja keskinäisessä syyllistämisessä rypevä aviopari Gary ja Irene. Garyllä on pakkomielle rakentaa mahdoton mökki mahdottomaan paikkaan, arktisessa jäätikönlaidan järvessä sijaitsevaan saareen, jossa ei ole mitään elämää helpottavaa - kaikkea päinvastaista senkin edestä, ankarista sääoloista karhuihin ja hyttysiin. Irene taas kärsii kärsimistään ja toivoisi, että Gary huomaisi ja uskoisi hänen kärsimyksensä. Pariskunnan tyttärellä Rhodalla ja pojalla Markilla on kummallakin omalaatuiset avoparisuhteensa. Mark on elämäntapakalastaja, joka vaikuttaa tyytyväiseltä epämääräiseen elämäänsä kahvibussia pyörittävän ja ruohoa pössyttelevän avovaimonsa Karenin kanssa. Eläinlääkärin apulainen Rhoda taas kaipaa elämäänsä rahaa ja luksusta miesystävältään, hammaslääkäri Jimiltä, joka on huoripukki eikä haluaisi sitoutua avioliittoon, vaikka onkin ottanut Rhodan taloonsa. Viimeiset kaksi henkilöä ovat nuori turistipariskunta Monique ja Carl, jotka jo kirjan alussa ovat käytännössä ajautuneet erilleen. Monique viettelee Jimistä itselleen maksumiehen, josta ei muuten välitä tuon taivaallista, kuten ei poikaystävästäänkään. Carl on pehmeä etelän poika, jonka ei alun perinkään olisi varmaan pitänyt koettaa onneaan rajaseudun ankarissa oloissa.
Parasta kirjassa on Vannin hämmentävän objektiivinen ja silti skalpellintarkka psykologinen henkilökuvaus. Hänen henkilökaartinsa koostuu hyvin erilaisista ihmisistä, joilla silti on myös melko paljon yhteistä, vaikkei sitä heti huomaakaan. On miehiä ja naisia, on eri ikäisiä, eri yhteiskunnallisessa asemassa olevia ja eri koulutustasoja. On kompleksisia ja yksinkertaisia - tosin voittopuolisesti kompleksisia. On harvinaista, että kirjailija kykenee menemään niin tyystin erilaisten ihmisten päihin ja silti käsittelemään heitä yhtä aikaa hyvinkin raadollisesti ja ei-mairittelevasti mutta kumminkin samalla jollain tavoin armollisesti. Hän ei juuri hetkahda mistään eikä vajoa moralisoimaan - ellei sitten joku henkilöistään sitä tee.
Huonona ratkaisuna pidän sen sijaan sitä, että Vann ei näytä suostuvan käyttämään lainausmerkkejä. Niinpä kertojaääni ja henkilöiden sanat menevät suotta sekaisin. Kyllä ne kontekstistä erottaa toisistaan, mutta kun ei ole oikein mitään syytä, mikseivät vuorosanat voisi olla vuorosanoiksi merkittyjä, joko lainausmerkeillä tai ajatusviivoilla.
Suomentaja on kiitettävästi perehtynyt pohjoisamerikkalaisen kasvilajiston suomenkielisiin nimiin - siitä kiitos. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksei hänellä ole ollut aikaa tehdä samaa eläimistön suhteen. On hieman kiusallista, että Yhdysvaltain kansallislintu valkopäämerikotka (engl. Bald Eagle) on kirjassa muodossa "kalju kotka" ja myös mustakarhu ja harmaakarhu esitetään harhaanjohtavin ilmauksin. Kirjassa puhutaan "ruskeista karhuista", vaikka englanniksi nimellä Brown Bear tunnettu karhu on euraasialainen, Suomessakin elävä tavallinen karhu, ja tuon saman lajin pohjoisamerikkalaisia muotoja ovat harmaakarhu ja kodiakinkarhu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti