Maameren tarinoita ja Björkejä

Olen maininnut kesäkuun kirjoituksissani, että kärsin ontuvasta jalasta, jolla linkkasin paikasta toiseen sandaalit jalassa. Tämä ongelma ilmestyi ensi kerran toukokuussa, mutta parani täysin ollessani Suomessa. Valitettavasti se uusiutui kesäkuussa palattuani Pakistaniin ja kesti sitten sitkeästi heinäkuun puolelle saakka. Nyt jalka näyttäisi viimein toipuneen, vaikka lääkärin määräämät lääkkeet loppuivat. Toisaalta, puolisoni poissa ollessa kokeilin kaikenlaisia keinoja pyhän Zamzam-lähteen vettä myöten, jota minulle toi pyhiinvaellukselta palatessaan muuan paikallinen ystäväni, joten ehkä jokin kaikesta tästä tai sitten luonto itsessään teki lopulta tehtävänsä.

Jalkaterä esti minua retkeilemästä mieleisilläni Margallan luontopoluilla tai käymästä aamutuimaan Rawaljärven rannoilla, puhumattakaan pidemmistä vaelluksista Murreevuorilla tai Shogranissa. Tämä on harmittanut minua asiassa kaikkein eniten. Sandaaleista pääsin sentään kävelemällä suosikkikenkäkauppaani F-6-markazilla ja pyytämällä suurimmat kengät, jotka valikoimistaan löytyivät, jotta vasen jalkani turvonneenakin mahtui sisään.

Koska en voi kertoa retkistä lähiluontoon tai kauemmas, kerron sitten retkistä, joita olen tehnyt kirjojen maailmaan. Tänä kesänä luin Ursula Le Guinin neljä ensimmäistä Maameri-kirjaa alkukielellään englanniksi ja Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Olen toki lukenut kaikenlaista muutakin, mutta aiemman lupaukseni mukaisesti kirjoitan nyt arvostelua noista kahdesta sarjasta.

*   *   *

Kun joskus kaukaisessa nuoruudessani ensi kerran luin Ursula Le Guiniä, luin häntä suomeksi ja sittemmin japanilaiset animeversiot ovat vaikuttaneet siihen, mitä enää muistin. Niinpä neljän kirjan sarjan lukeminen englanniksi olikin elähdyttävä ja virkistävä kokemus. Sekä Le Guinin ihmeen ilmavan proosan vuoksi että sen tähden, mitä olen tällä välin elämässäni tullut tietämään Le Guinin käsittelemien teemojen historiasta tosimaailmassa.

Le Guin kuuluu siihen suppeaan fantasiakirjailijoiden aateliin, joka tietää, mistä kirjoittaa. Vaikka teokset ovat fiktiota, ne eivät sittenkään ole kokonaan fiktiota. Le Guin tuntee mytologiansa, tuntee taikuuden perusteet ja tekee ihmisyydestä väkevää omintakeista mutta psykologisesti tarkkaa tulkintaa. Hänen kerrotaan ottaneen vaikutteita pohjoismaisesta mytologiasta ja Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuureista, mutta tämä ei selvästikään ole koko totuus. Olen aina visuaalisessa mielikuvituksessani nähnyt Maameren maisemat aasialaisina. Epäilin aiemmin, että tämä johtui japanilaisten animejen vaikutuksesta muistoihini. Nyt kirjat luettuani tiedän, ettei se ole koko syy.

Maameren maailma koostuu saaristosta ja siten meri ja veneet ovat jatkuvasti läsnä, muokaten saarten kulttuureja ja arvoja. Jo pelkästään tämä seikka yhdistää Maamerta varsin paljon Itä-Aasian rannikoihin keskiajalla. Maameren pohjoisosissa, vaikkapa Gontilla ja Osskililla, ollaan vähän kuin feodaalisessa Japanissa, ja eteläosissa puolestaan vähän kuin Filippiineillä. Filippiineistä ja Indonesiasta minua muistutti esimerkiksi trooppisten sirkkojen ja kaskaiden yöllinen konsertti siinä Kauimmaisen rannan luvussa, jossa Ged ja Arren käyvät Lorbaneryn silkkiä tuottavalla saarella. Ulkonäöltään vain koillisten Kargadin saarten asukkaat, kargit, ovat vaaleita ja ilmeisesti hieman pohjoiseurooppalaisen näköisiä, kun taas pääsaaristojen asukkaita kuvaillaan kirjoissa ruskeaihoisiksi. Myös kylien rakenne ja elinkeinot tuovat mieleeni enemmän Itä- ja Kaakkois-Aasian saaristojen kulttuurit kuin intiaaniheimot tai viikingit.

Kirjat on julkaistu suomeksi nimillä, jotka ovat hyvin uskollisia alkuteoksille, joten ei ole ongelmaa kirjoittaa niistä suomalaisilla nimillään. Ensimmäinen kirjoista, Maameren velho, kertoo Gedin tarinan paimenpojasta velho-oppilaaksi ja lopulta asiansa oppineeksi maagiksi. Kuvio ja kaava ovat hyvin perinteisiä - tätä monomyyttisen sankarin matkan versiota on myöhemmin varioitu lukemattomasti fantasiakirjallisuudessa Tähtien sotaa ja Harry Potteria myöten. Japanilaisessa animessa maagisen sankarin opintie ylpeästä ja kulmikkaasta pojasta kyvyiltään ylivertaiseksi sankariksi on suosituimpien kehystarinoiden joukossa. 

Tarinaan kuuluu myös sarja samankaltaisia arkkityyppejä ja tapahtumia. Ged kohtaa nämä kaikki hyvinkin uskollisesti: Poika löytää poikkeukselliset kykynsä vahingossa ja käyttää niitä kriisin kohdatessa yhteisöään - kun kargien ryöstöretkikunta uhkaa kotikylää, hän eksyttää nämä nostattamalla sankan sumun. Sitten pojan elämään astuu vanha, kunnianarvoisa mestari. Gedin tapauksessa mestariksi tulee hänelle tosinimen antava velho, Re Albin maagi Ogion. Ogion haluaisi opettaa pojalle kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja itsensä hallintaa, jotta tämä ei liian varhain ja valmistumattomana säntäisi seikkailuihin ja altistuisi suotta pimeyden voimille. Nuori Ged on tietysti liian kärsimätön ja ylpeä, haluaa kiirehtiä tekoihin ja suuruuteen, ja joutuu niin ollen myös käymään taistelunsa pimeyttä vastaan. Sitä edeltää kuitenkin opiskelujakso Roten saaren velhokoulussa, johon Ogion hänet vastahakoisesti passittaa. Ged käy läpi ylpeyden ja lankeemuksen eikä kuolonuhrien aiheuttamiseltakaan vältytä. Päästettyään valloilleen varjonsa, hän elää ensin tätä paeten, mutta sisuuntuu sitten suorittamaan varjotyönsä ja jahtaa varjoaan maailman ääreen, jotta saa tämän lopulta kukistetuksi ja vapautuu itselliseksi, yksilöityneeksi maagiksi.

Se osa tarinasta, joka tapahtuu Osskilin saarella, on usein jäänyt sivuun katsauksista, jotka keskittyvät Gontin ja Roten osuuksiin. Se on kuitenkin mitä mielenkiintoisin, sillä Terrenonin hovissa Gedille valkenee voimien korruptoiva vaikutus. Hän myös oppii lukemaan intuitiotaan, joka varoittaa siitä, ettei kaikki ole maagisen kiven tapauksessa kohdallaan. Myös haaksirikkoutumisella pelkkää heinää kasvavalle pikkusaarelle, jossa Ged tapaa kaksi pakolaista ja saa haltuunsa myöhemmissä kirjoissa Erreth-Akben sormuksen puolikkaaksi osoittautuvan esineen, on unohdettu helmi - osoitus Le Guinin ennakoivasta mielikuvituksesta, ikään kuin kaikki tuleva tuotanto olisi ollut hänen mielessään jo ensimmäisiä kirjoja kirjoittaessaan.

Toinen kirja, Atuanin holvihaudat, katselee asioita teini-ikäisen ylipapittaren Tenarin silmin. Maisemakin on karu, Atuanin sisäosien ylänköinen aavikko ja holvihautojen pimeys. Henkilöitä on vain muutama, dialogi ja hautoja varjelevien naisten elämä maiseman tavoin karua. Le Guinin nerous piilee yksityiskohdissa, jotka tarjoavat väläyksiä suureen ja syvään tarinoiden taustalla. Ged ei ole enää kovin nuori tullessaan Atuanille etsimään Erreth-Akben sormuksen uuttuvaa puolikasta ja päätyessään pelastamaan Tenarin lohduttomasta elämästään fanaatikkona, joka alun perin haluaa surmata Gedin. Orastava ja hauras rakkaustarina ei saa tavanomaista täyttymystään, vaikka sankari pelastaakin neidon - tässäkin Le Guin osoittaa tuntevansa maagin taakkaa, mitä teemaa avataan vielä ihmisläheisemmin neljännessä kirjassa Tehanussa. Gedin ja Tenarin vuorovaikutuksen lisäksi Atuanin holvihaudat käsittelee myös uskontojen ja kulttien rakennetta ja raadollista vallankäyttöä niihin pyhittyneiden ihmisten keskuudessa. Suurisilmäiset siivekkäät ihmishahmot hautaholvien seinämaalauksissa ovat hyvä esimerkki yksityiskohdissa piilevästä lahjasta.

Kolmas kirja, Kaukaisin ranta, on kirjoista se, jonka varaan japanilainen anime-elokuva oli ehkä eniten rakentanut, vaikkei ollutkaan missään määrin uskollinen kirjoille. Enladin nuori prinssi Arren, teini-ikäinen poika, saapuu Roten saarelle ja vaikka onkin vielä monin tavoin epäkypsä, arkkimaagiksi ylennyt Ged näkee hänessä piilevän suuruuden ja haluaa hänet matkalleen etsimään ja lopulta kohtaamaan saaristoa uhkaavan pimeyden lähde. Pimeyden lähteeksi osoittautuu langennut velho Cob, mutta ennen kuin sankarit kohtaavat hänet kaukaisimmalla rannalla Selidorin saarella, koetaan monenlaisia mielenkiintoisia seikkailuja muualla. Ged on nyt vanhan ja kokeneen mestarin roolissa ja Arren puolestaan ylpeä ja kärsimätön nuorukainen, joka kuitenkin lopulta kykenee ylittämään itsensä. Arren oppii ammentamaan itsestään sitkeyttä ja sankaruutta - vaikkei osoittaudukaan maagiksi. Kyseessä on klassinen kohottava kasvutarina, ja hyvin tehty sellainen. Seikkailut Hort Townissa, Lorbaneryllä, ruokolautoilla vaeltavan kansan parissa sekä lopulta lohikäärmeiden ja kuolleiden valtakunnissa ovat myös legendaarista fantasiaa parhaimmillaan.

Kaukaisin ranta on kirjasarjasta ehkä esoteerisin, sillä se käsittelee monitasoisesti kuoleman kysymystä, alun ja lopun, elämän ja kuoleman kiertokulkua, ja sitä, miksi tuo kiertokulku on hyvää ja välttämätöntä - ja miksi kuolemattomuuden tavoittelu voi johtaa pahuuteen ja kaiken mielekkyyden katoamiseen. Näen kiehtovia yhteyksiä siihen, mitä olen tavoitellut Titaanien aika -trilogiassani, ja tavallaan myös Cobin ja Hierofantin hahmoissa, mukaan lukien heidän motiiviensa psykologiset alkulähteet. Osa Kaukaisimman rannan esoteerisistä säikeistä jää tässä kirjassa vielä hieman auki, mutta niihin annetaan avaimet Tehanussa.

Neljäs kirja, Tehanu, on tyylillisesti jossain määrin erilainen, kuvastaen ehkä myös kirjailijan ikääntymistä ja vahvistunutta naisnäkökulmaa. Vaikka myös Atuanin holvihaudoissa oli naisnäkökulma, se oli vielä kovin perinteinen - Tehanussa ollaan jo voimaantuneempia, ja esiin marssitetaan useampiakin hyvin erilaisia vahvoja naisia Tenarin uudesta tulemisesta (nyt keski-ikäisenä leskenä) kauheuksia kokeneeseen nuoreen tyttöön Therruun (josta tulee nimensä tarinalle antanut Tehanu, aamutähti) ja vieläpä maalaisnoita Mossiin, joka jakelee häpeilemättömiä viisauksia miehistä, varsinkin velhomiehistä. 

Tehanu myös solmii joitakin aiemmissa kirjoissa mysteereinä auki jääneitä säikeitä elegantein tavoin, kuitenkaan vesittämättä mysteerisyyden jännitteitä. Sekä Gediin että Arreniin (nyt nuori kuningas Lebannen) luodaan tässä kirjassa ulkopuolinen naisnäkökulma, joka tekee heistä arkisempia ja paljon vähemmän ylimaallisia, vaikkakin kumpaakin yhä tarkastellaan sympaattisesti. Tarinan roistoja ovat sekä banaali joukko alhaisia rosvoja, jotka tyttöä alun perinkin kaltoin kohtelivat, että hienostuneempi paha uuden korruptoituneen velhon Aspenin muodossa. Koko kirja tapahtuu Gontin saarella. Le Guiniä pidetään usein feministisenä kirjailijana, mutta Maameri-sarjassa tämä ulottuvuus näkyy oikeastaan vain Tehanussa, eikä se siinäkään pistä silmään kuin sellaiselle lukijalle, joka sitä osaa tarinasta etsiä. Nimihenkilö Tehanu itse on selvästi lupaus muutoksesta siihen Maameren perinnetietoon, että naisten taikuus olisi heikkoa taikuutta.

*   *   *

Toinen sarja, johon tänä kesänä panostin, on Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja - 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva dekkarisarja, jossa murhia ja muita rikoksia ratkoo sisäministeriön pikkuvirkamies (ja entinen diplomaatti) Karl Axel Björk. Sarjan avauskirja Yön sydän on jäätä kertoo jääkäri- ja heimoaktivistien salaseuran, Valaveljien jäsentenvälisestä mustasukkaisuusrikoksesta, jonka uhri päätyy tuntemattomista syistä kärrätyksi Vesilinnaan. Taustalla kulkevat myös pirtua salakauppaava rikollisliiga sekä venäläinen viettelijätär, joka vaikuttaa ilmeiseltä vakoojalta. Toinen kirja, Käärmeitten kesä, jatkaa osaa ensimmäisen kirjan säikeistä, mutta siinä esitellään lisäksi murhien liepeiltä kahta ajalle tyypillistä hengellisen elämän ilmiötä: teosofiasta lohjennutta esoteeristä liikettä ja tulikivenkatkuista karismaattista uskonlahkoa.

Lähdin tätä sarjaa lukemaan erityisesti miljöön ja aikakauden vuoksi, jotka ovat erittäin otollisia historialliselle dekkarisarjalle - ja ansaitsivat sellaisen. Tiesin Hämeen-Anttilan lukeneeksi ja oppineeksi henkilöksi, jolta odotin terävää aikalaiskuvausta. Sitä olikin. Kirjojen ansioihin kuuluu ehdottomasti se, että niissä esitellään 20-luvun Helsinkiä tavallaan omilla ehdoillaan - nykyajan näkökulmaa ei ole liikaa ympätty päälle, vaikka kokonaan siltä ei olekaan vältytty, varsinkaan mitä tulee poliittiseen moralisointiin. Kirjoissa on otettu huomioon, millä nimellä katuja, paikkoja ja rakennuksia tunnettiin tarinoiden tapahtuma-aikoina.

Lisäksi erinomainen asia on se, että tarinoihin on nivottu vahvasti mukaan kiinnostavia aikalaisilmiöitä: ensimmäisessä kirjassa aktivistisen oikeiston salahankkeita ja kieltolain ajan viinarallia, toisessa kirjassa taas antroposofiaa ja herännäislahkolaisuutta. Nämä on myös ripoteltu melko tasaisesti tarinoiden sisään, niin ettei synny vaikutelmaa väkisin ymppäämisestä.

Yön sydän on jäätä herätti minussa jonkin verran ärtymystä laadullisilla puutteillaan, mutta ne eivät koskeneet miljöötä tai ajankuvaa, vaan kirjallista tyyliä. Kirjallisuudessa on väistämätöntä, että menneistä ajoista kirjoitettaessa ei voida käyttää tuon menneen ajankohdan kieltä, vaan käytetään kirjoitusajankohdan kieltä. Kukaan ei oleta, että historiallinen romaani pitäisi kirjoittaa sen ajankohdan kielellä, josta se kertoo. Ajankuvaa on toki luvallista elävöittää vanhahtavilla sanoilla ja ilmauksilla ja näin Hämeen-Anttila juuri tekeekin - mutta ei aina täysin johdonmukaisesti. Järkevintä olisi käyttää melko ajatonta ja neutraalia kieltä kertojaäänenä - ja säästää slangi ja muu puhekieli henkilöiden repliikkeihin.

Ensimmäisessä Björk-kirjassa Hämeen-Anttila on kuitenkin tehnyt sen kielikorvaan ikävästi tökkivän ratkaisun, että läpi koko kirjan ihmisistä käytetään kertojaäänessä puhekielistä se-muotoa - paitsi päähenkilöstä Björkistä, joka on aina hän. Valinta on hyvin kummallinen, ja onneksi Hämeen-Anttila näyttää itsekin tajunneen tämän, sillä toisessa kirjassa, Käärmeitten kesässä, kertojaääni puhuu jo ihmisistä hän-muodossa ja muutenkin kirjoitustyyli on parantunut.

Mutta siitä kummallisuudesta vielä: Kirjojen päähenkilö, Björk, on korostetusti sivistynyt nuorimies, taipuvainen keikarimaisuuteen ja hienosteluun, mitä tulee pukeutumiseen ja tapakulttuuriin. Samalla hän on verrattain köyhissä oloissa kasvanut ja viihtyy työväenluokan parissa, sympatisoi usein punaisia ajatuksia enemmän kuin valkoisia. Hän ei kuitenkaan ole mikään duunari tai katupoika. Jos siis puhekielisen kertojaäänen oli tarkoitus jotenkin simuloida hänen ajatuksiaan, pitäisi tuon äänen kuulostaa Björkiltä. Ensimmäisen kirjan kertojaääni ei kuulostanut Björkiltä.

Muutenkin on jossain määrin arveluttavaa käyttää kertojaäänessä tietyistä asioista 20-luvun kieltä simuloivia ilmauksia - sellaisia kuin filosoofia tai ekspeditsiooni - jos näiden ympärillä olevat sanat ja lauseet ovat kuitenkin tyystin 2000-lukua. Henkilöiden sitaatit ovat eri asia - niihinhän aikalaiskieli ja puhetavat sopivat kuin nyrkki silmään. Nyt kuitenkin dialogi vaikutti usein aivan tarpeettoman kirjakieliseltä ja siihen oli ympätty selittelyjä, jotka kuuluisivat kertojaäänelle - eivät ihmiset oikeasti puhu noin. Tämä on toki kirjailijoiden helmasynti ylipäätään.

Kakkoskirjassa teinipoika bamlaa repliikeissään stadin slangia, mutta sitten kuitenkin kirjoittaa Björkille pitkiä, kirjakielisiä kirjeitä, joiden tyyli vastaa enemmän virkamiesten tiedusteluraportteja kuin 13-vuotiaan pojan asemalla paperinpaloille rustaamia merkintöjä. Olisi ehkä ollut uskottavampaa, jos poika olisi antanut seikkaperäiset raporttinsa Björkille suullisesti (ja siinä olisi päässyt hyvin viljelemään myös stadin slangia). Poika on muutenkin sen verran lahjakas sekä tiedustelutyössä, aikuisten asioiden ja motiivien analysoinnissa että rosvojen fyysisessä kukistamisessa, että hänestä olisi ehkä kannattanut uskottavuuden vuoksi tehdä muutaman vuoden vanhempi. Hän puhuu ja toimii kuin 16-17-vuotias (tai vielä vanhempi).

Yön sydän on jäätä -kirjassa rikokset ovat luonteeltaan varsin raadollisia eikä tekijöitä tarvitse arvailla kovinkaan monimutkaisesti - toisin sanoen, ilmeisin osoittautuu useimmiten todeksi. Käärmeitten kesässä sekä rikokset että rikolliset ovat mielikuvituksellisempia, hipoen lopulta realismin rajoja. Silti pidin kirjana ja tarinana enemmän Käärmeitten kesästä. Siinä oli enemmän lihaa luiden ympärillä. Henkilöt saivat syvyyttä - monellakin tapaa. Murhaajan arvasin kirjan puolivälin paikkeilla - ennen kaikkea siitä, miten ja miksi hänet on tarinaan laitettu. Itse salapoliisikertomuksia kirjoittanut kiinnittää väistämättä huomiota tällaisiin kirjoilijoiden totunnaiskikkoihin - maallikko ehkä koki ratkaisun yllätyksellisenä.

Björkin hahmossa on paljon hyvää, mutta siinä on myös epäjohdonmukaisuuksia. On hyvä, että hän on jossain määrin kliseitä ja kategorioita pakeneva hahmo - esimerkiksi poliittisesti, luokkaidentiteetiltään ja uskonnollisesti ambivalentti. Hän ei ole immuuni turhamaisuuksille ja rahan houkutuksille, muttei myöskään nousukas tai kiipijä. Naisten suhteen hänessä on ilmeistä häntäheikin vikaa - molempien kirjojen ajan hän heilastelee useiden eri naisten kanssa eikä ole tosissaan kenenkään heistä kanssa - paitsi hullaantuessaan vakoojattareen. Lukijassa herää väistämättä kysymyksiä Björkin moraalista tai motiiveista Idan ja rahakkaan pikkuserkkunsa suhteen. Lisäksi Björkin muutoin huolitellussa ja sivistyneessä käytöksessä on joitain silmiinpistäviä tyylirikkoja. Ei ole kovinkaan tavanomaista kuvailla miehen tarvetta masturboida, mutta Hämeen-Anttila on sisällyttänyt tällaiset kohtaukset kumpaankin kirjaan. Ehkä hienovaraisempi tapa kuvata Björkin ihastumista Jelenaan tai Katjaan olisi ollut ajanhengelle uskollisempaa.

Kirjoissa on jonkin verran tarpeetonta toisteisuutta, erityisesti Björkin toistuvasti märehtimissä yksityiselämänsä ja sukusuhteidensa dilemmoissa, joilla ei ole merkitystä juonen kannalta, vaan ne ovat enemmänkin päähenkilön hahmon rakentamista. Kerta kutakin ehkä riittäisi, varsinkin kun samoja säikeitä kuljetetaan kirjasta toiseen eikä suljeta.

Kirjaan sisältyy dramaattinen jakso, jossa Björkiä itseään koetetaan kehystää punikkien suosijaksi ja vakoojien kanssa vehtaajaksi. Tätä tarinan osaa olisin itse kasvattanut ja korostanut. Ei tosielämässä moisista syytöksistä selviä noin vain sillä, että joku lähettää tämän puolustukseksi paketin omia tiedustelutietojaan. On epäuskottavaa, että esimies noin vain jo ennalta oli valmis uskomaan syytösten kohteeksi joutunutta alaistaan no matter what, ja on myös epäuskottavaa, että virkamiehen maineen mustaamiseen lähteneet vaikutusvaltaiset henkilöt noin vain perääntyisivät ja luopuisivat käsityksistään. Tuskinpa mikään tosielämän Dreyfuss-tapaus on edennyt sillä tavoin, että suurisuuntaisia syytöksiä esittäneet henkilöt olisivat vuorokaudessa muuttaneet mielensä ja pahoitelleet olleensa väärässä. Ihmisluonto vain ei toimi siten. Tässä olisi ollut mainio tilaisuus osoittaa, kuinka poliittisten mielipiteidensä sokaisemat toimijat sivuuttavat kylmästi eteensä kannetut todisteet, jos ne eivät sovi heidän kuvittelemaansa narratiiviin. Tämä tilaisuus jäi nyt käyttämättä - ehkäpä siksi, että kirjailijalla oli kiire palata poliittisesta intriigistä takaisini murhamysteerin tutkimuksiin.

Kaiken kaikkiaan tarinat kuitenkin kulkevat, ja ajanhenkinen Helsinki niiden mukana. Taustalla vilahtelee todellisen historian henkilöitä, kuten sisäministeri Heikki Ritavuori ja suojeluskuntakomentaja Paul von Gerich. Tässä kirjassa ei päästy vielä Ritavuoren murhaan - mielenkiinnolla odotan, nivoutuvatko sarjan seuraavat osat tiiviimmin poliittiseen historiaan myös rikostapaustensa osalta. Ainakin Käärmeitten kesä näyttäisi valmistelleen sellaiseen. Luen siis luultavasti Björk-sarjaa edelleen.