Syyskuinen matka Keski-Eurooppaan

Olin syyskuun kaksi jälkimmäistä viikkoa rengasmatkalla Keski-Euroopassa puolisoni ja koiramme kanssa. Lähdimme ja palasimme sunnuntaina. Matkan varsinainen tarkoitus oli osallistua erään keinoälyä tutkivan ystäväni 50-vuotissyntymäpäiville, jotka tämä järjesti pienessä Pavlovin kylässä Ala-Määrissä Tšekissä. Suurin osa vieraista tuli sinne Suomesta eri teitä pitkin - ketkä Wienistä, ketkä Krakovasta käsin.

Me matkustimme pitkän kaavan kautta, jotta ehtisimme tänäkin vuonna tekemään kunnollisen Euroopan-matkan. Siksi sekä menolle että paluulle oli varattu viikko. Tšekki oli yksi harvoja Euroopan maita, joissa puolisoni ei ollut vielä käynyt. Minulle kaikki Euroopan maat tulivat täyteen käydessäni vuonna 2018 Maltalla, joka oli viimeinen itseltäni puuttunut Euroopan maa. Matkanteko oli rauhallista siksikin, että suurimman osan matkaa puolisoni teki iltaisin etätöitä Suomeen.

Kävin ennen matkaa Laajalahdella katsastamassa suomalaisen syysmuuton tilanteen ja olihan siellä vesilintua ja kahlaajaa läsnä monilajisesti, paremmin kuin niillä paikoilla, joilla matkan aikana pysähdyimme luontoa tai lintuja katsomaan. Pärnussa majoituimme ensimmäiseksi matkayöksi paikkaan, josta näki suoraan Pärnun rantaniityille, mutta sää oli sateinen ja synkeä. Aamukävelyllä sentään näkyi ruovikoissa jalo- ja harmaahaikaroita ja kuului viiksitimaleiden pingispallottelua. Tyrnit marjoivat oransseina. Kävimme hiljaisessa ja sateisessa Pärnussa yötä myöten syömässä erinomaisessa pizza- ja pastapaikassa Steffanissa. 

Maanantaina ajoimme Latviaan ja etelää kohti ja sää muuttui inhimillisemmäksi. Kävimme perinteisellä rantapysähdyksellä Vitrupen rannoilla Salacgrīvan eteläpuolella ja siellä menikin ohi kaikenlaista kivaa, kuten kalasääksi, kaksi räyskää ja nuolihaukka. Sukkar-koiramme kirmasi iloisena pitkin hiekkarantoja ja meren tuivertamia hiekkadyynejä. Riian esikaupungeissa kävimme ostarilla, mutta suuntasimme sitten perinteisen suunnan sijaan Jelgavan kautta kohti Šiauliaita, koska halusin näyttää puolisolleni Šiauliain lähellä kohoavan Ristikukkulan. Ristikukkulan takana olevassa purossa oli kuningaskalastaja. Hemppoparvia pyöri niityillä. Šiauliaissa kävimme illallisella pihviravintolassa.

Seuraavana päivänä ajoimme Liettuan maaseutua kohti Kaunasta ja Kaunaan sivuitse Marijampolėen, jossa kävimme hampurilaisilla ennen matkan jatkamista Puolaan. Jotta näkisimme Puolassa uusia kaupunkeja, joissa emme olleet aiemmin pysähtyneet, kävimme leipomo-kahvilassa Ełkissä ja menimme illaksi Ostrów Mazowieckaan hotelliin, joka toimi samalla Puolan miehitetyille itäalueille omistautuneena museona. Jokainen huonekin oli omistettu jollekin entiselle puolalaiskaupungille, joka nykyisin sijaitsee Ukrainassa, Valko-Venäjällä tai Liettuassa sen seurauksena, että toisen maailmansodan jälkeen Stalin siirsi Puolaa länteen kaapatakseen 40 % Puolan pinta-alasta Neuvostoliitolle ja liittääkseen puolestaan saman verran Saksan alueita uuteen Puolaan, niin että Itä-Puolan miehitettyjen alueiden asukkaita asutettiin saksalaisista tyhjennettyyn uuteen Länsi-Puolaan. Tosin tuo Länsi-Puola tunnetaan myös Vanha-Puolana ja Iso-Puolana, koska raja on siirtyillyt historian saatossa ennenkin. Ostrówin kaupungissa, joka ei ollut kovin mainitsemisen arvoinen, vaikkei epämiellyttäväkään, kävimme matkan aikana mennen tullen ruokaostoksilla.

Keskiviikkona ajoimme halki Masovian tasankojen ja Vähä-Puolaan, jonka pääkaupunki Krakova on oma suosikkikaupunkini Puolassa ja myös prinssi mieltyi siihen suuresti. Vietimme Krakovassa kaksi yötä. Ensimmäisen päivän iltana ja toisen aamupäivänä vanhassakaupungissa, toisen iltana juutalaiskaupunginosa Kazimierzissä. Tapasimme myös vanhan ystävämme, puolattaren, joka on Itä-Aasian asiantuntija ja nykyisin tekee samoja hommia kuin puolisoni. Baltian maiden kallistuttua uhkaavasti, on Puola säilynyt pohjoisen Euroopan edullisimpana maana, joten siellä saa aina syödä ja juoda hyvin. Majoituspaikkammekin oli Krakovassa aivan ytimessä, minuuttien kävelyetäisyydellä sekä vanhastakaupungista että Kazimierzistä.

Perjantaina jätimme haikein mielin Krakovan taaksemme ja suuntasimme kohti Tšekkiä, jota onneksi koskee sama kuin Puolaa - hinnat ovat todella edullisia ja mahdollistavat erittäin hyvän elämän, ainakin sille, joka saa tulonsa kalliista maasta. Mutta on elämä noissa maissa köyhillekin eläväisempää ja iloisempaa kuin Suomessa, paljolti juuri ruoan, juoman ja pienpalvelujen edullisuuden vuoksi, mikä tekee pikkukylistäkin, arki-iltaisinkin, eläväisempiä paikkoja kuin Helsingin keskusta perjantai-iltana.

Tämä päti myös matkamme seuraavaan tukikohtaan, määriläiseen Pavlovin kylään, jota ehkä suomalaisittain pitäisi kutsua pikkukaupungiksi, koska siellä oli useampia ravintoloita ja baareja kuin keskikokoisessa suomalaiskaupungissa. Saapuessamme suurin osa muista juhlavieraista oli jo asettunut sinne ja miehittänyt pari päivää viinikellareita ja keskusaukion oluttupaa. Liityimme seuraan hilpeään perjantai-iltapäivän ratoksi, vaikka varsinaiset juhlallisuudet tapahtuivatkin vasta lauantaina.

Ala-Määri on olutmaa Tšekin ainoaa varsinaista viinikulttuurialuetta, vaikka tokihan Prahankin ympäristössä viljellään viinejä. Määrin viinitilat keskittyvät enemmän valko- kuin punaviineihin, mutta kyllä siellä erinomaisia punaviinejäkin tehdään. Rypäleet ja viinien maut ovat lähellä Itävaltaa - ja melkein Itävallan rajallahan tuolla oltiin. Kyläkansa hillui, tanssi ja joi joka ilta paikalliskrouviensa terasseilla, sillä Pavlovissa asuessamme oli vielä aivan kesäistä.

Lauantaina ohjelmassa oli kierros viinintuottajan tykö sekä Novosedlyn kylän viinifestivaalit. Tulin kannattaneeksi paikallistaloutta hankkien neljä laatikollista viinejä Suomen syksystä selviämisen tueksi sekä muutamia maistiaispulloja lisäksi. Alueella on myös hyviä lintupaikkoja, Děvínin kalkkikivikukkuloita ja niiden rinteiden lehtimetsiä, joista löytyi kaikenlaista. Tulin havainneeksi Věstonicen tekojärven rannalla myös paikallisen pikkurarin - ampuhaukan. Se on Määrissä säännöllinen talvilintu, mutta yleensä ensimmäiset saapuvat vasta lokakuussa. Pääskyjä muutti alueella sankoin parvin siellä ollessamme. Tulin myös havainneeksi saman kuin Korsikalla, että viiniviljelmien kiurulajina oli kangaskiuru.

Sunnuntaina ajoimme paahteisessa helteessä Määristä Böömiin, Tšekin läpi kauas länteen, Prahaan, jossa majoituimme Michelin-palkitun italialaisen ravintola Puglian yhteydessä olevaan hotelliin. Eteläitalialaisen Puglian eli Apulian alueen viineistä tulikin määriläisten ohella matkan teemaviinejä, sillä niitä tuntui tulevan vastaan kaikkialla - ja niitä tuli myös tuoduksi pari laatikollista Suomeen Puolan edullisista Biedronka-lähikaupoista. Krakova ei jäänyt ainoaksi itäisen Keski-Euroopan kaupungiksi, johon puolisoni ihastui, sillä Praha ei jättänyt häntä kylmäksi. Kuinka olisi voinutkaan, kun Praha yhdessä Lyonin ja Torinon kanssa tunnetaan Euroopan maagisen perinteen kolmiona.

Oltuamme Prahassa lähdimme eräänlaiselle paluumatkalle, joka tosin kiersi Baijerin kautta. Ensin kävimme kuitenkin Pilsenissä eli Plzeňissä, kaupungissa, joka on antanut nimensä pilsnerille. Sää oli muuttunut yhdessä yössä helteisestä koleaksi ja sateiseksi, joten Pilsen ei ehkä antanut meille aivan parastaan, mutta olihan sielläkin hieno katedraali.

Illaksi ajoimme Saksaan, Baijerin puolelle ja Regensburgiin, jossa olen aiemmin käynyt 18-vuotiaana, koska minulla oli teininä siellä kirjeenvaihtajatar. Muistan, kuinka tämän isä aikoinaan ensi töikseen löi kouraani litran oluttuopin paikallisessa oluttuvassa, jossa soi nahkahousuhumppa. Oli sateista ja hiljainen arki-ilta, mutta Regensburgin vanhakaupunki on kyllä erinomaisen kaunis.

Seuraavana päivänä oli taas aurinkoisempaa ja ajoimme kohti seuraavaa kohdettamme Nürnbergiä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa ja niinpä päädyimme miellyttävään leipomo-kahvilaan Lupburgin kylään ja koiran kanssa lenkille sen maaseudulle. Lupburgissa leipomon nenälävisteinen neitonen selitti meille, miksi Saksassa pitää aina kantaa käteistä. Matkalla pankkiautomaatille raksutti katolla mustaleppälintu.

Nürnbergissä kävimme markkinoilla, kirjakaupassa ja tapasimme marokkolaisen ystävämme, joka on šakkimestari-tyttöystävänsä kanssa muuttanut sitten viime näkemämme Erfurtista Nürnbergiin. Nykyisin hän työskentelee keinoälyhyödynteisen valvontaoptiikan paisuvalla alalla - sanoen haluavansa olla mieluummin tuon teknologian ohjaksissa kuin sen ohjattavana.

Nürnbergissä oli alkamassa kaupunkifestarit, joiden vuoksi koko kaupungissa ei näkynyt olevan ainoatakaan hotellia ilman kolminumeroisia hintoja, joten emme siksi jääneet yöksi sinne vaan ajoimme pohjoiseen Ylä-Frankenin metsiin ja niiden keskellä sijaitsevaan vanhaan pappilaan, jossa iäkäs pariskunta piti perin mukavaa majataloa huokeasti. Oltiin aivan pimeässä, tähtitaivas loisti koko komeudessaan ja aamulla sai seurata närhien puuhastelua terassille kurottuvan tammen terhojen kimpussa.

Närhiä näkyi muuten koko matkan ajan todella paljon, joten niillä taitaa olla iso vaellusvuosi. Närhi ansaitsee muutaman sanan tässä yhteydessä, koska kyse on Euroopan luonnon avainlajista, ehdottomasti yhdestä tärkeimmistä lintulajeista, jotka ovat muokanneet mantereemme historiaa. On nimittäin niin, että närhi elää symbioosissa Euroopan pyhän puun, tammen kanssa, ja on tammen pääasiallinen levittäjä. Tammenterhot ovat täydellisesti närhelle luotuja, mutta toisin kuin esimerkiksi orava, närhi ei niitä hyödyntäessään tuhoa suurinta osaa terhoista, vaan kätkee niitä suotuisiin paikkoihin ja unohtaa suuren osan kätköistään. Ja noista unohduksista versovat mahtavat puut, jotka vuosisataisina sitten ruokkivat mittaamatonta eurooppalaisen elämän voimaa.

Metsäpappilasta kävelyetäisyydellä sijaitsi Warmensteinachin kylä, mutta kun aamulla menimme sinne, siellä ei ollut mikään paikka auki. Kuin olisi aavekaupungissa oltu - sievässä sellaisessa tosin. Maisemat ja rakennuskanta muistuttivat Itävaltaa ellei peräti Sveitsiä, minkä vuoksi aluetta kutsutaankin Frankenin Sveitsiksi.

Metsäisten ja kuvankauniiden maisemain kautta kävi tiemme seuraavaksi kohti Saksin osavaltiota ja Leipzigia, johon elokuinen uruguaylainen vieraamme oli kotiutunut aivan hiljattain saksalaisen tyttöystävänsä kanssa. Kävimme Tuomaankirkossa, törmäsimme kaupungin suurmieheen Johann Sebastian Bachiin joka kulmassa ja kuppilassa, ja kirjakaupassakin kävimme.

Leipzigin jälkeen suuntasimme takaisin kohti Puolaa ja vietimme unohtumattoman yön sleesialaisella hevostilalla Lubuszin voivodikunnassa, Połęckon kylässä (Polenzig). Hevosten ja koiramme lisäksi tilalla kirmasi töyhtökiuruja. Saimme erinomaiset ja edulliset megapizzat läheisen pikkukaupungin Rzepinin (Reppen) parhaasta pizzeriasta ja joimme Apulian viinejä.

Koska edellisellä Euroopan-matkalla Puolan halki palatessamme olimme viettäneet aikaa Wrocławissa (Breslau), tällä kertaa suuntasimme Iso-Puolan pääkaupunkiin Poznańiin (Posen). Hotellimme oli lyhyen kävelymatkan päässä vanhastakaupungista ja fantastisesta raatihuoneentorista. Viimeksi taisin viettää paremmin aikaa Poznańissa joskus 90-luvun lopussa, ollessani opiskelija Lundissa. Söimme taivaallisen hyvän liha-aterian apulialaisella viinillä. Puolisoni vieläpä vaati jättää tarjoilijattarelle 60 złotyn tipin.

Poznańissa tuettiin Ukrainaa näkyvästi lipuin ja lausein. Sieltä lähtiessämme meille tööttäsi liikennevaloissa naapuriauto ja veivasi ikkunansa auki elehtien meille vilkkaasti. Ehdin jo ihmetellä, että mitä nyt, mutta autoseurue halusikin vain ilmaista meille solidaarisuutensa ja huudahtaa Slava Ukraini!, koska karvanoppien paikalla autossani roikkuu saman lauseen sisältävä sinikeltainen Ukrainan tukinauha. Olivat kaiketi luulleet meitä ukrainalaisiksi. Huusin takaisin Herojam slava!

Varsovassa ehdimme myös viettää yhden hyvän iltapäivän. Puolisoni osti kultaa ja värähteleviä kiviä, puhumattakaan siitä, että puolalainen HalfPrice-ketju osoittautui suoranaiseksi aarreaitaksi hintoineen. Yövyimme toistamiseen ostrówilaisessa museohotellissa ja lastasimme auton täyteen elintarviketäydennyksiä Biedronkassa. Kävimme samoilemassa parissa metsässä, eräässä Ełkin liepeillä ja toisessa Suwałkin ulkopuolella. Edellisessä oli viitatiaisia, jälkimmäisessä Suomesta katoamassa olevia hömötiaisia. Pähkinänakkelit huutelivat. Emme malttaneet täydentää vielä muutamalla kassilla tulevan talven hätävaroja Suwałkin Biedronkassa.

Jos Suomeen saataisiin Biedronka ja vielä Carrefour päälle, elämänlaatu paranisi erittäin merkittävästi. Lidl on jonkinlainen valo pimeydessä, mutta Suomi kaipaisi edelleen mittavasti enemmän kilpailua ja vähemmän tukkukartelleja, jotta elämä palaisi pohjoisen maamme suoniin.

Puolassa ja Baltiassa oli paljon sotilasajoneuvoja liikkeellä. Ei ihme, sillä Krasnovin valtaannousun myötä Mordor on rohkaistunut eskaloimaan sotaansa koko länsirintamalle. Matkamme aikana perivihollinen hyökkäsi drooneilla Puolaan, Viroon, Romaniaan, Latviaan, Tanskaan ja kyberiskulla Brysselin lentokentälle. Puola ja Suomi ovat nyt Euroopan sotilaallisia suurvaltoja, vaikkei Suomi olekaan sitä vielä ymmärtänyt - eikä laittanut ammus- ja droonitehtaita huutamaan hoosiannaa koko Euroopan tarpeisiin. Suomella olisi kaikki rahkeet täyttää tuo tehtävä, paitsi miehiä, joita maallamme ei ole (ja jos on, he ovat ongelma, joille pitää syytää toimeentulotukea).

Liettuassa pysähdyksemme rajoittuivat paluumatkalla vain erääseen maaseutukahvilaan, jossa oli meneillään reipas laulelu jonkin merkkipäivän vuoksi. Latviassa soimme tällä kertaa perinteiselle ostospysäkillemme Bauskalle yöpymisen, mutta ei suurta ostosretkeä, koska Latvian hinnat ovat kohonneet uhkaavasti, kuten koko muunkin Baltian. Puola on nyt paljon edullisempi. 

Vitrupen rannoilla pysähdyimme tälläkin kertaa ja siellä oli tällä kertaa menossa mittava vaelluslintujen muutto: pyrstötiaisia pyyhälsi kymmenittäin, samoin kuusitiaisia ja suuria sinitiaisparvia. Muuttavien peippojen, järripeippojen, niittykirvisten ja monien muiden pikkulintujen parvia meni yli koko ajan.

Pärnuun ehtiessämme oli yhä vielä aurinkoista. Löysin Apollosta uuden Akunin-vironnoksen. Vaimõisassa kävimme luonnonsuojelualueella, jossa kasvoi suuria määriä pähkinäpensasta - ei ihme, että sieltä löytyi parvittain närhiä, pähkinähakki ja pari pähkinänakkelia - ja söimme pelmeenejä. Tallinnassa oli yhä seesteistä, mutta kun rantauduimme Helsinkiin, näkyi että täällä oli satanut. Kotimme tervehti meitä kuitenkin hyvässä kunnossa ja jopa Sukkar näytti olevan pitkästä matkanteosta niin voipunut, että nukkui suuren osan loppuiltaa rauhallisena olohuoneen lattialla.

Käärmeenpesästä Karjalaan

Elokuun loppu meni perheessämme hieman ankeissa tunnelmissa flunssan kourissa, eikä tauti vieläkään ole loppunut, vaan piinaa yhä hengitysteitä, limakalvoja ja aiheuttaa päänsärkyä. Koira toki ulkoilutettiin, ruokakaupassa piti käydä ja useina päivinä kävin läsnätöissä, vaikka se ehkä virhe olikin. Puolisoni tekee työnsä muutenkin melkein kokonaan etänä. Viikonlopun retkeilyt menivät kuitenkin sairastamisen vuoksi mönkään.

Tällä viikolla palasin läsnätöihin, mutta työmatkalla minua kohtasi onnettomuus: lukemisenani ollut kirja suomalaisen radiotiedustelun historiasta, Robert Brantbergin Käärmeenpesä, jäi vahingossa sporapysäkille. Palatessani myöhemmin sitä etsimään se oli jo lähtenyt jonkun muun matkaan. Toivottavasti kirja sivistää uutta omistajaansa. Kirjan nimi kuvasi sentään osuvasti paitsi tiedustelumaailmaa, myös nykyistä työnantajaani. Molemmilla toimialoilla suuri määrä inhimillistä ammattitaitoa ja lahjakkuutta tulee haaskatuksi hukkaan, kun lopulta ylätasolla jylläävät vallanpitäjäin banaalit oikut ja kaikenlaiset kummalliset pönöttäjät. Tiedusteluhistoriaa lukiessa saattoi ehkä löytää hieman lohtua siitä, että sama meno oli vielä hullumpaa Neuvostoliitossa ja natsi-Saksassa. Suomessa väärään aikaan oikeassa olemisesta joutuu epäsuosioon ja paitsioon - mutta noissa valtakunnissa, joiden toimet määräsivät myös Suomen kohtaloja, samasta joutui ammutuksi, hirtetyksi tai myrkytetyksi.

Ihmettelen toisaalta sitä juonittelun määrää, joka minuun on jaksettu kohdistaa, kun kuitenkin oikeassa olemiseni olivat sellaisia, että tänä päivänä ne ovat suomalaisen ajattelun ja uuden länsiliturgian valtavirtaa. Nythän tunnen usein olevani tylsä samanmielinen, kun vallanpitäjät ovat kilvan sitä mieltä, mitä olin jokunen vuosi takaperin, kun ajatukseni vielä torjuttiin Suomessa selkäydinreaktioin. Mutta kaiketi kyse ei olekaan siitä, mitä mieltä on, vaan kuka on.

Juonittelijat ovat yleensä perusluonteeltaan pelkureita ja siitä kai paljon pahaa juontaakin juurensa. He pelästyvät esimerkiksi kauheasti todetessani, että heille saattaa tapahtua asioita. Tämän tulkitaan olevan uhkaus, vaikkei se sitä ole - harvoin joudun tai edes vaivaudun itse kostamaan kokemiani vääryyksiä. Karma, kohtalo, tai mihin kukin uskookaan, hoitaa asian yleensä puolestani, ja se puolestaan johtuu siitä, millaisia nuo juonittelijat perusluonteeltaan ovat. Asiat, jotka heille tapahtuvat, johtuvat heidän teoistaan ja olemuksestaan, mutta eivät suinkaan tule minun kädestäni. Kannan toki yleensä astaloa mukanani, mutta se on puolustuksellinen, ei hyökkäyksellinen toimi.

Esimerkiksi se suomalainen lakimies, joka ilmoitti "ellette lopeta venäläisvastaista raportointianne Kiovasta, me lopetamme teidät", tuli myöhemmin tuomituksi aivan toisen, minua merkittävämmän henkilön uhkailemisesta ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa Moskovassa. Ja se suomalainen upseeri, jonka kunnian vuoksi henkeäni niin ikään uhattiin (vaikka uhkaaja myöhemmin pyysikin anteeksi ja myönsi minun olleen oikeassa kyseisen upseerin suhteen), sai myöhemmin vankilatuomion, joskin asiasta, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun tai työhöni. Nämä kaksi mainitsen siksi, että tapaukset olivat paljon julkisuudessakin. Oli pari muutakin, joita ei ole puitu julkisuudessa, mutta tietäjät tietävät.

Olennaista panna muistiin tästä on se, että kun totean, että joillekin ihmisille saattaa tapahtua jotain, se ei ole uhkaus, vaan empiirisluonteinen toteamus. Juonittelijoilla ja pahanpuhujilla on taipumus jossain vaiheessa sotkeutua omiin valheisiinsa ja jos siitä koituu seuraamuksia, vieläpä oikeudellisia tai terminaalisia, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei ole mitään tekemistä minun vaatimattoman ja vähäpätöisen persoonani kanssa, vaan aivan muiden voimien. Itse pyrin päinvastoin seuraamaan omaa opetustani eli eristämään tuollaiset ihmiset mahdollisimman pitkälle pois omasta elämästäni, ja keskittymään niihin ihmisiin, jotka tuovat elämääni myönteisiä asioita ja iloa. Miksi tuhlata aikaa ja energiaa vihamiehiin? Sehän on pois niiltä, jotka tuon ajan ja energian ansaitsevat.

Sen verran on kuitenkin hyvä panna merkille, kuka koira älähtää, koska siitä voi yleensä päätellä, kehen kalikka on oikeutetusti kalahtanut.

Käärmeenpesän kadottaminen kompensoitui onneksi jo samana iltapäivänä iloiseen sattumukseen töistä kotiin palatessani. Kävi nimittäin niin, että kuulin Katajanokan Skönen terassin ohi kävellessäni mainittavan Mantsinsaaren, ja totesin saaren nimen lausuneelle rouvalle: "Mantsinsaari mainittu!" Kävi ilmi, että äidinäidinäitini ja hänen esi-isänsä olivat peräisin samalta Laatokan saarelta, joskin kahdesta eri kylästä. Rouvalla oli hallussaan divariharvinaisuus, Valto Peiposen Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari, jota olen itsekin lukenut lähteenäni, joskin netistä imuroituna skannattuna paperinippuna, koska en ole alkuperäiskirjaa saanut käsiini. 

Vanhempamme tai isovanhempamme eivät koskaan palanneet miehitettyyn Karjalaan, mutta sekä pikkuveljeni että minä kävimme siellä toisistamme riippumatta 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, aikana, jolloin Venäjä oli vielä nykyistä vähemmän vihamielinen paikka. Kävin myös Salmissa, joka aikoinaan oli Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen, aunuslainen kunta. Mantsinsaari erityisesti oli tunnettu mystiikastaan - ja myös kirjan nimessä mainituista härkäuhreista, jotka jatkuivat 1900-luvun puolelle saakka. Äidinäidinäitini ja äidinäitini päätyivät evakkoina Pohjanmaalle. Karjalainen olen vain neljännekseltä perimääni, kun taas Pohjanmaalta on peräisin puolet juurista kummankin vanhemman puolelta. Viimeinen neljännes on etelärannikolta, johon isäni nimi ja tähänastinen oma elämäni minua yhdistävät.