Keski-Atlas

Lensimme Madridista Casablancaan, Marokon suurimpaan kaupunkiin, joka on samalla monessa mielessä Marokon taloudellinen pääkaupunki, kun Rabat on poliittinen ja hallinnollinen. Jostain syystä Casablanca on tullut tunnetuksi espanjalaisella nimellään, joka merkitsee valkoista taloa, kuten myös kaupungin arabiankielinen nimi Dar al-Bayda. Kaupungin alkuperäinen nimi oli berberikielinen Anfa, jolla nykyisin viitataan vanhaankaupunkiin.

Emme jääneet tällä kertaa Casablancaan riekkumaan, vaan vuokrasimme auton ja ajoimme kaupungin itäpuolella sijaitsevaan megamarkettiin, jossa lastasimme auton täyteen ruokia, muita varusteita ja tietysti juomia: toistakymmentä pulloa marokkolaisia viinejä ja neljä kastia paikallisia oluita. Sillä tulisi selvitä vuoristojen ja aavikon haja-asutusalueilla, joissa alkoholin hankkiminen voisi olla kaupunkeja hankalampaa. Monet Marokon viinitiloista näyttävät olevan maan juutalaisvähemmistön pyörittämiä, etenkin Meknèsin alueella, minkä vuoksi viinipulloja koristavat kosher-maininnat ja kuvat juutalaisista kyntteliköistä. Yksi suosikeistamme oli Rabbi Yaqubin kosherpunaviini.

Marokossa on edelleen varsin suuri juutalaisväestö, josta osa on ilmeisesti ollut siellä siitä lähtien kun juutalaiset hajaantuivat Palestiinasta pitkin poikin Välimeren aluetta ja muutakin maailmaa. Suurin osa Marokon juutalaisista on kuitenkin peräisin Espanjasta, josta he joutuivat pakenemaan katolisten kristittyjen vainoja (samoin kuin mauritkin, Iberian muslimit, joista oli edellisessä blogimerkinnässä jo puhetta). Vaikka Israel onkin perustamisensa jälkeen imenyt itseensä suurimman osan useimpien arabimaiden juutalaisvähemmistöistä, Marokossa heitä näyttää yhä olevan varsin paljon ja näkyvät muissakin asioissa kuin viininvalmistajina.

Ajoimme Casablancasta halki välimerellisten maatalousvoittoisten maisemien, ohittaen myös lintutieteellisesti kuuluisan Mamouran metsän, jossa elää mm. harvinaisia kannusfrankoliineja. Matkasimme Meknèsin ja Fèsin suuntaan, mutta emme tällä kertaa menneet näihinkään kaupunkeihin vaan Meknèsin kohdalta kaakkoon Ifranin läänin Azrouhun. Lehmähaikaroita ja pikkutuulihaukkoja näkyi parvittain, kattohaikaroita pesi joka kylässä. Ehdimme jo ensimmäisenä päivänä nähdä joitain Marokon eurooppalaisittain eksoottisista lajeista, kuten liitohaukkoja ja kruununokikanoja.

Azroun alueella oli kukkula, joka kasvoi monipuolista ketokasvillisuutta, ja jossa matkatoverini ja bulgaarikollegansa olivat viime vuonna tehneet samaa tutkimushanketta. Siihen pantiin pystyyn ensimmäinen leirimme. Yöllä huutelivat kyläpöllöset ja koirat haukkuivat. Useita kyläläisiä kävi kyselemässä siellä oloamme ja kutsumassa teelle; jopa poliisi kävi kyselemässä – tämä olikin ainoa kerta, kun jouduimme toistuvan huomion kohteeksi missään yöleiripaikoistamme. Poliisin ja kyläläisten huoli näytti lähinnä koskevan mukavuuttamme ja sitä, kestivätkö laitteemme yöllä tullutta pikku sadetta.

Azrou on viehättävä pikkukaupunki Keski-Atlaksen alarinteillä. Ifran sen sijaan on Keski-Atlakselle rakennettu pieni Sveitsi täynnä Marokon rikkaiden ja ylemmän keskiluokan huviloita ja alppimajoja. Jos jonkun eurooppalaisen pudottaisi sinne ummikkona, hän ei takuulla arvaisi olevansa Afrikassa eikä edes Atlasvuorilla, ellei sattuisi kuulemaan ihmisten puhuvan arabiaa. Vietin pari hauskaa päivää Ifranissa myös vuonna 2003. Paikka on suosiossa myös Fèsin yliopiston opiskelijoiden piknik- ja seurustelupaikkana, vuorilla kun tuntuu ilma olevan kevytmielisempää ja vapaampaa kuin jossain määrin konservatiivisena tunnetussa Fèsissä - joka kylläkin on fantastisen kaunis smaragdinvihreiden tiilikattojen kaupunki.

Aamulla kiipesimme kukkulalle, jossa oli paljon harmaasirkkuja, mustapäätaskuja, töyhtökiuruja, hemppoja ja rusotaskuja. Ajoimme Azrousta Keski-Atlakselle kohti Michliffenin kraatteria, jossa on talvisin hiihtokeskus. Tie kulki halki laaksoissa ja rinteillä olevien sekametsien – paljon tammea. Metsälinnut olivat runsaita: peipon erikoisen näköistä pohjoisafrikkalaista alalajia, afrikansinitiaisia sekä kuusitiaisen atlas-alalajia oli paljon, samoin pähkinänakkeleita, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä, vuoriuunilintuja, atlassieppoja ja peukaloisia.

Ylempänä oli seetrimetsiä, jossa näimme lisää lintuja sekä paljon magotteja, paikallista apinalajia. Lampaita tulvillaan olevilla ylätasangoilla lenteli haarahaukkoja ja korppeja ja siellä eleli yleisenä atlaskivitasku. Etsittiin tutkimushankkeen kohdelajia rinteestä, jossa niitä oli edellisvuonna ollut, mutta niitä oli vain muutama. Edettiin Michliffenin kraatteriin, jossa huusivat atlasvihertikat valtoimenaan ja kymmenet pikkutuulihaukat metsästivät sirkkoja, joita olikin koko kraatteri tulvillaan. Yötä vietettiin leirissä Michliffenissä, seetrimetsässä kraatterin niityn yläpuolella. Siellä huutelivat yöllä lehtopöllöt.

Seuraava päivä vietettiin Ifranin kansallispuiston alueella Michliffenin ja Ifranin välimaastossa, lähinnä niityillä etsien kohdelajia. Keski-Atlaksen korpit kaakattavat kuin hanhet ja näyttävät lisäksi myös pienemmiltä kuin eurooppalaiset korpit - kyseessä on ilmeisesti alalaji tingitanus, ja eiköhän joku hollantilainen ole senkin splitannut omaksi lajikseen. Nokivaris on Marokossa jonkinlainen pikkurari, mutta näyttäytyy silti silloin tällöin parvittain. Monien mielenkiintoisten paikallisten lintulajien näkeminen jatkui: mm. sepelleppälintu, pensassirkku ja vuorisirkku. Moni suomalaisittainkin tuttu lintulaji, kuten punarinta, peukaloinen, kulorastas ja käpytikka, ovat yleisiä Keski-Atlaksen seetrimetsissä. Atlaksen seetrit ovat säilyneet paljon runsaampina kuin sukulaisensa Libanonissa. Illalla valmistauduimme yöpymään eräällä kukkulalla, mutta tulikin ukonilma ja vaihdoimme paikkaa.

Seuraavakin päivä kului etsiessä kohdelajia pitkin poikin Ifranin ja Michliffenin välimaastoa. Samoja niittyjä koluttiin moneen kertaan. Palatessamme taas Michliffenin kraatterille otimme huoneen Michliffenin hotellista. Aloitimme taas Michliffenin alueelta ja matkustimme sitten etsimään ruostesorsistaan kuuluisaa Afennourir-järveä. Kansallispuiston kartassa näkynyt tie osoittautui surkeassa kunnossa olevaksi kärrypoluksi, josta Kia-henkilöautomme vaivoin selvisi. Tie kulki halki karujen ja lammasten puhtaiksi kaluamien tasankojen sekä välillä läpi jyhkeiden seetrimetsien. Lopulta tulimme paremmalle tielle ja pienellä tähyilyllä löysimme järven. Sinne piti tosin tieltä kävellä kallioisen maaston halki, berberiasutusten välistä. Järvellä oli kuin olikin runsaasti vesilintuja – ruostesorsia, sinisorsia, harmaasorsia ja nokikanoja sekä muutamia muita vesilintuja. Siellä oli myös kaksi flamingoa.

Marokko

Matkustin toukokuun alussa Marokkoon, jossa osallistuin merkittävään luonnontieteelliseen tutkimushankkeeseen. Pääasialliset tutkimusalueet olivat Keski-Atlaksen ja Korkea-Atlaksen vuoristoissa, mutta siinä sivussa käytiin myös Anti-Atlaksella ja Draan laaksossa. Lentomme olivat mennen tullen Espanjan kautta, joten tuossa matkan sivu tulimme viettäneeksi illat sekä Kastilian ja koko Espanjan pääkaupungissa Madridissa että Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa.

Olin ollut viimeksi Marokossa joulukuussa 2003, jolloin matkustin varsin laajalti maan rannikkokaistaleella, mukaan lukien luoteisilla kosteikoilla, sekä Keski-Atlaksella ja Draan laaksossa. Osa paikoista, joissa kävimme nyt kesällä, oli siis samoja. Marokko oli jo silloin varsin mukava maa matkustella: matkailuinfrastruktuuri on hyvin kehittynyttä, tieverkosto hyvä, kattava ja liikenne varsin turvallista.

Tämän vuoden arabikevään mullistukset näkyivät Marokossa paljon lievemmin kuin monissa muissa alueen maissa, koska Marokon kuningaskunnan hallitus aloitti jo hyvissä ajoin viisaasti uudistukset ja marokkolaiset nauttivat siis jo monista sellaisista vapauksista ja oikeuksista, joista libyalaiset ja syyrialaiset ovat saattaneet vain unelmoida. Marokon hallitus salli alusta asti mielenosoitusten järjestämisen eikä pamputtanut nuorisojoukkoja, minkä vuoksi Marokon mielenosoitukset ovatkin pysyneet pääsääntöisesti väkivallattomina. Vain eräässä Pohjois-Marokon teollisuuskaupungissa tuli kuolonuhreja; mellakoiden takana oli siellä ilmeisesti äärivasemmisto.

Vain vähän ennen matkaamme terroristit räjäyttivät pommin turistienkin suosimassa Café Arganissa, Marrakeshin vanhankaupungin kuuluisimman aukion laidalla. Tekijöiden epäillään olleen paikallisia ääri-islamisteja, mutta heidän vaikuttimensa oli ilmeisesti pikemminkin Marokon hallituksen vastustaminen kuin kansainvälinen jihadismi. Seurauksena terrori-iskusta näimme matkallamme paljon enemmän poliiseja ja santarmeja kuin matkakumppanini oli nähnyt edelliskesän vastaavalla tutkimusmatkallaan. Muuten Marokossa ei näkynyt mitään turvattomuutta, vaikka näimmekin useissa pikkukaupungeissa pieniä ja rauhallisia, työllisyyteen ja muihin paikallisiin kysymyksiin liittyviä mielenosoituksia.

Marokon arabiankielinen nimi, Maghreb, tarkoittaa auringonlaskun maata eli Länttä. Nimi onkin tullut tarkoittamaan Marokon lisäksi koko Pohjois-Afrikan länsiosaa. Sillä viitataan useimmiten Marokkoon, Algeriaan ja Tunisiaan, joskus myös Marokon etelänaapuriin Mauritaniaan, joka sekin on vielä laskettavissa arabimaaksi. Arabit saavuttivat Atlantin rannikon Marokossa ja Mauritaniassa jo 600-luvulla, syrjäyttäen aluetta siihen asti hallinneiden berberien kuningaskunnan. Arabivalta johti berberien laajamittaiseen arabilaistumiseen. Tästä huolimatta merkittävä osa Maghrebin alueen väestöstä etenkin vuoristo- ja aavikkoalueilla on yhä berberejä ja puhuu äidinkielinään useita berberikieliä. Eteläisillä aavikkoalueilla elää lisäksi paljon tuaregeja.

Idrisidien, almoravidien ja almohadien dynastioiden aikana Marokko oli alueellinen suurvalta, joka dominoi Pohjois-Afrikan länsiosia ja myös Iberian niemimaata, jossa islaminuskoiset maurit hallitsivat aina reconquistaan saakka. Arabialainen Andalusia, jonka pääkaupunkeina Córdoba ja Granada eri aikoina toimivat, oli merkittävä sivistyksen kehto aina vuoteen 1492, jolloin viimeinen Iberian muslimivaltio, Granadan emiirikunta, hävitettiin. (Granada oli tätä ennen jo lähes 250 vuotta alistettu Kastilian kuningaskunnan vasalliksi.) Reconquista ja myöhemmin inkvisitio johtivat muslimien, juutalaisten ja myöhemmin kristinuskoon kääntyneiden moriskojenkin kansanmurhaan, vainoihin ja karkotukseen. Monien Marokon ja Mauritanian nykyisten arabien juuret ovat Iberiassa.

Marokossa puhuttava arabian murre on lisäksi varsin kaukana Lähi-idän arabiasta. Siinä on runsaasti vaikutteita berberikielistä sekä tuoreempia vaikutteita ranskasta ja espanjasta muistoina siirtomaavallan ajalta, jolloin Marokon nykyiset alueet olivat Ranskan ja Espanjan jakamia. Nykyinen Marokon kuningaskunta itsenäistyi 1950-luvulla Ranskan siirtomaavallasta ja osa Espanjan hallitsemista alueista liitettiin siihen samoihin aikoihin, tosin Ifni vasta vuonna 1969 ja Länsi-Sahara 70-luvulla. Espanja hallitsee yhä kahta kaupunkia Pohjois-Marokossa, Ceutaa ja Melillaa.

Länsi-Saharassa Marokon valtaa on vastustanut Algerian tukema äärivasemmistolainen taistelujärjestö Polisario, mutta nykyisin se toimii lähinnä Algeriassa ja ulkomailla ja Länsi-Sahara on varsin rauhallista ja turvallista aluetta matkustaa. Länsisaharalaiset ovat sahrawiheimoon kuuluvia arabeja, tosin heihin, kuten muihinkin marokkolaisiin, on sekoittunut paljon berberien ja afrikkalaisten orjien jälkeläisten perimää.

Nykyisen kuninkaan Muhammed VI:n tultua valtaan Marokko on pyrkinyt aktiivisesti demokraattisiin uudistuksiin ja se onkin ollut Jordanian ohella esimerkkimaa arabidemokratian kehittämisessä. Marokko on perinteisesti ylläpitänyt läheisiä suhteita Ranskaan ja sen kautta EU:hun, kun taas välejä Espanjaan on hiertänyt Länsi-Saharan kiista. Suurempi itänaapuri Algeria, joka on pyrkinyt alueelliseen valta-asemaan ja käyttänyt Polisariota välineenä saavuttaakseen Atlantin ja eristääkseen Marokon, on ollut Marokon merkittävin turvallisuusuhka. Marokon ja Algerian maaraja on edelleen kiinni ja maiden välillä pystyy siis matkustamaan vain kolmannen maan kautta tai lentämällä.

Viime aikoina vastakkainasettelu arabimaailman sisällä - erityisesti Syyrian, Libyan ja Algerian autoritääriset hallitukset vastaan reformistiset ja länsisuuntautuneet maat - on saanut Jordanian ja Marokon kuningaskunnat hakeutumaan yhä tiiviimpään yhteyteen Arabian niemimaan monarkioiden kanssa. Jordanian jäsenyys Persianlahden arabimaiden yhteisössä on vielä ymmärrettävää, mutta nyt jäsenyysputkessa on myös kaukana arabimaailman toisella laidalla sijaitseva Marokko. Näyttää siltä, että GCC:stä on tulossa monarkioiden klubi, jolla on yhteinen vihollinen: Iran.

Kiireiden kesä

Kuinka aika rientää! Blogi on ollut tauolla yli kuukauden, koska vuoden alkupuoliskolla vietin niin paljon aikaa arabikevään ja Suomen vaalien parissa, että pidempiaikainen projektini ei edistynyt niin kuin sen olisi pitänyt, ja siitä syystä se syö nyt kaiken ylimääräisen aikani.

Sitäpaitsi matkustin koko toukokuun ajan arabimaailman läntisessä ja itäisessä ääressä, ensin siis Marokossa ja myöhemmin Arabiemiraateissa. Siinä sivussa ehdin käydä myös kahdesti lyhyesti Espanjassa. Tarkoitukseni on kyllä jotain jossain vaiheessa kirjoittaa. Ehkä piankin, koska vähän väliä päälle kaatuva kirjoittajan blokki aukeaa parhaiten kirjoittamalla jotain, mikä ei liity lainkaan pääasialliseen kirjoitushankkeeseen.

Ennen Suomessa kohistiin aina tulonjaon epäoikeudenmukaisuudesta. Nyt kun kaikki puolueet ovat sosialistisia ja tulonjako on epäoikeudenmukaisempi kuin koskaan - toisin sanoen veronmaksajien rahaa syydetään surutta kelle tahansa, joka ei sitä ole ansainnut, eikä työnteolla ole enää mitään yhteyttä tulotasoon - niin voitaisiin ryhtyä pohtimaan työnjaon epäoikeudenmukaisuutta.

Minusta esimerkiksi ei ole oikeudenmukaista, että minulla olisi joka hetki tehtävänä monta eri työtä ja kaikista niistä maksettaisiinkin, mutta kun aikaa ei ole tehdä kunnolla sitä ensimmäistäkään. Samaan aikaan tunnen useita erittäin päteviä, korkeasti koulutettuja, kielitaitoisia ja aktiivisia osaajia, jotka ovat työttöminä tai tekevät jotain, millä ei ole mitään tekemistä heidän osaamisensa kanssa. Minkä vuoksi yksien on pakko tehdä kaikki niin että se vie lopulta fyysisen ja mielenterveyden, ja toisille ei ole muka mahdollista jakaa mitään näistä töistä?

Syy on sosialismissa, jota tosin nykyään usein kutsutaan kapitalismiksi. Mitä enemmän asioita säännellään ylhäältä päin, sitä vaikeammiksi ja monimutkaisemmiksi asiat tulevat. Työntekijöitä ei voi palkata, koska vain tietynlainen - raskas ja kallis - työsuhde sallitaan. Siispä teetetään kaikki niillä harvoilla, joille on työpaikan "etuoikeus" annettu, ja pidetään kaikki muut hyödyttöminä kortistossa - siitä huolimatta, että nämä saavat työttöminä melkein saman tulotason kuin toiset, jotka raatavat niska limassa yötä päivää.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka valittavat, että säännöllisen työelämän ulkopuolella syrjäytyy. Heillä ei ilmeisesti ole elämässään mitään tekemistä - paitsi juoda viinaa, katsoa televisiota ja piestä läheisiään. Minusta nykyään syrjäydytään nimenomaan työelämässä, koska sen ulkopuolelle ei jää enää mitään. Töitä kannetaan kotiinkin tai ainakin siellä ollaan niin väsyneitä, että pakollisten perhevelvollisuuksien ja kotitöiden jälkeen ei sitten muuhun oikein enää aikaa ja energiaa irtoakaan. Työpaikat ovat sitäpaitsi umpioita, joissa sosiaalinen vuorovaikutus on teennäistä ja selkärangatonta, joissa kuulee lähinnä vain typeriä juoruja ja kollegoiden työaikana netistä ja naamakirjasta keräämiä uutisia Tuksusta ja Keskisestä.

Työttömälle sen sijaan kaikki on mahdollista. Aikaa on - tai sitä olisi, ellei työttömiä hyppyytettäisi kaiken maailman byrokraattisia velvollisuuksia täyttämässä; saadaanhan tälläkin tavoin työllistettyä suuri määrä byrokraatteja ja lisää veronmaksajien rahaa palamaan. Jos ihmisellä on aikaa, hänellä on kaikkea: ystäviä, harrastuksia, tekemistä. Tämän päivän maailmassa luovan ihmisen kannattaisi ehdottomasti olla työtön.

Tai ehkä vielä parempi olisi olla vankilassa, koska siellä saa kaikki edut, hotellimajoituksen, ilmaiset ruoat, internet-yhteydet, kirjastot, koulutusmahdollisuudet ja päivärahan, joka on korkeampi kuin varusmiehillä. Ainoa haittapuoli vankilassa ovat muut vangit, mutta ehkä voi ajatella iloitsevansa monikulttuurisesta ympäristöstä. Vielä jokin aika sitten vankilaan saattoi päästä yksinkertaisesti ottamalla vasemmalta ja oikealta isoja velkoja, jättämällä ne kaikki maksamatta ja jättämällä ilmaantumatta kaikkiin oikeudenkäynteihin. Nykyisin tämä vaihtoehto on ikävä kyllä poistettu, koska sakkojen maksamatta jättämisestä ei voi kuulemma enää joutua vankilaan. Ilmeisesti siis rikollista uraa ja velallisen epärehellisyyttä voi jatkaa loputtomiin, työllistäen suuria määriä lakimiehiä, joiden palkat maksaa kiltisti suomalainen veronmaksaja.

En ole ylipäätään koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät, ettei heillä ole mitään tekemistä. Näitä ihmisiä on todella paljon, ja se on surullista, etenkin kun monet näistä ihmisistä ovat niitä läheisiä, joiden tylsyys ja tekemisen puute tarkoittaa käytännössä, että he odottavat minun tai jonkun muun läheisensä järjestävän heille tekemistä.

Itse en muista koskaan elämässäni olleeni sellaisessa tilanteessa, ettei minulla olisi ollut paljon enemmän tekemistä kuin mitä pystyn tekemään. Kysymys on aina ollut siitä, mitä kaikkea jätän kesken tai suosiolla edes aloittamatta. Olen tuhansien keskeneräisten kirjojen lukija ja kymmenien kirjoittaja. Minulla on aina ollut megalomaanisia tutkimuksia, joita koskeva tieto on vuosien varrella kasaantunut sekä päähän että kansioihin. Niiden aihepiirit ovat vaihdelleet historiasta ja yhteiskunnasta luonnontieteellisiin mielenkiinnon kohteisiin ja ihmisten edesottamuksiin. Olen kokeillut useampia taiteen muotoja kuin jaksan muistaa. Vasta hiljattain minulta kysyttiin, miksen enää piirrä tai maalaa. Vaikea kysymys; olettaisin että koska valokuvaaminen on niin paljon nopeampaa.

Jostain syystä ihmiset, jotka eivät keksi itselleen mitään tekemistä, saavat yleensä rahaa palamaan paljon enemmän kuin ihmiset, jotka kuten minä, keksivät jatkuvasti itselleen aivan liikaa tekemistä. Ei ole taloudellisesti kestämättömämpää investointikohdetta kuin ikävystynyt ihminen, jolla on luottokortti ja liikaa aikaa. Minä en ole koskaan ollut suurituloinen, mutta kun ei ole aikaa tuhlata, ei erityistä kiinnostusta luksukseen eivätkä suurimmat intohimon kohteeni maksa juuri mitään, niin nykyisin saan tarkoituksellisesti vältellä pankin lähestymisyrityksiä, se kun hyvää tarkoittaen haluaisi kovasti sijoitella vuosien varrella kertyneitä säästöjäni sinne ja tänne.

On epäreilua, että on vain joko aikaa tai rahaa. Nuorena oli aikaa, muttei koskaan rahaa. Ja nyt rahaa on, mutta sillä ei tee mitään kun ei ole aikaa. Jokin yhteiskunnassa on pahasti pielessä, kun nämä resurssit eivät kohtaa. Ne kohtaisivat, jos eläisimme kapitalismissa, jolloin voisin ostaa itselleni aikaa maksamalla monenlaisista asioista niille, joilla olisi kykyä ja aikaa tehdä. Me elämme kuitenkin sääntely-yhteiskunnassa, jossa aivokirurgin täytyy ottaa töistä vapaata (ja jonkun toisen tehdä sairaalassa hänen työnsä), jotta hän voi tehdä kotona putkimiehen töitä.

Omasta ajastani suurin osa menee toimimiseen itseni sihteerinä, agenttina, siivoojana, asianajajana, editorina, kääntäjänä, matkatoimistona, puhelinvaihteena, arkistonhoitajana ja kuljettajana, vaikka kaiken järjen mukaan joku muu tekisi kunkin noista tehtävistä paremmin kuin minä, mikä puolestaan vapauttaisi minut tekemään paljon paremmin kaikkea sitä, mistä minulle varsinaisesti maksetaan. Ruoanlaiton olen sentään ulkoistanut, koska olen siinä niin huono ja se veisi oheistoimintoineen (ostokset, siivoaminen, tiskaus) kohtuuttomasti aikaa.

Ikävä kyllä lähes kaikki on tehty sääntelyllä ja verotuksella niin vaikeaksi, monimutkaiseksi ja kalliiksi, ettei yksityishenkilö voi juuri ostaa palveluja, ja niinpä kaikki tuo työ on pois työllisyydestä. Kaikkien noiden töiden potentiaaliset tekijät ovat kortistossa veronmaksajien elätettävinä ja vastaavasti kyseisiin töihin käytetty oma työpanokseni on pois siitä, mitä teen parhaiten ja mistä minulle maksetaan - ja maksettaisiin enemmän jos pystyisin tekemään enemmän. Ei pitäisi vaatia kovin monimutkaista matematiikkaa tajuta, että nykyisessä yhtälössä kaikki osapuolet häviävät.

Eurooppa on vajoamassa taloudelliseen tuhoonsa eikä tässä sääntelyähkyssään enää pysty tuottamaan mitään uutta. Kaiken huipuksi nykyjärjestelmää rahoitetaan jo nykyisellään velaksi, mikä tarkoittaa laskujen kasaamista yhä suurempina ja korkojen kera tulevien sukupolvien maksettaviksi. Jonain päivänä hyvinvointivaltio-niminen pyramidihuijaus räjähtää käsiin ja se ei tule olemaan kivaa katseltavaa.

Pääsiäinen Latgalessa

Viime vuosina olen viettänyt useita pääsiäisiäni Libanonissa, mutta tällä kertaa minut rekrytoitiin pääsiäiseksi kulttuurimatkalle Latvian itäiseen maakuntaan Latgaleen. Sattui vieläpä niin, että useimmilla kristityillä kirkkokunnilla pääsiäinen oli tänä vuonna samaan aikaan. Ekumenia kukoisti myös pääsiäisturneellamme Latgalessa.

Latgale (rinnakkaisnimeltään Latgallia) on yksi Latvian kolmesta historiallisesta osasta, joista ne kaksi muuta ovat Kuurinmaa (Kurzeme) ja Liivinmaa (Vidzeme). Nykyisin Latvia on jaettu neljään lääniin, kun Kuurinmaa jakautuu nykyisen Latvian alueella kahteen osaan, Kuurinmaahan ja Zemgaleen (Semigallia). Nämä jakautuvat hallinnollisesti piirikuntiin ja erityisasemallisiin kaupunkeihin.

Latgale poikkeaa historiallisesti ja kulttuurisesti muista Latvian alueista sikäli, että se kuului pitkään Puolan ja Puola-Liettuan valtakuntiin, mikä onkin jättänyt jälkensä Latgalen leimallisesti katoliseen kulttuuriin. Latvian väestö jakautuu protestantteihin, ortodokseihin ja katolisiin ja Latgalessa katoliset ovat latgalleja, lättejä ja puolalaisia, kun taas ortodoksit yleensä venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Liivinmaassa on myös ortodoksisia lättejä. Läntisellä Liivinmaalla ja Kuurinmaalla lätit ovat pääsääntöisemmin protestantteja.

Latgale on myös etnisesti erilainen kuin muu Latvia. Ensinnäkin latgallit muodostavat oikeastaan oman etnisen ryhmän, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Vaikka koko Latvian nimi tuleekin latgallien heimosta, joka oli ensimmäisenä Väinäjoen vartta asuttanut balttiheimo, Liivinmaalla ja Kuurinmaalla on pitkään suhtauduttu latgalleihin alentuvasti, ikään kuin nämä olisivat jotenkin epälatvialaisia, maalaisia ja takapajuisia. Toki Latgale oli monissa asioissa jäljessä muun Latvian kehitystä, mutta se johtui Venäjän imperiumin sortotoimista. Esimerkiksi maaorjuus lakkautettiin Latgalessa huomattavasti myöhemmin kuin muussa Latviassa.

Muutenkin Latgale on kulttuurisesti erikoista aluetta. Se on etnisesti kirjavampi kuin muu Latvia. Latgalesta löysivät aikoinaan turvapaikan Venäjän imperiumissa vainotut ryhmät, kuten vanhauskoiset ortodoksit ja juutalaiset. Vanhauskoisten yhteisöt ovat edelleenkin Latgalessa moninaiset - heitä on siellä huomattavasti enemmän kuin Virossa, jossa he rajoittuvat lähinnä Peipsijärven rannan sipulivenäläisiin, ja Liettuassa, jossa sielläkin on vanhauskoisten yhteisöjä. Juutalaiset muodostivat aikoinaan merkittävän komponentin Latgalen kaupungeissa, mutta ovat supistuneet menneiden aikojen vainojen ja uudemman emigraation myötä hyvin vähäiseksi ryhmäksi.

Latgalen maisemaa hallitsee sen halki ja lopulta Riianlahteen virtaava Väinäjoki (lätiksi Daugava). Aikoinaan Väinän varsilla oli vahva suomensukuisten liiviläisten asutus, minkä vuoksi sekä joella että Latgalen suurimmalla ja Latvian toiseksi suurimmalla kaupungilla Väinänlinnalla (lätiksi Daugavpils) on myös vanhastaan suomenkieliset nimet. Monilla muillakin paikoilla Latviassa olisi olemassa liivinkielisiä (eli käytännössä suomalaisia) paikannimiä, vaikka ne ovatkin liiviläisten saksalaistumisen ja latvialaistumisen myötä kadonneet unholaan. Nykyisin liiviä puhuu äidinkielenään enää muutama perhe Kuurinmaan rannikolla. Tosin liiviläinen kulttuuri on ollut elpymään päin Latvian itsenäistymisen jälkeen.

Kun saksalainen ritarikunta eli teutoonit aikoinaan valloittivat Kuurinmaan ja Liivinmaan, monet liiviläisten ylimystöstä kristinuskoon käännyttyään saksalaistuivat. Tästä kertovat useiden merkittävien baltiansaksalaisten sukujen liiviläiset nimet - esimerkiksi Lieven (Liivi) ja Üxkull (Ykskylä). Ensimmäinen matkakohteemme Riiasta lähdettyämme olikin Līvānin pikkukaupunki, joka on saanut nimensä siellä aikoinaan kartanoa hallinneen Lievenin suvun mukaan. Līvānissa tutustuimme sikäläiseen kulttuurikeskukseen, jossa meille myös esitettiin kansanlauluja ja -tansseja sekä pääsiäisperinteitä. Matkanjärjestäjämme isän ehtymättömistä kotiviinikellareista ammensi retkueemme virvokkeita kulttuurintäyteisen päivän päätteeksi.

Jo matkalla Līvāniin pysähdyimme muuten Liepkalnin leipomolla Väinäjoen varrella, jossa havaitsin Väinää pitkin seuraavan myös perin merellisiä muuttolintuja: pienparvina meriharakoita, merimetsoja ja isokoskeloita. Kattohaikarat olivat jo saapuneet Latviaan ja rakentelivat pesiään, hautoivatkin monin paikoin. Matkamme aikana kevät eteni kohinalla, tuoden kivitaskuja, tiltaltteja ja matkan lopulla jo pajulintujakin.

Līvānista jatkoimme seuraavana päivänä Preilin pikkukaupunkiin tai kylään, jossa tutustuimme nukkemuseoon, kirkkoon ja juutalaisen herran pitämään hotelliin, jonka pihassa oli Latvian pienin ekumeeninen kappeli. Hotelli oli vanhassa Borchien aatelistalossa, jossa oli välillä toiminut myös sairaala. Borchien komeasta linnasta on nykyisin jäljellä vain julkisivu ja sekin hyvin huonossa kunnossa. Matkalla Preilistä eteenpäin ilahdutti silmiäni sinisuohaukka.

Seuraava kohteemme oli Latgalen pääkaupungiksi mainittu Rēzeknen kaupunki, jossa tutustuimme sikäläiseen museoon, taidetaloon, linnavuoreen sekä ortodoksiseen, katoliseen ja vanhauskoiseen kirkkoon. Pääsiäismenot olivat täydessä vauhdissa. Kansa siunautti kirkoissa seuraavan aamun aterioitaan ja keskiyöllä katselimme ristisaattoa. Vanhauskoisten kirkolla saattoi havaita senkin seikan, että kaikki vanhauskoisetkaan eivät ole pitäneet kovin tiukasti kiinni tavoistaan, sillä osa kirkkoon saapujista jätti kolminkertaiset ristinmerkit ja kumarrukset tekemättä ja vain lampsi sisään. Rēzeknessä myös söimme ja joimme sekä perehdyimme paikalliseen yökerhoon, joka oli sangen tyhjä, vaikka sinne pyrki mutta käännytettiin ovelta paljon väkeä. Olivat ehkä alaikäisiä.

On mainittava, että linnavuorella oppaamme kertoi tarinan paikallisesta prinsessa Ruususesta, joka oli kirottu kellariin ja ilmestyi yhdeksän vuoden välein keskiyöllä linnavuorelle siltä varalta, että joku nuorukainen voisi rikkoa kirouksen pitelemällä prinsessaa kädestä siitä huolimatta, että tämä muuttui lohikäärmeeksi ynnä muuta hämmentävää. Vain yksi prinsessa ilmestyi paikalle, mutta hänkin nojaili jonkun heilan käsivarteen, joten pelastamatta jäi.

Kolmantena päivänä laskeuduimme alas Grāveriin tutustumaan paikallisiin keramiikkataiteilijoihin. Siellä virtasi Dubna, joka myös Līvānin läpi virtaa. Jatkoimme Grāverista koko Latvian katolisuuden keskukseen Aglonaan, jossa on häikäisevän valkoinen katedraali, Latvian suurin katolinen kirkko. Isä Guntars esitteli meille katedraalia ja Latvian katolisen kirkon sekä pyhimysten historiaa.

Kun olimme Rēzeknessä tutustuneet juuston saloihin, Aglonassa saimme itsensä vihityn leipäruususen opastuksella kuulla leivän ihmeistä. Tulimme samalla syötetyiksi ja juotetuiksi. Syödä piti niin kauan kunnes suoli seisoi ja jos pontikka ei ollut pöydällä kierrossa, alkoholi kuulemma haihtui pois. Se, joka kieltäytyi syömästä, sai kauhasta päähänsä.

Viimeinen kohteemme oli Väinänlinna eli Daugavpils, Latvian toiseksi suurin kaupunki. Historiallisesti tämä Väinäjoen strateginen linnoituspaikka on tunnettu myös nimillä Dünaburg, Dinaburga, Dyneburg, Boriso-Glebsk, Dźwińsk ja Dvinsk. Tämä 130 000 asukkaan kaupunki oli varsin miellyttävä yllätys, sillä sitä oli mittavasti kunnostettu ja siivottu ja oli varsin viihtyisä keskusta-alue sekä vanhakaupunki. Kaupungissa on nykyisin noin puolet venäläisiä ja loput jakautuvat latvialaisiin, puolalaisiin ja muihin.

Pidimme illalla piknikkiä aukiolla Väinänlinnan keskustassa ja aamulla tutustuimme oppaan kera Napoleonin sodissa osaansa näytelleeseen Väinänlinnan linnoitukseen, "Latvian Suomenlinnaan", suureen linnoitusalueeseen, joka oli täysin ruokottomassa kunnossa, mutta paraikaa mittavat restaurointityöt on näemmä aloitettu, osittain EU:n rahoituksella. Tästä alueesta tulee kyllä komea ja Itä-Latvian turismin vetonaula sitten kun kunnostustyöt on saatu päätökseen. Linnoitusalueella sain Latvian listalleni kaksi uutta lintulajia, sinirinnan ja käenpiian.

Pikahuomioita arabikeväästä

Omiin vaaleihinsa viime aikoina keskittynyt Suomi ei ole ainoa länsimaa, jossa uutisointi arabikevään tapahtumista on hiipunut. Libyassa sisällissota jatkuu, mutta pattitilanteessa. Uutisointi on siirtynyt saarretun Misratan humanitääriseen hätään, joskin Ranska ja Britannia ovat ilmoittaneet lähettävänsä "kouluttajia" (lue: tiedustelutukea) Libyan opposition tueksi. Nämä maat, samoin kuin mm. Qatar, ovat myös tunnustaneet Libyan opposition maan viralliseksi edustajaksi. Tänään uutisoitiin siitä, että oppositio olisi ottanut hallintaansa pienen rajapaikkakunnan Tunisian rajalla.

Maa, jossa viime aikoina on tapahtunut suurimpia, on Syyria, mutta siitä kerrotaan meille vain valittuja huhuja, koska Syyria on onnistunut pitämään ulkomaiset toimittajat visusti maasta poissa, Qatarin rahoittama al-Jazeera on syyrialaismielinen, ja koska länsimaissa ja Israelissa elää ihmeellisen vahvana myytti, että Syyrian yksipuoluediktatuurin kukistuminen olisi jotenkin vahingollista niiden alueellisille eduille. Myytti perustunee paitsi irrationaaliseen sunnikammoiseen islamofobiaan, myös siihen kuvitelmaan, että Syyria olisi kammettavissa pois Iranin islamistisen hallinnon vaikutuspiiristä.

Itse asiassa viimeksi mainittu asia pitää paikkansa. Ajattelussa on kuitenkin se virhe, että Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta onnistuisi Syyrian nykyhallinnon pysyessä vallassa. Juuri niin asia ei missään tapauksessa ole. Syyrian nykyhallinto on vallassa pysyäkseen riippuvainen nimenomaan shiialaisen Iranin tuesta. Syyrian vaikutusvalta Libanonissa on riippuvainen shiialaisen Hizbullahin tuesta, joka taas edellyttää tottelevaisuutta Iranille. Syyrian vaikutusvalta hehkuttamassaan Palestiinassa on riippuvainen liitosta Hamasin kanssa. Hamas on Iranin liittolainen. Syyrian nykyhallinto on riippuvainen Iranin nykyhallinnosta - Syyrian väestö taas ei Irania rakasta. Niinpä Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta edellyttää hallinnon vaihtumista joko Syyriassa tai Iranissa.

Syyriaa hallitseva Ba'ath-puolue, poliittiset tiedustelupalvelut ja sotilasjohto ovat vähemmistöryhmän, shiialaisuudesta irronneen alawiittilahkon, käsissä. Tämän ryhmän pahin kauhukuva on se, että syyrialaiset - siis maan väestön suuri enemmistö - saisivat Syyriassa vallan ja kostaisivat heitä vuosikymmenien ajan tyrannisoineelle, vanginneelle, eristäneelle ja kiduttaneelle alawiittihallinnolle.

Syyrian oppositio ei ole islamistinen eikä sektaarinen, siis lahkolaisuuteen perustuva. Siihen kuuluu niin sunneja, kristittyjä, alawiittejä kuin kurdejakin. Siihen kuuluu konservatiiveja, liberaaleja, vasemmistolaisia ja islamisteja. Syyrian opposition vanhat jupisevat parrat vaikuttavat ulkomailla eikä heillä ole juurikaan vaikutusvaltaa Syyrian kaupunkeihin, joissa kansannousun etulinjassa ovat muiden arabimaiden tavoin koulutetut nuoret syyrialaiset: keskiluokka, pienyrittäjät, opiskelijat, lukiolaiset.

Sen sijaan Syyrian alawiittihallinto on sektaarinen, siis lahkolainen. Se ei ole itse islamistinen, mutta kaikki sen pääliittolaiset ovat: Iran, Hizbullah ja Hamas. Syyrian oppositio on barrikadeilla vannonut kansallisen yhtenäisyyden ja suvaitsevuuden nimiin. Syyrian hallinto on puolestaan lietsonut lahkoväkivaltaa sekä propagandassaan että aseellisissa provokaatioissa, joissa on julmasti surmattu uskonnollisten vähemmistöjen edustajia ja sotimisesta kieltäytyneitä sotilaita ja upseereja. Syyrian presidentti joutui tällä viikolla erottamaan erään alueen poliittisen tiedustelun komentajan (alawiitin), koska tämä näkyi maailmalle levinneissä videoissa, joissa "terroristit" (todellisuudessa siis salaisen poliisin provokaattorit) surmasivat erityisen julmalla tavalla ihmisiä.

Syyria ilmoitti jo poikkeustilasta luopumisesta, mikä olisi oppositiolle suuri voitto ja juhlan aihe, mikäli ilmoitukseen voisi luottaa. Se edellyttäisi, että tilalle ei luoda uusia keinotekoisia perusteita diktatuurin, yksipuoluejärjestelmän ja salaisen poliisin mielivallan säilyttämiseksi. Kukaan tuntemani syyrialainen ei tunnu ottavan poikkeustilan lakkauttamista oikein tosissaan, varsinkaan kun samaan aikaan turvallisuuspalveluiden väkivalta, pidätykset ja ihmisten katoamiset jatkuvat. Turvallisuusjoukot ovat tappaneet jo satoja ihmisiä ja tilanne näyttää siltä, että mikäli vallankumous onnistuu, uhrit saatetaan jälkeenpäin laskea nelinumeroisissa luvuissa - Egyptin kansannousun tukahduttamisyrityksen kuolonuhrien määräksi on nimittäin hiljattain ilmoitettu lähes 900 ihmistä.

Monet ystävistäni ovat viime vuosina lähteneet Syyriasta - töihin, opiskelemaan tai avioon. He ovat päätyneet Persianlahden maihin, Libanoniin, Jordaniaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Jotkut ystävistäni ja vielä useampien ystävieni vanhemmat ja sukulaiset ovat sen sijaan yhä Syyriassa ja saan siten varsin kattavasti huhuja ja silminnäkijätietoja kaikista kaupungeista. Mielenosoitukset jatkuvat päivittäin kaikissa yliopistokaupungeissa ja useissa tärkeissä heimokaupungeissakin. Turvallisuuspalvelut käyttävät niitä vastaan tulivoimaa ja hajottavat mielenosoituksia, jotka kuitenkin puhkeavat taas seuraavana päivänä uudelleen.

Moni tilanteen seuraaja, minä mukaan lukien, pelkää, että Syyrian häikäilemätön hallinto ryhtyy sumeilemattomaan verilöylyyn, kuten se teki Hamassa vuonna 1982. Tilanne on kuitenkin nyt aivan toinen. Haman kansannousu oli vain yhden ryhmän, Muslimiveljeskunnan, toteuttama, ja se kulminoitui yhdessä kaupungissa. Nyt Syyrian hallinnolla on vastassaan erittäin heterogeeninen oppositio, joka on valmis kaduille kaikissa Syyrian kaupungeissa paitsi ehkä Palmyran keitaan Tadmurissa (tunnetussa turistipaikassa ja turvallisuuspalvelun keskittymässä, jossa on myös yksi maan pahamaineisimmista poliittisista vankiloista). Syyrian nykyinen oppositio ei ole islamistinen, ei fanaattinen, se haluaa demokratiaa ja avautumista muuhun maailmaan, sekä arabimaihin että länteen. On vaikea kuvitella, että mikään määrä valheita ja propagandaa pystyy demonisoimaan Syyrian nuoret koulutetut sukupolvet "siionistien agenteiksi ja al-Qa'idan terroristeiksi", kuten propaganda epäloogisesti asioita yhdistelee. Mutta väkivalta on tietysti väkivaltaa ja sitä vastaan siviilien on vaikea puolustautua muulla kuin ulkomaille toimitetuilla amatöörivideoilla.

Oppositiolla aseita ei juuri ole, joten Libyan kaltainen sisällissota vaikuttaa ainakin toistaiseksi epätodennäköiseltä. Maan aavikkoisten laitojen heimot ovat kuitenkin varsin aseistautuneita (tavanomaisin metsästysasein) ja koillisosan kurdit voisivat halutessaan saada suuriakin määriä aseita veljiltään Irakista, joskin yrittänevät viimeiseen saakka välttää tällaisen eskalaation, joka helposti johtaisi kurdivastaisiin toimiin myös naapurimaissa. Syyrian hallinnon syytökset libanonilaista aseistamatonta Tulevaisuusliikettä vastaan Syyrian opposition aseistamisesta lienevät tarkoituksellista sunnivastaista propagandaa.

Tästä pääsemmekin toiseen teemaan, seitsemän tarttolaisen pyöräilijän kidnappaukseen maaliskuun lopussa. Virolaiset kidnapattiin 20 minuuttia sen jälkeen, kun he olivat ylittäneet rajan Masna'asta, Syyriasta. Tämä viittaa siihen, että sieppauskäsky annettiin Syyriasta, johon kidnapatut todennäköisesti myös pian siirrettiin. Sieppauksesta epäiltiin ensin Syyrian tukemaan palestiinalaista terroristiryhmää PFLP-GC:tä, jolla on hampaisiin asti aseistettuja leirejä Syyrian ja Libanonin välisellä leveällä rajavyöhykkeellä. Myöhemmin sieppauksesta vastuulliseksi ilmoittautui kuitenkin tuntematon palestiinalaisryhmä, joka saattaa olla naapurimaan tiedustelupalvelun bulvaani.

Kaksi päivää sitten YouTubeen ilmaantui kidnappausvideo, jossa virolaiset olivat elossa mutta pelokkaan ja ahdistuneen oloisia. Tietysti. Heidät oli käsketty vetoamaan joukkoon johtajia ja pyytämään näitä auttamaan, jotta he pääsisivät kotiin perheidensä luo. Mitään erityisiä vaatimuksia ei esitetty, joten on luultavaa, että nämä vaatimukset on toimitettu muuta kautta kiristettävien tietoon. Varsinainen viesti sisältyi siis johtajien nimeämiseen: Libanonin (entinen) pääministeri Saad Hariri, Saudi-Arabian kuningas Abdullah, Jordanian kuningas Abdullah sekä Ranskan presidentti Sarkozy.

Mielenkiintoisesti Libanonin tämänhetkistä hallitustunnustelijaa Najib Miqatia ei nimetty, ei myöskään tavanomaisia Israelia ja Yhdysvaltoja. Nimetyistä ja nimeämättä jätetyistä voi tehdä erinäisiä päätelmiä siitä, keitä ja minkä maiden vihollisia virolaisten sieppaajat ovat. Syyria ja Hizbullah ovat toistuvasti hyökkäilleet Hariria vastaan propagandaoperaatioissaan, joissa ne syyttävät Hariria ja hänen Tulevaisuusliikettään liiallisesta läheisyydestä Saudi-Arabian ja Jordanian kanssa (toisin sanoen Syyrian ja Iranin vastustajien). Ranska puolestaan on ollut viime aikoina aktiivinen, aloitteellinen ja profiloitunut länsimaiden moraalisena johtajana arabimaissa. Kaikki mainitut johtajat ovat tärkeitä Libanonin poliittisten murhien erikoistuomioistuimen tukijoita. Tuomioistuimelta on jo kuukausien ajan odotettu Hizbullahiin kohdistuvia syytteitä.

Syyrian lisäksi kansannousu ja väkivalta jatkuvat Jemenissä. Presidentti Saleh on kieltäytynyt eroamasta, vaikka on lupaillut eroavansa vuonna 2013. Bahrain uhkasi karkottaa suuren joukon libanonilaisia shiioja epäiltyinä Hizbullahin agentteina toimimisesta ja maan shiialaisen enemmistön radikalisoimisesta Iranin laskuun. Lopulta Bahrain kuitenkin painostettiin luopumaan libanonilaisten karkotuksesta - ehkä heidät todettiin syyttömiksi, tai sitten joku uhkaili Bahrainia. Arabimaista lähinnä Arabiemiraatit ja Qatar ovat pysyneet rauhallisina ja näköjään kokonaan erossa arabikevään kansannousuista.

Terveisiä persuuksista

Naamakirjani on täynnä hysteerisiä päivityksiä - ihmisiä, jotka uhkaavat muuttaa pois Suomesta, kauhistuksia ja myötähäpeän tuntemisia. Itse näin ennen vaaleja painajaisen, jossa Soini ja Arhinmäki olivat muodostamassa hallitusta, joten minä muutin kaikki säästöni arvometalliharkoiksi sveitsiläiseen holviin ja lähdin etsimään itselleni uutta työpaikkaa uudesta kotimaasta. Joidenkin ihmisten reaktioista voisi päätellä maailmanlopun tulleen.

Vaali-iltana näin vaalivalvojaisissa naisten itkevän ja miesten kumoavan typertyneinä šotteja ja selittelevän "miksi näin kävi", enemmän vakuuttaakseen itseään kuin muita ympärillä. Ei uskoisi, että puolueemme kuitenkin voitti. No, siis menetimme sekä ääniä että paikkoja niin kuin kaikki muutkin "vanhat" puolueet, mutta koska kilpailijat menettivät persuille vielä enemmän kuin me, tulimme ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suurimmaksi puolueeksi. Ennen on ollut sinipunaa ja punamultaa, mutta nyt irvileuat puhuvat sinipunaniskahallituksen muodostamisesta. Persuilla ei ole vielä omaa väriä, vaikka julisteensa ovatkin niin hurrivastaiseksi puolueeksi epäilyttävän sinikeltaisia.

Oliko persujen vaalivoitto muka jollekin yllätys? Ilmeisesti oli. Minulle se ei sitä ollut, sillä olen jo pitkään ennustanut fasismimaisen ajattelun nousua kaikkialla Euroopassa. Onko se yllätys, että viidennes kansasta edustaa punaniskaisia junttiarvoja, uskoo kaiken olleen ennen paremmin ja että talouttamme ei panna kuntoon järkevällä talouspolitiikalla vaan eroamalla EU:sta ja potkimalla kaikki neekerit ja ählyt ulos maasta? Jos tämä väestönosa mielipiteineen tuli vasta nyt persujen vaalivoiton myötä tutuksi pääkaupunkiseudun toimittajille, niin heidänkin on syytä katsoa peiliin ja kysyä, olivatko he osa sitä ylimielisyyttä, jota vastaan kansan viha persuihin purkautui.

Persujen resepteissä ei ole mitään uutta. He edustavat erinomaisesti sitä viidennestä Suomen kansasta, jota harvemmin kuunnellaan paremmissa piireissä. Persujen ohjelma oli suorastaan pelottavan kansallissosialistinen, sillä puolue on talouspolitiikassa vasemmistolaisempi kuin demarit. Persut uskovat mystiseen vahvaan valtioon. Heidän nuorisojärjestönsä ohjelmasta kantautui natsilaisia kaikuja, kun se puhui kapitalismista "valtioruumiissa" elävänä parasiittina. Täyttä puppua, joka on ominaista bolševikeille tai natseille. Todellisuudessa yhteiskunta on se ruumis, ja valtio on parasiitti, joka voi elää vain niin kauan kuin yhteiskunta jaksaa sitä elättää. Jos parasiitti paisumalla liian suureksi tappaa isäntänsä, se kuolee itsekin.

Persut tai ehkä vielä enemmän heidän äänestäjänsä syyttävät kaikesta muita ja katsovat, että joku muu on aina vastuussa. Helsingin herrat, ulkomaalaiset, muslimit, EU, NATO ja milloin mikäkin muukalainen on syynä siihen, että kansa voi pahoin. Niin kauan kuin puolue on voinut räksyttää ikuisesta oppositiosta ottamatta koskaan vastuuta mistään, tämä muiden syyttely on ollut helppoa. Toivonkin, että persut pääsevät mukaan hallitukseen, koska silloin sekä heille että heidän kannattajilleen alkaa pikkuhiljaa valjeta, että tosiasiat eivät muutu demagogialla, ja että todellista politiikkaa täytyy tehdä tosiasioiden pohjalta. Velkaantuminen on tosiasia. Taloutemme riippuvaisuus muun Euroopan (ja muunkin maailman) taloudesta on tosiasia. Erilaisten, eriväristen, erilailla uskovien ja ajattelevien ihmisten olemassaolo on tosiasia.

Persujen oma tietämättömyys monista sellaisista asioista, joista he ovat kouhkanneet, on tosiasia. Tulkoot sitten kabinetteihin ja valiokuntiin ja osallistukoot vastuun kantamiseen. Saa nähdä kuinka kauan heidän kannattajansa hurraavat jytkyä, kun pitää ryhtyä tekemään oikeaa hallituspolitiikkaa. Virkavastuussa ollessa ei enää kovin pitkälle pääsekään valehtelemalla tai vaihtamalla puheenaihetta - tästä juuri Suomen kansa rokotti rankasti Keskustaa. Toivon erityisesti, että persut joutuvat tekemisiin maahanmuuttopolitiikan hoidon kanssa - siinä ei enää voikaan pelata pelkillä olkinukeilla.

On myös hauskaa nähdä kuinka yhdentekeväisyydestä viime metreillä ennen vaaleja kunnioitettavan kirin ottanut Urpilainen puolueineen joutuu tuloeroruikutuksensa sijaan kohtaamaan taloudenpidon ja velkaantumisen tosiasiat ja tekemään kaikki ne ikävät ja epäsuositut päätökset, joista oppositioasemasta käsin on aina niin mukava motkottaa. Niinpä kannatan lämpimästi myös demarien ottamista hallitukseen ja aivan erityisesti, että he pääsevät ottamaan vastuuta Portugalia koskevista päätöksistä.

Tietyissä minua lähellä olevissa piireissä haisteltiin hajusuolaa ja olisi varmaan karattu viimeisiin jäljellä oleviin aarniometsiin elämäntapaintiaaneiksi, koska vihreiden vaalitappio oli musertava. Toisaalta en voi olla toivomatta, että viesti menee vihreissäkin nyt perille. Jos tämän myötä Hautala, Soininvaara, Haavisto ja Sinnemäki ryhdistäytyvät ja tekevät vihreistä taas ympäristöpuolueen ja vasemmistoliberaalin vaihtoehdon, eivätkä entisten stalinistien hippisiirtolaa ja sääntelytelaketjujen junttaa, jonka vesimeloniväreissä vihreä jää vain hämääväksi kuoreksi punaisen sisuksen ympärille, niin uskon vihreillä olevan yhä tulevaisuus omiensa kannattamana puolueena.

No miksi vaalivalvojaisissamme sitten itkettiin ja kumottiin lohdutusšotteja? Siksi, että persuille menetetyt paikat riistivät meiltä juuri parhaat toivomme eduskuntaan - uudet, nuoret ehdokkaat, joiden eteen "puolue puolueessa" oli paiskinut niin kovasti töitä kuukausia, viikkoja ja päiviä ennen tuota iltaa. Juuri ne omat ehdokkaat olivat niin historiallisen lähellä läpimurtoa, ja olisivat epäilemättä tulleetkin valituiksi ellei "persumyrsky" olisi tullut väliin. Muutama ilopilkku toki ylitti maaliviivan voittajina - nimet jääkööt yksityisyyden kunnioittamiseksi lausumatta, kun kyse on kuitenkin uusista poliitikoista.

Vielä viime vuoden lopussa odotin paljon pahempaa tapahtuvaksi, ja tämä selittää osittain sen, miksen ollut yhtä masentunut vaalivoitostamme kuin monet optimistisemmat veljet ja sisaret. Toisaalta aloin itsekin odottaa liian suuria nähtyäni varsinkin tämän vuoden puolella, kuinka lahjakasta ja energistä väkeä ehdokkaani tukitiimeineen olivat.

Yhdessä asiassa joudun kyllä ruoskimaan itseäni ja politiikan tarkkailijan kykyjäni: minä olin lukemattomien muiden tavoin liian kaupunkilainen ja liian elitistinen ymmärtääkseni, kuinka suuri osuus persujen kannatuksesta tulikin nimenomaan maaseudulta ja tapahtui nimenomaan Keskustan kustannuksella. Olin odottanut Kokoomuksen ja SDP:n menettävän suhteessa enemmän persuille kuin Keskusta, mutta toisin kävi. Helsinkiläisiä trendikeskusteluja seuratessani olin myös kuvitellut demarien menettävän enemmän Vasemmistoliitolle, mutta ilmeisesti suuri määrä demarien jättäjiä päättikin viimemetreillä palata puolueensa taakse.

Vaikka piraateissa oli mukana paljon mielenkiintoisia ja lahjakkaita yksilöitä, en missään vaiheessa uskonut heidän saavan edes sitä yhtä paikkaa, ja sama koski Muutos 2011:tä sekä kaikkia noita koomisia kommunistipuolueita, jotka kahden vuoden välein vaihtavat nimiään. Safkapappi Molari sai huikeat 10 ääntä ja dosentti Bäckman häkellyttävät 36 ääntä, vaikka Venäjä lähetti vaalien alla nootin ja našistit järjestivät uhoavia mielenosoituksia sekä Moskovassa että Helsingissä. Nämä luvut ainakin lisäsivät suuresti myönteistä suhtautumistani ja luottamustani Suomen kansalaisuuden saavuttaneisiin venäläisiin maahanmuuttajiin. Jos vielä Viron vaalien tapaan valkovenäläiset vaalitarkkailijat nyt vetoavat havaitsemiinsa epäselvyyksiin, se jos mikä todistaa demokratian yhä toimivan Suomessa.

Vaalien jälkipuinti kesti niin kauan, että viimeiset veljet jättivät politiikan puhumisen asunnossani vasta tänään iltapäivällä. Se olikin hyvä aika mennä vilkaisemaan Laajalahdella useita päiviä liikkunutta jalohaikaraa. Sieltähän se haikara löytyi helposti, koska sen suojaväritys olisi sopinut paremmin muutaman viikon takaisiin nietoksiin. Palatessani yöllä keskustaan siellä velloi äänekkäitä iskulauseita huutavia ja punalippuja heiluttavia nuorten adrenaliinisten miesten laumoja. Onneksi hetken tarkkailu osoitti, ettei kyse ollutkaan ulkoparlamentaarisesta politiikasta vaan HIFK:in kiekkomestaruudesta.

On huojentavaa, että vaikka qatarilainen lehti jo puhui vallankumouksesta hiljaisessa Suomessa (persujen äänivyöryn vuoksi), niin suomalaiset tappelevat politiikasta uurnilla ja parlamentissa, eivät "väärän" vaalituloksen vuoksi polta julkisia rakennuksia ja autonrenkaita tai pystytä aseistettua telttaleiriä Senaatintorille. Kansan tahto on vyörynyt Arkadianmäelle. Seuraavaksi kansa saa sitä mitä tilasi. Valitusoikeus on neljän vuoden päästä.

Kevätkuulumisia

Viimeinkin kevään tulon tuntee. Päivistä on tullut pitkiä, valon tulva herättää sielun ja hormonit talviunestaan. Ne, jotka tuntevat minut, näkevät nyt minua paljon entistä enemmän kahviloissa, baareissa, sosiaalisilla illallisilla, pitkillä kävelyretkillä ja lintutorneissa, mutta vastaavasti tilanteesta kärsivät virtuaaliset tuttavani ja ulkomaiset lukijani, koska olen kirjallisesti tuotteliaampi aina silloin kun minulla on päivittäisessä elämässä tylsempää.

Talven aikana minulla oli monta projektia. Yksi niistä on tietysti se, mistä minulle tällä hetkellä maksetaan, ja Luojan kiitos sekin on vähitellen ja nykäyksittäin edistynyt vääjäämättä. Toinen projektini oli rehabilitoida ja editoida nuorena kirjoittamistani romaaneista ainakin pari. Tämä hanke alkoi ihan hyvin, mutta viimeiset kuukaudet on ollut kesken, koska muut hankkeet ovat koko ajan olleet etusijalla.

Viimeksi mainittuun liittyen olin myös päättänyt lukea yhden kirjan jokaiselta suomalaiselta dekkarikirjailijalta, mutta hankkeen edetessä huomasin näitä kirjailijoita olevan lukuisa määrä enemmän kuin olin luullutkaan, joten projekti jatkunee hamaan tulevaisuuteen enkä siten saa esittää lukijoille lopullista totuutta siitä, kuka tai ketkä näistä ovat parhaita. Olen lukenut kaikenlaista aiemminkin mutta alla olevassa mainitsen vain tämäntalvisen projektini käsittämät teokset.

Sen verran voin väliaikatuloksista sanoa, että Reijo Mäki (Lännen mies) pärjää tyylillisesti ja kirjallisesti hyvin, mutta tarinoiden rakentaminen muutamien sinänsä hyvien lähtökohtien ympärille on jotenkin hatarampaa, pliisumpaa. Päinvastainen tilanne vallitsee Ilkka Remeksen (Itäveri) ja Taavi Soininvaaran (Kriittinen tiheys) kohdalla, jotka kummatkin kirjoittavat trillerimäisiä juttuja. Niissä parasta ovat erinomaiset lähtöideat. Ikävä kyllä kirjallisesti ja tyylillisesti Remes on minusta keskinkertainen ja Soininvaara paikoin häkellyttävän huono. Toisaalta, Remes pärjää kyllä jollekin Dan Brownille ja Soininvaaran teos olisi paljon parempi, jos joku pätevä ja suomen kieltä osaava kirjallisuustoimittaja olisi käynyt sen kunnolla läpi.

Matti Yrjänä Joensuu (Pahan pappi) on projektissani vaikeammin sijoitettava. En oikein ymmärrä, mihin kirja tarkalleen tähtäsi, ja minua paikoin ärsytti sen jeesusteleva ruikutus, ennen kaikkea kirjassa esiintyneen kirjailijahahmon kohdalla (kirjailijan alter ego?). Toisaalta kirjassa oli paljon uskottavampaa ja syvempää psykologista kuvausta henkilöistä - muista paitsi päähenkilöpoliisista, joka jäi persoonattomaksi ja etäiseksi - ja jo tämä asia yksinään nosti Joensuun listauksessani pinnallisen Remeksen ja tuskaisesti kömpelöä rautalankaa vääntävän Soininvaaran yläpuolelle.

Tulin siihen tulokseen, että täytyy lukea kokeen vuoksi jotain muutakin Mäeltä ja Joensuulta, jotta voin lausua tuomioni. Soininvaaran kirja teki lopussa selväksi, että kyse on serialistin työstä, jolle on tulossa jatkoa. On epäselvää, haluanko sitä jatkoa edes nähdä, kun Kriittinen tiheys oli niin täynnä kielioppivirheitä, epäjohdonmukaisuuksia, faktavirheitä ja mustavalkoisia psykologisia profiileja, että kirjan erinomaiset ainekset - luettu taustatieto, kompleksiset henkilöt ongelmineen, raadolliset paljastukset politiikan ja bisneksen kytköksistä Suomessa ja maailmalla - menivät hukkaan kirjallisesti raakileeksi jääneessä teoksessa.

Tuntui tämän talvisen rupeaman jälkeen siltä, että palaan hetkeksi takaisin Boris Akuninin, John le Carrén ja David Ignatiuksen pariin sekä tietysti vanhoihin suomalaisiin kuten Vilho Helasen dekkarisarjaan ja Peter Wingeen.

Kävin myös äänestämässä heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Minulle oli alusta asti selvää, mitä puoluetta ja ketä henkilöä äänestäisin. Tämän blogin kirjoittaja on moraalisesti johdonmukainen klassinen liberaali, jolla on konservatiivisia tapoja mutta joka antaa muiden kukkien rauhassa kukkia; isänmaallinen mutta kosmopoliittinen länsimaisen demokratian ystävä, jolla ei ole antipatioita muiden uskontojen ja rotujen edustajia kohtaan; talouden tilasta ja yrittämisen edellytyksistä sekä Suomessa että Euroopassa syvästi huolestunut köyhänpuoleinen pikkuporvari. Kaiken lisäksi olen ollut jo vuosikymmenen siinä onnellisessa tilassa, että tunnen aina henkilökohtaisesti omat eduskunta- ja kunnallisvaaliehdokkaani. Toivottavasti jonain päivänä näen ehdokkaani myös presidentinvaaleissa.