Omiin vaaleihinsa viime aikoina keskittynyt Suomi ei ole ainoa länsimaa, jossa uutisointi arabikevään tapahtumista on hiipunut. Libyassa sisällissota jatkuu, mutta pattitilanteessa. Uutisointi on siirtynyt saarretun Misratan humanitääriseen hätään, joskin Ranska ja Britannia ovat ilmoittaneet lähettävänsä "kouluttajia" (lue: tiedustelutukea) Libyan opposition tueksi. Nämä maat, samoin kuin mm. Qatar, ovat myös tunnustaneet Libyan opposition maan viralliseksi edustajaksi. Tänään uutisoitiin siitä, että oppositio olisi ottanut hallintaansa pienen rajapaikkakunnan Tunisian rajalla.
Maa, jossa viime aikoina on tapahtunut suurimpia, on Syyria, mutta siitä kerrotaan meille vain valittuja huhuja, koska Syyria on onnistunut pitämään ulkomaiset toimittajat visusti maasta poissa, Qatarin rahoittama al-Jazeera on syyrialaismielinen, ja koska länsimaissa ja Israelissa elää ihmeellisen vahvana myytti, että Syyrian yksipuoluediktatuurin kukistuminen olisi jotenkin vahingollista niiden alueellisille eduille. Myytti perustunee paitsi irrationaaliseen sunnikammoiseen islamofobiaan, myös siihen kuvitelmaan, että Syyria olisi kammettavissa pois Iranin islamistisen hallinnon vaikutuspiiristä.
Itse asiassa viimeksi mainittu asia pitää paikkansa. Ajattelussa on kuitenkin se virhe, että Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta onnistuisi Syyrian nykyhallinnon pysyessä vallassa. Juuri niin asia ei missään tapauksessa ole. Syyrian nykyhallinto on vallassa pysyäkseen riippuvainen nimenomaan shiialaisen Iranin tuesta. Syyrian vaikutusvalta Libanonissa on riippuvainen shiialaisen Hizbullahin tuesta, joka taas edellyttää tottelevaisuutta Iranille. Syyrian vaikutusvalta hehkuttamassaan Palestiinassa on riippuvainen liitosta Hamasin kanssa. Hamas on Iranin liittolainen. Syyrian nykyhallinto on riippuvainen Iranin nykyhallinnosta - Syyrian väestö taas ei Irania rakasta. Niinpä Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta edellyttää hallinnon vaihtumista joko Syyriassa tai Iranissa.
Syyriaa hallitseva Ba'ath-puolue, poliittiset tiedustelupalvelut ja sotilasjohto ovat vähemmistöryhmän, shiialaisuudesta irronneen alawiittilahkon, käsissä. Tämän ryhmän pahin kauhukuva on se, että syyrialaiset - siis maan väestön suuri enemmistö - saisivat Syyriassa vallan ja kostaisivat heitä vuosikymmenien ajan tyrannisoineelle, vanginneelle, eristäneelle ja kiduttaneelle alawiittihallinnolle.
Syyrian oppositio ei ole islamistinen eikä sektaarinen, siis lahkolaisuuteen perustuva. Siihen kuuluu niin sunneja, kristittyjä, alawiittejä kuin kurdejakin. Siihen kuuluu konservatiiveja, liberaaleja, vasemmistolaisia ja islamisteja. Syyrian opposition vanhat jupisevat parrat vaikuttavat ulkomailla eikä heillä ole juurikaan vaikutusvaltaa Syyrian kaupunkeihin, joissa kansannousun etulinjassa ovat muiden arabimaiden tavoin koulutetut nuoret syyrialaiset: keskiluokka, pienyrittäjät, opiskelijat, lukiolaiset.
Sen sijaan Syyrian alawiittihallinto on sektaarinen, siis lahkolainen. Se ei ole itse islamistinen, mutta kaikki sen pääliittolaiset ovat: Iran, Hizbullah ja Hamas. Syyrian oppositio on barrikadeilla vannonut kansallisen yhtenäisyyden ja suvaitsevuuden nimiin. Syyrian hallinto on puolestaan lietsonut lahkoväkivaltaa sekä propagandassaan että aseellisissa provokaatioissa, joissa on julmasti surmattu uskonnollisten vähemmistöjen edustajia ja sotimisesta kieltäytyneitä sotilaita ja upseereja. Syyrian presidentti joutui tällä viikolla erottamaan erään alueen poliittisen tiedustelun komentajan (alawiitin), koska tämä näkyi maailmalle levinneissä videoissa, joissa "terroristit" (todellisuudessa siis salaisen poliisin provokaattorit) surmasivat erityisen julmalla tavalla ihmisiä.
Syyria ilmoitti jo poikkeustilasta luopumisesta, mikä olisi oppositiolle suuri voitto ja juhlan aihe, mikäli ilmoitukseen voisi luottaa. Se edellyttäisi, että tilalle ei luoda uusia keinotekoisia perusteita diktatuurin, yksipuoluejärjestelmän ja salaisen poliisin mielivallan säilyttämiseksi. Kukaan tuntemani syyrialainen ei tunnu ottavan poikkeustilan lakkauttamista oikein tosissaan, varsinkaan kun samaan aikaan turvallisuuspalveluiden väkivalta, pidätykset ja ihmisten katoamiset jatkuvat. Turvallisuusjoukot ovat tappaneet jo satoja ihmisiä ja tilanne näyttää siltä, että mikäli vallankumous onnistuu, uhrit saatetaan jälkeenpäin laskea nelinumeroisissa luvuissa - Egyptin kansannousun tukahduttamisyrityksen kuolonuhrien määräksi on nimittäin hiljattain ilmoitettu lähes 900 ihmistä.
Monet ystävistäni ovat viime vuosina lähteneet Syyriasta - töihin, opiskelemaan tai avioon. He ovat päätyneet Persianlahden maihin, Libanoniin, Jordaniaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Jotkut ystävistäni ja vielä useampien ystävieni vanhemmat ja sukulaiset ovat sen sijaan yhä Syyriassa ja saan siten varsin kattavasti huhuja ja silminnäkijätietoja kaikista kaupungeista. Mielenosoitukset jatkuvat päivittäin kaikissa yliopistokaupungeissa ja useissa tärkeissä heimokaupungeissakin. Turvallisuuspalvelut käyttävät niitä vastaan tulivoimaa ja hajottavat mielenosoituksia, jotka kuitenkin puhkeavat taas seuraavana päivänä uudelleen.
Moni tilanteen seuraaja, minä mukaan lukien, pelkää, että Syyrian häikäilemätön hallinto ryhtyy sumeilemattomaan verilöylyyn, kuten se teki Hamassa vuonna 1982. Tilanne on kuitenkin nyt aivan toinen. Haman kansannousu oli vain yhden ryhmän, Muslimiveljeskunnan, toteuttama, ja se kulminoitui yhdessä kaupungissa. Nyt Syyrian hallinnolla on vastassaan erittäin heterogeeninen oppositio, joka on valmis kaduille kaikissa Syyrian kaupungeissa paitsi ehkä Palmyran keitaan Tadmurissa (tunnetussa turistipaikassa ja turvallisuuspalvelun keskittymässä, jossa on myös yksi maan pahamaineisimmista poliittisista vankiloista). Syyrian nykyinen oppositio ei ole islamistinen, ei fanaattinen, se haluaa demokratiaa ja avautumista muuhun maailmaan, sekä arabimaihin että länteen. On vaikea kuvitella, että mikään määrä valheita ja propagandaa pystyy demonisoimaan Syyrian nuoret koulutetut sukupolvet "siionistien agenteiksi ja al-Qa'idan terroristeiksi", kuten propaganda epäloogisesti asioita yhdistelee. Mutta väkivalta on tietysti väkivaltaa ja sitä vastaan siviilien on vaikea puolustautua muulla kuin ulkomaille toimitetuilla amatöörivideoilla.
Oppositiolla aseita ei juuri ole, joten Libyan kaltainen sisällissota vaikuttaa ainakin toistaiseksi epätodennäköiseltä. Maan aavikkoisten laitojen heimot ovat kuitenkin varsin aseistautuneita (tavanomaisin metsästysasein) ja koillisosan kurdit voisivat halutessaan saada suuriakin määriä aseita veljiltään Irakista, joskin yrittänevät viimeiseen saakka välttää tällaisen eskalaation, joka helposti johtaisi kurdivastaisiin toimiin myös naapurimaissa. Syyrian hallinnon syytökset libanonilaista aseistamatonta Tulevaisuusliikettä vastaan Syyrian opposition aseistamisesta lienevät tarkoituksellista sunnivastaista propagandaa.
Tästä pääsemmekin toiseen teemaan, seitsemän tarttolaisen pyöräilijän kidnappaukseen maaliskuun lopussa. Virolaiset kidnapattiin 20 minuuttia sen jälkeen, kun he olivat ylittäneet rajan Masna'asta, Syyriasta. Tämä viittaa siihen, että sieppauskäsky annettiin Syyriasta, johon kidnapatut todennäköisesti myös pian siirrettiin. Sieppauksesta epäiltiin ensin Syyrian tukemaan palestiinalaista terroristiryhmää PFLP-GC:tä, jolla on hampaisiin asti aseistettuja leirejä Syyrian ja Libanonin välisellä leveällä rajavyöhykkeellä. Myöhemmin sieppauksesta vastuulliseksi ilmoittautui kuitenkin tuntematon palestiinalaisryhmä, joka saattaa olla naapurimaan tiedustelupalvelun bulvaani.
Kaksi päivää sitten YouTubeen ilmaantui kidnappausvideo, jossa virolaiset olivat elossa mutta pelokkaan ja ahdistuneen oloisia. Tietysti. Heidät oli käsketty vetoamaan joukkoon johtajia ja pyytämään näitä auttamaan, jotta he pääsisivät kotiin perheidensä luo. Mitään erityisiä vaatimuksia ei esitetty, joten on luultavaa, että nämä vaatimukset on toimitettu muuta kautta kiristettävien tietoon. Varsinainen viesti sisältyi siis johtajien nimeämiseen: Libanonin (entinen) pääministeri Saad Hariri, Saudi-Arabian kuningas Abdullah, Jordanian kuningas Abdullah sekä Ranskan presidentti Sarkozy.
Mielenkiintoisesti Libanonin tämänhetkistä hallitustunnustelijaa Najib Miqatia ei nimetty, ei myöskään tavanomaisia Israelia ja Yhdysvaltoja. Nimetyistä ja nimeämättä jätetyistä voi tehdä erinäisiä päätelmiä siitä, keitä ja minkä maiden vihollisia virolaisten sieppaajat ovat. Syyria ja Hizbullah ovat toistuvasti hyökkäilleet Hariria vastaan propagandaoperaatioissaan, joissa ne syyttävät Hariria ja hänen Tulevaisuusliikettään liiallisesta läheisyydestä Saudi-Arabian ja Jordanian kanssa (toisin sanoen Syyrian ja Iranin vastustajien). Ranska puolestaan on ollut viime aikoina aktiivinen, aloitteellinen ja profiloitunut länsimaiden moraalisena johtajana arabimaissa. Kaikki mainitut johtajat ovat tärkeitä Libanonin poliittisten murhien erikoistuomioistuimen tukijoita. Tuomioistuimelta on jo kuukausien ajan odotettu Hizbullahiin kohdistuvia syytteitä.
Syyrian lisäksi kansannousu ja väkivalta jatkuvat Jemenissä. Presidentti Saleh on kieltäytynyt eroamasta, vaikka on lupaillut eroavansa vuonna 2013. Bahrain uhkasi karkottaa suuren joukon libanonilaisia shiioja epäiltyinä Hizbullahin agentteina toimimisesta ja maan shiialaisen enemmistön radikalisoimisesta Iranin laskuun. Lopulta Bahrain kuitenkin painostettiin luopumaan libanonilaisten karkotuksesta - ehkä heidät todettiin syyttömiksi, tai sitten joku uhkaili Bahrainia. Arabimaista lähinnä Arabiemiraatit ja Qatar ovat pysyneet rauhallisina ja näköjään kokonaan erossa arabikevään kansannousuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti