Dangriga on rauhallinen pikkukaupunki Belizen eteläisellä rannikolla. Se on tullut tunnetuksi garifunakansan pääkaupunkina, sillä on ainoa suurempi kaupunki, jossa garifunat ovat väestöstä (ainakin oman ilmoituksensa mukaan) enemmistönä, noin 60 prosenttia. Saapuessamme Dangrigan linja-autoasemalle tapasimme taksikuskin, jolla oli päässä rastat ja Etiopian värein varustettu löysä pipo, ja tietysti Siionin leijona roikkumassa karvanoppien tilalla.
Dangrigassa puhutaan mustaa englantia ja miehiä kutsutaan "mieheksi" tai "veljeksi" ja naisia "siskoksi" tai "leidiksi". Väki lampsii löysissä vaatteissa kiireettömästi pitkin kylänraittia ja polttelee gandžaa kadunkulmissa. Garifunien musiikista, erityisesti uudemmasta puntarockista, on tullut kansainvälinen "juttu", jota hipit tulevat etsimään Dangrigasta ja eteläisemmän rannikon pienistä garifunakylistä, kuten Hopkinsista.
Vaikka nykyisin useimmat garifunat puhuvat lähinnä englantia, garifunan kieli on kokenut jonkinmoisen renessanssin Belizen (entisen Brittiläisen Hondurasin) 1980-luvulla tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen, jolloin garifunien identiteetistä tehtiin jonkinlaista kansallisidentiteettiä koko Belizelle. Jos menet sanomaan, että garifunat ovat orjien jälkeläisiä, saat todennäköisesti turpiin, sillä tämä jos mikä on garifunille tärkeä osa identiteettiä - ja erottava asia suhteessa muuhun Karibian mustaan väestöön, jotka garifunien mielestä ovat kreoleja tai neekereitä.
Vaikka nykyiset garifunat näyttävät päästä kantapäähän tyypillisiltä länsiafrikkalaisilta, kuuntelevat jamaikalaista musiikkia, pukeutuvat kuin jenkkimustat, puhuttelevat toisiaan sanoilla "man" ja "brother", pitävät kiiltävistä esineistä, katsovat että naisen takapuolen on hyvä olla paksu, niin he eivät missään tapauksessa ole afrikkalaisia eivätkä neekereitä, vaan muuan intiaaniheimo.
Garifunat ovat mustia karibeja ja jäljittävät juurensa Saint Vincentin saarelle, josta britit väkisin karkottivat heidät, kun garifunat olivat riittävän kauan niskoitelleet, kieltäytyneet orjuudesta ja käyneet sissitaistelua vuoroin ranskalaisia ja vuoroin brittejä vastaan. Garifunien kieli muodostuu pääosin arawakin kielestä, johon on sekoittunut jonkin verran vaikutteita karibin kielestä, länsiafrikkalaisista kielistä, arabiasta, englannista ja ranskasta. Garifunien uskonto on nykyisin nimellisesti kristitty, mutta todellisuudessa pinnan alla sekoitus vaikutteita karibeilta, arawakeilta ja marabuilta eli länsiafrikkalaisilta suufimuslimeilta.
Miten on mahdollista, että on olemassa intiaanikieltä puhuva intiaaniheimo, joka kuitenkin ilmiselvästi koostuu länsiafrikkalaisperäisistä ihmisistä? "Mustien karibien" synty on selitetty siten, että aikoinaan Pikku-Antilleja asuttanut arawakkikansa joutui kahdesti karibien valloittamaksi. Ensin "punaisten karibien" ja sitten "mustien karibien". Karibit tulivat nykyisten Guyanan ja Venezuelan alueilta sekä Orinocolta. Punaiset karibit olivat varsinaisia alkuperäisiä karibi-intiaaneja, mustat karibit taas afrikkalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Nämä surmasivat kummallakin kerralla arawakkimiehet mutta ottivat vaimoikseen paikallisia naisia, joten naisten kieli, arawakki, säilyi. Garifunien kieli on yksi harvoja kieliä maailmassa, jossa on olemassa "naisten kieli" ja "miesten kieli" - eri sukupuolet siis käyttävät mm. eri sanoja ja eri kielioppimuotoja.
Se, kuinka karibit alun perin "mustuivat", on hämärän peitossa. Ehkä Saint Vincentin rannikolle haaksirikkoutui orjalaiva tai ehkä orjat sittenkin pakenivat jostain muualta ja saivat valloitettua itselleen intiaaniheimon naiset. Ehkä myytit siitä, että länsiafrikkalaiset muslimit ylittivät Atlantin jo ennen Kolumbusta, pitävät sittenkin paikkansa. Tällaista ei tosin tietääkseni mainita edes Ibn Battutan matkoissa, vaikka Ibn Battuta matkusti melko laajalti Länsi-Afrikassa.
Dangrigan länsipuolella vähän kaupungin ulkopuolella on garifunamuseo ja sen yhteydessä koulu, joka opettaa lapsille garifunien omaa kieltä ja musiikkia. Ensimmäisellä kerralla, kun yritimme vierailla siellä, museo ei koskaan avannut oviaan, kun taas myöhemmin palatessamme Hopkinsista, museo oli auki ja kuultuaan, että matkakumppanini on Karibian alueeseen ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut etnomusikologi, hän kertoi vuolaasti garifunien historiasta ja kulttuurista.
Dangriga on leppoisa pikkukaupunki meren ja joen rannalla. Kuulimme useilta eri paikallisilta tuttavuuksilta, että tuloamme seuraavana iltana olisi tärkeä ilmainen konsertti, jossa soittaisi tunnettu hondurasilainen bändi puntarockia. Menimme tietysti sinne ja olimme ainoat valkoiset, kunnes sinne ilmaantui aiemmin tapaamamme taidekauppiaan seurassa myös joku keski-ikäinen amerikkalainen miesturisti. Kookkaat, rintavat ja persevät karibiattaret jaksoivat tanssia koko illan, mikä lienee ollut melkoinen fyysinen suoritus sinässään. Teimme kuten muukin yleisö, joimme toista Belizen kahdesta omasta olutmerkistä (joiden lisäksi saatavilla oli kaikkialla tietysti jamaikalaista Red Stripea).
Kaikkialla Belizessä näkyi vapaamuurariloošien taloja. Niiden seinissä oli usein suoraan sanottu, mikä looši oli kyseessä, ja harppien, pyramidien, silmien ynnä muiden kuvia. Erään talon ohittaessamme sisältä kuului äkillinen kovaääninen mumina, joka kuulosti siltä, kuin suuri joukko ihmisiä olisi yhtäaikaisesti mumissut loitsuja. Koko talo oli suljettu, kaikki sen ovet ja ikkunaluukut, ja pihalla vartioi vihaisen näköinen matroona. Arvelimme myöhemmin, että kyseisen talon kätkemät menot olisivat saattaneet olla myös garifunien perinneuskonnon harjoittamista, joka pitää tehdä puolisalaa, koska virallisesti kaikki ovat kovin kristillisiä.
Asuimme majatalossa, jonka aulassa oli kartta värillisine neuloineen osoittamassa, mistä kaikkialta oli aiemmin käynyt asiakkaita. Yllättyneinä totesimme, että täällä asti oli käyty aiemmin myös Suomesta ja Virosta. Mikä ettei. Matkamme aikana emme muutoin olleet tähän mennessä tavanneet muita suomalaisia kuin yhden El Panchánissa ovemme taakse koputtamaan ilmaantuneen tytön, joka oli jossain Jukatanin rantakohteista lyöttäytynyt italialaisten poikien seuraan ja lähtenyt näiden mukana johonkin Palenquessa järjestettävään hippijuhlaan.
Söimme Riverside Caféssa jotain, mikä oli sen päivän ainoa saatavilla oleva liha, ja emäntä kuvaili sitä joksikin possun tapaiseksi. Myöhemmin meille selvisi sanakirjoista, että kyseessä oli aguti, viidakoissa elävä kookas marsumainen jyrsijä, joita olimme nähneet paljon Tikalissa. Niin että tulipa sellaistakin sitten syötyä. Samaisen kahvilan edessä valokuvasin sellaisenkin ihmeen kuin pelikaanin istumassa puhelinlangalla. Fregattilinnut kaartelivat taivaalla. Äkillinen monsuuni kasteli meidät märiksi.
Dangrigassa puhutaan mustaa englantia ja miehiä kutsutaan "mieheksi" tai "veljeksi" ja naisia "siskoksi" tai "leidiksi". Väki lampsii löysissä vaatteissa kiireettömästi pitkin kylänraittia ja polttelee gandžaa kadunkulmissa. Garifunien musiikista, erityisesti uudemmasta puntarockista, on tullut kansainvälinen "juttu", jota hipit tulevat etsimään Dangrigasta ja eteläisemmän rannikon pienistä garifunakylistä, kuten Hopkinsista.
Vaikka nykyisin useimmat garifunat puhuvat lähinnä englantia, garifunan kieli on kokenut jonkinmoisen renessanssin Belizen (entisen Brittiläisen Hondurasin) 1980-luvulla tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen, jolloin garifunien identiteetistä tehtiin jonkinlaista kansallisidentiteettiä koko Belizelle. Jos menet sanomaan, että garifunat ovat orjien jälkeläisiä, saat todennäköisesti turpiin, sillä tämä jos mikä on garifunille tärkeä osa identiteettiä - ja erottava asia suhteessa muuhun Karibian mustaan väestöön, jotka garifunien mielestä ovat kreoleja tai neekereitä.
Vaikka nykyiset garifunat näyttävät päästä kantapäähän tyypillisiltä länsiafrikkalaisilta, kuuntelevat jamaikalaista musiikkia, pukeutuvat kuin jenkkimustat, puhuttelevat toisiaan sanoilla "man" ja "brother", pitävät kiiltävistä esineistä, katsovat että naisen takapuolen on hyvä olla paksu, niin he eivät missään tapauksessa ole afrikkalaisia eivätkä neekereitä, vaan muuan intiaaniheimo.
Garifunat ovat mustia karibeja ja jäljittävät juurensa Saint Vincentin saarelle, josta britit väkisin karkottivat heidät, kun garifunat olivat riittävän kauan niskoitelleet, kieltäytyneet orjuudesta ja käyneet sissitaistelua vuoroin ranskalaisia ja vuoroin brittejä vastaan. Garifunien kieli muodostuu pääosin arawakin kielestä, johon on sekoittunut jonkin verran vaikutteita karibin kielestä, länsiafrikkalaisista kielistä, arabiasta, englannista ja ranskasta. Garifunien uskonto on nykyisin nimellisesti kristitty, mutta todellisuudessa pinnan alla sekoitus vaikutteita karibeilta, arawakeilta ja marabuilta eli länsiafrikkalaisilta suufimuslimeilta.
Miten on mahdollista, että on olemassa intiaanikieltä puhuva intiaaniheimo, joka kuitenkin ilmiselvästi koostuu länsiafrikkalaisperäisistä ihmisistä? "Mustien karibien" synty on selitetty siten, että aikoinaan Pikku-Antilleja asuttanut arawakkikansa joutui kahdesti karibien valloittamaksi. Ensin "punaisten karibien" ja sitten "mustien karibien". Karibit tulivat nykyisten Guyanan ja Venezuelan alueilta sekä Orinocolta. Punaiset karibit olivat varsinaisia alkuperäisiä karibi-intiaaneja, mustat karibit taas afrikkalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Nämä surmasivat kummallakin kerralla arawakkimiehet mutta ottivat vaimoikseen paikallisia naisia, joten naisten kieli, arawakki, säilyi. Garifunien kieli on yksi harvoja kieliä maailmassa, jossa on olemassa "naisten kieli" ja "miesten kieli" - eri sukupuolet siis käyttävät mm. eri sanoja ja eri kielioppimuotoja.
Se, kuinka karibit alun perin "mustuivat", on hämärän peitossa. Ehkä Saint Vincentin rannikolle haaksirikkoutui orjalaiva tai ehkä orjat sittenkin pakenivat jostain muualta ja saivat valloitettua itselleen intiaaniheimon naiset. Ehkä myytit siitä, että länsiafrikkalaiset muslimit ylittivät Atlantin jo ennen Kolumbusta, pitävät sittenkin paikkansa. Tällaista ei tosin tietääkseni mainita edes Ibn Battutan matkoissa, vaikka Ibn Battuta matkusti melko laajalti Länsi-Afrikassa.
Dangrigan länsipuolella vähän kaupungin ulkopuolella on garifunamuseo ja sen yhteydessä koulu, joka opettaa lapsille garifunien omaa kieltä ja musiikkia. Ensimmäisellä kerralla, kun yritimme vierailla siellä, museo ei koskaan avannut oviaan, kun taas myöhemmin palatessamme Hopkinsista, museo oli auki ja kuultuaan, että matkakumppanini on Karibian alueeseen ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut etnomusikologi, hän kertoi vuolaasti garifunien historiasta ja kulttuurista.
Dangriga on leppoisa pikkukaupunki meren ja joen rannalla. Kuulimme useilta eri paikallisilta tuttavuuksilta, että tuloamme seuraavana iltana olisi tärkeä ilmainen konsertti, jossa soittaisi tunnettu hondurasilainen bändi puntarockia. Menimme tietysti sinne ja olimme ainoat valkoiset, kunnes sinne ilmaantui aiemmin tapaamamme taidekauppiaan seurassa myös joku keski-ikäinen amerikkalainen miesturisti. Kookkaat, rintavat ja persevät karibiattaret jaksoivat tanssia koko illan, mikä lienee ollut melkoinen fyysinen suoritus sinässään. Teimme kuten muukin yleisö, joimme toista Belizen kahdesta omasta olutmerkistä (joiden lisäksi saatavilla oli kaikkialla tietysti jamaikalaista Red Stripea).
Kaikkialla Belizessä näkyi vapaamuurariloošien taloja. Niiden seinissä oli usein suoraan sanottu, mikä looši oli kyseessä, ja harppien, pyramidien, silmien ynnä muiden kuvia. Erään talon ohittaessamme sisältä kuului äkillinen kovaääninen mumina, joka kuulosti siltä, kuin suuri joukko ihmisiä olisi yhtäaikaisesti mumissut loitsuja. Koko talo oli suljettu, kaikki sen ovet ja ikkunaluukut, ja pihalla vartioi vihaisen näköinen matroona. Arvelimme myöhemmin, että kyseisen talon kätkemät menot olisivat saattaneet olla myös garifunien perinneuskonnon harjoittamista, joka pitää tehdä puolisalaa, koska virallisesti kaikki ovat kovin kristillisiä.
Asuimme majatalossa, jonka aulassa oli kartta värillisine neuloineen osoittamassa, mistä kaikkialta oli aiemmin käynyt asiakkaita. Yllättyneinä totesimme, että täällä asti oli käyty aiemmin myös Suomesta ja Virosta. Mikä ettei. Matkamme aikana emme muutoin olleet tähän mennessä tavanneet muita suomalaisia kuin yhden El Panchánissa ovemme taakse koputtamaan ilmaantuneen tytön, joka oli jossain Jukatanin rantakohteista lyöttäytynyt italialaisten poikien seuraan ja lähtenyt näiden mukana johonkin Palenquessa järjestettävään hippijuhlaan.
Söimme Riverside Caféssa jotain, mikä oli sen päivän ainoa saatavilla oleva liha, ja emäntä kuvaili sitä joksikin possun tapaiseksi. Myöhemmin meille selvisi sanakirjoista, että kyseessä oli aguti, viidakoissa elävä kookas marsumainen jyrsijä, joita olimme nähneet paljon Tikalissa. Niin että tulipa sellaistakin sitten syötyä. Samaisen kahvilan edessä valokuvasin sellaisenkin ihmeen kuin pelikaanin istumassa puhelinlangalla. Fregattilinnut kaartelivat taivaalla. Äkillinen monsuuni kasteli meidät märiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti