Rajasthanin osavaltion Shekhawatin alueen Churun piirikunnassa sijaitsee Tal Chapparin suojelualue, joka on pinta-alaltaan varsin pieni, mutta luontoarvoltaan epäilemättä korvaamaton. Tal Chapparissa voi saada käsityksen siitä, miltä näytti intialainen savanniluonto ennen kuin suurin osa savanneista raivattiin pelloiksi.
Vaikka Tal Chappar sijaitsee kuivan aroalueen reunamilla, suojelualueen maisema on pääsääntöisesti heinäsavannia, jota täplittävät komeat punaista kukkaa puskevat piikkipensaat sekä suurnisäkkäiden juomapaikkoina toimivien, ilmeisesti lähteistä vetensä saavien lampien ympärille muodostuneet varjoisat metsiköt. Maisema on siis sangen afrikkalaisen näköistä.
Vaikutelmaa afrikkalaisesta savannista ei vähennä se, että Tal Chapparin heinäarolla laiduntaa suurina laumoina gaselleja ja besoaariantilooppeja. Besoaariantilooppi, jota Intiassa kutsutaan mustapukiksi, lieneekin Tal Chapparin tärkein suojeltava, sillä suojelualueella oleva populaatio on Intian ja samalla koko maailman suurin luonnonvarainen kanta tätä näyttävää antilooppilajia.
Antilooppien lisäksi Tal Chappar on tärkeä alue linnuille, erityisesti päiväpetolinnuille, joita siellä tavataan erittäin suurta diversiteettiä. Sultanpurin ja Keoladeon oppaamme ylistivätkin Tal Chapparia paikaksi, jossa voi nähdä "minkä tahansa Pohjois-Intiassa tavattavan petolintulajin". Erityisen helppo siellä oli nähdä paikallisia savannikotkia ja talvehtivia arokotkia, mutta myös käärmekotka ja valkosilmähaukka sattuivat kiikareihin, samoin kuin berberihaukka ja arovarpushaukka. Talvella heinäarolla talvehtii satoja neitokurkia, mutta nyt niitä ei näkynyt, joten ne lienevät jo muuttaneet kesälaitumilleen Kazakstaniin. Myöskään valtavaa intiantrappia ei näkynyt - niiden suhteen viedään viimeisiä; laji on taantunut sukupuuton partaalle.
Kukkivat piikkipensaat pullistelivat ruusukottaraisista ja tarhavarpusista, heinien kärjissä lauloi heinäherttuja ja sepeltaskuja, mutta muuten savanni oli jo ehtinyt kuivua niin, että lintujen määrät vaikuttivat ikävän pieniltä saamaamme ylistykseen verrattuina. Juomapaikkoja ympäröivistä metsiköistä sen sijaan löytyi runsain mitoin pikkulintuja ja vähän isompiakin. Erityisesti talvehtivia pikkusieppoja, uunilintuja ja muita kerttuja oli runsaasti. Valkean värimuodon paratiisimonarkkiurokset lehahtelivat lehvästöstä toiseen ja lepinkäiset päivystivät pensaiden latvoissa.
Tal Chappar on hieno paikka syrjässä kolutuimmilta reiteiltä, ja siten erittäin suositeltava kohde luontomatkailijalle. Sisään pääsee omalla autolla, kunhan hankkii liput portin luona olevasta toimistosta. Turisteja ei näkynyt. Sen sijaan vesipaikalla luoksemme ilmaantui jälleen kokonainen koululuokka opettajineen kättelemään, ottamaan ja otattamaan valokuvia sekä harjoittelemaan englannin puhumista. Mikäs siinä. Luonnonsuojelun ilosanoma etenee tälläkin tavoin.
Paluumatkalla Bikaneriin saimme vielä yhden iloisen yllätyksen: taivaalla näkyi korppikotkia. Tarvoimme dyynin yli ja sieltä löytyikin kamelinraato, jolle oli kerääntynyt neljää lajia korppikotkia: hanhi-, munkki-, intian- ja pikkukorppikotkia, ja lisäksi sekä aro- että savannikotka. Ennen niin yleisiä suurkorppikotkia pääsee Intiassa nykyään näkemään enää aniharvoin, ja silloinkin syrjäseuduilla, koska karjan lääkinnässä käytetty diklofenaakki tappoi kahden vuosikymmenen aikana korppikotkat sukupuuton partaalle: yli 99 % kannoista tuhoutui, ja samalla menetettiin jotain sykähdyttävää Etelä-Aasian luonnosta ja kulttuurimaisemasta, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Mikä pahinta, sama on nyt toistumassa Afrikassa siitä huolimatta, että korppikotkien tuhon syy jo tiedetään. Tuhoisia lääkkeitä ei ole kielletty, vaan päinvastoin markkinoidaan edelleen lehmien pumppaamiseksi antibioottipaketeiksi, joiden ei luulisi olevan myöskään ihmisravintona ongelmattomia.
Vaikka Tal Chappar sijaitsee kuivan aroalueen reunamilla, suojelualueen maisema on pääsääntöisesti heinäsavannia, jota täplittävät komeat punaista kukkaa puskevat piikkipensaat sekä suurnisäkkäiden juomapaikkoina toimivien, ilmeisesti lähteistä vetensä saavien lampien ympärille muodostuneet varjoisat metsiköt. Maisema on siis sangen afrikkalaisen näköistä.
Vaikutelmaa afrikkalaisesta savannista ei vähennä se, että Tal Chapparin heinäarolla laiduntaa suurina laumoina gaselleja ja besoaariantilooppeja. Besoaariantilooppi, jota Intiassa kutsutaan mustapukiksi, lieneekin Tal Chapparin tärkein suojeltava, sillä suojelualueella oleva populaatio on Intian ja samalla koko maailman suurin luonnonvarainen kanta tätä näyttävää antilooppilajia.
Antilooppien lisäksi Tal Chappar on tärkeä alue linnuille, erityisesti päiväpetolinnuille, joita siellä tavataan erittäin suurta diversiteettiä. Sultanpurin ja Keoladeon oppaamme ylistivätkin Tal Chapparia paikaksi, jossa voi nähdä "minkä tahansa Pohjois-Intiassa tavattavan petolintulajin". Erityisen helppo siellä oli nähdä paikallisia savannikotkia ja talvehtivia arokotkia, mutta myös käärmekotka ja valkosilmähaukka sattuivat kiikareihin, samoin kuin berberihaukka ja arovarpushaukka. Talvella heinäarolla talvehtii satoja neitokurkia, mutta nyt niitä ei näkynyt, joten ne lienevät jo muuttaneet kesälaitumilleen Kazakstaniin. Myöskään valtavaa intiantrappia ei näkynyt - niiden suhteen viedään viimeisiä; laji on taantunut sukupuuton partaalle.
Kukkivat piikkipensaat pullistelivat ruusukottaraisista ja tarhavarpusista, heinien kärjissä lauloi heinäherttuja ja sepeltaskuja, mutta muuten savanni oli jo ehtinyt kuivua niin, että lintujen määrät vaikuttivat ikävän pieniltä saamaamme ylistykseen verrattuina. Juomapaikkoja ympäröivistä metsiköistä sen sijaan löytyi runsain mitoin pikkulintuja ja vähän isompiakin. Erityisesti talvehtivia pikkusieppoja, uunilintuja ja muita kerttuja oli runsaasti. Valkean värimuodon paratiisimonarkkiurokset lehahtelivat lehvästöstä toiseen ja lepinkäiset päivystivät pensaiden latvoissa.
Tal Chappar on hieno paikka syrjässä kolutuimmilta reiteiltä, ja siten erittäin suositeltava kohde luontomatkailijalle. Sisään pääsee omalla autolla, kunhan hankkii liput portin luona olevasta toimistosta. Turisteja ei näkynyt. Sen sijaan vesipaikalla luoksemme ilmaantui jälleen kokonainen koululuokka opettajineen kättelemään, ottamaan ja otattamaan valokuvia sekä harjoittelemaan englannin puhumista. Mikäs siinä. Luonnonsuojelun ilosanoma etenee tälläkin tavoin.
Paluumatkalla Bikaneriin saimme vielä yhden iloisen yllätyksen: taivaalla näkyi korppikotkia. Tarvoimme dyynin yli ja sieltä löytyikin kamelinraato, jolle oli kerääntynyt neljää lajia korppikotkia: hanhi-, munkki-, intian- ja pikkukorppikotkia, ja lisäksi sekä aro- että savannikotka. Ennen niin yleisiä suurkorppikotkia pääsee Intiassa nykyään näkemään enää aniharvoin, ja silloinkin syrjäseuduilla, koska karjan lääkinnässä käytetty diklofenaakki tappoi kahden vuosikymmenen aikana korppikotkat sukupuuton partaalle: yli 99 % kannoista tuhoutui, ja samalla menetettiin jotain sykähdyttävää Etelä-Aasian luonnosta ja kulttuurimaisemasta, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Mikä pahinta, sama on nyt toistumassa Afrikassa siitä huolimatta, että korppikotkien tuhon syy jo tiedetään. Tuhoisia lääkkeitä ei ole kielletty, vaan päinvastoin markkinoidaan edelleen lehmien pumppaamiseksi antibioottipaketeiksi, joiden ei luulisi olevan myöskään ihmisravintona ongelmattomia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti