En ole ehtinyt kirjoittaa Etelä-Amerikan matkakertomustani ja tiedän, että kaikki tässä kulunut aika tulee vähentämään sen autenttisuutta, jättämään unholan usvaan niitä tunnelmia ja ajatuksia, joita kävin läpi ajaessani Argentiinan arojen halki tai rymistellessäni kärrypolkuja Brasilian viidakoissa. Vaikka tilanne täällä Ukrainassa jatkuu, kirjoitan nyt väliin kevyempää tavaraa, kirja-arvostelun kolmesta vuodenvaihteessa ja tammikuussa lukaisemastani kirjasta.
Nämä kirjat valikoituivat puolisatunnaisesti, mutta niiden välille on silti helppo rakentaa aasinsilta yhteisestä teemasta, joka on petos.
Ensimmäinen niistä oli Boris Akuninin kirja Musta kaupunki (alkuteos Tšornyi gorod), jonka luin Tallinnasta hankittuna vironnoksena. Se sijoittuu vuoteen 1914 ja öljybuumilla vaurastuneeseen Azerbaidžaniin. Kirjan on mahdollisesti tarkoitus olla Fandorin-sarjan viimeinen, sillä Fandorin näyttäisi sen lopussa saavan surmansa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, Sherlock Holmeskin piti herättää vielä uudelleen henkiin Reichenbachin putouksesta ja moni muukin dekkarifiktion sankari ehti kuolla ja lavastaa kuolemansa useaan otteeseen.
Toisaalta Akunin on alkanut väsyä Fandorinin hahmoon, mikä näkyy muutoksesta Fandorinissa, hänen toiminnassaan ja ajatuksissaan. Mustassa kaupungissa ikinuorekkaasta ja hyveellisen puhtaasta sankarista on tullut kärttyisämpi ja kyynisempi. Hän painiskelee kuluttavan rakkaudettoman avioliiton päättämiseksi ja rikkoo vähän väliä omia sääntöjään. Hänen arvostelukykynsä ihmisten suhteen näyttää heikentyneen. Kaikki pettävät ja ahnehtivat öljyrahoja. Naftakäryn mustuttamaa mielenmaisemaa katkovat vain ihmishengen halpa-arvoisuutta alleviivaavat ja toinen toistaan julmemmat henkirikokset. Venäläinen ja kaukasialainen hulluus rehottavat ja kaiken taustalla kasautuvat orastavan ensimmäisen maailmansodan synkät pilvet.
Akunin on omalta taustaltaan georgianjuutalaista syntyperää (oikealta nimeltään Grigori Tškhartišvili), mutta kasvanut suurimman osan elämäänsä Moskovassa ja kirjoittaa venäjäksi. Useimmissa kirjoissaan hän on sivunnut Kaukasiaa vain pinnallisesti - ja todennut julkisuudessa Kaukasian sotien olleen liian sensitiivisiä Venäjällä, jotta hän olisi voinut sijoittaa tarinoitaan niihin. Hänen vanhoissa kirjoissaan esiintyneet georgialaiset ja tšetšenialaiset hahmot olivat vieläpä usein venäläisestä varsin stereotyyppisestä näkökulmasta kirjoitettuja: georgialaiset mahtailevia ja melodramaattisia, tšetšeenit joko julmia bandiitteja tai jaloja villejä. Nyky-Venäjälle sijoittuvassa tarinassa Akunin on sentään antanut keskiaasialaiselle toimittajattarelle myönteisen ja modernin roolin, ja kaukasialaiset - vaikkakin yhä esiintyvät epämääräisten liikemiesten ja eskadroonalaisten rooleissa - kuvataan selvästi nyansoidummin.
Azerbaidžaniin sijoittuva tarina vaikuttaa sisältävän epäonnistuneen yrityksen ymmärtää armenialaisten ja azerien välistä vihanpitoa. Eletään aikaa, jolloin azereja kutsuttiin vielä yleensä turkeiksi tai turkkilaisiksi, vaikkakin ensimmäisiä merkkejä nousevasta azerbaidžanilaisesta nationalismista on näkyvissä. Öljybisneksen raadollisuuden rinnalla kytevät yltyvän vallankumouksellisuuden liekit. Fandorinin salattu päävastustaja tarinassa on bolševikki - konspiraattori, provokaattori ja terroristi, jonka mainitaan ohi mennen tekevän töitä mm. Koballe (Stalinin nuorena terroristina käyttämä salanimi). Fandorin tuntuu menettäneen otteensa siinäkin suhteessa, ettei ole kovin hyvin perillä bolševikkien salahankkeista ja johtajista. Hänen aikansa ja intonsa tuntuvat suuntautuvan japanilaiseen filosofiaan ja ruumiinharjoituksiin.
Miksi sanoin "epäonnistuneen yrityksen ymmärtää"? Siksi, että Akunin sortuu lopulta varsin klišeiseen "kaikki ovat rosvoja ja bandiitteja" -tulkintaan. Niin armenialaiset, azerit kuin venäläisetkin osoittautuvat kerta toisensa jälkeen korruptoituneiksi tai kurkunleikkaajiksi. Akunin tekee joitain yllättävän alkeellisia virheitä armenian- ja turkinkielisten nimien kanssa. Baku näyttäytyy kirjassa vauraana siirtomaakaupunkina, jonka pramean imperiaalisen uuden keskustan ulkopuolella alkavat toisaalta orientalistisesti mystifioitu vanhakaupunki ja toisaalta proletaariset öljyteollisuusalueet. Joka kohdassa alleviivataan kuitenkin vierautta ja eksotiikkaa. Baku on Venäjän imperiumin osanakin moskovalaiselle intellektuellille tuntemattomampi, perifeerisempi ja oudompi kuin Teksas, Kairo ja Yokohama, joihin sitä verrataan.
Akunin on ottanut kirjaansa kaksi mieleenpainuvaa azerihahmoa. Toinen on perinteisen venäläisittäin kuvattu kaukasialainen bandiitti ja ryöväri, jossa on paljon jalon villin piirteitä. Toinen on kuitenkin varsin epäsovinnaisesti kuvattu leskiperijätär, azerbaidžanilainen nainen, joka esiintyy sovinnaisesti hunnutettuna, mutta on hunnun alla ja omissa oloissaan paitsi yksinhuoltaja, myös emansipoitu moderni nainen, viettelijätär ja jopa seksuaalinen predaattori, joka esineellistää miehiä. Akunin on luonut muslimiversion soveltamalla läpi kirjojensa esiintynyttä emansipoituneen kapinoivan nuoren naisen tyyppiä, mutta lisäten päälle orientalistista eksotiikkaa. Armenialaiset henkilöhahmot on kuvattu vielä vähemmän mairittelevasti.
Toinen hiljattain lukemani kirja on huhujen mukaan tiedustelualalla uransa tehneen nimimerkki James Churchin pohjoiskorealaisesta tiedustelumiehen ja poliisin risteytyksestä tarkastaja Osta kertovan dekkarisarjan ilmeisesti neljäs kirja The Man with the Baltic Stare. Kirja on saanut otsikkonsa yhden sivuhenkilön mukaan - miehen, jolla on kirjailijan kuvauksen mukaan balttilainen tuijotus. Muuan läheinen ystäväni suositteli minulle tätä kirjasarjaa - siitä näkökulmasta, että se sisältää paljon sisäpiiritietoa.
Kuten Mustan kaupungin, myös Balttilaisittain tuijottavan miehen yleistunnelma on tummasävyinen, kyyninen ja petollinen. Vuoren erakoksi vetäytynyt O haetaan mökistään takaisin Pjongjangiin ja pakotetaan tutkimaan nimettömäksi jäävän merkittävän pohjoiskorealaisen Macaossa mahdollisesti tekemää murhaa ja katoamista. Pjongjangin ja Macaon lisäksi käydään Pohjois-Korean ja Kiinan rajaseudulla sekä Prahassa tapaamassa oman verkostonsa rakentanutta loikkaria.
Kirja on kirjoitettu vuonna 2010, mutta sijoittuu tuosta ajankohdasta katsottuna kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa kommunistinen Pohjois-Korea on enää kulissi, Pjongjangissa häärii etelä- ja pohjoiskorealaisista muodostuva yhteiskomissio, joka pyrkii "hallitsemaan" transitiota - toisin sanoen varmistamaan, että se pysyy salassa kansalta, jotta kommunistiregiimin luoma pelon ies ei aivan heti herpaantuisi ja inhottava epävakaus vältettäisiin. Samalla Kiina on alkanut ottaa haltuunsa alueita pohjoisessa, osin virallisten orgaaniensa ja osin valtiotoimijoihin kiinteästi linkittyneen mafian avulla. Venäjän mafia on tunkeutunut toiseen osaan maata, japanilaiset kolmanteen. Kaikki, mihin kukin uskoi, osoittautuu lopulta petokseksi.
Churchin näkemys siitä, kuinka maailma toimii, on rutikuivan kyyninen. Se on maailma, jossa ihmisiä murhataan rangaistuksetta, jos he sattuvat olemaan tiellä - tai vaikka vain jonkun toisen henkilön heikentämiseksi. Churchin kuvaus vakoilumaailmasta on samaan tapaan realistista kuin John le Carrélla ja David Ignatiuksella, niin että toiminnassa ei aina ole alkua eikä loppua, monet langat jäävät ilmaan roikkumaan ja polveilevat lomittuen ja limittyen poliittisiin tahtotiloihin, kompromisseihin ja kauhun tasapainoon vastapuolia edustavien organisaatioiden kanssa. Yksilöt kuolevat ja unohdetaan nopeasti, varsinaisten vihollisten koskemattomuus on katkera tosiasia.
Toisaalta jotta tällainen kuvaus toimisi fiktiivisenä romaanina, siinä on oltava dramatisoitua yksilökeskeisyyttä, johon narratiivin läpi kulkevat punaiset langat voidaan sitoa. Toisin kuin reaalimaailmassa, fiktiossa henkilöiden määrää täytyy rajata ja keskeisten henkilöiden kohdalla heidän persoonansa, elämäntarinansa ja ihmissuhteensa täytyy saada osiksi tarinaa. Tosielämässä vakoiluromaanien periaatteelliset (jos ei aina hyveelliset) sankarit olisi jo kauan sitten erotettu jo pelkästään siitä syystä, etteivät he tule toimeen epäpätevien ja pyrkyrimäisten esimiestensä kanssa. Jälkimmäisten kyyninen kuvaus on näissä kirjoissa toki usein osuvan realistista.
Lopputuloksena Churchin kirja on omituisen hypnoottisesti mustan huumorin siivityksellä etenevä varsin päämäärätön kuvaus yhdestä konspiraatiosta, joka voi perustua tai olla perustumatta tositapahtumiin. Me tiedämme tällä hetkellä, ettei Kim Jong-ilin valtakausi päättynytkään siten kuin Churchin romaanissa, mikä ei toki tee siitä lainkaan vähemmän mielenkiintoista, päinvastoin, mikäli eräät hänen spekulaatioistaan perustuvat todellisuuteen. Kirjan päätös, kuten le Carrén kirjoissa, on töksähtävä. Pahan pitää edes hieman saada palkkansa, jopa uskottavuuden kustannuksella, koska muuten kaikki jäisi ilmaan roikkumaan. Reaalimaailmassa käy useimmiten toisinpäin - millään ei koskaan ole loppua, paitsi yksityisten ihmisten elämillä, paha ei saa palkkaansa, ja kaikki jää lopulta ilmaan roikkumaan.
Kolmas kirja, jonka luin, kertoo sekin eräällä tavoin petoksesta, joskin tällä kertaa hyviksien puolelta. Jälleen luin kirjan erään läheisen suosituksesta, tällä kertaa ystävättären, joka yllätti minut vaatimalla saada tietää, olenko minä todellisuudessa Christian Rönnbacka. Vakuutettuani pyhästi, etten ole, minut valtasi tietysti vastustamaton uteliaisuus selvittää, miksi ihmeessä joku useammankin persoonani vuosikausia tuntenut saattoi luulla niin. Hankin siis käsiini Rönnbackan ensimmäisen dekkarin, vuonna 2012 julkaistun Operaatio Troijalaisen.
Rönnbacka osoittautui entiseksi poliisiksi, joka on työskennellyt aikanaan sekä pääkaupunkiseudun poliisissa että KRP:ssä. Sittemmin hän on siirtynyt yksityissektorin hommiin (vakuutusetsiväksi), ja näemmä nyttemmin myös kirjailijaksi. Hän on esiintynyt naamallaan julkisuudessa, eikä tuo naama ole minun. Minulla ei ole toistaiseksi syytä uskoa, että hänen nimensä tai kustantajansa jakama ja yhdenmukaisena eri lähteissä toistuva lyhyt henkilökuvaus olisivat tekaistuja, joskin jos itse olisin hän, käyttäisin taiteilijanimeä, jotteivät entiset tai nykyiset asiakkaat saisi merkillisiä ajatuksia minua tai läheisiäni vastaan. Jos siis Rönnbacka esiintyy salanimellä, pidän sitä enemmän kuin ymmärrettävänä.
Kirjassa kulkee limittäin kolme juttua: Suurin ja tärkein niistä on ruotsalaisen huumausaineiden salakuljetusliigan iso operaatio Suomessa, johon KRP päätyy lopulta soluttamaan oman miehensä tekaistulla rikollisen peitteellä. Kaksi sivujuonnetta, jotka risteävät lopulta ensimmäisen kanssa, koskevat tanssinopettajattaren raiskaus- ja uhkailutapausta sekä puutarhatonttujen ampumisia. Tarinan mittaan useampi rosvo, pari poliisia ja ainakin yksi sivullinen menettävät henkensä väkivaltaisesti.
Minulla on kirjan luettuani pieni aavistus siitä, mitkä asiat, varsinkin tyyliseikat ja yksityiskohdat, saivat ystävättäreni yhdistämään kirjailijan persoonan minuun. Yhtenä sellaisena mainittakoon, että Rönnbackan sankari näyttää harrastavan luonnossa liikkumista ja tunnistaa lintuja ja puita lajilleen. Balkanin ja Anatolian kansat eivät ole aivan yhtä hyvin hallussa, ellei sitten Rönnbacka ole tahallaan halunnut hämmentää esimerkiksi antamalla Belgradista kotoisin oleville rosvokaksosille albaaninimet, joista toinen viittaa kristittyyn ja toinen muslimiin.
Ilahduttavaa Rönnbackan kirjassa on poliisien sisäisen hurttihuumorin varsin estoton kuvaus. Hän on onnistunut välttämään sekä poliittisen korrektiuden Skyllan että avoimen rasismin Kharybdiksen antaessaan henkilöidensä sanailla vapaasti ja varsin sensuroimatta. Hänen poliisinsa eivät aina käytä maailman edistyksellisintä kieltä naisista, neekereistä tai seksuaalivähemmistöistä - ja tässä hän poikkeaa selvästi ruotsalaisista dekkaristeista - mutta varsinainen tarina ei toisaalta missään vaiheessa yritä alleviivata rotuja ja kulttuureja. Rosvo on rosvo, olipa hän kantis, svedu, ählämi tai ryssä.
Useimmat kirjailijoiksi ryhtyneet entiset poliisit tai tiedustelumiehet kirjoittavat entisistä työnantajaorganisaatioistaan kriittisen kyynisesti, joskus jopa katkerasti. Rönnbacka sen sijaan mielistelee entisiä työnantajiaan siinä määrin, että se vaikuttaa välillä vähän epäuskottavaltakin. Tosin yksi sivuosan saanut poliisi osoittautuu korruptoituneeksi ja sankari rikkoo sääntöjä minkä ehtii. Rönnbackan kirjassa on ihan oikein hakata, pelotella tai kaivaa urkintatietoja omaan käyttöön, jos kohde on ikävä ihminen.
Jos poliisi toimii jopa hyveellisessä Suomessa enemmänkin tuohon tapaan, kansalaisten on syytä olla vigilantteina viranomaismielivaltaa vastaan. Moraalisesti oikeutetulta vaikuttavasta sääntöjen rikkomisesta "hyvän asian puolesta" on nimittäin vain lyhyt matka siihen, että kansalaisia aletaan urkkia, tietoja vuotaa, lavastaa todisteita ja oikeutta ottaa omiin käsiin myös henkilökohtaisen koston, kavereiden auttamisen, sukulaisten suosimisen, poliittisten vastustajien sortamisen tai vaikka vain "näpäytyksen antamisen" vuoksi.
Vaikka Rönnbackan tarina on pääpiirteissään uskottavaa operationaalista kuvausta, yksityiskohdissa on jonkin verran epäjohdonmukaisuutta. Miksi sankari esimerkiksi otti riskejä sen suhteen, että rosvot olisivat voineet tarkistaa hänen kännykkänsä (jolla oli viestitty myös poliisien kanssa) tai löytää taskustaan epäillyn asunnosta otetun vakoilukameran muistikortin? Miksi tonttuja ammutaan ensin pyörällä, mutta sitten selviääkin jotain ihan muuta? No, täydellisyyttä ei tietenkään koskaan voi saavuttaa.
Arkisista yksityiskohdista kertominen - jopa proosasta tavallisesti puuttuvia vessatarpeita myöten - tuonee kirjaan uskottavuutta ja suomalaisuuden tuntua, mutta toisaalta ollakseen suomalaisen arkista, toiminta äityy parissa paikkaa aika kovaksi menoksi, erityisesti sen suhteen kuinka moni saa surmansa pidätettäessä tai muuten vain eliminoidaan lopulta. Ehkäpä tunnelma olisi latistunut kertomalla oikeudenkäynneistä ja niiden tuloksena päätekijöille langetetuista naurettavan lyhyistä kakuista. Eräänkin päätekijän ei olisi tarvinnut karata väkivaltaisesti vankilasta, kun olisi voinut tehdä lisää surmatöitä vaikka lomille päästettynä.
Nämä kirjat valikoituivat puolisatunnaisesti, mutta niiden välille on silti helppo rakentaa aasinsilta yhteisestä teemasta, joka on petos.
Ensimmäinen niistä oli Boris Akuninin kirja Musta kaupunki (alkuteos Tšornyi gorod), jonka luin Tallinnasta hankittuna vironnoksena. Se sijoittuu vuoteen 1914 ja öljybuumilla vaurastuneeseen Azerbaidžaniin. Kirjan on mahdollisesti tarkoitus olla Fandorin-sarjan viimeinen, sillä Fandorin näyttäisi sen lopussa saavan surmansa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, Sherlock Holmeskin piti herättää vielä uudelleen henkiin Reichenbachin putouksesta ja moni muukin dekkarifiktion sankari ehti kuolla ja lavastaa kuolemansa useaan otteeseen.
Toisaalta Akunin on alkanut väsyä Fandorinin hahmoon, mikä näkyy muutoksesta Fandorinissa, hänen toiminnassaan ja ajatuksissaan. Mustassa kaupungissa ikinuorekkaasta ja hyveellisen puhtaasta sankarista on tullut kärttyisämpi ja kyynisempi. Hän painiskelee kuluttavan rakkaudettoman avioliiton päättämiseksi ja rikkoo vähän väliä omia sääntöjään. Hänen arvostelukykynsä ihmisten suhteen näyttää heikentyneen. Kaikki pettävät ja ahnehtivat öljyrahoja. Naftakäryn mustuttamaa mielenmaisemaa katkovat vain ihmishengen halpa-arvoisuutta alleviivaavat ja toinen toistaan julmemmat henkirikokset. Venäläinen ja kaukasialainen hulluus rehottavat ja kaiken taustalla kasautuvat orastavan ensimmäisen maailmansodan synkät pilvet.
Akunin on omalta taustaltaan georgianjuutalaista syntyperää (oikealta nimeltään Grigori Tškhartišvili), mutta kasvanut suurimman osan elämäänsä Moskovassa ja kirjoittaa venäjäksi. Useimmissa kirjoissaan hän on sivunnut Kaukasiaa vain pinnallisesti - ja todennut julkisuudessa Kaukasian sotien olleen liian sensitiivisiä Venäjällä, jotta hän olisi voinut sijoittaa tarinoitaan niihin. Hänen vanhoissa kirjoissaan esiintyneet georgialaiset ja tšetšenialaiset hahmot olivat vieläpä usein venäläisestä varsin stereotyyppisestä näkökulmasta kirjoitettuja: georgialaiset mahtailevia ja melodramaattisia, tšetšeenit joko julmia bandiitteja tai jaloja villejä. Nyky-Venäjälle sijoittuvassa tarinassa Akunin on sentään antanut keskiaasialaiselle toimittajattarelle myönteisen ja modernin roolin, ja kaukasialaiset - vaikkakin yhä esiintyvät epämääräisten liikemiesten ja eskadroonalaisten rooleissa - kuvataan selvästi nyansoidummin.
Azerbaidžaniin sijoittuva tarina vaikuttaa sisältävän epäonnistuneen yrityksen ymmärtää armenialaisten ja azerien välistä vihanpitoa. Eletään aikaa, jolloin azereja kutsuttiin vielä yleensä turkeiksi tai turkkilaisiksi, vaikkakin ensimmäisiä merkkejä nousevasta azerbaidžanilaisesta nationalismista on näkyvissä. Öljybisneksen raadollisuuden rinnalla kytevät yltyvän vallankumouksellisuuden liekit. Fandorinin salattu päävastustaja tarinassa on bolševikki - konspiraattori, provokaattori ja terroristi, jonka mainitaan ohi mennen tekevän töitä mm. Koballe (Stalinin nuorena terroristina käyttämä salanimi). Fandorin tuntuu menettäneen otteensa siinäkin suhteessa, ettei ole kovin hyvin perillä bolševikkien salahankkeista ja johtajista. Hänen aikansa ja intonsa tuntuvat suuntautuvan japanilaiseen filosofiaan ja ruumiinharjoituksiin.
Miksi sanoin "epäonnistuneen yrityksen ymmärtää"? Siksi, että Akunin sortuu lopulta varsin klišeiseen "kaikki ovat rosvoja ja bandiitteja" -tulkintaan. Niin armenialaiset, azerit kuin venäläisetkin osoittautuvat kerta toisensa jälkeen korruptoituneiksi tai kurkunleikkaajiksi. Akunin tekee joitain yllättävän alkeellisia virheitä armenian- ja turkinkielisten nimien kanssa. Baku näyttäytyy kirjassa vauraana siirtomaakaupunkina, jonka pramean imperiaalisen uuden keskustan ulkopuolella alkavat toisaalta orientalistisesti mystifioitu vanhakaupunki ja toisaalta proletaariset öljyteollisuusalueet. Joka kohdassa alleviivataan kuitenkin vierautta ja eksotiikkaa. Baku on Venäjän imperiumin osanakin moskovalaiselle intellektuellille tuntemattomampi, perifeerisempi ja oudompi kuin Teksas, Kairo ja Yokohama, joihin sitä verrataan.
Akunin on ottanut kirjaansa kaksi mieleenpainuvaa azerihahmoa. Toinen on perinteisen venäläisittäin kuvattu kaukasialainen bandiitti ja ryöväri, jossa on paljon jalon villin piirteitä. Toinen on kuitenkin varsin epäsovinnaisesti kuvattu leskiperijätär, azerbaidžanilainen nainen, joka esiintyy sovinnaisesti hunnutettuna, mutta on hunnun alla ja omissa oloissaan paitsi yksinhuoltaja, myös emansipoitu moderni nainen, viettelijätär ja jopa seksuaalinen predaattori, joka esineellistää miehiä. Akunin on luonut muslimiversion soveltamalla läpi kirjojensa esiintynyttä emansipoituneen kapinoivan nuoren naisen tyyppiä, mutta lisäten päälle orientalistista eksotiikkaa. Armenialaiset henkilöhahmot on kuvattu vielä vähemmän mairittelevasti.
* * *
Toinen hiljattain lukemani kirja on huhujen mukaan tiedustelualalla uransa tehneen nimimerkki James Churchin pohjoiskorealaisesta tiedustelumiehen ja poliisin risteytyksestä tarkastaja Osta kertovan dekkarisarjan ilmeisesti neljäs kirja The Man with the Baltic Stare. Kirja on saanut otsikkonsa yhden sivuhenkilön mukaan - miehen, jolla on kirjailijan kuvauksen mukaan balttilainen tuijotus. Muuan läheinen ystäväni suositteli minulle tätä kirjasarjaa - siitä näkökulmasta, että se sisältää paljon sisäpiiritietoa.
Kuten Mustan kaupungin, myös Balttilaisittain tuijottavan miehen yleistunnelma on tummasävyinen, kyyninen ja petollinen. Vuoren erakoksi vetäytynyt O haetaan mökistään takaisin Pjongjangiin ja pakotetaan tutkimaan nimettömäksi jäävän merkittävän pohjoiskorealaisen Macaossa mahdollisesti tekemää murhaa ja katoamista. Pjongjangin ja Macaon lisäksi käydään Pohjois-Korean ja Kiinan rajaseudulla sekä Prahassa tapaamassa oman verkostonsa rakentanutta loikkaria.
Kirja on kirjoitettu vuonna 2010, mutta sijoittuu tuosta ajankohdasta katsottuna kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa kommunistinen Pohjois-Korea on enää kulissi, Pjongjangissa häärii etelä- ja pohjoiskorealaisista muodostuva yhteiskomissio, joka pyrkii "hallitsemaan" transitiota - toisin sanoen varmistamaan, että se pysyy salassa kansalta, jotta kommunistiregiimin luoma pelon ies ei aivan heti herpaantuisi ja inhottava epävakaus vältettäisiin. Samalla Kiina on alkanut ottaa haltuunsa alueita pohjoisessa, osin virallisten orgaaniensa ja osin valtiotoimijoihin kiinteästi linkittyneen mafian avulla. Venäjän mafia on tunkeutunut toiseen osaan maata, japanilaiset kolmanteen. Kaikki, mihin kukin uskoi, osoittautuu lopulta petokseksi.
Churchin näkemys siitä, kuinka maailma toimii, on rutikuivan kyyninen. Se on maailma, jossa ihmisiä murhataan rangaistuksetta, jos he sattuvat olemaan tiellä - tai vaikka vain jonkun toisen henkilön heikentämiseksi. Churchin kuvaus vakoilumaailmasta on samaan tapaan realistista kuin John le Carrélla ja David Ignatiuksella, niin että toiminnassa ei aina ole alkua eikä loppua, monet langat jäävät ilmaan roikkumaan ja polveilevat lomittuen ja limittyen poliittisiin tahtotiloihin, kompromisseihin ja kauhun tasapainoon vastapuolia edustavien organisaatioiden kanssa. Yksilöt kuolevat ja unohdetaan nopeasti, varsinaisten vihollisten koskemattomuus on katkera tosiasia.
Toisaalta jotta tällainen kuvaus toimisi fiktiivisenä romaanina, siinä on oltava dramatisoitua yksilökeskeisyyttä, johon narratiivin läpi kulkevat punaiset langat voidaan sitoa. Toisin kuin reaalimaailmassa, fiktiossa henkilöiden määrää täytyy rajata ja keskeisten henkilöiden kohdalla heidän persoonansa, elämäntarinansa ja ihmissuhteensa täytyy saada osiksi tarinaa. Tosielämässä vakoiluromaanien periaatteelliset (jos ei aina hyveelliset) sankarit olisi jo kauan sitten erotettu jo pelkästään siitä syystä, etteivät he tule toimeen epäpätevien ja pyrkyrimäisten esimiestensä kanssa. Jälkimmäisten kyyninen kuvaus on näissä kirjoissa toki usein osuvan realistista.
Lopputuloksena Churchin kirja on omituisen hypnoottisesti mustan huumorin siivityksellä etenevä varsin päämäärätön kuvaus yhdestä konspiraatiosta, joka voi perustua tai olla perustumatta tositapahtumiin. Me tiedämme tällä hetkellä, ettei Kim Jong-ilin valtakausi päättynytkään siten kuin Churchin romaanissa, mikä ei toki tee siitä lainkaan vähemmän mielenkiintoista, päinvastoin, mikäli eräät hänen spekulaatioistaan perustuvat todellisuuteen. Kirjan päätös, kuten le Carrén kirjoissa, on töksähtävä. Pahan pitää edes hieman saada palkkansa, jopa uskottavuuden kustannuksella, koska muuten kaikki jäisi ilmaan roikkumaan. Reaalimaailmassa käy useimmiten toisinpäin - millään ei koskaan ole loppua, paitsi yksityisten ihmisten elämillä, paha ei saa palkkaansa, ja kaikki jää lopulta ilmaan roikkumaan.
* * *
Kolmas kirja, jonka luin, kertoo sekin eräällä tavoin petoksesta, joskin tällä kertaa hyviksien puolelta. Jälleen luin kirjan erään läheisen suosituksesta, tällä kertaa ystävättären, joka yllätti minut vaatimalla saada tietää, olenko minä todellisuudessa Christian Rönnbacka. Vakuutettuani pyhästi, etten ole, minut valtasi tietysti vastustamaton uteliaisuus selvittää, miksi ihmeessä joku useammankin persoonani vuosikausia tuntenut saattoi luulla niin. Hankin siis käsiini Rönnbackan ensimmäisen dekkarin, vuonna 2012 julkaistun Operaatio Troijalaisen.
Rönnbacka osoittautui entiseksi poliisiksi, joka on työskennellyt aikanaan sekä pääkaupunkiseudun poliisissa että KRP:ssä. Sittemmin hän on siirtynyt yksityissektorin hommiin (vakuutusetsiväksi), ja näemmä nyttemmin myös kirjailijaksi. Hän on esiintynyt naamallaan julkisuudessa, eikä tuo naama ole minun. Minulla ei ole toistaiseksi syytä uskoa, että hänen nimensä tai kustantajansa jakama ja yhdenmukaisena eri lähteissä toistuva lyhyt henkilökuvaus olisivat tekaistuja, joskin jos itse olisin hän, käyttäisin taiteilijanimeä, jotteivät entiset tai nykyiset asiakkaat saisi merkillisiä ajatuksia minua tai läheisiäni vastaan. Jos siis Rönnbacka esiintyy salanimellä, pidän sitä enemmän kuin ymmärrettävänä.
Kirjassa kulkee limittäin kolme juttua: Suurin ja tärkein niistä on ruotsalaisen huumausaineiden salakuljetusliigan iso operaatio Suomessa, johon KRP päätyy lopulta soluttamaan oman miehensä tekaistulla rikollisen peitteellä. Kaksi sivujuonnetta, jotka risteävät lopulta ensimmäisen kanssa, koskevat tanssinopettajattaren raiskaus- ja uhkailutapausta sekä puutarhatonttujen ampumisia. Tarinan mittaan useampi rosvo, pari poliisia ja ainakin yksi sivullinen menettävät henkensä väkivaltaisesti.
Minulla on kirjan luettuani pieni aavistus siitä, mitkä asiat, varsinkin tyyliseikat ja yksityiskohdat, saivat ystävättäreni yhdistämään kirjailijan persoonan minuun. Yhtenä sellaisena mainittakoon, että Rönnbackan sankari näyttää harrastavan luonnossa liikkumista ja tunnistaa lintuja ja puita lajilleen. Balkanin ja Anatolian kansat eivät ole aivan yhtä hyvin hallussa, ellei sitten Rönnbacka ole tahallaan halunnut hämmentää esimerkiksi antamalla Belgradista kotoisin oleville rosvokaksosille albaaninimet, joista toinen viittaa kristittyyn ja toinen muslimiin.
Ilahduttavaa Rönnbackan kirjassa on poliisien sisäisen hurttihuumorin varsin estoton kuvaus. Hän on onnistunut välttämään sekä poliittisen korrektiuden Skyllan että avoimen rasismin Kharybdiksen antaessaan henkilöidensä sanailla vapaasti ja varsin sensuroimatta. Hänen poliisinsa eivät aina käytä maailman edistyksellisintä kieltä naisista, neekereistä tai seksuaalivähemmistöistä - ja tässä hän poikkeaa selvästi ruotsalaisista dekkaristeista - mutta varsinainen tarina ei toisaalta missään vaiheessa yritä alleviivata rotuja ja kulttuureja. Rosvo on rosvo, olipa hän kantis, svedu, ählämi tai ryssä.
Useimmat kirjailijoiksi ryhtyneet entiset poliisit tai tiedustelumiehet kirjoittavat entisistä työnantajaorganisaatioistaan kriittisen kyynisesti, joskus jopa katkerasti. Rönnbacka sen sijaan mielistelee entisiä työnantajiaan siinä määrin, että se vaikuttaa välillä vähän epäuskottavaltakin. Tosin yksi sivuosan saanut poliisi osoittautuu korruptoituneeksi ja sankari rikkoo sääntöjä minkä ehtii. Rönnbackan kirjassa on ihan oikein hakata, pelotella tai kaivaa urkintatietoja omaan käyttöön, jos kohde on ikävä ihminen.
Jos poliisi toimii jopa hyveellisessä Suomessa enemmänkin tuohon tapaan, kansalaisten on syytä olla vigilantteina viranomaismielivaltaa vastaan. Moraalisesti oikeutetulta vaikuttavasta sääntöjen rikkomisesta "hyvän asian puolesta" on nimittäin vain lyhyt matka siihen, että kansalaisia aletaan urkkia, tietoja vuotaa, lavastaa todisteita ja oikeutta ottaa omiin käsiin myös henkilökohtaisen koston, kavereiden auttamisen, sukulaisten suosimisen, poliittisten vastustajien sortamisen tai vaikka vain "näpäytyksen antamisen" vuoksi.
Vaikka Rönnbackan tarina on pääpiirteissään uskottavaa operationaalista kuvausta, yksityiskohdissa on jonkin verran epäjohdonmukaisuutta. Miksi sankari esimerkiksi otti riskejä sen suhteen, että rosvot olisivat voineet tarkistaa hänen kännykkänsä (jolla oli viestitty myös poliisien kanssa) tai löytää taskustaan epäillyn asunnosta otetun vakoilukameran muistikortin? Miksi tonttuja ammutaan ensin pyörällä, mutta sitten selviääkin jotain ihan muuta? No, täydellisyyttä ei tietenkään koskaan voi saavuttaa.
Arkisista yksityiskohdista kertominen - jopa proosasta tavallisesti puuttuvia vessatarpeita myöten - tuonee kirjaan uskottavuutta ja suomalaisuuden tuntua, mutta toisaalta ollakseen suomalaisen arkista, toiminta äityy parissa paikkaa aika kovaksi menoksi, erityisesti sen suhteen kuinka moni saa surmansa pidätettäessä tai muuten vain eliminoidaan lopulta. Ehkäpä tunnelma olisi latistunut kertomalla oikeudenkäynneistä ja niiden tuloksena päätekijöille langetetuista naurettavan lyhyistä kakuista. Eräänkin päätekijän ei olisi tarvinnut karata väkivaltaisesti vankilasta, kun olisi voinut tehdä lisää surmatöitä vaikka lomille päästettynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti