Snæfellsnesin niemimaan Grundarfjörđur, kuvankauniin vuonon rannalla, jossa miekkavalaat vierailivat, jonka puroissa virta-allit polskivat ja jonka kallioilla isolokit yhdyskuntina pesivät, oli lähtöpaikkana Islannin matkani seuraavalle osuudelle, halki Pohjois-Islannin.
Tämä ajomatka, ensin Grundarfjörđurista Hvammstangiin ja sitten Hvammstangista Blönduósin kautta Akureyriin kuului Islannin ympäriajoni mielenkiintoisimpiin, sillä se käsitti niin rannikoita kuin sisämaisia ylänköjä, vuolaita vuoristojokia alleineen ja virta-alleineen, kuulaita järviä mustalintuineen ja amerikanjääkuikkineen sekä ylätasankojen tupasheinäisiä soita, joilla pesi lyhytnokkahanhia, laulujoutsenia ja merihanhia. Sitten tultiin taas seuraavien vuonojen ääreen ja silloin tällöin johonkin kylään tai pikkukaupunkiin, jollainen oli myös Islannin toiseksi suurin kaupunki Akureyri.
Matkalla koin Islannin ympäriajon ainoan onnettomuuden. Olin ottanut kaksi ranskalaista liftaria kyytiin Blönduósin huoltoaseman kulmilta ja ajoimme pitkin ykköstietä ylätasangon halki, kun rengas puhkesi. Ensimmäiset kohdallemme pysähtyneet olivat hekin ranskalaisia turisteja ja sain heiltä kyydin takaisin Blönduósiin, jossa sain yhteyden korjaajaan ja uuden renkaan. Vuokra-autossani ei nimittäin ollut enää vararengasta - liekö edellinen asiakas jo käyttänyt sen.
Parin tunnin viivytyksestä huolimatta matka jatkui iloisesti halki pohjoisen Islannin tunturi- ja vuonomaisemien, ajoittaisten tunturikoivikoiden ja nevojen, ja lopulta alas laaksoon, jossa sijaitsi Islannin kuuluisin lintujärvi Mývatn. Minulla oli etukäteen varattuna majoitus kahdeksi yöksi Mývatnin itäpuolella Vógarissa, Reykjahlídin kylän eteläpuolella.
Jo lähestyessäni iltaa myöten Mývatnia ja saapuessani tasangon järvialueelle alkoivat valtavat mäkärä- ja sääskiparvet peittää näkymiä auton ikkunoista sekä haitata valokuvausta. Missään muualla matkani varrella räkkä ei ollut ongelmana, mutta Mývatnilla hyttysverkko pään ympärillä tuli tarpeeseen. Onneksi paikalliset mäkärät ja sääsket olivat luonteeltaan melko flegmaattisia, joten niiden pistot olivat hyvällä hyttysverkkovarustuksella olematon ongelma - paljon suurempi ongelma oli niiden liiskautuminen massoittain farkkuihin ja auton sisäpintoihin.
Mývatn on nimensä mukaisesti kuuluisa sääskipilvistään, mutta se on myös erityisen kuuluisa yhtenä Euroopan vesilinturikkaimmista kohteista. Siellä voi kohtuullisella ajankäytöllä nähdä käytännössä kaikki Euroopan arktiset ja palearktiset sorsalintulajit muutamaa eteläistä lajia kuten heinätavia lukuun ottamatta - ja lisäksi muutaman levinneisyydeltään pohjoisamerikkalaisen lajin. Esimerkiksi islannintelkkä on jopa Islannissa hyvin rajoittunut juuri Mývatnin ympäristöön.
Mývatnista tein erillisen matkan ylätasankojen läpi pohjoisrannikon Húsavíkiin, joka on kuuluisa valaistaan. Skjálfandinlahti on monien valaslajien erityisessä suosiossa, ja niitä pääsee siellä näkemään varsin helposti, suurten myrskylintu-, pikkukajava- ja lapintiiraparvien ympäröiminä. Omalla valasretkelläni näin lukuisia ryhävalaita ja lahtivalaita sekä jonkin verran pyöriäisiä. Húsavík oli myös pikkukaupunkina sangen miellyttävä.
Mývatnin rannoilta jatkoin matkaani kohti Itä-Islantia, jossa syvät vuonot tunkeutuvat tunturien ja tunturikoivikoiden hallitsemaan rannikkomaahan. Ylempänä ylängöllä on rakkaa ja jäätiköitä. Ainoana alueena Islannissa täällä voi nähdä myös poroja. Tie pohjoisesta itään kulkee Egilstađirin pikkukaupungin kautta Seyđisfjörđuriin, josta on tullut turistikaupunki, osittain siksi, että sinne tulee Euroopasta Islantiin kulkeva lauttayhteys Färsaarten kautta. Itse suuntasin kuitenkin hiljaisempaan ja pohjoisempaan Bakkagerđin eli Borgarfjörđur Eystrin kylään, jossa majoituin ihanteelliseen paikkaan - motelliksi muutettuun entiseen kalatehtaaseen, jonka huoneiden ikkunoista avautuu näkymä suoraan kahlaajien laiduntamalle rannalle ja suvantoon, jossa virta-allit, haahkat ja muut sorsalinnut sankoin joukoin pulikoivat.
Bakkagerđin laidalla, kirkon takana, kohoaa haltiakukkula, jonka kivimuodostelmien katsotaan muodostavan paikallisen haltiakaupungin. Koko alueen haltiakuningattaren uskotaan asuvan siellä. Kysyin asiasta minulle kertoneelta naiselta eivätkö haltiat vihastuneet, jos turisti sinne kiipeäisi, mutta hän oli sitä mieltä, että eivät, kunhan olisin asialla hyvin aikein. Ja käyttäytyisin asianmukaisesti. Kiipesin haltiakaupunkiin ja identifioin siellä nopeasti kulkuväylän ja muutaman potentiaalisen portin tuonpuoleiseen. Minulle ilmestyi kolme eläinopasta: alimpana rinteillä taivaanvuohi, ylempänä lapintiira ja huipulla porttien tykönä västäräkki, joka lisäksi seurasi minua palatessani alas vuorelta.
Bakkagerđin kirkko on sijoitettu kylän ja haltiavuoren väliin. Lisäksi kylästä haltiavuorelle osoittaviin ikkunoihin on asennettu silmiä ja muita taikakaluja. Kirkon alttarimaalauksessa Jeesus ei saarnaakaan Genesaretjärven läheisellä vuorella vaan Bakkagerđin haltiakukkulalla.
Seuraavaa yötä ajatellen tein mitä tehdä täytyy, siltä varalta, että kulkisin uniruumiissani haltiakukkulan porteista, mutta tätä matkaa en muista tehneeni. Sen sijaan lähdin katsomaan vuonon toisella puolen sijaitsevia lunniyhdyskuntia. Siellä tarjoutuikin erinomainen mahdollisuus lunnien ja monien muiden merilintujen näkemiseen läheltä.
Ajoin sittemmin Itä-Islannin rannikkoa etelään ja aina Djúpivoguriin, Berufjörđurin rannalla, jossa on mielenkiintoinen kosteikkoalue ja runsaasti lisää vesilintuja ja kahlaajia. Muualla Islannissa varsin harvinaiset ristisorsa ja lapasorsa ovat helposti nähtävillä täällä. Myös Djúpivogurissa on haltiakukkula henkikaupunkeineen, jossa vierailin. En tosin henkiruumiissani.
Djúpivogurin jälkeen lähdin ajamaan pitkin Etelä-Islannin tuulista ja myrskyjen tuivertamaa rannikkoa, jossa maisema muuttuu monin paikoin laavakentiksi ja aavikoiksi. Väliin on kauniita vihreitä niittyjä, tulivuoria ja sinisiä hohtavia lahtia, majakkaniemenkärkiä ja lintuvuoria. Höfnin jälkeen poimin kyytiini puolalaisen liftarin, jolla oli ollut mielenkiintoinen elämä yhä maahanmuuttajavastaisemmassa Iso-Britanniassa, ja joka oli sitten tullut kiertämään Islantia niillä rahoilla, joita oli Britanniassa saanut kasaan.
Kävimme yhdessä Jökulsárlónin jäätikkövuonolla, jossa sinisiksi värjäytyneet jäävuoret valuvat Vatnajökullin jäätiköiltä hiljalleen kohti Atlanttia. Haahkat ja valkoposkihanhet käyskentelevät jään ja vihreän ruohon kontrastissa, pulmuset laulavat siirtolohkareiden päällä ja lapintiiraparvien lomassa purjehtii silloin tällöin ohi isokihu tai merikihu.
Yövyin Hörgslandissa, jossa naapurissani oli bilettäviä amerikkalaisia, ja lähdin seuraavana aamuna takaisin käydäkseni Skaftafellin kansallispuistossa. Siellä voi käyskennellä laajoissa tunturikoivikoissa, joissa laulaa peukaloisen islantilainen alalaji, ja jossa taivaanvuohet osoittavat olevansa myös maa- ja metsälintuja.
Viimeistä edellisenä Islannin päivänäni ajoin Etelä-Islannin rannikkoa Kirkjubæjarklausturin ja Víkin maisemien kautta Bakkin satamaan ja sain itseni lautalle Vestmannasaarille (Vestmannaeyjar). Minulla oli kaksi tärkeää syytä matkustaa näille eristyneille tulivuorisaarille - ornitologinen ja kirjallinen.
Ensiksi, saaret ovat Islannin tärkein pesimäalue vaikeimmin nähtäville ja pienimmille valtamerimerilinnuille, myrskykeijuille ja merikeijuille, jotka vierailevat pesimäyhdyskunnissaan ainoastaan öisin. Vierailuni ajankohta oli sikäli otollinen, että yötön yö tarjosi optimaalisia mahdollisuuksia niiden näkemiseen iltalautalta - tai sitten vaeltamalla keskiyötä odottamaan pääsaaren Heimaeyn koillisiin niemenkärkiin, joista käsin saattoi nähdä liitäjien ja keijujen saapuvan kapean lahden toisella puolen sijaitsevien pesimäjyrkänteidensä luoksepääsemättömille tupasheinäniityille.
Pikkuliitäjiä näinkin Elliđaeyn, Bjarnareyn ja pääsaaren Heimaeyn vesillä sadoittain, ja lopulta onnistuin näkemään myös pikkuparvina lepattelevia merikeijuja. Myrskykeijun näkeminen ei onnistunut, mutta majataloni emännän mukaan niitä pitäisikin hakea myrskyjen jälkeen saarella olevan pikkukaupungin katulyhtyjen alta.
Toiseksi, minun oli tärkeää vaeltaa aktiivisen tulivuorisaaren maisemissa, jollaisista olen ottanut vaikutteita kirjoittamaani tarinaan (siinä tosin saari on yhdistelmä visuaalisista havainnoistani polynesialaisilla ja pohjoisatlanttisilla tulivuorisaarilla). Tämä onnistui erityisen hyvin Heimaeyllä, jonka pohjoispuoli on varsin seesteistä. Pikkukaupunki uinuu suojaisen vuonon päässä, ympärillään jylhät lintuvuoret. Saaren eteläkärjen majakalla on puolestaan toistuvasti mitattu Euroopan kovimpia tuulia. Näiden välissä on loputtomiin tupasheinää ja lupiinia kasvavia vulkaanisia tasankoja. Vasta hiljattain, vuonna 1973, Eldfell purkautui ja laava peitti alleen osan kaupunkia. Nyt laavakentällä on muistoina katukylttejä ja talojen muistomerkkejä - itse kadut ja talot ovat syvällä laavakerroksen alla.
Palasin seuraavana päivänä Vestmannasaarilta Islannin mannermaalle ja lähdin ajamaan kohti Keflavíkiä, pysähtyen matkalla Stokkseyrissä ja Eyrarbakkissa. Palautin vuokra-autoni ja olin ajoissa lentokentällä.
Lentomatkalla Budapestiin islantilaismies puhutteli minua useaan otteeseen muurarimestariksi, joka kuulemma oli ainoa osaamansa suomen kielen sana. En oikein päässyt selville, mistä hän niin päätteli, baijerilaisesta hatustaniko. Joka tapauksessa Budapestiin päästiin ja sieltä jatkoin seuraavana aamuna Kiovaan.
Tämä ajomatka, ensin Grundarfjörđurista Hvammstangiin ja sitten Hvammstangista Blönduósin kautta Akureyriin kuului Islannin ympäriajoni mielenkiintoisimpiin, sillä se käsitti niin rannikoita kuin sisämaisia ylänköjä, vuolaita vuoristojokia alleineen ja virta-alleineen, kuulaita järviä mustalintuineen ja amerikanjääkuikkineen sekä ylätasankojen tupasheinäisiä soita, joilla pesi lyhytnokkahanhia, laulujoutsenia ja merihanhia. Sitten tultiin taas seuraavien vuonojen ääreen ja silloin tällöin johonkin kylään tai pikkukaupunkiin, jollainen oli myös Islannin toiseksi suurin kaupunki Akureyri.
Matkalla koin Islannin ympäriajon ainoan onnettomuuden. Olin ottanut kaksi ranskalaista liftaria kyytiin Blönduósin huoltoaseman kulmilta ja ajoimme pitkin ykköstietä ylätasangon halki, kun rengas puhkesi. Ensimmäiset kohdallemme pysähtyneet olivat hekin ranskalaisia turisteja ja sain heiltä kyydin takaisin Blönduósiin, jossa sain yhteyden korjaajaan ja uuden renkaan. Vuokra-autossani ei nimittäin ollut enää vararengasta - liekö edellinen asiakas jo käyttänyt sen.
Parin tunnin viivytyksestä huolimatta matka jatkui iloisesti halki pohjoisen Islannin tunturi- ja vuonomaisemien, ajoittaisten tunturikoivikoiden ja nevojen, ja lopulta alas laaksoon, jossa sijaitsi Islannin kuuluisin lintujärvi Mývatn. Minulla oli etukäteen varattuna majoitus kahdeksi yöksi Mývatnin itäpuolella Vógarissa, Reykjahlídin kylän eteläpuolella.
Jo lähestyessäni iltaa myöten Mývatnia ja saapuessani tasangon järvialueelle alkoivat valtavat mäkärä- ja sääskiparvet peittää näkymiä auton ikkunoista sekä haitata valokuvausta. Missään muualla matkani varrella räkkä ei ollut ongelmana, mutta Mývatnilla hyttysverkko pään ympärillä tuli tarpeeseen. Onneksi paikalliset mäkärät ja sääsket olivat luonteeltaan melko flegmaattisia, joten niiden pistot olivat hyvällä hyttysverkkovarustuksella olematon ongelma - paljon suurempi ongelma oli niiden liiskautuminen massoittain farkkuihin ja auton sisäpintoihin.
Mývatn on nimensä mukaisesti kuuluisa sääskipilvistään, mutta se on myös erityisen kuuluisa yhtenä Euroopan vesilinturikkaimmista kohteista. Siellä voi kohtuullisella ajankäytöllä nähdä käytännössä kaikki Euroopan arktiset ja palearktiset sorsalintulajit muutamaa eteläistä lajia kuten heinätavia lukuun ottamatta - ja lisäksi muutaman levinneisyydeltään pohjoisamerikkalaisen lajin. Esimerkiksi islannintelkkä on jopa Islannissa hyvin rajoittunut juuri Mývatnin ympäristöön.
Mývatnista tein erillisen matkan ylätasankojen läpi pohjoisrannikon Húsavíkiin, joka on kuuluisa valaistaan. Skjálfandinlahti on monien valaslajien erityisessä suosiossa, ja niitä pääsee siellä näkemään varsin helposti, suurten myrskylintu-, pikkukajava- ja lapintiiraparvien ympäröiminä. Omalla valasretkelläni näin lukuisia ryhävalaita ja lahtivalaita sekä jonkin verran pyöriäisiä. Húsavík oli myös pikkukaupunkina sangen miellyttävä.
Mývatnin rannoilta jatkoin matkaani kohti Itä-Islantia, jossa syvät vuonot tunkeutuvat tunturien ja tunturikoivikoiden hallitsemaan rannikkomaahan. Ylempänä ylängöllä on rakkaa ja jäätiköitä. Ainoana alueena Islannissa täällä voi nähdä myös poroja. Tie pohjoisesta itään kulkee Egilstađirin pikkukaupungin kautta Seyđisfjörđuriin, josta on tullut turistikaupunki, osittain siksi, että sinne tulee Euroopasta Islantiin kulkeva lauttayhteys Färsaarten kautta. Itse suuntasin kuitenkin hiljaisempaan ja pohjoisempaan Bakkagerđin eli Borgarfjörđur Eystrin kylään, jossa majoituin ihanteelliseen paikkaan - motelliksi muutettuun entiseen kalatehtaaseen, jonka huoneiden ikkunoista avautuu näkymä suoraan kahlaajien laiduntamalle rannalle ja suvantoon, jossa virta-allit, haahkat ja muut sorsalinnut sankoin joukoin pulikoivat.
Bakkagerđin laidalla, kirkon takana, kohoaa haltiakukkula, jonka kivimuodostelmien katsotaan muodostavan paikallisen haltiakaupungin. Koko alueen haltiakuningattaren uskotaan asuvan siellä. Kysyin asiasta minulle kertoneelta naiselta eivätkö haltiat vihastuneet, jos turisti sinne kiipeäisi, mutta hän oli sitä mieltä, että eivät, kunhan olisin asialla hyvin aikein. Ja käyttäytyisin asianmukaisesti. Kiipesin haltiakaupunkiin ja identifioin siellä nopeasti kulkuväylän ja muutaman potentiaalisen portin tuonpuoleiseen. Minulle ilmestyi kolme eläinopasta: alimpana rinteillä taivaanvuohi, ylempänä lapintiira ja huipulla porttien tykönä västäräkki, joka lisäksi seurasi minua palatessani alas vuorelta.
Bakkagerđin kirkko on sijoitettu kylän ja haltiavuoren väliin. Lisäksi kylästä haltiavuorelle osoittaviin ikkunoihin on asennettu silmiä ja muita taikakaluja. Kirkon alttarimaalauksessa Jeesus ei saarnaakaan Genesaretjärven läheisellä vuorella vaan Bakkagerđin haltiakukkulalla.
Seuraavaa yötä ajatellen tein mitä tehdä täytyy, siltä varalta, että kulkisin uniruumiissani haltiakukkulan porteista, mutta tätä matkaa en muista tehneeni. Sen sijaan lähdin katsomaan vuonon toisella puolen sijaitsevia lunniyhdyskuntia. Siellä tarjoutuikin erinomainen mahdollisuus lunnien ja monien muiden merilintujen näkemiseen läheltä.
Ajoin sittemmin Itä-Islannin rannikkoa etelään ja aina Djúpivoguriin, Berufjörđurin rannalla, jossa on mielenkiintoinen kosteikkoalue ja runsaasti lisää vesilintuja ja kahlaajia. Muualla Islannissa varsin harvinaiset ristisorsa ja lapasorsa ovat helposti nähtävillä täällä. Myös Djúpivogurissa on haltiakukkula henkikaupunkeineen, jossa vierailin. En tosin henkiruumiissani.
Djúpivogurin jälkeen lähdin ajamaan pitkin Etelä-Islannin tuulista ja myrskyjen tuivertamaa rannikkoa, jossa maisema muuttuu monin paikoin laavakentiksi ja aavikoiksi. Väliin on kauniita vihreitä niittyjä, tulivuoria ja sinisiä hohtavia lahtia, majakkaniemenkärkiä ja lintuvuoria. Höfnin jälkeen poimin kyytiini puolalaisen liftarin, jolla oli ollut mielenkiintoinen elämä yhä maahanmuuttajavastaisemmassa Iso-Britanniassa, ja joka oli sitten tullut kiertämään Islantia niillä rahoilla, joita oli Britanniassa saanut kasaan.
Kävimme yhdessä Jökulsárlónin jäätikkövuonolla, jossa sinisiksi värjäytyneet jäävuoret valuvat Vatnajökullin jäätiköiltä hiljalleen kohti Atlanttia. Haahkat ja valkoposkihanhet käyskentelevät jään ja vihreän ruohon kontrastissa, pulmuset laulavat siirtolohkareiden päällä ja lapintiiraparvien lomassa purjehtii silloin tällöin ohi isokihu tai merikihu.
Yövyin Hörgslandissa, jossa naapurissani oli bilettäviä amerikkalaisia, ja lähdin seuraavana aamuna takaisin käydäkseni Skaftafellin kansallispuistossa. Siellä voi käyskennellä laajoissa tunturikoivikoissa, joissa laulaa peukaloisen islantilainen alalaji, ja jossa taivaanvuohet osoittavat olevansa myös maa- ja metsälintuja.
Viimeistä edellisenä Islannin päivänäni ajoin Etelä-Islannin rannikkoa Kirkjubæjarklausturin ja Víkin maisemien kautta Bakkin satamaan ja sain itseni lautalle Vestmannasaarille (Vestmannaeyjar). Minulla oli kaksi tärkeää syytä matkustaa näille eristyneille tulivuorisaarille - ornitologinen ja kirjallinen.
Ensiksi, saaret ovat Islannin tärkein pesimäalue vaikeimmin nähtäville ja pienimmille valtamerimerilinnuille, myrskykeijuille ja merikeijuille, jotka vierailevat pesimäyhdyskunnissaan ainoastaan öisin. Vierailuni ajankohta oli sikäli otollinen, että yötön yö tarjosi optimaalisia mahdollisuuksia niiden näkemiseen iltalautalta - tai sitten vaeltamalla keskiyötä odottamaan pääsaaren Heimaeyn koillisiin niemenkärkiin, joista käsin saattoi nähdä liitäjien ja keijujen saapuvan kapean lahden toisella puolen sijaitsevien pesimäjyrkänteidensä luoksepääsemättömille tupasheinäniityille.
Pikkuliitäjiä näinkin Elliđaeyn, Bjarnareyn ja pääsaaren Heimaeyn vesillä sadoittain, ja lopulta onnistuin näkemään myös pikkuparvina lepattelevia merikeijuja. Myrskykeijun näkeminen ei onnistunut, mutta majataloni emännän mukaan niitä pitäisikin hakea myrskyjen jälkeen saarella olevan pikkukaupungin katulyhtyjen alta.
Toiseksi, minun oli tärkeää vaeltaa aktiivisen tulivuorisaaren maisemissa, jollaisista olen ottanut vaikutteita kirjoittamaani tarinaan (siinä tosin saari on yhdistelmä visuaalisista havainnoistani polynesialaisilla ja pohjoisatlanttisilla tulivuorisaarilla). Tämä onnistui erityisen hyvin Heimaeyllä, jonka pohjoispuoli on varsin seesteistä. Pikkukaupunki uinuu suojaisen vuonon päässä, ympärillään jylhät lintuvuoret. Saaren eteläkärjen majakalla on puolestaan toistuvasti mitattu Euroopan kovimpia tuulia. Näiden välissä on loputtomiin tupasheinää ja lupiinia kasvavia vulkaanisia tasankoja. Vasta hiljattain, vuonna 1973, Eldfell purkautui ja laava peitti alleen osan kaupunkia. Nyt laavakentällä on muistoina katukylttejä ja talojen muistomerkkejä - itse kadut ja talot ovat syvällä laavakerroksen alla.
Palasin seuraavana päivänä Vestmannasaarilta Islannin mannermaalle ja lähdin ajamaan kohti Keflavíkiä, pysähtyen matkalla Stokkseyrissä ja Eyrarbakkissa. Palautin vuokra-autoni ja olin ajoissa lentokentällä.
Lentomatkalla Budapestiin islantilaismies puhutteli minua useaan otteeseen muurarimestariksi, joka kuulemma oli ainoa osaamansa suomen kielen sana. En oikein päässyt selville, mistä hän niin päätteli, baijerilaisesta hatustaniko. Joka tapauksessa Budapestiin päästiin ja sieltä jatkoin seuraavana aamuna Kiovaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti