Kiovan kelit lämpenivät. Perjantaina ja tänään on liikuttu nollan molemmin puolin, mikä on tuottanut tämän seitsemälle kukkulalle rakennetun kaupungin kaduille infernaalisen liukkaita olosuhteita.
Kanadalainen kollegani kävi palauttamassa lainaamiaan Krajewskeja ja otti puolestaan lainaan Janwillem van de Weteringin Mainen viikatemiehen, kun mainostin kirjailijan olleen ennen kirjailijaksi ryhtymistään rotterdamilainen poliisi ja zeniläinen munkki. Sitä paitsi Maine on melkein Kanadassa. Itseäni miellytti Mainen viikatemiehessä erityisesti se, millaisia rooleja eläimet saivat, joukossa myös oma toteemieläimeni ja henkioppaani korppi. (Seikka on vahvistettu autenttisella antropologisella eksperimentillä muinaisessa nuoruudessani.) Nyt lukemassani Akuninin eeppisessä meriromaanissa valvojalinnun rooli on varattu kuolemattomuuden saavuttaneelle japanilaiselle erakkopapukaijalle.
Ajattelin sunnuntaina kirjoittaa Uudesta-Seelannista. Yksi syy, miksi päätin jouluna matkustaa sinne ja kiertää läpi molempia pääsaaria, oli se reaalinen uhka, että joutuisin vielä aktiivi-iälläni hakeutumaan pois Euroopasta. Ei niin, että minulla olisi mitään sitä vastaan, että kuolen rintamalla isänmaan tai vapaan Euroopan puolesta, mutta sen sijaan mitään autoritääristä Mordorin vasallia en ryhdy omalla panostuksellani tukemaan. Yhdysvallat ei enää tule kyseeseen. Kanadassa on kylmä. Australia on merkittävästi vaikeuttanut maahanmuuttoa. Uusi-Seelanti näyttäytyi siis varteenotettavana vaihtoehtona ja sijaitsee myöskin riittävän kaukana eristyksissä, kaikilta puolilta valtamerten ympäröimänä. Mutta enemmän siitä sunnuntaina.
Muuan toinen kollegani kirjoitti minulle pari päivää sitten näin:
"Gorki sanoi, että 'ihminen, joka ei antaudu, tuhotaan.' Grossmann sanoi, että 'ihminen, joka pysyy uskollisena totuudelle, säilyttää ikuisesti sielunsa koskemattomuuden.'
Toivotaan, että Ukraina menee jälkimmäiseen suuntaan. Joka päivä tulee laskennallisesti satoja uusia veteraaneja. Ehkä heitä jonain päivänä on riittävästi."Vaikea sanoa, tarkoittiko hän muistuttaa minua tuhon vaarasta vai omaako asemaansa pohti, Ukrainan kohtalon lisäksi.
Vastasin hänelle näin:
"Ota huomioon, että myös ihminen, joka antautuu, tuhotaan. Hänet vain tuhotaan toisella tavalla.
Tolkienin eepoksessa Frodo inisi toivovansa, ettei olisi joutunut elämään niin synkkää aikaa, ja Gandalf, vanha velho, totesi siihen jotain tähän tapaan: 'Niin ajattelevat useimmat, jotka sellaiseen aikaan syntyvät. Mutta me emme voi valita aikaa, jona elämme. Voimme valita vain sen, mitä teemme osaksemme tulleella ajalla.'
Taistelu on se, mikä jatkuu - tie pikemmin kuin päämäärä - ja sen varaan moraalinen maailma rakentuu. Moraalin edellytys on, että on hyvä ja paha, joista valita. Se on elämän pohja, sillä elämää erottaa kuolleesta tahto valita oikein paremman ja huonomman välillä. Mikä tahansa 'lopullinen ratkaisu', jollaista moni toivoo, ja jota kohti raivolla rämmitään, on itse asiassa vain kuolema. Missä ei valita paremman ja huonomman välillä, siellä on vain avaruutta, kiveä ja luonnonlakien mukaan viuhuva tuuli. Elämän perusta on tahto. Siitä luopuminen on tuhoutumista.
Ei minusta ole lainkaan huono elämä sellainen, joka on eletty merkittävänä, kohtalokkaanakin aikana, ja käytetty sellaisena aikana hyvin. Ruumis saakoon haavat vaan, kuulat käykööt kulkuaan - sielu jääpi perinnöksi syntymämaan.
Loppujen lopuksi tuhoutuminen on kuitenkin yksilötasolla varma asia. Siksi on ymmärrettävä olla ehdollistamatta omaa elämäänsä ja pelastuksen etsimistä sellaiseen epärealistiseen odotukseen kuin lopullisen voiton näkemiseen omana elinaikanaan. Kukin sukupolvi kulkee vuorollaan tuhoonsa näkemättä valkeuden voittoa, mutta se ei olekaan heidän tehtävänsä - heidän tehtävänsä on vain pitää liekkiä yllä ja siten evätä pimeydeltä sen voitto.
Toisaalta samasta syystä, tuhoutumisen varmuudesta johtuen, ihmisten on tarpeetonta ehdoin tahdoin kiirehtiä kuolemaan. Arvokkaampia he kuitenkin ovat asialleen elävinä, sillä kummitusjutut ovat satua eikä omaa muistoaan pääse enää jälkeenpäin editoimaan."
Toinen asia, jonka viime viikolla tein, oli testamenttini uusiminen. Se tuntui ajankohtaiselta, ja edellinen versio olikin jo vuosikausien takaa. Paljon ehti sen jälkeen vettä virrata Kabuljoessa ja Dneprissä.
Hyvin monet ystäväni ja tuttavani ovat viime viikkoina nähneet merkillisen realistisia unia, jotka yleensä tavalla tai toisella liippaavat sotaa, ja joissa on yhteisenä piirteenä se, että jokin tuttunsa - yleensä ei edes lähimmästä päästä - nousee teoillaan tai sattuman kautta merkittävyyteen. Itse olen nähnyt tällaisia unia jo monta sarjassa.
Tämä kertoo siitä, että ihmisten alitajunnat askartelevat öisin uhkaavan maailmantilanteen parissa. He muistavat niitäkin ihmisiä, joita eivät ehkä ole päivittäin tulleet ajatelleeksi. Mitä noille ihmisille kuuluu? Mitä he tekevät sitten kun? Unieni perusteella eräästä intialaisesta ystävästäni ja hänen kaveristaan tuli merkittäviä teknologiajohtajia. Eräs pakistanilainen ystäväni lähti vapaaehtoiseksi sotakirurgiksi ja pelasti ihmishenkiä pommitetun Kiovan lentokentällä. Muuan suomalainen teknokraatti, minulle tuntemattomista syistä, lavasti Kyproksella oman kidnappauksensa.
Eletään kummallisia ja pelottaviakin aikoja. Ne ovat aikoja, jotka ovat osaksemme tulleet. Jokaisella voi sellaisina aikoina silti olla merkittävä rooli, jota ilman maailma olisi pahempi paikka. Ei sen roolin tarvitse olla ylimaallisen jumalsankarin rooli. Lähimpiensä auttaja tai neuvokas selviytyjä riittää mainiosti.
Minä yritän kirjoittaa eskapistisen romaanini loppuun ennen kuin tapahtumat sen keskeyttävät. Vaikka se on venynyt aiottua pidemmäksi, olen jo loppusuoralla, ja tänä viikonloppuna valmistuu taas kaksi lukua.
4 kommenttia:
Vaikutat melkoisen pessimistiseltä. Itse ajattelen toiveikkaampina hetkinäni, että Putin-vetoisilla ohjatun demokratian kannattajilla on melkoisen vähän aikaa vakiinnuttaa valtansa lännessä ennen kuin heidän momentuminsa menee ohi. Tämä vaatii ensinnäkin sen, että Trump pysyy vallassa (välttää pikaisen impeachmentin, mikä ei taida olla ihan selvää) ja toimintakykyisenä (eli senaatin & kongressin enemmistö ei käänny olennaisissa kysymyksissä häntä vastaan). Se vaatii myös sen, että ainakin joko Saksassa tai Ranskassa valitaan tänä vuonna putinistinen liittokansleri/presidentti. Jos sekä Merkel että nyt nousussa oleva Macron voittavat vaalit, niin Euroopan kova ydin näyttäisi säilyvän demokraattisena. Tämän estämiseksi tulee toki tapahtumaan monenlaisia infosotamanöövereja. En kuitenkaan pitäisi niiden onnistumista eurooppalaisissa sivistysmaissa ihan itsestäänselvinä.
"Putin-vetoisilla ohjatun demokratian kannattajilla on melkoisen vähän aikaa vakiinnuttaa valtansa lännessä ennen kuin heidän momentuminsa menee ohi."
Luultavasti myös Putin ja hänen Eurooppalaiset kollaboraattorinsa tietävät tämän. Kysymys siitä antaako tilanne aihetta optimismiin vai pessimismiin, riippuu pitkälle siitä, mitä ajattelemme Putinin (yleisemmin, Venäjän isovenäläisen eliitin) tavasta hahmottaa tilannetta.
Ts. mitä tapahtuu jos Putin näkee, että aika uhkaa loppua kesken ja edessä on nöyryyttävä paluu todellisuuteen. Mitä tapahtuu, jos Venäläisten olisi tyydyttävä siihen, että Venäjä on nykyhallinnon johdolla tuomittu jäämään takapajuiseksi kehitysmaaksi jonka liiallisuuksiin paisunut painoarvo maailmanpolitiikassa oli vain historian tilapäinen oikku?
Tyytyykö Putin tilanteeseen, kuten NL:n johto tyytyi NL:n vetäytymiseen Itä-Euroopasta ja lopulta NL:n hajoamiseen? Vai toteaako Putin, että häviö meneillään olevassa pelissä on mahdoton ajatus? Ajatteleeko Putin kuten ne NL:n eliittiin kuuluneet, joiden mielestä itäblokin hajoamiskehitys olisi pitänyt pysäyttää asevoimin. Toisinsanoen, sytyttääkö Putin mieluummin korttelin palamaan, kuin tyytyy siihen, ettei voi sanella naapureidensa tekemisiä ja tekemättä jättämisiä?
Omasta puolestani olen pessimistinen rauhan säilymisen suhteen. Se mitä Putinista tiedetään antaa olettaa, että tappion ja kasvojen menetyksen uhatessa hän päätyy jälkimäiseen ratkaisuun. Arvailua, myönnetään. Mutta mielestäni perusteltua sellaista.
Toinen pessimismiä tukeva seikka on se, että lännen toiminta (tai siis toimettomuus) nimenomaan rohkaisee Putinia jatkamaan panosten korottamista. Jossain kohdassa hänen korttinsa katsotaan lähes väistämättä. Ts. hän menee vielä niin pitkälle, ettei lännessä enää voida kääntää katsetta toisaalle. Kun näin käy, Venäjän uho saa nöyryyttävän lopun.
Olen kaikessa pessimismissäni kuitenkin pohjimmiltani optimisti. Jos asiat ajautuvat Venäjän ja lännen väliseen aseelliseen välienselvittelyyn, ei ole epäilystäkään, etteikö länsi voittaisi. Ja jos näin käy, Venäjän kohtalo tulee olemaan sama kuin Hitlerin Saksan. Ja se on lopulta hyvä paitsi Venäjän kansalle, niin koko maailmalle.
Toivotaan kuitenkin, että pessimismini on ylimitoitettua ja Venäjän pullistelu päättyy aikanaan ja rauhanomaisella tavalla.
Elämme mielenkiintoisia aikoja, historia tapahtuu nyt. En epäile ettemmekö selviä tästäkin käänteestä mutta kuinka suuria tappioita joudumme sietämään ja kuinka pitkään toipuminen kestää on eri juttu.
Huolestuttavaa miten pelko ja viha on otettu jokapäiväseen käyttöön politiikanteon välineenä. Ihmisten lietsominen pelolla zombimaiseen tilaan on vanha kuin ihmiskunta itse, kun ihminen saadaan pelkäämään niin hän muuttuu sokeaksi kaikelle muulle kuin sille joka vahvistaa hänen pelkojaan. Siksi pelkoa pitää vastustaa.
Pelko on kuvitelmaa. Vaarat ovat todellisia mutta pelko on loppuviimein sitä että mielemme ryhtyy maalailemaan tulevaisuuteen sellaisia mukamas vääjäämättömiä tapahtumaketjuja jotka eivät vielä ole tapahtuneet eivätkä välttämättä tapahdu. Haaste on siis miten pitää päänsä kylmänä ja erottaa todellisuus kuvitelmista ja asettaa uhat oikeisiin mittasuhteisiin.
Se on selvää että pelkoa ja vihaa lietsovat kansanvillitsijät tulevat nousemaan johtaville paikoille monissa eurooppalaisissakin maissa, Marie Le Penin nousu Ranskan presidentiksi on jopa todennäköistä. Mutta mitäpäs sitten?
Pelko ja viha ovat politiikanteon välineinä yhtä arvaamattomia kuin pernarutto sodankäynnin välineeä: Tehokas mutta hallitsematon. Putinin Venäjä voi saavuttaa hetkellistä suhteellista etua siitä jos ja kun Eurooppa vajoaa kaaokseen mutta onko sekään pitkällä aikaväillä Putinin etu? Rekyyli voi olla ilkeä ja yllättävä.
On puhuttu Putinin ja Trumpin diilistä jossa Eurooppa jaettaisiin etupiireihin. Kuka oikeasti uskoo että kaksi nollasummapeliin uskovaa alfaurosta kykenee rakentamaan keskinäisen tasavertaisen liittolaissuhteen? Millaisen kuvan Trumpin diilintekokyvyistä antasi sopimus josta ainoastaan Venäjä hyötyy? Mitä Venäjä pystyy tarjoamaan Trumpille tai eurooppalaisille, oman maansa edun nimiin vannoville wannabe-trumpeille tarjoamaan diilin vastineeksi?
2012 Putin aloitti palasi presidentin virkaan mielenosoitusten säestämänä. 2013 Venäjän talous ajoi seinään; Huolimatta ennätysmaisistä öljy- ja kaasutuloista talouskasvu hyytyi. 2014 toimeenpantiin Krimin miehitys ja Venäjä ajettiin sotahysteriaan. 2017 Venäjän rahat alkavat olla loppu ja lopullinen taistelu television ja jääkaapin välillä on käynnistynyt Venäjän kodeissa. Uskollisista uskollisin Valko-Venäjäkin on ryhtynyt kyseenalaistamaan Venäjän johtoasemaa.
Historian mannerlaatat ovat nyt liikkeessä mutta kaaoksesta syntyy aina uusi järjestys. Edessä on epäilemättä eurooppalaisen sekasorron aika mutta toivottavasti sen jälkeen koittava uusi tasapainotila nostaa vanhan maanosan uuteen kukoistukseen.
Venäjä ei tule Eurooppaa johtamaan, sillä ei riitä siihen voimaa. Venäjä on ollut pitkään talouden stagnaatiosta eikä sillä ole välineitä uudistaa talouttaan ilman että poliittinen status quo vaarantuu.
Siksi: Pelko pois.
Olen välillä huomannut pohtivani, nouseeko lännestä kuitenkin niitä eugen schaumanneja, jotka päättävät puuttua tilanteeseen yksilöinä tai pienten piirien verkostoina poistamalla keskeisimpiä itäisen kehitysmaan johtoon kuuluvia henkilöitä kartalta, alkaen niistä jotka eivät ehkä nauti kaikkein tehokkainta suojelua ja päätyen tilanteen tullen jopa niihin jotka ovat tarkimmin vartioituja. En siis todellakaan lietso sellaista, koska sen vaikutukset voivat olla arvaamattomia, mutta pohdin, voiko se olla eräs seuraus, jota johtajuusvaje lännessä saattaa alkaa ruokkimaan.
Mitä läntisen euroopan johtajat sitten voisivat tehdä jotta kaikkein hallitsemattomimmat skenaariot eivät toteutuisi? Jotenkin uskon eniten siihen, että reippaasti Putinin toimia vastaan nouseminen kaikilla rintamilla sekä retorisesti että käytännössä olisi Euroopalle juuri nyt kaikkein kannattavin strategia.
Vailla parempaa tietoa ihmettelen välillä, miksi esim. EU-alueen maat eivät käytä resurssejaan informaatiovaikuttamiseen Venäjällä nykyistä enemmän? Kuvittelisin, että melko pienillä toimilla voisi edes yrittää valmistaa Venäjän kansaa demokraattiseen ja avoimeen tulevaisuuteen (esim. avaamalla sateliittikanavia, jotka näkyisivät ja kuuluisivat, jos nyt ei kattavasti, ainakin riittävän laajasti suurimpien venäläiskaupunkien alueilla tai Venäjän raja-alueilla). Putinien toimien venäläisille itselleen aiheuttamien ongelmien näyttävä esilläpito voisi nopeuttaa nykyisen ekspansiivisen politiikan ajautumista karille Venäjän sisällä.
Erityisen tehokasta vaikuttaminen voisi olla ylläpitämällä venäjän nykyjohtoa uhkaavia kuvia Venäjän alueiden itsenäistymispyrkimyksistä, jota Venäjän johto ehkä kuitenkin pelkää tällä hetkellä eniten. Luonnonvaroistaan rikkaan Siperian alueen tyytymättömyys keskusjohtoa kohtaan olisi muutenkin Venäjän johdolle ajankohtainen huolenaihe, joten kovin paljoa ei välttämättä tarvitsisi tehdä sen aiheen muistuttamiseksi mieleen aika-ajoin.
Toinen mahdollisuus olisi konflikteja aktiivisesti hakevan Venäjän sitominen resursseja vaativiin toimiin kaikilla alueillaan ja rajoillaan. Todellisten tai kuviteltujen aluekiistojen nostaminen keskusteluun kaikilla Venäjän rajoilla, kuten Kaukasuksen alueella, Kiinan vastaisen rajan lähistöllä, jopa Suomen vastaisella rajalla, voisi nopeuttaa sitä kehitystä, jonka myötä putinistit päätellä vastakkainasettelua hakevan pelinsä päättyvän ikävästi. Tarkoitan tällä sitä, että aina kun Venäjä pullistelee jossain paikassa, kuten Ukrainassa, länsi nostaisi kyseisen konfliktin lisäksi pöydälle ongelman jossain muualla, kuten vaikkapa Georgiassa, jota se voisi tukea poliittisesti, taloudellisesti, humanitaarisesti ja joissain tapauksissa jopa sotilaallisesti. Venäjän ikävistä toimista jollain alueella seuraisi aina lännen vastaveto jossain muualla. Jäätyneitä (ainakin poliittisia ellei sotilaallisia) konflikteja Venäjän rauna-alueilla riittää lämmiteltäviksi. Se, että esimerkiksi Tsetsheniasta ollaan oltu lähes hiljaa kohta kymmenen vuotta ei edistä Euroopan asiaa.
Lähetä kommentti