torstai 23. helmikuuta 2017

Uudesta-Seelannista II

Lähdettyäni ajamaan takaisin etelän suuntaan, vierailin Waitakeren suojelualueella, joka on melko laaja metsäalue lähellä Aucklandia ja siksi usein myös täynnä kotimaisia vierailijoita Suur-Aucklandin alueelta. Koska aluetta ei ole puhdistettu nisäkäspedoista, lintulajisto ei sisällä harvinaisempia endeemejä. Yleisempiä, kuten kereruja, tuita, peukaloissieppoja ja tiaisviuhkoja, sen sijaan on runsaasti tarjolla.

Pysähdyttyäni ostoksille Aucklandiin jatkoin sitten sieltä etelään Whangamarinon soille, jossa tarkoitukseni oli nähdä paikallisia vesi- ja kosteikkolintuja. Näistä suurin osa ei ole endeemisiä, vaan samaa lajistoa Australian kanssa. Mustajoutsen, täplätavi ja australianlapasorsa olivat yleisiä. Uuden-Seelannin yleisin sorsa on sen sijaan valitettavasti nykyään istutettu sinisorsa, joka on sulauttanut itseensä oseanialaisen vastineensa juovanaamasorsan. Uudessa-Seelannissa näkee erittäin paljon näiden kahden risteymäkantojen edustajia, jotka usein näyttävät juovanaamasorsilta naamajuovineen, mutta joita ei pidetä puhtaina lajinsa edustajina. Komea paratiisisorsa - Uuden-Seelannin vastine Euraasian ruostesorsalle - on sen sijaan sekä endeeminen että hyvin yleinen. Ruostesorsan tavoin senkin löytää usein kaukana vedestä, esimerkiksi pelloilta, niityiltä tai nummilta.

Majoituin Hamiltonin kaupunkiin, jossa oli runsas vaikkakin kovin varhain ovensa sulkeva ravintolatarjonta. Varsinainen kohteeni oli kuitenkin kaupungista kaakkoon sijaitseva Maungatautari, suojeltu ja petokontrolloitu sademetsän peittämä vuori, jonne harkitaan jopa kakapon palauttamista - kakapo löytyy luonnossa nykyään vain kolmelta eristyneeltä ja suljetulta pikkusaarelta, joista kaksi, Codfish- ja Anchor-saaret, sijaitsevat kaukana etelässä ja yksi, Little Barrier Island, pohjoisesta. Mihinkään niistä ei pääse ilman erityislupaa kuten osallisuutta biologiseen ekspeditioon.

Kakapottakin Maungatautari oli sangen antoisa kohde endeemisiä luontokappaleita etsivälle. Parin tunnin luontopolkujen kävelyn jälkeen muistivihossani oli kolmisenkymmentä lajia, mikä ei kuulosta paljolta, mutta Uudessa-Seelannissa edustaa korkeaa diversiteettiä. Täällä kohtasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi kakan, pronssinhohtoisen suuren metsäpapukaijan. Paikallisetkin suhtautuivat kateudella siihen, että onnistuin valokuvaamaan aikuisen kiiltokäen, joka useimpien kohdalla jää vain kuulluksi, ei nähdyksi lajiksi. Peukaloissieppoja ja pohjoissaarensieppoja oli runsaasti, samoin tiaisviuhkoja, hopearillejä ja uudenseelanninmalureja. Vierailijakeskuksen myymälässä oli hyvä valikoima kirjallisuutta.

Ajoin sitten pitkän matkan Pohjoissaaren sisäosien halki, Taupon ja Turangin kauniiden maisemien ja useiden luontopysähdysten kautta Whanganuihin ja edelleen Kapitin rannikolle kohti Wellingtonia. Vietin uudenvuodenaaton Foxtonin ja Levinin pikkukaupungeissa. Sää kurjeni merkittävästi ja johti seuraavina päivinä siihen, että suunnitelmani vierailla Kapitin suojellulla saarella peruuntui. Viestin sen sijaan tihkusateisen päivän tiiraillen runsaita kahlaajamassoja Foxtonin rannikolla - pääosissa punakuirit ja isosirrit, mutta sieltä löytyi runsaasti myös kieronokkatyllejä ja uudenseelannintyllejä ynnä kaikenlaista muuta.

Kun seuraavakin päivä oli myrskyisä ja kaikki alukset peruttu, vietin sadepäiviä Wellingtonissa, joka ei ollut lainkaan hullumpi kaupunki. Löysin muutaman hyvän pubin ja kirjakaupan. Kävin Zealandian kansallispuistossa, joka on perustettu yhteen Wellingtonin laaksoista ja puhdistettu vieraspedoista. Se tarjoaa hyvän mahdollisuuden nähdä läheltä ja valokuvata monia endeemisiä lajeja. Ja kun ylimääräistä aikaa jäi alkuperäisten suunnitelmieni peruuntumisesta, kävin Wellingtonin itäpuolella, lahden toisella puolella sijaitsevalla Baringin niemimaalla, jossa oli houkuttelevan kuuloinen Khybersolan alue. Kauniita maisemia, mutta sisämaalinnusto pääasiassa vieraslajeja. Rannoilla sentään kaikenlaista.

*   *   *

Pohjoissaaren ja Eteläsaaren välillä liikennöi kaksi lauttalinjaa, jotka kulkevat Cookinsalmen yli Wellingtonista Pictoniin. Cookinsalmen ylitys on erinomainen tilaisuus nähdä paljon valtamerilintuja, joten aluksella kannattaa hankkiutua johonkin yläkansille, mieluiten ulkoilmaan, ja asettua tähystämään merta. Pian näkyviin tuleekin lähellä rannikkoa viihtyviä uudenseelanninliitäjiä ja myrskysukeltajia, salmen keskiosissa runsaina parvina liitäjiä, viistäjiä, prioneja ja useita albatrossilajeja, varsinkin isoalbatrossia lensi mennen tullen paljon.

Saavuttaessa Eteläsaaren ensimmäisille kalliosaarille ja Marlborough'n salmiin, kannattaa tähyillä rantajyrkänteillä pesiviä merimetsoyhdyskuntia - siellä voi nähdä myös harvinaisen maorimerimetson, joita on muutama yhdyskunta paljon yleisempien kaunomerimetsojen ja partamerimetsojen ohella. Myös kihuja näkyy lähempänä rannikkoa. Iltaisin voi nähdä sinipingviinien alkavan saapua mereltä pesimärannikoilleen.

Pictonin pikkukaupunki on ensimmäinen paikka Eteläsaaren puolella ja itsessään varsin viehättävä, ei vähiten sen vuoksi, että sijaitsee erinomaisen luonnonkauniilla alueella Marlborough'n salmien ja Kuningatar Charlotten väylän päässä. Kaikkiin suuntiin Pictonista on hienoja rannikoita, etelään voi jatkaa Marlborough'n viinilaaksoihin, pohjoisen suuntaan taas Abel Tasmanin kansallispuistoon. Pictonista pääsee myös veneellä Motuaran suojellulle saarelle.

Luonnonystävän kannalta keskeinen kohde on Kaikouran pikkukaupunki Eteläsaaren koillisella rannikolla. Siitä on kehittynyt valaiden, delfiinien ja pelagisten merilintujen katselemisen mekka. Valitettavasti hiljattainen maanjäristys tuhosi sekä Pictonista Blenheimin kautta Kaikouraan kulkevan tien että aiheutti sen, että moni matkailuyrittäjä sulki ainakin toistaiseksi ovensa.

Oli tehtävä pitkä kierros, ensin sisämaan ylänköjen halki Saint-Arnaudin vuoristokylän ja Bullerinsolan kautta länsirannikolle, jossa vierailin Paparoan kansallispuistossa ja pääsin näkemään ensimmäiset vekani sateisessa säässä. Veka on suuri lentokyvytön luhtakana, joka on yhä Eteläsaarella paikoin yleinen - Pohjoissaarella hyvin harvinainen. Jatkoin sitten edelleen Lewisinsolan kautta kulkevaa reittiä ja sisämaatietä pitkin Kaikouraan.

Kaikourassa rannikon luontopolut tarjosivat paljon merimetsoja, merikarhuja ja lokkiyhdyskuntia. Useammasta niemenkärjestä pystyi myös näkemään tuhansia tummapikkuliitäjiä, jotka pesivät Kaikouran ympäristön kukkuloiden lakiosissa, sekä merellä pyyhältäviä isomyrskyliitäjiä ja albatrosseja. Pelagisia retkiä merelle kuitenkin lykättiin lykkäämistään myrskyvaroitusten vuoksi. Palasin Kaikouraan vielä myöhemmin Arthurinsolassa käytyäni siinä toivossa, että nyt käynnistäisivät luvatut ja jo maksetut pelagiset matkansa, mutta lopputulos oli usean päivän odottelun jälkeen vain rahat takaisin.

Arthur's Passin kansallispuisto oli sen sijaan hieno elämys itsessään. Siellä pääsee melkoisella varmuudella tutustumaan läheisesti Eteläsaaren vuoristojen tyyppilajiin, keaan, joka on viekas ja utelias suuri papukaija. Varansa kannattaa pitää, sillä kea näyttää mieltyneen autojen tiivisteisiin ja kaikenlaisten asioiden hajottamiseen jykevällä nokallaan. Arthurinsolan vuoristoissa pääsee myös samoilemaan etelänpyökkien muodostamissa ikimetsissä, jotka ovat niitä samoja enttimetsiä, joissa Sormusten herran elokuvatrilogiaa on kuvattu. Varsin taianomainen tunnelma niissä olikin, etenkin kun ympärillä hyörii koko ajan metsävilistäjiä, peukalois- ja eteläsaarensieppoja ja muita jänniä pikkulintuja, ja pipipi huuteli puista.

Alueen vuoristojärviltä löytää istutettujen sinisorsien ja kanadanhanhien lisäksi myös alkuperäistä silkkiuikun eristynyttä populaatiota samoin kuin yleisenä esiintyvän uudenseelanninsotkan. Vuoristopuroissa elää harvinainen vuorisorsa. Kirjokiivi huutelee öisin alueen metsissä. Lewisinsolan maisemissa vastaani tuli myös uudenseelanninhaukka.

Sahattuani pari päivää vuoristojen ja Kaikouran väliä, oli aika lopulta suunnata kohti kotimatkaa. Kaikouran komplikaatioiden vuoksi Eteläsaaren eteläosat jäivät tällä kertaa näkemättä, mutta ainahan on hyvä, että on syitä palata takaisin Uuteen-Seelantiin. Silmiini sattui Ataraussa majoitusta tarjonnut eristynyt paikka, jonka nimi oli Villikiivilooži. Sen omistaja osoittautui eläkkeelle jääneeksi paikallisen luonnonsuojeluorganisaation veteraaniksi, lintuharrastajaksi, valokuvaajaksi ja paikallishistorioitsijaksi, jolla oli oma suojeltu kiivimetsänsä kärpän- ja kusunkestävien aitojen ympäröimänä. Emme onnistuneet yöllä kiivejä näkemään, mutta uudenseelanninpöllö ja suuri joukko vekoja näyttäytyivät sentään.

Paluumatkalla kävin jälleen Paparoassa ja tapasin nuorenparin, joka oli muuttamassa tytön kamoja Eteläsaaren eteläosista Aucklandiin pojan luo. Molemmat olivat luontoharrastajia ja ainoa harmi olikin, että kohtasin heidät vasta tässä vaiheessa, paluumatkani jo alettua, koska sain monta hyvää vinkkiä varmoiksi paikoiksi niiden lajien osalle, joita en tällä matkalla onnistunut näkemään.

Niin ikään kävin Pictonin ympäristössä, näin mm. sinipingviinejä ja merikihuja. Ja Cookinsalmen ylitys sujui erinomaisessa kuvaussäässä, joten sain lopulta kasan niitä albatrossikuvia, joita en myrskysään vuoksi Kaikourasta saanut. Seurana lautalla oli pari bussilastillista partiolaisia matkalla jamboreehen.

Wellingtonista ajoin Pohjoissaaren halki Aucklandiin, käväisin Turangissa, jossa tulivat vastaan ensimmäiset mainat, ja yritin ehtiä vielä ennen auringonlaskua Mirandan kahlaajarannoille. Viimeksi mainitussa tavoitteessa laskelmani - tai ehkä Uuden-Seelannin nopeusrajoitukset - menivät kuitenkin pieleen, joten aurinko oli ehtinyt laskea, ja suuntasin sitten Aucklandiin viimeiseksi Uudessa-Seelannissa vietetyksi yöksi.

Ei kommentteja: