Elonkorjuuajan alkaessa

Maisemassa on jo syksyn tuntu. Tervapääskyt ovat kadonneet taivaalta, muutkin hyönteissyöjälinnut hupenevat vauhdilla. Tihkuaa, harmaus ja hämärä valtaavat alaa, vaikka toisinaan aurinko yhä näyttäytyy ja muuttaa maiseman hetken ajan kesäiseksi.

Kuljen töissä keskustassa alakuloisena, vailla kiinnostusta mihinkään ja kasvot menettäneenä, etsien parempaa työmahdollisuutta - sellaista, jolla olisi varaa asua Helsingissä, tai sellaista, jolla pääsisi ostovoimaolosuhteiltaan edullisempaan paikkaan. Ensimmäisen viikon aikana saamani pari ehdotusta olisivat muuten myönteisiä, mutten näe, että kaksi aikuista ja koira voisivat elää niillä tässä kaupungissa. Jossain muualla kyllä.

Kävin puolisoni kanssa uudemman kerran Hvitträskissä, koska tuo mystinen paikka tarvitsi uusintavierailun ja puolisoni tarvitsi hyviä valokuvia uuteen työpaikkaansa. Suuren salin vapaamuurariasetelman (šakkiruudukko, pylväät, maljat, maapallo, sauvat, portaita valoon kulkeva hahmo) ääressä tapasimme Eliel Saarisen - omahyväisenä ja saavutuksiinsa viitaten - ja lastenhuoneessa konttausiässä olleen poikansa Eeron. Elielin kirjastossa oli kirjoja viidellä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi. Elämänsä ehtoopäivinä Eliel vaikutti varsinkin Chicagossa ja Uudessa Maailmassa hän myös kuoli, koskaan palaamatta Suomeen. Hvitträskissä häälyy kuitenkin yhä viestejä ja näkyjä häneltä. Lohduttomia naisia ei kuitenkaan näkynyt ja paikan henki oli hyvä.

Ateriointia varten eteemme ilmestyi Kauklahdessa sijaitseva, puuhuvilassa oleva ravintola Cru, joten menimme sinne ja löysimme hämmästyttävää taidetta, joka puhutteli mitä syvällisimmällä tasolla. Samassa ilmestyi taaksemme vanhempi mies, ehkäpä paikan omistaja, joka kertoi taiteilijattaren olevan suomalainen nainen, ja löysimme hänen nimensä ja korttinsa: Ullariikka Rentola, taiteilijanimenä Keijupölyä. Maalaukset olivat tosiaan portteja ja täynnä runsautta. Taiteilijattaren sivut löytyvät helposti googlettamalla ja siellä on paljon juttua, joka ei enää maalaukset nähtyämme yllättänyt meitä lainkaan.

Kun vajaata viikkoa viikkoa myöhemmin kävimme uudelleen Crussa, Ullariikan näyttely oli vaihtunut toiseen taiteilijattareen. Rentolan työt eivät kuitenkaan meiltä unohdu; ehkäpä ne tulevat vielä jokin päivä vastaan uudelleen.

Aivan lähellä oli pieni metsäalue ja sen keskellä Palolampi, jonka ympäri kiertää luontopolku. Käyskentelimme seesteisen lammen ympäri. Ehkäpä läpikuultavat nymfit nousivat lammesta tanssimaan sen pinnalle, heittäen puolisolleni tervehdyksensä - tai sitten ei.

Kun perjantaina kävimme uudelleen syömässä samassa ravintolassa, päätimme sen jälkeen ajaa sinne, minne tie meidät johdattaisi. Espoon ja Kirkkonummen maaseudulla näimme pitkäsarvista karjaa, joka iltausvassa muistutti muinaisista arovisenteistä, ja tien yli matalalla pyyhältävän ampuhaukan. Ampuhaukka, Euroopan pienin jalohaukka, on englanninkieliseltä nimeltään Merlin.

Viikonloppuna kävimme hyvässä Turun kaupungissa, jossa Aura hiljaa virtasi ja sekä satoi että paistoi. Kävimme tuomiokirkossa, joenpartaan pizzeriassa, Koulussa ja käyskentelimme Auran varsia ylä- ja alajuoksuun. Oli varsin hiljaista, vaikkakin kansainvälisten opiskelijoiden määrä pisti silmään. Baarissakin kuuli lähinnä ranskaa ja skoonea. Turku on sielukas kaupunki ja tuntuu aina toisenlaiselta kuin muut Suomen kaupungit. Minulla on pysyvä nostalgia sitä kohtaan, vaikka asuinkin siellä vain noin vuoden ajan. Muistan sitä hyvällä. Tulin pohtineeksi, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin jäänyt sinne, enkä muuttanut Helsinkiin sittemmin seuraavat 21 vuotta elämästä ottaneelle työuralle.

On todella sääli, että maan vanhin kaupunki on rakennuskannan osalta niin tyystin tärvätty. Ensin Turun palo, sitten sodat ja lopulta sodanjälkeisten vuosikymmenten grynderit ja reaalisosialistinen rumentamisvimma. Turku olisi ansainnut sen, että siellä olisi vanhakaupunki.

Muuttomatkalla Pakistanista Qatarin kautta Suomeen luin 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuvan suomalaisen dekkarin, Jyrki Heinon Kellarin. Hyvää historian havinaa. Arvostin myös useita sivuteemoja, kuten akateemisen elämän juomingit ja sitsit, esoteeristen salaseurojen kukoistus sekä Kustaa III:n murha ja senkin jälkeen jatkunut ylhäisaatelin juonittelu. Ranskan vallankumouksen radikaalit opitkin olivat jo rantautuneet Turkuun. Heino näyttää julkaisseen jo kaksi jatkokirjaa, joissa seikkailevat samat päähenkilöt ja on sama miljöö.

Toki Helsinkiäkin kohtaan minulla on lämpimiä tunteita, vaikka se onkin synnyinkaupunkini (syntymän, joka olisi ehkä saanut jäädä tapahtumatta), ja vaikka siellä viettämäni elämänjaksot eivät pääsääntöisesti ole olleet elämäni onnellisimpia. Ehkä tällä kertaa kuitenkin käy toisin, onhan minulla täällä puoliso, koira ja pysyväisasunto. On lähimetsä, jossa valo siivilöityy lehvästöjen läpi. On auto, jolla päästä pois, maaseudulle tai eteläisempään Eurooppaan. Nyt on vain ratkaistava isoja, uraa koskevia asioita, jotta myös leipää kotiin kantava puoli hengestäni voisi tulla tyytyväiseksi. Tien, matkan, on jatkuttava, sillä pysähtyneenä heitän henkeni hukkaan.

Toissayönä oli uusikuu ja elokuun lopun nyt lähetessä alkaa elonkorjuun aika. Koittavat monin paikoin muinaistulet ja venetsialaiset. Emme viljele maata vaan pikemminkin uneksimme metsän vapaudesta maailmassa, joka ei enää tunnu mahtuvan ihmisen valtaamaan tilaan. Maatalousyhteiskunnan jaksottama vuodenkierto kuvastaa kuitenkin myös ikivanhoja edeltäneitä perinteitä ja antaa joitain välineitä pitää kiinni juuristamme.

Tänään menin koiran kanssa lähimetsään, joka lisää niin paljon elämisen laatua täällä itälähiöissä. Valo siivilöityi ihmeellisen kauniina koivujen, pihlajain ja vaahterain läpi. Kuuset ja männyt kohosivat siellä täällä, laella hieman uhrikalliota ja penkkejä, joilla päihteitä käyttävät nuoret ajoittain istuskelevat ja puivat kunniakysymyksiä. Näin tavanomaisia tiaisia, vihervarpusia, tiklejä ja puukiipijän. Palatessani yläpuolelle ilmaantui kuitenkin korppi, joka kronkkui taivaista ja katsoi minuun. Sitten toinen. Sitten vielä kolme lisää - kokonainen perhe. Ne kiertelivät mäen ja minun yläpuolella, muistuttaen silloin tällöin itsestään kronk kronk -äänellä.

Elämää Helsingissä ja ekskursioita muuallekin

Jo runsaat kaksi viikkoa on vierähtänyt Suomessa. Edellisen postauksen jälkeen tuli luoksemme kylään uruguaylainen šakkikaverini, jonka olen tuntenut jo seitsemän vuotta, mutten ollut vielä koskaan tavannut livenä. Hän oli tehnyt töitä Uudessa-Seelannissa ja kerännyt rahaa haaveissaan olleeseen suureen Euroopan-matkaan, löytänyt Thaimaasta saksalaisen tyttöystävän, päättänyt muuttaa tämän kanssa Leipzigiin ja etsiä sieltä töitä, opiskelupaikan tai molempia. Tämän ei luulisi olevan aivan mahdotonta, koska puhuu neljää kieltä sujuvasti (espanjaa, ranskaa, englantia ja saksaa) ja on tehnyt jo nuoressa elämässään kaikenlaista amerikkalaisten sairasvakuutusten etätarkastamisesta turistiryhmien ohjaukseen ja hotellin respassa työskentelyyn.

Hän on myös yksi niistä harvoista ihmisistä planeetalla, jotka ovat lukeneet Titaanien aika -trilogiani kokonaan ensimmäisen kirjan alusta viimeisen loppuun, ja vieläpä kahdesti, sillä hän luki aikoinaan koko tarinan sen ollessa vielä käsikirjoitusasteella, ja sitten myöhemmin julkaistut niteet englanniksi. Tämä on ehdottomasti merkittävä meriitti.

Aikoinaan hän luki Titaanien aikaa saadakseen englannin kielensä kirjallisesti korkealaatuiseksi, ja nyt täällä vieraana ollessaan hän oli kirjastoni ympäröimä ja luki kymmenen Suomen-päivänsä aikana ainakin kahta kirjaa saksaksi: Annoin hänelle lahjaksi täysin palvelleen, 90-luvulta peräisin olevan opaskirjani Tatsachen über Deutschland, koska minua miellyttää, kun vanhat kirjat ja esineet saavat uuden elämän jonkun sellaisen käsissä, joille niistä on nyt paljon suurempaa iloa kuin minulle. Aikoinaan luin tuota kirjaa ollessani vaihto-oppilaana Wipperfürthin kreivi Engelbert von Bergin lukiossa. Lisäksi hän luki hyllystäni löytämäänsä Stephan Baierin Welches Europa? -kirjaa. Annoin hänelle Saksa-tietouden lisäksi Tove Janssonin Kesäkirjan espanjaksi, koska tuon kirjan olin vuosia sitten lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjaksi, mutta se palasi pitkällä viiveellä Uruguaysta takaisin minulle, koska vastaanottaja ei ollut koskaan saanut paketin saapumisilmoitusta. Siitä lähtien kirja oli ollut hyllyssäni, vaikken aavistanutkaan, että sen tarkoitettu saaja vielä jonain päivänä tupsahtaisi tänne noutamaan sen omassa persoonassaan.

Luulenpa, että hän pystyy Leipzigissa visualisoimaan Kesäkirjan melko hyvin, sillä jo seuraavana päivänä hänen tulostaan vein hänet Örön saarelle. Siihen oli kaksi syytä. Biologiserkkuni oli mennyt sinne jo pari päivää aiemmin ja kutsunut mukaansa. Ja puolisollani oli puolestaan iso tenttirupeama, jonka vuoksi oli hyvä antaa hänelle pari päivää häiriötöntä aikaa.

Öröllä oli puolipilvistä ja hyvin tuulista. Jälkimmäisestä oli se hyvä puoli, että hyttysiä ei ollut. Tosin tuuli ei ollut tällä kertaa puhaltanut Örön rannoille harvinaisempia kahlaajia, kuten iso- ja kuovisirrejä, tundrakurmitsoja ja punakuireja, kuten samoihin aikoihin elokuussa 2017. Suosirrejä sentään oli rannoilla pieninä parvina ja Storvikeniltä löytyi muutama kappale kaikkia suomalaisia perusvikloja paitsi mustavikloa. Merimetsoja meni merellä massoittain.

Uruguaylainen ihmetteli, miten ulkosaaressa voi olla peuroja, ja oli skeptinen, kun kerroin, että ne ovat hyviä uimareita ja uivat saarelta toiselle. Näimme saaressa sekä valkohäntäpeuran että metsäkauriita - jälkimmäiset vieläpä demonstroivat kertomukseni oikeaksi uimalla Öröltä pohjoisniemen itäpuolelle jääville luodoille. Uivathan hirvet ja villisiatkin joskus kauas ulkoluodoille.

Ulkomaanvieraat ovat aina hyvä tekosyy nähdä omaa kotiseutua uusin silmin. Niinpä kävimme joka päivä jossain. Uruguaylainen ihastui Helsingissä etenkin Oodiin, johon palasi kerta toisensa jälkeen lukemaan ja pelaamaan šakkia. Hänen vierailunsa aikana pelaamamme pelit hän voitti 8-2, mutta voin pitää hyvänä saavutuksena kahtakin voittoa, koska hänen elopisteensä huitelevat nykyään yli kahdentuhannen, ainakin pikapeleissä. Muistan haikeasti, kuinka voitin hänet kerta toisensa jälkeen silloin, kun hän oli vasta teini-ikäinen, mutta sittemmin hän perehtyi peliin paljon syvällisemmin kuin mihin minulla riitti innostusta (tai lahjakkuutta).

Milloin puolisollani oli tenttien osalta helpompia iltoja, hän perehdytti vieraamme Helsingin klubeihin ja Z-sukupolven trendikkäämpään skeneen, kun taas minä tyydyin viemään hänet perinteisempiin Kallion kantabaareihin, joissa muun väenpaljouden riekkuessa Flow-festivaalin jälkihuumassa me pelasimme parin tuopin verran šakkia. Flown ansiosta sunnuntai-ilta muistutti vilkkaimman puoleista perjantai-iltaa. Siltaseen olisi ollut tuntien jonot, mutta onneksi muitakin vaihtoehtoja oli.

Kävimme kolmistamme Porvoossa, jossa söimme joenpartaalla lohikeittoa ja joimme toisaalla kahvia, ja Gumbostrandissa, jossa kahvila oli tällä kertaa auki. Niin ikään katsastimme Hvitträskin, jossa en ollutkaan käynyt muutamiin vuosiin, sekä Akseli Gallen-Kallelan ateljeemuseon. Puolisoni löysi kasapäin symboleja ja merkkejä siitä, että Gallen-Kallela oli perehtynyt salatieteisiin myös hyvin spesifillä tasolla ja berbereiltä ammentaen - ja kun tutkimme taiteilijan edesottamuksia maailmalla, ei tämä vaikuttanut lainkaan mahdottomalta. Egyptissä, Keniassa ja Madagaskarilla hän kävi, mutta on hyvin voinut saada maghrebilaisia vaikutteita vaikkapa Ranskasta. Tarvaspää-kahvilassa oli erinomainen lohikeitto.

Pariin otteeseen grillasimme kunnollisesti, ensin nautaa, myöhemmin hirveä, asianmukaisin lihaviinein, joista osa toimitettuina suoraan ranskalaiselta tilalta, mutta toki unohtamatta rakkaan Dueron jokilaakson tuotantoa sekä espanjalaiselta että portugalilaiselta puoleltaan. Osallistuimme myös joukolla tietokirjailija-ystävämme syntymäpäiville Villissä Wäinössä, ja jatkoille Kurkimäessä grillimme äärellä. Oli hauska nähdä monia suomalaisia ystäviä, joita en ole paljon nähnyt Belgiassa ja Pakistanissa vietettyjen viiden viime vuoden aikana.

Kävimme kolmistamme myös Nuuksiossa: maisemat olivat mitä kunnollisimpia, lintuelämä sen sijaa elokuulle tyypillisesti hyvin hiljaista. Kerran jo kuulostelin toiveikkaasti sukupuuton partaalle romahtaneita hömötiaisia, mutta nekin osoittautuivat vain sinitiaispoikueiksi. Opin erään uuden asian: Nuuksion nimi suomeksi ja ruotsiksi tulee saamenkielisestä joutsenta tarkoittavasta sanasta njukča. Poluilla tuli vastaan kansainvälistä väkeä: suomalaisten lisäksi espanjalaisia, italialaisia, ranskalaisia, brittejä, puolalaisia ja japanilaisia. Muualla Euroopassa paitsi pohjoisessa elokuu on tärkein lomakuukausi ja monet välimerelliset ovat nykyään tykästyneitä Suomeen suopeamman kesäilmaston vuoksi. Puolassakin Suomi kuuluu tulleen trendikkääksi ja halpalennot auttavat asiaa.

Uruguayssa olen käynyt vain kerran, vuoden 2013 joulupyhien aikaan, kun vuokra-autoani Buenos Airesissa pyhien yli odotellessa päätin piipahtaa lautalla naapurimaan puolelle Colonia del Sacramentoon. Maa on pieni, mutta monin tavoin Etelä-Amerikan parhaimmistoa - rauhallinen ja jonkin sortin hyvinvointivaltiokin siellä on. Suomessa se kai tunnetaan lähinnä kolmesta asiasta: nautakarjasta, jalkapallosta ja Fray Bentosin kiistelyä herättäneistä sellutehtaista.

Uruguaylainen lähti samana päivänä, jonka illalla oli Helsingissä taiteiden yö - ja myös muutama mielenkiintoinen kirjanjulkistus Rosebud Sivullisessa. Peräkanaa Teivo Teivaisen Hakaristin historia, Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat sekä Toni Stenströmin Puola ja Suomi. Kirjanjulkistukseenkin oli kokoontunut paljon tuttuja vanhoilta poliittis-analyyttisiltä vuosilta Keski- ja Itä-Euroopan parissa.

Puolisoni selvittyä viimeisistäkin tenteistään kävimme aiemmin löytämässämme Tripla-ostarin erinomaisessa pizzeria Capperissa syömässä ja Merisatamanrannan Café Caruselissa juomassa. Siellä oli myös iki-ihania valkoposkihanhia. Käyskentelimme auringonlaskuun merenrantaa pitkin, kuunnellen kuinka veneiden mastojen laulu yltyi. Pian auringon laskettua alkoikin sade.

Jäähyväiset Islamabadille

On tullut aika jättää jälleen yksi paikka elämäni varrella taakse. Kolme vuotta Islamabadissa ovat hurahtaneet huomaamatta, ikään kuin elämä koko ajan kiihtyisi loppua kohti. Heinäkuun viimeisenä yönä lähdin kohti Dohaa, maksoin kammottavat ylipainomaksut, koska Qatar Airways ei antanut hoitaa asiaa etukäteisellä varauksella siksi, että Finnair hallinnoi jälkimmäisen lennon. Ylimääräinen laukullinen koostui suurelta osin ostoksista, kuten mittatilauspuvuista ja nahkatakeista, joita minä ja puolisoni halusimme Pakistanista. Ne ovat toki Pakistanissa paljon edullisempia kuin Euroopassa tai edes Istanbulissa, mutta nyt niille tuli sitten Suomen hinnat ylipainomaksujen muodossa.

Elokuun ensimmäisenä saavuin Helsinkiin, rakkaan puolisoni ja koiramme tykö. Uutta työtä minulle ei ole osoitettu, joten olen nyt sitten elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa pakkolomalla ja etsimässä itselleni joko uutta tehtävää entiseltä työnantajalta tai uutta työnantajaa, joka antaisi hieman enemmän arvoa yli kahdenkymmenen vuoden kokemukselleni ja osaamiselleni ulkomaanasioiden parissa. Vaan eipä sellaiselle enää taida olla kysyntää maailmassa, jossa mahtavimmatkin vain hötkyvät emotionaalisesti X:n ja TikTokin tahtiin ja kilpailevat typerimmistä onelinereista.

Viimeiset viikkoni Islamabadissa olivat monsuunin aikaa - tukahduttavan kuumia päiviä ja iltaisia rankkasateita. Sääolosuhteet ja lähtökiireet rajoittivat luontoretkeilyä, mutta ehdin sentään vielä käydä jäähyväisretkillä vakiokohteissani, Margallakukkulain Dara Janglanin ja Dhok Jeevanin poluilla sekä Rawaljärven rannoilla. Kuivasta ajasta oli siirrytty yltiömärkään. Järvi oli äyräitään myöten täynnä, mikä yleensä karkottaa rantalinnut hengailemaan johonkin muualle. Myös Margallan polut tulvivat ja niitä ei pystynyt kulkemaan kastelematta jalkojaan polvia myöten - vaan eipä tuo haitannut, kun oli muutenkin niin kuuma. Mitään erikoista en enää viimeisinä viikkoina onnistunut näkemään. Tavanomaisia kesälajeja vain: drongoja, haukka- ja jakobiinikäkiä, sinikurkkusieppoja.

En järjestänyt itse itselleni läksiäisiä, sillä sellaisten järjestäjiä kunniakseni oli jonossa asti. Antaahan tuollainen tilaisuuden pienelle prestiisin hankkimiselle. Ensimmäiset läksiäiset olivat Suomen kunniakonsulin maatilalla Chak Shahzadissa, toiset taas Serena-hotellin ravintolassa.

Lähdön rituaaleihin kuului myös hankkiutua eroon mahdollisimman paljosta omaisuudesta. Pari huonekalua sain myydyksi, mutta suurimman osan lahjoitin pois viime aikoina avustaneille ystäville tai palvelijani perheelle. Viimeksi mainittu sai myös kasapäin peittoja, pyyhkeitä, astioita, vitamiineja ja muuta sellaista. Kirjat lähetin lentorahtina Suomeen jo etukäteen, koska niistä en pysty luopumaan. Kauniin ja hyvin palvelleen hopeanvärisen Volvo-maasturini myin seuraajalleni.

Suomessa oli saapuessani kuumaa ja aurinkoista ja sama on jatkunut. Olen hengaillut puolisoni kanssa tutussa lähimetsässä, käynyt Nuottaniemessä syömässä, Kontulan kelkkapuiston maastossa, jossa huusi nuolihaukkapariskunta. Eilen grillasimme sikaa ja nautaa, joimme espanjalaista punaviiniä. Tänään kävimme syömässä sushia Fukun erinomaisella lounastarjouksella Isossa Omenassa, johon alun perin menimme aivan muille asioille, kun olimme muutenkin Espoossa puolisoni oppilaitoksessa.

Arkinen elämä Suomessa voisi olla hyvää elämää, ellei kaikki olisi niin kallista. Nyt tätä on kestettävä ainakin siihen saakka, kunnes puolisoni saa kansalaisuuden ja olemme viimein vapaita lähtemään mihin tahansa, missä kummallekin voisi löytyä töitä ja palkalla olisi varaa myös elää.