Taustalla soi Cielito Lindo, joka kuulemma on meksikolainen kansanlaulu, vaikka minä olen nuorena oppinut tuntemaan sen aivan eri sanoilla: "Juo ystävä juo, juo itsesi täyteen kuin sika; omat viimeiset kopeekkasi kapakkaan vie, ja kerro mikä elämässä on vika."
Hyvä elämä ei ole välttämättä kiinni elämän pituudesta, koettujen sairauksien määrästä, normisuorituksista eikä muistakaan mitattavista asioista, vaan se on sitä, että voi kääntyä katsomaan taaksepäin jalanjälkiinsä ja olla jotenkuten tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan. Se antaa myös perspektiiviä kokea sen, mitä on nyt, ja mitä on tuleva.
Nuorempana laadin kaavion, jonka mukaan onnellisuus seuraa toiveiden toteutumisesta; ihmisen pitää tahtoa ja tavoitella niitä asioita, joita oikeasti toivoo, ja siten todennäköisimmin saavuttaa onnellisuutta. Mutta nykyisin olen tarkistanut teoriaani siltä osin, että onnellisuus onkin delikaatimmin preesensiin sidottu perspektiivi omien toiveiden, tahtotilojen ja toteutumien todennäköiseltä näyttävästä (ei siis välttämättä reaalisesta) suhteesta. Onnellisuutta on olla juuri nyt saavuttamaisillaan; sitä, että onni on juuri kulman takana edessä, niin, että sen jo tietää olevan siellä, mutta se ei ole vielä takana plakkarissa.
Elämä, jossa on paljon onnellisuutta, voi olla hyvä elämä, muttei välttämättä, koska hyvä elämä arvioituu retrospektissä, kun taas onnellisuus seuraa potentiaalista. Molemmissa (retrospektissä ja potentiaalissa) kuitenkin pätee se Theodor Fontainen lausuma, että ihmiset yleensä ottaen käyttävät liian suuren osan ajastaan ja resursseistaan murehtiessaan sitä, mitä heiltä puuttuu, ja liian vähän ajastaan ja resursseistaan sen kapitalisointiin, mitä heillä on.
2 kommenttia:
En tiedä miten voisi määritellä itsensä kokoisen elämän, mutta jotenkin tuolla ilmaisulla on jotakin tekemistä elämän onnellisuuden kanssa. Ehkä kuvakielellä niin, että saappaat ovat sopivan kokoiset, ei liian isot joissa kompuroi, ei varpaita puristavat. Vaihdettavissa kulloisenkin jalan koon mukaan. Joskus tapaa onnellisuutta, josta ihmettelee mihin se perustuu, joskus sen vastakohtaa, jota ihmettelee samoin perustein.
Luulemme ainakin, että nykyisin ihmisten on helpompi ”toteuttaa itseään”. Luultavasti siinä käsityksessä on sekä totta että harhaa. Karummissa oloissa on pakko vastata elämän perushaasteisiin. Ehkä sekään ei ole ”itsensä toteuttamisen” vastakohta. Joku (harva) viihtyi rintamalla paremmin kuin siviilissä.
Jos osaisi tyytyä oloihinsa (olla siis onnellinen siitä mitä on) ja samaan aikaan tehdä työtä parempien olojen eteen ajattelematta niinkään oman onnensa tavoittelua...onkohan se jo utopiaa?
Näen onnellisuuden myös siten, että sen osatekijät eivät ole kompensoitavissa toisillaan. Toisin sanoen, ihmisen puutteet ja toiveet muodostavat rivin pilareja, joissa kaikissa on tietty minimitaso, joka pitäisi saavuttaa tai ylläpitää, jotta puute tällä pilarilla ei aiheuttaisi jatkuvaa sisäistä onnettomuutta.
Koska pilarit eivät ole toisillaan kompensoitavissa, yhä enemmän ja enemmän kasaaminen toiselle pilarille, vaikka kuinka paljon salaisen minimirajan yli, ei poista sitä onnettomuutta, jota puute jollain toisella pilarilla aiheuttaa.
Tästä johtuu esimerkiksi se, että moni emotionaalisesta onnettomuudesta (vaikkapa rakkaudettomassa kodissa muodostuneesta) kärsivä ei pysty pääsemään eroon alakulostaan, vaikka kokoaisi miljoonaomaisuuksia tai harrastaisi joka yö seksiä uuden kumppanin kanssa. Kysymys on siitä, että kodin lämpö, raha ja seksi sijaitsevat eri pilareissa. Toinen voi olla ikuisesti onneton rahapulastaan, vaikka perhe ja seksielämä olisi kunnossa, ja niin edelleen.
Tietysti itsensä toteuttamiseen vaikuttaa myös Maslowin tarvehierarkia, joka säätelee pilarien minimi- ja optimiarvoja.
Ihmiset tulevat säännöllisesti onnettomiksi lähinnä siksi, etteivät tiedä, mitä oikesti toivovat, tai eivät ainakaan toimi tämän mukaisesti, vaan odottavat onnensa lankeamista heille jostain taivaasta tai muiden ihmisten toimesta.
Lähetä kommentti