keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Messianismista

On aprillipäivä ja sen kunniaksi päivän sana koskee messianismia. Helmikuun puolivälissä kävin kuuntelemassa ja tapaamassa ranskalaista arabistia ja islamintutkijaa Jean-Pierre Filiuta, joka oli vierailemassa Addis Abeban yliopistossa lomamatkansa merkeissä. Filiun erikoisalaa ovat millenaariset ja messiaaniset liikkeet islamissa. Useimmiten ne ilmenevät mahdilaisuuden eri muunnoksina.

Messiaanisuus on liittynyt kaikkiin Lähi-idän yksijumalaisista perinteistä kumpuaviin uskontoihin zarathustralaisuudesta juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin. Juutalainen messianismi on kristillisen ja islamilaisen messianismin pohjana ja kaikkien kolmen uskontokunnan sisällä messiaaniset odotukset ja myytit ovat kehittyneet varsin monipuolisiksi, ei vähiten sen vuoksi, että lopun aikoja ja messiaan tulemista koskevat tekstit pyhissä kirjoissamme ovat niin mystillisiä ja tulkinnanvaraisia.

Mitä lähemmäs nykypäiviä tullaan, sitä enemmän messiaanisia liikkeitä on uskontokuntien valtavirrassa pidetty lahkolaisina tai muuten epäilyttävinä. Mitä yhteiskunnista tulisi jos suuret enemmistöt velloisivat jatkuvassa lopun ajan odotuksessa ja tähyilisivät ennusmerkkejä? Olkoon se siis vihkiytyneiden ja salatieteilijöiden harrastusta. Kuvaavaa on, että uskonnosta riippumatta mitä fundamentalistisempi ryhmä, sitä lähempänä lopun aikojen ja messiaan tulon katsotaan olevan. Johan siihen kaikki merkit viittaavat, sillä maailmassa eletään aina kuin Sodomassa ja Gomorrassa.

Juutalaisuudessa messiaan odotus jatkuu edelleen. [Myös juutalaisista on tosin irronnut eri aikoina messiaanisia ryhmiä kuten sabbatealaiset.] Juutalaiset eivät tunnusta Jeesusta miksikään kovin erikoiseksi eivätkä ainakaan, että hän olisi ollut odotettu messias. Kristillinen messianismi periytyi suoraan juutalaisilta, mutta Jeesus oli kristityille odotettu ja luvattu messias, joka jo kerran tuli maan päälle ja tulee lopun aikoina vielä uudelleen lyödäkseen paholaisen, antikristuksen, joukot Armageddonin taistelussa. Johanneksen ilmestyskirja on kristillisen messianismin perusteksti. Juutalaiset odottavat edelleen messiaan ensimmäistä tulemista kun taas kristityille kysymyksessä on messiaan paluu, toinen tuleminen.

Islamin messianismi kumpuaa samalta pohjalta kristinuskon käsityksen ollessa päällimmäisenä. Kuten on hyvin tunnettua, kristinuskon ja islamin tärkein ero on se, että kun kristityille Jeesus edustaa Jumalan poikaa ja itse asiassa Jumalan maan päällä käynyttä inkarnaatiota, vielä tiukemmin yksijumalaisessa islamissa Jeesus oli vain sanansaattaja, profeetta, ja siis yksiselitteisesti ihminen ja kuolevainen, kuten oli Muhammedkin, jota muslimien valtaosa pitää profeetoista viimeisenä, "lopullisen totuuden" tuojana ja viimeisen sanan sanojana.

Varsinkin sunnalaisessa messianismissa on kuitenkin selvää, että Jeesuksen rooli saa aivan erityisiä piirteitä siihen nähden, että kyseessä olisi ollut "vain" yksi profeetoista. Jeesus, Issa, nimittäin on se hahmo, joka palaa lopun aikoina maan päälle messiaana, jonka tehtävänä on, aivan kuten kristillisessä messianismissa, lyödä pahuuden joukot. Samoin kuin Johanneksen ilmestyskirjassa, islamilaisessa messianismissa nähdään ensin kahden pahan hahmon ilmaantuminen, joista toinen on väärä profeetta, "teeskentelijä", joka nostaa suosiota esiin ilmaantuvalle antikristukselle. Toisin kuin kristillisessä messianismissa, islamilaisessa messianismissa muuan toinen hahmo kuitenkin saa tärkeän roolin: väärän profeetan vastinpariksi hyvien puolelle tulee mahdi-niminen hahmo, Jumalan opas, jonka tehtävänä on ohjata uskovat oikean messiaan, Jeesuksen, tykö, ja siten taisteluun antikristusta vastaan.

Shiialaisuuden nykyisessä valtavirrassa (12 imaamia) mahdin hahmo on saanut entistä enemmän Jeesuksen piirteitä, mutta yhdistynyt kätkeytyneeseen kahdenteentoista imaamiin. Hahmot ovat ikään kuin sulautuneet yhdeksi ja mahdin ja messiaan ero on hämärtynyt. Filiun mukaan tämä on Persian vanhan uskonnon, zarathustralaisuuden, vaikutusta. Nykyisin pienemmissä suuntauksissa, joiden lähtökohdat 12-shiialaisuuden kanssa ovat yhteisiä, kuten ismailiittien (7-shiialaiset), saidilaisten (5-shiialaiset), alawiittien ja druusien parissa, ahmadilaisista puhumattakaan, messianismin mystiikka avainhahmoineen on muuntunut edelleen.

Sunnalainen messianismi lähtee siitä, että lopun aikoina Jeesus saapuu maan päälle Damaskoksessa sillä kohdalla, jossa nykyisin tämän merkkinä on Damaskoksen suurmoskeijan valkea minareetti, Jeesuksentorni. Messiaan taistelu antikristuksen kanssa alkaa Damaskoksen taivaalla, josta se siirtyy nykyisten Golanin kukkuloiden kautta samoille seuduille, johon kristillinenkin messianismi sijoittaa lopputaistelun, nimittäin nykyisessä Pohjois-Israelissa sijaitsevan Megiddon eli Armageddonin paikkeille. Filiun mielestä ei voi olla sattumaa, että Lähi-idän kristityt sijoittavat myös pyhän Yrjön ja lohikäärmeen välisen taistelun maantieteellisesti hyvin lähelle, Beirutin paikkeille.

Juutalaiset, kristilliset ja islamilaiset messianistit näyttävät siis uskovan varsin samansuuntaisiin narratiiveihin lopun ajan tapahtumista ja symboliikkakin on pitkälle samaa. Näyttää kuitenkin siltä, että mitä fanaattisempaan suuntaan mennään, sitä enemmän takerrutaan yksityiskohtiin ja pieniin eroihin, pirstoudutaan, lahkoudutaan ja julistetaan toiset uskontokunnat antikristuksen joukoiksi. Sekä kristillisessä että islamilaisessa messianismissa salaliittoteoriat kuuluvat asiaan ja juutalaiset saavat usein antikristuksen joukkojen roolin.

Toisaalta uudemmassa herännäisessä protestanttisessa fundamentalismissa juutalaiset saavat takaisin valitun kansan roolinsa ja "ymmärtävät viime hetkellä" lopun aikoina asettua Jeesuksen joukkoihin, kun taas antikristuksen joukot löydetään joko muslimeista tai uskossaan hairahtuneista näennäiskristityistä. Islamilaisessa messianismissa on niin ikään voimakas taipumus löytää antikristuksen joukot omien parista, hairahtuneista ja maallistuneista muslimeista. Tämä auttaa ymmärtämään sen, miksi islamisteista fanaattisimmat - takfir-jihadistit - suuntaavat raivoaan juuri "uskonhylkääjiä" vastaan. Näitä taipumuksia auttaa selittämään myös se, että sekä kristinuskon että islamin messianismiin liittyy antikristusta tukevan väärän profeetan hahmo: jonkun siis oletetaan pettävän, teeskentelevän ja johtavan harhaan.

Messiaaniset myytit muodostavat erinomaisen kasvualustan vainoharhaisuudelle ja salaliittoteorioille, minkä vuoksi Filiu kertoikin kuvaavia esimerkkejä internet-ajan new age -messianismista sekä kristillisen että islamilaisen mystiikan parissa. Antikristukseksi nimetään milloin mikäkin valtionpäämies, Yhdysvaltain presidentti, paavi, uudelleen kuolleista nouseva Khomeini, Saudi-Arabian kuningas ja niin edelleen. Kaiken takana nähdään juutalaisten, vapaamuurarien, illuminaattien ja vieläpä turkkilaisten kasaareista periytyviä salaliittoja. Saudi-Arabiassa on kuulemma hiljattain julkaistu messiaanisvaikutteinen kommentaariteos Johanneksen ilmestyskirjasta, jossa päädytään siihen, että Muhammed on karitsa, Amerikka on Babylon ja kristillinen siionismi on ilmestyskirjan peto. Vaikuttaa vastaukselta kristillisten siionistien teoksiin, joissa vakuutellaan islamin itsensä olevan samainen peto.

Messianismin sovellukset päivänpolitiikkaan ovat mitä moninaisimpia. Islamilaisessa maailmassa yksi aika ajoin toistuvista ilmiöistä on mahdilaisuuden nousu. Tämä alkaa yleensä siitä, että jossain päin islamilaista maailmaa joku näkee unen. Alussa on yleensä aina uni. Unessa enkeli tai kätkeytynyt imaami ilmoittaa unennäkijälle, että joko tämä itse tai joku toinen henkilö on mahdi. Tämän jälkeen mahdilaiset katsovat perinteisesti tehtäväkseen puuttua maailmanmenoon kiihdyttämällä messiaan paluuta, jota seuraisi tuhatvuotinen valtakunta. Seurauksena mahdilaiset purkaukset ovatkin usein lyhytaikaisia: mahdiksi julistetut tuppaavat päätymään vankiloihin tai sairaaloihin tai sitten he ryhtyvät kannattajineen aseelliseen kansannousuun kumotakseen "teeskentelijöiden" vallan muslimivaltioiden johdossa. Aika ajoin näissä kumouksissa on myös onnistuttu, kuten tapahtui eräissä kalifidynastioiden vaihdoksissa, fatimidien ottaessa vallan Egyptissä ja paljon myöhemmin shaahi Ismailin noustessa valtaan Persiassa.

Yksi viime vuosisatojen tunnetuimmista ja pitkäaikaisimmista mahdilaisuuden purkauksista tapahtui kuitenkin sunnalaisessa Sudanissa, jossa muutama suufilainen veljeskunta ryhtyi useaan otteeseen puhjenneeseen sotaan milloin Etiopian keisareita, milloin turkkilaisia osmaneja, milloin egyptiläisiä ja lopulta brittejä vastaan. Sama tapahtui myös Afrikan sarven toisella puolen Somaliassa, jossa "Hullu Mulla" nostatti mahdilaista kansannousua.

Suuri arabihistorioitsija ja yksi sosiologian isistä, Ibn Khaldun, on kirjoittanut siitä, kuinka aika ajoin perifeerinen voima nousee, ottaa vallan keskuksessa ja väärentää messianismin sisällön. Juuri näin kävi Filiun mielestä Sudanissa, jossa mahdilaiset nousivat alun perin Kordofanista ja Darfurista ja marssivat lopulta Omdurmaniin ja Khartumiin. Khartumin jälkeen mahdilaisilla oli tarkoituksena marssia edelleen Kairoon, Mekkaan, Jerusalemiin ja Najafiin, mutta mahdi kuolikin ennenaikaisesti eivätkä hänen seuraajansa kyenneet enää pitämään liikettä koossa. Sudanin mahdilaisliike oli kuitenkin suuri nöyryytys itseään islamin keskuksena tuona aikana pitäneelle Egyptille. Seurauksena islamin "virallista" valtavirtaa parhaiten edustava al-Azharin yliopisto vieläpä antoi fatwan, joka teroitti muslimien päihin, että ainoa mahdi olisi Jeesus, joka olisi tuleva.

Al-Azharin lisäksi mahdilaisuuteen suhtautuivat erittäin epäluuloisesti myös lukuisat suufilaiset veljeskunnat, jotka ryhtyivät pitkin Pohjois-Afrikkaa toimiin, jotta Sudanin veljeskunnissa levinnyt mahdilaisuus ei juurtuisi omiin piireihin. Myös mahdilaisuudelle perinteisesti alttiin shiialaisuuden piirissä uskonoppineet ovat kautta historian pyrkineet monin tavoin ehkäisemään mahdilaisen hihhuloinnin leviämistä, sillä muodostaahan se vallankumouksellisuudessaan perustavaa laatua olevan uhan kaikille vakiintuneille oppineistoille.

Venäläis-italialais-brittiläinen historioitsija ja journalisti Jaroslav Trofimov palkittiin hiljattain erinomaisesta kirjastaan The Siege of Mecca, joka kertoo tapahtumista marraskuussa 1979, Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkipyörteissä Saudi-Arabian Mekassa. Myös siellä kaikki alkoi unesta, jonka muuan Juhaiman al-Utaibi näki, vakuuttuen lankomiehensä Muhammad al-Qahtanin mahdiudesta. Häneltä kului pitkä aika vakuuttaa mahdi itse siitä, että tämä oli messias, mutta kun vakuuttelu lopulta onnistui, nostattivat miehet varsin suuren kannattajajoukon teologian opiskelijoita ja köyhiä siirtolaisia tuekseen. Saudien suureksi nöyryytykseksi mahdilaiset valtasivat Mekan suurmoskeijan (valtauksesta mm. täällä).

Suurmoskeijan valtaus kesti varsin kauan ennen kuin moskeijaan linnoittautuneet valtaajat lopulta surmattiin lähes viimeiseen mieheen erikoisjoukkojen operaatiossa. Valtauksen loppuaikoina Qahtani oli vakuuttunut kuolemattomuudestaan ja siitä, että hänen vallattuaan Kaaban jostain tulisi apuun enkelten avulla nostatettu pyhien armeija, koska tällaisesta eräs hadith puhui. Qahtani alkoi heitellä kranaatteja vähän sinne tänne, koska uskoi olevansa kuolematon, ja sai surmansa.

Viimeisimmät mahdilaiset liikkeet ovat sijoittuneet jälleen shiialaiseen maailmaan. Mahdilainen vaikutus näkyy voimakkaana Iranin nykyisen presidentin Mahmud Ahmadinejadin puheissa ja politiikassa, mitä on seurannut myös hänen aikanaan harjoitettu merkillinen lähetystyö mahdin odotuksen nimissä eri puolilla islamilaista maailmaa, erityisesti Lähi-idässä ja Afrikassa. Huolestuneet arabimaat ovat kiinnittäneet huomiotaan sadristikapinoihin Irakissa, saidilaiskapinaan Jemenissä sekä mahdilaisten vaikutteiden ilmaantumiseen Hizbullahin propagandaan.

Kesän 2006 sodan aikana ja jälkeen Hizbullahin propaganda levitti kouluihin mahdin tulemisesta kertovia kiiltopaperille painettuja vihkosia, joissa vain vähän peiteltynä näytti kummasti siltä, että Ahmadinejad olisi mahdin roolissa ja Bush tietysti antikristus. Hizbullahin kakkosmies julkaisi vieläpä kirjankin al-mahdi al-mukhallis, jota en ole vielä nähnyt kuin arabiaksi. Sodan aikana ja jälkeen Hizbullahin propaganda myös raportoi lukuisia ihmeitä ja valkeina hahmoina esiintyneiden profeetan, Alin, Hasanin ja Husseinin (ahl al-bayt) ja muiden henkiolentojen näyttäytymisiä rintamalla. Todistajiakin tuotiin televisiokameroiden eteen tästä kertomaan.

Professori Filiu esitti luentonsa yhteydessä ennusteen, että Ahmadinejadin aika Iranin johdossa alkaa olla kulumassa umpeen, sillä hänen omaperäiset tulkintansa eivät nauti iranilaisten, edes johtavan virallisen oppineiston, luottamusta. Jos Ahmadinejad saa kenkää, saattavat mahdilaiset ilmentymät taas vähentyä Iranin liittolaistenkin parissa.

Ei kommentteja: