lauantai 25. tammikuuta 2014

Ukrainan tilanteesta

Janukovitšin hallinnon kohdalla, kuten Venäjänkin, niiden länsimaalaisten, jotka yrittävät ymmärtää hallinnon tekemisiä, tulisi tarkastella tekoja - ei sanoja. Janukovitš hallintoineen on nimittäin tähän asti jo kahden kuukauden ajan valehdellut lakkaamatta sekä omalle kansalleen että maailmalle.

Kolme kertaa se on esittänyt aloittavansa neuvotteluja opposition kanssa ja eurooppalaiset ovat oitis sännänneet painostamaan opposition suostumaan niihin. Yhtä monta kertaa Janukovitš on samanaikaisesti määrännyt berkutit ja sisäministeriön joukot murskaamaan Maidanin voimakeinoin.

Tässä tuskin on mitään yllättävää. Janukovitš edustaa samaa kyynistä maailmankuvaa kuin mestarinsa Putin tai toiset vasallit, kuten Assad ja Lukašenka. Näille pettäminen ja röyhkeä valehtelu ovat normaaleja tapoja hallita ilmatilaa maailmanpolitiikassa naiivien länsimaiden kustannuksella ja vetää näiden ponnettomia johtajia kuin pässejä narussa.

Paljon yllättävämpää on ollut ukrainalaisten vastarinnan päättäväisyys. Kolme kertaa ovat nimittäin ukrainalaiset jo torjuneet hallinnon yritykset ratkaista tilanne voimankäytöllä. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui marras-joulukuun vaihteessa, kun hallitus hyökkäsi opiskelijaliikettä vastaan ja niin tehdessään oikeastaan käynnisti laajapohjaisen massaliikkeen, joka sai viralliset oppositiopuolueetkin heräämään ja rientämään kansannousun etujoukoksi.

Toisen kerran Janukovitš yritti Maidanin valtausta voimakeinoin pari viikkoa myöhemmin - kuvaavasti EU:n erikoisedustajan Ashtonin ollessa vierailulla Kiovassa. Mielenosoittajat onnistuivat pitämään asemansa ja lyömään täysvarustuksessa olevat berkutit takaisin.

Kolmannen kerran Maidan sai torjuntavoiton tällä viikolla, kun Janukovitšin hallinto määräsi sekä viralliset sisäisen turvallisuuden joukkonsa - tuhansia miehiä täysissä aseissa ja tällä kertaa kuolettavaa tulta käyttäen - hyökkäämään mielenosoittajien kimppuun koordinoidusti oikeuslaitoksen ulkopuolisten militioiden kanssa. Tämä tapahtui pari päivää sen jälkeen, kun voimaan oli julistettu Ukrainan perustuslain vastaisella menettelyllä demokraattiset ja kansalaisoikeudet mitätöivät diktatuurilait.

Tšetšenian ja Syyrian mallien mukaan oikeuslaitoksen ulkopuoliset joukot on koottu osittain ammattirikollisista ja niille annettu valtuudet toimia kuolemanpartioina: kidnapata, kiduttaa ja murhata rankaisematta aktivisteja ja toimittajia. Verkossa leviävä ja päivä päivältä paisuva videomateriaali kertoo surullista tarinaansa siitä, kuinka kyynisen roistohallinnon siunaus tuo välittömästi pahimmat ja sadistisimmat elementit esiin rikollisista, joille on annettu ase, univormu ja rankaisemattomuus.

Ainakin kolmen surmatun nimet ovat olleet julkisuudessa. Yksi heistä oli Dnipropetrovskista kotoisin oleva etninen armenialainen, jonka vanhemmat olivat tulleet aikanaan Karabahista. Tämä 20-vuotias nuorukainen puhui sujuvaa ukrainaa ja hänet tunnettiin lahjakkaana runoilijana. Toinen surmattu oli valkovenäläinen nuorimies, joka oli tullut tänne solidaarisuudesta ukrainalaisten vapauspyrkimyksiä kohtaan. Kolmas oli 50-vuotias lviviläinen mies, jonka hallituksen miehet kidnappasivat sairaalasta yhdessä tunnetun aktivistin kanssa ja kiduttivat kuoliaaksi, jättäen ruumiin metsään Boryspilissä. Nämä tuskin ovat ainoat kuolonuhrit, sillä julkisuudessa on puhuttu ilman henkilöllisyyksiä useista muista - ja kymmenet ihmiset ovat kadonneet.

Kuten Syyriassa aiemmin, myös Ukrainassa hallituksella ei ole minkäänlaista halua kompromissiin tai neuvotteluihin ja Venäjä antaa tälle politiikalle täyden tuen. Venäjän tuen häikäilemättömyys ja länsimaiden heikkous rohkaisevat ylimitoitettuun itseluottamukseen, joka eskaloi askel askeleelta konfliktia ja johtaa lopulta sotaan suurinta osaa kansasta vastaan - käytännössä silmittömään kansanmurhaamiseen. Syyriassa tämä prosessi on edennyt joukkotuhoaseiden käyttöön ja kokonaisten miljoonakaupunkien tuhoamiseen maan tasalle.

Ukrainassa ei olla niin pitkällä, mutta suunta on sama - ja sellaisena pysyy tasan niin kauan kuin prosessin venäläiset neuvonantajat ovat samat eikä länsimaissa herätä ymmärtämään eskalaatioprosessin luonnetta ennen kuin on aina liian myöhäistä. Tuliaseiden ja tappavan voiman kynnys on nyt Ukrainassa ylitetty, mutta Maidan jälleen torjunut hyökkäyksen. Useimmat ukrainalaiset, joiden kanssa olen puhunut, uskovat seuraavan yrityksen tapahtuvan panssarikalustolla ja sarjatulella, mikä on looginen seuraava eskalaatioaskel. Tarkk'ampujat ja siviilien terrorikidnappaukset on jo otettu käyttöön.

Länsimaat katselevat tapahtumia vierestä lausuen mietoja tuomioita väkivallalle ja diktatuurilaeille, väännellen käsiään ja toivoen saavansa jonkin tekosyyn katsella muualle. Ukrainalaisten onkin tärkeää ymmärtää, että heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa - varsin lyhyellä tähtäimellä myös Ukrainan valtiollinen itsenäisyys - riippuvat siitä, mitä ukrainalaiset tekevät ja onnistuvat saamaan aikaan.

On selvää, että mikäli nykyhallinto pysyy vallassa, Ukrainan demokratia on mennyttä. Janukovitšilla ei ole mitään toivoa pysyä vallassa demokraattisissa vaaleissa - hän on menettänyt kannatuksensa oman tukipuolueensakin parissa, joka on syrjäytetty irrelevantiksi kumileimasimeksi turvallisuuskoneiston ottaessa ohjat. Hallituspuoli saa ohjeensa suoraan tai presidentin klikin kautta Moskovan Kremlistä.

Jo ennen Euro-Maidanin alkamista Janukovitšin tukipuolueen kannatus oli romahtanut puoli vuotta aiemmasta kolmanneksesta noin viidennekseen. Moskova haluaa kuitenkin Janukovitšin pysyvän vallassa hinnalla millä hyvänsä, sillä autoritäärinen ja epäsuosittu hallitsija, joka on vallassa pysyäkseen täysin riippuvainen Venäjästä, on heidän kannaltaan parempi vasalli kuin sellainen, jolla on aito ukrainalainen mandaatti ja joka pystyisi vahvistamaan Ukrainaa.

Ukrainan tilanteen eskaloituminen aseelliseksi konfliktiksi johtuu pohjimmiltaan samasta syystä kuin hyökkäys Georgiaan kesällä 2008 ja Syyrian sodan eskaloituminen: Venäjän halusta luoda kaaosta edistämään omia valtapyrkimyksiään ja heikentämään muiden, erityisesti naapurimaidensa ja länsimaiden, asemaa. Samalla Putinin taustaorganisaatio toivoo näin ehkäisevänsä uhkaavina pitämiensä liberaalien, demokraattisten ja oikeusvaltioajatusten leviämisen Venäjälle, jossa kansalaisten ja ylipäätään yhteiskunnan vahvistuminen voisi uhata vallanpitäjien asemaa.

Ukrainalaisten täytyy ymmärtää, että he saavat länsimaista vain verbaalista ja ehkä moraalista tukea, mutta joutuvat tästäkin maksamaan kovan hinnan: huolehtimaan jatkuvasti imagostaan, joka ei saisi olla juuri pyhimyksiä huonommalla tasolla. Muuten edessä on paskamyrsky koko länsimaailman mediassa, joka aina mielellään haluaisi löytää vikaa kaikista osapuolista ja ymmärtää rikollisia, kansanmurhaajia ja diktaattoreita. Hyveelliselle osapuolelle on sallittu ainoastaan uhrin rooli. Tämä rooli on kuitenkin ukrainalaisille hengenvaarallinen, sillä se jättää vaihtoehdoiksi kuoleman, maanpaon tai tyranniaan alistumisen.

Kaikki tämä on jo nähty Valko-Venäjän kohdalla, jonka tyranniaan vaipumisesta on jo niin kauan, että Eurooppa on unohtanut, että sielläkin kansa kerran taisteli oikeuksiensa puolesta. Kunnes nuo oikeudet murskattiin. Kun ne kerran on murskattu, niitä on mahdotonta saada takaisin hurskailla puheilla ihmisoikeuksista, minkä eurooppalaiset ovat saaneet karvaasti kokea Valko-Venäjän kohdalla. Jäljelle jää silloin joskus hamassa tulevaisuudessa - jos koskaan - häämöttävä enemmän tai vähemmän verinen vallankumous.

Ukrainalaisilla on edelleen paljon enemmän toivoa kuin valkovenäläisillä - tai edes syyrialaisilla. Tällä hetkellä murhatut lasketaan vielä kaksinumeroisissa luvuissa - olettaen, että suurin osa viime päivinä kadonneista on pikemminkin pidätettyinä jossain eri turvallisuuspalvelujen hallussa kuin joukkohaudoissa. Merkittävä osa Ukrainan poliittisesta, taloudellisesta ja sotilaallisesta eliitistä on syvästi tyytymättömiä Janukovitšin ja hänen ydinjoukkonsa - Kljujevin, Azarovin, Zahartšenkon jne. - politiikkaan. Tuo suuri määrä vaikutusvaltaisia ihmisiä haluaisi pitää Ukrainan itsenäisenä valtiona - mikä on päivä päivältä uhanalaisempi tavoite Janukovitšin ajaessa maata Valko-Venäjän muottiin.

Ukrainan kolmen suurimman oppositiopuolueen ja kansannousuun osallistuvien hyvin monenlaisten kansalaisliikkeiden heterogeenisyys ja laajapohjaisuus ovat merkittävä etu. Samalla ne muodostavat kuitenkin myös haasteen, sillä kansannousun on vaikea toimia tehokkaasti sellaisissa asioissa kuin poliittinen päätöksenteko. Vaikka oppositiojohtajista etenkin Klitško onkin kohottanut profiiliaan (kaksi muuta puoluejohtajaa mukisten hyväksyvät sen tosiasian, että Klitškolla on kolmikosta parhaat mahdollisuudet yhdistää enemmistö kansasta), tosiasiallinen johtajuus on ollut ruohonjuuritasolla.

Vaikuttavimpia suorituksia eivät suinkaan ole ohjanneet poliitikot, vaan kansalaisliikkeen - oranssivallankumouksen poliitikkoihin pettyneiden veteraanien ja innokkaiden nykynuorten - organisoimat rakenteet, kuten oma turvallisuuskoordinaatiojärjestelmä, agoraäänestyksiin nojaava kansankonsultaatio, tekninen ja organisatorinen osaaminen, jossa auttavat sukupolven parhaat voimat: IT-startupien perustajat, kansainvälisten alojen osaajat, ammatikseen massatapahtumia järjestävät muusikkojen ja messujen taustaorganisaatiot, jopa ortodoksiset veljeskunnat.

Ilman näitä osaavia ja asialleen omistautuneita, hämmästyttävän spontaanisti itsensä organisoivia verkostoja kansannousu ei olisi pysynyt niin kurinalaisena ja rauhanomaisena kuin on pysynyt. Ei ole helppoa samanaikaisesti torjua suurvallan avustaman turvallisuuskoneiston provokaatioita ja härskiä propagandaa ja huolehtia siitä, etteivät oman leirin jalkapallointoilijat ryntää suin päin tappelemaan tai osa porukasta tuo leiriin väkijuomia (jotka Janukovitšin tukipuolueen organisoiman ns. Anti-Maidanin leirissä saivat aikaan tragikoomisia tunnelmia). Ilman hyvää organisointia ja luovuutta muutamat tuhannet improvisoiduin astaloin suojautuneet mielenosoittajat eivät olisi onnistuneet kolmesti torjumaan tuhansien raskaasti varustettujen ja aseistettujen berkuttien hyökkäyksiä.

Ilman ratkaisua on kuitenkin selvää, että hallinto tulee yrittämään jälleen uudelleen ratkaisua voimatoimin - ja jälleen eskaloiden voimankäyttöä entisiä pahemmalle tasolle. Ratkaisua ei näytä olevan tulossa länsimaiden riittävästä painostuksesta. Obaman kuuluisat punaiset viivat ja EU:n ponnettomat julistukset ovat vieneet uskottavuuden kaikenlaisilta uhkauksilta. Kuten Assad, Janukovitš ei usko tekoihin länsimaiden puolelta, vaan omaan rankaisemattomuuteensa. Tämä liiallinen itseluottamus kärjistää tilannetta lähes varmasti seuraavalle eskalaatioasteelle.

Niinpä ukrainalaisten tulisi kiiren vilkkaa löytää ratkaisu omasta keskuudestaan. Heidän on onnistuttava riittävällä voimalla - ei enää pelkästään kaduilla pysymisellä - kampeamaan valta-asemia pois hallinnon käsistä, jotta vaaka kallistuisi status quota vastaan, ratkaisun hyväksi. He tarvitsevat takinkääntäjiä hallinnon sisältä - presidentin kansliapäällikön ja parin kenraalin ero ei riitä, vaan tarvitaan ihmisiä, joilla on valtaa kokonaisiin hallinnonaloihin tai aseistettuihin yksiköihin. Vain tällainen valta riittää painostamaan nyt vallassa olevan klikin taipumaan kuuntelemaan kansaansa.

Luultavasti Ukrainan oppositio ja kansanliike ovat tämän ymmärtäneet. Sen vuoksi viime päivien tärkeimmät tapahtumat eivät olekaan tapahtuneet Maidanilla, jossa on ollut alkuviikkoa rauhallisempaa, vaan maakunnissa. Kansa on ottanut hallintaansa lääninhallinnot kuudessa läntisessä maakunnassa ja yrittänyt samaa monissa muissa. Useissa Keski- ja Pohjois-Ukrainan maakunnissa massamielenosoitukset ja valtionhallintojen saarrot jatkuvat.

Alueiden saamisella hallintaan voi olla suurta merkitystä, sillä silloin oppositio pääsisi esimerkiksi vakuuttamaan tarvitsemiaan liittolaisia kyvystään huolehtia turvallisuudesta ja maksaa Janukovitšin rangaistukseksi katkaisemia palkkoja ja eläkkeitä. Ei-toivottuna sivuvaikutuksena on maan muutenkin olemassa olevan kahtiajaon sementoituminen opposition hallitsemaan länteen ja pohjoiseen sekä regionäärien hallitsemaan itään ja etelään - niin kutsuttuihin metsä-Ukrainaan ja aro-Ukrainaan.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei ole välttämättä ollenkaan ei-toivottua, että Ukraina hajoaisi siististi maantieteellisiin osiin.

Vanhat Puola-Liettuan hallitsemat alueet Dneprin alueella ovat ilmeisesti eri kansaa ja maata kuin Donin alue.

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen ja avartava blogi, vaikkei kaikkia poliittisia kantojasi jakaisikaan. Näitä Ukrainaa ja Syyriaa käsitteleviä juttuja varsinkin jaksaa aina lukea.

Kuinkahan pahasti tuo Syyria konflikti lopulta räjähtää käsiin? Mediasta saadun kuvan perusteella vallankumous on joutunut täysin islamistien kaappamaksi. Onko Syyrialaisille edessä joko elämä Assadin verisessä diktatuurissa tai eri islamistijoukkojen hallitsemassa väkivaltaisessa kaaokseessa? Löytyykö opposition taistelijoidenkaan joukosta enää paljoa demokratian ihanteisiin uskovia?

Sotatilanne keskellä Eurooppaa taas kuulostaa jo sellaiselta, mitä ei enää 2000-luvulla olisi uskonut tapahtuvan. Toivottavasti osapuolet saavat rakentavan neuvottoluyhteyden, ennenkuin on myöhäistä.

Observer kirjoitti...

Kiitos kommenteista.

Ensimmäiselle anonyymille toteaisin, että molemmilla puolilla näyttää olevan tahoja, jotka yrittävät propagandassaan esittää tilanteen etnisenä tai kielellisenä konfliktina ukrainan- ja venäjänkielisten väestöjen kesken. Maan kahtiajakautumisella halutaan pelotella ulkomaailmaa, jolle sellainen näyttäytyy mahdottomampana ja pelottavampana kuin vaikkapa tuhansien ihmisten massamurha.

Puhe etnisestä jakautumisesta kahtia on yksinkertaistava ja vaarallinenkin näkemys. Konflikti on ensisijaisesti poliittinen, ja tarkemmin sanottuna se koskee imperiaalisia tiloja. Yhdellä puolella on Venäjän pyrkimys laajentaa hallitsemansa alue jälleen Neuvostoliiton mittoihin (tai oikeastaan niin suureksi kuin mahdollista ennen joutumista suoraan konfrontaatioon johtavien länsivaltojen kanssa).

Tätä tukeva propaganda on massiivista. Propagandalla on luotu narratiivi, jossa länsiukrainalaiset ovat "fasisteja", Eurooppa ja Yhdysvallat, juutalaiset ja vapaamuurarit, milloin mikäkin voima, uhkaavat suurta venäläistä yhteisyyttä, joka ulottuu Venäjän lisäksi venäjänkielisiin tai muuten vain venäläisen narratiivin propagandakokemustensa kautta jakaviin väestöosiin muissa maissa. Sama maailmankuva elää vahvana vaikkapa Serbiassa, vaikkei se venäjänkielinen olekaan, ja itse otaksun, että lähivuodet tulevat näkemään Venäjän pyrkimyksen käynnistää uudelleen myös Balkanin konfliktit.

Läntisimmässä Ukrainassa, jossa ukrainan kielen asema on vahvin, kannetaan huolta omasta etnisestä olemassaolosta. Ukrainalainen nationalismi ei kuitenkaan suinkaan jää sinne, vaan enemmistö niistä ukrainalaisista, joiden kieli on lähempänä venäjää kuin ukrainaa (suuri osa väestöstä varsinkin Keski-Ukrainassa puhuu sekakieltä) identifioi itsensä ukrainalaisiksi, heillä on ukrainalaiset nimet ja perhetaustat, eivätkä he halua tulla osiksi uutta Venäjän imperiumia. Kiova edustaa tätä ajattelua hyvin voimakkaasti.

Suurimmalle osalle Maidanilla mieltään osoittavista kyse ei kuitenkaan ole kielestä eikä kansallisuudesta vaan taistelusta demokratian ja autoritarian välillä. Euroopassa tämä voi tuntua liian ihanteelliselta uskottavaksi - täällä se on kuitenkin totisinta totta. Pohjoisnaapurissa on konkreettinen esimerkki, Valko-Venäjä, siitä mitä tapahtuu jos kansan vastarinta murretaan ja diktatuuri pystytetään. Ei ihme, että mielenosoituspaikoilla näkee täällä paljon Vapaan Valko-Venäjän lippuja. Valkovenäläisiä on ollut täällä maanpaossa ja heitä on ehkä tullut lisää rajojen takaa.

Mielenosoittajat ja hallituksen joukot eroavat täysin toimintakulttuuriltaan. Mielenosoittajat edustavat kaikenlaisia ryhmiä vasemmistosta oikeistoon, kansallismielisistä kansainvälisyyden hehkuttajiin, vähemmistökansojen edustajista ukrainalaisuusaktivisteihin. Nämä tulevat kaikki toimeen keskenään, koska ymmärtävät poliittisen pluralismin olevan yhteinen tavoitteensa. Keskinäiset mielipide-erot ja niiden kannatuksen punnitseminen jätettäisiin demokraattisiin prosesseihin kuten vaaleihin.

Hallituksen joukot sen sijaan seuraavat venäläistä ajattelutapaa, jossa politiikka on vertikaalista: Johtaja käskee ja joukot tottelevat. On vain yksi totuus. Monipuoluejärjestelmä on turha, oppositio suorastaan kielletty. Hallitusta tukevat "mielenosoitukset" eivät oikeastaan ole mielenosoituksia vaan organisoituja eleitä, joihin tullaan käskystä, ei tiedetä eikä edes piitata siitä mitä siellä ollaan tekemässä, ja sitten lähdetään kun luvattu maksu on kuitattu. Sama pätee Alueiden puolueen äänestyskäyttäytymiseen. Alueiden puolueelta puuttuu oikeastaan kokonaan poliittinen ohjelma; se on rakennettu Kremlille uskollisten poliitikkojen ja oligarkkien tukiorganisaatioksi. Monet puolueen jäsenet ovatkin kallistuneet Euro-Maidanin puolelle, koska puolueen omiakaan ei ole huomioitu millään tavoilla tehtäessä maalle vahingollisia päätöksiä.

Observer kirjoitti...

Jälkimmäiselle anonyymille toteaisin Syyrian käsiin räjähtämisestä, että kun yhtä pahaa konfliktia ei ole nähty tämän vuosituhannen puolella, eikö sitä voi jo aika lailla sanoa käsiin räjähtäneeksi?

Opposition joukoista löytyy paljon demokratian ihanteisiin uskovia. Heidät vain säännöllisesti sivuutetaan propagandatarkoituksia toteuttavassa uutisoinnissa. Lähes kaikki itse tuntemani syyrialaiset kuuluvat tuohon joukkoon.

En usko jihadistien kykyyn hallita Syyriaa muissa oloissa kuin jatkuvassa konfliktitilanteessa - Iranin kaltainen islamistidiktatuuri on sitten toinen asia, ja mahdollinen lähinnä mikäli sota jatkuu riittävän kauan.

Syyrian tapahtumat ovat toistaneet Tshetshenian vastaavia. Ensin tapetaan, ajetaan ulos maasta ja marginalisoidaan länsimieliset ja demokraattiset voimat, sillä näillä ei ole ulkomailla yhtä häikäilemättämiä aseistajia ja liittolaisia kuin Iranin ja Venäjän liittolaisilla sekä kansainvälisillä jihadisteilla. Tämän jälkeen "kaaos" jatkuu niin kauan kunnes se alkaa kadota länsimaisista medioista ja länsimaat on tehokkaasti peloteltu pois alueelta. Tämän jälkeen voi sitten käyttää vaikka joukkotuhoaseita ja kokonaisten kaupunkien hävittämisiä rangaistuksetta.

Ei ole mitään kulttuurisia tai maantieteellisiä esteitä sille, etteikö sama voisi tapahtua "keskellä Eurooppaa". Ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä 90-luvun Balkanin sodat (ja Venäjän tukemien serbien siellä toteuttamat kansanmurhat, keskitysleirit ym.) osoittavat tämän varsin kouriintuntuvasti.

Neuvottelujen aikaansaaminen edellyttäisi sitä, että nykyhallinto kokee olevansa siihen pakotettu. Toistaiseksi näin ei ole, hallinto on lähinnä vakuuttunut rankaisemattomuudestaan. Niinpä esimerkiksi jo kerran verbaalisella tasolla käynnistetty tutkinta väkivallan määränneitä kohtaan ei koskaan edennyt ja nyt presidentti on nimittänyt tuohon tutkintaan määrätyn Kremlin luottomiehen hallintonsa johtoon, sieltä protestiksi eronneen entisen kannattajansa tilalle.

Anonyymi kirjoitti...

Joo, mutta eikös olisi kuitenkin parempi hajottaa Ukraina. Kievin keskusvallan olemassaolo on lähinnä ongelma: Liian kaukana kansasta, joka on jakautunut ja siis oligarkkien "perheen" manipuloitavissa ajamatta yhdenkään sen suuremman kansanosan etuja.

Ehkä NATO:n olisi yksipuolisella ilmoituksella katsottava Ukrainan kuuluvan puolustusyhteisön etupiiriin. Nykyinen tilanne vaarantaa Puolan, Saksan ja Yhdysvaltojen turvallisuuden. EU:n rajalla ei voi olla toista Bosniaa, jota toinen Serbia (Venäjä) sotkee.

Putinille voidaan suoraan tarjota Milosevicin kv.oikeudellista asemaa, jos tahtoo sellaisen.

Venäjä ei ole suurvalta. Se on taloudellinen kääpiö. Sen poliittinen johto-organisaatio on olemassa, mutta ei kykene vastaamaan saneluun yhtään mitään.

Observer kirjoitti...

Anonyymi, voit tietysti nähdä tuollaisesta unia. NATO on demokraattisten maiden puolustusliitto, joka toimii konsensuksella (tai kollektiivisen puolustuspykälän velvoittamana silloin kun jäsenmaahan kohdistuu perinteinen aseellinen hyökkäys).

NATO ei ole geopoliittinen hyökkäysliitto kuin ehkä Kremlin äänitorvien mielikuvituksessa.

En pidä Ukrainan jakoa lainkaan hyödyllisenä ajatuksena, saati välttämättömänä. Itä-Ukrainassa kannatetaan alueiden puoluetta, mutta Janukovitshin kannatus keskittyy lähinnä Moskovaan. Ukrainassa ei ole ollut yhtä ainoaa spontaania, väestöstä lähtenyttä mielenilmausta Janukovitshin hallinnon puolesta. Anti-Maidan koostui maksetuista ja käsketyistä ihmisistä, jotka eivät kyenneet edes vastaamaan toimittajille miksi siellä olivat. (Olisi pitänyt kysyä Johtajalta.) Ja tietysti autoritäärisessä komentoketjussa oleva turvallisuuskoneisto - siitäkin vain sisäisen turvallisuuden koneisto. Armeija pysyy sivussa.

Ukrainan konfliktissa ei ole kyse etnisestä tai edes kielellisestä konfliktista vaan poliittisesta.