Ilmoitan nyt olemassaolostani blogissani, koska olen kerrankin lukuisien nopeiden nettiyhteyksien ääressä Córdobassa, Argentiinan toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kuten tunnetumpi espanjalainen kaimansa, tämäkin Córdoba herätti minussa heti kiintymyksen tunteita olemalla samaan aikaan historiallinen ja nykypäiväinen.
Argentiinalainen Córdoba on puolentoista miljoonan asukkaan yliopistokaupunki, keskusta-alueet kaikin puolin kompaktit ja miellyttävät. Näin ollen tämä oli sopiva paikka pitää pakollinen huoltopäivä vietettyäni pari viikkoa Patagonian taivaanrantaan siintävien arojen ja Andien vuoristometsien maisemissa. En ole juuri ollut netin ääressä, koska olen pyrkinyt ajamaan kansallispuistosta toiseen niin, että olisin aina parhaaseen luonnontarkkailuaikaan eli aamuisin ja iltaisin jossain kentällä, ajanut ilmastoitua Chevroletia pampan, chacon ja monten halki päivien kuumimmat ajat, jolloin latinot siestaavat, ja nukkunut öisin, koska lomalla pitää edes se kuutisen tuntia yössä nukkuakin. Patagoniassa yö oli niin lyhyt, että lintujen ja villieläinten näkemistä koskevat parhaat peliajat olivat todella aikaisin ja todella myöhään - vielä kymmeneltä illalla aivan valoisaa - että tämä oli ajoittain vaikeaa.
Etäisyydet ovat valtavia, mutta tiet toisaalta erinomaisessa kunnossa eikä niillä liiku liikaa muita ajoneuvoja, joten Argentiina on autoilevan luontomatkailijan paratiisi samaan tapaan kuin Australia. Ainoat asiat, joista pitää kantaa huolta, ovat polttoaine ja hidastetöyssyt. Ensin mainitussa suhteessa Argentiina muistuttaa joidenkin taipaleiden osalta sitä Syyriaa, jonka tunsin ennen sotaa - jossa aavikkotaipaleille kannatti varautua aina täydellä tankilla, koska huoltoasemien välillä saattoi olla satoja kilometrejä ja niiltä oli usein bensa loppu. Sama tilanne täälläkin. Töyssyjen osalta taas tuli mieleen Oman, jossa oli samoin kuin täällä erittäin vaarallisia ja petollisesti kätkettyjä autonrikkomispomppuja joka helvatun tuppukylän liepeillä. Päivisin ne huomaa, mutta yritäpäs ennakoida niitä pimeällä, varsinkin jos tuppukylässä on hädin tuskin parissa paikassa valot.
Argentiina on erilaisten arotyyppien luvattu maa. Se, mitä täällä kutsutaan aavikoksi, on monteksi kutsutun arotyypin karuin muoto, ja sekin olisi Lähi-idässä vehmasta pensasaroa. Argentiinassa ei lampaiden ja muun karjan määrästä huolimatta ole ylilaidunnettu aroja aavikoiksi - syynä luultavasti kohtuullisen alhainen väestötiheys. Montea rehevämpiä arotyyppejä edustavat patagonialainen aro, korkealla Andeilla sijaitseva puna, märkä ja kosteikkoinen pampa (lähinnä Buenos Airesin ja La Pampan provinsseissa) sekä keskisiä provinsseja hallitseva chaco. Näistä pampaa voisi parhaiten verrata afrikkalaiseen heinäsavanniin sen ollessa kosteimmillaan, kun taas chaco muistuttaa erittäin paljon akaasiasavannia - paikalliset akaasiaa ulkoisesti muistuttavat puulajit tuovat chacolle savannimaisen vehreyden ja lintumäärätkin ovat sen mukaisia.
Metsiä on Andien alarinteillä maan länsiosissa Tulimaalta aina pohjoiseen saakka ulottuvana nauhana sekä jonkin verran trooppista sademetsää Misionesin pronvinssissa, joka sijoittuu Paraguayn, Uruguayn ja Brasilian väliin. Oli tarkoitus mennä sinnekin, mutta matkat ovat pitkiä ja aika loppuu kesken, joten pitää tulla Argentiinaan uudelleen, jotta maan pohjoisosat tulisi kunnolla katettua. Toisaalta, tropiikkia aion hakea vielä Brasiliasta runsaan viikon verran.
Alun perinkin tarkoitukseni oli Argentiinassa ajella nimenomaan maan harvemmin asuttuja kohtuullisen eteläisiä osuuksia - Tulimaahan saakka ajamiseksi minulla ei kuitenkaan ollut aikaa, joten Patagonia rajoittui osaltani sen kolmeen pohjoisimpaan lääniin, Rio Negroon, Neuquéniin ja Chubutiin. Täällä on hieman epäselvää, mistä Patagonia tarkalleen alkaa, kun La Pampassakin oli viitteitä siihen, mutta jotenkin virallisesti se kai alkaa Rio Negrolta, eli tämän joen eteläpuoliset valtavat alueet lasketaan Patagoniaksi.
Patagonia edusti minulle jo lapsuudessani jotain myyttistä: mahdollisimman kaukaista maailmankolkkaa, jota hallitsisivat valtavat tilat ja etäisyydet sekä vastakkaiset luonnonvoimat savanneista ja rehevistä laaksometsistä antarktisiin aroihin ja valtamerirantoihin. Nuorella iällä syntyneet vaikutelmani tästä maailmankolkasta perustuivat silloin ahmimiini divarista hankittuihin Merten salaisuudet -lehtiin, tutkimusmatkailijoiden kirjoihin Etelä-Amerikan eri osista sekä Thor Heyerdahlin matkoihin ruokolautoilla ynnä muilla vempaimilla yli milloin minkäkin valtameren. Niin, ja tietysti Corto Maltese Argentiinassa oli mahdollisesti ensimmäinen lukemani Corto. Kaipa sekin albumi jostain divarista oli.
Ilahtuneena voin todeta, että nyt kun aikuisiällä viimeinkin pääsin matkustamaan mielikuvitustani niin kauan kiehtoneeseen Etelä-Amerikkaan ja sen villiin etelään, mielikuvani eivät suinkaan osoittautuneet vääriksi. Patagonia on juuri sellainen paikka, johon voi kadota. Niin yrittivät sinne kadota myös gangsterit Butch Cassidy, Sundance Kid ja Etta Place maatilalle Cholilassa, vaikka huonosti pakoilu lopulta päättyi.
Olen kirjoittanut matkamerkintöjäni ruskeisiin vihkoihin ja tulen ajan salliessa kirjoittamaan tänne jälkikäteen varsinaisen matkablogini. Sillä välin tuttuni voivat jo katsella tänään albumeihin latailemiani kuvia.
Niin, se uusi vuosi? Minun vuoteni vaihtui Valdésin niemimaalla, jonka rannoilla merikarhut röhkivät ja merinorsut örisevät, pingviinit tepastelevat tupasheinien kätköissä oleviin pesiinsä ja isomyrskyliitäjät partioivat rantoja jäykin siivin. Ja kun ajattelen vuotta 2013 taaksepäin, niin varsin monipuolinenhan se oli: alkoi Kabulista, jatkui Intiassa, Nepalissa ja Samoalla, sisälsi muuton Kiovaan ja päättyi Patagonian rannikolle. Ei hullumpi vuosi loppujen lopuksi, koska maisemien vaihtuminen on aina mielelle hyväksi.
Argentiinalainen Córdoba on puolentoista miljoonan asukkaan yliopistokaupunki, keskusta-alueet kaikin puolin kompaktit ja miellyttävät. Näin ollen tämä oli sopiva paikka pitää pakollinen huoltopäivä vietettyäni pari viikkoa Patagonian taivaanrantaan siintävien arojen ja Andien vuoristometsien maisemissa. En ole juuri ollut netin ääressä, koska olen pyrkinyt ajamaan kansallispuistosta toiseen niin, että olisin aina parhaaseen luonnontarkkailuaikaan eli aamuisin ja iltaisin jossain kentällä, ajanut ilmastoitua Chevroletia pampan, chacon ja monten halki päivien kuumimmat ajat, jolloin latinot siestaavat, ja nukkunut öisin, koska lomalla pitää edes se kuutisen tuntia yössä nukkuakin. Patagoniassa yö oli niin lyhyt, että lintujen ja villieläinten näkemistä koskevat parhaat peliajat olivat todella aikaisin ja todella myöhään - vielä kymmeneltä illalla aivan valoisaa - että tämä oli ajoittain vaikeaa.
Etäisyydet ovat valtavia, mutta tiet toisaalta erinomaisessa kunnossa eikä niillä liiku liikaa muita ajoneuvoja, joten Argentiina on autoilevan luontomatkailijan paratiisi samaan tapaan kuin Australia. Ainoat asiat, joista pitää kantaa huolta, ovat polttoaine ja hidastetöyssyt. Ensin mainitussa suhteessa Argentiina muistuttaa joidenkin taipaleiden osalta sitä Syyriaa, jonka tunsin ennen sotaa - jossa aavikkotaipaleille kannatti varautua aina täydellä tankilla, koska huoltoasemien välillä saattoi olla satoja kilometrejä ja niiltä oli usein bensa loppu. Sama tilanne täälläkin. Töyssyjen osalta taas tuli mieleen Oman, jossa oli samoin kuin täällä erittäin vaarallisia ja petollisesti kätkettyjä autonrikkomispomppuja joka helvatun tuppukylän liepeillä. Päivisin ne huomaa, mutta yritäpäs ennakoida niitä pimeällä, varsinkin jos tuppukylässä on hädin tuskin parissa paikassa valot.
Argentiina on erilaisten arotyyppien luvattu maa. Se, mitä täällä kutsutaan aavikoksi, on monteksi kutsutun arotyypin karuin muoto, ja sekin olisi Lähi-idässä vehmasta pensasaroa. Argentiinassa ei lampaiden ja muun karjan määrästä huolimatta ole ylilaidunnettu aroja aavikoiksi - syynä luultavasti kohtuullisen alhainen väestötiheys. Montea rehevämpiä arotyyppejä edustavat patagonialainen aro, korkealla Andeilla sijaitseva puna, märkä ja kosteikkoinen pampa (lähinnä Buenos Airesin ja La Pampan provinsseissa) sekä keskisiä provinsseja hallitseva chaco. Näistä pampaa voisi parhaiten verrata afrikkalaiseen heinäsavanniin sen ollessa kosteimmillaan, kun taas chaco muistuttaa erittäin paljon akaasiasavannia - paikalliset akaasiaa ulkoisesti muistuttavat puulajit tuovat chacolle savannimaisen vehreyden ja lintumäärätkin ovat sen mukaisia.
Metsiä on Andien alarinteillä maan länsiosissa Tulimaalta aina pohjoiseen saakka ulottuvana nauhana sekä jonkin verran trooppista sademetsää Misionesin pronvinssissa, joka sijoittuu Paraguayn, Uruguayn ja Brasilian väliin. Oli tarkoitus mennä sinnekin, mutta matkat ovat pitkiä ja aika loppuu kesken, joten pitää tulla Argentiinaan uudelleen, jotta maan pohjoisosat tulisi kunnolla katettua. Toisaalta, tropiikkia aion hakea vielä Brasiliasta runsaan viikon verran.
Alun perinkin tarkoitukseni oli Argentiinassa ajella nimenomaan maan harvemmin asuttuja kohtuullisen eteläisiä osuuksia - Tulimaahan saakka ajamiseksi minulla ei kuitenkaan ollut aikaa, joten Patagonia rajoittui osaltani sen kolmeen pohjoisimpaan lääniin, Rio Negroon, Neuquéniin ja Chubutiin. Täällä on hieman epäselvää, mistä Patagonia tarkalleen alkaa, kun La Pampassakin oli viitteitä siihen, mutta jotenkin virallisesti se kai alkaa Rio Negrolta, eli tämän joen eteläpuoliset valtavat alueet lasketaan Patagoniaksi.
Patagonia edusti minulle jo lapsuudessani jotain myyttistä: mahdollisimman kaukaista maailmankolkkaa, jota hallitsisivat valtavat tilat ja etäisyydet sekä vastakkaiset luonnonvoimat savanneista ja rehevistä laaksometsistä antarktisiin aroihin ja valtamerirantoihin. Nuorella iällä syntyneet vaikutelmani tästä maailmankolkasta perustuivat silloin ahmimiini divarista hankittuihin Merten salaisuudet -lehtiin, tutkimusmatkailijoiden kirjoihin Etelä-Amerikan eri osista sekä Thor Heyerdahlin matkoihin ruokolautoilla ynnä muilla vempaimilla yli milloin minkäkin valtameren. Niin, ja tietysti Corto Maltese Argentiinassa oli mahdollisesti ensimmäinen lukemani Corto. Kaipa sekin albumi jostain divarista oli.
Ilahtuneena voin todeta, että nyt kun aikuisiällä viimeinkin pääsin matkustamaan mielikuvitustani niin kauan kiehtoneeseen Etelä-Amerikkaan ja sen villiin etelään, mielikuvani eivät suinkaan osoittautuneet vääriksi. Patagonia on juuri sellainen paikka, johon voi kadota. Niin yrittivät sinne kadota myös gangsterit Butch Cassidy, Sundance Kid ja Etta Place maatilalle Cholilassa, vaikka huonosti pakoilu lopulta päättyi.
Olen kirjoittanut matkamerkintöjäni ruskeisiin vihkoihin ja tulen ajan salliessa kirjoittamaan tänne jälkikäteen varsinaisen matkablogini. Sillä välin tuttuni voivat jo katsella tänään albumeihin latailemiani kuvia.
Niin, se uusi vuosi? Minun vuoteni vaihtui Valdésin niemimaalla, jonka rannoilla merikarhut röhkivät ja merinorsut örisevät, pingviinit tepastelevat tupasheinien kätköissä oleviin pesiinsä ja isomyrskyliitäjät partioivat rantoja jäykin siivin. Ja kun ajattelen vuotta 2013 taaksepäin, niin varsin monipuolinenhan se oli: alkoi Kabulista, jatkui Intiassa, Nepalissa ja Samoalla, sisälsi muuton Kiovaan ja päättyi Patagonian rannikolle. Ei hullumpi vuosi loppujen lopuksi, koska maisemien vaihtuminen on aina mielelle hyväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti