Olin illalla syömässä Maidanin kupeessa ravintolassa, joka oli laittanut ovelleen lapun "suljettu", mutta menin silti sisään, sillä siellä oli intellektuellin näköistä porukkaa tuopit ja ruoat edessään. Arvaukseni osui oikeaan: tarjoilu pelasi ja sisällä puhuttiin politiikkaa, kanava 5 oli päällä televisiossa, regiimistä ei tykätty.
Nyt sen sijaan - minun on vaikeampi erottaa heitä toisistaan. Joulukuussa opposition ja hallituksen kannattajat erotti jo sadan metrin päästä. Opposition kannattaja oli keski-iältään 20-25-vuotias, kirkasotsainen, pukeutunut Ukrainan lippuun, silmissään paloi Vapauden soihtu. Hallituksen kannattaja oli keski-iältään 45-50-vuotias, parransänkinen, robusti, usein viinalta haiseva, silmissään "ei vois vähempää kiinnostaa" -katse. Opposition kannattaja lauloi ja puhui ukrainaa vaikka olisi ollut venäjän-, armenian- tai tataarinkielinen, ainakin vähän muodon vuoksi. Hallituksen kannattaja murahteli ja mölähteli jotain venäjäksi ja vältteli ihmiskontakteja, katseessaan häpeä siitä että teki tätä muutaman kympin vuoksi. Opposition kannattaja oli ainakin 40-prosenttisella todennäköisyydellä nainen, usein nuori ja kaunis. Hallituksen kannattaja oli nainen vain ehkä kahden prosentin todennäköisyydellä, ja siinäkin tapauksessa näytti torimuijalta.
Nyt kaikkialla kulkee 20-40-vuotiaiden miesten porukoita, jotka näyttävät melkein yhtä vainoharhaisilta, silmissään kyynistynyt, väsynyt, lasittunut katse, päässään jotain itse kyhättyä kypärää ja suojavarustusta, kädessä pesäpallomaila tai muuta yleisprekariöösiä. On paljon vaikeampi sanoa, ketkä ovat keitä. Svobodan provinsseista haalitut jalkapallohuligaanit näyttävät muutaman viikon ryvetyksen jälkeen samalta kuin hallituksen Donetskista bussittamat metallurgit, tosin ensin mainittujen silmissä palaa nyt välittömämpi halu päästä tappeluun tai edes vetää kännit. Varsinaisella oppositiolla - opiskelijajärjestöistä puhumattakaan - on ja tulee olemaan kova työ yrittää pitää porukkansa niinkutsutusti kaidalla tiellä. Tällä porukalla ei kuitenkaan vallata turvallisuuspalvelun rakennusta tai ripusteta väkivallan käskynantajia lyhtypylväisiin - siihen tarvittaisiin ammattimiehiä, ja jos heidän energiansa menee omien kaitsemiseen, se ei ole hyvä.
Ammattimiehiäkin oppositiolla on. Olen nähnyt heitä ja vaihtanut katseita balaklavojensa silmäaukkojen kanssa kotikadullani ja Maidanin kulmilla. He viettävät öitä pakettiautoissa juoden vain teetä ja valvoen, josko berkutit tai tituškit tänä yönä yrittävät jotain. Ovat yleensä länsiukrainalaisia ja kolmikymppisiä, jotkut nuorempia. Kuka tietää, mitä he tekevät oikeassa elämässään. Ne, jotka ovat kuolleet tai joutuneet tekaistuin syyttein oikeuteen, ovat osoittautuneet arkkitehtiopiskelijoiksi, rakennustyömailla töissä oleviksi perheenisiksi, jalkapallosta innostuneiksi uskovaisiksi ja kuka miksikin. Hyvin heterogeenistä on porukka sekä opposition että hallituksen puolella.
Poissa ollessani kotirappuni mummo, joka kirjaa vihkoonsa asukkaiden tulemisia ja menemisiä, oli vaihdettu. Edellinen mummo aina hymyili ja toivotti Jumalan siunausta. Uusi on keski-ikäinen, joentoispuolisen näköinen, sikäläisittäin meikattu, nyrpeäilmeinen ja tarttuu aina puhelimen luuriin mennessäni hissiin.
Minulta tuhlautui tänään tunteja siihen, että noudin saapumatta jääneet matkatavarani henkilökohtaisesti Boryspilin lentokentältä. Niitä ei muka voitu toimittaa mihinkään antamistani osoitteista, koska puuttui paperia ja leimaa. Kyseisen paperin leimoineen löytötavaratoimisto oli antanut kouraani ja sanonut, että säilytä. Jouduin siis menemään lentokentälle, jossa kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Sitten minun käskettiin mennä anonyymiin puhelimeen ja soittaa nelinumeroinen koodi. Sieltä kysyttiin "nimi, referenssi". Sitten annettiin toinen puhelin ja toinen numerokoodi. Siellä sanottiin: "automaattiset ovet, klik tuut tuut tuut."
Automaattisten ovien ääressä kukaan ei avannut. Hakkasin lasiseinää. Sen takana oli univormuinen nainen, joka näytti paniikissa olevalta ja katosi. Kun olin jo palaamassa takaisin, ovet aukesivat ja siellä oli kaksimetrinen leveäharteinen mies. Pääsin tulliin. Tullista pääsin takaisin jo tuntemalleni löytötavaraosastolle, josta ohjattiin lukemattomia kadonneita matkalaukkuja hallinnoivan säilytysosaston hyllystöön. Siellä ei tiedetty asiasta mitään, käskettiin mennä löytötavaraosastolle. Menin takaisin. Uusi neiti lähti kanssani hyllystöön, jossa oltiin nyrpeitä.
Lopulta takaisin löytötavaraosastolla selvisi, että laukkuni - joita ei muka voinut saada Turkista Ukrainaan ilman kädessäni koko ajan ollutta paperia leimoineen - olivat lähteneet vietäviksi hotelli Kijeviin. Ihmettelin, miksi hotelli Kijeviin, minähän olin täällä ja antanut lisäksi kaksi aivan selvää osoitetta. No, laukut olivat nyt lähteneet hotelli Kijeviin. Käsien levittelyä. Lirkuttelua.
Mentiin ulos tullin kautta, jossa havaittiin, että aulassa seisoi vartioimattomana kärry täynnä muoviin pakattuja laukkuja. Siellä näyttivät olevan myös minun kadonneet laukkuni. Neidin katsellessa kiusaantuneesti vierestä ja tietämättä mitä tehdä, otin omat laukkuni kärrystä, osoitin numerolappuja, jotka todistivat, että ne todella olivat minun laukkuni, ja kannoin ne ulos näyttämättä missään vaiheessa ainuttakaan paperia tai leimaa. Otin taksin.
Tämä taksi oli jo toinen samana päivänä, joka avautui minulle pyytämättä politiikasta. Ensimmäinen oli sanonut saman kuin muuan tavallisesti asiallinen nuori nainen toimistolla: että tilanne ei ehkä ratkea ilman, että Janukovitš, Azarov, Kljujev ja muutama muu eliminoidaan fyysisesti. Tämä toinen taksikuski puolestaan sanoi, että kolmen tänään marttyroituneen nuorukaisen veri ei ehkä ole virrannut turhaan, sillä on vain hyvä, että Ukraina jakautuu nyt kahteen valtioon. On itä. Ja on länsi. Me olemme eri kulttuureja. Emme voi elää yhdessä.
Kun joulukuussa lähdin Brasiliaan ja Argentiinaan, luulin ymmärtäväni ukrainalaisia jo vähän. Nyt olen hämmennyksen vallassa, sillä olen palannut johonkin, mikä ei ole sama maa kuin joulukuussa. Tämä on Neuvostoliitto, jossa ovat voimassa diktatuurilait, mutta jossa tavalliset työtään tekevät ihmiset avautuvat pyytämättä, ääntään korottamatta, rauhallisesti ja silmissään outo kiilto siitä, kuinka tarvitaan eliminointeja ja maan jakamista kahteen valtioon.
Myönnän, että nämä kannanotot tuskin edustavat oppositiomielisen Kiovan enemmistön näkemyksiä tai edes sitä, mitä kyseiset kolme henkilöä ajattelisivat normaalissa tilanteessa. Tänään ihmiset ovat olleet poikkeuksellisen järkyttyneitä voimaan tulleiden diktatuurilakien ja kolmen nuorukaisen murhan (kuka tietää kuinka monen muun) vuoksi.
Ukraina ei ole entisensä. Olisin voinut otsikoida edellisen kirjoitukseni "Paluu outoon maahan", mutta otsikoin sen Paluu Vanhaan maailmaan koska palasin samalla kertaa sekä Amerikoista Eurooppaan että takaisin maailmaan, jonka olin nähnyt viimeksi 90-luvulla. Ajattelin tullessani Back to the USSR, mutta niin pahasti asiat eivät ole - vielä. Opposition, kansalaisyhteiskunnan ja median avoin ja aktiivinen vastarinta vielä erottaa Ukrainaa Valko-Venäjästä.
Hallitus on määrännyt alueen ravintolat, baarit ja kahvilat sulkemaan. Muutama kapinoi avoimesti, oligarkkien ketjut olivat sulkeneet, mutta sitten oli muutama taiteilijahenkinen paikka, joka oli luovasti sulkenut ja jatkoi silti tarjoilua sisällä. Jostain tuli kuitenkin malbecia lopetellessani huolestuttava uutinen, joka sai loputkin ravintolat äkkiä hoputtamaan ihmiset pihalle.
Maidanilla oli normaali väkimäärä, ei suurta ryntäystä, muttei myöskään pakoa. Kansallislaulua hoilattiin. Yhdeksän mustakaapuista ortodoksipappia marssi olosuhteisiin nähden oudon huolettomasti rallatellen alas Myhailivskaa Maidanille liittymään mielenosoittajiin. Joulukuuhun verrattuna väki on kuitenkin nyt synkkää, pettynyttä, vihaista. Urheatkin ovat peloissaan.
Maidanilla oli normaali väkimäärä, ei suurta ryntäystä, muttei myöskään pakoa. Kansallislaulua hoilattiin. Yhdeksän mustakaapuista ortodoksipappia marssi olosuhteisiin nähden oudon huolettomasti rallatellen alas Myhailivskaa Maidanille liittymään mielenosoittajiin. Joulukuuhun verrattuna väki on kuitenkin nyt synkkää, pettynyttä, vihaista. Urheatkin ovat peloissaan.
Eräät ukrainalaiset tuttuni olivat menneet Hruševskoholle, jossa hallituksen berkutit tänään aloittivat hyökkäyksen kadun tyhjentämiseksi. Samaa on ennakoitu yöksi Maidanille - katoilla nähty tarkk'ampujia, miehistönkuljetusvaunuja siirrelty strategisiin paikkoihin, virallisia joukkoja ja epävirallisia tituškeja koottu keskustan alueelle. Tuttuni soittivat minulle myöhemmin kertoakseen olevansa kunnossa, mutta ääni oli ahdistunut. Ei tosin yhtä ahdistunut kuin erään toisen tuttavani - naisen, jonka teini-ikäiset lapset ovat viettäneet öitään äänikranaattien jylyssä ja pamppujen paukkeessa kilpiä vasten.
Myös hallituspuolueeseen kuuluva tuttuni otti minuun yhteyttä kuultuaan palanneeni. Hän kertoi lähtevänsä ulkomaille ja tuntui huojentuneelta. Ehkä hän ei halua olla osa sitä, mikä on meneillään, mutta ajattelee liikaa alussa olevaa uraansa tehdäkseen pesäeron vallanpitäjiin. Tapaan hänet luultavasti vielä, ennen kuin hän lähtee maasta, mutta en ole varma, pystynkö pidättelemään kommenttejani, jos hän välttelee katsettani ja yrittää puhua jostain muusta kuin siitä, mitä kaduilla tapahtuu. Ihmiset ovat taitavia selittämään itselleen, etteivät he voi vaikuttaa.
Myös hallituspuolueeseen kuuluva tuttuni otti minuun yhteyttä kuultuaan palanneeni. Hän kertoi lähtevänsä ulkomaille ja tuntui huojentuneelta. Ehkä hän ei halua olla osa sitä, mikä on meneillään, mutta ajattelee liikaa alussa olevaa uraansa tehdäkseen pesäeron vallanpitäjiin. Tapaan hänet luultavasti vielä, ennen kuin hän lähtee maasta, mutta en ole varma, pystynkö pidättelemään kommenttejani, jos hän välttelee katsettani ja yrittää puhua jostain muusta kuin siitä, mitä kaduilla tapahtuu. Ihmiset ovat taitavia selittämään itselleen, etteivät he voi vaikuttaa.
Mielenosoittajia ja aktivisteja on tapettu. Ainakin kaksi on ammuttu kuoliaaksi, yksi hakattu kameroiden edessä kuoliaaksi, yksi pudonnut Dynamolla kaiteiden yli ja kuollut. Huhutaan tarkk'ampujien luoteihin kuolleista. Yhtä oli ammuttu neljästi päähän. Tuskin kellekään - ei myöskään hallitusta kannattaneille - ole epäselvää, ketkä väkivallasta ovat vastuussa. Tai että hallitus palvelee Moskovan, ei Ukrainan kansan, tahtoa.
Joulukuussa Ukrainan lippua viittoinaan pitäneet parikymppiset supersankarit pitivät järjestystä muodollisilla pikkukepeillä ja luovuttivat häiriköineet juopot tai sellaisina esiintyvät tituškit suoraan Kiovan poliiseille, jotka kaikessa yhteisymmärryksessä ottivat heidät huostaansa. Ehkä pitivät maijassa muodon vuoksi niin kauan kunnes jostain korkealta tuli käsky vapauttaa - mikäli kyseessä aito provokaattori.
Joulukuussa Ukrainan lippua viittoinaan pitäneet parikymppiset supersankarit pitivät järjestystä muodollisilla pikkukepeillä ja luovuttivat häiriköineet juopot tai sellaisina esiintyvät tituškit suoraan Kiovan poliiseille, jotka kaikessa yhteisymmärryksessä ottivat heidät huostaansa. Ehkä pitivät maijassa muodon vuoksi niin kauan kunnes jostain korkealta tuli käsky vapauttaa - mikäli kyseessä aito provokaattori.
Nyt sen sijaan - minun on vaikeampi erottaa heitä toisistaan. Joulukuussa opposition ja hallituksen kannattajat erotti jo sadan metrin päästä. Opposition kannattaja oli keski-iältään 20-25-vuotias, kirkasotsainen, pukeutunut Ukrainan lippuun, silmissään paloi Vapauden soihtu. Hallituksen kannattaja oli keski-iältään 45-50-vuotias, parransänkinen, robusti, usein viinalta haiseva, silmissään "ei vois vähempää kiinnostaa" -katse. Opposition kannattaja lauloi ja puhui ukrainaa vaikka olisi ollut venäjän-, armenian- tai tataarinkielinen, ainakin vähän muodon vuoksi. Hallituksen kannattaja murahteli ja mölähteli jotain venäjäksi ja vältteli ihmiskontakteja, katseessaan häpeä siitä että teki tätä muutaman kympin vuoksi. Opposition kannattaja oli ainakin 40-prosenttisella todennäköisyydellä nainen, usein nuori ja kaunis. Hallituksen kannattaja oli nainen vain ehkä kahden prosentin todennäköisyydellä, ja siinäkin tapauksessa näytti torimuijalta.
Nyt kaikkialla kulkee 20-40-vuotiaiden miesten porukoita, jotka näyttävät melkein yhtä vainoharhaisilta, silmissään kyynistynyt, väsynyt, lasittunut katse, päässään jotain itse kyhättyä kypärää ja suojavarustusta, kädessä pesäpallomaila tai muuta yleisprekariöösiä. On paljon vaikeampi sanoa, ketkä ovat keitä. Svobodan provinsseista haalitut jalkapallohuligaanit näyttävät muutaman viikon ryvetyksen jälkeen samalta kuin hallituksen Donetskista bussittamat metallurgit, tosin ensin mainittujen silmissä palaa nyt välittömämpi halu päästä tappeluun tai edes vetää kännit. Varsinaisella oppositiolla - opiskelijajärjestöistä puhumattakaan - on ja tulee olemaan kova työ yrittää pitää porukkansa niinkutsutusti kaidalla tiellä. Tällä porukalla ei kuitenkaan vallata turvallisuuspalvelun rakennusta tai ripusteta väkivallan käskynantajia lyhtypylväisiin - siihen tarvittaisiin ammattimiehiä, ja jos heidän energiansa menee omien kaitsemiseen, se ei ole hyvä.
Ammattimiehiäkin oppositiolla on. Olen nähnyt heitä ja vaihtanut katseita balaklavojensa silmäaukkojen kanssa kotikadullani ja Maidanin kulmilla. He viettävät öitä pakettiautoissa juoden vain teetä ja valvoen, josko berkutit tai tituškit tänä yönä yrittävät jotain. Ovat yleensä länsiukrainalaisia ja kolmikymppisiä, jotkut nuorempia. Kuka tietää, mitä he tekevät oikeassa elämässään. Ne, jotka ovat kuolleet tai joutuneet tekaistuin syyttein oikeuteen, ovat osoittautuneet arkkitehtiopiskelijoiksi, rakennustyömailla töissä oleviksi perheenisiksi, jalkapallosta innostuneiksi uskovaisiksi ja kuka miksikin. Hyvin heterogeenistä on porukka sekä opposition että hallituksen puolella.
Poissa ollessani kotirappuni mummo, joka kirjaa vihkoonsa asukkaiden tulemisia ja menemisiä, oli vaihdettu. Edellinen mummo aina hymyili ja toivotti Jumalan siunausta. Uusi on keski-ikäinen, joentoispuolisen näköinen, sikäläisittäin meikattu, nyrpeäilmeinen ja tarttuu aina puhelimen luuriin mennessäni hissiin.
Minulta tuhlautui tänään tunteja siihen, että noudin saapumatta jääneet matkatavarani henkilökohtaisesti Boryspilin lentokentältä. Niitä ei muka voitu toimittaa mihinkään antamistani osoitteista, koska puuttui paperia ja leimaa. Kyseisen paperin leimoineen löytötavaratoimisto oli antanut kouraani ja sanonut, että säilytä. Jouduin siis menemään lentokentälle, jossa kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Sitten minun käskettiin mennä anonyymiin puhelimeen ja soittaa nelinumeroinen koodi. Sieltä kysyttiin "nimi, referenssi". Sitten annettiin toinen puhelin ja toinen numerokoodi. Siellä sanottiin: "automaattiset ovet, klik tuut tuut tuut."
Automaattisten ovien ääressä kukaan ei avannut. Hakkasin lasiseinää. Sen takana oli univormuinen nainen, joka näytti paniikissa olevalta ja katosi. Kun olin jo palaamassa takaisin, ovet aukesivat ja siellä oli kaksimetrinen leveäharteinen mies. Pääsin tulliin. Tullista pääsin takaisin jo tuntemalleni löytötavaraosastolle, josta ohjattiin lukemattomia kadonneita matkalaukkuja hallinnoivan säilytysosaston hyllystöön. Siellä ei tiedetty asiasta mitään, käskettiin mennä löytötavaraosastolle. Menin takaisin. Uusi neiti lähti kanssani hyllystöön, jossa oltiin nyrpeitä.
Lopulta takaisin löytötavaraosastolla selvisi, että laukkuni - joita ei muka voinut saada Turkista Ukrainaan ilman kädessäni koko ajan ollutta paperia leimoineen - olivat lähteneet vietäviksi hotelli Kijeviin. Ihmettelin, miksi hotelli Kijeviin, minähän olin täällä ja antanut lisäksi kaksi aivan selvää osoitetta. No, laukut olivat nyt lähteneet hotelli Kijeviin. Käsien levittelyä. Lirkuttelua.
Mentiin ulos tullin kautta, jossa havaittiin, että aulassa seisoi vartioimattomana kärry täynnä muoviin pakattuja laukkuja. Siellä näyttivät olevan myös minun kadonneet laukkuni. Neidin katsellessa kiusaantuneesti vierestä ja tietämättä mitä tehdä, otin omat laukkuni kärrystä, osoitin numerolappuja, jotka todistivat, että ne todella olivat minun laukkuni, ja kannoin ne ulos näyttämättä missään vaiheessa ainuttakaan paperia tai leimaa. Otin taksin.
Tämä taksi oli jo toinen samana päivänä, joka avautui minulle pyytämättä politiikasta. Ensimmäinen oli sanonut saman kuin muuan tavallisesti asiallinen nuori nainen toimistolla: että tilanne ei ehkä ratkea ilman, että Janukovitš, Azarov, Kljujev ja muutama muu eliminoidaan fyysisesti. Tämä toinen taksikuski puolestaan sanoi, että kolmen tänään marttyroituneen nuorukaisen veri ei ehkä ole virrannut turhaan, sillä on vain hyvä, että Ukraina jakautuu nyt kahteen valtioon. On itä. Ja on länsi. Me olemme eri kulttuureja. Emme voi elää yhdessä.
Kun joulukuussa lähdin Brasiliaan ja Argentiinaan, luulin ymmärtäväni ukrainalaisia jo vähän. Nyt olen hämmennyksen vallassa, sillä olen palannut johonkin, mikä ei ole sama maa kuin joulukuussa. Tämä on Neuvostoliitto, jossa ovat voimassa diktatuurilait, mutta jossa tavalliset työtään tekevät ihmiset avautuvat pyytämättä, ääntään korottamatta, rauhallisesti ja silmissään outo kiilto siitä, kuinka tarvitaan eliminointeja ja maan jakamista kahteen valtioon.
Myönnän, että nämä kannanotot tuskin edustavat oppositiomielisen Kiovan enemmistön näkemyksiä tai edes sitä, mitä kyseiset kolme henkilöä ajattelisivat normaalissa tilanteessa. Tänään ihmiset ovat olleet poikkeuksellisen järkyttyneitä voimaan tulleiden diktatuurilakien ja kolmen nuorukaisen murhan (kuka tietää kuinka monen muun) vuoksi.
Ukraina ei ole entisensä. Olisin voinut otsikoida edellisen kirjoitukseni "Paluu outoon maahan", mutta otsikoin sen Paluu Vanhaan maailmaan koska palasin samalla kertaa sekä Amerikoista Eurooppaan että takaisin maailmaan, jonka olin nähnyt viimeksi 90-luvulla. Ajattelin tullessani Back to the USSR, mutta niin pahasti asiat eivät ole - vielä. Opposition, kansalaisyhteiskunnan ja median avoin ja aktiivinen vastarinta vielä erottaa Ukrainaa Valko-Venäjästä.
Mordorin punainen silmä tuijottaa nyt kaikkialta. Mielenosoituspaikkojen kupeessa kaikki saivat kännykköihinsä viestin, jossa todettiin, että näiden puhelinten omistajat on nyt rekisteröity paikannuksensa perusteella osallistujiksi laittomiin joukkokokoontumisiin. Mordorin silmä tuijottaa jokaisesta matkapuhelimesta, nettiyhteydessä olevasta tietokoneesta ja valvontakamerasta. Venäjä on tuonut asiantuntijansa Kiovaan.
Rautaesirippua siirretään yhä lännemmäs ja samalla se kohoaa yhä mustempana ja korkeampana, vaikeampana perua, kun revanšistisen suurvallan arvovalta vuodatetaan kuorrutukseksi kyynisen vankilamuurin päälle.
Mordor on maailmanmestari kahdessa asiassa: vakoilussa ja uhkapelissä. Vapaan maailman johtajat vähättelevät näitä asioita koko maailman vakauden tappioksi. Tuntuu, että tilanne on menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Edessä on lisää verta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti