Pakkanen on kiristynyt kylmemmäksi kuin kertaakaan tänä talvena tai kuin puolisoni miesmuistiin, josta Suomessa on vietetty viimeiset viisi vuotta, eikä hän ainakaan tässä elämässä koskaan ole ollut Suomea kylmemmässä paikassa. Omassa miesmuistissani toki on, että lapsuudessani kouluun ja koulusta takaisin piti kulkea -30 asteen pakkasissa, loppumattomien ylämäkien viimassa (jostain syystä tuntuu, että ne olivat aina ylämäkiä sekä meno- että tulosuuntaan, varsinkin talvella), ja paleltumista valittaminen olisi ollut heikoille, koska oma vika, eiväthän reippaat pojat olisi paleltuneet.
Reippaat pojat olivat kaiketi niitä, jotka jo alakoulussa tekivät isojen poikien juttuja, kuten vetivät päihteitä, kantoivat teräasetta ja varastivat auton, jolla ajoivat puuta päin. Pahaksi onnekseen vanhempiani oli kirottu hyödyttömällä heittiöllä, joka oli kiinnostuneempi linnuista, hyönteisistä ja kirjoista, ja josta ei koskaan tullut hakkaamallakaan reippaiden poikien kaltaista.
Puolisoni on reipas, mutta reippaudessakin on rajansa, kun monikerroksiset talvivaatteet eivät enää estä pitkien ripsien jäätymistä ja huulten tunnottomuutta. Kaamosmasennus ja ikävä Välimerelle valtaa alaa, varsinkin kun talvemme on mennyt köyhyyden, puutteen ja kulkutautien merkeissä. Koiramme sen sijaan - sitä ei mikään tunnu pidättelevän, hangissa peuhataan, vastaantulijoita haukutaan suu huuruten. Mutta koira toimii vastoin omaa parastaan, sillä senkin tassut jäätyvät, jolloin se yrittää saada niihin tuntoa puremalla, ja silloin tietää, että koira on omaksi parhaakseen raahattava takaisin kotiin, vaikka se kuinka vastustelisi.
Silti tässäkin säässä läheisen mäen ja metsän pikkulinnut yhä sinnittelevät: tiaisten, punatulkkujen ja mustarastaiden lisäksi puukiipijä on viime päivinä palannut monen viikon poissaolon jälkeen. Käpytikka nakuttelee lähipuissa joka päivä. Sininen valo ja iltapäivän kultainen auringonlasku hallitsevat värimaailmaa. Jäähileet tanssivat kimallellen ilmassa sitä vasten.
Huonomminkin voisi olla: Amerikassa, jossa kaikki on suurempaa, ovat miljoonat olleet sydänmailla ilman sähköä, kun järjestelmät ovat romahdelleet. Suomessa on aina etuna se, että on totuttu. Pakkaseen siis. Muut asiat ovat sitten vähän niin ja näin; kaikki tulee aina uutena, pyytämättä ja yllättäen, vähän kuin Venäjä-selvitys, Tiitisen lista ja Epsteinin kuupostit. Venäjä-selvitys ei tosin tullut pyytämättä - hallitus tilasi sen. Joten siinäkin suhteessa asiat voisivat olla huonommin kuin nykyisin ovat.
* * *
Sain luettua loppuun viimeisen lukematta olleen Heikki Kännön romaaneista, nimittäin Kädet (Sammakko 2024), joten on tullut aika arvostella se. Olen kirjoittanut aiemmin arvostelut kaikista muista Kännön romaaneista, nimittäin Sömnöstä, Runoilijasta, Ihmishämärästä ja Mehiläistiestä. Yksikään viidestä ei ole tuottanut minulle pettymystä, enkä olekaan säästellyt kehujani Kännön kirjallisen tuotannon suhteen. Joten Käsien kohdalla otan vapauden viimein käsitellä myös joitain kirjasarjan arveluttavammista ominaisuuksista. Nyt turvavyöt päälle ja triggerivaroitus juonipaljastusvaarasta ja seksuaalisia tabuaiheita käsittelevistä teemoista, joita Käsissä oli enemmän kuin aiemmissa tiiliskivissä.
Kuten kaikki aiemmat Kännön kirjat, myös Kädet oli aivan mahtava lukuelämys ja ennen kaikkea pläjäys taidetta, mystiikkaa ja mytologiaa. Kännö myös palaa moniin aiempien kirjojensa teemoista yhä uudelleen: Tässäkin kirjassa sekoitetaan tosihistorian kulttuurihahmoja ja tapahtumia fiktioon ja fiktiivisiin hahmoihin. Tässäkin kirjassa on Mefisto-hahmo ja faustinen suhde. Tässäkin kirjassa esiintyvät kielletyn rakkauden kirjosta mm. veljen ja siskon välinen suhde, hyvin nuorten tyttöjen seksuaalisuus sekä homoseksuaalisuus (sekä naisten että miesten). Tässäkin kirjassa muinaiset myytit olentoineen heräävät henkiin ja sekaantuvat ihmisten elämiin traagisin seurauksin. Tässäkin kirjassa hypitään ajassa, varsinkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla - ja vietetään aikaa Euroopan keskeisissä kulttuurikaupungeissa - Wienissä, Torinossa ja Pariisissa.
Jokin oli kuitenkin myös muuttunut: tyylillisesti kirja poikkeaa monessa suhteessa Kännön edellisistä neljästä teoksesta, jotka puolestaan olivat keskenään monin paikoin samanlaisia. Ensinnäkin kertomisen tyyli mukailee kahta kertojahahmoa, Juliania ja hänen äitiään Danae Marea Angelia. Näistä varsinkin Julianin ääni on hyvin verboosi, selittelevä ja saksalaistyylisen raskassoutuinen. Julianin osuuksissa on kokonaisia sivuja ilman ainuttakaan kappaleenvaihtoa, ja niissä kuvaillaan pedanttisesti pääasioiden lisäksi kaikenlaisia epäolennaisia yksityiskohtia, kuten ovenrivan juuttumista ja tupakan hakemista. Eikä Danae Mareakaan ole tyyliltään sellaisen lähes sarjakuvamaisen iskevän kerronnan harjoittaja, jollaista luimme Mehiläistiestä, Sömnöstä ja Ihmishämärästä.
Syy moiseen lienee kahtalainen. Ensimmäinen syy tyylimuutokseen on Kännön ilmiömäinen kyky eläytyä todeksi kirjoittamiensa henkilöiden persoonaan ja ominaisuuksiin. Tyylimuutos seuraa siis olennaiselta osin siitä, että Kännö on valinnut kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa näiden päähenkilöiden kautta. Toinen syy lienee se, että Kännö on tätä kirjaa valmistellessaan lukenut erityyppisiä lähteitä. Wagnerin oopperoiden, Goethen Faust-tulkinnan ja Steinerin teosofisten pohdintojen sijaan (tai ohella) on luettu itävaltalaisia ja ranskalaisia metafysiikkaa käsitteleviä teoksia ja kreikkalaista mytologiaa. Ja tämä on toki Kännössä parasta - luku toisensa jälkeen on kulttuurihistoriallista tutkimusmatkaa, joka saa minut lukijana yhtenään googlettamaan nimiä ja ilmiöitä sekä silloin tällöin tilaamaan kirjoja antikvariaateista Suomesta, Saksasta ja Ranskasta.
Kännö on intohimoisesti ja syvällisesti kiinnostunut tietyistä yliluonnollisista ilmiöistä, joista hän esittää kirjoissaan runsaasti sekä avoimia kysymyksiä että vahvoja mielipiteitä (vastauksia?). Esoteria muodostaa siis taiteen ohella hänen kirjojensa punaisen langan, johon verrattuna yksittäiset ihmiskohtalot, varsinkin fiktiivisten henkilöiden, ovat lopulta häviävän hauraita tähdenlentoja. Ja sellaisiksi usein päättyvätkin, sillä Kännön kirjoissa ei ole onnellisia loppuja, vaan hyvin traagisia kohtaloita.
Taannoin näytin Kännön kuvaa eräälle väkevästi näkevistä ystävistäni, joka sanoi näin:
Tällä kertaa, Kädet luettuani, näen paljon, ehkä liiankin paljon, siitä, mitä tuo ystäväni tarkoitti, ja näen myös, ettei Kännö ole vielä viidessä kirjassaan onnistunut kirjoittamaan itseään vapaaksi. Salatieteistä kiinnostuneiden onkin syytä tiedostaa, että tuolla tiellä piilee vaaroja, ja että on rajoja, joita ei kannata ylittää, koska mikäli sen tekee, ei ihmiselämänkään verran viisauden kartuttamista ehkä riitä korjaamaan itselle tehtyä vahinkoa. Tämä on tunnettu ja popularisoitu Faustin kirouksena, vaikka tässä kohden onkin syytä muistaa kyseen olevan Goethen ja kumppanien luomasta fiktiivisestä Faustista eikä keskiajalla vaikuttaneesta historiallisesta Faustista, uuden ajan taikurien suuresta esikuvasta, josta kirjoitin Runoilijan arvostelussa."Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."
Saattaa siis olla, että yksi Kännön motiiveista on myös varoittaminen. Mene ja tiedä. Kännö on kirjoittanut paljon taikuudella leikittelyn vakavista seurauksista. Verellä ja tulella kirjoitetut maailmankielen sanat eivät tunnu lähtevän kantajistaan edes seuraavissa ja taas seuraavissa sukupolvissa. Toisaalta näissä kirjaimissa on se kabbalistiikkaan olennaisesti liittyvä asia, että olevainen on koodattu kieleksi, Jumalan kieleksi, mikä puolestaan yhdistää hengellisen teorian wittgensteinilaiseen filosofiaan, ja näin tavallaan teesi ja antiteesi kohtaavat. Vähän kuin elämä ja kuolema, olevainen ja ei-olevainen, kohtaavat tarinan vaiheissa.
Niinpä voinee tehdä sen arvauksen, että teologisesti Kännö tuskin on ateisti, mutta sen sijaan hän lienee rajoitetun jumaluuden kannalla. Hänen paholaisensa ei ole varsinainen Jumala, vaan katkeroitunut puolijumala, kakkoskerroksen henkiolentoja, jotka ovat aina joutuneet jumalten varjoon, mutta ovat kuitenkin ihmisiä väkevämpiä ja siksi vaarallisia ihmispoloille. Runoilijassa mefistohahmo muistutti vielä melko suuresti abrahamilaisten uskontojen Saatanaa, mutta Ihmishämärässä Kännö yhdisti saman hahmon wagnerilaiseen tulkintaan muinaisgermaanisesta Alberichista, nibelungien ruhtinaasta.
Käsien mefistohahmo on eräänlainen variaatio samasta teemasta, sillä tällä kertaa paholaisen rooliin pääsee antiikin mytologian Ganymedes, jonka mukaan on nimetty Jupiterin suurin kuu. Jupiter oli roomalainen versio Zeuksesta, kreikkalaisten pääjumalasta, joka vastasi germaanien Wotania ja skandinaavien Odinia. Ganymedes oli kuvankaunis troijalainen nuorukainen, joka kauneudellaan ja sankaruudellaan miellytti siinä määrin Zeusta, että tämä päätti ryöstää hänet ja viedä Olympokselle, jossa Ganymedeestä tuli jumalten juomanlaskija. Palkkioksi orjatyöstään (ja epäilemättä sodomiasta, kreikkalaiset jumalat tuntien) Zeus antoi Ganymedeelle kuolemattomuuden, tehden kuolevaisesta nuorukaisesta siten hieman jumalten kaltaisen, muttei kuitenkaan jumalaa.
Antiikin maailmassa Ganymedeelle oli oma kulttinsa, kuten eräille myöhemmillekin jumalten ja keisarien poikarakastetuille. Kännön versiossa ikuisuuden verran persraiskattu poikaparka löysi kuitenkin eräänä päivänä itsensä yksin Olympoksen palatsia asuttamasta, sillä jumalat olivat lähteneet maailmastamme - eivät jälkiä jättämättä vaan päinvastoin paljonkin jälkiä jättäen, mutta lähteneet yhtä kaikki. Hylänneet kuolevaiset tänne, ja myös kuolemattomaksi tehdyn Ganymedeen, joka vuosisatojen seuratessa toistaan sai havaita kuolemattomuuden olevan sittenkin kirous, koska se kaikesta huolimatta ei ollut tehnyt hänestä Jumalan veroista.
Tässä kreikkalainen myytti yhtyy Luciferin myyttiin. Ei liene sattumaa, että Kännö on nimennyt Ganymedeen myöhemmän ihmisinkarnaation Christoferiksi - valonkantajasta Kristuksen kantajaksi.
Jumalten lähtö, Jumalan kuolema - nietzscheläinen ajatus - toistuu Kännön uusiksi kirjoittamassa mytologiassa myös germaanien kohdalla, jossa jumalhämärä kohtasi muinaisia jumalia ihmisten maailman aattona. Kuten muistamme, Ihmishämärässä tapahtui kuitenkin käänteinen, eli kerran juonitteluihinsa sekä Alberichin ja ihmisten juonitteluihin tuhoutuneet jumalat palaavat sittenkin takaisin ja sysäävät liikkeelle ihmiskunnan itsetuhon. No, ainakin osittaisen sellaisen.
Ihmishämärässä wagneriaanisen jumaltarun Alberich ilmaantui esiin Heinrich von Grüngenin hahmossa. Katkeroitunut Ganymedes puolestaan ilmestyy esiin Christopher von Mettaun hahmossa. Hän ei ole enää vuosituhansia ihmisten parissa kuljeskeltuaan hehkeän helleeninuorukaisen hahmossa, vaan on aikojen saatossa muuttunut keski-ikäiseksi, kotkannenäiseksi ja pönäköityneeksi ukkeliksi, mutta yhtä kaikki säilyttänyt sen verran ylimaallista viehätysvoimaa, että paitsi paholaista palvovat noidat ja vampyyrit, myös viaton teinityttö ja hänen myöhempi miespuolinen inkarnaationsa joutuvat tuon hahmon lumoihin.
Sitä paitsi lumoaminen tapahtuu Oberonin yössä, mikä on selvä viittaus aiempaan Alberich-hahmoon, koskapa Alberich on olennaisesti sama hahmo kuin haltiain tai keijujen kuningas Oberon. Proserpion aatelispalatsin puutarhajuhlissa Torinossa näytellään Prosperon saaren sijaan Kesäyön unelma, jossa Mettau yhdistyy kelttiläisen mytologian Puck-hahmoon, Robin Goodfellowiin, joka puolestaan on yhteydessä kreikkalais-roomalaisen perinteen ilkikuriseen Pan-poikajumalaan. Tämän koko viittausketjun Kännö kerii auki teinitytöksi poikkeuksellisen oppineen kertojahahmonsa Danaen syvän kirjallisuustuntemuksen kautta.
Kännö on lisännyt soppaan vielä lisää elementtejä: Mettau on ehtinyt ennen 1700-luvun lopun inkarnaatiotaan olla myös tosimaailmassa vaikuttanut baijerilais-itävaltalainen taiteilija Christoph Haizmann, joka tuli tunnetuksi faustisesta sopimuksestaan paholaisen kanssa sekä tuon sopimuksen kaksinkertaisesta ulosmanaamisesta (ensin verellä, sitten musteella kirjoitetun version). Haizmann vietti elämänsä ehtoon böömiläisessä Mettaun luostarissa, josta Kännön tämänkertainen mefistohahmo on ottanut sukunimensä.
Kännölle on ominaista se, ettei mikään nimi tunnu olevan sattuma. Olen aiempien kirjojen kohdalla ollut yllättynyt siitä, että hän on ikään kuin uusiokäyttänyt todellisuudessa olemassa olleiden henkilöiden (yleensä taiteilijoiden) nimiä, mutta antaen ne fiktiivisille hahmoille, jotka toimivat eri ajassa ja kontekstissä kuin alkuperäinen nimenkantaja. Esimerkiksi Friedrich Tieck oli kuvanveistäjä ja Heinrich Hase samoin, mutta he toimivat satoja vuosia aiemmin kuin Kännön samannimiset hahmot. Jokin viesti tällaiseen täytyy sisältyä, koska sattumaa se tuskin on. Mutta tätä arvoitusta en ole vielä ratkaissut.
Käsissä kävi samoin: Christofer von Mettaun nimi johti Alankomaissa vaikuttaneen diplomaatin ja vakoojan jäljille. Yksi Käsien pienemmistä roistoista, kreikkalainen taiteenkeräilijä Athanásios Christópoulos, johdatti etsimään tietoa samoihin aikoihin eläneestä kreikkalaisesta runoilijasta, jonka runokirjan Danae myöhemmin löytää pariisilaisesta kirjakaupasta, ja joka muistuttaa häntä aiemmin kohtaamastaan, paljon ikävämmästä Athanásios-hahmosta. Athanásios Christópoulos (1772-1847) oli kreikkalainen runoilija ja lyyrikko, jonka säkeet lepattivat modernin kreikkalaisen kirjallisuuden aamunkoitossa kuin uutta laulukieltä tapaileva satakieli.
Sattumalta tarinassa vilahtanut Angelien naapuri puolestaan sai minut uppoutumaan pitkäksi aikaa sivuraiteelle Giordano Brunon (1548-1600) oppeihin halutessani muistuttaa itseäni, mikä hänen renessanssiajattelussaan olikaan johtanut kerettiläistuomioon ja roviolla polttamiseen. Ja kun Kännön kirjassa useaan kertaan palattiin apotti Henri de Montfaucon de Villarsin kirjoittamaan mystisen kabbalistiikan merkkiteokseen Le Comte de Gabalis, se muistutti minua teininä sangen suuresti miellyttäneestä Anatole Francen Kuningatar Hanhenjalan ravintolasta, ja kun en sitä etsinnästä huolimatta löytänyt kotikirjastostani (vaikka tiedän sen olevan siellä), jouduin tekemään tilauksen ranskalaisesta nettidivarista saadakseni molemmat ranskaksi ja luetuttaakseni ne myös puolisollani.
Ja kun selasin de Villarsin tuotantoa divarien sivuilta, eteeni ilmestyi kirja, jonka olemassaolosta en tiennytkään - nimittäin Le Geomyler, joka näytetään julkaistun erikseen sekä de Villarsin että ranskalaisen runoilijan Hippolyte Guérinin nimissä, "käännöksenä arabiasta". Tämä löytö olikin varsinainen onnenpotku, sillä olin aiemmin Mika Waltarin Mikael Hakimia analysoidessani yrittänyt selvittää, mitä veljeskuntaa hän "geomailereilla" tarkoitti.
Toisinaan mielessäni käy jopa ajatus, että Kännö tekee tämän tahallisesti - lietsoo kryptisillä viittauksillaan ja nimien uuskäytöllä lukijansa etsimään verkosta lisätietoja, jotka johdattavat uusille poluille. Muistelenkin joskus käyttäneeni termejä tähtiportit ja synaptisuus hänen kirjoistaan kirjoittaessani.
Ganymedeen tarun, shakespeareläisen Oberonin yön ja faustilaisen Mefistofeles-muunnelman lisäksi Kännö on ladannut tarinaan kasapäin muitakin kiehtovia mytologisia elementtejä. Esimerkiksi Eleusiin mysteereissä keskeisenä olleen Demeterin ja Persefonen myytin - äidin ja tyttären, joista toisen tai kummankin piti matkustaa Haadeksen valtakuntaan viettämään talvensa siellä ja palata jälleen keväällä hedelmöittämään maata. Äiti ja tytär sekoittuivat antiikin Kreikan riiteissä - ja niin tekevät he myös Kännöllä.
Danae Marea Angeli on kimääri, kolme naista yhdessä, ja lopulta kaksi miestäkin. Tyttö Danae, aikuinen nainen Marea ja vanha nainen rouva Angeli jakavat saman mielen. He ovat myös fyysisiä klooneja toisistaan, koska Danaen kuolemattomuuskirous toteutuu itsensä synnyttämisenä yhä uudelleen, kunnes hän löytäisi uudelleen kadotetun rakastettunsa Proserpinan, jonka Ganymedes murhasi.
Danae on nimetty myytin mukaan, jossa Zeus hedelmöittää kultasateen muodossa kammioonsa suljetun neitseellisen neidon. Marea saattaa viitata Maaraan tai mereen tai sitten merennymfi Mairaan, joka oli yksi nereideistä. Tämän nimen viittausta en onnistunut yksiselitteisesti avaamaan. Merennymfi vaikuttaisi todennäköisimmältä, koska hänen myyttinsä on yhteydessä kirkkauteen, puhtauteen ja transformaatioon sekä myös Siriukseen, mutta jos niin on, herää kysymys miksi Kännö, joka ilmeisesti osaa kreikkaa, olisi kirjoittanut nimen väärin. Sen niminen italialainen nainen olisi varmaankin ollut nimeltään Mera. Perheen sukunimi Angeli viittaa tietysti enkeleihin.
Lopuksi mukana on vielä Lesboksen saaren suuren runoilijattaren Sapfon runous, jota Danae siellä täällä siteeraa, sillä tarinan ytimessä on naisparin rakkaustarina. Itse asiassa tarinassa on runsaasti epäsovinnaisia rakkauden muotoja - Danaen ja Proserpinan suhde, Julianin ja Ludwigin suhde, Egonin suhde siskoonsa ja myöhempikin viehtymys alaikäisiin tyttöihin.
Egon Schielen pitkään jatkunut suhde alaikäiseen Wally Neuziliin sekä hänen taiteensa aiheutti skandaaleja ja vankilatuomionkin hänen eläessään ja olisivat saattaneet aiheuttaa saman vielä nykypäivänäkin, sillä vaikka moni seksuaalitabu on nykyaikaan tultaessa höltynyt ja vapautunut, raja lasten ja aikuisten välillä on sen sijaan tiukentunut: Renessanssiajan kuuluisimmassa rakkaustarinassa Romeossa ja Juliassa Julia-tyttö oli vasta 13-vuotias, mikä olisi tänä päivänä skandaali - mutta omana aikanaan tuohon ei juuri kiinnitetty huomiota, vaan skandaali oli se, että Romeo ja Julia rakastivat toisiaan vastoin sukujensa sopimia avioliittojärjestelyjä.
* * *
Mutta lähestytäänpä Käsien keitosta toisesta näkökulmasta, kirjan kehysjuonesta. Kirja alkaa Wienistä ja sinne myös loppuu. Julian Angeli, loogisten empiristien filosofipiireissä liikkunut nuorimies, jolla on taipumusta dramaattisuuteen, on saanut äitinsä kuoleman jälkeen perinnöksi tämän uskomattoman tarinan. Äiti, Danae Marea, paljastaa Julianille olevansa yksi ja kolme, eläneensä toista sataa vuotta ja syntyneensä monta kertaa, jolloin sama tietoisuus on aina latautunut uudelleen hänen mieleensä edellisistä versioista.
Julian puolestaan ryhtyy kertomaan tätä uskomatonta tarinaa miesrakastajalleen, joka ei ole kukaan sen vähempi kuin Ludwig Wittgenstein. Tai ehkä sittenkin Wittgensteinin haamu tai häntä muistuttava mielikuvitusolento hiljalleen sekoavan Julianin päässä - tästä emme kai saa varmuutta, ellei sellaista tarjoile Wittgensteinin leijuminen lopussa hilpeänä palavan kartanon liekkien yllä.
Julianin kehystarinaan kuuluu myös hänen professorinsa, Wienin empiristipiirin keskushenkilö Moritz Schlick, joka Wittgensteinin tavoin oli todellinen henkilö, kuten myös kansallissosialismista ja mustasukkaisuudesta hurahtanut filosofian tohtori Johann Nelböck, joka tosielämässä samoin kuin Kännön vaihtoehtohistoriassakin murhasi Schlickin yliopistonsa marmoriportaikkoon. Kännö ei ole muuttanut dramaattisimpia tapahtumia, kuten henkilöiden kuolemia, mutta on muokannut niihin johtaneet motiivit omaan tarinaansa sopiviksi.
Mutta ennen kuin päädytään takaisin noihin Wienin tapahtumiin anschlussin aattona, palataan Danae Marean juurille Torinoon, vuoteen 1790, jolloin Torino oli Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki. Torinossa seikkailtiin myös Runoilijassa ja ainakin kahdessa Kännön kirjoista se mainittiin yhtenä maailman mustan magian trigonometrisistä pääkaupungeista, mitä ilmensi myös Torinon Lucifer-patsas.
Torinossa rakastuvat toisiinsa kaksi teinityttöä, Danae Angeli ja Giulietta Proserpio, josta jälkimmäisestä Danae käyttää myyttistä nimeä Proserpina - kreikkalaisen Persefonen roomalainen versio. Giuliettan virallinen nimi lienee viittaus Romeon ja Julian tarinan Juliaan (Giulia, Giulietta). Sekä Danaen isä Michele Angeli, setä Emmanuele että Proserpinan vanhemmat Flavio ja Lucina sekä varsinkin notoriöösi Fiorenza-täti näyttävät olevan viehättyneitä kreikkalaisesta mytologiasta ja esoteriasta. Myöhemmin käy tosin ilmi, että he edustavat hieman eri koulukuntia, kun tytöt löytävät Giuliettan vanhempien kartanon kellareista salaisiin menoihin pyhitetyn Zeus-härän temppelin.
Härkäpatsaan tulisilmien ja kookkaan falloksen alla tytöt tulevat paitsi löytäneeksi seksuaalisen suuntautumisensa täyttymyksen, myös sekaantuneeksi ikivanhaan maagiseen kulttiin, joka on harjoittanut samaisessa temppelissä seksi- ja verimagiaa ja uhrannut viattomia tyttölapsia saatanaksi tekeytyneelle Ganymedeelle. Tietämättään tytöt kirjoittavat eroottisilla leikeillään oman tuomionsa, jonka vuoksi toinen heistä joutuu manalaan ja toinen vaeltamaan ikuisesti ihmisten kaupungin katuja, jotka ovat vuosia.
Torinosta siirrytään Pariisiin, jossa kolmiruumiinen olento nimeltä Danae Marea Angeli rakentaa poikkeuksellisen olemisen muotonsa edellyttämät rutiinit ja puitteet. Tapahtuu asioita, mutta mikään ei oikein mene eteenpäin, joten jossain vaiheessa siirrytään Krumaun pikkukaupunkiin, nykyiseen Tšekin Krumloviin, joka on tarinan kannalta välttämätön siksi, että Kännö on halunnut yhdistää tarinaansa vielä yhden taidesäikeen, nuorena kuolleen itävaltalaisen ekspressionistin Egon Schielen.
Egonista tulee Danaen elämän päättävä rakkaus ja tarinassa vihjataan hänen olevan Proserpinan reinkarnaatio, vaikka täyttä varmuutta ei saadakaan. Sukulaisuussuhteet sen kuin mutkistuvat romaanin loppua kohti, kun yli sadan vuoden takaa aavemainen Fiorenza-tätikin kaivautuu vielä kryptastaan. Julianin uni viittaa selvästi vampyyritarustoon, joka taas yhdistyy mustassa magiassa käytettyjen veriuhrien perinteeseen.
Tätä lukuun ottamatta Schielen elämää kuitenkin seurataan varsin todenmukaisesti - tai ainakin samoin kuin Schieleä esittelevät julkiset lähteetkin sen esittävät. Schiele ja Danae Marea tapaavat Krumaussa, mutta jo kohta pikkukaupunki savustaa skandalöösin nuoren taiteilijan ulos, koska tämä on hieman liian viehtynyt alaikäisten tyttöjen käyttämiseen malleinaan ja sänkykumppaneinaan. Yksi näistä, 17-vuotias Walburga eli Wally Neuzil on Egonin pitkäaikainen avioton naisystävä ja esiintyy tarinassa, samoin kuin myös Schielen myöhemmin vaimokseen ottama sovinnainen porvarisneito Edith.
Kirjassa viitataan useaan kertaan siihen, että Danae Marea olisi välillä asunut Brnossa, mutta siellä ei kuitenkaan missään vaiheessa vietetä aikaa kirjan sivuilla. Sen sijaan siirrytään Egonin edesottamusten seuraavalle näyttämölle, alaitävaltalaiseen Neulengbachin pikkukaupunkiin, jossa skandaalit jatkuvat ja Schiele joutuu lopulta oikeuteenkin. Hänet vapautetaan tytön vapaudenriistoon ja seksuaaliseen ahdisteluun liittyvistä syytteistä, mutta tuomitaan muutaman päivän vankeuteen säädyttömien kuvien pitämisestä esillä paikassa, jossa on lapsia (eli omassa ateljeessaan).
Danae pysyy kuitenkin Egonille uskollisena ja Wally samoin - jälkimmäinen jättää tosin Egonin ovet paukkuen lopulta siinä vaiheessa, kun tämä päättää uraansa edistääkseen ryhtyä siveään ja sovinnaiseen avioliittoon Edithin kanssa. Edith ja Egon kuolevat ensimmäisen maailmansodan jälkipyykeissä silloiseen pandemiaan, espanjantautiin. Wally lähtee sairaanhoitajaksi sotaan ja kuolee rintamalla Dalmatiassa punatautiin. Kaikki heistä kovin nuorina - Egon oli kuollessaan 28-vuotias, tytöt 23-vuotiaita.
Niin, se käsimerkki. Kun ensimmäistä kertaa näin Kännön kirjoittaneen uuden romaanin nimellä Kädet, luulin, että tässä tarinassa hän palaisi aiemmin haastattelussa esittämäänsä ajatukseen käsien merkityksestä ihmisen maailmanherruudessa - peukalo-etusormiote ja taide tekivät ihmisestä ihmisen. Mutta Kännöllä olikin ollut mielessä jotain muuta, sillä Käsissä ei palata siihen, kuinka ihminen manipuloi käsillä ympäristöään - päinvastoin, Käsissä korostuu kielen merkitys, maagisten sanojen kultasade, joka siittää ihmisistä olevaisia ja määrittää heidän osansa suuressa kirjoitetussa näytelmässä.
Otsikon kädet liittynevät siis ensisijaisesti Egon Schielen taiteeseen. Jos tekee kuvahaun Schielen nimellä, saa vastaukseksi kasapäin hänen omakuviaan, joita hän tuottikin uransa aikana suuret määrät. Schielen maalauksissa hänellä on erittäin monissa omakuvissa tuo sama käsimerkki, joka on päässyt Kännön kirjan kanteen - ja jonka Ganymedes tekee tavatessaan ensi kerran Danaen ja Proserpinan. Kännö on selittänyt käsimerkkiä Proserpinan suulla valinnaksi kahden välillä - yksi saisi ikkunan elämään, kun taas toinen, Proserpina, lähtisi kuolemaan, manalaan, kuten Persefone. Mutta miksi sitten käsimerkki palaa olevaisuuteen Schielen maalauksissa? Tätä Kännö ei eksplikoi. Ehkä hän on tarkoittanut tämän lisävihjaukseksi siitä, että Schiele oli Proserpinan reinkarnaatio. Mutta Schiele ei ole tietoinen asiasta, joten hän tuskin voinee maalauksissaan lähettää signaalia vaeltamaan jääneelle Danaelle. Itselleni tuli Schielen tavaramerkistä mieleen pikemminkin hänen vulvakautensa. Ehkä rako tosiaan tarkoitti - rakoa.
Danae ehtii joka tapauksessa synnyttää Egonille lapsen, Julianin, ja kuolee sitten itsekin, ilmeisesti Egonilta saatuun espanjantautiin. Tässä vaiheessa hypätään takaisin kirjan alun skenaarioon eli Julianin keskusteluihin näkyjensä ja haamujensa kanssa wieniläisessä kartanossaan, ja siinä sivussa Moritz Schlickin murhaan. Siihenkin saadaan Ganymedes jotenkin mukaan - joskin melko passiivisessa yllyttäjäroolissa, puhumattomana unennäkönä, jolla on tällä kertaa käsivarrellaan istumassa kultainen kukko. Kukko ei tosin ehdi kiekua ensimmäistäkään kertaa, kun Julian jo löytää itsensä muistinsa menettäneenä soppalammikosta.
Böömiläisen luonnontaikuuden harjoittajan poika, viimeisen rouva Angelin ja Julianin tšekkiläinen palvelija Tomáš, on lopulta yksi kirjan selväpäisimmistä hahmoista, joka vielä aivan kirjan lopussa vihjaa Julianille - ja lukijalle - että osa uskomattomasta tarinasta saattaa sittenkin olla villin mielikuvituksen tuottamia väärinkäsityksiä. Tässä ratkaisussa - kuten myös Wittgensteinin vaikenemisessa - Kännö jättää oven auki vaihtoehtoisille selityksille, ehkäpä niillekin, joita voitaisiin kutsua rationaalisiksi. Tällainen seuraa pitkää perinnettä maagisen romaanikirjallisuuden alalla, jossa lopussa taikamaailmasta päästäänkin jonkin vaatekaapin, lentävän maton tai keijukaistomun kautta takaisin reaalimaailmaan ja sitten mietitään, oliko se kaikki sittenkin vain Oberonin unta.
* * *
Jotta en ylistäisi kritiikittä, minulla on Käsistä myös pieniä moitteita, jotka toki kalpenevat tarinan myyttisen täyteläisyyden rinnalla.
Ensinnäkin, Käsiä oli tyylivalintojen vuoksi hieman raskaampaa lukea kuin aiempia Kännöjä, vaikka tarinassa olikin paljon viehätystä ja kauneutta sekä monin verroin lisää naisellisuutta, joka aiemmissa kirjoissa oli jäänyt melko paljon sivuosiin.
Mietin pitkään, johtuiko raskaus vain tyylistä, vai oliko se myös tarinasta itsestään tihkuvaa epätoivoa. Sitä, että maailma on niin epäoikeudenmukainen, ja että rakkaus ei ehkä voitakaan. Sivu sivun jälkeen kuolemaa selitetään pois nimeämällä se uudelleen syntymiseksi ei-olevaisuuteen.
Lopulta kuitenkin kuolemanvoimat voittavat. Egon ja kaikki naisensa kuolevat. Danae menettää kuolemattomuutensa - tehden sen tosin vakaasta tahdostaan - mutta hänen viimeinen perillisensä Julian seuraakin Ganymedeen polkua eikä Danaen ja Proserpinan rakkauden. Eikä tämä johdu vain siitä, että hän on homoseksuaali ja siten oletettavasti jää lapsettomaksi, vaan hän myös sekoaa, lietsoo toisen sekopään murhaan, polttaa äitinsä muistelmat, perintönsä ja kartanonsa, jättää pakenematta Torinoon ja näännyttää itsensä hengiltä metsätölliin.
Mielessäni käy täysin toisenlainen erakoituminen - Kuningatar Hanhenjalan majatalon päähenkilö Jacques Ménétrier, joka päätyy kirjan lopussa kaikkien seikkailujen jälkeen onnelliseksi yksineläjäksi kirjojen ja oppineisuuden pariin. Ehkä nuoren Jacques'in lopulta löytämä onni olisi auttanut kirjoittamaan entisen synnintekijän vapaaksi paremmin kuin salaperäinen herra d'Astarac, joka etsi sylfejään ja salamantereitaan ja heittäytyi lopulta tuleen. Viiniin menevä mestari Jérôme joutui lopulta pidätetyksi ja teloitetuksi, vaikka hänen vapaamieliset ajatuksensa jäivätkin elämään.
Sillä kun totesin Käsien sisältävän jonkin sellaisen synkemmän, ehkä jopa katkeramman sävyn, jota en Kännön aiemmissa kirjoissa aistinut, ainakaan samalla lailla - en edes hilpeässä maailmanlopun kuvauksessa Ihmishämärässä - niin löysin kirjasta myös eräänlaisen isänmurhapuheen, samanlaisen, jollaisesta kirjoitin aiemmin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanin analyysissäni, jossa Richard luonnemurhaa Julianin. Jotain samanlaista kuulen tässä kohdassa, jossa Julian vuodattaa filosofisen sydänverensä kylmää ja julmaa dionyysistä tai luciferista puolijumaluutta edustavalle Ganymedeelle:
"Sillä, minä sanoin v. Mettaulle, entä jos tuo kaivattu merkitys onkin rakkaus. Ja mitä voisi olla rakkauden ulkopuolella? Tuollaisia täydellisesti elämälle vieraita olioita, kuten te, ettekä te voisi missään tapauksessa olla merkitys millekään, koska tuhansia vuosia etsittyänne ette ole löytänyt elämällenne mitään muuta merkitystä kuin kuoleman, jota täydellisen arvottomien olioiden tapaan kylvätte ympärillenne, koska ette rohkene kohdata sitä itse. - Siis: jos todellisuuden pohjimmainen rakenne on kieli, ehkä kielen tärkein tehtävä on kertoa meille rakkaudesta. Siitä, miten meidän on rakastettava itseämme ja toisiamme; maailmaa, elämää, Jumalaa, taidetta ja totuutta... kaikkea sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen, joka on, jotka ovat, jotka olemme, tietysti, täydellisen satunnaisia olentoja, kuten ystäväni [Wittgenstein] kirjoittaa, mutta jotka voimme löytää arvomme ja merkityksemme rakkaudesta. Ja meitä katselevat kadehtien ja kostaen rakkauden ulkopuoliset olennot, sellaiset kuten te, jotka saatatte ymmärtää ammoin kadottamanne merkityksen, mutta jotka olette liian arvottomia päästäksenne siihen takaisin sisälle."
"Sillä rakkaus ei ole satunnaista, eihän?"
* * *
En malta olla mainitsematta joitain historiallisia asioita, jotka olisin kirjoittanut toisin: Käsien tarinan varhaisemmissa vaiheissa Brno olisi epäilemättä ollut tarinan päähenkilöille Brünn ja mustien timanttien kaupunki Moravská Ostrava olisi ollut Mährisch Ostrau. Nämä kaupungit esiintyvät kuitenkin kirjassa tšekkiläisillä nimillään, kun taas paljon pienempi paikkakunta Krumau (Krumlov) esiintyy saksalaisella nimellään.
Toinen pieni epäjohdonmukaisuus Itävalta-Unkarin historian suhteen liittyy Triesteen, jonne 17-vuotias Egon Schiele ja 13-vuotias sisarensa Gerti pakenivat skandalöösille karkumatkalleen sekä tosielämässä että Kännön kirjassa. Kännön kirjassa Egon selittää matkakohdettaan sanomalla halunneensa matkustaa vieraille maille ja Italiaan. Mutta tässäpä olennainen asia olikin, että Trieste oli osa Itävalta-Unkaria ja Itävallan tärkein satama, kunnes Itävalta-Unkarin tappio ensimmäisessä maailmansodassa johti myös sen menetykseen. Italia miehitti Triesten vuonna 1918 ja Itävalta luovutti sen muodollisesti seuraavana vuonna. Karkumatkakohteeksi Trieste oli siis Egonille ja Gertille looginen ja helppo.
Kännön italian osaamiseen on jäänyt kiusallinen pikkuvirhe, jota kustannustoimittajakaan ei ole huomannut: signore on toki italiaksi herra, mutta silloin kun se yhdistyy ihmisen nimeen, putoaa pois loppu-e. Italialainen sanoo toki sí, signore ja per favore, signore, mutta kutsuu toista henkilöä signor Proserpioksi tai signor Angeliksi.
Kännö kirjoittaa kaikissa romaaneissaan kaupunkikyyhkyistä tarkoittaessaan kesykyyhkyjä eli tuttavallisemmin puluja. Ei kaupunkikyyhky toki huono nimi ole, hassu vain siksi, että Kännö näyttää mieluusti identifioivan kirjoissaan esiintyvät eläimet hyvinkin spesifisti.
Toinen ja nimenomaan tässä kirjassa esiintyvä ornitologinen huomio liittyy pääskyihin. Pitkin Käsiä ne kirkuvat, välillä jopa kiljuvat, ja ajoittain sirisevät. Tämä saa minut olettamaan, että kyse on tervapääskyistä eli kiitäjistä, joiden ääni minullekin on aina merkinnyt keskeistä viivanvetoa kesän äänimaisemassa. Jossain paikoin kohottelin kulmiani, kun pääskyt kirkuivat lokakuussa ja vieläpä lumisateessa, kunnes hetken lauseita väänneltyäni huomasin, että tuossa puhuttiinkin siitä hypoteettisesta kesästä, jota Edith ja syntymätön lapsi eivät koskaan päässeet näkemään.
Olipa taas lukukokemus. Ja koska en ole tietoinen, että Kännö olisi julkaissut vielä seuraavaa romaaniaan, otan seuraavaksi lukuun kirjan, jossa kuulemma on yhteys äidinäidinäitiini ja Laatokan mystiseen härkäuhrien saareen, Mantsinsaareen, josta hän oli kotoisin. Tämä kirja on Miina Supisen Kultainen peura, ja jos siinä kerran on jotain äidinäidinäitiini liittyvää, otaksun sen silloin liippaavan temaattisesti jollain tasolla myös Kännön tuotantoa.
