Pian alkaa viime aikojen suurin pyykkivuororupeama, mikä tarkoittaa myös sitoutumista koko illaksi turvatalon rakennuskompleksiin. Olen sen kunniaksi avannut toiseksi viimeisen Ksaran vuoden 2004 Cuvée du Troisième Millénairen.
Muistelen jokin aika sitten kirjoittaneeni laadusta. Esimerkiksi ravintoloiden laatu ei suinkaan riipu pelkästään siitä, että niissä tarjoillaan hyvää ruokaa ja että hinta-laatu-suhde on edes jotakuinkin kohdallaan. Ehkä kaikkein tärkeintä paikan laadun kannalta on se, millainen tunnelma paikassa on. Kuinka henkilökunta reflektoi asiakkaisiin ja kommunikoi heidän kanssaan, verbaalisesti tai eleillään. Hyvästä ravintolasta tietää usein vasta muutaman kerran jälkeen, että se on hyvä; että asiat, joita siellä havaitsi esitietoisina tunnetiloina, ovat ominaisia paikalle.
Hämeentien varrella jossain Hakaniemen ja Tannerin kentän puolivälissä sijaitseva pizzeria Mare Chiaro on hyvä ravintola. Ruoka on hyvää, hinnat ovat kohdallaan, ja mikä parasta, paikassa on aina tunnelma, joka antaa sille sielun. Henkilökunta ja asiakkaat puhuvat keskenään, ja harvoin kaikkein banaaleimmista asioista. Sisustus muistuttaa siitä, että omistajalla tai ravintolanpitäjällä on värikäs menneisyys. Ehkä. Ei väliä, onko se totta. Siellä soitetaan aina vanhoja klassikoita, milloin suomalaisia ja milloin amerikkalaisia. Kävisin paikassa useamminkin, jos se olisi useammin auki silloin kun ehdin suorittamaan syömispalvelustani, ja jos se liian usein ei olisi niin täynnä. Paikka on pieni, joten se täyttyy maltillisestakin asiakasmäärästä.
Laatu on sitä, että ei tehdä vain, mikä on välttämättä tehtävä, kuten syöminen, joka epäilemättä on välttämätön päivittäinen suoritus suurimmalle osalle väestöstä, vaan välttämättömien tehtävien lisäksi tehdään muuta, ja lisäksi välttämättömien tehtävien suorittaminenkin voidaan tehdä tietoisemmin ja lisäarvollisesti.
Nykyaikana monet luulevat, että laatu ja tehokkuus kasvavat sillä, että välttämättömyyksiä luodaan enemmän. Että yhä useampi asia on pakko. Sillä tavoin yritetään oman toiminnan lisäksi ohjata muidenkin toimintaa: alaisten, seurustelukumppanien, lasten ja niin edelleen. Kuitenkin suurin osa itselle ja muille luoduista pakoista on kaikkea muuta kuin välttämättömiä, niille olisi lukuisia vaihtoehtoja, ja niiden muuttaminen pakkotoimiksi sekä vähentää oleellisesti suoritusten laatua että vie aikaa ja resursseja miltään lisäarvoa tuottavalta toiminnalta.
On surullista, miten vallitsevaa toisaalta käytettävissä olevien resurssien tuhlaaminen ja toisaalta käytettävissä olevien resurssien käyttämättömyys ovat. Tuhlaamisella tarkoitan ennen kaikkea turhaa toimintaa, joka turhauttaa, ja väärin suunnattua toimintaa. Tai toimintaa, johon olisi pitänyt suunnata muita resursseja kuin siihen suunnatut. Mikään ei turhauta niin kuin turhuus.
Hiljattain luin loppuun kauan sitten aloittamani John le Carrén parin vuoden takaisen kirjan A Most Wanted Man. Le Carré on vihdoinkin astunut toisella jalallaan pois kylmästä sodasta, 2000-luvulle ja terrorisminvastaiseen sotaan, vaikka toinen jalka onkin yhä kylmässä sodassa. Kuten tavallista, amerikkalaiset cowboyt ovat tässäkin kirjassa pahoja. Tällä kertaa hyviä ovat saksalaiset humanistit. Le Carré on antanut pakolliselle alter egolleen tällä kertaa yksityisen sijoituspankkiirin hahmon, tietenkin välttämättömine kompleksisine isäsuhteineen.
Kirjasta käy epäsuorasti ilmi, etteivät le Carrén omakohtaiset tiedot Kaukasiasta ole ollenkaan parantuneet sitten Single & Singlen. Hän asettaa yhä kaukasialaisiin rooleihin venäläisiä kylmän sodan ajan lopun dissidenttejä. Niinpä myös Mitä halutuimman miehen konspiraatioiden välikappaleena tahtomattaan toimiva pseudoislamisti, joka on olevinaan tšetšeeni, on luonteeltaan pikemminkin edesvastuuttoman moskovalaisen underground-runoilijan arkkityyppi. Onneksi le Carré on väistänyt ongelmaa samalla tavalla tietojensa vajavaisuudet tunnistaen kuin Single & Singlessä, eli tekemällä hahmosta isän puolelta venäläisen.
Molemmista kirjoista saa vahvasti sen kuvan, että David Cornwell ei ole tuntenut henkilökohtaisesti ainuttakaan tšetšeeniä eikä edes georgialaista, saati vuoriston megreliä tai vastarintaan osallistunutta tšetšeenisissiä. Jos olisi tuntenut, hän olisi saattanut saavuttaa hyvinkin herkullisia kuvauksia. Mutta ei. Le Carré on lisännyt tarinaan islamilaista maustetta, mutta siinäkin on hieman kirjoista ja toisen käden lähteistä opitun maku enemmän kuin eletyn.
Sen sijaan länsimaisten tiedustelupalvelujen hallinnollisia ja operationaalisia kokouksia ja hallintojen sisäisiä juonitteluja ja poliittisia vääntöjä kuvatessaan le Carré on yhä yhtä tarkka ja nautinnollisen kyyninen kuin aiemmin. Ehkä se johtuu siitä, ettei mikään ole oleellisesti muuttunut.
Ryhdyin eilen lukemaan Alan Furstin kirjaa The Polish Officer, jonka erään kontaktini äiti injektoi ystävällisesti lukulistaani. Suosittelija on himolukija ja genren asiantuntija, joten ei ole yllätys, että jo alkumetreillä kirja on erinomainen. Erityisesti siinä viehättää se, kuinka paljon yksityiskohtia voidaan sanoa suhteellisen nopeasti etenevällä kuvauksella.
Furst on syntynyt New Yorkissa ja asuu Long Islandilla, joten on epätodennäköistä, että kyse olisi hänen kohdallaan omakohtaisesti eletyn kuvaamisesta - hänhän kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia kaukana Euroopan rintamalla. Tästä huolimatta hän on kuitenkin mielestäni kuvaillut erittäin hyvin aktiivisella rintamalla ja epätoivoisissakin defaitistisissa tunnelmissa elävien ihmisten toimia ja tuntemuksia saksalaisten valloittaessa Varsovaa vääjäämättä.
Sen lisäksi, että Furst on epäilemättä lukenut paljon, ehkä myös käynyt läpi paikkoja ja visualisoinut, ehkä hän on vain hyvä eläytyjä. Useimmat hyvät kirjailijat ovat. Siksi he pystyvät kirjoittamaan laadukkaasti ajoista ja paikoista, joita eivät omakohtaisesti eletyn kautta tunne. Moni, joka tuntee, ei ole suinkaan hyvä tuntemansa kuvailija.
Minä olen omakohtaisesti elänyt useamman kuin yhden sodan rintamalla, tavannut ihmisiä, jotka sitten katoavat tai kuolevat, ja muuta sellaista. Nähnyt ihmisissä, joista ei olisi uskonut, hienoa sankaruutta, ja toisissa, joiden kohdalla se tulee pettymyksenä, halveksittavaa pelkuruutta. Usein sitä ei siinä tilanteessa tietenkään voi sanoa, eikä ehkä myöhemminkään. Sitä vain katsoo pitkään ja ihmettelee, tekevätkö ihmiset lainkaan tietoisia ratkaisuja vai ajelehtivatko vain hetkellisten tunteidensa varassa. Ja mitä sen jälkeen?
Kirjoitan paljon, mutta kirjoitan pääsääntöisesti aivan muista asioista kuin niistä, joita olen omakohtaisesti kokenut. En oikein tiedä miksi. Joskus kirjoitan myös omakohtaisesti koetusta, mutta kun jälkeenpäin luen niitä, ajattelen, ettei niitä voi julkaista ennen kuin korkeintaan kymmenien vuosien päästä, kun tietyt ihmiset ovat kuolleet ja muutkin menettäneet muistinsa. Tietysti voi tehdä myös jotain siltä väliltä, kuten tässä blogissa: kirjoittaa tosiasioista, mutta vältellä tarkkuutta, jättää nimet mainitsematta, olla tahallisesti epämääräinen. Ne, jotka ymmärtävät, tietävät, ja päinvastoin, ja muut voivat lopettaa lukemisen ja etsiä itselleen parempaa luettavaa.
Työnantajani ajattelevaisesti lähettämä psykologi ihmetteli aikoinaan meille varatun puolen tunnin aikana, että eikö minulla muka ole yhtään posttraumaattista stressireaktiota, vai mikä sen nimi nyt oli. Hän oli kirjoista lukenut, että sellainen pitäisi tapauksessani varmaankin jotenkin näkyä. Kuinka se näkyisi, jos ei ole yhteistä kieltä? Hiljaisuutena? Ihmiset näkevät ja kuulevat ja tekevät kaikenlaisia asioita sodassa. Niistä on helpompi puhua hiljaisesti ja ilman sanoja niiden kanssa, jotka olivat siellä ja tietävät kertomattakin. Ei tuntemattomien kanssa, jotka kuvittelevat, mitä jonkun toisen päässä pitäisi liikkua.
Psykologi, joka oli nuori ja pätevän oloinen nainen, ihmetteli myös, että näenkö kenties unia, mihin vastasin, että en. En oikeastaan. Tarkemmin ajatellen, aivan varmasti näen, mutta en muista myöhemmin. Tai sitten näen unia, jotka liittyvät sotaan, mutta eivät ole siitä sodasta. Jos vaikka sinä eräänä yönä pelkäsin, jolloin joitain ystäviäni oli väärällä puolen rintamalinjaa ja tiesin vihollisen kiertelevän nimilistojen kanssa talosta taloon, niin viisi vuotta myöhemmin näen unen, jossa joku ystäväni, ei ehkä lainkaan sama, on kidutettavana anonyymissä kellarissa. Voidaanko silloin vetää yhtäläisyysmerkit koetun ja alitajuisten pelkojen välille? Eivätkö muka kaikki ihmiset näe joskus painajaisunia pahimmista peloistaan?
En ole koskaan nähnyt unta - tai en ainakaan muista nähneeni - miltä tuntuu jos itseen osuu ohjus. Tunteeko siinä ylipäätään mitään? Mutta olen kyllä nähnyt unia, joissa joku muu on huutanut apua paikassa, johon en voi päästä. Luulen, että monet ihmiset näkevät sellaisia unia paljon arkisempienkin kokemusten perusteella kuin sota. En ole huomannut, että säpsähtäisin kauhusta laukauksia tai muita pamauksia kuullessani. Pikemminkin luulen, että säpsähtäisin niistä enemmän jos en olisi koskaan käynyt aktiivisella konfliktirintamalla.
Sota voi olla hyvä asia mielenterveydelle, varsinkin jos se on niin kutsuttu tavanomainen sota, jossa on omat täällä ja vihollinen tuolla ja ne tappavat toisiaan syistä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tiedossa. Sisällissodat ovatkin sitten paljon kauheampia. Mutta kaikkein kauheinta, mitä tiedän, on vallanpitäjien sota hallitsemiaan ihmisiä vastaan - tai ainakin niiden ihmisten parhaita elementtejä. Miksi tuo auto on parkittu pihallemme toista päivää? Miksi tuo verho heilahti? Voiko tässä kahvilassa puhua?
Sodassa ammutaan ihmisiä, mikä on ikävää ja traagista. Joskus raunioista kannetaan ulos kuolleita lapsia - ja nykyisin on muotia, että niitä sen jälkeen näytellään televisioyhtiöille, jotka on tilattu paikalle oikeaan aikaan - ja kaikki sekin on traagista. Jostain syystä minä kuitenkin näen painajaisia paikoista, joissa sota on ollut, muttei ole sillä hetkellä, tai paikoista, joissa sota on tuleva ja me jotenkin jo näemme sen varjon takavasemmalla.
Kun elimistöön tunkeutuu haitallinen vieras elementti, esimerkiksi bakteeri, valkosolut käyvät sen kimppuun ja tuhoavat. Siitä seuraa vähän komplikaatioita, kuten turvotusta haavan ympärillä, mutta se on kuitenkin parhaaksemme. Valkosolujen tarkoituksena on pitää kokonaisuus elossa ja toimintakykyisenä. Mutta entä kun kyse onkin syövästä? Verisyövässä valkosolut käyvät hyödyllisten muiden solujen kimppuun ja tuhoavat omaa elimistöä. Tauti johtaa kuolemaan, ellei valkosoluja eliminoida keinoilla, jotka puolestaan nekin ovat niin rankkoja, että voivat johtaa potilaan kuolemaan. Valkosolut eivät tunnista syöpäsoluja, koska niillä on sama alkuperä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti