Saavuin bussilla San Salvadoriin yöaikaan. Sitä edelsi mittava huumetarkastus rajalla, jossa salvadorilaiset poliisit kovistelivat kaikkia bussin yksin matkustavia nuoria miehiä - vain paikallisia tosin, turistit jätettiin rauhaan - ilmeisesti yrittäen löytää heidän joukostaan marojen (järjestäytyneen rikollisuuden) agentteja ja kuriireja. Myöhemmin luin lehdestä, että Hondurasin puolella oli saatu kiinni tärkeä gangsteripomo, ja San Salvadorin esikaupungeissa taas oli murhattu poliisi.
El Salvadorilla on huono maine yhtenä maailman vaarallisimmista maista. Sen ja muun Keski-Amerikan kaupungit loistavat vuodesta toiseen maailman henkirikostilastojen kärjessä asukaslukua kohti. Suurin osa väkivaltarikollisuudesta liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja erityisesti huumesotaan, huumeiden ollessa rikollisliigojen tärkein rahoituslähde. El Salvador on pinta-alaltaan alueen pienin valtio, mutta väkiluvultaan se on suurempi kuin esimerkiksi Panama ja Costa Rica, ja siten alueen tiheimmin asuttu maa. Järjestäytyneen rikollisuuden lisäksi siellä ovat perinteisesti rehottaneet myös poliittinen epävakaus ja korruptio.
Lauantain vietin yksin San Salvadorin kaupungilla ja mietin, missä kaikki tuo väkivalta ja vaara lymyili näennäisesti seesteisen pinnan alla. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hyvin elämään orientoituneita, mutta väkivaltaisen sotilasjuntan, sitä vastustaneen, yhtä väkivaltaisen vasemmistolaisen sissiliikkeen sekä verisen sisällissodan varjot olivat yhä yhteiskunnan yllä. Ne näkyivät kirjakauppojen vallankumousromanttisista valikoimista, yliopistokampusten puheenaiheista ja poliittisista seinämaalauksista. Ne näkyivät poliisitiheydestä historiallisen keskustan alueella - siellä käydessäni olin jopa jättänyt kameran majatalolleni, ajatellen kaupungin vaarallista mainetta, mikä tosin osoittautui aiheettomaksi - ja hampaisiin aseistetuista yksityisten turvafirmojen vartijoista pankkien ja muiden ison rahan liikeyritysten ympärillä.
Jokin El Salvadorissa muistutti minua jatkuvasti Libanonista. Kumpikin maa on ilmastoltaan lämmin ja merenrannalla, alueeltaan pieni mutta vuoristoinen, mikä lisää laaksojen ja rinteiden kautta pinta-alaa - ja kumpikin on varsin tiheään asuttu. Kummassakin maassa sisällissodan pitkä varjo lankeaa muutoin niin elämään orientoituneen ja esteettisesti, usein jopa narsistisesti suuntautuneen kulttuurin ylle, ollen alati jossain taustalla läsnä.
Kirjakaupassa minua neuvonut silmälasipäinen nuorimies suorastaan pakotti minut ostamaan Roque Daltonin runoteoksen, ja lueskelin sitten hänen vallankumousromanttisia runojaan espanjaksi seuraavina päivinä tyhjinä hetkinä, kuten ravintolassa tilaustani odotellessa. Kävi ilmi, että Daltonin murhasivat omat sosialistitoverit - vallankumoukset syövät lapsensa.
Varhain sunnuntaiaamuna paikallinen kontaktini tuli noutamaan minua majataloltani yliopiston läheltä. Toisin kuin panamalainen ja costaricalaiset kontaktini, jotka ovat koulutukseltaan biologeja, salvadorilainen on usean vuoden ajan netistä tuntemani journalismin ja tiedotusalan opiskelija. Hän vietti takavuosina boheemia elämää, mutta tulee uskonnollisesta perheestä. El Salvadorissa suuri enemmistö väestöstä on katolisia, mutta ystäväni isä kääntyi evankeliseen uskoon, hylkäsi aiemman ammattinsa ja ryhtyi pienen vähemmistöseurakunnan pastoriksi. Jokin aika sitten ystäväni päätyi isänsä tavoin hylkäämään aiemmat suunnitelmansa ja ryhtymään hengelliselle uralle.
Olin aluksi hieman huolissani hänen kertoessaan muuttavansa erään Havaijilla päämajaansa pitävän uskonnollisen järjestön pyörittämään yliopistoon, joka on sisäoppilaitos. Sieltä pääsee ulos vain sunnuntaisin - siksi olin varannut hänelle juuri sunnuntain. Hänen kannoillaan seurasi koko ajan nuorempi poika, jonka hän esitteli yhdeksi 'valvojistaan' ja entiseksi slummista kotoisin olevaksi jenginuoreksi, joka oli tullut uskoon, hylännyt nuorisorikollisen uran ja toimi nyt jonkinlaisessa sielunpaimenen tehtävässä tuossa nuorisoon suuntautuvassa järjestössä.
Olin puolitietoisesti odottanut ystäväni haluavan puhua kanssani jonkinlaisesta kriisistä, johon ratkaisuksi hän oli tämän uravalinnan tehnyt. Toisin kuitenkin oli. Hän oli yhtä iloinen ja sosiaalinen kuin takavuosina nettifoorumeilla, joilta hänet muistin. Hänellä ei ollut minkäänlaisia estoja puhua kanssani vapaasti vaiteliaan valvojapojan läsnäollessa - tämä tosin puhui englantia vain muutaman sanan, ja ystäväni kertoikin olevansa yliopistollaan tulkkina siellä käyville ulkomaisille seurueille, koska on siellä parhaiten englantia puhuva.
Järjestön tavoitteena ei ole kouluttaa opiskelijoistaan pastoreita vaan omien erityisalojensa osaajia, jotka sitten solutetaan yhteiskunnallisesti mahdollisimman vaikutusvaltaisiin asemiin, joista käsin näiden on sitten tarkoitus levittää Jumalan sanaa. Jo opintojensa aikana he jalkautuvat esimerkiksi slummeihin ja rikollisjengien hallitsemille alueille tekemään hyväntekeväisyyttä ja monenlaisia kehityshankkeita. He eivät suinkaan tee hankkeita vain El Salvadorissa vaan ympäri maailmaa - etenkin Afrikassa, johon ystävänikin odottelee komennusta jossain vaiheessa. Eräs lääketieteen opiskelija oli juuri lähdössä verkoston järjestämään harjoitteluun suureen sairaalaan eräässä Suomen naapurimaassa. Kuten uskonnolliset järjestöt usein, tämäkin huolehtii tehokkaasta kielikoulutuksesta. Eihän ammattityö sen enempää kuin siinä sivussa tehtävä lähetystyökään oikein onnistu ellei osaa kohdemaan kieltä.
Lähdimme kaikki kolme maan pohjoisosassa sijaitsevaan Santa Anan kaupunkiin tapaamaan ystäväni perhettä. He olivat vähemmistöprotestantteina kovin iloisia, että Ukrainasta saakka oli saapunut luterilainen veli keskuuteensa. Kaikki olivat sangen joviaalia ja ystävällistä väkeä, joista huokui alkukristillishenkinen hyväntekemisen ja jakamisen eetos. Kukaan ei yrittänyt käännyttää minua - ehkä he kokivat oman kirkkokuntani olevan jo valmiiksi riittävän lähellä omaansa. Ainoa erikoisempi hetki oli, kun halusin käydä Santa Anan katolisessa katedraalissa. Hiljainen poika alkoi silloin puhua toisille - ystävälleni, hänen veljelleen, eräälle taiteilijattarelle ja parille muulle mukana olleelle ystävälle - jotakin demonisista voimista. Keskustelu päättyi kuitenkin siihen, että katedraaliin saattoi mennä ja pällistellä tätä maan valtauskonnon monumenttia pyhimyskuvineen, verta vuotavine patsaineen ja muine ihmeineen, jotka epäilemättä paistavat epäilyttävinä evankelisten silmiin.
Itselläni on aina ollut sekä kristinuskon eri suuntauksia että muita uskontoja kohtaan sellainen lähestymistapa, että vaikka uskonasiat sisältävät yhteyden Jumalaan ja paljon puhetta pyhästä, niin uskonnot eri muotoineen ovat kuitenkin ihmisten luomusta. En suhtaudu niihin tuomitsevasti enkä kiivaile sen vuoksi, että jokin tietty uskonharjoittamisen muoto olisi se ainoa oikea ja muu maailma väärässä. Pikemminkin katselen ja kuuntelen niitä kaikkia uteliaana ja vaikuttuneena inhimillisen hengellisyyden suuresta monimuotoisuudesta. Tästä myös keskustelimme usein ystäväni kanssa, joka aina tapasi ajatella samoin kanssani.
Asia, jonka havaitsin sekä ystävästäni että tämän nuorista tovereista, oli tietty heistä huokuva sisäinen voima. He eivät olleet epävarmoja kriisinuoria, jotka takertuivat veljeskuntaansa löytääkseen moraalisen kodin, vaan pikemminkin sitä mitä sanoivatkin olevansa - uskovia kristittyjä, jotka käännyttämisen ja julistusten sijaan harjoittivat uskoaan tukemalla, auttamalla ja palvelemalla lähimmäisiään moninaisin tavoin. Se oli välitöntä ja vilpitöntä, ei tekopyhää eikä vain sen vuoksi tehtyä, että toiset saataisiin käännytettyä, ikään kuin taivaspisteitä keräävässä pelissä.
Olen aiemminkin ollut tekemisissä karismaattisten kristillisten kanssa ja tiedän, että he saavat sekä koulutuksen että runsaasti käytännön kokemusta hyvään puhumiseen ja esiintymiseen, saattavat ryhtyä spontaanisti 'väkevästi todistamaan' tai laulamaan. Jumalanpalveluksensa ovat iloisia tilaisuuksia eivätkä harrasta muotojen ja rituaalien maagista toistelua kuten katolisilla ja ortodokseilla (enkä sano tätä väheksyäkseni katolisia ja ortodokseja). Minuun teki vaikutuksen ystäväni ja hänen nuorempien tovereidensa kyky keskustella mitä syvällisimmin asioista - ei vain hengellisistä, vaan esimerkiksi taiteesta tai politiikan moraalikysymyksistä.
Palattuamme San Salvadoriin kävimme vielä nykytaiteen museossa ja päätimme iltamme Maailman Vapahtajan (Salvador del Mundo) patsaalle. Siellä luovutin lopulta ystävälleni hänelle hankkimani tuliaiset, joista suurin osa kirjoja, joiden ajattelin hänen nykyiseltä kampukseltaan puuttuvan (kuten Hermann Hessen Siddhartha), sekä tärkeimpänä tyhjän muistikirjan ja kynän, koska halusin, että hän tulevina vuosina muistaisi lakkaamatta kirjoittaa johonkin ajatuksiaan ja runojaan. (Olin aiemmin saanut tietooni, että sielunkaitsijansa yliopistolla olivat rajoittaneet netinkäytön tuntiin vuorokaudessa - aiemmassa elämässään ystäväni vietti melkoisen osan elämästään netissä ja kirjoitti lähinnä sinne.) Hän vaati minulta saatesanoja, joten kirjoitin muutaman sivun valosta ja pimeydestä.
Se oli hyvä päivä. Seuraavana päivänä minulla oli vielä aamu vapaata San Salvadorissa. Sitten lensin Atlantaan ja sieltä Amsterdamin kautta Kiovaan.
El Salvadorilla on huono maine yhtenä maailman vaarallisimmista maista. Sen ja muun Keski-Amerikan kaupungit loistavat vuodesta toiseen maailman henkirikostilastojen kärjessä asukaslukua kohti. Suurin osa väkivaltarikollisuudesta liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja erityisesti huumesotaan, huumeiden ollessa rikollisliigojen tärkein rahoituslähde. El Salvador on pinta-alaltaan alueen pienin valtio, mutta väkiluvultaan se on suurempi kuin esimerkiksi Panama ja Costa Rica, ja siten alueen tiheimmin asuttu maa. Järjestäytyneen rikollisuuden lisäksi siellä ovat perinteisesti rehottaneet myös poliittinen epävakaus ja korruptio.
Lauantain vietin yksin San Salvadorin kaupungilla ja mietin, missä kaikki tuo väkivalta ja vaara lymyili näennäisesti seesteisen pinnan alla. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hyvin elämään orientoituneita, mutta väkivaltaisen sotilasjuntan, sitä vastustaneen, yhtä väkivaltaisen vasemmistolaisen sissiliikkeen sekä verisen sisällissodan varjot olivat yhä yhteiskunnan yllä. Ne näkyivät kirjakauppojen vallankumousromanttisista valikoimista, yliopistokampusten puheenaiheista ja poliittisista seinämaalauksista. Ne näkyivät poliisitiheydestä historiallisen keskustan alueella - siellä käydessäni olin jopa jättänyt kameran majatalolleni, ajatellen kaupungin vaarallista mainetta, mikä tosin osoittautui aiheettomaksi - ja hampaisiin aseistetuista yksityisten turvafirmojen vartijoista pankkien ja muiden ison rahan liikeyritysten ympärillä.
Jokin El Salvadorissa muistutti minua jatkuvasti Libanonista. Kumpikin maa on ilmastoltaan lämmin ja merenrannalla, alueeltaan pieni mutta vuoristoinen, mikä lisää laaksojen ja rinteiden kautta pinta-alaa - ja kumpikin on varsin tiheään asuttu. Kummassakin maassa sisällissodan pitkä varjo lankeaa muutoin niin elämään orientoituneen ja esteettisesti, usein jopa narsistisesti suuntautuneen kulttuurin ylle, ollen alati jossain taustalla läsnä.
Kirjakaupassa minua neuvonut silmälasipäinen nuorimies suorastaan pakotti minut ostamaan Roque Daltonin runoteoksen, ja lueskelin sitten hänen vallankumousromanttisia runojaan espanjaksi seuraavina päivinä tyhjinä hetkinä, kuten ravintolassa tilaustani odotellessa. Kävi ilmi, että Daltonin murhasivat omat sosialistitoverit - vallankumoukset syövät lapsensa.
Varhain sunnuntaiaamuna paikallinen kontaktini tuli noutamaan minua majataloltani yliopiston läheltä. Toisin kuin panamalainen ja costaricalaiset kontaktini, jotka ovat koulutukseltaan biologeja, salvadorilainen on usean vuoden ajan netistä tuntemani journalismin ja tiedotusalan opiskelija. Hän vietti takavuosina boheemia elämää, mutta tulee uskonnollisesta perheestä. El Salvadorissa suuri enemmistö väestöstä on katolisia, mutta ystäväni isä kääntyi evankeliseen uskoon, hylkäsi aiemman ammattinsa ja ryhtyi pienen vähemmistöseurakunnan pastoriksi. Jokin aika sitten ystäväni päätyi isänsä tavoin hylkäämään aiemmat suunnitelmansa ja ryhtymään hengelliselle uralle.
Olin aluksi hieman huolissani hänen kertoessaan muuttavansa erään Havaijilla päämajaansa pitävän uskonnollisen järjestön pyörittämään yliopistoon, joka on sisäoppilaitos. Sieltä pääsee ulos vain sunnuntaisin - siksi olin varannut hänelle juuri sunnuntain. Hänen kannoillaan seurasi koko ajan nuorempi poika, jonka hän esitteli yhdeksi 'valvojistaan' ja entiseksi slummista kotoisin olevaksi jenginuoreksi, joka oli tullut uskoon, hylännyt nuorisorikollisen uran ja toimi nyt jonkinlaisessa sielunpaimenen tehtävässä tuossa nuorisoon suuntautuvassa järjestössä.
Olin puolitietoisesti odottanut ystäväni haluavan puhua kanssani jonkinlaisesta kriisistä, johon ratkaisuksi hän oli tämän uravalinnan tehnyt. Toisin kuitenkin oli. Hän oli yhtä iloinen ja sosiaalinen kuin takavuosina nettifoorumeilla, joilta hänet muistin. Hänellä ei ollut minkäänlaisia estoja puhua kanssani vapaasti vaiteliaan valvojapojan läsnäollessa - tämä tosin puhui englantia vain muutaman sanan, ja ystäväni kertoikin olevansa yliopistollaan tulkkina siellä käyville ulkomaisille seurueille, koska on siellä parhaiten englantia puhuva.
Järjestön tavoitteena ei ole kouluttaa opiskelijoistaan pastoreita vaan omien erityisalojensa osaajia, jotka sitten solutetaan yhteiskunnallisesti mahdollisimman vaikutusvaltaisiin asemiin, joista käsin näiden on sitten tarkoitus levittää Jumalan sanaa. Jo opintojensa aikana he jalkautuvat esimerkiksi slummeihin ja rikollisjengien hallitsemille alueille tekemään hyväntekeväisyyttä ja monenlaisia kehityshankkeita. He eivät suinkaan tee hankkeita vain El Salvadorissa vaan ympäri maailmaa - etenkin Afrikassa, johon ystävänikin odottelee komennusta jossain vaiheessa. Eräs lääketieteen opiskelija oli juuri lähdössä verkoston järjestämään harjoitteluun suureen sairaalaan eräässä Suomen naapurimaassa. Kuten uskonnolliset järjestöt usein, tämäkin huolehtii tehokkaasta kielikoulutuksesta. Eihän ammattityö sen enempää kuin siinä sivussa tehtävä lähetystyökään oikein onnistu ellei osaa kohdemaan kieltä.
Lähdimme kaikki kolme maan pohjoisosassa sijaitsevaan Santa Anan kaupunkiin tapaamaan ystäväni perhettä. He olivat vähemmistöprotestantteina kovin iloisia, että Ukrainasta saakka oli saapunut luterilainen veli keskuuteensa. Kaikki olivat sangen joviaalia ja ystävällistä väkeä, joista huokui alkukristillishenkinen hyväntekemisen ja jakamisen eetos. Kukaan ei yrittänyt käännyttää minua - ehkä he kokivat oman kirkkokuntani olevan jo valmiiksi riittävän lähellä omaansa. Ainoa erikoisempi hetki oli, kun halusin käydä Santa Anan katolisessa katedraalissa. Hiljainen poika alkoi silloin puhua toisille - ystävälleni, hänen veljelleen, eräälle taiteilijattarelle ja parille muulle mukana olleelle ystävälle - jotakin demonisista voimista. Keskustelu päättyi kuitenkin siihen, että katedraaliin saattoi mennä ja pällistellä tätä maan valtauskonnon monumenttia pyhimyskuvineen, verta vuotavine patsaineen ja muine ihmeineen, jotka epäilemättä paistavat epäilyttävinä evankelisten silmiin.
Itselläni on aina ollut sekä kristinuskon eri suuntauksia että muita uskontoja kohtaan sellainen lähestymistapa, että vaikka uskonasiat sisältävät yhteyden Jumalaan ja paljon puhetta pyhästä, niin uskonnot eri muotoineen ovat kuitenkin ihmisten luomusta. En suhtaudu niihin tuomitsevasti enkä kiivaile sen vuoksi, että jokin tietty uskonharjoittamisen muoto olisi se ainoa oikea ja muu maailma väärässä. Pikemminkin katselen ja kuuntelen niitä kaikkia uteliaana ja vaikuttuneena inhimillisen hengellisyyden suuresta monimuotoisuudesta. Tästä myös keskustelimme usein ystäväni kanssa, joka aina tapasi ajatella samoin kanssani.
Asia, jonka havaitsin sekä ystävästäni että tämän nuorista tovereista, oli tietty heistä huokuva sisäinen voima. He eivät olleet epävarmoja kriisinuoria, jotka takertuivat veljeskuntaansa löytääkseen moraalisen kodin, vaan pikemminkin sitä mitä sanoivatkin olevansa - uskovia kristittyjä, jotka käännyttämisen ja julistusten sijaan harjoittivat uskoaan tukemalla, auttamalla ja palvelemalla lähimmäisiään moninaisin tavoin. Se oli välitöntä ja vilpitöntä, ei tekopyhää eikä vain sen vuoksi tehtyä, että toiset saataisiin käännytettyä, ikään kuin taivaspisteitä keräävässä pelissä.
Olen aiemminkin ollut tekemisissä karismaattisten kristillisten kanssa ja tiedän, että he saavat sekä koulutuksen että runsaasti käytännön kokemusta hyvään puhumiseen ja esiintymiseen, saattavat ryhtyä spontaanisti 'väkevästi todistamaan' tai laulamaan. Jumalanpalveluksensa ovat iloisia tilaisuuksia eivätkä harrasta muotojen ja rituaalien maagista toistelua kuten katolisilla ja ortodokseilla (enkä sano tätä väheksyäkseni katolisia ja ortodokseja). Minuun teki vaikutuksen ystäväni ja hänen nuorempien tovereidensa kyky keskustella mitä syvällisimmin asioista - ei vain hengellisistä, vaan esimerkiksi taiteesta tai politiikan moraalikysymyksistä.
Palattuamme San Salvadoriin kävimme vielä nykytaiteen museossa ja päätimme iltamme Maailman Vapahtajan (Salvador del Mundo) patsaalle. Siellä luovutin lopulta ystävälleni hänelle hankkimani tuliaiset, joista suurin osa kirjoja, joiden ajattelin hänen nykyiseltä kampukseltaan puuttuvan (kuten Hermann Hessen Siddhartha), sekä tärkeimpänä tyhjän muistikirjan ja kynän, koska halusin, että hän tulevina vuosina muistaisi lakkaamatta kirjoittaa johonkin ajatuksiaan ja runojaan. (Olin aiemmin saanut tietooni, että sielunkaitsijansa yliopistolla olivat rajoittaneet netinkäytön tuntiin vuorokaudessa - aiemmassa elämässään ystäväni vietti melkoisen osan elämästään netissä ja kirjoitti lähinnä sinne.) Hän vaati minulta saatesanoja, joten kirjoitin muutaman sivun valosta ja pimeydestä.
Se oli hyvä päivä. Seuraavana päivänä minulla oli vielä aamu vapaata San Salvadorissa. Sitten lensin Atlantaan ja sieltä Amsterdamin kautta Kiovaan.
12 kommenttia:
Näitä matkakertomuksia on ilo lukea. Osaat kirjoittaa mukaansatempaavasti, vaikkakin toisinaan hyvin yksilinjaisesti. Kadehdin sijua; sentään jollakin on aikaa ja taloudellisia resusseja matkustella ympäri maailmaa.
Ja asiaan, kirjoitat:”Jumalanpalveluksensa ovat iloisia tilaisuuksia eivätkä harrasta muotojen ja rituaalien maagista toistelua kuten katolisilla ja ortodokseilla (enkä sano tätä väheksyäkseni katolisia ja ortodokseja). Minuun teki vaikutuksen ystäväni ja hänen nuorempien tovereidensa kyky keskustella mitä syvällisimmin asioista - ei vain hengellisistä, vaan esimerkiksi taiteesta tai politiikan moraalikysymyksistä. ”
Sanot, että et, mutta sanoessasi tarkoitat juuri sitä mitä sanot. Suotta peittelet tai selittelet leimaavia ennakkoluulojasi, koska että et ole päässyt sisään tai halunnut altistaa itseäsi vanhojen kirkkojen liturgiselle, holistiselle, kaikkia ihmisaisteja ruokkivalle, elämälle. Näkemyksesi on kuitenkin tietyssä mielessä täysin "luonnollinen" -vaikkakin hyvin nurkkakuntainen ja historiallisesti että teologisesti ottaen sangen naivi- koska läntisillä reformaation perillisillä, ovat he sitten praktiseeraavia luterilaisia tai kaltaisiasi esteettisesti orientoituneita teistejä, on usein lähes sisäsyntyinen, ylimielinen käsitys omasta ”puhtaasta alkukristillisyydestään”, jonka takia vanhat kirkot, erityisesti orientaaliset näyttäytyvät heille likaisina, arkaaisina ja kuten sanoit; maagisina. Pohjoismaissa, erityisesti Suomessa, tämä asennoituminen tulee ajoittain esille lehdistössä äärimmäisen, lähes käsittämättömän palavasieluisena antikatolisuutena, vaikka kirjoittaja/toimittaja ei olisi edes enään luterilaisen tai minkään reformaation jälkeisen kirkon jäsen.
Itseeni on taasen tehnyt niin paikallisesti kuin kansainvälisesti katolisten ja ortodoksisten syvempi kristillisen tradition, historian (toki toisiaan liian rajoittunut!), tieteen taiteen ja ylipäätänsä inhimillisen kulttuurimme tuntemus. Ylipäätään, kun muistelen kohtaamisiani katolisten, läntisten ja kreikkalaisten ortodoksien tai armenialaisten -joiden yhteydessä olen havainnut eräiden yhä vieläkin käyttävän pilkkaavaa ”monofysiitti”-etuliitettä- kanssa tai tarkastelen näiden kirkkojen johtajien ja teologien ihmisyyttä ja maailmaa koskevia kirjoituksia, ovat ne huomattavasti ”eksistentaalisempia” ja kokonaisvaltaisempia kuin alati evankeliumia tämänpuoleiskytköikseksi politiikaksi muuttavien tai paikoin fundamentalisoituvien ja lahkoontuvien reformaationjälkeisten kirkkojen ja niistä edelleen ”reformoituvien” yhteisöjen edustajien vastaavat.
TA
TA, olet väärässä, ja se johtuu siitä, että teet yksioikoisia päätelmiä oman kiivastelusi vallassa. Näen katolisessa kirkossa sen, mitä evankeliset siellä kavahtavat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itse tarkoittaisin esimerkiksi 'maagisuudella' demonista kauhistusta. Taiteen puolella en voisi saada mitään aikaan ilman maagista elementtiä, johon kuuluu mm. kyky astua siihen maailmaan, josta kirjoitan, tai fiktiivisen henkilön asemaan, ja tarkastella sieltä käsin asioita pitäen niitä tilapäisesti tosina.
Lainaamassasi kohdassa kirjoitan tietyistä havainnoista ja tuntemuksista tietyssä paikassa, tällä kertaa El Salvadorin Santa Anassa. Olisin voinut kirjoittaa päinvastaisista havainnoista ja tuntemuksista esimerkiksi käydessäni viikko sitten suomalaisen ja georgialaisen vieraani kanssa Kiovan pyhimmässä paikassa Petšerska Lavrassa, jossa näimme ortodoksisten pyhiinvaeltajien haltioituvan ja kuolleiden olevan hyvin fyysisinä läsnä katakombeissaan. Jotkut kuolleista olivat erityisen suosittuja, kun taas toisten luona oli vain harvoja rukousvälityksen pyytäjiä.
Protestantin näkökulmasta on tietysti ylipäätään epäilyttävää, että ihmiset tarvitsisivat pyhimyskuvien tai kuolleiden munkkien apua Jumalan tavoittamisessa. Samoin vaistomaisesti tunsin jotain epäilyttävää kirkkomaalauksessa, jossa oli harvinaisella tavalla kuvattu Jumala (tietysti partaisena vanhana miehenä) ja Jeesus hänen oikealla puolellaan erillisenä, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Vanha ja nuorempi mies siis istuskelivat siellä pilven päällä vieretysten, selvästi toisistaan erillisinä olentoina, ja näennäisen tietämättöminä Ykseydestään. Ikään kuin kyseessä olisi ollut supersankari ja sivupotkunsa. Kuvaustapa tuntuu monoteistisesta näkökulmasta oudolta. Tällaiset tuntemukset johtuvat siitä, että tarkastelen niitä pohjoismaisen protestantin näkökulmasta. Kuitenkin maailmaa nähneen pohjoismaisen protestantin, joten en tarkastele niitä tuomitsevasta tai pilkkaavasta näkökulmasta vaan pikemminkin uteliaasta. En näe tällaisissa kuvissa tai ihmisten suorittamissa rituaaleissa 'demonisia voimia' vaan sitä mitä ne ovatkin, ihmisten luomia käytäntöjä, joihin liittyy maaginen (fyysisen ja henkisen rajoja hämärtävä) elementti.
Jos katsomme kriittisestä näkökulmasta pohjoismaista protestanttista valtakirkkoa niin siellähän vasta onkin runsaasti ulkokultaisuutta, tekopyhyyttä ja rituaalien onttoutta, kun maagisuus on niistä riisuttu, mutta tilalle ei useimpien kohdalla ole tullut 'kristillistä elämää' uskonharjoittamisen pääasiallisena muotona. Ihmettelen protestanttisissa kirkoissa, etenkin Suomessa, niiden harkittua karuutta ja pelkistyksen palvontaa, yleten suorastaan kauneuskammoon. Se on kuitenkin toinen ihmettelyn aihe eikä poista sitä ihmettelyä, jota katolinen ja ortodoksinen kirkko herättävät.
Muodoissa, säännöissä ja dogmeissa piilee merkittävä vaara. Se on erityisen suuri esimerkiksi tyypillisessä valtavirtasunnalaisessa islamissa, joka kovasti korostaa nimenomaan rituaalista sääntöjen noudattamista. Nimittäin mikäli uskot siksi, että dogmi tai auktoriteetti sanoo niin, niin silloin et oikeastaan usko vaan tottelet. Uskoa ja tottelemista ei pidä sekoittaa toisiinsa. Kuulostat teologiaa paljon miettineeltä mieheltä, joten varmaankaan minun ei tarvitse tätä asiaa selostaa tämän perinpohjaisemmin.
Myöskään 'monofysiitti' ei ole minulle leimaava eikä halventava käsite. Historiaa lukiessani pikemminkin sympatisoin nestoriolaisia ja pidän Bysantin dogmaattisuutta, vainoja keisarin linjasta poikkeavia kristittyjä vastaan ja yleistä tolkutonta imperialismia pääsyyllisenä idän kirkkojen ahdinkoon, silloiseen ja myöhempäänkin. Muhammed saattoi hyvinkin nähdä itsensä uskonpuhdistajana eikä niinkään uuden uskonnon perustajana, ja oli yhteydessä nimenomaan nestoriolaisiin kristittyihin, joiden katkerasti petetyt käsitykset silloisen kristikunnan tilasta heijastuvat Koraanissa.
Lopuksi tästä lauseestasi: "Kadehdin sijua; sentään jollakin on aikaa ja taloudellisia resusseja matkustella ympäri maailmaa."
Muistuttaisin, että kateus kuuluu elimellisesti paholaisen myyttiin ja aiheuttaa siinä, johon se on kylvetty, arvonkieltoa - hyvän, kauniin ja toden torjuntaa - sekä monenlaista peitettyä ilkeyttä. Olen aivan varma, että sinulla on aikaa ja taloudellisia resursseja, sillä eihän matkustelu tänä päivänä kohtuuttomasti vaadi. Itselläni ekstensiivinen matkustelu sai alun perin alkunsa juuri köyhyydestä (tarvitsin lisätuloja) ja siitä havainnosta, että paikallaan pysytteleminen Suomessa oli sekä erittäin kallista että kohtalaisen tuloksetonta, koska suomalainen yhteiskunta on 'valmis' eikä siinä ole paljon sijaa minkään uuden yrittäjille.
Olet täysin oikeassa... itsellesi. :) En katso olevani juurikaan väärässä. Muodottomuuden, säännöttömyyden ja adogmaattisuuden tie ei mielestäni vaihtoehto vanhoissakin kirkoissakin ajan saatossa paikkansa saaneiden vääristymien korjaamiselle. Reformaation sijaan kannatan reinformaatiota.
Ja varsinaiseen; en nyt ole ihan varma ymmärsinkö oikein tapaasi operoida näillä käsitteillä, mutta dogmihistoriallisesti "nestoriolainen" ei ole "monofysiitin" synonyymi. Ne ovat kaksi eri asiaa. Tai "klassisesti ottaen" toistensa vastakohtia. Koska olen tutustunut "monofysiittien" ohella myös vanhoihin "nestoriolaisiin" kirkkoihin, sympatiseeraan heitä laillasi. Pidän heitä sangen kristillisinä erityisesti liturgisen elämänsä puolesta, verrattuna vaikkapa eräisiin reformaation jälkeen syntyneiden kirkkohin.
Ja sitten armenialaisten "monofysiittisyydestä". En ole havainnut sijun käyttävän muista ei-kalkedonilaisista/orientaalis-ortodoksista kirkoista, kuten kopteista, syyrialaisista, etiopialaisista ja eräistä intialaisista tuota etuliitettä. Olet mielestäni käyttänyt sitä jatkuvasti vain armenialaisten kohdalla. Sinulle se ei kenties ole leimaava tai halventava, mutta armenialaisille se sitä on. Miltä luulet että luterilaisista tuntuisi, jos heitä kutsuttaisiin yleisesti nestoriolaisuutta(so. rigoristista diofysitismiä) edustaviksi kirkoiksi?*
Samalla muistutan siitä, että vain kaikkein fundamentalistisemmat, länsivastaisemmat ortodoksit mm. Venäjällä ja Kreikassa käyttävä tuota etuliitettä puhuessaan orientaaleista ortodokseista, joten vaikka sen vuoksi suosittelen puhumaan vaikkapa vanhasta Armenian apostolisesta kirkosta. Tämän lisäksi, kehoitan sijua tutustumaan itäisen(kalkedonilaisten)ortodoksien ja orientaalisortodoksien(ei-kalkedonilaisten) kirkkojen väliseen dialogiin ja sen dokumentteihin alkaen Aarhusin(1964) epävirallisista aina Geneven(1993) virallisiin tapaamisiin asti. Suomeksi näistä, siis myös "nestoriolaisista", kirkoista on kirjoittanut tietysti erinomainen ortodoksimunkki Serafim Seppälä. Häneen liittyen täydennän Muhammedin omaksumaa käsitystä kristinuskosta seuraavalla mielenkiintoisella tutkimuksella tai hypoteesillä siitä, kuinka kristillinen taide/ikonit vaikutti Mohammedin käsitykseen kristinuskosta:"Reminiscences of Icons in the Qur'an?" Islam and Christian-Muslim Relations. 22 (2011): 3-21. (also eJournal).
Taloudellisten resurssieni suhteen olet täysin väärässä, mutta kateuden suhteen olet oikeassa. Siitä kuinka valmis suomalainen yhteiskunta "sosioekonomisesti" on ja kenelle, lienemme eri mieltä. Kenties tästäkin ajallaan jonkun bloggauksesi synnyttämänä.
_________________
*Normaalistihan “monofysitismin” katsotaan tarkoittavan Kristuksen ihmisyyden kieltämistä; siis että ihmisyys sulautui inkarnaatiossa jumaluuteen. Tällöin Jeesusta ei voida pitää todellisena ihmisenä. Ihmisen pelastuminen on siis mahdotonta.
Nestoriolaisuudella tarkoitetaan taasen sitä, että Jeesus ei ollut todellisesti ihmiseksi tullut Jumala Poika tai Jumal-Ihminen, vaan Hän oli vain Jumalasta inspiroitunut opettaja, profeetta tai eräänlainen vallankumousankari, mutta Hänellä ei ollut jumalallista luontoa. Hän oli siis vain ihminen. Myöskään tässä mallissa ihmisen pelastuminen ei ole mahdollista kristinuskon mukaan.
TA
O:"..ja yleistä tolkutonta imperialismia pääsyyllisenä idän kirkkojen ahdinkoon, silloiseen ja myöhempäänkin."
Totta on, että koptien, syyrialaisten, etiopialaisten, armenialaisten tai näiden myöhemmin eikalkedonilaisina kirkkoina tunnettujen “riita” tai skisma kalkedonilaisen valtakirkon kanssa ei noussut puhtaasti teologisista syistä, vaan taustalla vaikutti myös tyytymättömyys Bysantin hallitsijoiden “kreikkalaista” ortodoksisuutta suosivaa politiikkaa kohtaan.
"Myöhemmällä imperialismilla” Bysantin kohdalla tarkoittanet idän ja orientin kristittyjen elämää islamin alaisuudessa. Koska tuosta ajasta joillakin tuntuu olevan hieman romantisoitunut käsitys, seuraava tohtorismunkki Serafim Sepällä Kerubin silmin – Luolissa, erämaissa ja pylväillä kilvoitelleiden syyrialaisten askeettien historiaa -kirjasta lienee paikallaan, jotta saisimme tästäkin ajasta realistisemman kuvan niin kalkedonilaisten, ei-kalkedonilaisten kuin “nestoriolaisten” kristittyjen perspektiivistä:
”Muslimien toteuttamat kirkkojen ja luostarien hävitykset herättävät kysymyksiä islamin vähemmistöpolitiikasta, jonka pitäisi periaatteessa olla suvaitsevaista. Islamin aatekentän sisällä voidaan nähdä kaksi vastakkaista suuntausta, vähemmistöjä suvaitseva ja niiden häviämistä ajava. Molempien taustalla vaikuttaa ajatus islamin lopullisuudesta ja lopullisesta voitosta: ei-islamilaiset uskonnot – ja niiden suvaitseminen – nähdään joka tapauksessa perimmäiseltä luonteeltaan väliaikaisiksi. Kummallekin suuntaukselle löytyy tukea niin Koraanista kuin Muhammedin toimintatavoista, ja historia tarjoaa molemmista linjoista loppumattomasti esimerkkejä: hallitsijoita, asetuksia ja niiden täytäntöönpanoja, rauhanomaista rinnakkaiseloa ja joukkomurhia.
jatkuu...
"Länsimaisessa islam-tutkimuksessa on nykyään vallalla linja, jonka mukaan suvaitseva suuntaus on `oikea islam´ ja kaikki muu on uskonnosta irrallisia poikkeustapauksia. Tämä tulkinta sopii yhteen humanistisen ihmiskuvan sekä sen länsimaisen käsityksen kanssa, jonka mukaan uskonnon piiriin kuuluu vain sisäisiä asioita (teologisia näkemyksiä ja tuntemuksia) ja poliittinen uskonnollisuus ei ole varsinaisesti uskonnollisuutta ollenkaan. Kristinuskon tapauksessa näin ehkä voi ollakin, mutta Muhammed, hänen seuraajansa ja islamilaiset oppineet olisivat tuskin ymmärtäneet tällaista islam-tulkintaa. Toisin sanoen ajatus, jonka mukaan sotilaallis-poliittisissa toimissa ei voi olla mitään uskonnollista, ei tee oikeutta islamin omille auktoriteeteille.
Aatehistoriallisesti kysymyksessä on 1900-luvun vastareaktio. Keskiaikaisen poleemiikin ja mustamaalauksen kauden jälkeen akateeminen islam-tutkimus on keskittynyt korostamaan islamin suvaitsevaisia piirteitä aina siihen saakka, että suhteellisuudentaju on hämärtänyt. Tätä havainnollistaa esimerkiksi se, että Mikael Suuren massiivisessa kronikassa on vain kaksi kohtaa, jossa muslimihallinto todetaan paremmaksi kuin sitä edeltänyt bysanttilainen. Kuitenkin juuri näitä kahta kohtaa on lännessä siteerattu toistuvasti ikään kuin Orientin kristittyjen lopullisena kantana, vaikka kronikka on muuten täynnä seuraavanlaisia kuvauksia...
Kadulla raivoavia joukkoja hallitsevat tietysti toisenlaiset vietit kuin islamin teologiset tulkintaperiaatteet. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että sekä riehujat että riehumiselta silmänsä sulkevat hallitsijat saattoivat tuntea olevansa tukevasti islamilaisten periaatteiden kamaralla ja vääräuskoisia nöyryyttämällä tekevänsä palveluksen islamille ja sitä kautta Jumalalle. Islamilaiseen ajatteluun kuuluu, että islamin alueella (dâr al-islâm) elävien vähemmistöjen suojelua (dimma) voidaan poikkeusoloissa höllentää, mikä palvelee islamin totuuden leviämistä.
Mikä on oikeaa islamia ja mikä sen väärinkäyttöä ja kieroutumaa, saattaa jäädä makuasiaksi. Tosiasiaksi jää, että yleensä rinnakkaiselo on ollut rauhallista, mutta suvaitsemattomat voimat ovat olleet kyllin vahvoja järjestääkseen kristityille lukemattomia nöyryytyksiä ja vainon puuskia, joiden vanavedessä islam sai yhä uusia käännynnäisiä, ja kirkot alkoivat kuihtua ja luostarit rappeutua.”
Olettaisin sijun toki viittaavan myös Venäjään “Bysantin perillisenä” ja siinä suhteessa olet historiallisesti ja osin yhä vieläkin oikeassa. Sanoisin kuitenkin, että -ja en aio ottaa nyt esille lännen ristiretkiä, en edes sitä neljättä Konstantinopoliin suuntautunutta :) - yhtä lailla lännessä reformaation “toteuttaminen” oli sangen imperialistinen projekti Saksassa, Englanissa, mutta erityisesti täällä Pohjoismaissa. Tämä tuppaantuu nyky-protestanttien keskuudessa unohtumaan. Tätä sanomaani alleviivatkoon lainaus Ukrainan kreikkalaiskatolisia niin katolisen kirkon sisällä kuin sen asemaa tai koskemattomuutta rohkeasti Moskovan suuntaan puolustavalta jesuiittaisä Robert F. Taftilta: "So did politics and coercion play a part in the establishment and protection of the majority´s churches in the Catholic West as in the Byzantine East? Of course they did, just as they did in the establishment of Lutheranism and Anglicanism. Or does someone think the sixteenth-century German princelings that went over to the Reformation, taking with them into Protestantism their principalities and all the Catholics within their borders, first put the issue to a vote? Or that Henry VIII took plebiscite to see if the English wanted to separate from Rome and be reinvented as Anglicans? The case of present-day, eminently respectable, secular (if nominally Lutheran) Scandinavia is especially pertinent. When Denmark, which had ruled Catholic Iceland since 1380, went over to the Reformation, Lutheranism was introduced there by force between 1537-52 under King Christian III, and the last two Icelandic Catholic bishops were taken prisoner. One, the old and blind Bishop Ogmundur, died in captivity; the other, Bishop Jòn Araso of Hòlar, was beheaded in 1550, and Iceland became Lutheran by fiat. Then, there is the case of Estonia, which had been Catholic since 1227. It ceased to be so by force when, under Swedish Lutheran rule (1561-1710), the Catholic faith was forbidden, the last of the Catholic recusants were expelled in 1626, and the Catholic tradition in Estonia was extirpated." (Kirjasta: Orthodox Constructions of the West, Edited by George Demacopoulos and Aristotle Papanikolaou)
Idän ja orientin kristittyjen kannalta lännen siirtomaa-ajassa oli myös vahvasti “imperialistinen” elementti mukana. Protestantit halusivat sulattaa heidät itseensä tai reformoida heidät primitiivisestä ja taika-uskoisesta kristillisyydestä. Katoliset taas unioida heitä Rooman yhteyteen ja latinalaistamaan tai “yhdenmukaistamaan” heidän liturgista elämäänsä. Nykyään, erityisesti reformaation jälkeiset vapaat suunnat ja lahkot jatkavat tätä samaa toimintaa, koska islamilaisten käännyttäminen on heille aivan liian riskaabelia toimintaa.
Lopuksi sanoisin vielä, että siinä missä ollemme täällä lännessä täydestä syystä kiinnittäneet huomiota Putinin imperialistiseen toimintaan ja sanktioineet sitä. Eristäneet iranilaisia partaradikaaleja mm. epämääräisen ydinvoimahankeen tiimoilta, olemme kuintenkin passiivisesti -tai itseasiassa välinpitämättömyydellämme aktiivisesti sallineet- seuranneet sivusta Turkin uusottomanistisia piirteitä omaavan Erdoganin ja äärimmäisen suvaitsematonta ja jyrkkää sunni-islamia edustavan Saudi-Arabian(ja sen vasallivaltioiden) imperialistisen toimintaa. Tässä yhteydessä olisi hyvä puhu myös vaarallisella tavalla oikeistolaistuvan ja uskonnollistuvan -ja Saudi-Arabiaan yhteyksiä virittelevän- Israelin hallituksen siirtokunta-politiikasta, mutta jääköön se nyt tällä kertaa.
Slyyt.
"...mutta jääköön se nyt tällä kertaa."
Niin, minustakin tämä voisi jäädä tältä erää tähän. Sinun kannattaisi varmaan kirjoittaa ihan omaa blogia. Ortodoksisen munkin ajatukset Bysantin ja Kalifaatin historiasta ovat mielenkiintoisia (lähtökohtaisesti eivät toki puolueettomia), mutta asiayhteys El Salvadoriin alkaa olla aika kaukainen.
En pidä Venäjää Bysantin perillisenä. Ukrainalaiset vastustavat kiivaasti myös Moskovan vaatimaa Kiovan Rusin perillisyyttä. Se, miten imperiumien perintö periytyy, on toki aivan omansalaista salatiedettä. Voidaan jäljittää kulttuurisia, kielellisiä ja uskonnollisia perintötekijöitä, hallitsijasukujen perimysjärjestyksiä tai kaupunkien ja hallintorakenteiden periytymistä. Viimeksi mainitussa suhteessa Bysantin perillinen oli oikeastaan Osmanivaltakunta, joka oli sitä tietysti myös maantieteellisessä mielessä. Mutta koska Bysantin perintö yhdistettiin niin voimakkaasti ortodoksiseen kirkkoon, oli loogista, että myöhempien aikojen vahvin ortodoksinen imperiumi keksi vaatia itselleen Bysantin perintöä.
O:"Niin, minustakin tämä voisi jäädä tältä erää tähän."
Näin juuri.
O:"En pidä Venäjää Bysantin perillisenä. Ukrainalaiset vastustavat kiivaasti myös Moskovan vaatimaa Kiovan Rusin perillisyyttä."
Minulle on yhdentekevää pitääkö Venäjä itseään Bysantin perillisenä. Minuun ei moinen yltiönostalginen puhe uppoa. Paree olisi Venäjänkin puhua itseään muiden lailla "osallisena" tuosta perinnöstä. Ja jos joku sitä on ortodoksisessa Kirkossa lähimpänä, on se Konstantinopolin monikulttuurinen ja muita kansallisia vähemmistöjä kunnioittava patriarkaatti. Patriarkka tai patriarkaatti, joka osaa Nyky-Venäjää paremmin nähdä ortodoksisuuden arvon tai "bysanttilaisen uskon" tänään enemmänkin uskovia yhdistävänä kuin valtakuntia rakentavana.
Ukrainassakin on muuten neljäntenä ja valitettavasti vähiten tunnettuna ortodoksikirkkona autokefalinen eli Konstantinopoliin kumartava patriarkaatti. Se on ollut perinteisesti ukrainalaismielinen, mutta jäänyt nykyisellään seuraamaan sivusta kahden Ukrainan ortodoksikirkon - Kiovan-patriarkaatin ja Moskovan-patriarkaatin - välistä riitelyä Rusin perinnöstä. Kysehän on tässä yksinomaan politiikasta, ei teologiasta.
Ennen kuin puutut siihen, että käytin ilmausta "neljäs ortodoksikirkko", niin lisään tähän, että kreikkalaiskatolinen eli Uniaattikirkko, joka on vahva erityisesti entisillä Puolan ja Itävalta-Unkarin alueilla Länsi-Ukrainassa, ei paavin tunnustavana varmaankaan lukeudu joidenkin käsitysten mukaan ortodokseihin, mutta sen tausta ja teologia, samoin kuin esimerkiksi Libanonin maroniiteilla ja Irakin kaldealaisilla, on tietysti Idän kirkossa. Libanonissa sekä Konstantinopolin ja Antiokian alla pysytelleet että Rooman ja Ranskan paavin tunnustaneet itäiset kirkot jakautuivat useampaan eri kirkkoon osittain aiemmin puheena olleen bysanttilaisen kreikkalaisten suosimisen vuoksi, joka sai seemiläiset kristityt takajaloilleen.
Terminologia aiheuttaa kuitenkin yhä sekaannusta, koska Rum (Rooma) viittasi seemiläisten kansojen keskuudessa ensisijaisesti Bysanttiin, mistä seurauksena (toisin kuin eurooppalaisessa kielenkäytössä) tuollapäin "roomalaiskatoliset" olivat Bysantin alla pysytelleitä ja "kreikkalaiskatoliset" tunnustivat poliittisista syistä läntisen kirkon päämiehen. Ehkä tässäkin on eroja kansan arkisen kielenkäytön ja kirkkohistoriallisesti eksaktin välillä, kuten sinua niin paljon häirinneessä monofysiitti-sanan käytössä.
O:"Ukrainassakin on muuten ne..."
Tiedän.
O:"välistä riitelyä Rusin perinnöstä. Kysehän on tässä yksinomaan politiikasta, ei teologiasta."
Njaa... tuota tuota. Noinkin voi sanoa, mutta jos tarkastelemme Venäjän ortodoksisen kirkon "teologista skeneä"(so. ennen Venäjän vallankumousta ja sen jälkeen tähän päivään asti) ja vertaamme sitä vaikkapa kreikkalaisten, niin Kreikassa kuin USA:ssa ja Euroopassa asuvien/asuneiden kuin eräiden Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen kuuluneiden venäläistaustaisten pappien ja teologien kirjallisiin aikaansaannoksiin, ovat ne tänään arvostetuimpia ja viitatuimpia(joidenkin heidän kohdalla on toki havaittavissa ylimalkaista ja poleemisesta länsi-itä -vastakkainasettelua, jota tuo Orthodox Constructions of the West -kirja ansiokkaasti purkaa)kuin Venäjän kirkon edustajien. In nuce, Venäjän kirkolla on mielestäni muita ortodoksisia kirkkoja enemmän haasteita tai ongelmia asemoitua muuttuneeseen maailmaan ja löytää tie ulos ahdasmielisestä kansallismielisyydestä.
O:"Terminologia aiheuttaa kuitenkin yhä sekaannusta, koska Rum (Rooma) viittasi seemiläisten kansojen keskuudessa ensisijaisesti Bysa..."
Jepjep. Melkiiteillähän tarkoitettiin alun alkaen ns. bysanttilaisia ortodokseja, kunnes Rooman unia -politiikka jälkeen "melkiiteillä" alettiin takoittamaan lähinnä niitä ex-ortodokseja, jotka siirtyivät Rooman alaisuuteen. Kaikki nämä siirtymiset(kuten ei myöskään missään nimessä Stalinin uniaattien "pakkopalauttamiset" Moskovan alaisuuteen!)eivät mielestäni ole aina tapahtuneet ortodoksien kannalta suotuisissa olosuhteissa tai spontaanisti. Oli miten oli, kreikkalaiskatoliset ovat katolisia ja nämä uniat ja vasta-uniat on ehdottomasti aika unohtaa.
Muistuttaisin kuitenkin siitä, että vaikka kreikkalaiskatoliset tai "uniaatit" jakavat pitkälti saman liturgisen perinteen ortodoksien kanssa, ovat he teologisesti -siis ortodoksisen teologian ohella- omaksuneet tai saaneet vaikutteita myös katolisen kirkon teologiasta lännen ja idän kirkkoja yhdistävien ensimmäisen seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeiseltäkin ajalta.
Ei se mono minua haittaa. Tahdoin vain muistuttaa, että sitä ei enään käytetä kuin fundisten tai jostain muusta, kenties kyseenlaisistakin syistä orientoituneiden keskuudessa. Toki, jos sitä käyttää olisi on hyvä avata kristologisesti, mitä sillä tarkoitetaan tai tarkoitat. Tarkoitatko sanoa, että armenialaiset kieltävät Kristuksen ihmisyyden? Viittaatko sillä eytykiaaniseen vai severiaaniseen monofysitismiin jne.? Erityisesti tieteellisissä tai vastaavissa yhteyksissä tämä on enemmän kuin suositeltavaa.
Lähetä kommentti