Mantšurian kandidaatin virkaanastujaisten jälkeen Mordor hallitsee kahta maailman kolmesta jäljellä olevasta suurvallasta, eikä se kolmaskaan (Kiina) ole mikään valon lähettiläs. Vapaat kansat alkavat pian tuntea uuden maailmanjärjestyksen nahoissaan. Poliisi on poissa ja kaduilla vallitsevat pian rosvojen lait. Kunnon kansalaiset sulkevat ikkunaverhonsa ja toivovat, ettei rosvo juuri heidän taloonsa tulisi, ainakaan heti ensimmäisenä.
Serbian käynnistyneet provokaatiot Kosovoa vastaan ovat vain alkua siitä, mitä Euroopassa tuleman pitää. Keskisellä rintamalla Ukrainassa ollaan pattitilanteessa, jossa Venäjä voi rauhassa odotella sanktioiden lakkauttamista ja sitten maan haltuunottoa. Moldovaa, joka vain muutama vuosi sitten oli idän mallioppilas, pidetään nyt yhä laajemmissa piireissä menetettynä. Mordorin silmä kääntyy vääjäämättä kohti Romaniaa, joka on viimeinen kohtuullisen menestyvä ja voimakas valtio Venäjän ja Serbian välissä. Este sille, että Venäjä ottaa Balkanin hegemonian haltuunsa. Putin ei herkästi unohda hävinneensä Romaniassa presidentinvaalit.
Balkanin ohella epävakautumaan tulee Itämeren alue. Olisi ihme, jos se ei epävakautuisi - varsinkin Suomen politiikka on suoranaisesti kutsunut Venäjää koettelemaan kaikki rajansa.
Euroopalla ovat edessä pimeät ajat, itku ja hammastenkiristys. Vallassa on silti yhä samanlaisia hahmoja kuin Sarumanin ja agenttiensa vietävissä ollut Rohanin kuningas, tai kuin Gondorin kaikille muille katkeroitunut rintamamaan käskynhaltija. Ukraina herätteli Länttä, mutta se ei riittänyt.
Eteläisellä rintamalla Venäjä on ottanut haltuunsa Mustanmeren, itäisen Välimeren ja Syyrian, kammennut Turkin pois Lännen leiristä ja jakanut uuden hegemonian Iranin kanssa juuri kun se oli murtumaisillaan. Nyt se kurkottaa luonnollisesti pidemmälle, tavoitellen lisää vaikutusvaltaa Lähi-idässä samoin kuin asemansa palauttamista Pohjois-Afrikkaan, erityisesti Libyan ja Algerian kautta.
Se horisontaalisesta aspektista eli Venäjän vallan territoriaalisesta laajentumisesta, joka on ollut Venäjän yksi päätavoite. Toinen päätavoite, vertikaalinen vallankäyttö, on vahvistunut vähintään yhtäläisesti. Venäjä sanelee nyt pelisääntöjä, muut alistuvat. Kun vaikutusvallan horisontaalisen ekspansion tärkein työväline on ollut propaganda, vertikaalisen vallankäytön tärkein työväline on KGB. (On mielekästä puhua siitä yhä vanhalla kolmikirjaimisella lyhenteellään, vaikka Venäjän tiedustelukoneisto nykyisin jakautuu muodollisesti useampaan orgaaniin: FSB:hen, SVR:ään, GRU:hun, elektroniseen vakoiluun jne.)
Putin on vuonna 2016 onnistunut nostamaan KGB:n kiistattomasti maailman vaikutusvaltaisimmaksi organisaatioksi, ohi merkittävimpien kilpailijoidensa kuten katolisen kirkon ja Kiinan kansanarmeijan. Tämän osoitti sen suora vallankäyttö Yhdysvaltain viranomaiskoneistoon ja poliittiseen kenttään, varmistaen näin maailman vahvimman suurvallan korkeimman vallan haltuunoton. Moisen onnistuessa ilman kunnollista vastarintaa Naton kahdessa suurimmassa jäsenvaltiossa, Turkissa ja Yhdysvalloissa, ei juurikaan jää kysymyksiä sen suhteen, onnistuuko sama Euroopan maissa. Ranska on jo käytännössä kaatunut. Saksa yrittää mobilisoida vastarintaa, mutta kuinka pitkälle se riittää asioiden ollessa nykyisellä tolallaan?
Mikä tekee Venäjästä niin vahvan? Sehän on objektiivisesti mitattuna paljon heikommin resursoitu kuin vaikkapa Euroopan unionin suurimmat jäsenmaat, puhumattakaan Yhdysvalloista.
Vastaukset ovat selkeydessään ilmeisesti liian vaikeita ymmärtää postmodernin nykylännen ajattelijoille. Niiden ymmärtämiseksi pitäisi kaivaa esille paljon vanhempia sotataidon ja vallankäytön klassikoita, kuten Sunzi ja Machiavelli.
Yritän kuitenkin vääntää rautalangasta, sillä pärjätä ei voi, jos ei opi tappioistaan mitään, ja minä kuitenkin vilpittömästi toivoisin Lännen pärjäävän - siitä kun riippuu oman kotimaanikin selviytyminen itsenäisenä kansakuntana, oma henkeni ja useimpien läheisteni tulevaisuus. Itsestäni en niin enää välitä, mutta tuntemalleni nuorisolle soisin jotain parempaa kuin kuolema juoksuhaudoissa tai elämä autoritarismin ikeessä.
1) Venäjä ei ole arvaamaton. Venäjä on hyvin ennalta-arvattava. Tämä johtuu siitä, että Venäjän tavoitteet ovat selkeitä - vertikaalinen vallankäyttö ja imperiaalinen ekspansio - ja se pyrkii niihin avoimesti ja kaikin keinoin, hämärtämättä pyrkimyksiään kaikenlaisella ristiriitaisella lässytyksellä. Venäjän vaalit ovat ennalta-arvattavia ja niiden tulokset tiedetään etukäteen. Menestys ja yleneminen riippuvat lojaalisuudesta johtajille eikä niillä ole mitään tekemistä niin ailahtelevan asian kuin kansansuosion kanssa. Venäjästä tiedetään, ettei se noudata sopimuksiaan, ellei sitä huvita. Venäjä toimii täydellisessä rankaisemattomuuden tilassa. Se on suvereeni suurvalta, jota voisivat edes teoriassa rajoittaa ainoastaan toiset suvereenit suurvallat - nyt siis lähinnä Kiina. Kiinaa ei kiinnostane kovin paljon parin tuhannenkaan kilometrin etupiirimuutos Euraasian kaukolännessä.
Länsimaat sen sijaan ovat arvaamattomia. Vaikka ne tekisivät hurskaita kansainvälisiä sopimuksia ja lupaisivat kauniita, yksi ainoa Alankomaiden kansanäänestys romuttaa nämä lupaukset. EU:sta voi erota hetken mielijohteessa, kuten olemme nähneet - eikä Lännestä löydy ainoatakaan poliittista johtajaa, joka voisi mitään edes hyvin pienille asioille. Tämä tarkoittaa, että Länteen ei missään oloissa voi luottaa. Se on täysin arvaamaton. Se hädin tuskin suojelee Naton viidennen artiklan kattamia liittolaisia, mutta ei lainkaan esimerkiksi Naton alueen ulkopuolelle jäävien maiden länsimielisiä poliitikkoja, oikeuslaitoksen uudistajia tai ei-korruptoituneita poliiseja. Näitä saa vapaasti lavastaa, murhata ja nöyryyttää.
2) Venäjä fokusoi vaikutusvaltansa. Venäjä keskittää kaiken voimansa niihin asioihin vaikuttamiseen, jotka ovat sille tärkeitä. Tärkeitä asioita ovat ne, jotka edistävät Venäjän vertikaalista vallankäyttöä ja tuon vallankäytön horisontaalista laajentamista. Noiden tavoitteiden tielle asettuvat saavat vastaansa niin propaganda-, tiedustelu- kuin väkivaltakoneistotkin, jotka ovat Venäjän hallinnassa. Venäjän agentit puolestaan ovat koskemattomia. Joka kajoaa heihin, saa vastaansa edellä mainitut koneistot.
Länsi ei fokusoi vaikutusvaltaansa, vaan hajottaa sen mahdollisimman laajalle, puuhastellen mieluiten sellaisten asioiden parissa, jotka se voi esittää puhtaasti teknisinä. Se julistaa hyviä yleisen tason tavoitteita, mutta ei seuraa niitä siellä, missä niitä pitäisi edistää esimerkiksi fokusoimalla vallankäyttö henkilövalintaan tai strategisen kohteen hallintaan.
Venäjä fokusoi taloudelliset resurssinsa tarkasti palvelemaan poliittisia tavoitteitaan. Länsimaat puolestaan jakavat rahaa oikealle ja vasemmalle, usein suoraan vihollisilleen. Ne vääntelevät käsiään ja sanovat, etteivät voi rahoittaa ystäviään. Samalla ne haaskaavat miljardeja asioihin, jotka suoraan toimivat niitä itseään vastaan. Venäjä rahoittaa ystäviään ja ottaa pois vihollisiltaan, ojentaen näiden yritykset ja öljylähteet lojaaleille oligarkeilleen.
3) Venäjä käyttää voimaa. Venäjän tielle asettuva valtio joutuu epävakauttamistoimien kohteeksi. Sitä vastaan asettuva yksilö tuhotaan yksilönä. Venäjän etuja palveleva poliitikko tai liikemies sen sijaan saa myös länsimaissa immuniteetin lakeja ja oikeudenkäyttöä vastaan. Häneen ei kajota.
Länsimailla on valtava määrä potentiaalista voimaa. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä länsimaat eivät voimaansa käytä.
4) Kun Venäjä on sodassa - ja useimmiten se on, nyt mitä suurimmassa määrin - se pyrkii sodassaan voittoon. Se ei pyri mihinkään abstraktiin "ratkaisuun" eikä varsinkaan "rauhaan", vaan voittoon. Ei Venäjä halua rauhaa, ellei se toimi osana sodan tavoitteita - siis keinona alistaa ja sitoa vihollinen.
Jos ja kun länsimaat ylipäätään tunnustavat olevansa sodassa, ne kieltävät itseltään voittoon pyrkimisen ja pyrkivät sen sijaan "ratkaisuun" tai "rauhaan" hinnalla millä hyvänsä. Tämä tarkoittaa ikuista myönnytysten kierrettä, joka tekee Lännen vastustajille erittäin kannattavaksi aloittaa lisää sotia ja jatkaa vanhoja.
Nämä neljä ovat tärkeimpiä niistä syistä, joiden vuoksi tällä hetkellä Venäjä on ottamassa itselleen läntisen pallonpuoliskon hegemoniaa.
Maailmassa on tietysti yhä toivoa. Sitä oli toisen maailmansodan aikana ja sitä oli Neuvostoliitossakin. Historia ei lopu. Yksikään imperiumi ei ole vielä koskaan hallinnut koko maailmaa ja tuskin tulee hallitsemaan. Samat ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä niin vallanhimoisia ja sotaisia - heidän egonsa ja kilpailunhalunsa - tulevat siunaamaan maailmanhistoriaa yhä uusilla vallantavoittelijoilla, vastarinnoilla ja jakautumisilla. Poliittinen ja taloudellinen kilpailu puolestaan jättävät sijaa inhimilliselle elämälle. Pimeintä on pimeys vain siellä, missä poliittinen ja taloudellinen kilpailu on kyetty täysin tukahduttamaan ja vallitsee "vakaus", pysähtyneisyyden aika.
Venäjän vallankäytön menetelmien menestyksellisyys perustuu niiden selkeään primitiivisyyteen. Venäjä toimii järjestäytyneen rikollisuuden logiikalla, jossa ensin otetaan haltuun valta-asemat ja sen jälkeen pyritään eliminoimaan kilpailu, jotta voitot olisivat mahdollisimman suuria. Kannattajia löytyy, sillä riittävän monet hyötyvät järjestelmästä ja siitä, että saavat lojaalisuutensa myötä itselleen erilaisia etuja, kun he muuten joutuisivat kilpailemaan kaltaistensa ja luultavasti parempiensa kanssa.
On syytä muistaa, että valtioiden alkuperä on järjestäytyneessä rikollisuudessa. Kun rosvopäälliköt alkoivat rakentaa linnoja ja niihin kokoamillaan liikkuvilla sotajoukoilla verottaa kansaa näille annettua "suojelusta" vastaan, syntyi paikalleen sidottuja, hallitsijoiden alle alamaisiksi rekisteröityjä yhteisöjä, joiden hallitsijaporrasta alettiin kutsua valtioksi. Valtion prototyyppi oli kyläyhteisö tai strategista kauppasolmukohtaa valvonut linnake - laajin tunnettu arkkityyppi taas on imperiumi.
Venäjä on perinteinen imperiumi, ja siksi niin kykenevä ryhtymään valtioksi valtioille heti kun Yhdysvallat omaa tyhmyyttään oli suurvalta-asemastaan luopunut. Myös Kiina kuitenkin on perinteinen imperiumi, ja tuskin tulee alistumaan itseensä nähden naurettavan pienen Venäjän vasalliksi samanlaisella euforisella fatalismilla kuin Euroopan populistit tai Amerikan harhaanjohdetut hipsterit.
Venäjän perinteinen valtajärjestelmä myös nojaa vasalleihin. Venäjällä ei ole varaa eikä aikomustakaan rahoittaa itse imperiaalista ekspansiotaan - sehän merkitsisi imperiaalista ylivenytystä - vaan sen tarkoitus on vanhanaikaiseen tapaan panna alusmaat itse maksamaan alamaisuudestaan. Tämä tarkoittaa useimmiten sitä, että Venäjän on nostettava valtaan ja pidettävä vallassa autoritäärisiä, mielellään paikallisten keskuudessa epäsuosittuja vasalleja - sellaisia kuin kaalimaiden kommunistijohtajat ja suomettuneen Suomen johtajat.
Ajoittain vasallit kuitenkin onnistuvat luomaan itselleen aidon kansallisen aseman, rakentavat itselleen oman voimaposition ja ryhtyvät raivaamaan omaa pelitilaa. Venäjällä on ajoittain vaikeuksia jo sisärenkaan vasallien, Jeltsinin aikaan venäläisten kuvernöörien tai Putinin aikana Kadyrovin kaltaisten sotaherrojen kanssa. Venäjän avulla Washingtonissa valtaan nostettu Mantšurian kandidaatti on saatu aloittamaan uransa konfliktilla oman maansa tiedustelukoneistoa vastaan, mutta onnistuuko KGB loputtomiin pelaamaan hänet riippuvaiseksi itsestään Yhdysvalloissa vallassa pysyäkseen, vai itsenäistyykö hyvin resursoitu vasalli jossain vaiheessa käsittelijöidensä käsistä?
Hyvin tiukasti otteessa olevien vasallien, kuten Ukrainan taannoisen johtajan Janukovitšin, ongelmana on se, että he saattavat lopulta menettää kokonaan valtansa läänityksillään, vaikka Venäjä kuinka tukisi heitä propagandalla ja erikoisoperaatioilla. Kovin vahvojen vasallien ongelma taas on edellä mainittu itsenäistymisen vaara, joka realisoitui esimerkiksi Ševardnadzen, Alijevin ja Kutšman kohdalla.
Joka tapauksessa vuosi 2017 alkaa varsin masentavissa merkeissä, enkä valitettavasti näe valoa tunnelin päässä ainakaan vuoden tähtäimellä. Rajamaille, kuten Suomelle, ajat ovat oleva erityisen ankeita. Kyyti tulee olemaan kovaa, kun tosiasiat lopulta selviävät, ja nykyinen talouden stagnaatio vain esimakua. Mutta itsepä se on aiheutettu.
Kremlin ilmapuntari Karaganov ehätti jo julistamaan, että Eurooppaa ei enää ole, Venäjä on voittanut, ja että uuden maailmanjärjestyksen luovat nyt Venäjä, Kiina ja Trumpin Yhdysvallat. Ymmärrän hyvin Kremlissä vallitsevan triumfaalisen uhon, kun koko ydinlänsi on langennut rähmälleen ilman, että Venäjän on tarvinnut edes vyöryttää tankkeja resursseiltaan mitättömiin Suomeen ja Baltiaan. Kallistahan sellainen olisikin ollut. Siitä huolimatta ennustan, että Karaganovin arvio on hitusen ylioptimistinen, venäläisestä näkökulmasta siis.
Eurooppa on sössinyt asiansa pahemman kerran, mutta on se historiassa sössinyt asioitaan vielä pahemmin ja silti noussut tuhkasta Feeniks-lintuna. Sitä tietysti toivoisi, ettei aivan samanlaisten pohjakosketusten kautta tarvitsisi taas kulkea. Että vähän vähempikin voisi sytyttää järjen valon, tai kutsua esiin edes muutaman säällisen johtajan. Järjestelmässämme on ilmeisesti jotain, mikä estää heitä nousemasta lähellekään valtiollisen tason valtaa.
Keskustelin vastikään erään nuoren romanialaisen toimittajan kanssa, joka sitä ennen toimi vuosia nuorisojohtajuuden parissa. Kuvaillessaan, mitä ovat saaneet aikaan viimeisten päälle kymmenen vuoden aikana, ymmärsin miksi Romania on sittenkin onnistunut suhteellisen hyvin muuttamaan kehitysmaan tasolla olleen läpikorruptoituneen balkanilaisen banaanivaltion eurooppalaiseksi demokratiaksi, jossa on vapaa lehdistö ja yhä raivokkaasti maata puhdistava antikorruptiolaitos. On sääli, jos kaikki tämä menetetään vain siksi, että muut maat ympärillä yksi toisensa jälkeen antavat periksi ja vajoavat pimeyteen.
Tuon tyypin äänestäisin koska vain melkein kenen tahansa nykyisen Euroopan valtionpäämiehen tilalle (muutamia poikkeuksia on, mutta heidänkin kohdalla joudun odottelemaan näyttöjä, jotten kehuisi ennenaikaisesti). Mutta todennäköisempää 21-vuotiaalle on tulla heitetyksi vankilaan tai ammutuksi, mikäli Romania seuraa Moldovan ja Bulgarian jalanjäljissä Venäjän etupiiriin.
Serbian käynnistyneet provokaatiot Kosovoa vastaan ovat vain alkua siitä, mitä Euroopassa tuleman pitää. Keskisellä rintamalla Ukrainassa ollaan pattitilanteessa, jossa Venäjä voi rauhassa odotella sanktioiden lakkauttamista ja sitten maan haltuunottoa. Moldovaa, joka vain muutama vuosi sitten oli idän mallioppilas, pidetään nyt yhä laajemmissa piireissä menetettynä. Mordorin silmä kääntyy vääjäämättä kohti Romaniaa, joka on viimeinen kohtuullisen menestyvä ja voimakas valtio Venäjän ja Serbian välissä. Este sille, että Venäjä ottaa Balkanin hegemonian haltuunsa. Putin ei herkästi unohda hävinneensä Romaniassa presidentinvaalit.
Balkanin ohella epävakautumaan tulee Itämeren alue. Olisi ihme, jos se ei epävakautuisi - varsinkin Suomen politiikka on suoranaisesti kutsunut Venäjää koettelemaan kaikki rajansa.
Euroopalla ovat edessä pimeät ajat, itku ja hammastenkiristys. Vallassa on silti yhä samanlaisia hahmoja kuin Sarumanin ja agenttiensa vietävissä ollut Rohanin kuningas, tai kuin Gondorin kaikille muille katkeroitunut rintamamaan käskynhaltija. Ukraina herätteli Länttä, mutta se ei riittänyt.
Eteläisellä rintamalla Venäjä on ottanut haltuunsa Mustanmeren, itäisen Välimeren ja Syyrian, kammennut Turkin pois Lännen leiristä ja jakanut uuden hegemonian Iranin kanssa juuri kun se oli murtumaisillaan. Nyt se kurkottaa luonnollisesti pidemmälle, tavoitellen lisää vaikutusvaltaa Lähi-idässä samoin kuin asemansa palauttamista Pohjois-Afrikkaan, erityisesti Libyan ja Algerian kautta.
Se horisontaalisesta aspektista eli Venäjän vallan territoriaalisesta laajentumisesta, joka on ollut Venäjän yksi päätavoite. Toinen päätavoite, vertikaalinen vallankäyttö, on vahvistunut vähintään yhtäläisesti. Venäjä sanelee nyt pelisääntöjä, muut alistuvat. Kun vaikutusvallan horisontaalisen ekspansion tärkein työväline on ollut propaganda, vertikaalisen vallankäytön tärkein työväline on KGB. (On mielekästä puhua siitä yhä vanhalla kolmikirjaimisella lyhenteellään, vaikka Venäjän tiedustelukoneisto nykyisin jakautuu muodollisesti useampaan orgaaniin: FSB:hen, SVR:ään, GRU:hun, elektroniseen vakoiluun jne.)
Putin on vuonna 2016 onnistunut nostamaan KGB:n kiistattomasti maailman vaikutusvaltaisimmaksi organisaatioksi, ohi merkittävimpien kilpailijoidensa kuten katolisen kirkon ja Kiinan kansanarmeijan. Tämän osoitti sen suora vallankäyttö Yhdysvaltain viranomaiskoneistoon ja poliittiseen kenttään, varmistaen näin maailman vahvimman suurvallan korkeimman vallan haltuunoton. Moisen onnistuessa ilman kunnollista vastarintaa Naton kahdessa suurimmassa jäsenvaltiossa, Turkissa ja Yhdysvalloissa, ei juurikaan jää kysymyksiä sen suhteen, onnistuuko sama Euroopan maissa. Ranska on jo käytännössä kaatunut. Saksa yrittää mobilisoida vastarintaa, mutta kuinka pitkälle se riittää asioiden ollessa nykyisellä tolallaan?
Mikä tekee Venäjästä niin vahvan? Sehän on objektiivisesti mitattuna paljon heikommin resursoitu kuin vaikkapa Euroopan unionin suurimmat jäsenmaat, puhumattakaan Yhdysvalloista.
Vastaukset ovat selkeydessään ilmeisesti liian vaikeita ymmärtää postmodernin nykylännen ajattelijoille. Niiden ymmärtämiseksi pitäisi kaivaa esille paljon vanhempia sotataidon ja vallankäytön klassikoita, kuten Sunzi ja Machiavelli.
Yritän kuitenkin vääntää rautalangasta, sillä pärjätä ei voi, jos ei opi tappioistaan mitään, ja minä kuitenkin vilpittömästi toivoisin Lännen pärjäävän - siitä kun riippuu oman kotimaanikin selviytyminen itsenäisenä kansakuntana, oma henkeni ja useimpien läheisteni tulevaisuus. Itsestäni en niin enää välitä, mutta tuntemalleni nuorisolle soisin jotain parempaa kuin kuolema juoksuhaudoissa tai elämä autoritarismin ikeessä.
* * *
1) Venäjä ei ole arvaamaton. Venäjä on hyvin ennalta-arvattava. Tämä johtuu siitä, että Venäjän tavoitteet ovat selkeitä - vertikaalinen vallankäyttö ja imperiaalinen ekspansio - ja se pyrkii niihin avoimesti ja kaikin keinoin, hämärtämättä pyrkimyksiään kaikenlaisella ristiriitaisella lässytyksellä. Venäjän vaalit ovat ennalta-arvattavia ja niiden tulokset tiedetään etukäteen. Menestys ja yleneminen riippuvat lojaalisuudesta johtajille eikä niillä ole mitään tekemistä niin ailahtelevan asian kuin kansansuosion kanssa. Venäjästä tiedetään, ettei se noudata sopimuksiaan, ellei sitä huvita. Venäjä toimii täydellisessä rankaisemattomuuden tilassa. Se on suvereeni suurvalta, jota voisivat edes teoriassa rajoittaa ainoastaan toiset suvereenit suurvallat - nyt siis lähinnä Kiina. Kiinaa ei kiinnostane kovin paljon parin tuhannenkaan kilometrin etupiirimuutos Euraasian kaukolännessä.
Länsimaat sen sijaan ovat arvaamattomia. Vaikka ne tekisivät hurskaita kansainvälisiä sopimuksia ja lupaisivat kauniita, yksi ainoa Alankomaiden kansanäänestys romuttaa nämä lupaukset. EU:sta voi erota hetken mielijohteessa, kuten olemme nähneet - eikä Lännestä löydy ainoatakaan poliittista johtajaa, joka voisi mitään edes hyvin pienille asioille. Tämä tarkoittaa, että Länteen ei missään oloissa voi luottaa. Se on täysin arvaamaton. Se hädin tuskin suojelee Naton viidennen artiklan kattamia liittolaisia, mutta ei lainkaan esimerkiksi Naton alueen ulkopuolelle jäävien maiden länsimielisiä poliitikkoja, oikeuslaitoksen uudistajia tai ei-korruptoituneita poliiseja. Näitä saa vapaasti lavastaa, murhata ja nöyryyttää.
2) Venäjä fokusoi vaikutusvaltansa. Venäjä keskittää kaiken voimansa niihin asioihin vaikuttamiseen, jotka ovat sille tärkeitä. Tärkeitä asioita ovat ne, jotka edistävät Venäjän vertikaalista vallankäyttöä ja tuon vallankäytön horisontaalista laajentamista. Noiden tavoitteiden tielle asettuvat saavat vastaansa niin propaganda-, tiedustelu- kuin väkivaltakoneistotkin, jotka ovat Venäjän hallinnassa. Venäjän agentit puolestaan ovat koskemattomia. Joka kajoaa heihin, saa vastaansa edellä mainitut koneistot.
Länsi ei fokusoi vaikutusvaltaansa, vaan hajottaa sen mahdollisimman laajalle, puuhastellen mieluiten sellaisten asioiden parissa, jotka se voi esittää puhtaasti teknisinä. Se julistaa hyviä yleisen tason tavoitteita, mutta ei seuraa niitä siellä, missä niitä pitäisi edistää esimerkiksi fokusoimalla vallankäyttö henkilövalintaan tai strategisen kohteen hallintaan.
Venäjä fokusoi taloudelliset resurssinsa tarkasti palvelemaan poliittisia tavoitteitaan. Länsimaat puolestaan jakavat rahaa oikealle ja vasemmalle, usein suoraan vihollisilleen. Ne vääntelevät käsiään ja sanovat, etteivät voi rahoittaa ystäviään. Samalla ne haaskaavat miljardeja asioihin, jotka suoraan toimivat niitä itseään vastaan. Venäjä rahoittaa ystäviään ja ottaa pois vihollisiltaan, ojentaen näiden yritykset ja öljylähteet lojaaleille oligarkeilleen.
3) Venäjä käyttää voimaa. Venäjän tielle asettuva valtio joutuu epävakauttamistoimien kohteeksi. Sitä vastaan asettuva yksilö tuhotaan yksilönä. Venäjän etuja palveleva poliitikko tai liikemies sen sijaan saa myös länsimaissa immuniteetin lakeja ja oikeudenkäyttöä vastaan. Häneen ei kajota.
Länsimailla on valtava määrä potentiaalista voimaa. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä länsimaat eivät voimaansa käytä.
4) Kun Venäjä on sodassa - ja useimmiten se on, nyt mitä suurimmassa määrin - se pyrkii sodassaan voittoon. Se ei pyri mihinkään abstraktiin "ratkaisuun" eikä varsinkaan "rauhaan", vaan voittoon. Ei Venäjä halua rauhaa, ellei se toimi osana sodan tavoitteita - siis keinona alistaa ja sitoa vihollinen.
Jos ja kun länsimaat ylipäätään tunnustavat olevansa sodassa, ne kieltävät itseltään voittoon pyrkimisen ja pyrkivät sen sijaan "ratkaisuun" tai "rauhaan" hinnalla millä hyvänsä. Tämä tarkoittaa ikuista myönnytysten kierrettä, joka tekee Lännen vastustajille erittäin kannattavaksi aloittaa lisää sotia ja jatkaa vanhoja.
* * *
Nämä neljä ovat tärkeimpiä niistä syistä, joiden vuoksi tällä hetkellä Venäjä on ottamassa itselleen läntisen pallonpuoliskon hegemoniaa.
Maailmassa on tietysti yhä toivoa. Sitä oli toisen maailmansodan aikana ja sitä oli Neuvostoliitossakin. Historia ei lopu. Yksikään imperiumi ei ole vielä koskaan hallinnut koko maailmaa ja tuskin tulee hallitsemaan. Samat ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä niin vallanhimoisia ja sotaisia - heidän egonsa ja kilpailunhalunsa - tulevat siunaamaan maailmanhistoriaa yhä uusilla vallantavoittelijoilla, vastarinnoilla ja jakautumisilla. Poliittinen ja taloudellinen kilpailu puolestaan jättävät sijaa inhimilliselle elämälle. Pimeintä on pimeys vain siellä, missä poliittinen ja taloudellinen kilpailu on kyetty täysin tukahduttamaan ja vallitsee "vakaus", pysähtyneisyyden aika.
Venäjän vallankäytön menetelmien menestyksellisyys perustuu niiden selkeään primitiivisyyteen. Venäjä toimii järjestäytyneen rikollisuuden logiikalla, jossa ensin otetaan haltuun valta-asemat ja sen jälkeen pyritään eliminoimaan kilpailu, jotta voitot olisivat mahdollisimman suuria. Kannattajia löytyy, sillä riittävän monet hyötyvät järjestelmästä ja siitä, että saavat lojaalisuutensa myötä itselleen erilaisia etuja, kun he muuten joutuisivat kilpailemaan kaltaistensa ja luultavasti parempiensa kanssa.
On syytä muistaa, että valtioiden alkuperä on järjestäytyneessä rikollisuudessa. Kun rosvopäälliköt alkoivat rakentaa linnoja ja niihin kokoamillaan liikkuvilla sotajoukoilla verottaa kansaa näille annettua "suojelusta" vastaan, syntyi paikalleen sidottuja, hallitsijoiden alle alamaisiksi rekisteröityjä yhteisöjä, joiden hallitsijaporrasta alettiin kutsua valtioksi. Valtion prototyyppi oli kyläyhteisö tai strategista kauppasolmukohtaa valvonut linnake - laajin tunnettu arkkityyppi taas on imperiumi.
Venäjä on perinteinen imperiumi, ja siksi niin kykenevä ryhtymään valtioksi valtioille heti kun Yhdysvallat omaa tyhmyyttään oli suurvalta-asemastaan luopunut. Myös Kiina kuitenkin on perinteinen imperiumi, ja tuskin tulee alistumaan itseensä nähden naurettavan pienen Venäjän vasalliksi samanlaisella euforisella fatalismilla kuin Euroopan populistit tai Amerikan harhaanjohdetut hipsterit.
Venäjän perinteinen valtajärjestelmä myös nojaa vasalleihin. Venäjällä ei ole varaa eikä aikomustakaan rahoittaa itse imperiaalista ekspansiotaan - sehän merkitsisi imperiaalista ylivenytystä - vaan sen tarkoitus on vanhanaikaiseen tapaan panna alusmaat itse maksamaan alamaisuudestaan. Tämä tarkoittaa useimmiten sitä, että Venäjän on nostettava valtaan ja pidettävä vallassa autoritäärisiä, mielellään paikallisten keskuudessa epäsuosittuja vasalleja - sellaisia kuin kaalimaiden kommunistijohtajat ja suomettuneen Suomen johtajat.
Ajoittain vasallit kuitenkin onnistuvat luomaan itselleen aidon kansallisen aseman, rakentavat itselleen oman voimaposition ja ryhtyvät raivaamaan omaa pelitilaa. Venäjällä on ajoittain vaikeuksia jo sisärenkaan vasallien, Jeltsinin aikaan venäläisten kuvernöörien tai Putinin aikana Kadyrovin kaltaisten sotaherrojen kanssa. Venäjän avulla Washingtonissa valtaan nostettu Mantšurian kandidaatti on saatu aloittamaan uransa konfliktilla oman maansa tiedustelukoneistoa vastaan, mutta onnistuuko KGB loputtomiin pelaamaan hänet riippuvaiseksi itsestään Yhdysvalloissa vallassa pysyäkseen, vai itsenäistyykö hyvin resursoitu vasalli jossain vaiheessa käsittelijöidensä käsistä?
Hyvin tiukasti otteessa olevien vasallien, kuten Ukrainan taannoisen johtajan Janukovitšin, ongelmana on se, että he saattavat lopulta menettää kokonaan valtansa läänityksillään, vaikka Venäjä kuinka tukisi heitä propagandalla ja erikoisoperaatioilla. Kovin vahvojen vasallien ongelma taas on edellä mainittu itsenäistymisen vaara, joka realisoitui esimerkiksi Ševardnadzen, Alijevin ja Kutšman kohdalla.
* * *
Joka tapauksessa vuosi 2017 alkaa varsin masentavissa merkeissä, enkä valitettavasti näe valoa tunnelin päässä ainakaan vuoden tähtäimellä. Rajamaille, kuten Suomelle, ajat ovat oleva erityisen ankeita. Kyyti tulee olemaan kovaa, kun tosiasiat lopulta selviävät, ja nykyinen talouden stagnaatio vain esimakua. Mutta itsepä se on aiheutettu.
Kremlin ilmapuntari Karaganov ehätti jo julistamaan, että Eurooppaa ei enää ole, Venäjä on voittanut, ja että uuden maailmanjärjestyksen luovat nyt Venäjä, Kiina ja Trumpin Yhdysvallat. Ymmärrän hyvin Kremlissä vallitsevan triumfaalisen uhon, kun koko ydinlänsi on langennut rähmälleen ilman, että Venäjän on tarvinnut edes vyöryttää tankkeja resursseiltaan mitättömiin Suomeen ja Baltiaan. Kallistahan sellainen olisikin ollut. Siitä huolimatta ennustan, että Karaganovin arvio on hitusen ylioptimistinen, venäläisestä näkökulmasta siis.
Eurooppa on sössinyt asiansa pahemman kerran, mutta on se historiassa sössinyt asioitaan vielä pahemmin ja silti noussut tuhkasta Feeniks-lintuna. Sitä tietysti toivoisi, ettei aivan samanlaisten pohjakosketusten kautta tarvitsisi taas kulkea. Että vähän vähempikin voisi sytyttää järjen valon, tai kutsua esiin edes muutaman säällisen johtajan. Järjestelmässämme on ilmeisesti jotain, mikä estää heitä nousemasta lähellekään valtiollisen tason valtaa.
Keskustelin vastikään erään nuoren romanialaisen toimittajan kanssa, joka sitä ennen toimi vuosia nuorisojohtajuuden parissa. Kuvaillessaan, mitä ovat saaneet aikaan viimeisten päälle kymmenen vuoden aikana, ymmärsin miksi Romania on sittenkin onnistunut suhteellisen hyvin muuttamaan kehitysmaan tasolla olleen läpikorruptoituneen balkanilaisen banaanivaltion eurooppalaiseksi demokratiaksi, jossa on vapaa lehdistö ja yhä raivokkaasti maata puhdistava antikorruptiolaitos. On sääli, jos kaikki tämä menetetään vain siksi, että muut maat ympärillä yksi toisensa jälkeen antavat periksi ja vajoavat pimeyteen.
Tuon tyypin äänestäisin koska vain melkein kenen tahansa nykyisen Euroopan valtionpäämiehen tilalle (muutamia poikkeuksia on, mutta heidänkin kohdalla joudun odottelemaan näyttöjä, jotten kehuisi ennenaikaisesti). Mutta todennäköisempää 21-vuotiaalle on tulla heitetyksi vankilaan tai ammutuksi, mikäli Romania seuraa Moldovan ja Bulgarian jalanjäljissä Venäjän etupiiriin.
10 kommenttia:
Varsinainen oikea oivallus tuo, että Venäjä ei ole arvaamaton
Sitä vastoin meillä selitellään Putin/ Kreml arvaamattomaksi. Koska ei haluta todeta, että sen tavoitteet, politiikan ja toiminnan näkee sokeakin Reetta. Sen sijasta teeskennellään hyviä suhteita, jota teennäisesti perustellaan sisällöttömällä dialogilla ja keskusteluyhteydellä.
Olen odottanut kauhulla 2016/17 katsaustasi; kristallipallosi on aiempina vuosina ollut pelottavan kirkas!
terv. Hanna S
O:”Länsi ei fokusoi vaikutusvaltaansa, vaan hajottaa sen mahdollisimman laajalle, puuhastellen mieluiten sellaisten asioiden parissa, jotka se voi esittää puhtaasti teknisinä. Se julistaa hyviä yleisen tason tavoitteita, mutta ei seuraa niitä siellä, missä niitä pitäisi edistää esimerkiksi fokusoimalla vallankäyttö henkilövalintaan tai strategisen kohteen hallintaan.”
Näin juuri. Tästä tulikin mieleeni meidän molempien arvostama orgaaninen konservatiivi ja diplomaatti George F. Kennan. Olen hieman hymyssäsuin seurannut kuinka Kennanin nimi on pulpahtanut Suomessa esiin muutamien vihreiden, joidenkin sinivihreiden, mutta aivan erityisesti transatlanttista optimismia(tai paremminkin utopismia) vaalivien stubbistien puheenvuoroissa ja twiiteissä. Miksikö hymyssäsuin?
No, siksi että he ovat selkeästikkin tutustuneet ainoastaan Kennanin ns. Pitkään Sähkeeseen ja kenties X-artikkeliin. Eivät oikeastaan mihinkään muuhun Kennanin kirjoittamaan (obs. Kennanhan kuoli vasta 2005!). Esim. hänen kriittisiin, mutta mielestani sangen mielekkäisiin, näkemyksiin liberaalin demokratiamme “vuotokohdista”, meidän lähes uskonnolliseen, universalistiseen luottamukseen siitä kuinka omaksumamme arvot ja elämäntapamme edustavat inhimillisen sivilisaation korkeinta huippua myös Lännen ulkopuolisten silmissä. Tai millaisia haasteita ja ongelmia liittyy muidenkin itäisten ja orientaalien kansojen ja valtioiden kuin pelkästään Venäjän kohtaamiseen.
Kennanin kalvinistinen tausta ja hänen suuri viehtymyksensä gibbonlaiseen (manikeolaiseen)maailmankuvaan ja historiakäsitykseen on myös oma mielenkiintoinen lukunsa. Tästä ei tässä enempää kuin sen verran, että myönnän sinun tässä mielessä olevan olevan minua selvästi “kennanlaisempi”.
TA
"Ei Venäjä halua rauhaa, ellei se toimi osana sodan tavoitteita - siis keinona alistaa ja sitoa vihollinen."
Juuri näin. Lännessä ei tunnisteta / tunnusteta Venäjän käyvän sotaa länttä vastaan, koska Venäjän strategia tekee silmien sulkemisen helpoksi. Sen lisäksi, että Venäjä käyttää enimäkseen ei-sotilaallisia keinoja, sen toiminnan aikaperspektiivi on niin pitkä, että lännessä näyttää olevan ylivoimaisia vaikeuksia ottaa sitä todesta.
Toisin kuin usein väitetään, Venäjä ei pelaa nollasummapeliä vaan suhteellisen edun peliä.
Sille riittää, että se voittaa enemmän kuin länsi. Tai häviää vähemmän kuin länsi. Riittävän pitkällä tähtäimellä tämä on voittava strategia. Strategian keskeinen elementti on välttää suoraa konfrontaatiota sillä sitä Venäjä ei kestä. Vielä.
Suhteellisen edun strategia toimii erityisen hyvin länttä vastaan. Miksi? Koska se johtaa usein ratkaisuihin jotka näyttävät yhteistyöltä ja vähtentävät siten suoran konfrontaation riskiä. Ts. "yhteistyö" vahvistaa länsimaissa tahoja, jotka kannattavat neuvotteluja, sopimista ja yhteistyön kehittämistä. Kolme esimerkkiä jossa Venäjän "yhteistyö" on edistänyt Venäjän voimapoliittisia tavoitteita:
1) Iranin ydinsopu
2) sopimus Syyrian kemiallisten aseiden tuhoamisesta,
3) Minsk -sopimukset.
Iranin ydinsopu
- Vahvisti Iranin sitoutumista Venäjään (koska Venäjä vahti, ettei Iranilta vaadita liian pitkälle meneviä myönnytyksiä)
- Heikensi USA:n suhteita Israeliin ja Sunni-Arabeihin (erityisesti Saudi-Arabiaan, mutta myös muihin arabimaihin).
- Osoitti lähi-idän autoritäärisille johtajille, että Venäjä auttaa ystäviään (toisin kuin länsi).
- Toi taloudellista etua Venäjälle (Iranin elpyminen pakotteiden purkamisen johdosta)
- Heikensi niiden länsimaisten tahojen uskottavuutta, jotka puhuvat Venäjästä uhkana jota on padottava.
Syyria
- Heikensi USA:n kunnioitusta erityisesti lähi-idässä (koska USA:n puheiden ja tekojen välille repesi ammottava aukko). USA (ja länsi) näyttäytyi tämän vuoksi heikkona ja epäluotettavana.
- Osoitti lähi-idän autoritäärisille johtajille, että Venäjä auttaa ystäviään (toisin kuin länsi).
- Saattoi Assadin (ja Iranin) kiitollisuudenvelkaan Venäjää kohtaan.
- Heikensi niiden länsimaisten tahojen uskottavuutta, jotka puhuvat Venäjästä uhkana jota on padottava.
- Loi tilanteen, jossa länsimaat pelattiin ulos potentiaalisen ratkaisijan roolista ja mahdollisti Venäjän nousun tuohon rooliin myöhemmin (kun Venäjä lähetti asevoimansa Syyriaan).
Minsk
- Konflikti voi jatkua niin kauan kuin sopimusta ei täysin romuteta.
- Sen seurauksena Ukrainan on vaikea uudistaa yhteiskuntaansa länsimaisemman mallin suuntaan ja krainan EU- ja/tai Nato jäsenyys on vain haave.
- Aiheutaa jännitteitä länsimaiden ja erityisesti EU-maiden välille (itä-eurooppa haluaa kovempia toimia kuin länsi/etelä)
Kaikki em. on tietysti vain pintaraapaisu. Oleellista kuitenkin on, että em. sopimukset nähdään lännessä rauhanomaisen ratkaisun edistämisenä ja siksi kannatettavana. Venäjälle em. "yhteistyöllä" on kuitenkin vain välinearvo. Voimapoliittisesti tarkasteltuna kaikki em. heikensi länttä ja vahvisti Venäjää.
Venäjän sotilaallinen väliintulo Syyriassa on oma lukunsa. Siinäkin Venäjä onnistui hämäämään länttä. Venäjän läsnäolo tarkoittaa käytännössä sitä, että lännen johtama väliintulo Syyrian sodan lopettamiseksi on mahdoton vaihtoehto koska se voisi johtaa sotaan Venäjää vastaan. Venäjä siis hääti lännen Syyriasta ja asemoi itsensä lähi-idän tärkeimmäksi ulkopuoliseksi pelaajaksi. Iran, Assad, Hizbollah ja monet muut tahot ovat erittäin tyytyväisiä.
Tämäpäs oli ihailtavaa kielenkäyttöä! Nykytila on nyt analysoitu. What next? Sunzin ja Machiavellin opukset käyttöön niin kuin kirjoittaja ehdottaa. Kirjoittaja jätti hieman mysteerin peittoon, mitä pitäisi tehdä eikä minulle ainakaan vielä avautunut, miten Sunzi ja Machiavelli pelastaisivat meidät "pimeydestä". Maininta lahjakkaasta romanialaisesta antoi pieniä viitteitä, mutta olisi kiva lukea tästä syvemmälle viedympää visioanalyysia - ehkä lahjakas kirjoittajamme äityy vielä tätä pohtimaan hieman enemmänkin. Romanialaiseen selvästi kiteytyi jotakin sellaista, jota kirjoittaja piti hyvänä. Minkälainen johtajuus tarvitaan ja mikä on tavoitetila? (nämä ovat tällaisia postmodernin ihmisen kysymyksiä, hah hah).
Kiitos kaikista kommenteista.
EV, olen samaa mieltä. Mainitsemasi tapaukset ovat myös hyviä esimerkkejä siitä, kuinka läntinen politiikka ei ole palvellut läntisiä etuja, vaan keskittynyt yrityksiin miellyttää vihollista (appeasement). Sillä politiikalla on vahvistettu vihollisia, heikennetty liittolaisia, eikä ole saavutettu minkäänlaista maltillistumista tai myönnytyksiä vihollisten taholta, päinvastoin.
TA ja Tarja R, sekä Kennanista että siitä, mitä pitäisi tehdä (patoamispolitiikka) voi lukea monista aiemmista kirjoituksistani. Mainitsemani romanialainen on esimerkki niistä ihmisistä, jotka tekevät ja saavat aikaan asioita yhteiskunnissaan, ja jotka minulle osoittavat, miksi Euroopan vuoksi kannattaa yrittää tehdä jotain. Niiden vuoksi en jaksa enää vaivautua, jotka saavat vain mitä ovat tilanneet.
Mutta mitä Suomen pitäisi sitten tässä tilanteessa tehdä?
Näyttää uhkaavasti siltä, että Länsi herää Venäjän voimapolitiikkaan vasta, kun maailman poliittinen konstellaatio kuumenee ja Lännen ydin on uhattuna. Mutta Ukrainaa katsottaessa herää kysymys siitä, että riittääkö tilanteen kuumeneminenkaan? Synkältä näyttää Lännen, nuorten ja vapauden tulevaisuus.
Muilta osin toivon teidän jatkavan kirjoittamista, sillä nuoremman Caton viitta on sijoitettu harteillenne.
Cato Nuorempi ikävä kyllä myös surmasi itsensä miekalla, sen jälkeen kun Pompeius oli murhattu ja Metellus joukkoineen tapettu Tunisiassa viimeiseen mieheen. Totean jo nyt, että omissa suunnitelmissani itseni surmaaminen ei ole, koska en usko kuolleena pystyväni tekemään asioita, joita elävänä pystyn. Jotta jos niin käy, on syytä epäillä tapahtuneen paluuta senluontoisiin "itsemurhiin", joita Suomessakin (yllättävien sydänkohtausten ohella) sattui KGB:n tiellä olleille ihmisille sinä vanhana hyvänä aikana, johon monet tuntuvat nyt haikailevan takaisin.
O:"TA ja Tarja R, sekä Kennanista että siitä, mitä pitäisi tehdä (patoamispolitiikka) voi lukea monista aiemmista kirjoituksistani. Mainitsemani rom..."
Hei. Tein työtä käskettyäsi ja en löytänyt bloggauksista mitään muuta Kennanista kun tuon viittailun ns. Pitkään sähkeeseen ja huolenilmaisusi siitä, että Kennania ei opeteta tarpeeksi yliopistoissamme.
Eli, jos minulta on nyt siis jäänyt jotain huomaamatta meidän molempien arvostamasta diplomaatista ja analyytikosta, pyydän tarkennuskoordinaatteja sijulta? Näin saisin kokonaisvaltaisemman käsityksen ja varmistuksen siitä, että olet tutustunut Kennanin tuotantoon muiltakin osin kuin mitä hän sanoo Venäjästä ja Venäjän vaikutuksen patoamisesta.
Kiitos
TA
Lähetä kommentti