Juhannus koitti ja maamme ikiaikaisten perinteiden mukaisesti se merkitsee tänne kaupunkioloihin riutumaan jääville sadetta, myrskytuulta, koleaa keliä ja kiukkuisia ihmisiä. Kaupungin kadut ovat toki autioita, mutta netin valtaväylät täyttyvät suomalaisten kärinästä ja mielenpahoituksista.
Aiheista ei ole pulaa. Ruuhkat tukkivat tiet, mikä on itsessään melkoinen suoritus näin harvaan asutussa maassa. Hyttyset häiritsevät mökkeilyä. On kylmää ja yksinäistä, mutta sisävesien tai sisäsaariston vastarannoilla naapurit ovat silti liian lähellä, sillä vesi kantaa mukanaan humalaista örinää, nuorison ääniä ja möreästi laulettua Aikuista naista. Valkoposkihanhet piinaavat rannikon läheisyydessä esiintyviä millimetrileikattuja ruohokenttiä, lokit syövät jäätelöt käsistä - ja huippuna kaikelle kuulemalleni satakielet laulavat liian kovaa, häiriten mökillä oloa.
Jos oikein haluaa pilata juhannustunnelmansa, voi erehtyä katsomaan videoita, joissa ruotsalaiset tanssivat tekopirteinä kukitettujen salkojen ympäri tai nykynuoriso pitää hauskaa viinatta. Viranomaiset eivät ole vielä keksineet oikeita tapoja kieltää sellainen meno.
Jos minulla olisi kesämökki, käyttäisin juhannukseni lukemalla kirjoja - ja myös Eino Leinon suvirunoja. Juhannustaikoja minun ei tarvitse tehdä, kun en etsi morsianta enkä sulhasta. Aarnivalkeoiden kätketyt aarteet ja toiveita toteuttavat metsänhenget ovat löytäneet ihan itse luokseni. Asettuneet nurkkiin, vienosti vaatimaan vastapalveluksia.
Metsänhengistä puheen ollen, aika on otollinen jälleen parille kirja-arvostelulle. Ne edustavat edelleen samaa kirjapinoa, jonka ovat lukutehtävikseni antaneet omaa käsikirjoitustani lukeneet ja kommentoineet nuoret. Tällä kertaa vuorossa ovat yksi kotimainen ja yksi maailmanperintöä edustava teos.
Kotimainen teos on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jota minulle suositteli naispuolinen suomalainen, joka oli havainnut omassa käsikirjoituksessani yhtymäkohtia Sinisalon läpilyöntiteokseen. Nuo yhtymäkohdat tosin rajoittuvat merkillisiin yhteensattumiin, kuten päähenkilön nimeen ja peikon tahi trollin hahmoon.
Ennen päivänlaskua ei voi on näemmä luokiteltu fantasiakirjallisuudeksi, mikä ei mielestäni vastaa todellisuutta. Sinisalo päinvastoin harjoittaa realistista - paikoin inhorealistista - kuvausta ihmissuhteiden raadollisuudesta nykypäivän Tampereella. Hän vain on lisännyt todellisuuteensa yhden ylimääräisen elementin - sen, että hänen Suomessaan peikot eivät ole taruolentoja vaan todellinen, joskin harvinainen erämaissa elävä "kissan tai apinan tapainen" petoeläin. Sinisalon ratkaisu on samantyyppinen kuin amerikanpuolalaisella menestyskirjailijalla Naomi Novikilla, joka kirjoittaa muuten normaalista todellisuudesta, mutta on lisännyt kuvioon yhden ylimääräisen elementin, nimittäin lohikäärmeet.
Lukija huomasi ehkä, että äskeisessä kappaleessa laitoin lainausmerkit siihen, kuinka Sinisalo peikkoaan kuvaili. Samaa biologista horjuvuutta näkyy muuallakin sen suhteen, miten peikon normalisointi todellisuuteen on toteutettu, vaikka toisissa kohdissa näyttääkin, että kirjailija on konsultoinut asiantuntijaa yksityiskohdissa.
Tämä on usein ongelmana, kun realismi yritetään yhdistää fantasiaan: ne ikään kuin vesittävät toinen toistaan, fantasia heikentäen uskottavuutta, kun taas realismi laimentaa pois sen maagisen maun, jonka vuoksi lukijat yleensä ei-realistiseen fiktioon tarttuvat.
Ennen päivänlaskua ei voi on kieltämättä outo kirja, ja outous on sen parhaita puolia. Samalla se on kuitenkin kirja, joka useaan otteeseen kohotutti kulmakarvojani, eikä vain myönteisessä mielessä. Kirja on saanut valtavasti tunnustusta, jopa Finlandia-palkinnon. Ehkä tämä asia latasi siihen liikaa ennakko-odotuksia, joiden vuoksi koin sen luettuani pettymystä. Hyvän kirjan merkki oli toki se, että luin sen hyvin nopeasti - mutta lyhythän se onkin, ja koostuu televisiomaisen lyhyistä kohtauksista sekä niiden väliin ripotellusta pastissimaisesta aineksesta, jossa jäljitellään (usein nokkelasti ja aidon tuntuisesti) kansantarujen ja viime vuosisadan alun kirjallisuuden ilmaisutyylejä. Näiden katkelmien tarkoitus on kirjoittaa peikkoja todeksi.
Outouden lisäksi toinen asia, josta kirja saa minulta kiitosta, on peikon nivominen suureen määrään olemassa olevaa suomalaista kansantarustoa, uskonnollisia ja mytologisia viittauksia. Nämä myös herättävät miettimään, kuka tai mikä peikko oikeastaan on. Minä nimittäin en osta Sinisalon teosta 'fantasiakirjallisuutena', vaan tulkitsen sen tähtäävän enemmän psykologisen symboliikan alueelle.
Tässä tullaankin niihin asioihin, jotka tuottivat kirjassa pettymyksen tunteita. Ensinnäkin, se on hybridi. Tuntuu, että Sinisalo on halunnut kirjoittaa romaaniksi kaksi täysin eri ajatusta. Toinen niistä on se, jonka projektioksi peikko on tullut todeksi. Toinen liittyy jotenkin miesten valtasuhteisiin. Molempia asioita on tarkasteltu kuitenkin naisen fantasioista käsin.
Viimeksi mainittu asia ei ole yllättävä, sillä kirjailija on nainen. Nettitiedoista päätellen hän on miehen kanssa naimisissa oleva nainen, joskin hänen miehensä näyttää toimivan samalla alalla kuin kirjansa henkilöhahmot. Henkilöhahmot ovat minusta kirjassa ongelmallisinta, ja niiden kautta koko kehystarina, johon peikko on liitetty, jää pinnallisen ohueksi.
Melkein kaikki kirjan henkilöhahmot ovat homomiehiä. Kirjassa on ainoastaan yksi naishahmo, filippiiniläinen jalkavaimo Palomita ('pikku kyyhkynen'), joka on kuvattu kliseisen stereotyyppisesti, liittäen häneen kaikki pahimmat länsimaisen kulttuurin filippiiniläisnaisiin kohdistamat, uhrillistavat mielikuvat. Palomitan keski-ikäinen suomalainen aviomies Pertti on puolestaan kirjan ainoa heteromies, ja hänet on kuvattu yksiselitteisen vastenmieliseksi olennoksi.
Oikeastaan Palomitalla ja Pertillä ei ole kuitenkaan juuri mitään varsinaista tehtävää kirjan kehystarinassa. He tuntuvat olevan mukana vain alleviivaamassa sitä, että suomalainen heteromies on sika, ja ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä ikävästi. Loput henkilöt nimittäin ovat suomalaisia homomiehiä. Heidätkin on kuvattu varsin stereotyyppisesti, himojensa perässä juokseviksi ja toisiaan hyväksi käyttäviksi olennoiksi. Miellyttävimmin heistä on kuvattu päähenkilö Enkeli, mutta hänenkin miellyttävyytensä tuntuu rajoittuvan kauniiseen ulkonäköön ja alkukantaisista vaistoista syntyvään kiintymykseen peikkolasta kohtaan.
Kirjan yleistunnelma on sellainen, että naisen fantasioita - nimenomaan niistä tummasävyisempiä - on projisoitu yhtäältä homomiehiin, toisaalta mystistä, pimeää ja viatonta yhtä aikaa symboloivaan peikkoon. Tämä tulkinta syntyi minulle jo varhaisessa vaiheessa kirjaa, ja vahvistui läpi lukukokemuksen. Kuvaus äityy paikka paikoin pornografiseksi, ja pornogenreen samoin kuin pedofiliaan heitetään muutamia viittauksiakin.
Asia ei itsessään ole ongelmallinen. Sen sijaan jäin miettimään, että jos mieskirjailija kirjoittaisi moisen teoksen lesbonaisista, jotka pitävät vankina Illusia-nimistä keijukaistyttöä, kirjallisuuspiirien vastaus ei varmasti olisi Finlandia-palkinto vaan tuomitseva keskustelu naisten esineellistämisestä ja siitä, millä oikeudella mieskirjailija (varsinkaan hetero-sellainen) saa tarkastella naisen seksuaalisuutta.
Sinisalo on hyödyntänyt kirjansa viittauskuvastossa erityisesti kahta teosta - Reino Helismaan laulua Päivänsäde ja menninkäinen sekä Yrjö Kokon satua Pessi ja Illusia. Kirjan peikko on saanut nimensä jälkimmäisestä, koko kirja puolestaan nimensä ja lukujensa nimet ensimmäisestä. Näiden molempien käyttö on erinomaisen perusteltua sen symbolistisen viestin kannalta, jota oletan Sinisalon halunneen kirjallaan välittää - ja molemmat sadut myös nivovat tarinan suomalaiseen kulttuuriperintöön, luoden yhteyden nykyajan ja muinaisuuden hiisien ja henkimaailman välille.
Symbolisten yksityiskohtien tasolla kirja onkin täynnä mainioita viittauksia. Ihmisten hyväksikäyttöä kuvaavan mainoskampanjan tuotteena ovat farkut nimeltä Stalkers. Lopussa vuorenpeikkojen luola on kuin portaali toiseen todellisuuteen; amoriininen Eros johdattaa viattomuutensa menettäneen langenneen enkelin kohti thánatosta, kuolemaa. Tämän alleviivaamiseksi tarvittiin vieläpä konkreettinen veriuhri.
Ainekset ovat kiistatta erinomaisia, mutta lopputulosta heikentää eniten kehystarina henkilöineen, jotka jäävät pinnallisiksi. Eniten syvyyttä ja särmää tuntuu löytyvän keskushahmosta, peikosta, joka loppua kohti alkaa vaikuttaa inhimillisemmältä kuin ihmiset itse. Ehkä tämä vaikutelma on tahallinen, ehkä ei. Lopussa esiin astuva aseistautuminen jonkinlaiseen tulevaan taistoon tuntuu enteilevän jatko-osaa, joka olisi selvästi vahvemmin puhtaan fantasian puolella, mutta sellaista en tiedä ainakaan tähän asti kirjailijalta tulleen.
Jäin kaipaamaan edes ironista viittausta trollien ja peikkojen saamaan uuteen merkitykseen netti- ja somemaailmassa. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Sinisalon peikko oli vahvasti perinteinen olento, ja sen feromoneilla ja luolamaalauksilla lähettämät viestit kaikkea muuta kuin ironisen nykynuorison viestejä.
Työmatkalukemisenani on puolestaan ollut alun perin sanskritinkielisenä nimellä Panchatantra olemassa ollut muinainen tarukokoelma. Se vaelsi Intiasta persialaisten ja arabien välittämänä Eurooppaan, johon se rantautui aluksi Espanjan kautta. Reitin vuoksi länsimaalaiset tuntevat kokoelman arabiankielisellä nimellään Kalila wa Dimna, joka sanapari on säilytetty myös englanninkielisissä versioissa.
Minulle teokseen perehtymistä suositteli tunisialainen lukiolainen, joka on onnistunut historian saatossa voittamaan minut šakissa kaksi kertaa (ja hävinnyt kymmeniä kertoja). Kirjan saamisesta alkaen hän on kinunnut minulta siitä analyysiä niin tiheään, että epäilin jo ketunhäntää kainalossa - että hän todellisuudessa tarvitsee kirja-arviota kouluunsa. Tämä ei sinänsä olisi ollut mikään ongelma ja ketut ovat kivoja eläimiä, mutta kuulemma asia ei ole niin, vaan hän todella haluaa analyyttisen arvion kirjasta.
Se on vaikeampaa kuin luulisi. Kyseessä on nimittäin varsinainen kaanoni - viisi osaa eläinsatuja, kukin hieman eri teemoista, ja kaikki eivät itse asiassa ole eläinsatuja, vaan osassa seikkailevat pelkästään ihmiset. Toteutus on varsin samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön saduissa, eli kehystarina, jonka puitteissa tarinoita kerrotaan. Tarinat eivät liity suoranaisesti toisiinsa, mutta aasinsiltoina toimii kiertyminen toistensa ympäri, kun yhden tarinan henkilö alkaakin kertoa toista tarinaa, ja taas mennään.
Monet tarinoista tuovat myös mieleen eurooppalaisille ehkä tutuimman eläinsatuperinteen, Aisopoksen sadut. Sadut eivät kuitenkaan ole samoja. Ilahtuneena totesin, että useimmat Kalilan ja Dimnan tarinoista eivät olleet sellaisinaan minulle entuudestaan tuttuja.
Englanninkielisten versioiden ensimmäinen osa käsittelee sitä, miten hankitaan ja menetetään ystäviä. Toinen osa on machiavelliläisempi, sillä se neuvoo eläinsatujen kautta valtaan, intressiristiriitoihin ja juonitteluun liittyviä asioita. Luottamus ja epäluottamus ovat keskeisiä teemoja. Nimenomaan tämä toinen osa oli se, josta ystäväni halusi kuulla mielipiteeni.
Tarinaa toimittanut historioitsija Ramsay Wood näyttää ottaneen varsin paljon vapauksia, sillä hän viljelee tarinoiden lomaan ironisia viittauksia ja sanaleikkejä, jotka ovat sen verran nykyaikaisia, etteivät varmaankaan ole peräisin sanskritinkielisestä versiosta, tuskin arabialaisesta tai latinalaisestakaan. Tämä kuitenkin tavallaan selittyy itsestään, sillä kehystarinassa on eräänlainen metataso, joka kommentoi tarinankerrontaa itsessään - vieläpä kirjan omaa syntyä - sekä sitä, missä määrin vanhat sadut voivat toimia opetuksina lapsille, nuorille tai aikuisille. Tarinankerronnan ja staattisen painetun sanan suhdetta niin ikään kommentoidaan - milloin kuninkaanpojille tarinoivan mystikon ja milloin skeptis-filosofisen rotan suulla.
Tarinat eivät muodosta yhtä yhtenäistä, sormea heristelevää opetusta. Mutta tätä mystikko selittää kuninkaallekin - tarinat jäävät mieleen nuorena, mutta kantavat hedelmää vasta ajan kuluessa. Mieleeni tuli tästä yksi lapsuuteni mahdollisesti parhaista ja kauaskantoisimmista asioista. Vaikka lapsuuteni ei ollut kaikilta osin onnellinen, oli kuitenkin onni, että minun ja veljieni ollessa lapsia isämme luki meille aina iltasatuja.
Satuja ne tosin olivat vain alkuun: Astrid Lindgreniä, Selma Lagerlöfiä, Andersenia ja Grimmiä. Mutta pian niistä edettiin jo Välskärin kertomuksiin, Robinson Crusoeen, Aarresaareen, Gulliverin matkoihin ja vastaaviin suuriin tarinoihin. Niiden pidempiaikainen vaikutus on ollut dramaattinen, sillä ne ruokkivat kielellistä lahjakkuuttamme, kaukokaipuutamme, tarinoiden tajua, ihmistuntemusta (joka muuten olisi ollut vaikeaa muodostaa niin suljetussa ympäristössä) sekä monia muita henkisiä ominaisuuksia.
Mutta pidemmän ajan sivistyksen lisäksi myös niiden välitön vaikutus oli merkittävä. Isämme nukahteli yleensä kirjansa ääreen paljon ennen kuin me olisimme olleet valmiita luopumaan tarinasta, ja tämä seikka ajoi meidät opettelemaan lukutaidon selvästi ennenaikaisesti, kauan ennen oppivelvollisuutta, jotta pääsisimme ahmimaan sarjakuvia ja kirjoja.
Kerrottujen tai kirjoitettujen tarinoiden voima mielikuvituksen kehittämisessä on kiistaton. Nykynuoret kasvavat hekin tarinoiden maailmaan, mutta he ammentavat ne lapsina enimmäkseen piirrossarjoista, animesta ja videopeleistä. Nämä ovat sinänsä erinomaisia tarinoiden lähteitä, mutta vaativat aikaan sidottua katsomista ja vastaanottoa eivätkä siten kehitä visualisointikykyä eivätkä hitaan lukemisen väliin jääviä reflektointeja samalla tavoin kuin kirjat.
Jos joku lasten vanhempi lukee tätä blogiani, niin en missään nimessä kehota ottamaan lapselta pois animeja ja pelejä, vaan pikemminkin lisäämään näiden rinnalle kirjojen lukemisen. Se on syytä aloittaa lukemalla itse lapsille, ennen kuin patistaa näitä tylsään istumiseen itselle vieraan välineen, kirjan, äärelle, siinä vaiheessa kun tottumukset ovat jo syntyneet. Useimmat tuntemani animet ovat ehdottoman kehittäviä, usein järisyttävän syvällisiäkin. Pelejä on monenlaisia, mutta niiden ainutlaatuisena elementtinä on interaktiivisuus, joka kirjoista ja elokuvista puuttuu. Pelaaja vaikuttaa itse pelin kulkuun - ja seurustelee siinä sivussa muiden pelaajien kanssa.
Todettuani tämän kaiken Kalilan ja Dimnan inspiroimana, mieleeni palaavat kirjan lukutehtäväkseni antaneen tunisialaisen monet kommentit autiomaassa ja laguuneilla. Hän on innokas geimeri ja sitä sukupolvea, joka ei ole tottunut kirjoihin, ja jonka vanhemmat eivät takuulla lukeneet sellaisia hänelle hänen ollessaan lapsi. Hän on ammentanut enemmän kulttuuriperintöä elokuvista, animesta, Youtuben vlogeista ja räp-lyriikasta kuin saduista tai klassikkoromaaneista.
Muistan, kuinka minua ihmetytti hänen suuri innostuksensa jokaiseen lintuja, hyönteisiä ja muita luonnonihmeitä koskevaan tarinaani ollessamme hänen kotimaansa luonnossa, joka kaupunkilaispojalle oli jäänyt kovin tuntemattomaksi. Ehkäpä samasta syystä vanhat eläinsadutkin edustavat jotain uutta ja tuntematonta - ja siksi kiehtovaa - sukupolvelle, joka on tottunut vampyyreihin, Pepe-sammakkoon ja zombien listimiseen.
Tässä kirjoituksessa olen käsitellyt enemmän kirjojen lukemisen ja eskapismin merkitystä mielen kehitykselle.
Aiheista ei ole pulaa. Ruuhkat tukkivat tiet, mikä on itsessään melkoinen suoritus näin harvaan asutussa maassa. Hyttyset häiritsevät mökkeilyä. On kylmää ja yksinäistä, mutta sisävesien tai sisäsaariston vastarannoilla naapurit ovat silti liian lähellä, sillä vesi kantaa mukanaan humalaista örinää, nuorison ääniä ja möreästi laulettua Aikuista naista. Valkoposkihanhet piinaavat rannikon läheisyydessä esiintyviä millimetrileikattuja ruohokenttiä, lokit syövät jäätelöt käsistä - ja huippuna kaikelle kuulemalleni satakielet laulavat liian kovaa, häiriten mökillä oloa.
Jos oikein haluaa pilata juhannustunnelmansa, voi erehtyä katsomaan videoita, joissa ruotsalaiset tanssivat tekopirteinä kukitettujen salkojen ympäri tai nykynuoriso pitää hauskaa viinatta. Viranomaiset eivät ole vielä keksineet oikeita tapoja kieltää sellainen meno.
Jos minulla olisi kesämökki, käyttäisin juhannukseni lukemalla kirjoja - ja myös Eino Leinon suvirunoja. Juhannustaikoja minun ei tarvitse tehdä, kun en etsi morsianta enkä sulhasta. Aarnivalkeoiden kätketyt aarteet ja toiveita toteuttavat metsänhenget ovat löytäneet ihan itse luokseni. Asettuneet nurkkiin, vienosti vaatimaan vastapalveluksia.
Metsänhengistä puheen ollen, aika on otollinen jälleen parille kirja-arvostelulle. Ne edustavat edelleen samaa kirjapinoa, jonka ovat lukutehtävikseni antaneet omaa käsikirjoitustani lukeneet ja kommentoineet nuoret. Tällä kertaa vuorossa ovat yksi kotimainen ja yksi maailmanperintöä edustava teos.
* * *
Kotimainen teos on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jota minulle suositteli naispuolinen suomalainen, joka oli havainnut omassa käsikirjoituksessani yhtymäkohtia Sinisalon läpilyöntiteokseen. Nuo yhtymäkohdat tosin rajoittuvat merkillisiin yhteensattumiin, kuten päähenkilön nimeen ja peikon tahi trollin hahmoon.
Ennen päivänlaskua ei voi on näemmä luokiteltu fantasiakirjallisuudeksi, mikä ei mielestäni vastaa todellisuutta. Sinisalo päinvastoin harjoittaa realistista - paikoin inhorealistista - kuvausta ihmissuhteiden raadollisuudesta nykypäivän Tampereella. Hän vain on lisännyt todellisuuteensa yhden ylimääräisen elementin - sen, että hänen Suomessaan peikot eivät ole taruolentoja vaan todellinen, joskin harvinainen erämaissa elävä "kissan tai apinan tapainen" petoeläin. Sinisalon ratkaisu on samantyyppinen kuin amerikanpuolalaisella menestyskirjailijalla Naomi Novikilla, joka kirjoittaa muuten normaalista todellisuudesta, mutta on lisännyt kuvioon yhden ylimääräisen elementin, nimittäin lohikäärmeet.
Lukija huomasi ehkä, että äskeisessä kappaleessa laitoin lainausmerkit siihen, kuinka Sinisalo peikkoaan kuvaili. Samaa biologista horjuvuutta näkyy muuallakin sen suhteen, miten peikon normalisointi todellisuuteen on toteutettu, vaikka toisissa kohdissa näyttääkin, että kirjailija on konsultoinut asiantuntijaa yksityiskohdissa.
Tämä on usein ongelmana, kun realismi yritetään yhdistää fantasiaan: ne ikään kuin vesittävät toinen toistaan, fantasia heikentäen uskottavuutta, kun taas realismi laimentaa pois sen maagisen maun, jonka vuoksi lukijat yleensä ei-realistiseen fiktioon tarttuvat.
Ennen päivänlaskua ei voi on kieltämättä outo kirja, ja outous on sen parhaita puolia. Samalla se on kuitenkin kirja, joka useaan otteeseen kohotutti kulmakarvojani, eikä vain myönteisessä mielessä. Kirja on saanut valtavasti tunnustusta, jopa Finlandia-palkinnon. Ehkä tämä asia latasi siihen liikaa ennakko-odotuksia, joiden vuoksi koin sen luettuani pettymystä. Hyvän kirjan merkki oli toki se, että luin sen hyvin nopeasti - mutta lyhythän se onkin, ja koostuu televisiomaisen lyhyistä kohtauksista sekä niiden väliin ripotellusta pastissimaisesta aineksesta, jossa jäljitellään (usein nokkelasti ja aidon tuntuisesti) kansantarujen ja viime vuosisadan alun kirjallisuuden ilmaisutyylejä. Näiden katkelmien tarkoitus on kirjoittaa peikkoja todeksi.
Outouden lisäksi toinen asia, josta kirja saa minulta kiitosta, on peikon nivominen suureen määrään olemassa olevaa suomalaista kansantarustoa, uskonnollisia ja mytologisia viittauksia. Nämä myös herättävät miettimään, kuka tai mikä peikko oikeastaan on. Minä nimittäin en osta Sinisalon teosta 'fantasiakirjallisuutena', vaan tulkitsen sen tähtäävän enemmän psykologisen symboliikan alueelle.
Tässä tullaankin niihin asioihin, jotka tuottivat kirjassa pettymyksen tunteita. Ensinnäkin, se on hybridi. Tuntuu, että Sinisalo on halunnut kirjoittaa romaaniksi kaksi täysin eri ajatusta. Toinen niistä on se, jonka projektioksi peikko on tullut todeksi. Toinen liittyy jotenkin miesten valtasuhteisiin. Molempia asioita on tarkasteltu kuitenkin naisen fantasioista käsin.
Viimeksi mainittu asia ei ole yllättävä, sillä kirjailija on nainen. Nettitiedoista päätellen hän on miehen kanssa naimisissa oleva nainen, joskin hänen miehensä näyttää toimivan samalla alalla kuin kirjansa henkilöhahmot. Henkilöhahmot ovat minusta kirjassa ongelmallisinta, ja niiden kautta koko kehystarina, johon peikko on liitetty, jää pinnallisen ohueksi.
Melkein kaikki kirjan henkilöhahmot ovat homomiehiä. Kirjassa on ainoastaan yksi naishahmo, filippiiniläinen jalkavaimo Palomita ('pikku kyyhkynen'), joka on kuvattu kliseisen stereotyyppisesti, liittäen häneen kaikki pahimmat länsimaisen kulttuurin filippiiniläisnaisiin kohdistamat, uhrillistavat mielikuvat. Palomitan keski-ikäinen suomalainen aviomies Pertti on puolestaan kirjan ainoa heteromies, ja hänet on kuvattu yksiselitteisen vastenmieliseksi olennoksi.
Oikeastaan Palomitalla ja Pertillä ei ole kuitenkaan juuri mitään varsinaista tehtävää kirjan kehystarinassa. He tuntuvat olevan mukana vain alleviivaamassa sitä, että suomalainen heteromies on sika, ja ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä ikävästi. Loput henkilöt nimittäin ovat suomalaisia homomiehiä. Heidätkin on kuvattu varsin stereotyyppisesti, himojensa perässä juokseviksi ja toisiaan hyväksi käyttäviksi olennoiksi. Miellyttävimmin heistä on kuvattu päähenkilö Enkeli, mutta hänenkin miellyttävyytensä tuntuu rajoittuvan kauniiseen ulkonäköön ja alkukantaisista vaistoista syntyvään kiintymykseen peikkolasta kohtaan.
Kirjan yleistunnelma on sellainen, että naisen fantasioita - nimenomaan niistä tummasävyisempiä - on projisoitu yhtäältä homomiehiin, toisaalta mystistä, pimeää ja viatonta yhtä aikaa symboloivaan peikkoon. Tämä tulkinta syntyi minulle jo varhaisessa vaiheessa kirjaa, ja vahvistui läpi lukukokemuksen. Kuvaus äityy paikka paikoin pornografiseksi, ja pornogenreen samoin kuin pedofiliaan heitetään muutamia viittauksiakin.
Asia ei itsessään ole ongelmallinen. Sen sijaan jäin miettimään, että jos mieskirjailija kirjoittaisi moisen teoksen lesbonaisista, jotka pitävät vankina Illusia-nimistä keijukaistyttöä, kirjallisuuspiirien vastaus ei varmasti olisi Finlandia-palkinto vaan tuomitseva keskustelu naisten esineellistämisestä ja siitä, millä oikeudella mieskirjailija (varsinkaan hetero-sellainen) saa tarkastella naisen seksuaalisuutta.
Sinisalo on hyödyntänyt kirjansa viittauskuvastossa erityisesti kahta teosta - Reino Helismaan laulua Päivänsäde ja menninkäinen sekä Yrjö Kokon satua Pessi ja Illusia. Kirjan peikko on saanut nimensä jälkimmäisestä, koko kirja puolestaan nimensä ja lukujensa nimet ensimmäisestä. Näiden molempien käyttö on erinomaisen perusteltua sen symbolistisen viestin kannalta, jota oletan Sinisalon halunneen kirjallaan välittää - ja molemmat sadut myös nivovat tarinan suomalaiseen kulttuuriperintöön, luoden yhteyden nykyajan ja muinaisuuden hiisien ja henkimaailman välille.
Symbolisten yksityiskohtien tasolla kirja onkin täynnä mainioita viittauksia. Ihmisten hyväksikäyttöä kuvaavan mainoskampanjan tuotteena ovat farkut nimeltä Stalkers. Lopussa vuorenpeikkojen luola on kuin portaali toiseen todellisuuteen; amoriininen Eros johdattaa viattomuutensa menettäneen langenneen enkelin kohti thánatosta, kuolemaa. Tämän alleviivaamiseksi tarvittiin vieläpä konkreettinen veriuhri.
Ainekset ovat kiistatta erinomaisia, mutta lopputulosta heikentää eniten kehystarina henkilöineen, jotka jäävät pinnallisiksi. Eniten syvyyttä ja särmää tuntuu löytyvän keskushahmosta, peikosta, joka loppua kohti alkaa vaikuttaa inhimillisemmältä kuin ihmiset itse. Ehkä tämä vaikutelma on tahallinen, ehkä ei. Lopussa esiin astuva aseistautuminen jonkinlaiseen tulevaan taistoon tuntuu enteilevän jatko-osaa, joka olisi selvästi vahvemmin puhtaan fantasian puolella, mutta sellaista en tiedä ainakaan tähän asti kirjailijalta tulleen.
Jäin kaipaamaan edes ironista viittausta trollien ja peikkojen saamaan uuteen merkitykseen netti- ja somemaailmassa. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Sinisalon peikko oli vahvasti perinteinen olento, ja sen feromoneilla ja luolamaalauksilla lähettämät viestit kaikkea muuta kuin ironisen nykynuorison viestejä.
* * *
Työmatkalukemisenani on puolestaan ollut alun perin sanskritinkielisenä nimellä Panchatantra olemassa ollut muinainen tarukokoelma. Se vaelsi Intiasta persialaisten ja arabien välittämänä Eurooppaan, johon se rantautui aluksi Espanjan kautta. Reitin vuoksi länsimaalaiset tuntevat kokoelman arabiankielisellä nimellään Kalila wa Dimna, joka sanapari on säilytetty myös englanninkielisissä versioissa.
Minulle teokseen perehtymistä suositteli tunisialainen lukiolainen, joka on onnistunut historian saatossa voittamaan minut šakissa kaksi kertaa (ja hävinnyt kymmeniä kertoja). Kirjan saamisesta alkaen hän on kinunnut minulta siitä analyysiä niin tiheään, että epäilin jo ketunhäntää kainalossa - että hän todellisuudessa tarvitsee kirja-arviota kouluunsa. Tämä ei sinänsä olisi ollut mikään ongelma ja ketut ovat kivoja eläimiä, mutta kuulemma asia ei ole niin, vaan hän todella haluaa analyyttisen arvion kirjasta.
Se on vaikeampaa kuin luulisi. Kyseessä on nimittäin varsinainen kaanoni - viisi osaa eläinsatuja, kukin hieman eri teemoista, ja kaikki eivät itse asiassa ole eläinsatuja, vaan osassa seikkailevat pelkästään ihmiset. Toteutus on varsin samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön saduissa, eli kehystarina, jonka puitteissa tarinoita kerrotaan. Tarinat eivät liity suoranaisesti toisiinsa, mutta aasinsiltoina toimii kiertyminen toistensa ympäri, kun yhden tarinan henkilö alkaakin kertoa toista tarinaa, ja taas mennään.
Monet tarinoista tuovat myös mieleen eurooppalaisille ehkä tutuimman eläinsatuperinteen, Aisopoksen sadut. Sadut eivät kuitenkaan ole samoja. Ilahtuneena totesin, että useimmat Kalilan ja Dimnan tarinoista eivät olleet sellaisinaan minulle entuudestaan tuttuja.
Englanninkielisten versioiden ensimmäinen osa käsittelee sitä, miten hankitaan ja menetetään ystäviä. Toinen osa on machiavelliläisempi, sillä se neuvoo eläinsatujen kautta valtaan, intressiristiriitoihin ja juonitteluun liittyviä asioita. Luottamus ja epäluottamus ovat keskeisiä teemoja. Nimenomaan tämä toinen osa oli se, josta ystäväni halusi kuulla mielipiteeni.
Tarinaa toimittanut historioitsija Ramsay Wood näyttää ottaneen varsin paljon vapauksia, sillä hän viljelee tarinoiden lomaan ironisia viittauksia ja sanaleikkejä, jotka ovat sen verran nykyaikaisia, etteivät varmaankaan ole peräisin sanskritinkielisestä versiosta, tuskin arabialaisesta tai latinalaisestakaan. Tämä kuitenkin tavallaan selittyy itsestään, sillä kehystarinassa on eräänlainen metataso, joka kommentoi tarinankerrontaa itsessään - vieläpä kirjan omaa syntyä - sekä sitä, missä määrin vanhat sadut voivat toimia opetuksina lapsille, nuorille tai aikuisille. Tarinankerronnan ja staattisen painetun sanan suhdetta niin ikään kommentoidaan - milloin kuninkaanpojille tarinoivan mystikon ja milloin skeptis-filosofisen rotan suulla.
Tarinat eivät muodosta yhtä yhtenäistä, sormea heristelevää opetusta. Mutta tätä mystikko selittää kuninkaallekin - tarinat jäävät mieleen nuorena, mutta kantavat hedelmää vasta ajan kuluessa. Mieleeni tuli tästä yksi lapsuuteni mahdollisesti parhaista ja kauaskantoisimmista asioista. Vaikka lapsuuteni ei ollut kaikilta osin onnellinen, oli kuitenkin onni, että minun ja veljieni ollessa lapsia isämme luki meille aina iltasatuja.
Satuja ne tosin olivat vain alkuun: Astrid Lindgreniä, Selma Lagerlöfiä, Andersenia ja Grimmiä. Mutta pian niistä edettiin jo Välskärin kertomuksiin, Robinson Crusoeen, Aarresaareen, Gulliverin matkoihin ja vastaaviin suuriin tarinoihin. Niiden pidempiaikainen vaikutus on ollut dramaattinen, sillä ne ruokkivat kielellistä lahjakkuuttamme, kaukokaipuutamme, tarinoiden tajua, ihmistuntemusta (joka muuten olisi ollut vaikeaa muodostaa niin suljetussa ympäristössä) sekä monia muita henkisiä ominaisuuksia.
Mutta pidemmän ajan sivistyksen lisäksi myös niiden välitön vaikutus oli merkittävä. Isämme nukahteli yleensä kirjansa ääreen paljon ennen kuin me olisimme olleet valmiita luopumaan tarinasta, ja tämä seikka ajoi meidät opettelemaan lukutaidon selvästi ennenaikaisesti, kauan ennen oppivelvollisuutta, jotta pääsisimme ahmimaan sarjakuvia ja kirjoja.
Kerrottujen tai kirjoitettujen tarinoiden voima mielikuvituksen kehittämisessä on kiistaton. Nykynuoret kasvavat hekin tarinoiden maailmaan, mutta he ammentavat ne lapsina enimmäkseen piirrossarjoista, animesta ja videopeleistä. Nämä ovat sinänsä erinomaisia tarinoiden lähteitä, mutta vaativat aikaan sidottua katsomista ja vastaanottoa eivätkä siten kehitä visualisointikykyä eivätkä hitaan lukemisen väliin jääviä reflektointeja samalla tavoin kuin kirjat.
Jos joku lasten vanhempi lukee tätä blogiani, niin en missään nimessä kehota ottamaan lapselta pois animeja ja pelejä, vaan pikemminkin lisäämään näiden rinnalle kirjojen lukemisen. Se on syytä aloittaa lukemalla itse lapsille, ennen kuin patistaa näitä tylsään istumiseen itselle vieraan välineen, kirjan, äärelle, siinä vaiheessa kun tottumukset ovat jo syntyneet. Useimmat tuntemani animet ovat ehdottoman kehittäviä, usein järisyttävän syvällisiäkin. Pelejä on monenlaisia, mutta niiden ainutlaatuisena elementtinä on interaktiivisuus, joka kirjoista ja elokuvista puuttuu. Pelaaja vaikuttaa itse pelin kulkuun - ja seurustelee siinä sivussa muiden pelaajien kanssa.
Todettuani tämän kaiken Kalilan ja Dimnan inspiroimana, mieleeni palaavat kirjan lukutehtäväkseni antaneen tunisialaisen monet kommentit autiomaassa ja laguuneilla. Hän on innokas geimeri ja sitä sukupolvea, joka ei ole tottunut kirjoihin, ja jonka vanhemmat eivät takuulla lukeneet sellaisia hänelle hänen ollessaan lapsi. Hän on ammentanut enemmän kulttuuriperintöä elokuvista, animesta, Youtuben vlogeista ja räp-lyriikasta kuin saduista tai klassikkoromaaneista.
Muistan, kuinka minua ihmetytti hänen suuri innostuksensa jokaiseen lintuja, hyönteisiä ja muita luonnonihmeitä koskevaan tarinaani ollessamme hänen kotimaansa luonnossa, joka kaupunkilaispojalle oli jäänyt kovin tuntemattomaksi. Ehkäpä samasta syystä vanhat eläinsadutkin edustavat jotain uutta ja tuntematonta - ja siksi kiehtovaa - sukupolvelle, joka on tottunut vampyyreihin, Pepe-sammakkoon ja zombien listimiseen.
Tässä kirjoituksessa olen käsitellyt enemmän kirjojen lukemisen ja eskapismin merkitystä mielen kehitykselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti