Asunnossani on rottia. Onneksi ne ovat häkissä. Latviatar lähti kotimaahansa ja kantoi kesyt rottansa huollettavikseni siksi aikaa, kun on täältä poissa. Kävimme myös Kivikossa pizzalla ja luimme ääneen satuja Mika Waltarin huikeasta fantasiateoksesta Dshinnistanin prinssi. Tuohon aikaan, 20-luvulla, džinnit kirjoitettiin suomeksi saksalaisvaikutteisella dsh-yhdistelmällä.
Dshinnistanin prinssissä häkellyttävintä on se, että monet tarinoista ja niiden yksityiskohdista muistuttavat niin aavemaisesti esimerkiksi Astrid Lindgrenin Mio poikani Mioa tai J. R. R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta sitä kohtaa, jossa vältellään järvessä piilevää veden väijyjää ja haetaan tunnussanaa kääpiöiden valtakunnan porttiin. Sitä vain, että Waltari julkaisi satunsa vuonna 1929. Tolkien kirjoitti Sormusten herraa vuosien 1937-49 välillä ja Lindgren puolestaan julkaisi Mion vuonna 1954. Ovatko he saaneet jotain salaista tietä vaikutteita Waltarilta vai onko kyse sittenkin siitä Joseph Campbellin teoretisoimasta havainnosta, että kaikki maailman tarut ja tarinat ovat oikeastaan yhtä, osa suurta ihmiskunnan monomyyttiä?
Juhannusviikonloppuna kävin Vallisaaressa. Päivän kohokohtia olivat havainnot saaressa pesivästä valkoselkätikasta. Tätä Suomen harvinaisinta tikkaa näin Vallisaaressa yhteensä kaksi yksilöä ja kuulin kolmannen. Saaressa pesii vain yksi pari. Siihen nähden olin erityisen onnekas, sillä onnistuin saamaan linnusta hyviä kuviakin. Se vieläpä lehahti viereeni kurkistelemaan, mikä mies metsässä räpsi.
Useimmat laululinnut olivat melko hiljaisina, vaikka kultarinta tapaili hieman säkeitään, samoin viitakerttunen ja punavarpunen. Pääosassa olivat kuitenkin rastaiden, tiaisten ja peippojen lentopoikaset, joita oli kaikkialla. Saaren kalliorannoilla oli runsaasti harmaahaikaroita. Haahkat kelluivat kauempana lauttoina. Muutama merimetso kalasteli rantavesissä.
Vallisaaressa on yhä hienoja lehtoja. Harvinaisille kasveille ja hyönteisille tärkeät kukkakedot oli kuitenkin suurimmalta osaltaan niitetty ja siten tuhottu - jo kolmantena vuotena peräjälkeen, vaikka alueen pitäisi olla suojeltu. Sotilassaarten siirtyminen siviilikäyttöön onkin lähes kaikissa tapauksissa johtanut luonnon monimuotoisuuden nopeaan hävitykseen. Esimerkiksi Isosaaressa siviilihallinto avohakkasi heti saaren saatuaan korvaamattoman arvokkaan ikimetsän ja hävitti siten saaressa pesineet erämaalinnut, kuten metson. Saattoivat olla Helsingin viimeiset metsot.
Suomalaisten luontosuhdetta määrittää vimmainen tarve 'hoitaa' kaikkea. Senpä vuoksi oikeat metsät ovat Suomessa ani harvinaisia, eikä jäljellä olevissa ole juurikaan vanhoja puita saati kuolleita runkoja, jotka olisivat tikoille ja lukemattomille muille olennoille elintärkeitä. Yksipuolista ja hyttysviljelmiksi ojitettua mäntyjen taimitarhaa Suomen pinta-alasta sen sijaan on melkoinen osa. Haavan ja muidenkin lehtipuiden suoranainen vaino on tehnyt lukuisista sellaisista lajeista Suomessa uhanalaisia, jotka yhä esiintyvät Baltiassa ja muilla paremmin metsänsä säilyttäneillä alueilla melko yleisinä.
Helsingin kunnallislinnuksi sopisi parhaiten valkoposkihanhi, joka on helppo tunnistaa, erityisen miellyttävän näköinen ja sympaattinen hyötylintu. Suomen valkoposkihanhet ovat luonnonvaraisia - eivät mikään vieraslaji, kuten kanadanhanhi, vaikka tällaista disinformaatiota jatkuvasti levitetään osana valkoposkihanhien vastaista taukoamatonta mediakampanjaa. Myös kalalokki ja meriharakka olisivat hyviä ehdokkaita - ne kun tulevat kaupunkilaisille tutuiksi, turistitkin kiinnittävät niihin huomiota ja ikuistavat albumeihinsa. Kaikki kolme lajia myös kuvastaisivat Helsingin saaristolaista, itämerellistä henkeä - valkoposkihanhi ja kalalokki myös arktisuutta.
Keski-Euroopan kulttuurimaisemiin, esimerkiksi Reinin varsille ja Genevejärvelle, on valkoposkihanhea istutettu varta vasten, koska se on kaunis ja pitää vihreitä nurmikoita lyhyinä ja lannoitettuina. Kulttuurikansoilla näyttää olevan ongelmattomampi suhtautuminen luonnoneläviin keskellään kuin moukkamaisilla suomalaisilla, joiden mielestä minkä tahansa lajin näkyminen ja kuuluminen ympäristössä tarkoittaa, että se pitäisi hävittää. Vuosia jatkunut vihanlietsonta valkoposkihanhia vastaan on synnyttänyt someen rikollisia viharyhmiä, joissa raportoidaan esimerkiksi tahallisesta pyörällä valkoposkihanhien päälle ajamisesta ja muusta kiusanteosta. Toivottavasti ympäristörikokset tulevat tutkituiksi ja sakot rapsahtavat oikeisiin osoitteisiin.
Dshinnistanin prinssissä häkellyttävintä on se, että monet tarinoista ja niiden yksityiskohdista muistuttavat niin aavemaisesti esimerkiksi Astrid Lindgrenin Mio poikani Mioa tai J. R. R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta sitä kohtaa, jossa vältellään järvessä piilevää veden väijyjää ja haetaan tunnussanaa kääpiöiden valtakunnan porttiin. Sitä vain, että Waltari julkaisi satunsa vuonna 1929. Tolkien kirjoitti Sormusten herraa vuosien 1937-49 välillä ja Lindgren puolestaan julkaisi Mion vuonna 1954. Ovatko he saaneet jotain salaista tietä vaikutteita Waltarilta vai onko kyse sittenkin siitä Joseph Campbellin teoretisoimasta havainnosta, että kaikki maailman tarut ja tarinat ovat oikeastaan yhtä, osa suurta ihmiskunnan monomyyttiä?
Juhannusviikonloppuna kävin Vallisaaressa. Päivän kohokohtia olivat havainnot saaressa pesivästä valkoselkätikasta. Tätä Suomen harvinaisinta tikkaa näin Vallisaaressa yhteensä kaksi yksilöä ja kuulin kolmannen. Saaressa pesii vain yksi pari. Siihen nähden olin erityisen onnekas, sillä onnistuin saamaan linnusta hyviä kuviakin. Se vieläpä lehahti viereeni kurkistelemaan, mikä mies metsässä räpsi.
Useimmat laululinnut olivat melko hiljaisina, vaikka kultarinta tapaili hieman säkeitään, samoin viitakerttunen ja punavarpunen. Pääosassa olivat kuitenkin rastaiden, tiaisten ja peippojen lentopoikaset, joita oli kaikkialla. Saaren kalliorannoilla oli runsaasti harmaahaikaroita. Haahkat kelluivat kauempana lauttoina. Muutama merimetso kalasteli rantavesissä.
Vallisaaressa on yhä hienoja lehtoja. Harvinaisille kasveille ja hyönteisille tärkeät kukkakedot oli kuitenkin suurimmalta osaltaan niitetty ja siten tuhottu - jo kolmantena vuotena peräjälkeen, vaikka alueen pitäisi olla suojeltu. Sotilassaarten siirtyminen siviilikäyttöön onkin lähes kaikissa tapauksissa johtanut luonnon monimuotoisuuden nopeaan hävitykseen. Esimerkiksi Isosaaressa siviilihallinto avohakkasi heti saaren saatuaan korvaamattoman arvokkaan ikimetsän ja hävitti siten saaressa pesineet erämaalinnut, kuten metson. Saattoivat olla Helsingin viimeiset metsot.
Suomalaisten luontosuhdetta määrittää vimmainen tarve 'hoitaa' kaikkea. Senpä vuoksi oikeat metsät ovat Suomessa ani harvinaisia, eikä jäljellä olevissa ole juurikaan vanhoja puita saati kuolleita runkoja, jotka olisivat tikoille ja lukemattomille muille olennoille elintärkeitä. Yksipuolista ja hyttysviljelmiksi ojitettua mäntyjen taimitarhaa Suomen pinta-alasta sen sijaan on melkoinen osa. Haavan ja muidenkin lehtipuiden suoranainen vaino on tehnyt lukuisista sellaisista lajeista Suomessa uhanalaisia, jotka yhä esiintyvät Baltiassa ja muilla paremmin metsänsä säilyttäneillä alueilla melko yleisinä.
Helsingin kunnallislinnuksi sopisi parhaiten valkoposkihanhi, joka on helppo tunnistaa, erityisen miellyttävän näköinen ja sympaattinen hyötylintu. Suomen valkoposkihanhet ovat luonnonvaraisia - eivät mikään vieraslaji, kuten kanadanhanhi, vaikka tällaista disinformaatiota jatkuvasti levitetään osana valkoposkihanhien vastaista taukoamatonta mediakampanjaa. Myös kalalokki ja meriharakka olisivat hyviä ehdokkaita - ne kun tulevat kaupunkilaisille tutuiksi, turistitkin kiinnittävät niihin huomiota ja ikuistavat albumeihinsa. Kaikki kolme lajia myös kuvastaisivat Helsingin saaristolaista, itämerellistä henkeä - valkoposkihanhi ja kalalokki myös arktisuutta.
Keski-Euroopan kulttuurimaisemiin, esimerkiksi Reinin varsille ja Genevejärvelle, on valkoposkihanhea istutettu varta vasten, koska se on kaunis ja pitää vihreitä nurmikoita lyhyinä ja lannoitettuina. Kulttuurikansoilla näyttää olevan ongelmattomampi suhtautuminen luonnoneläviin keskellään kuin moukkamaisilla suomalaisilla, joiden mielestä minkä tahansa lajin näkyminen ja kuuluminen ympäristössä tarkoittaa, että se pitäisi hävittää. Vuosia jatkunut vihanlietsonta valkoposkihanhia vastaan on synnyttänyt someen rikollisia viharyhmiä, joissa raportoidaan esimerkiksi tahallisesta pyörällä valkoposkihanhien päälle ajamisesta ja muusta kiusanteosta. Toivottavasti ympäristörikokset tulevat tutkituiksi ja sakot rapsahtavat oikeisiin osoitteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti