Kesä näytti tänä vuonna osuvan toukokuulle. Vaikka uskomattoman hienot toukokuun kelit näyttäisivätkin vaihtuneen koleammaksi ja sateisemmaksi kesäkuuksi, kannattaa sitä muistella hyvällä, että tänä vuonna kesää oli useampi viikko. Harmi vain, ettei siitä mikään ollut lomaa. Olin tosin varannut lomaksi kesäkuun ensimmäisen viikon, mutta sekin piti perua äkillisten työrupeamien vuoksi.
On sentään viikonloput. Pian Toscanasta, Korsikalta ja Sardiniasta palattuani vietin sellaisen Öröllä, jossa elettiin miellyttävän subtrooppisessa ilmanalassa. Se tosin tarkoitti myös, että saari oli kokenut ennennäkemättömän hyttysten sikiämisen - lämmin sää yhdessä tyyneyden kanssa, mikä on mahdollistanut niille lisääntymisen myös merenrannikon kaislikoissa, puhumattakaan saaren keskellä olevasta suosta. Saaren ainoassa kaupassa hyttysmyrkkypurkin hinnaksi tuli 15 euroa.
Öröllä elettiin jo toukokuussa syvää pesimäkautta. Rastaiden poikaset olivat ehtineet maastoon saakka. Kultarinta tuntui olevan saaren yleisin lintu - lehtojen lisäksi melkein missä tahansa habitaatissa, jossa vain jotain lehtipuuta oli. Sylviakerttujakin oli kuin Välimerellä ikään, viisi lajia, mukaan lukien harvinainen kirjokerttu. Edellinen Öröstä kertova kirjoitukseni löytyy täältä.
Örön matka ei olisi omiaan ilman lihaörötiikkaa. Lihat olivatkin valmiina, mutta jouduimme perjantaina töiden jälkeen kiirehtimään Kasnäsin satamaan niin kiireessä, ettemme saaneet mukaan asianmukaisia juomia. Olutta saaren kaupasta sentään sai (ylihintaan, mutta kumminkin), kun sen sijaan Örön ainoa ravintola ei suostunut myymään punaviinipulloa ulos, joten jouduimme syömään lihamme silkan oluen kanssa.
Toisin on onneksi kotilähiössä, jossa grilli on kuumana harva se ilta. Hyvä kassler ja entrekootti tuovat tarpeellista käyttöä viinivarastolle, joka romaanin valmistuttua ei enää ole huvennut ilman hyvää ruokaa. Nyt alkavat jo maltalaiset, korsikalaiset ja sardinialaiset pullot olla vähissä; seuraavaksi viedään toscanalaisia. Onneksi tuli työmatka Tallinnaan, jossa yhteydessä kävin läpi myös uutta virolaista kirjallisuutta sekä täydensin viinivarastoja.
Kuluneina viikkoina olen lukenut nuorten ystävieni pitkin maailmaa lähettämiä lukusuosituksia, joista tässä yhteydessä mainitsen kaksi.
Ensimmäinen niistä on irakilaisen lukiolaisen minulle suosittama, amerikkalaisen Josh Malermanin lyhytromaani A House at the Bottom of a Lake, jota arvostelijat ovat näyttäneet yrittäneen sijoittaa kauhukirjallisuuden genreen. Itse en sitä sinne sijoittaisi, vaikka eräänlainen yliluonnollinen elementti kirjassa kai edustaakin kauhua. Ei tosin kovin kauheaa.
Kirja kertoo kahdesta seitsentoistavuotiaasta, Ameliasta ja Jamesistä, jotka kokevat ensirakkauden ja lähtevät retkelle kolmelle luonnonkauniille järvelle. Se, että järviä on nimenomaan kolme, näyttää merkitykselliseltä: Ensimmäinen niistä on yleisessä käytössä oleva, ikään kuin julkinen järvi, jossa he kohtaavat turboveneellä hurjastelevia nuoria. Toinen järvi on salainen, yksityinen. Siellä nuoret kohtaavat kotkan - joka kuin vahingossa näyttää heille portin kolmannelle, vielä salaisemmalle järvelle. Sinne pääsee vain pitkin tunnelia, joka on täynnä rivoja, rumia graffiteja.
Kolmannella järvellä leijuu outo vanhan ja ummehtuneen tuoksu, mutta se silti kiehtoo nuorta paria, kuten mikä tahansa outo, kielletty ja salattu. Se ei ole yhtä kaunis kuin edelliset järvet, mutta sen pohjasta löytyy talo - kokonainen talo. Lopun osan kirjasta James ja Amelia tutkivat sukeltamalla kyseistä taloa, joka vetää heitä kohtalonomaisesti puoleensa, mutta jossa tuntuu olevan läsnä myös jotain pelottavaa, vähitellen yhä yliluonnollisempaa.
Kirja on hyvin symbolistinen. Sen tasot on rakennettu limittäin kuten kolme järveä. Alussa James kuvitteleekin mielessään, että ensimmäisellä järvellä Amelia nauraisi, toisella he suutelisivat, ja sitten... Kolmannesta järvestä hän ei tuolloin edes tiennyt, mutta niinhän tietysti käy, että kolmannella järvellä, vieläpä vedenalaisessa talossa, he kokevat myös ensiyhdyntänsä.
Kirjan analysoimiseksi on avattava kolme mysteeriä. Mitä kolme järveä edustavat? Mikä järven pohjassa oleva talo oikein on? Ja keitä Amelia ja James ovat? Kolmas kysymys vaikutti helpoimmalta, sillä aivan kirjan alussa on kuva kirjoittajasta, jossa kirjailija seisoo selin kuvan ottajaan ja siten lukijaan, tuijottaen suljettua esirippua. Kuvan on ottanut Allison Laakko. Viereisellä sivulla on omistuskirjoitus Allisonille. Vaikutti siis mielestäni selvältä, että James ja Amelia ovat itse asiassa Josh ja Allison.
Kolme järveä tuntuvat edustavan suhteen muodostumisen tasoja. Ensimmäinen järvi on kepeä ja nätti, siellä deittaillaan, koetetaan imponeerata partneria. Toinen järvi on syvemmällä yksityisyydessä, se jossa rakastutaan ja jaetaan asioita, joita muut eivät näe. Se on järvistä kaunein. Mutta on vielä kolmaskin järvi. Sinne päädytään epänormaalia, hankalaa ja hieman rumaakin reittiä, mutta se silti kiehtoo juuri siksi, että se vaikuttaa salaiselta ja kielletyltä. Ja sen pohjassa on talo.
Taloa pidetään universaalina minuuden symbolina, ja fiktiivisten talojen kuvauksiin liittyy aina elementtejä, jotka sijoitetaan talon eri osiin, mukaan lukien ullakolle ja kellariin. Malermanin kirjassa kaikki muu edustaa normaalia maailmaa, mutta järvenpohjassa oleva talo on luonteeltaan yliluonnollinen ja kun James ja Amelia ryhtyvät tutkimaan sitä, tuntuu myös talo tuijottavan takaisin ja alkavan ojentaa vetisiä käsiään nuoria kohti.
Taloon ja siellä läsnä olevaan olentoon liitetään toistuvasti samoja määreitä: se on vanha, tuoksuu vanhoilta ajoilta, on ummehtunut ja siellä ajelehtii kuolleita kaloja. Talo nauraa Jamesin epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteille. Talossa tuntuu olevan osittain kyse niistä paniikin ja hirviöiden vapauttamisen tunteista, joita ensimmäiset seksuaaliset kokemukset saattavat herättää, mutta tämä selitys ei yksin riitä.
Toinen mieleen tullut selitys talolle olisi, että se edustaa tavallaan kaikkea sitä, mikä voisi pilata syvenevän suhteen. Tunkeutuminen toinen toisensa 'taloon', yksityisyyteen. 'Tämäkö on tulevaisuutemme' on ajatus, joka edeltää niin talon löytymistä kuin sen katoamista ja suhteen kriisikohtaa. Mysteeriä ei ole kuitenkaan kirjassa tarkoitettu ratkaistavaksi - ja kirja vieläpä alleviivaa toistuvalla teemalla sitä, kuinka yritykset ymmärtää ja 'ratkaista' mysteeri tavallaan pilaavat sen, laukaisten hallitsemattomia voimia.
Toinen lukutehtävä oli täysin erityyppinen, norjalaisen, nyttemmin aikuistuneen ystäväni (samoin kuin samaisen edellä mainitun irakilaisteinin) suosittelema Andrzej Sapkowski, puolalainen fantasiakirjailija, jonka Witcher-sarjasta on tullut televisiosarjan ja suositun pelin poikinut konsepti. Luin häneltä kirjan nimeltä The Last Wish (alkuteos Ostatnie życzenie), joka toimii eräänlaisena johdatuksena päähenkilöönsä ja maailmaansa. Tässä on suomentajan hyvä katsaus kirjailijaan ja hänen tuotantoonsa.
Tavallaan Sapkowski sijoittaa tarinansa keskelle tolkienilaisen fantasiagenren kliseitä - keskiaikaa jäljittelevään maailmaan, jossa heilutellaan miekkoja, ammutaan nuolia ja välillä taiotaan. Kirjoissa on ihmisiä, haltioita ja kääpiöitä - sekä runsain mitoin hirviöitä ja taruolentoja, joista monet on ammennettu erityisesti slaavilaisesta ja itäeurooppalaisesta mytologiasta.
Sapkowskin suosio nykynuorison parissa perustunee ainakin osittain siihen, että hän on läpeensä ironinen. Tarinat ovat täynnä skenehuumoria, jossa hyväntahtoisesti irvaillaan lajityypin konventioille, usein kääntäen niitä hieman ylösalaisin. Ylivertaisista haltioista onkin tullut jaloja villejä, joiden maailmaa ja maailmankuvaa ihmiskunnan jatkuva ekspansio uhkaa. Rumat ja hirveät eivät ole automaattisesti pahoja eivätkä kauniit ja eteeriset automaattisesti hyviä. Sapkowski viljelee myös mielellään viittauksia klassisiin satuihin ja kansantaruihin. Grimmin ja Andersenin sadutkin saavat aivan uusia merkityksiä.
Viimeinen toivomus on kokoelma seikkailuja, joiden välillä ei ole suoraa juonellista yhteyttä, vaikkakin päähenkilön elämän kautta sellainen rakentuu. Kukin seikkailu on omalla tavallaan opettavainen kertomus, hieman kuin satu, paitsi ilman ennalta-arvattavaa kaavaa. Niiden väliin sijoittuu lyhyitä, filosofisempia toipumisjaksoja temppelissä papitarten ja neitosten hoivissa.
On sentään viikonloput. Pian Toscanasta, Korsikalta ja Sardiniasta palattuani vietin sellaisen Öröllä, jossa elettiin miellyttävän subtrooppisessa ilmanalassa. Se tosin tarkoitti myös, että saari oli kokenut ennennäkemättömän hyttysten sikiämisen - lämmin sää yhdessä tyyneyden kanssa, mikä on mahdollistanut niille lisääntymisen myös merenrannikon kaislikoissa, puhumattakaan saaren keskellä olevasta suosta. Saaren ainoassa kaupassa hyttysmyrkkypurkin hinnaksi tuli 15 euroa.
Öröllä elettiin jo toukokuussa syvää pesimäkautta. Rastaiden poikaset olivat ehtineet maastoon saakka. Kultarinta tuntui olevan saaren yleisin lintu - lehtojen lisäksi melkein missä tahansa habitaatissa, jossa vain jotain lehtipuuta oli. Sylviakerttujakin oli kuin Välimerellä ikään, viisi lajia, mukaan lukien harvinainen kirjokerttu. Edellinen Öröstä kertova kirjoitukseni löytyy täältä.
Örön matka ei olisi omiaan ilman lihaörötiikkaa. Lihat olivatkin valmiina, mutta jouduimme perjantaina töiden jälkeen kiirehtimään Kasnäsin satamaan niin kiireessä, ettemme saaneet mukaan asianmukaisia juomia. Olutta saaren kaupasta sentään sai (ylihintaan, mutta kumminkin), kun sen sijaan Örön ainoa ravintola ei suostunut myymään punaviinipulloa ulos, joten jouduimme syömään lihamme silkan oluen kanssa.
Toisin on onneksi kotilähiössä, jossa grilli on kuumana harva se ilta. Hyvä kassler ja entrekootti tuovat tarpeellista käyttöä viinivarastolle, joka romaanin valmistuttua ei enää ole huvennut ilman hyvää ruokaa. Nyt alkavat jo maltalaiset, korsikalaiset ja sardinialaiset pullot olla vähissä; seuraavaksi viedään toscanalaisia. Onneksi tuli työmatka Tallinnaan, jossa yhteydessä kävin läpi myös uutta virolaista kirjallisuutta sekä täydensin viinivarastoja.
* * *
Kuluneina viikkoina olen lukenut nuorten ystävieni pitkin maailmaa lähettämiä lukusuosituksia, joista tässä yhteydessä mainitsen kaksi.
Ensimmäinen niistä on irakilaisen lukiolaisen minulle suosittama, amerikkalaisen Josh Malermanin lyhytromaani A House at the Bottom of a Lake, jota arvostelijat ovat näyttäneet yrittäneen sijoittaa kauhukirjallisuuden genreen. Itse en sitä sinne sijoittaisi, vaikka eräänlainen yliluonnollinen elementti kirjassa kai edustaakin kauhua. Ei tosin kovin kauheaa.
Kirja kertoo kahdesta seitsentoistavuotiaasta, Ameliasta ja Jamesistä, jotka kokevat ensirakkauden ja lähtevät retkelle kolmelle luonnonkauniille järvelle. Se, että järviä on nimenomaan kolme, näyttää merkitykselliseltä: Ensimmäinen niistä on yleisessä käytössä oleva, ikään kuin julkinen järvi, jossa he kohtaavat turboveneellä hurjastelevia nuoria. Toinen järvi on salainen, yksityinen. Siellä nuoret kohtaavat kotkan - joka kuin vahingossa näyttää heille portin kolmannelle, vielä salaisemmalle järvelle. Sinne pääsee vain pitkin tunnelia, joka on täynnä rivoja, rumia graffiteja.
Kolmannella järvellä leijuu outo vanhan ja ummehtuneen tuoksu, mutta se silti kiehtoo nuorta paria, kuten mikä tahansa outo, kielletty ja salattu. Se ei ole yhtä kaunis kuin edelliset järvet, mutta sen pohjasta löytyy talo - kokonainen talo. Lopun osan kirjasta James ja Amelia tutkivat sukeltamalla kyseistä taloa, joka vetää heitä kohtalonomaisesti puoleensa, mutta jossa tuntuu olevan läsnä myös jotain pelottavaa, vähitellen yhä yliluonnollisempaa.
Kirja on hyvin symbolistinen. Sen tasot on rakennettu limittäin kuten kolme järveä. Alussa James kuvitteleekin mielessään, että ensimmäisellä järvellä Amelia nauraisi, toisella he suutelisivat, ja sitten... Kolmannesta järvestä hän ei tuolloin edes tiennyt, mutta niinhän tietysti käy, että kolmannella järvellä, vieläpä vedenalaisessa talossa, he kokevat myös ensiyhdyntänsä.
Kirjan analysoimiseksi on avattava kolme mysteeriä. Mitä kolme järveä edustavat? Mikä järven pohjassa oleva talo oikein on? Ja keitä Amelia ja James ovat? Kolmas kysymys vaikutti helpoimmalta, sillä aivan kirjan alussa on kuva kirjoittajasta, jossa kirjailija seisoo selin kuvan ottajaan ja siten lukijaan, tuijottaen suljettua esirippua. Kuvan on ottanut Allison Laakko. Viereisellä sivulla on omistuskirjoitus Allisonille. Vaikutti siis mielestäni selvältä, että James ja Amelia ovat itse asiassa Josh ja Allison.
Kolme järveä tuntuvat edustavan suhteen muodostumisen tasoja. Ensimmäinen järvi on kepeä ja nätti, siellä deittaillaan, koetetaan imponeerata partneria. Toinen järvi on syvemmällä yksityisyydessä, se jossa rakastutaan ja jaetaan asioita, joita muut eivät näe. Se on järvistä kaunein. Mutta on vielä kolmaskin järvi. Sinne päädytään epänormaalia, hankalaa ja hieman rumaakin reittiä, mutta se silti kiehtoo juuri siksi, että se vaikuttaa salaiselta ja kielletyltä. Ja sen pohjassa on talo.
Taloa pidetään universaalina minuuden symbolina, ja fiktiivisten talojen kuvauksiin liittyy aina elementtejä, jotka sijoitetaan talon eri osiin, mukaan lukien ullakolle ja kellariin. Malermanin kirjassa kaikki muu edustaa normaalia maailmaa, mutta järvenpohjassa oleva talo on luonteeltaan yliluonnollinen ja kun James ja Amelia ryhtyvät tutkimaan sitä, tuntuu myös talo tuijottavan takaisin ja alkavan ojentaa vetisiä käsiään nuoria kohti.
Taloon ja siellä läsnä olevaan olentoon liitetään toistuvasti samoja määreitä: se on vanha, tuoksuu vanhoilta ajoilta, on ummehtunut ja siellä ajelehtii kuolleita kaloja. Talo nauraa Jamesin epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteille. Talossa tuntuu olevan osittain kyse niistä paniikin ja hirviöiden vapauttamisen tunteista, joita ensimmäiset seksuaaliset kokemukset saattavat herättää, mutta tämä selitys ei yksin riitä.
Toinen mieleen tullut selitys talolle olisi, että se edustaa tavallaan kaikkea sitä, mikä voisi pilata syvenevän suhteen. Tunkeutuminen toinen toisensa 'taloon', yksityisyyteen. 'Tämäkö on tulevaisuutemme' on ajatus, joka edeltää niin talon löytymistä kuin sen katoamista ja suhteen kriisikohtaa. Mysteeriä ei ole kuitenkaan kirjassa tarkoitettu ratkaistavaksi - ja kirja vieläpä alleviivaa toistuvalla teemalla sitä, kuinka yritykset ymmärtää ja 'ratkaista' mysteeri tavallaan pilaavat sen, laukaisten hallitsemattomia voimia.
* * *
Toinen lukutehtävä oli täysin erityyppinen, norjalaisen, nyttemmin aikuistuneen ystäväni (samoin kuin samaisen edellä mainitun irakilaisteinin) suosittelema Andrzej Sapkowski, puolalainen fantasiakirjailija, jonka Witcher-sarjasta on tullut televisiosarjan ja suositun pelin poikinut konsepti. Luin häneltä kirjan nimeltä The Last Wish (alkuteos Ostatnie życzenie), joka toimii eräänlaisena johdatuksena päähenkilöönsä ja maailmaansa. Tässä on suomentajan hyvä katsaus kirjailijaan ja hänen tuotantoonsa.
Tavallaan Sapkowski sijoittaa tarinansa keskelle tolkienilaisen fantasiagenren kliseitä - keskiaikaa jäljittelevään maailmaan, jossa heilutellaan miekkoja, ammutaan nuolia ja välillä taiotaan. Kirjoissa on ihmisiä, haltioita ja kääpiöitä - sekä runsain mitoin hirviöitä ja taruolentoja, joista monet on ammennettu erityisesti slaavilaisesta ja itäeurooppalaisesta mytologiasta.
Sapkowskin suosio nykynuorison parissa perustunee ainakin osittain siihen, että hän on läpeensä ironinen. Tarinat ovat täynnä skenehuumoria, jossa hyväntahtoisesti irvaillaan lajityypin konventioille, usein kääntäen niitä hieman ylösalaisin. Ylivertaisista haltioista onkin tullut jaloja villejä, joiden maailmaa ja maailmankuvaa ihmiskunnan jatkuva ekspansio uhkaa. Rumat ja hirveät eivät ole automaattisesti pahoja eivätkä kauniit ja eteeriset automaattisesti hyviä. Sapkowski viljelee myös mielellään viittauksia klassisiin satuihin ja kansantaruihin. Grimmin ja Andersenin sadutkin saavat aivan uusia merkityksiä.
Viimeinen toivomus on kokoelma seikkailuja, joiden välillä ei ole suoraa juonellista yhteyttä, vaikkakin päähenkilön elämän kautta sellainen rakentuu. Kukin seikkailu on omalla tavallaan opettavainen kertomus, hieman kuin satu, paitsi ilman ennalta-arvattavaa kaavaa. Niiden väliin sijoittuu lyhyitä, filosofisempia toipumisjaksoja temppelissä papitarten ja neitosten hoivissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti