Saavuin Santa Teresaan pienessä tihkusateessa, jollaista oli useimpina päivinä toukokuisella matkallani Toscanassa, Korsikalla ja Sardiniassa. Vasta Sardinian viimeisinä päivinä oli kokonaan kuumaa ja aurinkoista - samanlainen sää, jonka yllätyksekseni löysin Suomesta palattuani. Kun olin lähtenyt jotakuinkin räntäsateesta, palasin Helsinkiin siten, että lämpöasteita oli 28 ja Etelä-Suomi oli Euroopan lämpimin paikka.
Heti Santa Teresan satamasta löysin pienen kirjakaupan, josta sain ilokseni Sardinian tiekartaston. Seurailin pohjoisrannikon macchiapensaikkoisia rinteitä, viljelysmaita ja väliin mäntymetsiä, ja lajilista karttui nopeasti. Korsikan tavoin myös Sardiniassa laguunit ja järvet olivat kuitenkin oudon linnuttomia. Vain joitain nokikanoja ja silkkiuikkuja, sinisorsia ja siellä täällä jokin haikara ja ruskosuohaukka. Kahlaajia hyvin nihkeästi. Sen sijaan macchian linnustoa ja tavanomaista maaseutulajistoa löytyi runsaasti.
Luoteiskärjen Stintinossa rannikkolaguuneilla oli vain muutama ristisorsa ja yksittäinen pitkäjalka. Kärjen kalliot olivat saaneet niin paljon huviloita päälleen, että siellä joskus pesinyt muuttohaukka tuskin enää paikalla elelee.
Jo iltapäivällä ehätin Palmadulan ja Lago di Baratzin välisellä alueella, macchiaisilla kukkuloilla sijaitsevaan majapaikkaani, jossa ei ollut muita taloja parin kilometrin säteellä. Isäntä osoittautui taidetta keräileväksi ja jonkin verran eksentriseksi lääkäriksi, jolla oli korvarengas, ja jonka luona asui lisäksi puhelias livornolainen apupoika, joka joi ja tarjoili isännän kotiviinejä. Olin valinnut paikan kahdella perusteella. Ensinnäkin, se oli käveltävissä olevan matkan päässä Baratzinjärvestä samoin kuin pienimmästä ja pohjoisimmasta hanhikorppikotkayhdyskunnasta Sardinian länsirannikolla. Toiseksi, paikan nimi oli Elysionin kentät, mikä antoi minulle suoran mielleyhtymän käsillä olleeseen romaanikäsikirjoitukseeni.
Mikään ei tosin viitannut siihen, että olisin ollut kuollut. Päinvastoin. Elysionin kenttien pensaikkomaasto oli linnustollisesti rikasta, ja sieltä löytyivät nopeasti kuusi lajia sylviakerttuja samoin kuin 499. euroopanpinnani, nimittäin kalliopyy, pohjoisafrikkalainen kanalintu, joka Euroopassa elää vain Sardiniassa ja Gibraltarilla. Yksikin kalliopyy juoksi polkua pitkin seuraavana aamuna edelläni, mutta kamerani ollessa valmiina räpsähti viimein lentoon.
Kävelin koko Baratzjärven ympäri ja siellä oli hiljaista, vaikkakin kaikenlaisia vesilintuja järvellä toki oli, mm. pariskunta punapäänarskuja. Niittyjen yllä lenteli mehiläissyöjiä, pikkutuulihaukkoja ja niittysuohaukka. Paksujalka huuteli illassa, kun palasin kukkuloiden yli majapaikalle. Yöllä kyläpöllöset huutelivat Elysionin kenttäin puutarhoissa.
Tuolta seudulta jatkoin seuraavina päivinä Algheroon ja Bosaan, erinomaisen kaunista rannikkojyrkänteitä myötäilevää serpentiinitietä. Algheron keskiaikaisessa kaupungissa, joka on aikoinaan ollut katalonialainen siirtokunta Sardiniassa, kohtasin koko matkani ensimmäiset suomalaiset - jäätelöstä ja parkkipaikoista keskustelevan lapsiperheen. Bosan lähistöllä rannikon jyrkänteillä on Sardinian suurin jäljellä oleva hanhikorppikotkien yhdyskunta, joka lienee myös helpoimmin nähtävissä. Jos yhtään korppikotkaa ei satu olemaan lennossa, niiden pesimäjyrkänteet tunnistaa valkoisista ulostejäämistä.
Oristanon alueella ja Cabrasissa samosin jälleen läpi hienonnäköisiä mutta yllättävän vähälintuisia kosteikkoja, rantaniittyjä ja laguunien laitoja. Kyllähän siellä tuli ruskohaikaraa, mustatiiraa ja muuta mukavaa vastaan, mutta määrät olivat hyvin pieniä. Sulttaanikanaa etsiskelin turhaan rehevistä kanavista, joissa sen pitäisi olla kohtalaisen yleinen.
Oli aika kivuta myös Sardiniassa ylös vuoristoon, Gennargentun kansallispuiston jylhiin maisemiin. Sade tosin yllätti ensimmäisenä iltapäivänä saapuessani vuoristokylään ja mukavan perheen omistamaan majataloon, jonka jaoin kolmen maltalaisen ja yhden saksalaisen motoristin kanssa. Ulkoisesta habituksestaan huolimatta he eivät olleet liivijengiläisiä vaan lakimies, liikemies, arkkitehti ja tietoturvaekspertti, jotka olivat keskellä keski-ikäänsä ottaneet eskapistisen loman sekä urasta että vaimoista ja lähteneet miesporukalla ajelemaan pitkin Välimeren serpentiiniteitä.
Seuraavana päivänä, jolloin nousin korkealle vuoristoon, sää puolestaan suosi. Kansallispuiston eri osissa oli hyvin vähän liikennettä. Useimmissa paikoissa kohtasin vain yhden tai kaksi ihmisolentoa per polku, joissain en ketään. Lammaslaumat vaeltelivat vuorilla omin päin, valkoisten ja ärhäkästi haukkuvien lammaskoirien paimentamina. Korsikanhempot olivat yleisiä - mutta kun Korsikalla ne olivat keskittyneet mäntymetsiin, Sardiniassa ne tuntuivat suosivan vuoristomacchiaa. Vuoristotaivalten väleihin jäi idyllisiä laaksoja, joista yhdessä tapasin suuren parven muutolla olevia punajalkahaukkoja.
Viimeisenä Sardinian-päivänäni ajoin pääkaupunkiin Cagliariin ja sen laguunien kautta Pulaan. Viimeinkin näin parvittain flamingoja - ja Pulassa löysin myös varsin vaivatta sikäläisen kohdelajini välimerenlokin, vaikka se olikin vaihtanut yhdyskuntansa paikkaa erään lahden yli toiselle puolelle (tietoni olivat pari vuotta vanhentuneita), eli meribiologisesta puistosta arkeologisen puiston puolelle.
Illaksi lensin Müncheniin, mutta tämänkertainen käynti jäi vain yhdeksi yöksi, joten en vaivautunut lentokentän lähellä sijaitsevaa pikkukylää kauemmaksi. Sielläkin sai baijerilaisolutta. Suomeen palatessani kesä oli tullut, ja siinä seikassa ei totisesti ollut valittamista.
Heti Santa Teresan satamasta löysin pienen kirjakaupan, josta sain ilokseni Sardinian tiekartaston. Seurailin pohjoisrannikon macchiapensaikkoisia rinteitä, viljelysmaita ja väliin mäntymetsiä, ja lajilista karttui nopeasti. Korsikan tavoin myös Sardiniassa laguunit ja järvet olivat kuitenkin oudon linnuttomia. Vain joitain nokikanoja ja silkkiuikkuja, sinisorsia ja siellä täällä jokin haikara ja ruskosuohaukka. Kahlaajia hyvin nihkeästi. Sen sijaan macchian linnustoa ja tavanomaista maaseutulajistoa löytyi runsaasti.
Luoteiskärjen Stintinossa rannikkolaguuneilla oli vain muutama ristisorsa ja yksittäinen pitkäjalka. Kärjen kalliot olivat saaneet niin paljon huviloita päälleen, että siellä joskus pesinyt muuttohaukka tuskin enää paikalla elelee.
Jo iltapäivällä ehätin Palmadulan ja Lago di Baratzin välisellä alueella, macchiaisilla kukkuloilla sijaitsevaan majapaikkaani, jossa ei ollut muita taloja parin kilometrin säteellä. Isäntä osoittautui taidetta keräileväksi ja jonkin verran eksentriseksi lääkäriksi, jolla oli korvarengas, ja jonka luona asui lisäksi puhelias livornolainen apupoika, joka joi ja tarjoili isännän kotiviinejä. Olin valinnut paikan kahdella perusteella. Ensinnäkin, se oli käveltävissä olevan matkan päässä Baratzinjärvestä samoin kuin pienimmästä ja pohjoisimmasta hanhikorppikotkayhdyskunnasta Sardinian länsirannikolla. Toiseksi, paikan nimi oli Elysionin kentät, mikä antoi minulle suoran mielleyhtymän käsillä olleeseen romaanikäsikirjoitukseeni.
Mikään ei tosin viitannut siihen, että olisin ollut kuollut. Päinvastoin. Elysionin kenttien pensaikkomaasto oli linnustollisesti rikasta, ja sieltä löytyivät nopeasti kuusi lajia sylviakerttuja samoin kuin 499. euroopanpinnani, nimittäin kalliopyy, pohjoisafrikkalainen kanalintu, joka Euroopassa elää vain Sardiniassa ja Gibraltarilla. Yksikin kalliopyy juoksi polkua pitkin seuraavana aamuna edelläni, mutta kamerani ollessa valmiina räpsähti viimein lentoon.
Kävelin koko Baratzjärven ympäri ja siellä oli hiljaista, vaikkakin kaikenlaisia vesilintuja järvellä toki oli, mm. pariskunta punapäänarskuja. Niittyjen yllä lenteli mehiläissyöjiä, pikkutuulihaukkoja ja niittysuohaukka. Paksujalka huuteli illassa, kun palasin kukkuloiden yli majapaikalle. Yöllä kyläpöllöset huutelivat Elysionin kenttäin puutarhoissa.
Tuolta seudulta jatkoin seuraavina päivinä Algheroon ja Bosaan, erinomaisen kaunista rannikkojyrkänteitä myötäilevää serpentiinitietä. Algheron keskiaikaisessa kaupungissa, joka on aikoinaan ollut katalonialainen siirtokunta Sardiniassa, kohtasin koko matkani ensimmäiset suomalaiset - jäätelöstä ja parkkipaikoista keskustelevan lapsiperheen. Bosan lähistöllä rannikon jyrkänteillä on Sardinian suurin jäljellä oleva hanhikorppikotkien yhdyskunta, joka lienee myös helpoimmin nähtävissä. Jos yhtään korppikotkaa ei satu olemaan lennossa, niiden pesimäjyrkänteet tunnistaa valkoisista ulostejäämistä.
Oristanon alueella ja Cabrasissa samosin jälleen läpi hienonnäköisiä mutta yllättävän vähälintuisia kosteikkoja, rantaniittyjä ja laguunien laitoja. Kyllähän siellä tuli ruskohaikaraa, mustatiiraa ja muuta mukavaa vastaan, mutta määrät olivat hyvin pieniä. Sulttaanikanaa etsiskelin turhaan rehevistä kanavista, joissa sen pitäisi olla kohtalaisen yleinen.
Oli aika kivuta myös Sardiniassa ylös vuoristoon, Gennargentun kansallispuiston jylhiin maisemiin. Sade tosin yllätti ensimmäisenä iltapäivänä saapuessani vuoristokylään ja mukavan perheen omistamaan majataloon, jonka jaoin kolmen maltalaisen ja yhden saksalaisen motoristin kanssa. Ulkoisesta habituksestaan huolimatta he eivät olleet liivijengiläisiä vaan lakimies, liikemies, arkkitehti ja tietoturvaekspertti, jotka olivat keskellä keski-ikäänsä ottaneet eskapistisen loman sekä urasta että vaimoista ja lähteneet miesporukalla ajelemaan pitkin Välimeren serpentiiniteitä.
Seuraavana päivänä, jolloin nousin korkealle vuoristoon, sää puolestaan suosi. Kansallispuiston eri osissa oli hyvin vähän liikennettä. Useimmissa paikoissa kohtasin vain yhden tai kaksi ihmisolentoa per polku, joissain en ketään. Lammaslaumat vaeltelivat vuorilla omin päin, valkoisten ja ärhäkästi haukkuvien lammaskoirien paimentamina. Korsikanhempot olivat yleisiä - mutta kun Korsikalla ne olivat keskittyneet mäntymetsiin, Sardiniassa ne tuntuivat suosivan vuoristomacchiaa. Vuoristotaivalten väleihin jäi idyllisiä laaksoja, joista yhdessä tapasin suuren parven muutolla olevia punajalkahaukkoja.
Viimeisenä Sardinian-päivänäni ajoin pääkaupunkiin Cagliariin ja sen laguunien kautta Pulaan. Viimeinkin näin parvittain flamingoja - ja Pulassa löysin myös varsin vaivatta sikäläisen kohdelajini välimerenlokin, vaikka se olikin vaihtanut yhdyskuntansa paikkaa erään lahden yli toiselle puolelle (tietoni olivat pari vuotta vanhentuneita), eli meribiologisesta puistosta arkeologisen puiston puolelle.
Illaksi lensin Müncheniin, mutta tämänkertainen käynti jäi vain yhdeksi yöksi, joten en vaivautunut lentokentän lähellä sijaitsevaa pikkukylää kauemmaksi. Sielläkin sai baijerilaisolutta. Suomeen palatessani kesä oli tullut, ja siinä seikassa ei totisesti ollut valittamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti