Tulimeren takana murtuvan maailman

Tämä blogikirjoitus on lainannut otsikkonsa itse tekemästäni lämminhenkisestä laulusta, joka on omistettu Kurkimäen lähiölle ja grilli-illoille siellä. Koska tuossa laulussa viljelin tarkoituksella kaikenlaisia metallikliseitä, laulusta tuli väistämättä luonteeltaan apokalyptinen. Sen itseymmärrys on yksinäinen, omalla tavallaan idyllinen, viimeinen turvapaikka hajoavan, tuhoutuvan maailman keskellä. Tämän blogin lukijoille monet sen topoksista, troopeista ja kielikuvista ovat jo vuosien varrelta tuttuja. En ole tietoinen, että kukaan muukaan olisi vielä luonut myytosta Kurkimäen perin rauhalliselle lähiölle, joka sijaitsee paljon rauhattomampien ghettojen ympäröimänä, ikään kuin saarena, jolla on jopa oma pieni metsäinen mäkensä. Lauluni metallikliseinen rautakankisuus kommentoi ironisesti asuinalueen tosiasiallisesti pikkuporvarillista asiaintilaa.

Tämän kirjoituksen varsinainen aihe on Heikki Kännön romaanin Ihmishämärä (Sammakko 2022) arvosteleminen. Ihmishämärä on nimittäin ennen kaikkea apokalyptinen romaani. Siinä on kyse ihmisen maailman uhosta ja tuhosta, jonka välikappaleeksi nousevat hivenen epätodennäköiset tahot - nimittäin muinaisgermaanisen jumaltaruston aasajumalat. Kännöä lukeneelle tämä ei toki ole yllättävää, sillä aasojen juonitteluihin ja syklisiin maailmantuhoihin uppoutuessaan Kännö saa jälleen kerran tilaisuuden työstää omia kulttuurisuosikkejaan, ennen kaikkea 1800-luvun ja 1900-luvun alun saksalaisia kansallisromantikkoja ja esoteerikkoja.

Eletään vuotta 2050, ilmastonmuutos on tehnyt Euroopasta epämiellyttävän kuuman ja maailma tekee kuolemaa. Klevessä sijaitsee kuitenkin Eedenin puutarha - nuoruuden jumalatar Heben omenatarha. Sieltä löytyvät niin nuoruuden lähde kuin elämän ja tiedon puutkin. Elämän puut tuottavat amrita-omenoita, joita syömällä tietyt ihmiset - mutteivät kaikki - ovat säilyttäneet hämmästyttävän pitkään nuoruutensa.

Rakenteeltaan Ihmishämärä on, kuten takakansikin kertoo, käänteinen Götterdämmerung, siis oikeastaan Menschendämmerung, jolla nimellä kirja pitäisikin julkaista saksaksi. Sen punaisena lankana kulkee Richard Wagnerin pääteos, Nibelungin sormus, jonka viimeisen osan Jumalhämärä muodostaa. Pitkien jaksojen ajan Kännön 1040-sivuisessa järkäleessä haahuillaankin myyttisessä Lurelnissa, jumalajan Reininmaassa, jossa kuolemattomat aasajumalat - polyteististen uskontojen mytologioille luonteenomaiseen tapaan - juonittelevat ikuisesti toisiaan vastaan syösten siinä sivussa vähäisempien lajien kohtaloita raiteiltaan. Näitä vähäisempiä lajeja ovat Lurelnissa nibelungit ja ihmiset.

Kännö näyttää kirjoittaessaan olevan hyvin tietoinen siitä, kuinka paljon yhteneväisyyksiä eri mytologioiden välillä on. Nibelungin sormuksella on kovin samanlaisia ominaisuuksia kuin valtasormuksella Tolkienin mytologiassa, joka lainasi paljon germaanisesta mytologiasta. Tämä sai minut ajattelemaan lukiessani paljon Joseph Campbellin ja Michael Witzelin teorioita pangaialaisista, gondwanalaisista ja laurasialaisista esimyyteistä - aina kuuluisaan monomyyttiteoriaan saakka. Tuhatkasvoisen sankarin matka, ihmisen omakuvan toista puolta edustava narrin matka sekä monet dramaattiset tapahtumat kuten luominen, vedenpaisumusmyytti ja maailmanlopun tapahtumat toistuvat ihmiskunnan mytologiassa epäilyttävän yhdenmukaisina, mikä sai Witzelin ja Campbellin kaltaiset myytintutkijat spekuloimaan koko ihmiskunnan läpäisevillä alkumyyttiteorioilla.

Ihmishämärässä ei kuitenkaan seikkailla pelkästään Lurelnissa eikä aasain tarustossa, vaan rinnalla kulkee useampi ihmistodellisuudesta kertova taso. Näistä keskeisin sijoittuu Eurooppaan noin vuonna 2050. Tarkka ajoitus on laskettavissa sivulla 130 tehtävästä paljastuksesta, jossa viitataan espanjalaisen Camarón de la Islan "yli seitsemänkymmentä vuotta sitten levyttämään" La leyenda del tiempoon. Kyseinen kappale on peräisin vuodelta 1979. Ihmishämärän "nykytaso" siis tapahtuu vuoden 2050 tietämillä. Jos Kännöllä on profeetallisia kykyjä, tämä on merkittävä tieto ihmiskunnalle, koska Kännö ennustaa tuosta vuodesta käynnistyvän maailmanlopun. Joka tosin ei sittenkään ole aivan täysi maailmanloppu, vaan yhden ajan ja maailman loppu syklisessä todellisuudessa, jossa jotain aina säilyy.

Alussa mainitun Kurkimäen kaltainen paikka Ihmishämärässä on sijoitettu luoteissaksalaiseen Kleven pikkukaupunkiin, jossa mystisesti ikinuoret Engelbertha ja isoäitinsä Ethelinda pyörittävät omenatilaa nimeltä Goldener Apfel. Engelberthan taiteilijamies, matemaatikko-fyysikko ja kuvanveistäjä Baldovino Minkowski, taustoittuu liettuanpuolalaista sukujuurta olevaksi ja Düsseldorfissa fyysikon uransa uhranneeksi, taiteen alalle antautuneeksi renessanssi-ihmiseksi.

Kleven idylliä ympäröi vuonna 2050 jo hyvinkin murtuva maailma tulimerineen. Ilmasto on lämmennyt, kuivuus vuorottelee tuhotulvien kanssa Euroopan ydinmailla. Uusia pandemioita ja vitsauksia leviää. Maailman ihmisaiheutteisia virheitä tilkitään teknologialla, joka joten kuten auttaa pitämään ihmiset kiinni illuusiossaan ja jatkamaan kuin ennenkin. Tosin elämä on monin tavoin köyhtynyt: lentomatkailu on jouduttu kieltämään, maatalouden käytössä olevat vesivarat on asetettu ankaran säännöstelyn alaisiksi, useissa Euroopan maissa on noussut valtaan äärioikeistolaisia hallintoja - Britanniassa suoranaisia natseja. Ohimennen mainitaan myös Putin ja Trump, jotka olivat tätä kehitystä edesauttamassa. Jossain vaiheessa nykyhetken ja 2050-luvun välissä on ehditty räjäyttää ydinpommit mm. Jerusalemissa ja Teheranissa ja Moskova on ehtinyt päästää valloilleen useamman sarjan asekäyttöön kehitettyjä pandemiaviruksia.

Kirjassa liikutaan myös paljon alakulttuurien parissa, mikä on kiehtovaa varsinkin, kun Kännö taiteilijana tuntee hyvin 1800-, 1900- ja 2000-lukujen taitelijaskenejä eri puolilla Keski-Eurooppaa. Engelbertha ja Baldovino kuuluvat harrastuksenaan keskiaikaa ihannoivaan alakulttuuriin, joka järjestää säännöllisesti keskiaikaisia larppeja ja yrittää elää ilman kaikkea uusinta teknologista hömppää. Tälle vastakohtana heidän luokseen majoittuva tšekkiläinen taideopiskelijatar Anastázie elää puolestaan täyttä 2050-lukua virtuaali-implantteineen, jotka kääntävät kieliä, etsivät tietoja ja raportoivat maailman tiedustelupalveluille reaaliaikaisesti kaiken, mitä hän virtuaalilasiensa läpi näkee ja kuulee. Anastázie on myös Prahassa ja Berliinissä sekaantunut taiteilijaradikalismiin, joutunut maanpakoon, ja omaa bakkantin aseman dionyysisessä kultissa, joka simuloi lähitulevaisuuteen projisoituja Eleusiin mysteerin menoja, ennen kaikkea tietysti orgioita.

Se, että Kännön päähenkilöt ovat yleensä taiteilijoita ja liikkuvat pahennusta herättävissä ja konventioista piittaamattomissa taiteilijapiireissä, on raikas piirre hänen kirjoissaan. Näistä toiseuspositioista käsin on hedelmällistä kommentoida aikalaiskulttuureita hyvin erilaisina aikoina ja erilaisissa paikoissa. Toisaalta, tässä kaikessa on myös jotain perin esihistoriallista: aasajumalten maailmassa ja Berliinin avantgarde-piireissä vallitsee loppujen lopuksi kovin samantapaisia, nietzscheläisiä käsityksiä esimerkiksi sukupuolisen käyttäytymisen kirjosta ja sopivuudesta. Kännöä ei voi mieskirjailijana ainakaan syyttää siitä, etteikö hänen kirjoissaan olisi vahvoja ja raflaavia naishahmoja. Hänen mieshahmonsa ovatkin loppujen lopuksi paljon konventionaalisempia, ajoittain koomisen alkumiesmäistä ylijumala Wotania myöten.

Kaiken tämän keskellä Baldovino on ehkä sittenkin kirjan keskushenkilö, koska hän on kaikkein inhimillisin.

Lisäksi kirjassa on muitakin aikatasoja. Siinä eletään myös natsiaikaa, alkaen Siegfried-linjalta ja päätyen Auschwitziin, Birkenauhun ja myöhemmin Düsseldorfiin. Düsseldorfiin palataan kirjan mittaan varsin usein ja sinne sijoitetaan vieläpä maailmanpuunkin sijaintipaikka, joka Kännöllä on saarni eikä tammi. Eurooppalaisissa mytologioissahan tuo puu on toisinaan saarni, toisinaan tammi ja toisinaan vieläpä marjakuusi. Kaikki kolme puuta ovat taikuuden maailmassa keskeisiä.

Niin ikään kirjassa on vuosituhansien päässä tulevaisuudessa sijaitseva taso, jossa oikeasti olemassa olevat nykytaiteilijat Ai Weiwei ja Marina Abramović opettavat tulevaisuuden taideopiskelijoille ihmiskunnan suurta tarinaa. Yhdessä kohdassa kirjaa paljastuu, että tuo taso sijaitsee peräti kahdeksantuhannen vuoden päässä tulevaisuudessa, ja siinä ollaan itse asiassa tuntematonta maailmaa kohti matkaavissa avaruusaluksissa - eikä enää fyysisessä ruumiillisuudessa.

Kleven todellisuuden kanssa samanaikaisesti eli 2050-luvulla käydään myös Baldovinon mukana Sveitsin Meyrinissä CERN:in futuristisissa laitoksissa, joissa valmistellaan superkeinoälyn herättämistä henkiin. Baldovinon puoliso Engelbertha puolestaan elää kaksoiselämää Berliinissä, jossa käydään niin museoissa kuin orgioissakin.

Mytologisen tason jumalolennot oppivat käyttämään teo- ja antroposofien teorisoimaa akashaa välineenä vierailla ihmistodellisuuden eri aikakausilla, vaikkapa 1920-luvun Pariisissa, 2000-luvun Berliinissä tai 1970-luvun New Yorkissa. 

Kaiken kaikkiaan Ihmishämärä on hämmentävä ja yhtä aikaa nerokas ja tarkoituksella lapsellinen kudos maailmantuskaa ja mytologioita. Siitä tuli ajoittain tunne kuin lukijalle virnuiltaisiin, mutta seuraavassa hetkessä alleviivataan taas mitä syvimpiä ja ahdistavimpia viestejä, joita tarina välittää. Aiemmin arvostelemani Sömnö ja Runoilija olivat rakenteeltaan huomattavasti enemmän uskottavuuden rajoissa pysytteleviä, kun taas Ihmishämärä loikkaa estoitta mytologioiden maailmaan. Kuitenkin tästä huolimatta - tai ehkä juuri tämän takia - Ihmishämärä onnistuu viestimään alkuvoimaisilla, arkkityyppisillä tasoilla, jotka vaikuttavat lukijan uniin saakka.

Esimerkiksi realistisessa kerronnassa tapahtuva Baldovinon maailmanlopunmatka Meyrinistä apokalyptisen Saksan halki takaisin Kleveen oli psykologisella tasolla vaikuttava, täynnä pieniä kiehtovia mysteerejä ja vihjeitä, joita lukijan oli pakko tarkistella Googlesta, eetteristä ja akashasta. Yksityiskohdat lankeavat yksiin maailman myyttien kanssa Gilgamešista Tolkienin Sormusten herraan ja Michael Enden Päättymättömään tarinaan - sekä kaiken huipuksi myös omaan Titaanien aikaani. Tuo viimeksi mainittu toistaa aiemmin lukemieni Kännöjen kaavaa: synkronisiteetit oman tuotantoni ja Kännön välillä ovat liian moninaisia ja yksityiskohtaisia ollakseen sattumaa. Mutta plagiointia ne eivät myöskään ole - en usko, että Kännö on koskaan ollut tietoinen edes olemassaolostani. Pikemminkin kysymys on vahvasta todistuksesta sen puolesta, että tietyt kulttuuriset impulssit nousevat yhä uusien taiteilijoiden töihin, vaativat manifestoitumistaan.

Ehkäpä Campbell ja Witzel siis olivat oikeassa. Tai sitten muinaisuuden ja tulevaisuuden henkiolennot todella haluavat saada tarinansa kerrotuiksi ihmiskynistä, koska ihmisyys on ennen kaikkea tarinallista, kuten on se tietoisuuskin, jota Kännö Ihmishämärässä luotaa. Hän integroi monadit ja miasman sujuvasti osiksi rationaalis-irrationaalista maailmanselitystä, joka auttaisi ymmärtämään, mitä taikuus on ja mihin kohtaan luonnonlakien hallitsemaa maailmaa se sijoittuu.

Kännön tarinan monadinen massaton elementti, vril, joka kirjassa esiintyy myös vihreänä aineena, on tiettävästi alun perin peräisin englantilaiselta kirjailijalta, poliitikolta ja mystikolta Edward Bulwer-Lyttonilta, jolla se esiintyi eräässä skifigenren pioneeriteoksessa (Vril: tuleva rotu). Bulwer-Lyttonin oman ajan teosofit ja esoteerikot ottivat fiktiiviseksi tarkoitetun teoksen tosissaan, uskoen Bulwer-Lyttonin omaavan esoteerista salatietoa, jota hän oli kirjassaan käyttänyt. Ruusuristiläisten Britannian looši vieläpä nimitti hänet kunniajäsenekseen ilman että hän itse oli koskaan pyrkinyt salaseuraan. Myöhemmin 1800-luvun lopun johtavat esoteerikot, kuten Helena Blavatsky ja Rudolf Steiner, omaksuivat vril-hypoteesin Bulwer-Lyttonilta ja kehittivät sitä edelleen, kunnes natsien esoteerikot kohdistivat siihen obsessiivista kiinnostusta.

Bulwer-Lyttonilta ovat lähtöisin myös monet nykyarjessamme tunnetut lausahdukset, kuten "kynä on miekkaa mahtavampi" sekä kirjan aloitus sanoilla "oli pimeä ja myrskyinen yö...", jota Edgar Allan Poe käytti vuotta Bulwer-Lyttonia myöhemmin.

Kännö palaa yhä uudelleen kirjoissaan samoihin henkilöihin ja liikkeisiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Saksassa, ennen natsien valtaannousua. Niin myös Ihmishämärässä. Wagner ja Nietzsche vierailevat tässäkin tarinassa. Samoin Runoilijan Mefisto-hahmo, Heinrich von Grüngen, jota olen käsitellyt perusteellisemmin Runoilijan arvostelussa. 

Runoilijassa Heinrich von Grüngen oli selkeästi faustilainen Mefistofeles eli juutalais-kristillisen mytologian saatana. Tämä hahmo palaa jälleen kuvioihin Ihmishämärässä, ja tuoksuu jälleen tässäkin kirjassa kanelille. Ihmishämärässä hän saa toisenlaisen, vaikkakin yhtä luciferisen ja yhtä pahan roolin. Kännö hahmottaa hänestä saksalaisen mytologian nibelungien kuninkaan, Alberichin, joka Wagnerin teoksissa kuvataan kääpiöksi. Kääpiö on kuitenkin vain yksi vaihtoehto, sillä sama hahmo seikkailee eurooppalaissa mytologioissa useiden eri olentojen - mm. haltioiden ja keijujen - ruhtinaana, joka sitten monessa tarinassa lankeaa pimeyden puolelle.

Kuten tiedämme, juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen perinteen Saatana, jota myös Luciferiksi kutsutaan, on tällainen hahmo. Hän oli yksi arkkienkeleistä eli Jumalan jälkeen kaikkein korkeimmista olennoista, mutta lankesi ja veti mukanaan pimeyteen koko joukon kannattajia, muuttuen siten Jumalan päävastustajaksi kosmisessa valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, luomisen ja kadotuksen välisessä taistelussa.

Saksalaisessa aasamytologiassa tuon roolin sai jumalten ja ihmisten väliin sijoittuneiden maagisten olentojen, nibelungien, kuninkaaksi noussut Alberich. Nibelungeilla ja Alberichilla oli alun perin suora yhteys burgundeihin, jotka olivat frankkien naapurikansa ja kilpailijoita, mutta tämä lienee tarjonnut kansantaruille johdonmukaisen analogian ja viitekehyksen, kun puhuttiin mytologisen, jumalia koskevan tason tapahtumista. Alberich on myös Wagnerin suurteoksen roisto, jonka juonittelut johtavat jumalten tuhoon. Saksalaisen mytologian Alberich on sama hahmo kuin lännempänä esiintynyt keijukaiskuningas, josta Goethekin on kirjoittanut kuuluisan runonsa Erlkönig. Ranskassa tämän hahmon nimi oli Auberon, Britanniassa puolestaan Oberon, jonka tunnemme myös Shakespearen teoksista.

Seemiläinen ja indoeurooppalainen mytologia toistavat varsin samanlaista tarinaa: Jumalasta seuraavan olentoryhmän (enkelten, haltiain, maahisten) kuningas alkaa tavoitella jumaluutta ja lankeaa pimeyden puolelle, saa mahtavat voimat, nousee taikasormuksen avulla valtaan, ja tarvitaan kuolevaisten ihmisten joukosta tuleva epätodennäköinen sankari lyömään hänet ja pelastamaan maailman. Samalla pöyhkeät jumalat saavat opetuksen ja riehumisen päätteeksi Kaikkeinkorkein palauttaa järjestyksen. Tämähän on sama monomyyttinen taru, jonka Tolkienkin kirjoitti uuteen muotoon. 

Toisinaan molemmissa rooleissa on puolijumala, jumalan ja kuolemattoman jälkeläinen. Sekä roisto että ihmisten sankari ovat siis välitilassa, jossa hyvän ja pahan taistelu käydään - heillä on sidoksia molempiin maailmoihin. Prometheus, Herakles, Theseus, Perseus, Jason ja Siegfried olivat kaikki jotain normaalin kuolevaisen ja jumaluuden väliltä: sankareita. Mutta niin ovat myös klassisten tarinoiden roistot, jotka ovat langenneita enkeleitä, yksisiipisiä enkeleitä, ylijumalten velipuolia ja ottopoikia. Tällainen oli myös Morgothin ja Sauronin alkuperä.

Myyttinen maailma, Lureln, edustaa Kännöllä sivumennen myös Atlantis-myytin toisintoa, mutta on olennaisesti Reininlaakso. Saksalaisessa mytologiassa Lureln on "kuiskausten maa", koska siihen vanhan saksan verbi lureln viittaa, joskin Lure ja Lore lienevät yhteydessä myös taruihin ja niiden kertomiseen. Reinin tytär Lorelei oli mytologiassa nymfi, seireeni, joenneito, joka saattoi laulullaan vietellä miehiä. Seireeniteema toistuu myöhemmin mainadien yhteydessä 2000-luvun dionysiolaisten orgioissa, joissa juodaan enteogeenistä somaa, sanskritin ja avestan rituaalijuomaa, jolla on sama rooli kuin Eleusiin mysteerien kykeonilla.

Myös nibelungien ja Nibelheimin etymologia on mielenkiintoinen. Kuten totesin, tällä myyttien kansalla on yhteys todellisuudessa olemassa olleisiin burgundeihin, jotka jättivät jälkeensä pitkäksi ajaksi myös eurooppalaisen valtion Saksan ja Ranskan väliin. Nibelung-termin etymologia viittaa kuitenkin sumuun (Nebel), joten nibelungit ovat sumukansaa.

Purppura, maailmanlopun väri, on vihreän, vrilin, kanssa ristiriidassa oleva väri. Vihreä sikiää elämää, purppura taas tuo muassaan päättymistä ja kuolemaa, ja siinä sivussa uutta alkua. Kristillisessä mytologiassa purppura on pojan väri, mutta toisaalta Babylonin purppuraan puettu neito tekee haureutta pedon kanssa ja korruptoituu. Myöhemmin purppurasta tuli Bysantin keisarien väri.

Lurelnin maailmanloppu tulee ensin vedenpaisumuksen muodossa, mutta kuten kristillisessäkin mytologiassa, vedenpaisumuksen jälkeen Jumala toteaa, että seuraavalla kerralla maailma hukkuu tuleen. Tämä toteutuu Kännöllä tulenjumala Lokin (Logen) edesottamusten muodossa. Tarinassa esiintyvä SåFG-SåUG viittaa auringonnousuun ja -laskuun (Sonnenaufgang-Sonnenuntergang).

Kännöllä näyttää olevan intohimoinen suhde eräisiin nykytaiteilijoihin, joista Ihmishämärässä erityisroolin saavat erityisesti Heinrich Hase ja tämän alter egona esiteltävä Joseph Beuys. Mielenkiintoista on, että molemmat ovat todellisia, historiallisia hahmoja, joskin Kännö on sekoittanut heidän elämänsä ja roolinsa sillä tavoin, ettei toden ja fiktion välinen ero ole selvä. Tällä on ehkä haluttu töniä lukijaa etsimään lisää tietoa ja uppoutumaan näiden taiteilijoiden hämmästyttäviin elämäntarinoihin ja taiteeseen. Kuten vaikka Kasselin seitsemääntuhanteen tammeen, jonka havaitsin hämmästyksekseni olevan todellinen, olemassa oleva taideteos - ei tosin Hasen vaan Beuysin, jonka Kännön versiossa piti olla kuollut ja elää vain Hasen mielessä. Jopa Hasen myyttinen Krimin-seikkailu näyttää pohjaavan todellisuuteen, mutta todellisessa maailmassa se tapahtui Beuysille, joka myöhemmin muisteli tavanneensa tiedottomuutensa aikana hänet pelastaneen krimintataarin, joka myös koulutti hänet šamaaniksi, vaikka Beuysin pelastaneet saksalaissotilaat todistivat, ettei mitään tataaria ollut olemassa.

Jäin monta kertaa tarinan aikana miettimään, miksi Hasen ja Beuysin monimutkainen säie nostettiin esille yhä uudelleen. Sen täytyy olla Kännölle erityisen tärkeä. Beuysin yhteys moderniin šamanismiin, alis- ja ylismatkoihin sekä sitä kautta esoteeriseen akashaan näyttää ilmeiseltä syyltä tähän, mutta asiaan liittyy myös jokin kokonaisvaltaisempi taiteen roolia korostava ideologia. Kännö näkee taiteen ihmisen kuvana samassa suhteessa kuin ihminen on Jumalan kuva. "Me luomme sillä lailla kuin meidät on luotu", kuten Tolkien toteaa Mythopoeiassaan. 

Ja sitä Kännö on totisesti tehnytkin. Hyvä, että nämä hänen tiiliskivensä eivät minulta ainakaan ihan heti lopu kesken - vielä ovat lukematta Mehiläistie ja Kädet. Ja eiköhän niitä tule vielä lisää, sillä Kännö tuntuu vasta päässeen vauhtiin.

Miesflunssa ja maailmanpalo

Perjantaista saakka olen potenut ankaraa miesflunssaa, joka on jo taittumaan päin. Toisaalta, tämä alkuviikko olisi muutenkin mennyt etätöissä, koska kaupunki on tiesulkujen saartama ja oppositiopuolue Tehrik-i Insafin mielenosoittajat ovat ottaneet rajusti yhteen poliisin ja armeijan kanssa pitkin kaupunkia, tunkeutuen tiesulkujen läpi ja marssien punavyöhykkeen hallituskortteleihin. Kuolonuhreiltakaan ei ole vältytty. Protestien johdossa ovat (keskenään nahistellen) Imran Khanin vaimo, näkijätär Bushra Bibi, sekä Khyber-Pakhtunkhwan provinssipääministeri Ali Amin Gandapur. Imran itsehän istuu vankilassa ja hänen vapauttamisensa on mielenosoittajien kärkivaatimus. Samaan aikaan kylässä on akselivaltojen edustajana Valko-Venäjän presidentti Lukašenka, joka jatkaa ennennäkemätöntä venäläisvieraiden virtaa Islamabadiin.

Omalla asuinalueellani tilanne on lyönyt leimansa muutoin seesteisen idyllisiin iltapäiviin. Mainat ja bulbulit lauleloivat, varikset raakkuvat, haarahaukat kiljahtelevat taivaalla, lapset riehuvat ja kirmaavat Parbat Roadiin rajautuvassa puistossa, teinit pelaavat krikettimailoineen, taustalta kuuluu etäistä laukaustenvaihtoa ja parvekkeella tuntuu vienona kyynelkaasun aromi. Se taas tuo muistoja kevään 2012 opettaja- ja työttömyysmellakoista Tunisissa, jossa suomalais-syyrialais-tunisialainen seurueemme joutui pakenemaan keskustan hotellista sinne tulvinutta kyynelkaasua, sekä kesän 2013 Istanbulin Gezi-puiston mellakoista, jotka olivat eskaloituneet myös Beyoǧlun kujille.

Minua harmittaa, etten flunssani vuoksi päässyt viikonloppuna kaupunkia ympäröiville lintumestoille, joita olin kovasti odottanut Suomesta palattuani, koska Suomessa viettämieni kahden viikon aikana ilmasto täällä muuttui olennaisesti viileämmäksi ja yökylmemmäksi, tuoden Himalajan lintuja Margallakukkuloille ja talvehtijoita (mm. nokikanoja ja lokkeja) Rawaljärvelle. Sorsalautat eivät kuitenkaan ole vieläkään saapuneet ja palearktiset kahlaajatkin ovat pysyneet tavattoman vähissä.

Kotoa kuulin, että pian lähtöni jälkeen talvi tuli ja Suomi peittyi lumivaippaan. Puolisoni joutui kahlaamaan metrisissä hangissa koiraa ulkoiluttaessaan, mutta onneksi bussi vie hänet kätevästi oppilaitoksensa portille saakka aamuisin. Lumimyrskyt eivät koetelleet vain Suomea, vaan somestani näin, että hanget peittivät valkovaippaansa myös Brysselin, Prahan, Uppsalan, Kiovan, Saskatoonin ja monta muuta pohjoisen kolkkaa. Islamabadissa päivät ovat yhä leutoja ja aurinkoisia, mutta talvi tuntuu yössä - varsinkin sisätiloissa, koska täällä taloja ei osata eikä viitsitä eristää.

Olen pelannut šakkia monen vakiokaverin kanssa. Tunisialainen kaveri, joka aloitti koko šakkiharrastukseni vuonna 2018, dominoi pitkään koko tämän vuoden kevät- ja kesäkauden, kunnes syyskuussa vaakakupit kääntyivät taas takaisin edukseni ja koko syksy oli minun valtakauttani. Aina sunnuntaihin saakka, jolloin hän taas voitti kääntämällä briljantilla ratsun uhrauksella ja pakotetulla kuningatarten keskinäistuholla pelilaudan tasapainon edukseen. Jää nähtäväksi, aloittaako tämä jälleen hänen voittojensa sarjan, vai jääkö heilahteluksi. Kolumbialaisen vakiovastustajani kanssa taas vallitsee toisenlainen vaihtelu: viime aikoina minä olen voittanut kaikki hitaat pelit, mutta hän taas kaikki 10-minuuttiset tai sitä nopeammat.

Olen lääkinnyt flunssaani inkiväärillä, valkosipulilla, teellä ja kaapista löytyneellä Akashi-viskillä, joka on suosikkijapanilaisviskini. Olen lukenut Heikki Kännön Ihmishämärää, joka on vielä aiempiakin tuhdimpi tiiliskivi, reippaasti yli tuhat sivua tolkienmaista tavaraa, jonka arvostelen aikanaan. Sen verran vain mainitsen, että wettenhovi-aspalaisittain ymmärretyllä intuitiivis-permutatiivisella menetelmällä katsottuna japanilaisen Akashin täytyy jotenkin liittyä sanskritilaiseen akashaan eli eetteriin, joka on Kännön tuotannossa keskeisessä osassa, joskaan Kännö ei käytä sitä niinkään hindulaisessa merkityksessään vaan enemmän 1800-luvun ja 1900-luvun alun eurooppalaisen esoterian hengessä, alis- ja ylis-matkoja (ja myös aikamatkoja) selittävänä kehyksenä.

Kännön Ihmishämärä on osuva kirja tähän aikaan ja tulevaan vuodenvaihteeseen, koska eletään perikadon aikaa. Ympäristötuho ja ilmastonmuutos uhkaavat koko planeettaa ja vauhti kiihtyy. Ihmiskunta ei näytä saavan aikaan muuta kuin suunpieksentää ja identiteettipolitiikkaa. Jos jo nyt uhkaavasti hidastunut Golfvirta pysähtyy tai muuttaa suuntaansa, aiheuttaa ilmaston lämpeneminen paradoksaalisesti Eurooppaan uuden jääkauden, koska Euroopan nykyinen leveysasteisiinsa nähden suhteettoman lauhkea ilmanala on Golfvirran ja Atlantin rannikon ansiota. Ilman sitä oltaisiin Siperian, Kanadan ja Alaskan ilmastossa. Suomessa kuulee silti yhä ääniä, joiden mukaan ilmastonmuutoshan on hyvä asia, koska se aavikoittaa vain eteläiset maat, kun taas Suomessa olosuhteet paranevat. Niin tuskin kuitenkaan tulee käymään.

*   *   *

Trumpin vaalivoittoon minulla ei ole juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin kahdeksan vuotta sitten kirjoituksessani Punainen aamunkoitto, kun Trump oli ensi kerran voittanut vaalit ja nousisi neljäksi vuodeksi Valkoiseen taloon. Mikään tuossa kirjoituksessa mainittu asia ei ole muuttunut - ainakaan parempaan suuntaan. Trump on jos mahdollista vielä radikaalimpi ja vaarallisempi kuin ensimmäisellä kaudellaan, eikä hän tule tällä kertaa ottamaan riskiä, että hallinnon, instituutioiden ja republikaanipuolueen "aikuiset" voisivat panna kapuloita hänen rattaisiinsa. Todennäköisemmin tiedossa on puhdistuksia ja lakien uusiksi runnomista. Erittäin rumaa jälkeä sekä kotimaassa että kansainvälisessä politiikassa. Trumpin nimityskaavailuista voi päätellä, että hänen ideologiansa on radikalisoitunut entisestään. Häntä ohjaavat kosto, kiusanteko ja Venäjän vaikutustyö.

Trumpin voitto oli todennäköinen, joskaan se ei olisi ollut väistämätön, elleivät demokraatit olisi niin tyystin sössineet asioitaan. Nyt on myöhäistä katua. Edessä on amerikkalaisen fasismin aika, joka todennäköisesti säteilee Eurooppaan sekä Venäjän uhan realisoitumisena ennennäkemättömässä laajuudessa että sisäpoliittisena dominovaikutuksena fasististen puolueiden hyväksi. Tämä on jo alkanut itäisessä Keski-Euroopassa ja viimeksi Romanian vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Jos maailmansodalla tarkoitetaan suursotaa, joka jollain tavoin koskettaa suurinta osaa maailmasta ja jossa on selvä ideologinen jakolinja, silloin kylmä sota oli käytännössä kolmas maailmansota - ja kaikkein selvimmin juuri maailmansota. Nykyinen Venäjän johtama ideologinen sota länsimaista maailmanjärjestystä vastaan on oikeastaan kylmän sodan jatketta - tai uusi kylmä sota, mikäli Venäjän ideologinen muutos kommunistisesta fasistiseksi katsotaan sodan luonteen muuttavaksi tekijäksi. Kommunistinen Kiina on tosin yhä selvemmin Venäjän akseliliittolainen tässä sodassa, Iran, Pohjois-Korea ja Maduron Venezuela junioripartnereita. Putin ja venäläiset itse näkevät sotansa nimenomaan tässä valossa - ideologisena maailmansotana Lännen hegemoniaa vastaan eikä vain eurooppalaisena etupiiririitana, jollaisena suuri osa globaalia etelää haluaisi sodan nähdä (pysyäkseen siitä erossa).

Trump on venäläismielinen mutta kiinalaisvastainen, hän on Euroopan rintamalla myötämielinen Venäjän agendalle ja agenteille, mutta Lähi-idässä kiivas israelilaismielinen, mikä tekee hänestä Venäjän liittolaisen Iranin vihollisen. Tämä ambivalenssi ei kuitenkaan pelasta maailmaa ajautumasta suursotaan - päinvastoin, ensimmäisen ja toisen maailmansodan taustatekijöiden joukosta löytyy juurikin ristiin meneviä liittolaisuuksia ja vihollisuuksia, jotka mahdollistivat häikäilemättömimmille pelureille pienempien kansojen ja niiden sisällä vaikuttavien puolueiden peluuttamisen toisiaan vastaan, tuhoisin seurauksin.

Lähes ainoa myönteinen asia tilanteessa on se, että Euroopassa on viimeisten viitisen vuoden aikana tapahtunut selkeä herääminen ja ryhdistäytyminen, johon on vaikuttanut tietoisuuden lisääntyminen siitä, ettei amerikkalaisiin voikaan automaattisesti luottaa. Viimeisten kolmen vuoden aikana puheista on kyetty siirtymään jossain määrin myös tekoihin. Suunta on ollut oikea, mutta yhä liian hidas ja poukkoileva riittääkseen pelastamaan sen maailman, jossa olisimme halunneet elää. Venäjän muodostamaan uhkaan suhtaudutaan yhä sekä katteettomalla vähättelyllä että katteettomalla ylimielellä - joista kumpaankaan ei todellakaan olisi Euroopassa varaa. Suomessakin siirryttiin pari vuotta sitten yhdessä yössä "Ukraina jyrätään kahdessa viikossa, Nato-jäsenyys ei ole realistinen" -vaihteelta "Venäjä on jo hävinnyt ja romahtaa ihan kohta" -vaihteelle, ja harvassa olivat ne (ainakin julkisuudessa), jotka ymmärsivät molempien näkemysten perinpohjaisen epärealismin.

Vuosi 2025 tulee olemaan vuosi, jonka aikana kyse ei ole enää spekulatiivisesta vaan hyvin reaalisesta olemassaolon uhasta - koko Euroopalle sellaisena kuin sen tunnemme, mutta aivan erityisesti Suomelle. Ja mikä kaikkein ikävintä, maailmansodan uhka realisoituu samanaikaisesti mittavan talouslaman ja pahenevan ekokatastrofin kanssa. Edessä ei välttämättä ole mitään sellaista, mitä ei olisi ennenkin nähty, mutta ikävä kyllä lisää ja enemmän kaikkea sitä, mitä ei olisi haluttu enää nähdä, ja mistä on hurskaasti hoettu "ei koskaan enää". Itkua ja hammastenkiristystä, sotia, vallankaappauksia, tyranniaa, rosvojen valtaa, kansanvaelluksia, kuivuutta, metsäpaloja, tuhotulvia, järistyksiä, tsunameja, inflaatiota, hintojen nousua, työttömyyttä, mellakoita, reformikyvyttömyyttä, itsekkyyttä, korruptiota, propagandaa, rienaamista ja pilkkasanoja.

Tällaisina aikoina kannattaa muistella Gandalfin sanoja Frodolle Tolkienin Sormusten herrassa:

"Kunpa se ei olisi tapahtunut minun aikanani", Frodo sanoi.

"Niin toivon minäkin", Gandalf sanoi, "ja niin toivovat kaikki, joiden elinaikana tällaiset asiat tapahtuvat. Mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla joka meille annetaan."

Siitä muuten tulee mieleen, että Tolkienin tarustossa on hyvin paljon vaikutteita germaanisesta tarustosta, varsinkin Wagnerin pääteoksen aiheena olleesta Nibelungin sormuksen tarusta, jota puolestaan Kännö on käyttänyt perusteellisesti Ihmishämäränsä aineistona. Tämä kaikki puolestaan muistuttaa minua amerikkalaisen kirjallisuuden professorin ja myyttien tutkijan Joseph Campbellin monomyyttiteoriasta, joka osoittaa yhteneväisiä punaisia lankoja ihmiskunnan suurten mytologioiden välillä, puhuen sankarin eli oikeastaan ihmisyyden tarinasta. Tarinasta, johon sisältyvät niin kasvukertomus, narrin matka, sankarin matka, vihkimys, lankeemus, pelastus, kuninkaan paluu, kosto, rikos kuin rangaistuskin.

Mutta siitä kaikesta kirjoitan ehkä enemmän päästyäni Ihmishämärän loppuun ja kirjoittaessani tuonkin Kännön tiiliskiven arvostelun.

Marraskuisessa Suomessa

Olin marraskuun kaksi ensimmäistä viikkoa Suomessa, suurimman osan tuosta ajasta Helsingissä, mutta neljä päivää myös Örön saarella, jonka ensimmäistä kertaa näin harmaansävyisessä martaisessa asussaan. Tällä kertaa turkkilaiset lentoyhteydet olivat jälleen selvästi qatarilaisia edullisemmat ja niinpä matkustin mennen tullen Istanbulin kautta. Menomatkalla olisi ollut aikaa käydä kaupungillakin, mikä olisi ollut tuliaisten kannalta kiva, mutta tietysti juuri silloin lennon lähdön piti Islamabadin päässä myöhästyä niin, ettei lopulta jäänyt kuin pari tuntia törkeästi ylihinnoitellulla Atatürkin kentällä. Poimin sieltä kuitenkin mukaani löytämäni pullon Dueron viiniä, yhden italialaisen ja kolme turkkilaista, joista yksi aramealaisten viiniä Midinistä. Näillä menivätkin sitten seuraavan viikon grillaukset Kurkimäessä.

Alussa näkyi maassa luntakin, joskin se katosi vesikelin tieltä loppuajaksi. Pihlajat notkuivat marjojen painosta, joten ainakaan vielä eivät rastas- ja tilhiparvet ole ahkeroineet Etelä-Suomessa. Ehkä pohjoisempana on yhä riittänyt syötävää.

Lähes viikko kului siihen, että saatoin järjestykseen sekä varsinaisen residenssimme että vuokralle antamamme Kallion turvatalon asioita. Kasasin olohuoneeseen neljä uutta kirjahyllyä, jotta alakerran ylimääräisen huoneen kirjakasat löytäisivät esteettisemmän sijoituspaikan. Yläkerran kirjaston ja makuuhuoneiden kirjahyllyköt ovat olleet jo vuosia tupaten täynnä. Puolisoni pieni pommerilaiskoira on Luojan kiitos oppinut lopulta kokonaan sisäsiistiksi, joten asuntoa voi alkaa normalisoida kesäisestä kriisitilastaan jälleen ihmisasutukselliseksi paikaksi.

Kallioon piti hankkia uusi jääkaappi - ja mikä tärkeämpää, uusi vuokralainen. Huolimatta Suomessa vallitsevasta poikkeuksellisen ankeasta vuokramarkkinatilanteesta onnistuimme lopulta löytämään keski-ikäisen ja kunnollisen kokkolalaisen, joka muuttaa töiden perässä Helsinkiin. Tuotettuaan nyt vuosien ajan pelkkää tappiota, kun taloyhtiön ikuisuusremontti on jatkunut ja jatkunut (ja jatkuu ulkotiloissa edelleenkin), voi ehkä jonkinlainen taloudellinen elpyminen viimein alkaa. Tosin vastikkeet ovat yhä moninkertaisia entiseen verrattuna, joten ei tästäkään mitään säästöön jää, kattaapa vain asunnonomistamisen kuluja.

Kävin katsastamassa Laajalahtea ja kahvilla Elfvikissä. Mieleen jäi sieltä kolme tikkalajia - käpytikka, palokärki ja harvinaisempana harmaapäätikka - sekä parvina hyörineitä pyrstötiaisia, puukiipijöitä ja hippiäisiä. Punatulkkuja vihelteli haikeasti puissa, närhet rääkyivät. Ilahduttavinta siellä oli nähdä kahdeksan viiksitimalin parvi - tuon lajin näkemisestä Suomessa olikin jo vierähtänyt pari vuotta. Korppipari tuli katsastamaan minut, Hugin ja Munin varmaankin.

Kuten alussa totesin, kävin myös serkkuni kanssa Öröllä, tällä kertaa kokonaista neljän päivän jakson, koska talvikaudella yhteysaluksia menee ja tulee vain pari kertaa viikossa. Örö on talvellakin melko leuto paikka, jos ei oteta lukuun mereltä viuhuvaa tuulta. Marraskuunharmaata sielläkin toki oli. Vesilinnusto oli kummallisen vähissä lukuun ottamatta huvivenesataman lahden miehittäneitä talvehtivia sinisorsia ja rannikoilla yhtenään tavattuja talvehtivien telkkien parvia. Kyhmyjoutsenia ja niiden ainoaa vihollista merikotkaa näkyi paljon. Muutama harmaahaikarakin talvehtii näemmä taas saaren rannoilla. 

Mitään kovin harvinaista ei Öröllä tullut vastaan, mutta oli ihan kiva nähdä marjoista notkuviin pihlajoihin kerääntyneitä rastasparvia ja järrejä. Tiaisparviakin Örön suojaisten osien metsissä liikkui, tosin hömötiaista ei näkynyt lainkaan ja töyhtötiaisiakin vain muutamia. Yksi kuusitiainen. Paljon puukiipijöitä ja hippiäisiä. Useita parvia pyrstötiaisia. Viivyttelijöinä tai talvehtijoina saaresta löytyi myös pari punarintaa, peukaloinen ja kiuru, kaksi kottaraista, kulorastas ja jonkin verran punakylkirastaita. Ai niin, löysinhän minä saaren lukuisain käpytikkain joukosta myös naaraspuolisen valkoselkätikan. Liekö se yhäkin se sama yksilö, joka asui saaressa vuosia?

Örön eteläosassa sijaitsee taiteilijaresidenssi, jossa asustaa usein varsin kansainvälistä väkeä. Nytkin sitä asutti kolme taiteilijatarta - saksalainen, sveitsiläinen ja australialainen. Tulimme kutsutuiksi heidän luokseen hilpeälle ja myöhään kestäneelle illalliselle. Samoin tarjosimme sisäfileitä ja Puolustuslaitoksen punaviiniä (eli Öröstä tekemäni laulun mukaisesti "saaristolaisjuomia ja tirisevää lihaa") myös saarta pyörittävälle yrittäjälle, joka pilkkoi päivät peuroja. Amerikkalaisen vieraslajin valkohäntäpeuran kantaa suojelualueella oli päädytty harventamaan päästämällä läheisen metsästysseuran porukka harjoittamaan harrastustoimintaansa. Valkohäntäpeuroilla kun on paha tapa popsia suihinsa valikoivasti kaikki uhanalaiset kukkakasvit, joten ne eivät rikastuta kasvikunnan monimuotoisuutta, kuten tekevät saaressa kesäisin pidetyt ja heinää märehtivät naudat, vaan köyhdyttävät sitä.

Palattuani saarelta takaisin puolisoni tykö Helsinkiin kävimme useammallakin ostosretkellä pääkaupunkiseudun ostoskeskuksissa, koska en valitettavasti tänä vuonna pääse jouluna kotimaahan. Espoon Matinkylässä käydessämme päädyimme Ison Omenan parkkihalleissa omituiseen painajaiseen: autoa ei löytynyt palatessa millään - eikä edes pääsyä siihen osaan parkkihallistoa, johon olimme saapuneet. Kesti puolitoista tuntia ymmärtää, että hissien ja parkkihallien kerrokset oli merkitty toisiinsa nähden täysin epäloogisilla tavoilla ja tehty labyrinttimaisesti rakennetusta ostoskeskuksesta oikeaan parkkihalliin löytäminen lähes mahdottomaksi. Ostoskeskuksen ja/tai parkkitalon arkkitehti ei tule olemaan suosikkiemme joukossa.

*   *   *

Nytpä onkin luettavissa todella hyvä kirja-arvostelu romaanitrilogiastani orivetisen kulttuurivaikuttajan Mörri Mahlakallaksen kirja- ja taideblogissa. Hän on vieläpä kahlannut trilogiani kaikki kolme kirjaa kolmeen kertaan, mikä jo itsessään on kunnioitettava suoritus, koska nuo eivät ole aivan lyhyitä kirjoja.

"Varaudu lukemaan kirjat toiseen tai kolmanteenkin kertaan, sillä niissä on niin paljon eri tasoja, että ensimmäisellä lukukerralla ehkä seikkailukertomus vie mennessään ja herkät nyanssit aukeavat vasta uusilla kierroksilla. (...) Tarinan moniuloitteisuus hämmästyttää ja ilahduttaa. Monet kohtaukset ovat elokuvamaisia ja tämä trilogia olisikin upeaa nähdä valkokankaalla!"