Jos maailmassa olisi sellainen paikka kuin Amerikka joskus oli – vapauden ja mahdollisuuksien valtakunta, joka kokoaa muualta maailmasta lahjakkaita ja mieleltään avoimia, vapaudenkaipuisia ihmisiä aloittamaan uuden elämän puhtaalta pöydältä, etnisestä, uskonnollisesta ja muusta taustastaan riippumatta, tekemään innovaatioistaan ja unelmistaan totta vaikka sitten kovalla työllä – lähtisin sinne heti. Merkittävä osa ystävistäni, koulutetuista, älykkäistä nuorista aikuisista, lähtisi myös, tai on ainakin monta kertaa harkinnut vakavasti lähtemistä.
Sellaista paikkaa vain ei enää maailmassa ole, jos koskaan olikaan. Ennen oli edes Amerikan idea, nykyisin ei sitäkään. Amerikka ei ole enää se ihmemaa, joka se joskus oli. New York, ammoin ihmeiden kaupunki, on eurooppalaistunut luutuneiden valtarakenteiden ja privilegioiden kaupungiksi. Kalifornia on konkurssissa. Vapauden majakka on hiipunut eivätkä vapauden etsijät enää löydä Amerikasta tukeaan ja innoittajaansa, vaan haluttoman elefantin, jonka nahan alla kalvavat punkit ja joka kääntyilee posliinikaupassa vaikeassa olossaan. Pahuuden ja kaunan aatteet levittävät mustia siipiään kaikilla mantereilla, haistaen haaskan ennalta. Ei elefantti vielä ole kaatunut, mutta hyeenat ja korppikotkat näykkivät sitä jo yhä häpeämättömämmin.
Tänään sunnuntaina on ensimmäinen tyhjä päiväni pitkään aikaan. Sellainen päivä, joita tarvitsisin hoitaakseni omia asioitani. Olen kuitenkin liian univelkainen ja uupunut; käytin jo suurimman osan päivästä nukkumiseen, kun se viikolla jäi taas kohtuuttoman vähiin. Juon ärjyä kahvia ja kuuntelen Istanbulin armenialaisten levyä.
Mieleeni palautui keskusteluni kahden tuntemattoman kanssa Casablancan kentällä aamuyöstä kaksi viikkoa sitten. Toinen oli Minneapolisista kotoisin oleva amerikkalainen tyttö, toinen taas Ranskassa asuva marokkolainen poika.
Amerikkalainen tyttö kertoi minulle laivalla maailman meriä satamasta toiseen seilaavasta yliopistosta. Kahdeksansatainen matkustajakunta koostuu 19-21-vuotiaista opiskelijoista, joista useimmat jenkkejä, mutta joukossa opiskelijoita Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Persianlahdelta ja kaikkialta maailmasta – epäilemättä vauraamman väen jälkikasvua, joiden vanhemmat tai sponsorit maksavat pitkän pennin lukuvuodesta merillä ja eksoottisissa satamissa. Tytön aviomies oli laivalla opettajana ja tyttö oli seilannut heidän mukanaan kuukausia. Tytöllä oli kirkasotsaisen idealistin hehkuva katse. Epäilemättä hän ja miehensä tuntevat valistavansa maailman tulevaa eliittiä – mikä kiitollinen tehtävä!
Marokkolainen poika ei kertonut mitään yhtä sadunomaista, vaan elämästään Ranskan ja Marokon alituisessa välitilassa. Hän oli nuori, älykäs ja täynnä elämää, mutta kaikki tuo energia ja lahjakkuus tuntui kuluvan selviytymiseen maailmasta, jossa kaikki riippuu papereista ja syntyperästä. Maailman tehtävänä näyttää olevan tehdä hänen elämästään yhä vaikeampaa ja huonompaa. Nuo käytännön vaikeudet syövät loisena pois kaikkea sitä hänessä, mikä yhä loisti poikkeuksellisuuttaan, ja muuttavat häntä vääjäämättä yhdeksi aikuisten työelämäkoneiston kärsivistä orjamielistä.
Työn ja elämän laadun huononeminen on herättänyt minussa viime aikoina paljon huolta ja ajatuksia. Luin Marokon-matkallani loppuun Hannu Rajaniemen loistavan kakkosromaanin Fraktaaliruhtinaan, jossa on aihetta hyvin valaiseva dramaattinen kohtaus:
Valitettavasti Matjekin äidin todellisuus näyttää olevan se suunta, johon ihmiskunta on menossa. Omatekoiseen virtuaalihelvettiin, jossa mieli on taukoamatta alistettu loputtoman dataspämmin käsittelyyn. Viestintä ja ajattelu hukkuvat spämmiin. Hieman sivusin tätä taannoin Matrix-aiheisessa dystopiassani.
Oli aika, jolloin pidin työstäni ja ajattelin sillä tavoin tekeväni jotain hyödyllistä yhteiskunnan, Suomen ja maailman hyväksi. Nykyisin työ on lähinnä spämmiä, siihen reagoimista (olemassaoloni ja töissä läsnäolon todistamiseksi) ja sen prosessointia pahoinvoivien verkostossa. Tästäkin taisin joskus kirjoittaa Nuuksion kansallispuistossa kuljettuani, johon kirjoitukseen on myös tullut erinomainen kommentti Pasaselta.
Joskus nuorempana tein oikeasti työssäni asioita ja sain jotain aikaan, tai ainakin luulin silloin tekeväni ja saavani aikaan. Nykyisyys kyseenalaistaa paitsi nykyisyyden mielekkyyden, myös menneisyyden, joten se riistää minulta samalla kertaa sekä motivaation nykyistä kohtaan että kaiken sen mielekkyyden ja ilon, jota olisin voinut ammentaa menneistä saavutuksista. Työmarkkina-arvoni näyttää laskevan sitä alhaisemmaksi, mitä kokeneempi ja korkeammassa asemassa olen. Pystyin tuottamaan substanssia paljon enemmän ja tehokkaammin ollessani nuori, kokematon ja paljon vähemmällä spämmillä raskautettu.
Työelämän huononeminen johtunee organisaatioiden yhä huonommasta ja abstraktimmasta johtamisesta samoin kuin viestinnän hallitsemattomasta paisumisesta kaiken relevanssin hukuttavaan tulvaan, jossa lopulta sisällöllä ei ole enää merkitystä kenellekään, vaan kaikki vahtivat vain emotionaalisia tilojaan, omiaan ja muiden, todellisia ja oletettuja. Kukaan, varsinkaan johtavassa asemassa oleva, ei halua ottaa vastuuta mistään.
Toinen tekijä painajaisen takana on koordinaation ymmärtäminen täydelleen väärin: Sen pitäisi merkitä työn säästämistä sen kautta, että ihmiset tietävät, mitä toiset tekevät, eikä heidän siten tarvitse tehdä päällekkäin samoja asioita. Jokainen voisi sitten keskittyä omaan osuuteensa ja koordinaation ansiosta voitaisiin luottaa, että niin tapahtuu. Nykyisin koordinaatio kuitenkin tarkoittaa sitä, että kaikkien pitää osallistua päällekkäin kaiken tekemiseen, eikä missään voi substantiaalisesti edetä ilman, että lukemattomat irrelevantit tahot ottavat siihen kantaa tai tulevat vähintäänkin informoiduiksi.
Nykyään työni on suurimmaksi osaksi ajan ja rahan tuhlaamista. Olen miettinyt löytääkseni edes jonkinlaisen oikeutuksen tälle rahan ja ajan tuhlaukselle, mutten ole. Ei se tuota enää mitään, mikä olisi tuhlatun ajan ja rahan arvoista. Se voisi kyllä tuottaa – ajatus on oikein hyvä ja sillä on alun perin ollut välttämätön tarkoitus, silloin kun se ei vielä ollut pöhöttynyt tunnistamattomaksi traanimöykyksi, johon on heitetty päälle tonni joulukoristeita. Ikävä kyllä sillä työelämän kulttuurilla, johon hukumme yhä syvemmälle, mahdollisuutta tuottaa tai luoda jotain mielekästä ei oikeastaan anneta. Joudun jo nykyisin tekemään lähes kaiken mielekkään ja tuottavan virallisen työni ulkopuolella, ja tämä kaksoistyö polttaa minua nopeasti loppuun.
Palatakseni nyt amerikkalaiseen tyttöön ja marokkolais-ranskalaiseen poikaan, jotka tapasin Casablancan lentokentällä, heidänlaistensa hyväksi minun pitäisi antaa elämäni ja työpanokseni. Heitä pitäisi auttaa ja kohdella ansaitsemallaan tavalla. On väärin auttaa ja palvella niitä, jotka päinvastoin pyrkivät edistämään heidän tuhoamistaan, sääntelemistään ja heidän elämiensä täyttämistä spämmisaastalla ja turhalla, tuottamattomalla työllä. Tuntuu, että suuri osa maailman työstä nykyisin palvelee vieraannuttamista ja on siten luonteeltaan antihumanistista, ja vain ahdistavan pieni ja ylikuormitettu segmentti työskentelee humanistisen, ihmisyyttä palvelevan työn parissa.
Jos voisin mennä ajassa ja elämässäni taaksepäin, ryhtyisin ehkä opettajaksi. Ihmismielten puutarhuriksi, jonka puutarhoja eivät hallitsisi nihilismin, rönsyjen leikkaamisen, orjamielisen byrokratian ja ihmisiä zombeiksi muuttavan konsulttijargonin kuolemanvoimat, vaan monimuotoisuuden ja evoluution elämänvoimat. Viidakko on hyvä, vapaa ja loputtoman monimuotoinen. Geenimuunneltu maissipelto ja eukalyptusplantaasi ovat sen sijaan ekologisia aavikoita.
Ihmisille on yhä tuotettava ruokaa, lämpöä, puhdasta vettä, ilmastointia, ipodeja ja palveluja, mutta niin viidakkokin tuottaa asukkailleen, syöden ja tullen syödyksi siinä sivussa. Spämmin tehtävänä ei ole hallita elämää vaan maatua karikkeeksi, josta uudet versot kasvavat. Avoin kulttuuri on kuin luonto, jossa elämä aina löytää tiensä ja rehottaa, ja jossa maatuva maatuu. Sen vastakohtina ovat järjestelmät, jotka ehkäisevät luonnollista kiertokulkua ja täyttävät lopulta maailman ja ihmismielet maatumattomalla jätteellä.
Maissipellot ja eukalyptusplantaasit eivät ole ihmismielten vaan robottien elinympäristöjä. Robottien tulisi vapauttaa ihmisiä pakollisesta työstä luovan työn pariin – ei muuttaa ihmisiä roboteiksi, joiden tehtävät alkavat yhä enemmän muistuttaa spämmifilttereinä toimimista. Pelkkää reaktiivisuutta, jossa jokainen oma päivitys ja kuva someen on huuto kylmään eetteriin: Olen olemassa, välittäkää minusta!
Linkittyneistä sieluistamme, joiden yksityisyys pyritään kaikin voimin tuhoamaan, tulee alastomia vankeja harmaaseen konemaailmaan; äänettömästi huutavia piinattuja sieluja spämmin kaatosateeseen, jossa ei ole hetken rauhaa. Sellaisessa kollektiivisuudessa ei ole jäljellä kuin loputon yksinäisyys. Me olemme luomassa helvettiä itse itsellemme, kadotusta josta ei ole sitten enää pääsyä pois kuin jonkin jumalaisen intervention ja taivaisiin tempauksen kautta.
Siinä kadotuksessa ei ole hetken rauhaa. Ei varsinkaan aikaa ajatella, suunnitella saati luoda mitään. Vain reagoida ja täyttää päälle syydettyjä pyyntöjä ja tehtäviä jakamalla niitä eteenpäin toisten piinaksi. Meistä tulee Matjekin äitejä. Lapsemme, nykymaailmamme nuoret, ovat jo huutavia sieluja neulasateessa, mutta heidän huutonsa näkyy meille vain äärimuodoissaan, kouluampumisina, jihadiin lähtöinä, itsemurhina ja addiktioina. Miksi me haluamme tuhota lapsemme sen sijaan että palvelisimme heitä – omaa tulevaisuuttamme?
Rajaniemen romaaneissa Matjek vastaa huutamalla todeksi mielikuvitusystävänsä. Alun perin hän loi ne turvakseen ja avukseen: valokrakenin, savupiippuprinsessan, vihreän sotilaan ja kukkaprinssin. Mutta hän tulee lopulta luoneeksi yhden hirviömaailman tilalle toisen. Hänen lohduton rintansa on ärjyvä ilmoille tuhoa ja vihaa sairaan maailman hävittämiseksi kuten muuan paljon vanhemman myytin valonkantaja. Jumalan kuolema on kaikkien isänmurhien äiti.
Sellaista paikkaa vain ei enää maailmassa ole, jos koskaan olikaan. Ennen oli edes Amerikan idea, nykyisin ei sitäkään. Amerikka ei ole enää se ihmemaa, joka se joskus oli. New York, ammoin ihmeiden kaupunki, on eurooppalaistunut luutuneiden valtarakenteiden ja privilegioiden kaupungiksi. Kalifornia on konkurssissa. Vapauden majakka on hiipunut eivätkä vapauden etsijät enää löydä Amerikasta tukeaan ja innoittajaansa, vaan haluttoman elefantin, jonka nahan alla kalvavat punkit ja joka kääntyilee posliinikaupassa vaikeassa olossaan. Pahuuden ja kaunan aatteet levittävät mustia siipiään kaikilla mantereilla, haistaen haaskan ennalta. Ei elefantti vielä ole kaatunut, mutta hyeenat ja korppikotkat näykkivät sitä jo yhä häpeämättömämmin.
Tänään sunnuntaina on ensimmäinen tyhjä päiväni pitkään aikaan. Sellainen päivä, joita tarvitsisin hoitaakseni omia asioitani. Olen kuitenkin liian univelkainen ja uupunut; käytin jo suurimman osan päivästä nukkumiseen, kun se viikolla jäi taas kohtuuttoman vähiin. Juon ärjyä kahvia ja kuuntelen Istanbulin armenialaisten levyä.
Mieleeni palautui keskusteluni kahden tuntemattoman kanssa Casablancan kentällä aamuyöstä kaksi viikkoa sitten. Toinen oli Minneapolisista kotoisin oleva amerikkalainen tyttö, toinen taas Ranskassa asuva marokkolainen poika.
Amerikkalainen tyttö kertoi minulle laivalla maailman meriä satamasta toiseen seilaavasta yliopistosta. Kahdeksansatainen matkustajakunta koostuu 19-21-vuotiaista opiskelijoista, joista useimmat jenkkejä, mutta joukossa opiskelijoita Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Persianlahdelta ja kaikkialta maailmasta – epäilemättä vauraamman väen jälkikasvua, joiden vanhemmat tai sponsorit maksavat pitkän pennin lukuvuodesta merillä ja eksoottisissa satamissa. Tytön aviomies oli laivalla opettajana ja tyttö oli seilannut heidän mukanaan kuukausia. Tytöllä oli kirkasotsaisen idealistin hehkuva katse. Epäilemättä hän ja miehensä tuntevat valistavansa maailman tulevaa eliittiä – mikä kiitollinen tehtävä!
Marokkolainen poika ei kertonut mitään yhtä sadunomaista, vaan elämästään Ranskan ja Marokon alituisessa välitilassa. Hän oli nuori, älykäs ja täynnä elämää, mutta kaikki tuo energia ja lahjakkuus tuntui kuluvan selviytymiseen maailmasta, jossa kaikki riippuu papereista ja syntyperästä. Maailman tehtävänä näyttää olevan tehdä hänen elämästään yhä vaikeampaa ja huonompaa. Nuo käytännön vaikeudet syövät loisena pois kaikkea sitä hänessä, mikä yhä loisti poikkeuksellisuuttaan, ja muuttavat häntä vääjäämättä yhdeksi aikuisten työelämäkoneiston kärsivistä orjamielistä.
Työn ja elämän laadun huononeminen on herättänyt minussa viime aikoina paljon huolta ja ajatuksia. Luin Marokon-matkallani loppuun Hannu Rajaniemen loistavan kakkosromaanin Fraktaaliruhtinaan, jossa on aihetta hyvin valaiseva dramaattinen kohtaus:
”Matjek on juuri tekemässä valmistimella jalkaa mielikuvitusystävälleen, kun hänen äitinsä päättää pitää kahdenkymmenen minuutin loman. (…)
’Hei kulta.’
Matjek kohottaa katseensa. Lomalla ollessaan äiti näyttää aivan vieraalta: hänen kasvoillaan on läsnäoleva ilme eivätkä hänen sormensa koukistele jatkuvasti kuin näkymättömän pianon koskettimilla. Äidin silmätkään eivät siristele alituisen datavirran kurimuksessa vaan katsovat suoraan Matjekiin. Äiti kumartuu halaamaan Matjekia. Puutarhassa on lämmintä, mutta siitä huolimatta hänen ihonsa tuntuu kylmältä. (…)
’Valmistan ruumiita ystävilleni.’
Äiti huokaisee. ’Mehän puhuimme tästä jo, kulta pieni. Ystäväsi eivät voi saada ruumiita, koska he eivät ole todellisia.’
Matjek tietää hyvin, etteivät valokraken ja hänen muut mielikuvitusystävänsä ole todellisia siinä mielessä kuin hän itse on. Hän pyysi kerran watsonia selittämään tarkasti, mitä mielikuvitusystävät ja -maailmat merkitsivät. Ajatus siitä, että hänen ystävänsä haipuisivat hiljalleen olemattomiin hänen vanhetessaan, tuntui Matjekista hirvittävän epäreilulta. Niinpä hän on jo jonkin aikaa käyttänyt kokemuskalottia ja kohdistanut sen vaikutuksen systemaattisesti niihin aivoalueisiin, joissa mielikuvitusystävät watsonin mukaan asustavat. Mutta sitä hän ei ole aikeissa kertoa äidilleen.
’Ovatpas’, hän sanoo jämäkästi ja mutristaa alahuultaan tavalla, joka kertoo äidille, että asia on loppuun käsitelty. Äiti on riittävän viisas ottaakseen vinkistä vaarin ja huokaisee. ’Hyvä on. Voisimmeko me leikkiä yhdessä heidän kanssaan?’
’He lähtivät pois, koska eivät pidä sinusta.’
Äiti silmäilee ympärilleen. ’Olen pahoillani, kulta. Voisinko jotenkin hyvittää asian heille?’
Äidin silmiin on jo ilmestynyt tuttu ahdistunut ilme, joka merkitsee, että hänen ajatuksensa askartelevat jälleen työasioissa. Matjek tiedusteli kerran watsonilta, mitä hänen äitinsä tekee työkseen. Hakurobotin vastaus vilisi kvanttisijoitusrahastojen ja yritysavatarien kaltaisia termejä. Äidin on kuulemma kaikissa toimissaan noudatettava osakkeenomistajien tahtoa. Koko touhu kuulosti Matjekin mielestä siltä, että äidillä oli mielikuvitusystäviä, jotka käskyttivät äitiä eikä päinvastoin.
’Ystäväni haluavat nähdä isän.’
’Isä on luvannut viettää kanssasi aikaa huomenna.’
’Minä haluan nähdä hänet nyt’, Matjek vänkää. Hänen ystävänsä yhtyvät vaatimukseen kiivaana kuorona.
’Isä ei millään ehdi ennen huomista. Hänellä on kova kiire ohjelmansa kanssa.’
Samassa Matjek kuulee mielessään kellon kilahdusta muistuttavan äänen – sen, joka herättää kukkaprinssin.
’Minä haluan nähdä isän nyt!’ Matjek puhisee. ’Nyt heti!’ Hän puristaa huulensa äkäiseen mutruun ja kääntyy selin äitiinsä.
’Kulta pieni, äidin loma on jo melkein ohi. Oletko ihan varma, ettemme voisi leikkiä edes vähän aikaa yhdessä?’
’Haluan nähdä isän’, Matjek toistaa.
Hänen äitinsä huokaisee. ’Hyvä on, minä soitan hänelle.’ Hänen kasvoillaan on kalvakan voipunut ilme. ’Minun täytyy alkaa valmistella töihinpaluuta. Lupaathan taas olla kiltisti.’ Hän on aikeissa silittää Matjekin tukkaa mutta vetää kätensä takaisin nähdessään poikansa vihaisen ilmeen. Sitten näkymättömiä määräyksiä jakelevat haamut valtaavat jälleen hänen mielensä ja hän lähtee kävelemään pois.
Matjekin äiti vilkaisee vielä kerran taakseen. Sitten hänen katseensa lasittuu ja hän alkaa käsitellä mieleensä hyökyvää numerodataa.
’Nyt olit tahallasi ilkeä’, Matjekin vieressä nurmikolla istuva savupiippuprinsessa moittii. Sen ruskeissa silmissä on surumielinen katse. Prinsessa oikoo noen tahrimaa mekkoaan.
’Ei häntä muuten saa kuuntelemaan’, Matjek sanoo.”
Valitettavasti Matjekin äidin todellisuus näyttää olevan se suunta, johon ihmiskunta on menossa. Omatekoiseen virtuaalihelvettiin, jossa mieli on taukoamatta alistettu loputtoman dataspämmin käsittelyyn. Viestintä ja ajattelu hukkuvat spämmiin. Hieman sivusin tätä taannoin Matrix-aiheisessa dystopiassani.
Oli aika, jolloin pidin työstäni ja ajattelin sillä tavoin tekeväni jotain hyödyllistä yhteiskunnan, Suomen ja maailman hyväksi. Nykyisin työ on lähinnä spämmiä, siihen reagoimista (olemassaoloni ja töissä läsnäolon todistamiseksi) ja sen prosessointia pahoinvoivien verkostossa. Tästäkin taisin joskus kirjoittaa Nuuksion kansallispuistossa kuljettuani, johon kirjoitukseen on myös tullut erinomainen kommentti Pasaselta.
Joskus nuorempana tein oikeasti työssäni asioita ja sain jotain aikaan, tai ainakin luulin silloin tekeväni ja saavani aikaan. Nykyisyys kyseenalaistaa paitsi nykyisyyden mielekkyyden, myös menneisyyden, joten se riistää minulta samalla kertaa sekä motivaation nykyistä kohtaan että kaiken sen mielekkyyden ja ilon, jota olisin voinut ammentaa menneistä saavutuksista. Työmarkkina-arvoni näyttää laskevan sitä alhaisemmaksi, mitä kokeneempi ja korkeammassa asemassa olen. Pystyin tuottamaan substanssia paljon enemmän ja tehokkaammin ollessani nuori, kokematon ja paljon vähemmällä spämmillä raskautettu.
Työelämän huononeminen johtunee organisaatioiden yhä huonommasta ja abstraktimmasta johtamisesta samoin kuin viestinnän hallitsemattomasta paisumisesta kaiken relevanssin hukuttavaan tulvaan, jossa lopulta sisällöllä ei ole enää merkitystä kenellekään, vaan kaikki vahtivat vain emotionaalisia tilojaan, omiaan ja muiden, todellisia ja oletettuja. Kukaan, varsinkaan johtavassa asemassa oleva, ei halua ottaa vastuuta mistään.
Toinen tekijä painajaisen takana on koordinaation ymmärtäminen täydelleen väärin: Sen pitäisi merkitä työn säästämistä sen kautta, että ihmiset tietävät, mitä toiset tekevät, eikä heidän siten tarvitse tehdä päällekkäin samoja asioita. Jokainen voisi sitten keskittyä omaan osuuteensa ja koordinaation ansiosta voitaisiin luottaa, että niin tapahtuu. Nykyisin koordinaatio kuitenkin tarkoittaa sitä, että kaikkien pitää osallistua päällekkäin kaiken tekemiseen, eikä missään voi substantiaalisesti edetä ilman, että lukemattomat irrelevantit tahot ottavat siihen kantaa tai tulevat vähintäänkin informoiduiksi.
Nykyään työni on suurimmaksi osaksi ajan ja rahan tuhlaamista. Olen miettinyt löytääkseni edes jonkinlaisen oikeutuksen tälle rahan ja ajan tuhlaukselle, mutten ole. Ei se tuota enää mitään, mikä olisi tuhlatun ajan ja rahan arvoista. Se voisi kyllä tuottaa – ajatus on oikein hyvä ja sillä on alun perin ollut välttämätön tarkoitus, silloin kun se ei vielä ollut pöhöttynyt tunnistamattomaksi traanimöykyksi, johon on heitetty päälle tonni joulukoristeita. Ikävä kyllä sillä työelämän kulttuurilla, johon hukumme yhä syvemmälle, mahdollisuutta tuottaa tai luoda jotain mielekästä ei oikeastaan anneta. Joudun jo nykyisin tekemään lähes kaiken mielekkään ja tuottavan virallisen työni ulkopuolella, ja tämä kaksoistyö polttaa minua nopeasti loppuun.
Palatakseni nyt amerikkalaiseen tyttöön ja marokkolais-ranskalaiseen poikaan, jotka tapasin Casablancan lentokentällä, heidänlaistensa hyväksi minun pitäisi antaa elämäni ja työpanokseni. Heitä pitäisi auttaa ja kohdella ansaitsemallaan tavalla. On väärin auttaa ja palvella niitä, jotka päinvastoin pyrkivät edistämään heidän tuhoamistaan, sääntelemistään ja heidän elämiensä täyttämistä spämmisaastalla ja turhalla, tuottamattomalla työllä. Tuntuu, että suuri osa maailman työstä nykyisin palvelee vieraannuttamista ja on siten luonteeltaan antihumanistista, ja vain ahdistavan pieni ja ylikuormitettu segmentti työskentelee humanistisen, ihmisyyttä palvelevan työn parissa.
Jos voisin mennä ajassa ja elämässäni taaksepäin, ryhtyisin ehkä opettajaksi. Ihmismielten puutarhuriksi, jonka puutarhoja eivät hallitsisi nihilismin, rönsyjen leikkaamisen, orjamielisen byrokratian ja ihmisiä zombeiksi muuttavan konsulttijargonin kuolemanvoimat, vaan monimuotoisuuden ja evoluution elämänvoimat. Viidakko on hyvä, vapaa ja loputtoman monimuotoinen. Geenimuunneltu maissipelto ja eukalyptusplantaasi ovat sen sijaan ekologisia aavikoita.
Ihmisille on yhä tuotettava ruokaa, lämpöä, puhdasta vettä, ilmastointia, ipodeja ja palveluja, mutta niin viidakkokin tuottaa asukkailleen, syöden ja tullen syödyksi siinä sivussa. Spämmin tehtävänä ei ole hallita elämää vaan maatua karikkeeksi, josta uudet versot kasvavat. Avoin kulttuuri on kuin luonto, jossa elämä aina löytää tiensä ja rehottaa, ja jossa maatuva maatuu. Sen vastakohtina ovat järjestelmät, jotka ehkäisevät luonnollista kiertokulkua ja täyttävät lopulta maailman ja ihmismielet maatumattomalla jätteellä.
Maissipellot ja eukalyptusplantaasit eivät ole ihmismielten vaan robottien elinympäristöjä. Robottien tulisi vapauttaa ihmisiä pakollisesta työstä luovan työn pariin – ei muuttaa ihmisiä roboteiksi, joiden tehtävät alkavat yhä enemmän muistuttaa spämmifilttereinä toimimista. Pelkkää reaktiivisuutta, jossa jokainen oma päivitys ja kuva someen on huuto kylmään eetteriin: Olen olemassa, välittäkää minusta!
Linkittyneistä sieluistamme, joiden yksityisyys pyritään kaikin voimin tuhoamaan, tulee alastomia vankeja harmaaseen konemaailmaan; äänettömästi huutavia piinattuja sieluja spämmin kaatosateeseen, jossa ei ole hetken rauhaa. Sellaisessa kollektiivisuudessa ei ole jäljellä kuin loputon yksinäisyys. Me olemme luomassa helvettiä itse itsellemme, kadotusta josta ei ole sitten enää pääsyä pois kuin jonkin jumalaisen intervention ja taivaisiin tempauksen kautta.
Siinä kadotuksessa ei ole hetken rauhaa. Ei varsinkaan aikaa ajatella, suunnitella saati luoda mitään. Vain reagoida ja täyttää päälle syydettyjä pyyntöjä ja tehtäviä jakamalla niitä eteenpäin toisten piinaksi. Meistä tulee Matjekin äitejä. Lapsemme, nykymaailmamme nuoret, ovat jo huutavia sieluja neulasateessa, mutta heidän huutonsa näkyy meille vain äärimuodoissaan, kouluampumisina, jihadiin lähtöinä, itsemurhina ja addiktioina. Miksi me haluamme tuhota lapsemme sen sijaan että palvelisimme heitä – omaa tulevaisuuttamme?
Rajaniemen romaaneissa Matjek vastaa huutamalla todeksi mielikuvitusystävänsä. Alun perin hän loi ne turvakseen ja avukseen: valokrakenin, savupiippuprinsessan, vihreän sotilaan ja kukkaprinssin. Mutta hän tulee lopulta luoneeksi yhden hirviömaailman tilalle toisen. Hänen lohduton rintansa on ärjyvä ilmoille tuhoa ja vihaa sairaan maailman hävittämiseksi kuten muuan paljon vanhemman myytin valonkantaja. Jumalan kuolema on kaikkien isänmurhien äiti.
2 kommenttia:
Tuli mielikuva, että tärkeissä asemissa olevat ihmiset niin poliittisella kuin yritystasolla on ympäröity ”spämmillä”(muistioilla, lobbareilla, kokouksilla, kissanristiäisillä ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan, en edes tiedä). Samalla käsitys niiden ihmisten arjesta, joita varten kenties toimitaan, on hämärtynyt ja vääristynyt
Ihmisen psyykeä rasittava jatkuva ärsykkeiden pommitus muuttaa häntä entistä enemmän reagointiautomaatin suuntaan, ulkoapäin ohjautuvaksi. Ensin hänellä ei ole aikaa omaehtoiseen ajatteluun, kohta ei kykyäkään. Hänet on palkattu nahkaa ja mieltä myöten sitä täydellisemmin mitä isompi vakanssi. Vähemmän vastuullisetkin tukkivat nykyisin turpansa epäsuosioon joutumisen ja potkujen pelossa.
Jos melkein puolet nykyisistä töistä korvautuu robotiikalla (osa tietysti työllistyy robotiikan tekniikassa), niin millainen sosiaalinen hässäkkä syntyy siitä todennäköisesti säätelemättömästä (markkinoiden säätelemästä) muutoksesta? No sosiaalityöllä ainakin on tulevaisuutta; eri asia tapahtuuko se sitten vapaaehtoistyönä vai palkkatyönä.
On tuhannen taalan kysymys jokaiselle, että mikä on sellaista työtä, jonka toimeentulon lisäksi voi kokea mielekkääksi. Onneksi ihmisten erilaisuus antaa vastaukseksi hyvinkin erilaisia tehtäviä. Ja on työyhteisöjä, joissa siinä työskentelevät voivat keskenään sopia monia asioita, työajat joustavat jne. Mielekkyyden kokemus voi siis liittyä myös työpaikkaan.
Mutta sellainen vaikutelma on myös syntynyt, että monissa (isoissa?) yrityksissä ihmiset kokevat olevansa jo esirobotteja, jotka onkin sitten helppo korvat varsinaisilla roboteilla. Se näkyy esim. vapaa-ajan ja työajan välisen rajan hämärtymisenä, mitä voidaan tietysti perustella joustavuudella. Kyse on siitä mikä on tämän joustavuuden henki.
Kyllähän NSA:n (napataankohan tämä viesti tuon kirjainyhdistelmän vuoksi?!) toiminnasta (viimeksi Ranskalaisten viestit) herää aika orpo olo, jos kaikki ne uhkakuvat mitä tähän sisältyy, alkavat realisoitua. Vapauden patsas muuttuu hyvää vauhtia irvikuvakseen. Ehkä Neuvostoliiton tie on myös USA:n tie; se voisi olla hyväkin juttu, mene tiedä. (p)
p.s. aloitin Rajaniemen 1.kirjaa; en ole varma onko se minun lajiani, mutta kohtahan sen näkee...
Hyvin sanottu. Etenkin huomio ihmisten muuttumisesta reagointiautomaateiksi on hyvin osuva. Valitettavasti se alkaa lisääntyvästi päteä älyllisesti heikkenevän työelämän lisäksi myös ihmisten virtualisoituvaan sosiaaliseen elämään.
Lähetä kommentti