Ehdimme aamiaistaa Iaşissa ja ehdin noutaa pizzeriasta brysseliläiseltä hatuntekijältä hankkimani lakin, joka oli unohtunut tuolinkarmille, ja jonka menetys olisi ollut merkittävä isku sivilisaatiolle, puhumattakaan matkamme enteistä. Lakki on nyt selvinnyt ensimmäisestä vakavasta yrityksestä erkaantua minusta, joten toivoakseni se jää osaksi elämääni vuosiksi eteenpäin.
Târgu Frumosin eli suomeksi Kauniin-Turun kautta saavuimme pian sille pohjois-etelä-suuntaiselle valtatielle, joka johtaa Tonavanrannan Galaţista Etelä-Bukovinan pääkaupunkiin Suceavaan ja edelleen Pohjois-Bukovinan Tšernivtsiin (rom. Cernăuţi). Kävimme kahvilla Paşcanin pikkukaupungissa lähinnä sen nimen suomalaisissa herättämien hassujen mielleyhtymien vuoksi. Paşcanin jälkeen ajoimme valtatietä hetken pohjoiseen, kääntyäksemme Fălticenin paikkeilta länteen ja ylittääksemme Pohjois-Karpaatit, joiden itärinteillä on runsaasti historiallisia luostareita.
Karpaatit eivät Romanian pohjoisosissa ole yhtä majesteetillisia ja korkeita kuin Etelä-Karpaatit, jotka erottavat historiallisia Transilvaniaa ja Valakiaa toisistaan. Siellä monikin huippu ulottuu kahden ja puolen kilometrin korkeuteen. Tosin matkamme varrella Vârful Pietrosu on 2100 metriä korkea ja Borşan eteläpuolella kohoaa Pietrosa 2305 metriin. Pysähdyimme ensin eteläbukovinalaiseen Gura Humoruluin sievään vuoristokaupunkiin. Vuoriston länsipuolella, jossa saavuimme Transilvaniaan, pysähdyimme lounaalle Vatră Dornein pikkukaupunkiin.
Vatrăsta jatkoimme mutkittelevia mutta hyvässä kunnossa olevia näköalateitä alas ylängölle ja pysähdyimme seuraavan kerran Bistriţan kaupungissa tarkoituksenamme käydä vain kahvilla. Siihen tarkoitukseen valikoitui ulospäin kahvilalta näyttänyt Café Class, johon sisään astuttuamme havaitsimme kuitenkin saapuneemme metalliluolaan. Siellä soi varsinkin etnometalli, ja kun metallimusiikin ystävien paikassa kerran oltiin, kaksi paikalla olijoista osasi suomea. Toinen oli ollut Suomessa töissä, toinen taas opiskeli suomen kieltä Clujin yliopistossa. Oli selvää, ettemme selvinneet sieltä yksillä kahveilla; seurueellemme tarjottiin pari kierrosta olutta, joihin en ikävä kyllä voinut osallistua, koska ajoin.
Bistriţasta jatkoimme sen päivän kohteeseemme Clujiin eli Cluj-Napocaan, jonka unkarinkielinen nimi on Kolozsvár ja saksankielinen Klausenburg. Olin viimeksi ollut kaupungissa 90-luvun lopulla, jolloin silloinkin se jätti itsestään miellyttävän vaikutelman yliopistoineen. Nyt olin sangen imponeerattu ja pidän Clujia yhtenä parhaista itäisen Euroopan kaupunkimatkakohteista tällä hetkellä. Se on nykyisin jälleen aidosti kaksikielinen - unkaria kuulee ja näkee jopa enemmän kuin romaniaa, ja kirjakaupoissa on lähes aina hyllyt sekä romanian- että unkarinkieliselle kirjallisuudelle. Saksalaisyhteisökin elpynee, varsinkin kun Romanian presidenttinä on tätä nykyä transilvaniansaksalainen Klaus Iohannis.
Clujissa on runsaasti sekä nykynuorisoa viehättäviä hipsteribaareja ja -kahviloita että intellektuellien makuun sopivia viinipaikkoja. Hintataso on hyvin edullinen. Illallisen ja siihen kuuluneet viinit nautittuamme jatkoimme jonkinmaisen kierroksen ja puolet seurueestamme päätyi vielä viimeiseksi aamuun saakka yökerhoon, kun tapasimme ensin seurueen paikallisia unkarinkielisiä ja sitten ryhmän ruotsalaisia. Kaikki halusivat tarjota meille drinkkejä. Parin tunnin yöunen jälkeen olin yhä sangen virkeä mutta sain tehdä päiväkierrokseni kaupungilla itsekseni, kun matkakumppanini joko kärsivät väsymystä tai yrittivät saada joitain yliopistojuttujaan tehdyiksi hostellimme nettiyhteyden turvin.
Jatkoimme edelleen Transilvanian kauniiden kukkulaisten maisemien halki Oradeaan (unk. Nagyvárad), jonka jälkeen saavuimme Schengenin ulkorajalle - Romania, Bulgaria ja Kroatia eivät vielä ole Schengen-sopimuksen piirissä - ja jouduimme siksi viimeisen kerran pitkään aikaan käymään läpi rajamuodollisuuksia. Unkarista alkaen saivatkin ukrainalaiset ja georgialainen ihmetellä, kuinka valtionrajat Euroopassa olivat muuttuneet vain kylteiksi tienvarressa. Unkarin rajan ylitettyämme kävimme pörköltillä ja gulassilla tienvarsiravintolassa, jossa sai syödä niin paljon kuin halusi alle kymmenellä eurolla.
Halusimme ehtiä siksi illaksi ajoissa Egerin viinilaaksoon, joten emme pysähtyneet Debrecenin yliopistokaupunkiin. Matkan varrella ylitimme Tiszan ja kuuluisat Hortobágyn pusztat, joilla saattoi ihailla - tosin etäisyyden päästä - muutamaa soitimelle kerääntynyttä isotrappia. Kyseessä on Euroopan suurin maalintu ja Unkarissa taitavat tänä päivänä olla Keski-Euroopan vahvimmat kannat - vielä enemmän niitä on jäljellä Espanjan Extremadurassa, Turkin ylänköaroilla sekä eräillä Etelä-Venäjän aroseuduilla.
Saavuimme Egeriin, kun oli vielä valoisaa, ja majoituimme mukavaan majataloon, josta oli kävelymatka sekä viinikellareille että kaupunkiin. Vein seurueemme suosikkipaikakseni muodostuneeseen Bíró & Fian kellariin, joka on viinilaakson pääparkkipaikan takaisen kellaririvistön vasemmanpuoleinen. Kellaria emännöi vanhempi rouva, joka tuntuu osaavan kaikkia Euroopan kieliä ainakin muutaman sananparren verran. Hän osaa myös hauskuuttaa yleisöään viininmaistelun lomassa - tosin kiireen kanssa ei kyseiseen kellariin kannata mennä, sillä siellä kuluu aina aikaa. Ostin taas laatikollisen Fertálymesteriä ja yksittäis- tai kaksittaispulloina muita viinejään.
Majatalossamme majoittui myös pari tusinaa puolalaista teinityttöä. Se oli tietysti hauskaa, mutta tarkoitti toisaalta, että netti oli koko ajan tukossa, kun nämä olivat kaikki kännyköineen netissä. Seuraavana aamuna tilanne parani kuin taikaiskusta, kun teinilaumat menivät busseihinsa. On sinänsä hienoa, että Keski-Euroopassa lukiolaiset lähtevät luokkaretkille viinilaaksoon.
Egeristä lähdettyämme suuntasimme pohjoiseen kohti Slovakian rajaa, joka tosiaankin oli nyt vain kyltti tienvarressa. Slovakian puolella olivat maisevat ensin vain hieman kumpuilevampia kuin Bükin pyökkimetsien halki kulkenut tiemme Unkarin kukkulaisimmassa osassa. Pian Popradin jälkeen nousimme kuitenkin Tatran henkeäsalpaaviin vuoristomaisemiin metsineen ja pilvien peittämine huippuineen. Karpaattien läntisin jatke erottaa toisistaan Slovakiaa ja Puolaa, ja molemmin puolin vuoristopuron muodostamaa rajaa olivat maisemat mitä hienoimpia.
Puolassa vuorilta laaksoon laskeuduttuamme kävimme Nowy Targin (suomeksi Uuden-Turun) pikkukaupungissa perinneruokalassa päivällisellä ja jatkoimme sitten illaksi Krakovaan. Krakova on Puolan toiseksi suurin kaupunki ja monelta osin kauniimpi kuin Varsova. Paikallinen ekonomistityttö esitteli meille kattavasti kaupungin juutalaista ja puolalaista historiaa, joskin sateinen sää varjosti hieman Krakovassa viettämäämme iltaa. Yöllä ajoimme kaupungin pohjoispuolelle motelliin yöksi, ollaksemme Krakovan liikenneruuhkien ulottumattomissa seuraavana päivänä odottavalle pitkälle ajokoitokselle kohti pohjoista.
Târgu Frumosin eli suomeksi Kauniin-Turun kautta saavuimme pian sille pohjois-etelä-suuntaiselle valtatielle, joka johtaa Tonavanrannan Galaţista Etelä-Bukovinan pääkaupunkiin Suceavaan ja edelleen Pohjois-Bukovinan Tšernivtsiin (rom. Cernăuţi). Kävimme kahvilla Paşcanin pikkukaupungissa lähinnä sen nimen suomalaisissa herättämien hassujen mielleyhtymien vuoksi. Paşcanin jälkeen ajoimme valtatietä hetken pohjoiseen, kääntyäksemme Fălticenin paikkeilta länteen ja ylittääksemme Pohjois-Karpaatit, joiden itärinteillä on runsaasti historiallisia luostareita.
Karpaatit eivät Romanian pohjoisosissa ole yhtä majesteetillisia ja korkeita kuin Etelä-Karpaatit, jotka erottavat historiallisia Transilvaniaa ja Valakiaa toisistaan. Siellä monikin huippu ulottuu kahden ja puolen kilometrin korkeuteen. Tosin matkamme varrella Vârful Pietrosu on 2100 metriä korkea ja Borşan eteläpuolella kohoaa Pietrosa 2305 metriin. Pysähdyimme ensin eteläbukovinalaiseen Gura Humoruluin sievään vuoristokaupunkiin. Vuoriston länsipuolella, jossa saavuimme Transilvaniaan, pysähdyimme lounaalle Vatră Dornein pikkukaupunkiin.
Vatrăsta jatkoimme mutkittelevia mutta hyvässä kunnossa olevia näköalateitä alas ylängölle ja pysähdyimme seuraavan kerran Bistriţan kaupungissa tarkoituksenamme käydä vain kahvilla. Siihen tarkoitukseen valikoitui ulospäin kahvilalta näyttänyt Café Class, johon sisään astuttuamme havaitsimme kuitenkin saapuneemme metalliluolaan. Siellä soi varsinkin etnometalli, ja kun metallimusiikin ystävien paikassa kerran oltiin, kaksi paikalla olijoista osasi suomea. Toinen oli ollut Suomessa töissä, toinen taas opiskeli suomen kieltä Clujin yliopistossa. Oli selvää, ettemme selvinneet sieltä yksillä kahveilla; seurueellemme tarjottiin pari kierrosta olutta, joihin en ikävä kyllä voinut osallistua, koska ajoin.
Bistriţasta jatkoimme sen päivän kohteeseemme Clujiin eli Cluj-Napocaan, jonka unkarinkielinen nimi on Kolozsvár ja saksankielinen Klausenburg. Olin viimeksi ollut kaupungissa 90-luvun lopulla, jolloin silloinkin se jätti itsestään miellyttävän vaikutelman yliopistoineen. Nyt olin sangen imponeerattu ja pidän Clujia yhtenä parhaista itäisen Euroopan kaupunkimatkakohteista tällä hetkellä. Se on nykyisin jälleen aidosti kaksikielinen - unkaria kuulee ja näkee jopa enemmän kuin romaniaa, ja kirjakaupoissa on lähes aina hyllyt sekä romanian- että unkarinkieliselle kirjallisuudelle. Saksalaisyhteisökin elpynee, varsinkin kun Romanian presidenttinä on tätä nykyä transilvaniansaksalainen Klaus Iohannis.
Clujissa on runsaasti sekä nykynuorisoa viehättäviä hipsteribaareja ja -kahviloita että intellektuellien makuun sopivia viinipaikkoja. Hintataso on hyvin edullinen. Illallisen ja siihen kuuluneet viinit nautittuamme jatkoimme jonkinmaisen kierroksen ja puolet seurueestamme päätyi vielä viimeiseksi aamuun saakka yökerhoon, kun tapasimme ensin seurueen paikallisia unkarinkielisiä ja sitten ryhmän ruotsalaisia. Kaikki halusivat tarjota meille drinkkejä. Parin tunnin yöunen jälkeen olin yhä sangen virkeä mutta sain tehdä päiväkierrokseni kaupungilla itsekseni, kun matkakumppanini joko kärsivät väsymystä tai yrittivät saada joitain yliopistojuttujaan tehdyiksi hostellimme nettiyhteyden turvin.
Jatkoimme edelleen Transilvanian kauniiden kukkulaisten maisemien halki Oradeaan (unk. Nagyvárad), jonka jälkeen saavuimme Schengenin ulkorajalle - Romania, Bulgaria ja Kroatia eivät vielä ole Schengen-sopimuksen piirissä - ja jouduimme siksi viimeisen kerran pitkään aikaan käymään läpi rajamuodollisuuksia. Unkarista alkaen saivatkin ukrainalaiset ja georgialainen ihmetellä, kuinka valtionrajat Euroopassa olivat muuttuneet vain kylteiksi tienvarressa. Unkarin rajan ylitettyämme kävimme pörköltillä ja gulassilla tienvarsiravintolassa, jossa sai syödä niin paljon kuin halusi alle kymmenellä eurolla.
Halusimme ehtiä siksi illaksi ajoissa Egerin viinilaaksoon, joten emme pysähtyneet Debrecenin yliopistokaupunkiin. Matkan varrella ylitimme Tiszan ja kuuluisat Hortobágyn pusztat, joilla saattoi ihailla - tosin etäisyyden päästä - muutamaa soitimelle kerääntynyttä isotrappia. Kyseessä on Euroopan suurin maalintu ja Unkarissa taitavat tänä päivänä olla Keski-Euroopan vahvimmat kannat - vielä enemmän niitä on jäljellä Espanjan Extremadurassa, Turkin ylänköaroilla sekä eräillä Etelä-Venäjän aroseuduilla.
Saavuimme Egeriin, kun oli vielä valoisaa, ja majoituimme mukavaan majataloon, josta oli kävelymatka sekä viinikellareille että kaupunkiin. Vein seurueemme suosikkipaikakseni muodostuneeseen Bíró & Fian kellariin, joka on viinilaakson pääparkkipaikan takaisen kellaririvistön vasemmanpuoleinen. Kellaria emännöi vanhempi rouva, joka tuntuu osaavan kaikkia Euroopan kieliä ainakin muutaman sananparren verran. Hän osaa myös hauskuuttaa yleisöään viininmaistelun lomassa - tosin kiireen kanssa ei kyseiseen kellariin kannata mennä, sillä siellä kuluu aina aikaa. Ostin taas laatikollisen Fertálymesteriä ja yksittäis- tai kaksittaispulloina muita viinejään.
Majatalossamme majoittui myös pari tusinaa puolalaista teinityttöä. Se oli tietysti hauskaa, mutta tarkoitti toisaalta, että netti oli koko ajan tukossa, kun nämä olivat kaikki kännyköineen netissä. Seuraavana aamuna tilanne parani kuin taikaiskusta, kun teinilaumat menivät busseihinsa. On sinänsä hienoa, että Keski-Euroopassa lukiolaiset lähtevät luokkaretkille viinilaaksoon.
Egeristä lähdettyämme suuntasimme pohjoiseen kohti Slovakian rajaa, joka tosiaankin oli nyt vain kyltti tienvarressa. Slovakian puolella olivat maisevat ensin vain hieman kumpuilevampia kuin Bükin pyökkimetsien halki kulkenut tiemme Unkarin kukkulaisimmassa osassa. Pian Popradin jälkeen nousimme kuitenkin Tatran henkeäsalpaaviin vuoristomaisemiin metsineen ja pilvien peittämine huippuineen. Karpaattien läntisin jatke erottaa toisistaan Slovakiaa ja Puolaa, ja molemmin puolin vuoristopuron muodostamaa rajaa olivat maisemat mitä hienoimpia.
Puolassa vuorilta laaksoon laskeuduttuamme kävimme Nowy Targin (suomeksi Uuden-Turun) pikkukaupungissa perinneruokalassa päivällisellä ja jatkoimme sitten illaksi Krakovaan. Krakova on Puolan toiseksi suurin kaupunki ja monelta osin kauniimpi kuin Varsova. Paikallinen ekonomistityttö esitteli meille kattavasti kaupungin juutalaista ja puolalaista historiaa, joskin sateinen sää varjosti hieman Krakovassa viettämäämme iltaa. Yöllä ajoimme kaupungin pohjoispuolelle motelliin yöksi, ollaksemme Krakovan liikenneruuhkien ulottumattomissa seuraavana päivänä odottavalle pitkälle ajokoitokselle kohti pohjoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti